Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla, Suomentanut S.
S. Taula, sivumäärä 336 sisältää kuvia, Gummerus, 2003, kirja ostettu
kirpparilta erittäin hyväkuntoisena. Alkuteos on Little House on the Prairie,
joka on kirjailijan toinen teos, jossa Laura on 5 – 7-vuotias vuosina
1873-1874, teossarjassa on seitsemän osaa, tämä on julkaistu vuonna 1935.
Teos alkaa kun isä-Charles Ingalls päättää muuttaa Winconsinista länteen intiaanien asuinseuduille preerialle riistan ja oman rauhan vuoksi. Vankkurit, jossa isä Charles, äiti Caroline, Mary, Laura ja Carrie-vauva ovat, lähtee kahden hevosen Poten ja Paten vetämänä. Vanha talo myydään ja mukaan otetaan vielä perheen bulldoggi Jakke. Matka länteen yli Missisippijoen jäineen ja myöhemmin ylityksineen on vaivalloinen, "pitkän, pitkän aikaa vankkurit keikkuivat ja kelluivat. Mary itki ääntäkään päästämättä ja Lauraa kuvotti yhä pahemmin ja pahemmin. Sitten etupyörät tärähtivät pohjaan ..." Charles puskee uudisraivaajan sisulla eteenpäin ja yli päästään ja saavutaan "perille".
Pidin kirjan kerronnasta, jossa on lapsen näkökulma, luontoa ja ympäristöä aistitaan "Missään ei näkynyt vähäisintäkään pyörän jälkeä tai ratsupolkua... vain korkea, tiheä ruohikko peitti aution lakeuden, ja yhtä autio taivas kaareutui sen päällä"... Tähtikaunokit kirkastivat siimespaikkoja puiden juurilla ... Puro juoksi syvän notkon pohjalla, savitöyryjen välissä.
Isä tekee hirsitaloa perheelle ensin yksin ja sitten vaimon avustuksella, ja eräs hirsi putoaa äidin jalan päälle, nilkkaa haudotaan mahdollisimman kuumassa vedessä (nykyään kylmässä vedessä). Onneksi lähin naapuri herra Edvards asuu vain kahden mailin päässä puron toissa puolen, eli yhteistyöllä saadaan molempien talot pystyyn, eli Charles tekee pian oven, myöhemmin muuraa uunin ja tekee katon valmiiksi. Tarvitaan kaivo, saadaan lehmä ja vasikka, nikkaroidaan huonekaluja. Elämä on yhtä rakentamista ja suojautumista luonnon olosuhteita vastaan. Yhteishenki herra Edvardsin kanssa syntyy rakentamisesta, hevosille tarvitaan talli susien vuoksi, ja intiaaneja on odoteltavissa. Sudet kulkevatkin puolen sadan yksilön laumoissa, samoin kuin intiaanitkin, jotka vierailevat skunkinnahoissaan tuvassa. Ingallsit kuitenkin osaavat kohdata intiaanit. Mutta silti he eivät voi nukkua öitään hyvin.
En ole kirjojen pohjalta tehtyä sarjaa kokonaan nähnyt, joitain uusintoja, joten mitään ennakkokäsitystä ei ollut, mutta tällaista varmasti uudisraivaajien elämä on ollut. Ensin pusketaan perille, sitten rakennetaan, ruoka hankitaan itse, pääosin metsästämällä, mutta myös omilta viljelyksiltä. Herra Ingalls tekee kovasti töitä, mutta soittaa vapaa-ajalla viulua, matkien myös satakielen laulua "Satakieli vastasi". Perhe on varsin "patriarkaalinen", mutta isä on rauhallinen ja turvallinen, ja rauhallisuutta tarvitaan, sillä luonnon olosuhteet ovat oikulliset ja tulipaloiltakaan ei vältytä. Kaupungissa isä käy toisinaan, ja joskus on tuliaisiakin mukana, mutta ei käy naisissa eikä pelaa korttia.
Kirjassa on "kaikkitietävä" kertoja, jonka näkökulma on lapsen eli Lauran, tämä ei ole siis Lauran minäkerrontaa, vaan teksti on siis lapsen näkökulmasta havainnoitua, varsin yksinkertaista ja helppolukuista tekstiä. Mustavalkoiset piirroskuvat elävöittävät teosta. Mitään tulkintavaikeuksia ei siis ole, eikä teksti sisällä takaumia, eikä ennakointia, eikä mitään melodramattisia keksittyjä juonenkäänteitä, erämaan todellisuus ja hallituksen päätökset pitävät "jännityksestä" huolen. Charles on nimittäin saanut väärää tietoa, sillä kirjan lopussa heidän täytyy uudestaan muuttaa, sillä valtio on varannut heidän asuinsijansa intiaaneille, joille maa toki ensin kuuluikin. Toisaalta Charles oli lähtenyt "lupausten" saattelemana, joten viranomaisen olisi syytä pitää sanansa, toisaalta Lauran sanoin "mutta minä olen luullut, että tämä on intiaanien maata. Eivätkö intiaanit suutu kauheasti, kun hallitus käskee ..."
