Sofi Oksanen Puhdistus

 

Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksanen (s.1977) julkaisi tunnetuimman teoksensa Puhdistuksen ensin näytelmänä vuonna 2007, romaani-version vuonna 2008,  joka voitti vuoden 2008 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Käsittelen ensin näytelmää, joka on tragedia. 

Puhdistus -näytelmä
Puhdistuksen henkilöt ovat Alide Truu (nuorena ja vanhana), Ingel Pekk, joka on Aliden sisar ja Hans Pekkin vaimo, Ingel ei fyysisesti esiinny näytelmässä, eikä hänen tyttärensä Linda, joka on Zaran äiti. Zara on  22-vuotias vuonna 1992, Martin Truu on puolueorganisaattori ja kommunisti, hän on Aliden aviomies.  Paŝa ja Lavrenti ovat rikollisia ja entisiä "punasotilaita".

Tapahtuma-aika on 'nykyhetki' 1992 sekä menneisyys eli vuodet 1947 -1953.

Tapahtumapaikka on itsenäinen Viro vuonna 1992 ja Neuvo-Eesti toisen maailmansodan jälkeen vuosina 1947 - 1953.

Juoni (älä lue, jos et halua pilata luku-tai katselunautintoa)

Näytelmä alkaa Aliden nöyryytyksellä vuonna 1947, jossa on sovinistista naisen alistamista ja häpäisyä.

Toisessa kohtauksessa ollaan 'nykyhetkessä' eli vuodessa 1992 (jolloin Viro on itsenäistynyt) Aliide Truun talolle tulee hienoissa hepenissä nuori Zara, joka on kotoisin Vladivostokista. Zara on ollut kertomansa mukaan Kanadassa ja pelkää aviomiestään Paŝaaa. Myös Aliide pelkää, hänen kotiaan on tuhrittu paskalla ja ikkunoita rikottu ja kämpän seinässä lukee ryssä...

Näytelmässä on kaksi näytöstä. Ensimmäisessä näytöksessä päähenkilöt eivät paljasta tunteitaan eikä totuutta. Vanha Aliide salaa pelkonsa syyt ja nuori Aliide piilottelee sisarensa miestä talonsa kellarissa. Hän on naimisissa (tai menee) puolueorganisaattorin kanssa, joka etsii itsenäisen Viron puolesta taistelevia metsäsissejä. Aliide käy Hans Pekkin kanssa pitkiä keskusteluja, kun miehensä Martin etsii puolueen vihollisia. Yöksi Hans Pekk tungetaan kellariin.

Ensimmäinen näytös loppuu, kun Paŝa ja Lavrenti paljastavat Aliidelle, että Zara Pekk on hänen siskonsa lapsenlapsi, ja on murhannut rakastajansa.

Toisessa näytöksessä jännitys tihenee. Ilmenee miksi Aliide on murtunut yöllisissä kuulusteluissa, ja antanut Martinin lähettää Ingelin ja Lindan Siperiaan. Yöllisissä kuulusteluissa on häpäisty Linda. Aliiden motiiveja luodataan kirjassa hyvin paljon enemmän, ja kirja päättyy hieman toiseen asetelmaan. Joka tapauksessa Hans Pekk ei jää kiinni, mutta kuolee, rakkaudestako?

Näytelmässä naamiot riisutaan varsin myöhään. Zara ei suinkaan ole ollut Kanadassa, eikä naimisissa, vaan Saksassa pakotettuna huoraksi. Kuvaus oloista ei ole mukavaa luettavaa. Paŝa ja Lavrenti eivät ole hyväntahtoisia ihmisiä. Zaran 'naimiset' (=raiskaukset) ovat kaikki kuvattu ja videoitu. Zara ja Aliide ottavat yhteen, samoin Paŝa ja Lavrenti, ja myöhemmin, mikä jää näytelmässä auki Lavrenti ja Zara.

Aliide tekee henkilökohtaiset johtopäätöksensä ja testamenttaa tiluksensa Ingelille ja Lindalle, lopulta roihuaa paskalla tahrattu talo, sekä Aliide.

Puhdistus -näytelmän jännitys tiivistyy aivan lopun kohtaukseen. Pidin kirjan tarinasta enemmän, mutta jännitys nousee näytelmäversiossa enemmän.

Zara (Epäröi) "Mä oli tarjoilijana Kanadassa ... mä menin Paŝan kanssa naimisiin ja sen jälkeen mä en ole ollut tarjoilijana ... ja Viroon me tultiin lomalle, meillä on viiden tähden hotelli ja musta auto!", kertomusta ensimmäisestä näytöksestä ja toisesta toisenlaista, mutta totuutta: "Paŝa toi minut tänne Berliinistä. Kun ne huomasi, että mä osaan viroa  ... täällä oli virolaisia asiakkaita  ...." tästä Aliide toteaa, että Zara on rivihuora!

Näytelmä on varsin erilainen kuin Puhdistus -romaani, josta tosi lyhyt selvitys alla. Perustarina on sama, mutta toiminnan motiivit näyttäytyvät kirjassa selkeämmin, näytelmässä salailun verho repeytyy myöhemmin.

Puhdistus -kirja (2008), alkaa Hans Eerikinpoika Pekkin, virolaisen talonpojan päiväkirjalla. Varoituksena, että alla avataan juonta paljonkin, vaikka sepustus on lyhyt.

Zara tulee Aliiden talon pihalle. Zaran kokemuksista alistettuna ja hakattuna huorana Berliinissä kerrotaan jo kirjan alkuosassa esim. ss 72-78, Zaran huoranimi  on Natasha, Kirja luotaa Ingelin ja Aliiden nuoruuteen vuosille 1936 - 1939, jota aihetta  käsitellään sivulta 114 alkaen, ja myös toisen maailmansodan vaikutusta Ingeliin ja Hansiin sekä Aliideen tarkastellaan. Aliide on rakastunut Hansiin ja on kateellinen Ingelille. Tämä ei minusta näytelmässä suoraan ilmene, mutta tulkinta on helppo tehdä.

Kirja päättyy ratkaisuihin eli Hansin "murhaan", hän ei ollut piilossa vaan meni metsään tappelemaan. 

Hans on selvemmin kirjaversiossa metsäveli eli sissi, joka odottaa länsimaisia joukkoja, joita ei koskaan tule, sen sijaan kuolema tulee, eli Aliide tukahduttaa hänet kaappiin ja hävittää myös hänen päiväkirjansa, myös  Paŝa ja Lavrenti kuolevat tai tapetaan,.

Zara on lähdössä Suomeen (jos pääsee), oletettavasti Ingel ja "mykäksi pilattu" Linda tulevat Itsenäiseen Viroon ja asuttavat tilaa, jonka Aliide aikoo sytyttää palamaan itsemurhansa yhteydessä.

Tragediaa kerrakseen.

Iida Rauma Hävitys

 

Iida Rauma: Hävitys, Tapauskertomus, Silta 2022, sivumäärä 400.

Iida Rauman (s.1984) romaani Hävitys voitti vuoden 2022 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, valitsijana toimi Turun piispa Mari Leppänen, joka perusteli valintaa: "Kyseessä on kirja, joka kysyy, miksi lapseen kohdistuva vääryys ei ole kenestäkään mitään. Kirja muistuttaa, miten kaikki olisi toisin, jos olisi edes kerran joku, joka vaan kuuntelisi ja uskoisi". (Lähde yle täällä).

Hävitys -romaanin alussa päähenkilö A asuu Turun ylioppilaskylässä, päivisin A on historian opettajan sijaisena ja juoksee öisin. Aluksi A pohtii Turun (rakennusten) muuttumista tai lähinnä rakennusten purkamista. A stalkkaa lisäksi Iraa. Asteettain poraudutaan kirjan ytimeen: peruskoulun kauhuihin, A on kokenut opettajan ja oppilaiden vuosikautisen kiusaamisen.

Lopussa A ja Ira pelaavat peruskoulunsa raunioille ja alkaa vimmainen, mutta sekava loppukähinä.

Hävitys on hyvin kantaaottava romaani. Koulukiusaaminen on vakava asia ja aiheuttaa vammoja. Minusta romaanin rakenne on ongelmallinen ja liian subjektiivinen, ja se jostain syystä toimi kohdallani päinvastoin kuin ehkä muilla, eli se jätti ulkopuoliseksi ja traagiset tapahtumat jäivät etäisiksi.

Romaanin rakenne
Romaanissa ajankohdat pomppivat, Teurastamo 5:n aikahyppelevään Billy Pilgrimiin viitataan, romaanissa Billy tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja hän hyppii ajassa. Pilgrim nuorena (oikeastaan lapsena) kokee Dresdenin pommituksen, jota ei voi kuvata.  Tässä romaanissa hypellään vuosissa 1993,  1995, 2000 sekä nykyhetkessä, jossa henkilö juoksee öisin, seuraa Iraa ja naukkailee närästyslääkkeitä.

Turun paikkoja kuvaillaan, eniten Ylioppilaskylän nurkkia, Nummenpakkaa ja Lemminkäisenkadun liepeillä olevia Teknogiakiinteistöjen rakennuksia (Data City,  Bio City ja Pharma City), muutenkin Turun historiaan viitataan. A ja Ira puhuvat keskenään Turun murretta? Tai ehkä Kaarinan? Asenne on se, että vanhaa puretaan ja uutta tehdään, mutta 2000-luvulla ja oikeastaan jo 1980-luvun lopulta Turku on säilyttänyt elinkelpoiset talot (täällä kuvia romaanin maisemista).

