Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä, 1941, WSOY 1982, sivumäärä 409.

Säädyllisen murhenäytelmän kulissit ovat upeat mutta kankeat. Päähenkilöt tohtori Tauno sekä hänen vaimonsa Elisabet, joilla on kaksi poikaa Pekka (16 v) ja Leo (10 v). Tohtori toimii museonjohtajana, jonka ajatukset ovat hyvin yleviä, mutta kirjan alussa herra tiirailee kiikarilla vastapäisen talon tyttöä.

Tohtorin sisar Naimi oli avioitunut vuonna 1916 Arturin kanssa, joka oli komea metsänhoitaja. Avioliitto päättyi kolmen vuoden jälkeen, kun Artur oli alkanut hoidella myös tarjoilijaa. Murhenäytelmän alkaessa vuonna 1938 Naimi on muuttanut Italiasta, parin vuosikymmenen jälkeen Suomeen, kun hänen äitinsä oli kuollut.

Elisabet on hyvin hieno ihminen, hän puhuu korrektisti yleviä asioita, soittaa pianolla klassikoita. Tohtorilla ja Elisabetillä  on tärkeitä ystäviä. Naimi kirjoittaa taidearvosteluja lehtiin. Elisabetin ja Tohtorin suhde on hyvin ylevällä tasolla, mutta heillä on omat huoneet. Heidän hienoon kotiinsa ei voi mikään rahvaanomainen koskea. Poika Pekka on tosin hairahtua, hän kirjoittaa runoja ja vaihtaa niitä ikätoverinsa Sirkan kanssa. Kerran hän suutelee tätä valkovuokkojen keskellä. Pekalla on pahe, tupakointi, isä sopii sivistyneesti kolmen savukkeen rajasta päivässä.

Rahvaanomaisuus ryntää Elisabetin idylliin kiiman kautta. Tohtori tiirailee vastapäisen talon tyttöä Jennyä, joka on lapsen piikana. Tohtori kirjoittaa 60-sivuisen tunnustuksen tiirailustaan ja antaa vaimolleen. Elisabet on järkyttynyt, hän näyttää sitä myös Naimille. Elisabet päättää antaa anteeksi miehelleen, ja niin myös Naimi, joka hankkiutuu väleihin entisen miehensä narsistisen Arturin kanssa, joka asuu oikukkaan vanhan äitinsä kanssa kartanossa.

Tohtori siirtyy käsitteelliseltä tasolta toimintaan. Hän viettelee tytön ja kuutamon valossa puutarhassa kielletyn hedelmän tuoksu hullaannuttaa Tohtorin joka karkeloitsee Jennyn kanssa päärynäpuun alla, ja on siis "sillai".

Naimi avioituu uudestaan ja kärsii oikullista äitiä, joka vaatii rakkautta pojaltaan Arturilta. Artur rakastaa itseään ja äitiään. Artur ohjeistaa kukkeuttaan menettänyttä Naimia punaamaan huuliaan, ehostamaan itseään ja värjäämään hiuksiaan, jota hieno Elisabet kavahtaa. Elisabet kummastelee myös uudelleen avioitumista. Naimin ja Arturin suhde on myös fyysisellä tasolla.

Elisabet saa kuulla mieheltään, että on tällä ollut TEKO ja teko on saanut aikaan seurauksia. Elisabet pohtii jopa abortin mahdollisuutta, jos vaikka tämä alemman yhteiskuntaluokan nainen omaisi jonkin sairauden. Elisabet pönkittää kotinsa kulisseja, ja pitää makuuhuoneensa ovea vielä tiukemmin kiinni. Tohtori on hieman enemmän tolkuissaan, hän aikoo huolehtia lapsestaan. Hän tapaa Jennyä, joka on nyt tehtaassa töissä. Tohtori lupaa tälle rahaa, ja Jenny lopettaa työt. Lopulta Tohtorille ilmoitetaan, että lapsi syntyy. On huhtikuu, ja kevät on aluillaan. Lapsi syntyy, mutta äiti kuolee ja haudataan, ei sukuhautaan, mutta haudataan. Tohtori käy katsomassa tyttö-vauvaa, Elisabet ei suvaitse perheen ulkopuolisia tunteita, ja niin vauva otetaan perheeseen, vauva on kesäpaikassa saman päärynäpuun alla, jossa äitinsä antoi rakkauden hedelmän tohtorille, joka pohti kirjan alussa, "erotiikan noidankattilaa, josta syntyy elämä, noidankattilaa, josta on poissa kaikki ylevyys, kaikki kunniallisuus, kaikki henkinen"! s. 22. Tohtorin Jennyä kuvataan sivulla 49. "Parkinvärinen tukka peitti kuin huntu pääkuoren luita ja onnellisena tietämättömiä aivoja, joihin kulttuurin kirurgia ei ollut luonut vielä mitään käytäviä henkisyydelle."