Teos alkaa kun isä-Charles Ingalls päättää muuttaa Winconsinista länteen intiaanien asuinseuduille preerialle riistan ja oman rauhan vuoksi. Vankkurit, jossa isä Charles, äiti Caroline, Mary, Laura ja Carrie-vauva ovat, lähtee kahden hevosen Poten ja Paten vetämänä. Vanha talo myydään ja mukaan otetaan vielä perheen bulldoggi Jakke. Matka länteen yli Missisippijoen jäineen ja myöhemmin ylityksineen on vaivalloinen, "pitkän, pitkän aikaa vankkurit keikkuivat ja kelluivat. Mary itki ääntäkään päästämättä ja Lauraa kuvotti yhä pahemmin ja pahemmin. Sitten etupyörät tärähtivät pohjaan ..." Charles puskee uudisraivaajan sisulla eteenpäin ja yli päästään ja saavutaan "perille".
Pidin kirjan kerronnasta, jossa on lapsen näkökulma, luontoa ja ympäristöä aistitaan "Missään ei näkynyt vähäisintäkään pyörän jälkeä tai ratsupolkua... vain korkea, tiheä ruohikko peitti aution lakeuden, ja yhtä autio taivas kaareutui sen päällä"... Tähtikaunokit kirkastivat siimespaikkoja puiden juurilla ... Puro juoksi syvän notkon pohjalla, savitöyryjen välissä.
Isä tekee hirsitaloa perheelle ensin yksin ja sitten vaimon avustuksella, ja eräs hirsi putoaa äidin jalan päälle, nilkkaa haudotaan mahdollisimman kuumassa vedessä (nykyään kylmässä vedessä). Onneksi lähin naapuri herra Edvards asuu vain kahden mailin päässä puron toissa puolen, eli yhteistyöllä saadaan molempien talot pystyyn, eli Charles tekee pian oven, myöhemmin muuraa uunin ja tekee katon valmiiksi. Tarvitaan kaivo, saadaan lehmä ja vasikka, nikkaroidaan huonekaluja. Elämä on yhtä rakentamista ja suojautumista luonnon olosuhteita vastaan. Yhteishenki herra Edvardsin kanssa syntyy rakentamisesta, hevosille tarvitaan talli susien vuoksi, ja intiaaneja on odoteltavissa. Sudet kulkevatkin puolen sadan yksilön laumoissa, samoin kuin intiaanitkin, jotka vierailevat skunkinnahoissaan tuvassa. Ingallsit kuitenkin osaavat kohdata intiaanit. Mutta silti he eivät voi nukkua öitään hyvin.
En ole kirjojen pohjalta tehtyä sarjaa kokonaan nähnyt, joitain uusintoja, joten mitään ennakkokäsitystä ei ollut, mutta tällaista varmasti uudisraivaajien elämä on ollut. Ensin pusketaan perille, sitten rakennetaan, ruoka hankitaan itse, pääosin metsästämällä, mutta myös omilta viljelyksiltä. Herra Ingalls tekee kovasti töitä, mutta soittaa vapaa-ajalla viulua, matkien myös satakielen laulua "Satakieli vastasi". Perhe on varsin "patriarkaalinen", mutta isä on rauhallinen ja turvallinen, ja rauhallisuutta tarvitaan, sillä luonnon olosuhteet ovat oikulliset ja tulipaloiltakaan ei vältytä. Kaupungissa isä käy toisinaan, ja joskus on tuliaisiakin mukana, mutta ei käy naisissa eikä pelaa korttia.
Kirjassa on "kaikkitietävä" kertoja, jonka näkökulma on lapsen eli Lauran, tämä ei ole siis Lauran minäkerrontaa, vaan teksti on siis lapsen näkökulmasta havainnoitua, varsin yksinkertaista ja helppolukuista tekstiä. Mustavalkoiset piirroskuvat elävöittävät teosta. Mitään tulkintavaikeuksia ei siis ole, eikä teksti sisällä takaumia, eikä ennakointia, eikä mitään melodramattisia keksittyjä juonenkäänteitä, erämaan todellisuus ja hallituksen päätökset pitävät "jännityksestä" huolen. Charles on nimittäin saanut väärää tietoa, sillä kirjan lopussa heidän täytyy uudestaan muuttaa, sillä valtio on varannut heidän asuinsijansa intiaaneille, joille maa toki ensin kuuluikin. Toisaalta Charles oli lähtenyt "lupausten" saattelemana, joten viranomaisen olisi syytä pitää sanansa, toisaalta Lauran sanoin "mutta minä olen luullut, että tämä on intiaanien maata. Eivätkö intiaanit suutu kauheasti, kun hallitus käskee ..."
***
Laura Elizabeth Ingalls syntyi Wisconsinissa vuonna 1867 ja
kuoli 1957, Laura todella matkusti Länteen Kansasin kautta Minnesotaan ja
Dakotaan ja meni naimisiin Almanzo Wilderin kanssa ja kertoi tarinoita
lapsilleen (lähde kirjailijan muistoksi tehdyt englanninkieliset www-sivut). TV:ssä
on esitetty myös samannimistä sarjaa, joka on varsin sympaattinen ja jota olen nähnyt noin parikymmentä jaksoa.
Maija Vilkkumaalla on biisi Ingallsin Laura, jossa lauletaan "Ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingallsin Lauran essussaan kiltisti tottelemaan" ja varsin lähellä Maija totuutta on tai sen ytimessä ainakin Maijan sanat ovat, kuten myös Ainon bloggaus sarjan kirjoista täällä.
Maija Vilkkumaalla on biisi Ingallsin Laura, jossa lauletaan "Ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingallsin Lauran essussaan kiltisti tottelemaan" ja varsin lähellä Maija totuutta on tai sen ytimessä ainakin Maijan sanat ovat, kuten myös Ainon bloggaus sarjan kirjoista täällä.