Teos on fiktiivinen, romaani kritisoi voimakkaasti Kaarinan kouluoloja.

Kouluterveyskyselyn tuloksissa Kaarinassa on edelleen koulukiusaamista. Nykyisin tosin myös Piikkiö kuuluu Kaarinaan. (Piikkiön koulutkin ovat päässeet otsikoihin).

Koulukiusaamisesta ja leirikoulusta
A:n koulukiusaamista kuvataan varsin seikkaperäisesti. Kyse on musiikkiluokasta, jota opettaa Anna-Maija eli Ansku, jota A inhoaa ja päinvastoin. Yhteenottoja on opettajan kanssa luokassa ja jatkuvaa nälvimistä oppitunneilla, välitunneilla A:ta haukutaan ja lyödään. Pahalta tuntuu ja teos antaa hyvin huonon kuvan koulun reagoinnista kiusaamista vastaan. Minua ihmetytti kuudennen luokan Viron leirikoulun kuvaaminen, leirikoulussa nimittäin oli opettajan lisäksi myös huoltajia, luulisi, että meno olisi ollut aivan toisenlaista.

Olen itse sitä mieltä, että peruskouluun eivät leirikoulut kuulu, eivätkä ainakaan ulkomailla. Edelleen olen sitä mieltä, että kouluaikana koulu vastaa turvallisesta oppimisympäristöstä ja laittaa vähintään opettaja-kiusaajat kuriin ja yrittää parhaansa oppilaiden hyvien suhteiden rakentamisessa.
*****
Ida Rauma (s. 1984) on käynyt peruskoulua Kaarinassa ja Ylen jutussa: "Tarina ja henkilöt ovat täysin fiktiivisiä, mutta päähenkilön kokemukset ovat totta ", lukion hän kävi jo lakkautetussa Turun Juhana Herttuan lukiossa ja myöhemmin opiskeli Turun yliopistossa.

Tämä oli viimeksi valittu Finlandia, joten Finlandia-haaste on suoritettu (saa taputtaa, oli aika savotta). 

Finlandia-voittajat
1984: Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma
1985: Jörn Donner: Far och son (Isä ja Poika)
1986: Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba, runoteos
1987: Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta, runoteos

1988: Gösta Ågren: Jär (Tääl) runoteos

1989: Markku Envall: Samurai nukkuu runoteos

1990: Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi

1991: Arto Melleri: Elävien kirjoissa, runoteos

1992: Leena Krohn: Matemaattisia olentoja tai jaettuja unia

1993: Bo Carpelan: Urwind (Alkutuuli) 

1994: Eeva Joenpelto:Tuomari Müller, hieno mies 

1995: Hannu Mäkelä: Mestari 

1996: Irja Rane: Naurava neitsyt

1997: Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

1998: Pentti Holappa: Ystävän muotokuva 

1999: Kristina Carlson: Maan ääreen

2000: Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
2001: Hannu Raittila: Canal Grande
2002: Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
2003: Pirkko Saisio: Punainen erokirja 
2004: Helena Sinervo: Runoilijan talossa
2005: Bo Carpelan: Berg (Kesän varjot) 
2006: Kjell Westö:Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran)
2007: Hannu Väisänen: Toiset kengät

2008: Sofi Oksanen: Puhdistus
2009: Antti Hyry: Uuni
2010: Mikko Rimminen:Nenäpäivä 

2011: Rosa Liksom: Hytti nro 6
2012 Ulla-Lena Lundberg: Jää
2013: Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme 

2014: Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 

2015: Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuoleman jälkeisistä sekunneista 
2016: Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
2017: Juha Hurme: Niemi 
2018: Olli Jalonen Taivaanpallo
2019: Pajtim Statovci: Bolla
2020: Anni Kytömäki: Margarita
2021: Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

2022: Iida Rauma: Hävitys, tapauskertomus

2023: Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia

Pentti Holappa: Ystävän muotokuva

 

Pentti Holappa: Ystävän muotokuva, WSOY 1998, sivumäärä 480.

Pentti Holapan romaani Ystävän muotokuva voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 1998.

Päähenkilö, joka on prosaisti ja runoilija, kertoo ystävyydestään kuvataiteilija Asser Vahoon sodan jälkeisessä Suomessa. Yhteisasunnossa kirjailija tarkkailee ihailemaansa karismaattista kuvataiteilijaa,  ja  häpeämätöntä rattopoikaa, joka tunkeutuu ystävänsä intiimeihin paikkoihin ja kertoo synkän perhesalaisuuden. Teosta kirjoitetaan apean kaihoisasti nykyhetkessä jossa yhteys Vahoon on katkennut. Kuvaus on hyvin rohkeaa, ja epätavanomaista. Kirja herättää ristiriitaisia tunteita, mutta on ehjä kuvaus, jonka lukee nopeasti loppuun. Pentti Holapan romaani Ystävän muotokuva on Finlandiansa ansainnut.

Tuo yllä oleva oli lyhyt oppimäärä, laitan seuraavaksi kaksi takakansitekstiä, ja mitä ne minusta tarkoittavat.

1. Pentti Holapan romaani kertoo kahden nuoren miehen intohimoisesta ja raatelevasta ystävyydestä sodanjälkeisinä vuosina. Aistillisen lihasromantiikan ja sävykkään kulttuuriparodian täyttämässä teoksessaan 50-luvun modernistina julkisuuteen tullut kirjailija irtautuu sovinnaisista kaavoista rohkeammin kuin koskaan aikaisemmin.

Tämä pitää hyvin kutinsa, eli Asser ja Pentti (päähenkilön nimi, on fiktiivinen) tapaavat, ja suhde muuttuu fyysisesti. Asser on dominoiva ja alistavakin. Asser paljastaessaan perhesalaisuuden sitoo Pentin pauloihinsa ja valheisiinsa. Kulttuuriparodiaa lienee siinä, että rikas vanhempi nainen Regina, avaa Asserille ovia, ja antaa rahaa tälle ja myöhemmin sijoittaa rahoja. Asser vastapalveluksessa tarjoaa sänkyseuraa Reginalle. Kriitikot kehuvat Vahon opportunistisia teoksia. Lisäksi Edvard Ehrensvärd tutkii Asser Vahon taidetta, ja sen kausia.  Päähenkilö kutsuu tätä ansiokkaaksi väärinymmärtäjäksi. Lihasromantiikka tarkoittanee Asserin aktien kuvaamista, ne tosiaan ovat aika yksityiskohtaisesti kuvattu.

2. ”Asser Vaho on minun päässäni ja vie siellä kaiken liikenevän tilan eikä tyydy edes siihen. Asser on ekspansiivinen, valloittaja, ja kuten kaikki valloittajat, hän tunkeutuu uusille alueille hävittämällä kyliä ja viljelyksiä, tappamalla pahaa-aavistamattomia ja syyttömiä ihmisiä. - - Sarvitta ja hampaitta: Olen päättänyt kirjoittaa romaanin Asser Vahosta.”

Tämä itse asiassa on parempi kuvaus. Viittauksen alkuosa (viimeistä virkettä lukuunottamatta) on suora lainaus toiselta kirjan tekstisivulta. Päähenkilö ristii itsensä runoilija Pentti Holapaksi mutta kertoo että tarina on fiktiota. Miehet tutustuvat toisiinsa, Asser oli jo tuolloin Reginan rahoituksessa, mutta päähenkilö on köyhä opiskelija, joka jakoi sanomalehtiä aamuöisin. Regina järjestää hänelle työpaikan kirjastossa. Asserin ja Pentin suhde kehittyy, ja aikanaan täyttyy tuon tunkeutumisen jälkeen. Kirja toi minulle mieleen miljööltään lähinnä kaksi teosta Evelyn Waugh'n Menneen maailman ja Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän. Mennyt maailma on Charles Ryderin kaihoisa kuvaus tutustumisestaan yläluokkalaisen  Flyten perheeseen ja perheen vaiettuihin, mutta näkyviin ongelmiin. Charlesin ja Sebastianin suhde on minusta samantapainen kuin Asserin ja Pentin, joskin mitään intiimiä ei tapahdu, sen sijaan Charlesin ja Sebastianin sisaren Julian suhteessa kuvataan myös tuo "tunkeutuminen". Julia lopulta hylkää Charlesin ennen häitä, ja Charles jää sivusta seuraajaksi. Charles kuvaa hyvin vähän vaimoaan ja kahta lastaan, joista on luopunut Julian takia. Myös Pentti avioituu Ellin kanssa. Liitto on laimea, mutta Elli saa kaksi tytärtä, jotka vie mennessään. Pentin avio-onni on laimeaa, kuten Charles Ryderin. Säädyllinen murhenäytelmä on pikkutarkka kuvaus kulttuuripersoonista ja yläluokan kodista, kuvaus on hyvin samantapaista ja sisältää myös avioliiton ulkopuolista sutinaa.

Asser on röyhkeä, osa kuvaa häntä opportunistiksi, hän voi olla myös narsisti, mutta ainakin hän on täysin häpeämätön heppu. Seuraavaksi tulee juonipaljastus, jota tosin on kuvattu piinaavan yksityiskohtaisesti kirjan sivuilla 39-62, eli nuoren Asserin rutsainen suhde sisareensa Selmaan, jonka seurauksen jokainen lukija tajuaa viimeistään kuvauksen päättyessä, ja johon palataan kirjan puolivälin jälkeen, ja joka on kirjan loppuosassa pääaihe.