Säädyllisen murhenäytelmän teho on sen tarkkuudessa. Perheiden tavat, antiikkiset huonekalut ja yläluokan miljöö on loistavasti kuvattu. Hyvin on pohjustettu myös hairahdus. Tohtori ei itsekään ymmärrä uskottomuutta. Tohtorin mielestä "Elisabet silitti elämää kuin se olisi ollut suuri kissa." s.17 Tätä en ihan ymmärrä, mutta Elisabet on perheen pää, hän määrää mistä puhutaan, mitä ajatellaan. Tohtorilla ei voi olla mitään, hänen tunteensa tukahtuvat. Helvi Hämäläisellä on ollut "oikeat esikuvat", jotka on mainittu wikipedian sivuilla (jota en tähän linkkaa, mutta googlehaulla löytyy). Olen lukenut Helvi Hämäläisen päiväkirjat, ja Hämäläinen muistaakseni perusteli asiaa, sillä, että hän ei voinut jättää aihetta käyttämättä. Hämäläinen ei itse kuulunut yläluokkaan, eikä hän ymmärtänyt minusta kohun suuruutta eikö sen jälkeen viileitä välejä.

Kirjassa ulkomaailmasta kantautuu Hitlerin toimista tietoja, vuonna 1938 on ostettu aikaa myönnytyksillä, mutta syyskuussa 1939, jolloin tarina päättyy, taistellaan jo Danzigin hallinnasta.

****
Helvi Hämäläinen (1907 - 1998) oli kuuluisa suomalainen kirjailija ja runoilija, joka sai Pro Finlandia mitalin vuonna 1959, ja kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 1987.

Sokeat lähteet runokirja blogattu näin

Helvi Hämäläinen: Ketunkivi

Helvi Hämäläinen: Ketunkivi, WSOY 1995 kolmas painos, ilmestyi alunperin vuonna 1948, sivumäärä 243.

Helvi Hämäläisen Ketunkivi kertoo aluksi suomalaisen kylän elämästä hyvin runollisesti, mutta tarina muuntuu pian junnaavaksi jutuksi pölhöstä Paavosta ja lapsellisesta Lailasta.

Ompelijatar Laila kuuluu Ketunkiven kyläläisiin. "Laila asui mökkiläisen luona, Mies ja vaimo kävivät kumpikin töissä kylässä, mies talvisin metsätöissä, eikä heillä ollut lapsia. He olivat vuokranneet hänelle kamarin ja asuivat itse tuvassa". s 6.

"Ketunkiven ympärillä olevassa metsässä liikkuivat lehmät silloin märin lautasin ja selin, ne kulkivat metsissä, joissa mustikka valmisti mustat kiiltävät marjansa. Pienet harmaat vikkelät linnut, jotka pyydystivät hyönteisiä suurina parvina, pyrähtelivät kulkijan lähellä; niiden äänettömät varjot lennähtelivät sinne tänne". s. 7. Kuvaus on varsin tyypillinen kirjassa. En saa aivan kiinni siinä, miksi lehmät linkitetään mustikoihin ja kuvaus ylipäänsä lintuihin. Itse en ole koskaan kuullut varjojen olevan äänekkäitä, joten miksi pitää korostaa niiden olevan äänettömiä.

Laila on hiljainen kiltti nainen, joka auttelee Paavoa, poikamiestä, joka on siivo mies, joka ei ollut koskaan vielä kajonnut naisiin eikä kajoa. Paavo on enonsa kauppa-apulainen ja hänellä on lehmiä, sika ja kissa. Paavo poimii puolukoita, leipoo vehnäsiä kyläläisille.

