tiistai 15. marraskuuta 2011

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Rimmiselle Finlandia sopi kuin nenä päähän. Kirja on kiitosta saanut, joten tartuin innolla kirjastosta lainaamaani opukseen Mikko Rimminen: Nenäpäivä, Teos 2010.

Nenäpäivä -kirja on epätasapainoisen Irman minäkerrontaa. Irma on verbaalisti lahjakas, mutta minäkertoilu on viipyilevää ja uussanaisaa. Rimmisen kirjoituttaa äidinkieltämme uudestaan, kerrontaa soljuu ja vaihtaa rytmiä, soittaa kielikelloja ja tarttuilee tajuntaan.

Teoksessa on 339 sivua neljään osaan ja nimettömiin lukuihin jaettuna. Uussanasto alkaa menettää tehonsa sadan sivun jälkeen ja minua se ärsytti jo sivulla 150 ja aloin kirjata uussanoja (sivunumero suluissa):
Verbejä: kuorsahti (143), siipaissut (146), ungersin(150), ölähti (182), hakkelehtiva (156), noupin (165), paarustaessaan (157), hohtelivat (159), upahdin (164)
Pronomiini: Kekä?
Substantiivejä: hikunupit (179), hyökkäisyistä (180), jeesuslappujenjakelija (yhdyssana), kaunistumus, sohina, hätky, surkukylveskely, smytkähtely
Adjektiivejä ovat käreä ja lenseä, ja mynkänä (331).
Kuvailu menee muutenkin pidemmän kaavan kautta kuten s.298 ”Mustat, jonnekin hävinneen hatun alta karkuun päässeet hiukset lepahtelivat vaisusti pakoputkesta puskevassa ilmavirrassa.”

Näin kirjoitettuna ne kuulostavat tietysti hauskoilta, mutta kyllä ne puuduttavatkin, ja loppua kohti tuntuvat joskus väkisin keksityiltä, johtuen siitä, että teos sisältöönsä nähden oli minusta liian pitkä ja välillä räntä sataa pumpulipyyhkeen kokoisena ja seuraavaksi lumi tulee alas perunalastuina.

Kirjan teema tuo mieleen Kari Hotakaisen  Juoksuhaudantien, eli on olemassa ihminen, jonka elämä on raiteiltaan, ja poloisella on itse keksitty maniansa missio, ilman sairaskertomusta tai taustaa sitä on vaikea lukijan ymmärtää. Irman tilanne nimittäin jää arvoitukseksi, miksi toiminta alkoi ja jatkuuko se. Alussa tekosyynä on peikonlehden noutaminen, mutta se ei ole uskottava selitys, koska tuppautumiseen työstetetään tekosyy. Irman ilmestymiset jatkuvat ja toistuvat on hajujen huomioiminen ja kahvin kittaus, joka vapauttaa vapinoita. Teoksessa jäävät kaikki vastauksia vaille, eli onko poika vankilassa, miksi Irma on eronnut, mistä elämiseen eväät siis ”myntit” saadaan, töissä Irma ei ainakaan käy. Loppukin on auvoista, mutta vain kesäistä kuvittelua, - Irman illuusiota- tarina jää päättämättä.

Arviointiraati on Finlandialla klorifoinut Nenäpäivän, joten pitää vaan uida vastavirtaan ja tunnustautua sivistymättömäksi ja tyhmäksi. Voin samalla tunnustaa, että tv:n Nenäpäivän ajatus on mitä kannatettavin, mutta en näe punaisessa nenässä mitään hauskaa, eli toteutus ontuu. Tässäkin punanenävaihetta kesti liian kauan, eikä Nenäpäivää sidottu teemaan mitenkään. Nenä jäi irtonaiseksi vitsiksi.

Eikö muuten Rimminen pidä ongelmana ihmisten ovikelloa päivittäin pimputtavaa sekavaa naista? Voi  aiheuttaa oikeaa pelkoa ja ahdistusta. Kaksintaistelussa Hätilän herranterttu ja illuusioissaan itkuileva Irma, hän asettuu yllättäen Irman puolelle. Minusta on todella omituista, että Irma käy saman kerrostalon samassa rapussa jatkuvasti samojen ihmisten ovien takana kerta toisensa jälkeen, ja se on varmasti koko kirjan yksi kantava teema, mitä ei kyllä myöskään avata. Kirjan kannessa ovat nimet, jotka rapussa asuvat, paitsi ei Näätälää, jonka ovikellon rimpautuksesta Irma on vain kerran vastuussa.

Avainesine on kello. Irma havainnoi aina kellot, milloin pepsikello, milloin pahkakello, on digitaalikelloa, eli mikä kelloissa on niin äärimmäisen tärkeää, tai viisareissa tai digitaalinumeroissa? Tämä motiivi tai teema toistuu monesti. Samoin matkaa Hakaniemestä Keravalle usein kuvataan, mutta tarina ei kasva vaikka tullaan kerran vähän vilkkuvin valoinkin. Onks teillä kaikki okei? on toistuva tokaisu, joka ei myöskään koskaan johda itsetutkisteluihin eikä vastauksiin.

Eräs merkille pantava seikka on Irman tuntemukset. Hyvä on aina ja joka kerta lämmintä, ja paha on vastaavasti kylmää. Loppu on onnellinen, koska Irman mieleen tulee ”pyöreää ja lämmintä”.

Mikko Rimmisen Nenäpäivä on kiinnostava kirja sen saaman Finlandiapalkinnon vuoksi, mutta myös siksi, että siinä poraudutaan maanisen mamman mielettömyyteen mukaan. Kieli on rytmikästä, uusilmaisuja viljevää, rikasta ja tarkasti kuvailevaa. Kirjan tapahtumien vähäisyys kiinnittää huomiota sanojen liikakeksintään ja vastauksien vähäisyyteen. Ei elämässäkään vastauksia anneta, ne pitää itse päätellä.

Sen sijaan Rimmisen Pussikaljaromaanista pidin

5 kommenttia:

  1. Onpa hauska ja tarkkanäköinen teksti, Jokke! Kellot tosiaan raksuttivat tässä tiuhaan ja mietin itsekin että mikä ihme siinä oli, että kuinka ei kukaan muu ihmetellyt sitä paperitonta rapussa ravaavaa tutkijatätiä.

    Hauskaa, että kirjasit uudissanoja esille!

    Piditkö kuitenkin enemmän kuin puuduit? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidin enemmän, hyvä kirja nyt kun lukusessiosta on jo tovi. Irman pojan kohtalo jäi mietityttämään.

      Poista
    2. Smaa pohdin minäkin. Ja että miksi se nyt päätyi sinne minne päätyi. Mutta tosiaan, vähän sulattelua tämä kyllä vaatii.

      Poista
  2. Siun mielipiteet ovat niin virkistäviä ja koska vaikuttaa siltä, että saatan kallistua samaan suuntaan, taidan lukea jatkossakin blogiasi :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kuten mainitsin Pussikaljaromaanista kovasti pidin, tästä en.

      Poista