Kirjailija kuvaa vaimoaan Elliä tämän kritisoitua Asseria sivulla 385: "Katsoin ja havaitsin, että hän oli pieni ja mitättömän näköinen nainen, tai aikuiseksi naiseksi pukeutunut tyttö, joka kiukutteli, kun ei saanut ikiomaksi himoittavaa makeispussia - minun kivespussiani - ja tikkukaramellia nuoltavakseen".

Kirjassa on hyvin yksityiskohtaisia kuvauksia, ja on hyvin erilainen, kuin suomalainen romaani yleensä. Tässä on käsitelty monia tabuja, eikä siten ehkä miellytä suurta yleisöä. Teoksessa päähenkilö pohtii, miksi palvoo Asser Vahoa, ja miksi Asser kuitenkin aloitti "suhteen", jonka Pentti päätti ja poistui yhteisestä lemmenpesästä. Mitään lopullisia vastauksia ei saada mutta ystävysten välille on kohonnut kokonainen vuoristo. Päähenkilö ei tunnista itseään ja on kadottamassa identiteettiään.

Teoksessa käydään paljon "taidekeskustelua", itse juoni peilautuu minusta antiikin jopa klassikoihin. Tarinan loppu on raju ja rujo

****

Pentti Holappa (1927 - 2017) syntyi Ylikiimingissä, ja kävi siellä  kansakoulun. Holappa julkaisi runoja ja romaaneja ja toimi 1972 kulttuuriministerinä.

Sattumaa vai ei tämä on blogin 1500:s postaus.

Finlandia-voittajat 1900-luvulla
1984: Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma
1985: Jörn Donner: Far och son (Isä ja Poika)
1986: Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba, runoteos
1987: Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta, runoteos

1988: Gösta Ågren: Jär (Tääl) runoteos

1989: Markku Envall: Samurai nukkuu runoteos

1990: Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi

1991: Arto Melleri: Elävien kirjoissa, runoteos

1992: Leena Krohn: Matemaattisia olentoja tai jaettuja unia

1993: Bo Carpelan: Urwind (Alkutuuli) 

1994: Eeva Joenpelto:Tuomari Müller, hieno mies 

1995: Hannu Mäkelä: Mestari 

1996: Irja Rane: Naurava neitsyt

1997: Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

1998: Pentti Holappa: Ystävän muotokuva 

1999: Kristina Carlson: Maan ääreen

Hannu Mäkelä: Mestari

 

Hannu Mäkelä: Mestari, Eino Leinon elämä ja kuolema, Otava 1995, sivumäärä 572.

Hannu Mäkelä (s. 1943) voitti Eino Leinosta kertovalla Mestari-romaanilla vuoden 1995 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Mestari on elämänkertaromaani Eino Leinosta ja loppuun Mäkelä summaa Leinon kuoleman jälkeisiä asioita. Eino Leinon elämä sammui 10.1.1926 Mäkelän kirjan  mukaan selkäydintautiin. Mäkelä kertoo Leinon hautajaisista, Onervan kirjoittamasta Leinon elämänkerrasta sekä käynnistään Leinon kuolinmökissä. Hannu Mäkelä on kirjoittanut 2003 tietokirjan Nalle ja Moppe. Eino Leinon ja L. Onervan elämä. Vuonna 2002 avautui L. Onervan arkisto. Runoilija L.  Onerva (1882 - 1972) oli hyvin tärkeä Eino Leinon elämässä, vaikka naimisissa he eivät olleetkaan.

Mäkelän teos on upea, laaja ja monipolvinen, siinä on oma tunnelmansa, jonka saa selville vain lukemalla. Summaan alle joitain hajatelmia.

Romaani kuvaa Eino Leinon ajatuksia Riitahuhdan talossa Ossi Stenin perheen luona 1925, missä Leino kuoli.  Leino räknii rahojaan ja pohtii Elämäni kuvakirjan toisen osan sanelua, ja miettii, missä on Mestarin käsikirjoitus. Teksti kuvaa ajatuksia Onervalle. Ajatukset laukkaavat ensin Eino Leinon avioeron jälkeiseen aikaan. Leinon avioliitto Freya Schoultziin (1880 - 1951) päättyi, ja heillä yhteinen tytär Eya, joka jää äitinsä hoiviin.

"Olin alkamassa uuden elämän, vanha nahka luotu, jäi kotimaan kivikkoon, uusi vasta orvaskedellä tässä, arkana, kipeänä ja hiertävänä vähäisen, mutta sitten taas: miten paljon voimaa oli yhä jäljellä, miten monia pitkiä vuosia taas uuden syntymiseni jälkeen elätettävänä". s.62. 

Eino Leino suuntasi Tukholmaan ja vaimo ja tytär jäivät. Matka jatkui junalla Italiaan, missä Leino käänsi Dantea, Leino kuhertelee Onervan kanssa, mutta virallista paria heistä ei tule. Onerva valitsee Leevin (Madetojan).

Romaanin Leino muistelee Sulo ja Hella Wuolijokea ja hänen suhdettaan Viroon, mistä Hella oli kotoisin. Romaani leijuu ajassa. Leino pohtii kesää, milloin täytti 31 vuotta. Tämä tapahtui 1909, sitten muistuu äiti mieleen, joka kuoli jo 1895. Eino veljeksistä nuorin, lapsuuden perhe asui Paltamossa. Isä oli kotoisin Liperistä, ja äiti Sortavalasta. Leino menestyi koulussa, ja hän kirjoitti ylioppilaaksi Oulussa 16-vuotiaana. Isä oli vaihtanut nimensä kahdesti ja lopulta Lönnbohmista Leinoksi. Nuoruuden lukemistaan kirjoista hän nimeää kolme kirjailijaa Scott, Cooper ja Dumas.

Leinolla on monesti Onerva mielessään. Toinen hallitseva asia on raha tai sen puute. Mutta kyllä Eino palaa monta kertaa avioliittoonsa Freyan kanssa, joka päättyi kirjan mukaan Freyan muuttoon äitinsä luo. Leino ei päässyt murtautumaan piireihin (tai näin tulkitsin). Leino kuvaa Freyaa jumalattareksi ja nartuksi. Eino Leino toimi sanomalehtimiehenä, ei suorittanut akateemisia tutkintoja. Onerva on vakioajatus päässä, mutta kirjan loppusosissa Eino Leino pohtii suhdettaan Aino Kallakseen, mistä Onerva ei lainkaan pitänyt. "Mutta en nyt Onervasta välitä. Hänellä on Leevinsä kotona. Minulla Aino kuin omani." s. 406.

Aino Kallas (1878 - 1956) oli siis koko ajan naimisissa virolaisen Oscar Kallaksen kanssa, ja muutti suhteen jälkeen Lontooseen aviomiehensä kanssa. Teoksessa käydään läpi myös Eino Leinon halua päästä Viron kansalaiseksi, ja halun luopua Suomen kansalaisuudesta.

Hannu Mäkelän romaani Mestari Eino Leinon elämä ja kuolema on upea teos Leinon ajatuksista ja elämästä. Teosta on ryyditetty Leinon runojen säkeillä, ja osallistun tällä Ankin Runohaasteeseen.

Tarukirjassa on tämä blogattu NÄIN.

****

Hannu Mäkelä (s.1943) on tuottelias kirjailija, jonka laajasta tuotannosta olen blogannut ainoastaan teoksen Herra Huu matkoilla.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

 

Pirkko Saisio: Punainen erokirja, WSOY 2003, sivumäärä 298.

Pirkko Saision (s.1949)  Punainen erokirja voitti vuoden 2003 Finlandian kirjallisuuspalkinnon. Wikipedian mukaan kirjailija lahjoitti voittorahat Setalle. Saision tunnetuin romaani laajasta tuotannostaan huolimatta lienee esikoisteos Elämänmenoa, josta on tehty tv-sarja (oli Yle-areenassa katsottavissa kirjoitushetkellä). Punainen erokirja on paljon kaunokirjallisempi teos ja on ilmaisultaan säiemäisen moderni, jossa lukija saa lyhyistä modernin runon tapaisista kappaleista näkymän muistoihin, jotka valottavat päähenkilön suhteita 1970-luvulla, ja aikaa opiskelussa ja Ylioppilasteatterissa.

Hänet valitaan Ylioppilasteatterin jäseneksi.
Hän ei ymmärrä päätöstä.

Halusiko hän?
En tiedä. Tiedän

Halusi.
Halusin pois varjoista.

Halusin mukaan punertavaan, reunoiltaan paisuvaan myrskyyn. ss. 77-78.

Kirja kertoo hyvin omintakeisesti päähenkilön ajasta ylioppilasteatterissa ja teatterikorkeakoulussa, joita heiluttavat puna-aallot. Ylioppilasteatterin ajasta yksi lainaus:

Hän kylvää ympärilleen paperia, painomustetta, komentoja, vetoomuksia, hikeä, ärtymystä, julkilausumia, piikikästä huumoria, vallankumouksellisia teesejä ja, ennen pitkä, käsikirjoituksia. s. 98.