Laila näkee unen satumaisesta vadista,"se oli ihmeellisen kaunis, yhtä suuri kuin miehen kämmen ja tehty läpikuultavasta posliinista, joka oli samanvärinen kuin oli ollut taivas silloin, kun hän oli käynyt pihalla tarpeellaan". s.25 . Miehen kämmen on suhteellisen pieni verrattuna vatiin, tarpeista puhuminen on varsin tarpeetonta.

Vadista tulee pakkomielle Paavolle, joka menee Lailan sänkyyn nukkumaan, jotta näkisi samaa unta. Mökkiläisen mies luulee Paavon olevan oman vaimonsa perällä ja heiluu kirveen kanssa. Paavo vannoo olevansa "alkamaton". Loppuosa kirjaa on pölhö-Paavon pölhöilyä. Hän yrittää kirnuta voita, kunnes sekoaa. Lailan kanssa Paavo lähtee myymään unta kaupunkiin "me haluaisimme myydä unen vadista", kukaan ei osta ja Ketunkivessä Paavo selittää, että kaupungissa on vati varastettu. Paavon ja Lailan suhde ei syvene.

Runsaan kahdensadan sivun jälkeen on viimeinen piste virkkeen lopussa, kuten tämän lukijan huumorintajussakin.

Helvi Hämäläinen, kuten alempaa ilmenee, on loistava lyyrikko, miten hän on voinut kirjoittaa tämän, pohdin onko tämä jotain suurta ironiaa, tai joku bluffi. Vaikka omaan suhteellisen siveän elämänkatsomuksen, väistämättäkin tuli mieleen, että Paavo kömpii Lailan "vierihoitoon" tupaan ja vie kaupunkiin, mutta ei halua sitoutua avioliittoon ja selittää tyhmille kyläläisille kaikkea puuta heinää ja pirtissä patjat pöllyävät ja peitto paljon heiluu.

Tässä teoksessa kaivetaan liian syvältä, kuten Paavon analyysi Miinan hyyskästä ja sen sisällön vetelyydestä ja Miinan ruokavaliosta.

Helvi Hämäläisen Ketunkivi on Pölhö-Paavosta kertova hölmöläissatu, jonka kaltaisilla tarinoilla on omat ihailijansa. Tämä bloggari ei kuulu niihin, sen sijaan Helvi Hämäläisen muistelmat lukeneena arvostan häntä lyyrikkona ja kirjailijana, vaikka tämä kuti oli hutien huti.

*****
Helvi Hämäläinen (1907 - 1998) oli suomalainen runoilija ja kirjailija, jonka tunnetuin teos oli Säädyllinen murhenäytelmä (1941), joka viittasi todellisiin henkilöihin ja muodostui sen takia skandaaliksi. Helvi Hämäläinen sai Finlandia-palkinnon vuonna 1987 teoksesta Sukupolveni unta. Olen lukenut Helvi Hämäläisen päiväkirjat 1955 - 1988 (toimittanut Ritva Haavikko), teos on hyvin valaiseva ja avaa myös aiempia tapahtumia. Helvi Hämäläinen oli naimisissa, mutta hänellä oli suhde ennen maailmansotaa Olavi Paavolaisen kanssa. Helvi Hämäläinen oli missi Ester Toivosen serkku. Helvi Hämäläinen julkaisi kirjan Miss Eurooppa: totta ja kuvitelmaa salanimellä Annikki Heinä vuonna 1934 ja sai siitä luonnollisesti rahaa. Hämäläinen oli monesti taloudellissa vaikeuksissa, hän elätti poikaansa ja äitiään. Ylen elävässä arkistossa täällä on Helvi Hämäläisen haastattelu, hän sanoo monesti, että olin erilainen, en tiedä millä tavoin, mutta erilainen. Hän sanoo muuttuneensa, muttei kuvaa sitä muutosta. Hän oli omasta mielestään paljon rajumpi kuin ihmiset luulivat ja myös kuriton, hän mainitsee 1980 kuolleen Elina Vaaran ystäväkseen. Haastatelussa Hämäläinen mainitsee, että päivisin syntyy runoja, jotka ovat pitkiä. Jos ne syntyvät yöllä (unessa) ne ovat lyhyitä ja valmiita.