Näissä puna-aatteen kyllästämissä laitoksissa käydään myös " puna-aatekeskusteluja". Päähenkilö on tosin ainoa, joka on kommunistiperheestä, muut ovat rikkaista perheistä, jotka kapinoivat vanhempiensa arvoja vastaan, tai kuten kuvaavat ovat "yhteiskunnallisesti tiedostavia". Muita kirjan aiheita ovat suhde äitiin, äidin kuolema, keuhkosyöpää sairastavaan tätiin, mutta etupäässä seurustelusuhteet klovnisilmäiseen ja Havvaan ja erot. Päähenkilö kuvaa myös sunnuntailastaan. 

Päähenkilö kertoo itsestään pääsääntöisesti kolmannessa persoonassa, mikään kirjassa ei tosin ole näin suoraa:

Hän juo viiniä, eksyy vahakankaan ääressä istujien kanssa Vietnamiin, napalmpommituksiin ja FNL:n maanalaisiin bunkkereihin.

Seinäkello pudottelee minuutteja huoneeseen, koko Helsinkiin, Moskovaan ja Saigoniin, ja viisareiden välistä hymyilee Vladimir Iljits Lenin iättömänä kuin ikoni. ss. 228-229

Punaista erokirjaa on vaikea kuvata mutta helppo lukea.

Arja on blogannut tästä jo 2012 NÄIN.

Helena Sinervo: Runoilijan talossa

 

Helena Sinervo: Runoilijan talossa, Tammi 2004, sivumäärä 240.

Helena Sinervon (s.1961) romaani Runoilijan talossa voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2004. Romaani on luotauskirjailija-runoilija Eeva-Liisa Mannerin ajatuksiin eri ajankohtina, tämä ei siis ole perinteinen elämänkerta, vaan hyvin epätavanomainen ja häivemäinen, mutta samoihin teemoihin palaava. Helena Sinervo otti projektin vastaan 2001 ja haastatteli Mannerin tunteneita, mutta tajusi, että he "tarjosivat kiiltokuvaa" edesmenneestä, siksi hän tutustui Manneriin muun aineiston kautta.

Kirjaan tähän pohjatietoja, jotka olisi hyvä olla, kun lukee teosta:
Eeva-Liisa Manner (1921 - 1995) oli Suomen johtavia modernisteja, lisäksi Manner käänsi, esimerkiksi  nobelistien teoksia, Arosusi (Herman Hesse) ja  Kioto (Yasunari Kawabata) ovat hänen kääntämiään, kuten Oscar Parlandin Lumottu tie ja Beatrix Potter kääntyi niin ikään. Mannerin lähipiirin kuuluivat Sara Hilden, Harri Kaasalaisen vaimo Marjukka, tamperelainen äidinkielenopettaja Anna-Liisa Mäenpää. Manner kirjoitti vaatimattomissa paikoissa Suomessa ja toisaalta Andalusiassa Espanjassa. Hän oli Tammen kirjailija, ja tässä viitataan usein Jalleen, joka lienee Tammessa vaikuttanut Jarl Helleman.

Helena Sinervo on kirjoittanut teokseensa 68 tuokiokuvaa, ja kirjan kirjoittamisen lähtökohdista. Yhden luvun mitaksi tulee näin runsaat 3 sivua, mutta se on riittävästi, jotta lukija hahmottaa Mannerin aseman, mielentilan, tapahtumat ja yhteydet. Helena Sinervo on onnistunut hyvin luodateessan Mannerin ajatuksia, ja kuvaamalla tuokioita runoilijan elämässä. Tuokiot eivät ole kronologisessa järjestyksessä, mutta lapsuus, ja sen ankeus, sota-aika, rakastumiset, pettymykset ja yksinolo ovat toistuvia tapahtumia.

Manner syntyi 5.12.1921. Äiti kuoli seuraavana päivänä, eikä isä ottanut lasta itselleen, vaan Eeva-Liisa varttui mamman ja papan luona. Kasvatusmetodeina oli kova kuri ja jatkuva piiskaus. Mamma oli lisäksi hyvin uskonnollinen ja uskollinen vitsan antaja, pappa oli veistetty samasta puusta. Sota muutti viipurilaisten elämän, Manner näki sodan kauhut. Manner koki ennen Espanjan aikaansa  esimiehensä elimellistä ahdistelua ja onnettomia suhteita. Tuokioissa Anna-Liisa on eniten läsnä, mutta moneen muuhun ihmissuhteeseen viitataan.  

Kirjassa jatkuva teema on myös Mannerin pulmat mökkien kanssa, kattoremontteja, huijaavia ihmisiä ja varkaita. Runoilijan talossa oli varmasti sitten ankeaa, isompi ongelma on yksinäisyys, katkenneet ihmissuhteet, joita tilitetään ja puidaan. Myös Eros ja Psykhe on monesti esillä, kuten Danten Helvetti.

"Elmirador on lääkettä haavoihini. Täällä minä elän kuin ansaan astunut ja jalkansa irti purrut kettu. Minun on kestettävä yksin, löydettävä parannus omasta lihastani ja verestäni". s. 233

Helena Sinervon teos Runoilijan talossa luotaa modernisti Mannerin sielunmaisemaa, jonka ankeus on lähes pohjatonta.

Kristiina Carlson: Maan ääreen

 

Kristina Carlson: Maan ääreen, Otava 1999 , sivumäärä 192.

Kristina Carlsonin (s.1949) romaani Maan ääreen voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 1999.

Teoksen päähenkilö on ylioppilas Lennart Falk, jonka kertomus valottaa hänen murhaansa, jonka tekijää hän ei tiedä. Falkia on lyöty astalolla, hän ensin toipuu, mutta saa kuolettavsn aivopaiseen. Falkin muistiinpanoja lukee häntä hoitanut lääkäri Theodor Gantz.

Falk ja Gantz ovat pestautuneet suomalaisten siirtolaisten mukaan 1860-luvun lopulla, jotka suuntasivat laivalla kohti itäistä Siperiaa Amurinmaalle.

He menivät Nahodkan kaupunkiin etsimään kivihiiltä ja pyytämään valaita (kartta nykyajalta, mutta kaupungin paikka on "oikea"). Tarinan puitteetkin ovat totta, sillä suomalaisia lähti Helsingistä ja Turusta kaupunkiin, ja olivat joitain vuosia siirtolaisina ennen kuin palasivat.

Theodor Gantz lähti matkaan 48-vuotiaana vaimonsa petettyä tätä, Lennart lähti 22-vuotiaana etsimään parempaa tulevaisuutta? 

Kuka Lennartin murhasi? Kivihiiltä haluava isä Spirou? Rouva, johon Lennartilla oli lihallinen suhde, mutta jonka vaihtoi tyttäreen? Vai perheen "isä"? Kuka oli syyllinen ja mikä oli motiivi? Se selviää aivan kirjan lopussa.

Teos on varmasti Finlandiansa ansainnut, mutta inhoan tällaista kerrontatyyliä. Itse en jaksanut innostua kirjasta, mutta lukeminen kannattaa aina, sillä minua kiinnosti siirtolaisuus ja kaupunki oli aivan uusi tuttavuus.

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

 

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu, Otava 1997 , sivumäärä 363.

Antti Tuurin Lakeuden kutsu päättää Hakalan suvusta kertovan kuusiosaisen Pohjanmaan sarjan. Kutomon konkurssin verovelat ovat vanhentuneet ja Erkki Hakala palaa Floridasta taaloja taskussaan kotikonnuilleen. Selvitettävää on paljon, myös vaimonsa Kaisun kanssa, jolla on helmoissan Erkin tyttö Elina ja lapualaisen tekemä poika. Lakeuden kutsu tapahtuu yhtenä päivänä, jolloin Erkki hoitaa palattuaan keskeneräiset asiansa ja haluaa selvyyden kutomon konkurssista.  Erkki tekee kauppoja, jolla hankkii konepajan ja talon petollisilta Partasilta, joista on harmia useammankin kerran. Tarinan tenho on kuitenkin kerronnassa ja Pohjanmaan kuvaamisessa.

Teos voitti vuoden 1997 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Kirja on filmattu vuonna 2000, Erkki Hakalaa näytteli Kari Väänänen ja Kaisua Mari Rantasila.

Antti Tuurin Lakeuden kutsu on syväluotaus "pohojalaisuuteen" ja tilinpäätös Hakalan suvun toiminnasta. 

Pidempi oppimäärä jossa avaan kirjaa hieman enemmän.

Asuin elämäni varhaisvuodet Seinäjoen Keskuskadulla.  Pohjanmaan maisemat ja elämäntapa on alitajuisesti tuttuja, vaikka en siellä ole lapsuusajan jälkeen asunutkaan. Minusta Antti Tuurin Pohjanmaa-kirjoissa on oma kotoisa tunnelmansa. Miehet ovat äijiä, ja naiset pitävät kodin pystyssä, Miehillä on omat kähinänsä ja salaisuutensa, ja niistä naiset joutuvat kärsimään. Tuurin kirjoissa miehet hoitavat liikeasioita, juovat viinaa ja tässä kirjassa paljon myös naisten keittämää kahvia.

Miehillä on tapana ilmoittaa asiat karskisti ja epäsuorasti naljaillen toisilleen, ja vaimoilleen ei lainkaan. Vaimot kuitenkin kantavat perheissään paljon vastuuta. Olen lukenut sarjasta vain  Talvisota -romaanin ja romaanisarjan tunnetuimman teoksen Pohjanmaa, jossa Hakalat jakavat Amerikan isoisän perintöä. Hakalan suvun miehistä tässä Erkin kanssa vipeltävät Raimo ja Paavo, joka luulee, että hänellä on kivessyöpä ja menee Seinäjoelle sairaalaan. Kyse on nivutyrästä. Tämän kaiken Paavo tekee "salassa".  Paavo tapaa sairaalassa opettajan, joka hoidattaa salaa pitkälle kehittynyttä eturauhassyöpää. Hän on naamioinut hoitokäynnin veteraanimatkaksi, mutta jäänyt Seinäjoelle. Hän lyöttäytyy mukaan ja tunkee itsensä Erkin amerikanrautaan.

Erkki aikoo Amerikassa tienaamillaan rahoilla ostaa Partasilta konepajan, mukana kaupoissa on Taisto Matsomppi. Partasen veljekset ovat veloissa pankkiin, ja pakotettuja kauppaan. He haluavat kuitenkin kassakaapistaan papereita, joita Hakalat eivät halua heille antaa. Lopulta selviää, että itse asiassa paperit eivät kiinnosta vaan kouruavain. Erkki kyselee Raimolta monta kertaa Kutomon konkurssista, joka vei hänen kotitalonsa. Hakaloiden puheissa käsitellään paljon EU:hun liittymistä, ja luodataan poliitiikkaa jopa Väinö Tanneriin asti. Kirjan tarinan "aikana" Suomi on liittymässä Euroopan yhteisvaluuttaan  Lipposen ollessa pääministeri. Demarit eivät ole kovassa huudossa. Partasilla on samasta syystä ongelmia, kuin Raimolla. Pankit tyrkyttivät valuuttalainaa. Korot  nousivat ja markka devalvoitiin. Velkataakka paisui liian isoksi. 

Erkin matka jatkuu Lainan luo kahvitettavaksi ja mukaan tulee Pohjanmaa -kirjasta tutut Markku ja Taina, joiden poika Pauli on lomalla armeijasta. Miesten keskusteluissa käydään monta kertaa sotajutut läpi. 

Aluksi Erkki Hakala kiikaroi Kaisua anoppilansa pihapiirissä. Illemmalla Erkki ja Kaisu setvivät välejään, käyvät Erkin äidin Marjatan luona sairaalassa. Erkki hieroo Kaisun kanssa sovintoa, vaikka Kaisu lyttää kaiken Erkin sanat. Erkki on ostanut lapsille Elinalle ja lapualaisen tekemälle Johannekselle elektroniikkapelit. Kaisu pysyy Erkin matkassa tehtaalle, jossa toinen Partasista vaatii omiaan takaisin. Lopulta Erkki ja Kaisu ovat kahden. Antaako Kaisu kaiken anteeksi, vai sietääkö vain?

Kirjassa on oma huumorinsa. Lainan keittämästä klimppisopasta revitään huumoria pitkäänkin. Laina epäilee, että Erkillä on ollut klimppisopan keittäjiä Amerikassa. Erkki väistelee, eikä halua keskustella niistä keittäjistä. Erkin syntejä pohditaan. "Paavo uskoi minun tietävän, mitä synti oli, koska olin sitä tutkinut monilla mantereilla. Opettaja ei uskonut minun  pahuuttani synteihin langenneen vaan heikkouttani". ss. 242- 243.

Antti Tuurin matkassa oli hauska olla tämänkin tarinan tiimoilla.

****

Antti Tuuri on syntynyt Kauhavalla siis Pohjanmaalla, ja hän on suuria ikäluokkia eli 1944 vuoden lapsia, hän on koulutukseltaan diplomi-insinööri, Tuuri on kirjoittanut myös suomalaissiirtolaisista Ruotsissa teoksessa Aavan meren tuolla puolen.

Mai bloggasi Lakeuden kutsusta NÄIN.

Irja Rane: Naurava neitsyt

 

Irja Rane: Naurava neitsyt. WSOY 1996, sivumäärä 406.

Irja Rane (s. 1946) voitti vuoden 1996 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksellaan Naurava neitsyt. Romaani koostuu kolmesta tarinasta, joita yhdistää tietty Neitsyt Marian kuva.

Ensimmäinen tarina tapahtuu Lakson kaupungissa. Tarina on nahkurin lesken Lydian vuolas ja korulaiseinen kertomus tai puolustuspuhe raadille. Lydia tuomitaan kerettiläisyydestä ja lihanhimosta. Olennaista on se, miten Neitsyt Marian kuva valmistettiin frau Katariinan kappeliin. Sen tekee Johannes Lippaantekijä Salamazesta. Kuva on kansanomainen ja tehty nahkavuotaan. Lydia on pelastanut Johanneksin joesta ja hoitanut häntä. Johannes oli alkuun sokeutunut, mutta saa näkönsä takaisin Visitation-juhlan aikana.

Toisena kerrotaan sihteeri Bartholomeuksen  tarina. Bartholomeus pääosin kerää tietoa ja juonittelee Laksossa, ja tavoitteena on saada Frau Katariinan tilukset ei itselleen mutta kirkolle? Bartholomeus näkee myös Katariinan kappelissa Johanneksen tekemän Neitsyt Marian kuvan, jota pitää liian rahvaanomaisena.  Syntyy sota, jota seuraa rutto. Rutosta selvitään, ihmisten mukaan Neitsyt Marian kuva pelasti.

Kaksi ensimmäistä tarinaa ovat keskiajalta, ja kolmas 1900-luvulta.

Kolmantena on Rehtori Kleinin kertomus, osio jossa isä lähettää pojalleen kirjeitä.

Toiseksi viimeisessä kirjeessä isä kertoo tarinan sotatantereelta, jossa he sotilaina menivät kappeliin. Sadistinen johtaja Krabbe aikoo surmata ampumalla sisällä olijat. Sotilaat eivät aikomuksistaan huolimatta ammu kappelissa sisällä olevia turvaan paenneita naisia, eikä lapsia. Nunna toppuuttelee ja yksi vauva syntyy. Krabbe ampuu ainoastaan lehmän, josta veren tirskuessa lypsetään maitoa. Rehtori Klein menee myöhemmin hautaamaan vaimonsa (ja poikansa äidin) ja vie tuhkat Sveitsiin ja paluumatkalla käy Laksossa. Kappelissa hän katselee Neitsyt Marian kuvaa, joka vaikuttaa häneen voimakkaasti.

Irja Ranen Finlandialla palkittu teos Naurava neitsyt on kauniin vuolaasti virtaava teos, jonka tarinoita yhdistää Neitsyt Marian kuva.

Pidemmässä oppimäärässä tunnustan, että minulla oli vaikeuksia lukea tätä teosta alussa, keskivaiheilla tai edes loppuun. Kieli oli toki kaunista ja taitavaakin, mutta minun makuuni liian polveilevaa ja kuvailevaa. Luullakseni minulta jäi ymmärtämättä teoksen teemat ja tarkoitus. Minusta naisia ei naurattanut, lähinnä heitä kohdeltiin alempiarvoisena. Minulta jäi ymmärtämättä myös, mistä pohjimmaltaan Lydiaa syytettiin. Luullakseni siitä, että on nainen ja leskenä harjoitti ammattia, josta oli killalta saanut luvan, ja majoitti muualta tullutta miestä. Lydian kuvaama ihme, Johanneksen näön palaaminen, kuitattiin olemattomiksi, ei ollut seurausta Neitsyt Marian ilmestymisestä Visitatio-juhlassa. Johannes oli näön palatessa nimittäin Visitation juhlan aikana käyskentemässä yksin, ei ollut todistajia. Visitation-juhlaa vietetään Neitsyt Marian (Jeesuksen synnyttäjä  ja minusta siten myös tavallaan äiti, mutta en ole teologi, joten en ota kantaa tähän) ja Elisabethin (Johannes Kastajan synnyttäjä ja "äiti" tai äiti, en ole edelleenkään teologi) tapaamisen kunniaksi. 

Lydian tarina muistuttaa minusta tuhannen ja yhden yön tarinoita, koska häntä kuullaan usein ja  Lydia yrittää pitkittää väistämätöntä "kerettiläistuomiota". 

Rehtori Klein menee kappeliin kolmannessa tarinassa Visitatio-juhlan aikoihin. Keskimmäisessä tarinassa en lopulta ymmärtänyt, miksi sihteeri Bartholomeus vierailee Laksossa, varmasti vakoillaakseen ja saadakseen ruhtinaan Lakson tilukset. Ruhtinas ja frau Katariina ovat lapsettomia, mutta ruhtinattarella on keinonsa hankkiutua raskaaksi. Hän saa pojan, mutta saa sen lisäksi niskaansa miehittäjän ja vielä ruton. Katariina onnistuu pakenemaan poikineen. Tässäkin nainen on heikoilla.

Teoksessa irvaillaan pyhäinjäännöksillä, joiden kauppa rehotti hyvin voimakkaana. Lucian silmäripsiäkin tehdään hevosen häntäjouhista. Aiheesta kiinnostuneille ja verkkaisesta kerronasta pitäville aivan aarrearkku tämä teos. Itse en tätä teoksen kantta enää avaa.

---

1990-luvun alkupään Finlandioita

1990: Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi

1991: Arto Melleri: Elävien kirjoissa, runoteos

1992: Leena Krohn: Matemaattisia olentoja tai jaettuja unia

1993: Bo Carpelan: Urwind (Alkutuuli) 

1994: Eeva Joenpelto:Tuomari Müller, hieno mies 

1995: Hannu Mäkelä: Mestari (postaus Eino Leinon päivänä 6.7.2023)

1996 Naurava neitsyt (tämä kirja)

Leena Krohn: Matemaattisia olentoja tai jaettuja unia

 

Leena Krohn: Matemaattisia olentoja tai jaettuja unia, WSOY 1992, sivumäärä 165.

Leena Krohn (s.1947) voitti vuoden 1992 kaunokirjallisuuden Finlandiapalkinnon tällä esseenovellikokoelmalla jossa on 12 novellia tai esseetä. Leena Krohn osaa kirjoittaa, tiivistää ja löytää yhteyksiä olemassaoloon, muistamiseen, elämään ja kuolemaan.

Esikoisen sormet on avausnovelli, lyhyt  vain kuuden sivun mittainen. Vuonna 1908 otetun valokuvan kautta pohditaan muistoja ja lapsen kykyä elää hetkessä. Vanhempi seilaa nykyisyyden, menneen ja tulevan välillä.

Gorgonoideja käsitellään kakkosnovellissa. Ne syntyvät munasta ja muodostuvat kahdesta johdosta. Ne elävät tietokoneruudulla ja ovat matemaattisia olioita kuten lissajounit ja ruudulla elävät myös pacmantikset. Tässä viitekehyksessä Krohn pohtii olemassa oloa, elämää ja kuolemista. 
Edelleen pohditaan miksi kiitäjä menee tummalle alustalle, mistä kiitäjä tietää olevansa itse tumma? En ole näiden pohdintojen ystävä enkä asiantuntija, mutta luulen, että kiitäjä ei tiedä, mutta evoluutio on toiminut ja vaaleat kiitäjät on syöty, eivätkä ne ole päässeet siirtämään vaaleita värigeenejään seuaaviin sukupolviin.

Kolmosnovelli on Valaistunut. Pritta on aina halunnut olla joku muu. Hän menee terapiaan jossa pyritään transpersoonallisiin kokemuksiin. Hän kokee mentaalisen metamorfoosin ja "on" tai puhuu kuin kiiltokärpänen ja valaistuu. Pritan elämä on valaistumisen jälkeen entistä hankalampaa.

Jälkikuvan hehku on neljäs novelli.  Sairaalassa vanhalta mieheltä on poistettu jalka, samassa huoneessa on nuori poika, jolla on vain yksi käsi. Hän tuntee molemmat kätensä, hän tuntee sormetkin ja kivun. Yksijalkainen mies kokee sen sijaan vanhenemista ruumiin rappiota, on toisten käännettävänä. Aika syvissä vesissä siis pyöritään.

Suolakaivos -novelli jäi minulle hieman epäselväksi. Päähenkilö on ollut tai on parisuhteessa Juulin kanssa. Hän on rakastanut Juulia, mutta ei voi enää muistaa sitä. Herra on joko tappanut vaimonsa, tai fantasioi sillä. Ei mikään mukava tarina.

Sillä kaikki elävät -novelli on neutraalimpi kuin edeltävät. Päähenkilö pohtii vieraita kasvoja, mutta ei muista, onko hän nähnyt ne, ja jos on, niin missä. Kasvot ei sovi minnekään.

Lucilia illustris on pitkän tarinan nimi. Päähenkilö on entomologi, joka tutkii hyönteisiä. Päähenkilön mukaan: "hyönteiset eivät ole yksilöitä. Ne ovat tilastollisia olentoja niin sanoakseni." s.93. Mutta raatokärpäset tekevät tärkeää työtä, ne hajottavat. Hänet kutsutaan paikalle entomologina, kun ruumis löytyy. Hän analysoi ruumiista löytyviä hyönteisiä. Lucilia illustris lienee kiiltokärpänen, joka kuuluu raatokärpäsiin. Raatokärpästen munien kehitysaste kertoo, kauanko vainaja on ollut kuolleena. Raatokärpäset eivät koskaan valehtele. Joskus mitä kauemmin vainaja on ollut "luonnossa", sitä vaikeampi on määrittää kuolinhetkeä. Tässä novellissa on muitakin päätelmiä myös se, että elämässä ei palata takaisin. Hajottajat hajottavat, ja syntyy kiertokulkua, mutta takaisin ei palata.  

Novellissa Kuolemani valtias päähenkilö katsoo hieman liian pitkään laitapuolen kulkijaa, ja joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Hän onnistuu väistämään ja pötkii pakoon, mutta ajatukset lähtevät laukalle. Hän pohtii, että tuo viheliäinen olento on hänen arkipäivänsä alla. Tässä näen aika  hyvää pohdittavaa ihmisille, jotka ovat turruttaneet sosiaalisen omatuntonsa. Päähenkilö tajuaa, että tuo vihamielinen ja pahanhajuinen pultsari on pohjimmaltaa samanlainen ihminen kuin hän. Seuraavassa novellissa ryvetään eritteissä, kun naisen päälle heti alussa virtsataan. Sen jälkeen eritteitä eritellään.

Noidan kätkyt -novellissa päähenkilö haluaa kokea jotakin ja menee noidan kätkyeeseen eli säkkiin joka roikkuu ilmassa. Säkissä ollaan pimeässä ja joko ajatukset alkavat laukata tai sammuvat. Muutenkin pohditaan aistimuksiin liittyviä asioita. Lisäksi ihmetellään lahkojen halua täyttää jumalilla avaruutta.

Häävieraat juttu on minusta mauton. Siinä on ensin kaupungin "nähtävyytenä" vankilasta vapautunut kannibaali. Uhri oli ollut morsian. Seuraavaksi kuvataan häitä, jossa on kuokkavieras, joka jää kiinni syödessään vain parsannuput. Sitten puhutaan ooppiumilla tehdystä kolmoisitsemurhasta ja miehestä joka pelasti vieraan ihmisen koiran jäistä, mutta hukkui itse.

Cerro El Plomon inkaprinssille -tarina päättää kokoelman. Tarina alkaa kuvauksella nuoren inkan harhailulla vuoristossa. Hän kuolee. Krohn pohtii hänen kauttaan muistia, muistamista ja elämää kuoleman jälkeen. Inka on säilynyt kylmässä ja ohuessa vuori-ilmassa puoli vuosituhatta. Muumio löydettiin 1954 luolasta 5400 metrin korkeudesta, eikä 14 000 metrin korkeudesta, kuten minun painoksessani luki. Krohn arvelee inkan eksyneen, mutta googlattuani, luulen että hienoihin vaatteisiin puettu noin 10-vuotias poika on uhrattu. Kuoleman jälkeiseen elämään kuolintapa ei vaikuttane? Krohn pohtii tuolloin muodossa ollutta suurrikkaitten omien aivojen säilömistä nestemäiseen typpeen.

Leena Krohnin Finlandia-palkittu kokoelma Matemaattisia olentoja tai jaettuja unia on kielellisesti  ja ajatuksellisesti laadukas teos. 

1990: Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi

1991: Arto Melleri: Elävien kirjoissa, runoteos

1992: Leena Krohn: Matemaattisia olentoja tai jaettuja unia

1993: Bo Carpelan: Urwind (Alkutuuli) 

1994: Eeva Joenpelto:Tuomari Müller, hieno mies 

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi

 

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi, Otava kolmas painos 1991, sivumäärä 204.

Vuoden 1990 Finlandian kirjallisuuspalkinnon voitti Olli Jalonen romaanilla Isäksi ja tyttäreksi. Romaani on häkellyttävä, kauniilla kielellä kirjoitettu sairaskertomus isän sekoamisesta.

Juonesta ja henkilöistä
Jouko-Johan Betel tutkii UNESCOn lukuun mandealaisuutta Irakin ja Iranin suistomaissa keräämällä haastatteluja. Hän on eronnut ja 12-vuotiaan Jutan isä. Paikalliselle Tahirille hän valehtelee palaavansa perheensä tyköön. Todellisuudessa hän saapuu Suomeen ja haluaa tavata tytärtään. Jutan äiti Virpi ja hänen uusiomiehensä Per-Henrik eivät innostu Joukon saapumisesta ja  tapaamisajatuksista, kerran aiemmin on ollut jo aiemmin ongelmia tytön palautuksesta. Sovitaan kuitenkin, että Jouko vie Jutan koulun päätyttyä vierailulle Geneveen, missä on YK:n Euroopan päämaja ja UNESCOn toimintoja. Jouko-Juhanilla ei ole kaikki ruuvit kohdillaan, vaan mies on minusta hyvin sekaisin ja vastuuton. Hän lähtee Genevestä Wienin ja Pariisin kautta Pohjois-Irlantiin, jossa piilottaa Jutan äidiltään.

Teos muistuttaa Jouko-Juhanin osalta jonkin verran Hotakaisen Juoksuhaudantietä, jossa Matti Virtanen on melkein yhtä sekaisin. 

Kerronta

Olli Jalosen kerronta on hyvin taitavaa, se ajoittain piilottaa vastenmielisen asetelman, jossa isä valehtee Jutalle, lähettää tälle vanhempien nimissä sähkeen ja vieraannuttaa lasta äidistään ja kasvatti-isästään.

Olli Jalosen kuvaukset mandealaisuudesta ovat upeita. Mandealaisuutta on Etelä-Irakissa ja Iranissa. Mandealaisuus on monoteistinen uskonto. Heitä vainotaan, mikä kirjassa myös  ilmenee.

Kirjan kansipapereissa on ylistäviä lausuntoja, kirja on upea, mutta tarina on hyvin omituinen. Kun Jouko-Johan palauttaa Jutan kotiin, hän kirmaa talveksi leireilemään Lappiin, lähes ilman varusteita. Hyvin omitusta touhua, ja hyvin omituinen Jouko-Johan, yleensä nämä diagnostisoidaan paremmin tai saadaan lapsikaappauksesta kiinni ja passitetaan vankilaan.

Jouko-Johanissa on muutenkin huolestuttavia piirteitä, hän heittää osan nauhoituksista pois. Lisäksi, kun Virpi oli synnyttämässä Juttaa sairaalassa, hän oli intiimissä kanssakäymisessä työkaverinsa Margitin kanssa. Jouko-Johan haaveilee Lapissa kuuppa sekaisin paluusta Irakiin mandealaisten joukkoon, toivottavasti he edes välttivät tämän vitsauksen. 

*****

Olli Jalonen (s.1954) on jo kaksinkertainen kirjallisuuden Finlandia-palkittu: ensimmäinen tällä vuonna 1990, sekä vuonna  2018 romaanilla Taivaanpallo. Olen blogannut häneltä myös teoksen  14 solmua Greenwichiin. sekä Taivaanpallon jatko-osan Merenpeiton.

Bo Carpelan: Alkutuuli

 

Bo Carpelan: Alkutuuli, alkuteos Urwind, suomentanut Kyllikki Härkäpää, Otava 1993, Seven 2006 sivumäärä 285.

Bo Carpelan voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 1993 tällä romaanillaan Urvind Alkutuuli. Valinnan teki kirjallisuuden tutkija Kai Laitinen, jonka mukaan Alkutuuli on "monitasoinen, rikas, herkkä romaani, villi ja vakava samalla kertaa. Se on kerronnallisesti tarkkuustyötä". Tuo nimi Urwind tulee päähenkilön sukunimestä, jolla on juuret Liettuassa, ja "kantaisä" Heinrich Urwäder oli hopeaseppä.

Alkutuuli ei ole perinteinen romaani vaan monitasoinen kollaasi, jossa on useita kerroksia ja tajunnantasoja, eläviä ja kuolleita puhumassa keskenään, lisäksi sen kieli on ajoittain hyvin runollista, ja romaani kuvaa sekavia sirpaleita eri aikatasoissa. Alkutuulesta voi erottaa juonenkin, tai ainakin yritin:
1. Daniel Urvind on 53-vuotias aviomies. (kirjassa on 53 lukua)
2. Danielin vaimo Maria lähtee vuodeksi tutkijaksi Amerikkaan. Daniel kirjoittaa joka viikko yhden "raportin" eli 52 "raporttia". Raportti on täysin sopimaton sana, sillä kyse on terapiamaisesta luotaamisesta syvälle mieleen, ja menneisyyteen eri aikatasoihin. Raporteissa kaikki lepattavat ajassa. "Minun antikvariaattini oven pielessä seisoo lapsi, katsoo ympärilleen, häipyy, hän ei ole vielä syntynyt, ei ollut siinä, aika ja paikka tanssivat kuin roskat pitkin halkeillutta asvalttia". s.125.
3. Yllä on yksi fakta, Danielilla on antikvariaatti, jonka on perinyt isältään, ja isä ostanut sen ennen sotaa.
4. Daniel on syntynyt sodan aikana ja mennyt naimisiin Marian kanssa, ja saanut kaksoset Lenan ja Janin 1960-luvulla.
5. Kirjassa on lukematon määrä henkilöitä, jotka ovat välillä eläviä, välillä kuolleita.

Teos alkaa, kun vaimo on kiikutettu lentoasemalle, ja Daniel ajaa kotiin. Hän siis "kirjoittaa raportin joka viikko". Muistoja tulee eri huoneissa, ja Daniel "asuu" kerrostalossa, hissi minusta kuvaa siirtymistä ajassa ja paikassa. Porraskäytävässä asuu erilaisia ihmisiä. Teos on ensi lukemalta hyvin haastava, asioiden kytkeytyminen toisiinsa on joskus painajaismaisen runollisesta, eli aloitin muutaman kerran lukuprosessin uudestaan.

Daniel Urwind on varttunut paikkakunnalla ja työskentelee antikvariaatissa. Hän on naimisissa Marian kanssa, joka lähtee vuodeksi pois. Maria on tutkija. Daniel on yksinäinen ja minusta "sekaisin". Raporteissa käydään vanhempien ja isovanhempien kuolemat läpi, myös Viktoria, joka on Danielin täti, ilmeisesti kuolee. Viktoria on ollut balettitanssija. Häneen liittyy paljon muuta, jota en bloggauksessa paljasta. Daniel "puhuu" siis kuolleiden kanssa"isä puhuu kadunpuoleisessa huoneessa, hänhän on ollut jo kauan kuollut, mutta minä kuulen hänen äänensä ..." s.9. Yleisemmin lukijan pitää vain arvata, kuka on kuollut ja kuka elävä, tosin Daniel on yksin, joten kaikki on mennyttä ja kaikki tai suurin osa on kuolleita.

Kirjan porraskäytävä on mielenkiintoinen paikka: "Kun viimeksi tulin Viktorian luota, olivat melkein kaikki ovet portaisiin raollaan, ja ulos kurkisti kalpeita kasvoja, jotkut seisoivat oviensa ulkopuolella, kuin kodittomat. Minusta tuntui, että kaikki olivat kuolleita, vain vaatteet olivat jäljellä, ja naamio rapautuneilla kasvoilla. Minä oli heissä kaikissa, kamreerissa, insinöörissä ... "s.38. Kysyn uteliaisuuttani bloggauksen lukijoilta, kuinka moni aviovaimo hätkähtäisi, jos saisi aviomieheltä tällaisia kirjeitä?

Kirja on silti lukemisen arvoinen, siinä on välillä runollista kieltä, voimakkaita ilmaisuja, ja usein verta. Taide on keskeissä osassa, välillä puhutaan musiikista, on kapellimestarikohtauksia, toisinaan ollaan ateljeessa, kirjallisuuteen on viitteitä. Silti lentäminen on hyvin keskeistä. Danielia verrataan Raamatun Danieliin, joka selvisi Leijonan luolassa, koska luotti Herraan, ja oli lähettänyt enkelin luolaan sulkemaan. Enkelintekijöistäkin puhutaan, mutta en tiedä liittyykö se tähän enkeliteemaan. Lumi ja leijuminen ovat usein läsnä ja myös lumi liikkuu ajassa. "Jokainen vuosi on lumihiutale, tuuli riepottaa sitä nykyhetken ja menneen välillä". s.21

Aika ei ole kirjassa lineaarinen, eikä tapahtumajärjestys ole kronologinen. Lentoasema on alussa ja lopussa. Tarina alkaa joulun jälkeen ja päättyy joulun seutuville, tietty sykslisyys on havaittavissa.

Lentäminen on siis monta kertaa esillä eri yhteyksissä. Nuorukainen Daniel on ollut ihastunut Fannyyn, ja nuoret suutelevat, kun Fannyn isä tulee oven taakse. Daniel hyppää "siipien" kanssa ullakolta, ja mätkähtää maahan. Luullakseni Fannylle käy huonosti, koska ymmärsin, että hän oli myöhemmin vuorineuvoksen "rakastaja". Lentämisen ohella myös siivet ovat tärkeitä. "Sinun lapsensydämesi ... lyö samaan tahtiin kuin pulujen siiveniskut" s. 17 ... "sinusta irtoaa osia, jotka lentävät kauhun kipinöinä". s.18. Rappukäytävä on siis mielenkiitoinen paikka ja siellä on "alaston täti jolla on siivet" s.34. Porraskäytävässä ilmestyy "valkosiipinen enkeli" s.35 "joka tarttuu minua kädestä, ja me nousemme kuin morsiuspari, leijailemme kuin lumihiutalaleet ...". s.35. Vielä viimeisessä luvussa nostetaan lentäminen ja siivet esiin.

Bo Carpelanin Finlandialla palkittu Alkutuuli on moderni kubistinen romaani, jonka mosaiikkinen kerronta herättää lukijassa lennokkaita ajatuksia, jos ei, niin kirja lentää takaisin kirjahyllyyn (tai roskikseen).

******

Bo Carpelan (1926 - 2011) oli suomenruotsalainen kirjailija, ja hyvä sellainen, olen aiemmin blogannut Bo Carpelanin teoksesta Lehtiä syksyn arkistosta. Romaanilla Berg eli suomeksi Kesän varjot Bo Carpelan voitti toisen kerran 2005 Finlandian kirjallisuuspalkinnon.

Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma

 

Erno Paasiliina: Yksinäisyys ja uhma, Otava 1984, sivumäärä 127.

Erno  Paasilinna (1935 - 2000) sai ensimmäisen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon tällä kokoelmalla, jossa on esseitä ja pakinoita yhteensä 11 kahdessa osassa.

Lyhyt oppikirja on avausjuttu, ja siteeratuin, sillä Paasilinnan ajatus "kirjailijaksi ei synnytä" on ikuinen, ja Erno perustelee: "on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija". Kirjailijan ainoa työväline on oma kieli.  Kirjailijan on oltava armoton auktoriteeteille. Kirjailijan saama huono kritiikki kehittää, ja huonon kirjailijan on helpompi kehittyä.

Jatkossa tämä on paljolti samanlainen kuin bloggaamani Erno Paasilinnan teos Lukemista kaikille. Parhaimmillaan tämä on viiltävän hyvää, osa tarinoista on silloisen poliittisen tilanteen analyysia, eikä ehkä kiinnosta kaikkia, minua kyllä.

Paasilinna oli jo tuolloin huolissaan suomalaisten lukutaidosta, ja kirjojen lukemisesta, USA:ssa tuolloin osa yliopisto-opiskelijoista tarvitsi tukea itsensä ilmaisemiseen kirjoittamalla. Paasilinna on kiinnostunut kirjailijoista ja kirjan kustantamisesta. Hän arvioi Pekka Tarkan kirjoittamaa Otavan historiaa II, vuodet 1918 -1940. Teos on ilmestynyt vuonna 1980.

Otava perustettiin vuonna 1890, samoihin aikoihin kuin KOP ja Henkivakuutusyhtiö Suomi. Huomattavaa, että KOP:n taru itsenäisenä pankkina loppui 1995, ja Henkivakuutusyhtiö Suomi purettiin 2017. Otava on voimissa. Otavaa luotsattiin läpi kansalaissodan ja laman liiketalous edellä, ja Otava keskittyi tietosanakirjojen tekemiseen, linja oli ensyklopedinen ja luonnontieteellinen. Oppivelvollisuuslaki (1921) lisäsi koulukirjojen menekkiä. Otava ei julkaissut Hitlerin Taistelua, vaikka olisi saanut ilmaisen käännöksen. 

WSOY nousi ensin vaikeuksista. Erno Paasilinna kirjoittaa myös Frans Sillanpään siirtymisestä WSOY:lta Otavalle, ja herran veloista, jotka Otava otti kontolleen. Lopulta Taata pääsi veloistaan, kun sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon. Erno Paasilinna tarkastelee kirjailijoiden ja kustantajan taloudellisia suhteita. Volter Kilpi oli ylikirjastonhoitaja, joka kirjoitti kauan pääteostaan Alastalon salissa. Myynti oli huono, ja Volter Kilven saama korvaus oli kymmenesosa siitä, mitä hän menetti ollessaan virkavapaalla kirjastosta.

Erno Paasilinna on tehnyt esseen Eino Leinosta (1878 - 1926), jossa tökkii V.A Koskenniemeä, joka viipaloi Leinoa 20 vuotta Leinon kuoleman jälkeen. Leino oli lahjakas, julkaisi ensimmäisen runon jo 12-vuotiaana. Leino ajautui eroon "eliitistä", ja alamäki oli aika jyrkkä. Kansalaissodan jälkeen 1921 hän selitti hakevansa Viron kansalaisuutta. Leino ei ole saanut Paasilinnan mukaan objektiivista vastaanottoa. Oikeistopiirit unohtavat hänen yhteiskunnallisuutensa, ja marxistit eivät pitäneet Leinosta, joka ei katkaissut siteitä porvalliseen maailmaan. Tätä ei 2020-luvulla ehkä ymmärretä, kuinka jakava kansalaissota oli. Moni kirjailija pettyi Juhani Aho ja Frans Sillanpää. Maiju Lassila joko teloitettiin tai ammuttiin, kun vietiin teloitettavaksi. Toisaalla Erno Paasilinna puhuu vangituista kirjailijoista, joita oli tuolloin hänen mukaansa 600. Erno Paasilinnakin antaa palautetta kirjailijoista. Topeliuksen Maamme-kirjan Inarijärven runossa on 94 sanaa, ja saamelaisten mukaan 40 virhettä.

Inarinjärvi. (Lapissa.)

Etäällä pohjoismailla hylätty järvi on, nimeä saaret vailla, ja ranta iloton. Hein'ajalla sen sulaa jää, kun kesä Lappiin kiirehtää; mut syyskuun yö sen aallot taas jälleen jäähdyttää.

Kuvastuu vuoret illoin sen kalvoon sinervään, ja lappalainen silloin käy kalaa pyytämään. Siell' uipi sorsa suruton, ja peuralaumat rannall' on, ja taajat sääskiparvet pimentää auringon.

Mies Lapin kerran tahtoi
sen tulla tuntemaan,
kuin syvä olla mahtoi
tuo järvi Turjan maan.
Köys katkes; laulu kuultihin;
"Niin syvä oon kuin pitkäkin!"
— Sen koommin mittaamatta
on pohja Inarin.

Ensimmäinen virhe on heti alussa, eli rannat eivät ole eivätkä tuolloin olleet hylättyjä. Erno  teoksessaan Lukemista kaikille ihmettelee, mikseivät mittavat porokuolemat liikauta Helsingin herroja. Samaten Paasilinna irvii sitä, että Lapin esitteeseen kelpaa etelän ihmiselle Kuusamon maisemat kuviksi.

Kirjailijoista teoksessa valotetaan neuvostokirjailja Vasili Makarovitš Šukšinin (1929 - 1974) "uraa". Šukšin syntyi Etelä-Siperiassa ja hänen tuotannolleen paikallisten yhteisöllisyys ja yksiköllisyys oli leimaaantavia. Erno analysoi minulle tuntematonta teosta Nuoren Vaganovin kärsimykset.

Teoksessa Erno Paasilinna käy syyskalassa Pentti Linkolan (1932 - 2020) kanssa. Pentti Linkola kalasti ja Ernon mukaan Linkolalla oli verkoissa kiinni 70 000 mk. Saadut kalat Linkola mittasi ja kirjasi ylös. Samoin kuin hänen tarkkailessa lintuja. Linkola arvosteli jo tuolloin ihmisen toimintaa luontoa vastaan:"Luonto ei tarvitse suojelua vaan tasapainoa ihmisen ja luonnon välille".

Yllättävän mielenkiintoinen ja ajankohtainen teos, tämä Yksinäisyys ja uhma. Kirjailija on aina yksinäinen, ja tässä kokoelmassa tarkastellaan etenkin Pentti Haanpään yksinäisyyttä. Uhma minusta oli Paasilinnalla, mutta myös Haanpäällä ja muilla kirjailijoilla, jotka uskaltavat kirjoittaa vastoin eliitin tahtoa.

*****
Erno Paasilinna (1935 - 2000) oli suomalainen kirjailija, joka syntyi Petsamossa, joutui ensin evakkoon Norjaan, ja Lapin sodan aikoihin Ruotsiin. Perheellä ei ollut varaa kouluttaa Ernoa, mutta Erno sai siis ensimmäisen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 1984 tällä esseekokoelmallaan Yksinäisyys ja uhma.  

Tämä blogaus on osa "omaa" Finlandia-haastetta, johon voi kaikki reippaat bloggarit osallistua. Tässä lista 1980-luvun voittajiasta:

1984: Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma
1985: Jörn Donner: Far och son (Isä ja Poika)
1986: Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba, runoteos
1987: Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta, runoteos

1988: Gösta Ågren: Jär (Tääl) runoteos

1989: Markku Envall: Samurai nukkuu runoteos

Finlandia-haaste

 

Suomen Kirjasäätiö on jakanut kotimaisen kaunokirjallisuuden tunnetuimman palkinnon, Finlandia-palkinnon vuodesta 1984 lähtien. Vuodesta 1993 alkaen voittajan on valinnut yksi henkilö. 

Haastan itseni ja samalla kanssabloggarit lukemaan Finlandiavoittajia. 

Haasteaikaa on vuoden verran eli 1.12.2022 -30.11.2023, joulukuussa 2023 valitaan 40:s Finlandia. Haasteesta voi tehdä koosteen, mutta palkinto on itsensä sivistäminen.  

Kirjasäätiö pyytää valitsemaan parasta Finlandia-voittajaa TÄÄLLÄ)

Finlandia-voittajat (kaikki blogattu 11.11.2023 mennessä)
1984: Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma
1985: Jörn Donner: Far och son (Isä ja Poika)
1986: Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba, runoteos
1987: Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta, runoteos

1988: Gösta Ågren: Jär (Tääl) runoteos

1989: Markku Envall: Samurai nukkuu runoteos

1990: Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi

1991: Arto Melleri: Elävien kirjoissa, runoteos

1992: Leena Krohn: Matemaattisia olentoja tai jaettuja unia

1993: Bo Carpelan: Urwind (Alkutuuli) 

1994: Eeva Joenpelto:Tuomari Müller, hieno mies 

1995: Hannu Mäkelä: Mestari 

1996: Irja Rane: Naurava neitsyt

1997: Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

1998: Pentti Holappa: Ystävän muotokuva 

1999: Kristina Carlson: Maan ääreen

2000: Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
2001: Hannu Raittila: Canal Grande
2002: Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
2003: Pirkko Saisio: Punainen erokirja 
2004: Helena Sinervo: Runoilijan talossa
2005: Bo Carpelan: Berg (Kesän varjot) 
2006: Kjell Westö:Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran)
2007: Hannu Väisänen: Toiset kengät

2008: Sofi Oksanen: Puhdistus
2009: Antti Hyry: Uuni
2010: Mikko Rimminen:Nenäpäivä 

2011: Rosa Liksom: Hytti nro 6
2012 Ulla-Lena Lundberg: Jää
2013: Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme 

2014: Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 

2015: Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuoleman jälkeisistä sekunneista 
2016: Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
2017: Juha Hurme: Niemi 
2018: Olli Jalonen Taivaanpallo
2019: Pajtim Statovci: Bolla
2020: Anni Kytömäki: Margarita
2021: Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

2022: Iida Rauma: Hävitys, tapauskertomus

2023: Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia