keskiviikko 30. tammikuuta 2013

R.F Delderfield: Päivien kultainen ketju


R.F Delderfield: Päivien kultainen ketju, To Serve Them All My Days, 1972, Suomeksi Aili Hurme, Karisto 1982, 527 sivua. Isokokoiset sivut, tarina jaettu yhdeksään osaan, osat on jaettu lukuihin.

Päivien kultainen ketju kertoo David Powlett-Jonesin ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa alkaneesta opettajan urasta, Bamfylde Bridgen koulusta, kouluelämästä, oppilaista, Davidin perhe-elämästä ja rehtorina olosta. Teos on monella tavalla lukemisen ja bloggaamisen arvoinen.

1. Esipuheen mukaan kirjailija on ollut ensimmäisen ja toisen maailmansodan välillä useassa koulussa töissä, ja vaikka kirja ei ole dokumentti mistään, siinä on sulatettua ajankuvaa. Teos kattaa ajanjakson maailmansotien välillä, niin että alussa ensimmäinen maailmansota ei ole vielä loppunut ja ennen loppua toinen maailmansota on jo alkanut.

2. Kirja on hyvä kuvaus englantilaisesta koulusta, sisäoppilaitoksesta, sen toimintatavoista ja asuntoloista, "tupakilpailuista" opetuksesta, eri opettajista, rehtoreista sekä johtokunnista ja jopa koulun hallinnosta ja opetuksen rahoituksesta. Teoksen luettuaan ymmärtää kuinka vahva koheesio syntyy englantilaisessa koulussa ja miksi. Lapset ovat kotoa poissa, ja "tuvissa", asuntoloissa on valvojaoppilaat ja -opettajat. Lapset samastuvat voimakkaasti kouluun, asuntolaan ja tupaan. Monet pojat käyvät samaa koulua kuin isät ja isoisoisät. Koulun päättöluokilta valmistaudutaan yliopistojen pääsykokeisiin. Kuvaus on hyvin englantilainen tai brittiläinen. Monissa tilanteissa tulee englantilaisten "jäykkä ylähuuli"- "positiosta pidetään kiinni"  -taito ilmi, ja ne periaatteet, jotka kuningaskunnassa on perinteenä. Pojat ottavat rangaistukset vastaan tyynesti ja toteavat, että se oli sen arvoista. Koulun johtokunnassa on prikaatinkomentaja Cooper, joka on ollut monissa tulisissa liemissä, mutta pitää koulua "kotinaan", hän on viettänyt siellä onnellisimmat vuotensa. Riippuen kouluun tuloajasta ja lähdöstä, koulussa ollaan viidestä vuodesta jopa kymmeneen vuoteen.

3. Kirja sisältää edellä mainittujen elementtien lisäksi paljon traagisia juonen känteitä, mutta se on silti pohjimmaltaan humaani kuvaus poikakoulusta. Itse asiassa käänteet tuntuvat vartavasten rakennetuilta, ja minusta vievät tehoa teoksen muulta sanomalta. Tästä on tehty tv-sarjakin, sen tarpeita ajatellen traagiset käänteet voivat olla hyvinkin suotavia. Tässä on tulipaloa, kuolemaa, ja salaisuuksien paljastumista, oppilaiden vaiheita ...

Kirjan päähenkilö David Powlett-Jones on ollut kolmisen vuotta ensimmäisen maailmansodan Flanderin rintamalla, missä hän haavoittui vänrikkinä toisen kerran niin vakavasti, että häntä hoidetaan miltei vuoden sairaalassa. Sairaalan johtaja lähettää hänet Devoniin Bamfylde Bridgen kouluun, jossa vaikuttaa humaani rehtori Algoth Herries. Ensimmäinen lukuvuosi on hankala, haavoittuminen on ollut paha, kranaattikeskitys on silponut koko joukkueen ja David on ollut ainoa henkiinjäänyt. Se oli hänelle toinen haavoittuminen. Kirjassa mainitaan ensimmäisen maailmansodan miestappioiksi kolme miljoonaa miestä. Tämä ei ole kuitenkaan englantilaisten miestappiot vaan toisen puolen, brittejä kaatui ilmeisesti noin 800 000 miestä, eli onko loput sitten haavoittuineita, kaatuneita sodassa lienee ollut kaiken kaikkiaan 8,6 miljonaa.

Kirjan alussa ensimmäinen maailmansota riehuu vailla ratkaisua aina marraskuuhun 1918 asti, kun David alkaa opettaa jo vuoden 1917 puolella. Sota-aikana kaikki eivät ole rintamalla. Sotakeinottelijat rikastuvat toisten hädällä, jalkapallovammat pelastavat eräänkin nuoren opettajan Carterin rintamalle menosta. Teema on aluksi keskeinen, sillä rintamalla olleiden kokemukset ja mielipiteet sodasta ja isänmaallisuudesta eivät ole niin fanaattisia kuin keinottelijoiden ja "käpykaartin". David on walesilainen kaivosmiehen poika, ja häntä kutsutaan koulussa aluksi bolsevikiksi. Carterin mielipiteet sodasta, muistomerkeistä ja poikien sotaharjoituksista ovat varsin sotaisia ottaen huomioon hänen olemattoman sotakokemuksensa, sodan raadollisuuden nähnyt upseeri Powlett-Jones vastustaa kategorisesti kaikkea ylimääräistä äksiisiä. Punaisen vänrikin Powlett-Jonesin ja valkoisen käpykaartilaisen Carterin asemasota leimahtaa hillittömäksi välienselvittelyksi. P-J polttaa proppunsa, kun Carter nimittää Davidin asuntolaa Kremliksi, David tivaa selvitystä, ja Carter pitää kaivosmiehen pojan puheita epälojaleina ja isänmaan vastaisena ja että johtokunta ja poikien vanhemmat haluavat erottaa Davidin, johon David piikittää ja kysyy, oliko se epälojaalia, että hän oli kolme vuotta rintamalla juoksuhaudoissa polvivaivaisten pinnarien puolesta. Rehtori hieroo sopua, ja laiha sopu saadaan aikaiseksi. Tilannehan muistuttaa Tylypahkan eri opettajien nokkapokkaa, vanhempien arvostelua opettajista, ja johtokuntaan valituksia. Tässäkin on pohjimmiltaan kyse siitä, mikä on sisäoppilaitoksen ihmiskäsitys, onko kaivostyöläisellä ylipäätään ollenkaan oikeuksia. Takana on yleislakko, josta jo Carter piikitteli Davidia, että omat koirat purivat. David taas puhuu oppilaille, että hänen isänsä ja veljensä ovat kuolleet kaivoskäytävän romahdettua. Lisäksi hän kertoo, että englantilaiset tulevat ja kaivavat hiiltä, ja pilaavat luonnon. Arvata saattaa, että työväenluokan edustajien jälkeläisiä koulussa ei juurikaan ole. Joskin 1920-luvun lopulla oli Labourin valtakautta, joka muuttui piankin.

Siirtomaista oppilaita on jonkin verran ja myös etnisesti eri taustoista. Kun vanha rehtori on jäämässä eläkkeelle, ovat Carter ja Powlett-Jones vastakkain rehtorin "vaalissa", jonka johtokunta ratkaisee. Etelä-Afrikassa vaikuttanut britti Alcock tuleekin nahkapäätösrehtoriksi. Kaveri on vaikuttaa viileältä virkamieheltä, mutta osoittautuu todella kamalaksi kontrollifriikiksi, jonka pakkomielteenä on antaa kollektiivisia rangaistuksia. Tunnustaminen pikku rikkeistä palkitaan erottamisella. Carterin ja Powlett-Jonesin välit lämpenevät yhteisen uhkan edessä. Carter lähtee pois koulusta, mutta David jää, kunnes koittaa viimeinen yhteenotto Alcockin kanssa ...

Jätän loput juonenkäänteet selvittämättä, mutta David on jonkin ajan kuluttua koulun rehtori, ja saa pohtia, miten rahoittaa koulurakennusten saneerauksen ja uudistukset 1930-luvun laman aikana. Opettajien rekrytointia, rakennussuunitelmia myös pohditaan, kunnes toinen maailmasota on ovella, Saksan tilannetta murehditaan jo vuodesta 1932 alkaen, eli mitenkään yht'äkkiä sota ei tullut ja lopussa sota on jo alkanut, ja koulusta pestaudutaan armeijaan ja liian usein tulee suruviestejä.
***

Davidissa on paljon muutakin kuin "vasemmistolaisuutta", lempinimi muuttuu Bolshevikista pian Poppamieheksi johtuen mullistavista historian opetusmenetelmistä, joka alaluokilla on loruja kuten
Henrik VIII :n vaimoista
Erosi, mestattiin, kuoli
Erosi, mestattiin, jäi henkiin
Voi siis päätellä vaimoja olleen kuusi.

Alaluokkien loruilun jälkeen opetus perustuu faktoihin ja motivointiin, ja yläluokilla keskusteluihin. Kirjan anti on pitkälti sisäoppilaitoksen sosiaalisten suhteiden analyysi, ja eri opetusmenetelmien, urheilun ja luonteiden tarkastelu. Miten valvojaoppilaisiin luotetaan, ja kuinka luottamus ja vastuu kasvattavat lapsista "aikuisia". Davidin ensimmäisellä tunnilla Boyer niminen poika leikkii epilepsiakohtausta, jossa ilveilyssä on koko luokka mukana. David hoitaa tilanteen oikein, eikä suutu eikä rankaise, vaan ottaa tilanteen haltuun. Boyerista tulee myöhemmin Davidin luotto-oppilas ja valvoja, jonka käytöksellä eräässä tulipalossa pelastettiin ihmishenkiä, myöhemmin Boyer tulee kouluun opettajaksi. Kuuluisasta näyttelijättärestä on skandaalimainen lehtijuttu, tämän jälkeen   jälkeen hänen poikansa Spats Winterbourne karkaa. David löytää sattumalta pojan ja he ystävystyvät, ja myöhemmin  Spats Winterbourne on luottamuksen arvoinen...

Kirja on fiktiota, mutta kirjailija on ollut eri kouluissa maailmansotien välissä, ja tähän hän on minusta kirjoittanut kasvatus- ja elämänfilosofiansa. Luottamus, tasa-arvo, vastuun anto ja kanto sekä selvät rajat kasvattavat ehjemmäksi kuin liian kova kuri, mielivalta ja epätasa-arvo. Kasvatuksessa on tärkeintä olla läsnä, ja olla oma itsensä. Tärkeää on toisen hyväksyminen, moni koulun oppilaista on kovia konservatiiveja, mutta he hyväksyvät sosialisti-opettajansa ja päinvastoin. Itse asiassa kirjassa on eräs irlantilainen, jota kiusataan rankastikin. Tämän seurauksena hän uhkailee Smith&Wessonilla pahimpia kiusaajiaan. David hoitaa tilanteen, ja ase on vanha kaatopaikalta löytynyt, jossa ei ole edes iskuria, ja jonka poika on tuonut kotoa Irlannista pois kotitarkastusten pelossa. Lisäksi on yökastelijaa ja kaikkien kanssa päästään tuloksiin. Rehtorin mukaan on kaksi erityisen pahaa rikettä: jatkuva valehtelu ja jatkuva kiusaaminen, josta kuuluu rangaista, ei välttämättä muista rikkeistä.
***

Toisaalla David tapaa ihanan elämänsä naisen Elizabethin eli Bethin, jonka kanssa hän avioituu ja saa kaksoset. Beth muuttaa koulun lähelle. Opettajan työ on huonosti palkattua, mitään luksusta David ei pysty järjestämään, mutta Beth on mutkaton ja reipas, ja avioliitto on puhdas rakkausavioliitto. Bethin välitön optimismi parantaa sotatraumat ja rakkaus saa Davidin eheäksi yhdessä koulun ilmapiirin ansiosta, yhdessä omalaatuisen rehtori Algy Herriesin ansiosta. Aviosuhteissa tapahtuu jonkun verran muutakin ja siitä on blogattu täällä.
***

Koulu on suljettu yhteisö, missä erilaiset luonteet hankaavat toisiaan, ja aikaansaavat kipinöitä. Carteria David ei voi sietää, ja vaikka hän yrittää elää sovussa, yhteentörmäyksiä tulee. Opettajat ovat jakautuneet kuppikunniksi ja se heijastuu työilmapiiriin. Tärkein panos on kuitenkin rehtorilla ja sillä hengellä, jonka hän kouluun tuo. Kun Algy Herries jää eläkkeelle, ja kun uudeksi valitaan "nihilisti" Alcock, muuttuu moni asia, Carter ja David lähentyvät, koska Carter on pohjimmiltaan koulun puolella eli tavallaan on kuin Kalkaros, lopulta hyvä.

Alcock on liian pedantti, ja harrastaa simputtavaa kurinpitoa, jota englantilaiset eivät niele yhtä helposti kuin iltapäiväteetään. Simputtavaan kurinpitoon kuuluu kummalliset säännöt ja kaiken järkevän toiminnan kieltäminen, jokaisen pikku asian tarpeeton esiin kaivaminen, ja mielivaltaiset koulusta erottamiset. Alcockin rehtorius jää lyhytaikaiseksi, ja David saa kokeilla siipien kantokykyä rehtorin toimessa. Peribrittityyliin Alcockia siedetään ylähuuli jäykkänä, ja jos ylähuuli kramppaa, vaihdetaan työpaikkaa. Alcockia ei vastusteta avoimesti, mutta pinnan alla kytee haluttomuus soutaa samaan suuntaan. Kun David saa rehtorin manttelin, kaikki soutavat samaan suuntaan. David ei komenna vaan suostuttelee, hän saa entiset opiskelijat mukaan uudistusten rahoittajaksi, oppilaspako pitää tyrehdyttää kannattavuuden raja on 350 oppilasta. Taloudellisia vaikeuksia siis on, mutta vanhojen oppilaiden lahjoituksin selvitään.

David on paikan rehtori, johtaja, mutta monelle siirtomaan lapselle myös "isä". Jotkut lapset eivät heti sopeudu seuraan, mutta oikean harrastuksen kautta päästään osaksi yhteisöä. Koulu pyörii rattaillaan, opiskelijat uppovat suohon, mutta kiskotaan kuiville sekä reaalisesti että kuvainnollisesti.

David toimii koulussa, ja vaikuttaa siihen, mutta koulukin vaikuttaa Davidiin, josta radikaalisuus alkaa kadota hyväntahtoisen konservatismin tietä. Toisaalta työttömyyden aikana David tekee minusta hyvin radikaalin ratkaisun, koulussa aletaan opettaa kaupallisia aineita kuten pikakirjoitusta, konekirjoitusta ja kirjanpitoa, hyödyllisiä taitoja, mutta jos pääpaino on ollut aiemmin historialla, latinalla, muinaiskreikalla, Englannin kirjallisuudella ja ranskalla, ja jonkin verran luonnontieteillä on muutos radikaali, ja johtui syvästä lamasta, joka tarkoitti sitä, että myös koulutetut miehet joutuivat aloittamaan konttoreista. Useat oppilaat pääsivät menestyviin asemiin, ja rahakkaimmat paikat saivat ekstrovertit, jotka pärjäävät "suhdetyössä" ja mainosalalla, mitä tuolloin pidetään "tyhjän puhumisena".

Ympyrä sulkeutuu monessakin mielessä. David palkkaa Chad Boyerin "epilepsia"-oppilaan opettajaksi, joka tuo nuoren vaimonsa, ja he asettuvat asumaan Bethin ja Davidin asuntoon, ja David antaa heille häälahjaksi sisävessan. Boyerille työ on terapiaa, kuten Davidille, Boyer pääsee raiteilleen, ja vaimo tukee ja ymmärtää. Davidin toinen vaimo Chris, jota maailma kovin koitteli, otti vastuuta pienimmistä oppilaista, ja pääsi masennustensa yli. Eli "työ tekijäänsä kiittää, ja mielekkääksi elämän tekee ja terapiaa on" siinä yksi kirja motoista.

David toteuttaa oppilaiden haaveet ja pasifisti väistyy 1930-luvun tapahtumien vuoksi "koulunjoukkojen komentamiseen". Mussolinin uhoilut, Saksan juutalaisvastaisuudet, Espanjan sisällissota ja sodan syttyminen koetaan koulusta käsin uhkana, joka raapii pasifismin pois.

Teos loppuu uusiin uhreihin vapaan demokraattisen maailman puolesta, ympyrä niinkin sulkeutuu...

***

Päivien kultainen ketju -kirjassa  parasta antia on koulun arjen kuvaaminen, rehtorin toimet, opettajien suhteet, ja varsinkin koulun oppilaiden selviytyminen, kepposet ja haaverit. Niistä olisi lukenut enemmänkin. Teoksen heikkoutena pidän päähenkilön rakkauselämän kuvaamista ja traagisia käänteitä. Tämä tuntuu liian dramaattiselta ja liian laskelmoivalta ja vie minusta tehoa pois teokselta. Tosin dramaattisten käänteiden tarkoitus on osoittaa koulun yhteishengen voima.

Päivien kultainen ketju saa monta rosoista lenkkiä, ketju kuvastaa rakkautta kouluun ja sen oppilaisiin. David kokee monia menetyksiä elämässään, syttyy toinen maailmansota, mutta koulu edustaa hänelle, opettajalle ja pojille muuttumattomuuden turvallista saareketta, mikä monelle merkitsee yhdessä kuninkaan, isänmaan, kodin ja perheen ohella asiaa, jonka säilyttämisen puolesta kannattaa taistella. Tästä postauksesta tein samanlaisen kuin kokemukseni kirjasta, samat asiat jahnataan uudestaan, uudestaan, ja vielä uudestaan.

***
Tästä kirjasta tulee mieleen

Ensinnäkin Tylypahkan opinahjo, niin iso koheesio tupiin ja kouluun syntyy. Poikamiehiä opettajissa on enemmän kuin väestössä keskimäärin. Bamfyldessä puhutaan myös hyväksymisestä, ja koetaan kaksi sotaa, ja koulu on silloin turvan saareke epävarmassa maailmassa.

Toisekseen Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita. Davidin tytär Grace varttuu yli kolmensadan pojan keskuudessa tuntien oppilaita. Grace tosin on järkevä pikkuvanha tyttö, eikä mikään eksentrikko kuin Harrisin "sankaritar".

***
Aili Hurmeen käännöstyö on minusta hyvää. Aika on tosin muuttunut, enää ei puhuta päästötodistuksesta muuta kuin autojen pakokaasutestien yhteydessä, koulusta saa tiettävästi päättötodistuksen.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Frederick Marryat Merirosvo



Frederick Marryatin (1792-1848) Merirosvo, 192 sivua, Nuorten Toivekirjasto NTK n:o 54, 1955, alkuteos The Pirate, 1836. Tämän kirjan kansikuva on  minusta yksi uljaimpia ja hienoimpia.

Teoksessa ei ole takakansitekstiä, mutta sisäsivulla lukee "kertoo kaksoisveljien tarinan". Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin 1800-luvun alkuun, joskin alun haaksirikko, jossa kaksoisveljet joutuvat erilleen tapahtuu 1790-luvulla. Kirjan meriaiheiset yksityiskohdat pitänevät paikkaansa, sillä Marryat on toiminut meriupseerina. Vaikka kyse on "poikakirjasta", siinä on varsin ironinen sävy. Teos laittaa minusta Marryatin brittiläiseen kirjalijaperheeseen sen saumattomaksi osaksi.

Kirjan alkuluvuissa kuvataan Sirkassianin haaksirikkoa, josta lähtee pelastusveneellä toinen poika. Toinen poika jää laivalle, jossa Judy niminen musta imettäjä pitää hänet hengissä. Lapsen kanssa on myös Coco niminen musta. Kolmikko päätyy vanhanpojan herra Witheringtonin luo, kun kyseessä on hänen serkkunsa kaksoispojat. alkaa hurja huhumylly, jonka käynnistää Witheringtonin vanhapiikasisko, joka kirjoittaa näin veljelleen "PS. Lady Betty and I both agree that you are very right in hiring two black people to bring the child into your house, as it makes the thing look foreign to the neighbours, and we can keep our own secrets". Vanhatpiiat ovat usein väärässä, ja todella tämä oli serkkunsa lapsi Edward Templemore, ja vartuttuaan Edward valitsi laivaston ja pestautui merille.
"Edward Templemore pursues his career, Mr Witherington grows older and more particular, and his sister Moggy amuses herself with Lady Betty’s remarks and her darling game of whist". Vanhapiika voi sitten keskittyä whistin pelaamiseen. Tässä näkyy ironian perusväritys, joka hallitsee kirjan alkuosaa. Kirjan alkuosa on minusta varsin vaikuttavaa.


Kirjan takakannessa on maininta, että kirja on tarkoitettu 10-14-vuotiaille pojille ja se pätee kyllä kirjan loppuosaan, se on tyypillinen poikakirja. Edward menee merille, iloisen luonteenlaadun vuoksi hän ylenee ja on pian Enterprise -nimisellä aluksella ja ajaa takaa merirosvoaluksia, ja armastaa salatapaamisin katolista neitoa Claraa. Francisco joutuu olemaan toisaalla merirosvoalus Kostajalla, jossa lukee äitinsä Raamattua, ja arvostelee merirosvokapteenia. Mustat ovat hänen puolellaan. Tilanne ajautuu konfliktiksi, jonka seurauksena Francisco jätetään yksin saarelle. Francisco osoittaa neuvokkuutta, ja erään toisen haaksirikon ansiosta hän tekee lautan ja saa haaksirikkoutuneet mustat puolelleen, ja pääsee Eurooppaan ja pestautuu töihin. Monien sattumusten kautta merorosvot hyökkäävät saarelle, jossa asuu Francisco, joka siepataan. Sattumusten seurauksena laivalla on lisäksi siepattu Clara. Loppuselvittelyissä rehdit seulotaan konnista, neito valitsee omansa ja aarteet jaetaan. Kirjan juoni on erittäin jännittävä.


Merirosvo sisältää alun teemojensa jälkeen tyypilliset poikakirjaelementit. Tässä pitää huomata kirjoitusajankohta. Merirosvo on kirjoitettu Robinson Crusoen jälkeen, mutta ennen Aarresaarta ja Tarzania. Lisäksi Mark Twain kirjoitti Prinssi ja Kerjäläispoika -teoksen tämän jälkeen, kuten C.S Lewis Hevosen ja pojan, niissä molemmissa on kaksoset (erillään, eivät tiedä toisistaan). Tässä tosin kaksoset eivät vaihdu. Merirosvossa ollaan autiolla saarella kuten Robinsonissa, mutta vain tovin verran, mutta uskonnollinen Francisco on "Franciscon sysän heltyi ilosta ja kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan" s.104. Tarzaniin yhteys löytyy juonen käänteistä ja varsin pitkästä alusta, sekä siitä, että Francisco sivistää itse itsensä ensin orjalaivassa ja sitten merirosvolaivassa.

Francisco ja Edward saavat molemmat miesten kunnioituksen. Merirosvolaivassakin oli varsin monikulttuurista väkeä, päällystönä englantilaisia ja skandinaaveja, miehistönä portugalilaisia, brasilialaisia, maltalaisia, ja mustia. Tämä on minusta miltei ainoa kohta, joka on syrjivä. Muut kohdat tuovat esille rodullista epätasa-arvoa nimeenomaan ongelmana, jolle ei ole perustetta. Aarresaaren yhteys on merirosvous, merirosvojen  välien selvittelyt ja aarre.

Klassinen poikakirja, jonka nykyistä asemaa en tiedä. Tämän kirjan luin vasta ensimmäisen kerran.

Se on englanniksi Gutenbergissä täällä.
***
Kapteeni Danin sivuilla on tänne linkki täällä.

perjantai 25. tammikuuta 2013

William Shakespearen Julius Caesar


William Shakespearen Julius Caesar -näytelmä on kirjoitettu ilmeisesti 1599, luin Gutenbergistä Paavo Cajanderin suomennoksen vuodelta 1884. Caesar ei ole näytelmässä kovin keskeinen henkilö vaan toiminta keskittyy salaliittolaisten ajatuksiin ja motiiveihin ennen ja jälkeen "sala"murhan. Cassius on primus motor, mutta Brutuksen silmin tarkastellaan tilannetta eniten.

Brutus on pitkään empiväinen, mutta päätyy näytelmässä mukaan salamurhaan, joka tapahtuu senaatissa. Brutus todella rakastaa Caesaria?

Sin' älä pety. Muotoni jos peitän,
Niin katseheni sekasorron käännän
Vaan omaan itseeni. Mua jonkun aikaa
Riitaiset intohimot vaivanneet on, ...
Aatokset, jotka mulle yksin sopii;
...
Sielussaan sotaa käyden, Brutus parka
Unohtaa muille ystävyyttä näyttää.
...
Rakastan häntä paljon kuitenkin.


Cassiuksen motiivina sen sijaan on silkka kateus, minkä voinee päätellä tästä.
Kuin suuri kanta-isämme Aeneas
Harteillaan kantoi Trojan liekeistä
Anchises-ukon, Caesarin ma samoin
Tiberin laineist' uupuneena kannoin.
Ja se mies on nyt jumala, ja Cassius
Saa, kurja raukka, selkä köyryss' olla,
Kun Caesar penseästi päätään nyökkää.
..
Mua Caesar kammoo, Brutoa hän lempii;

Caesarin riesaksi mainitaan hänen maho vaimonsa Calpurnia.
Äl' unhota, Antonius, vauhdissas
Calpurniaa koskettaa; näet, luullaan että,
Pyhässä kilvassa kun mahoon koskee,
Hän kirouksestaan pääsee.

Caesar ja Calpurnia saavat enteitä ja varoituksia, mutta Caesar huijataan tulemaan paikalle. 

-Viidettätoista Mars-kuun päivää varo!
-Caesar, varo Brutoa

Salamurhan syyksi esitetään Caesarin vallanhalua, halua tulla kuninkaaksi. Caesaria puukotetaan ja tähän puukotuskohtaukseen ja sanoihin kiteytyy paljon. Se pitää nähdä todellisena kuolemana, mutta kohtaus symboloi poliittisessa valtataistelussa selkäänpuukottajia. Kun Caesariin lyötiin ilmeisesti 23 kertaa puukolla, 23:lla eri puukolla (?), hän lopussa verhoutui tunikaan.

Nyt murtui suuri sydän tuo, ja vaippaan
Kasvonsa peittäen, Pompejon patsaan
Jalustan luona aivan, jossa verta
Vuos virtanansa, kaatui suuri Caesar

Niin myös symbolisella tasolla voi käydä, eli elämässä tuetaan ja poskisuukotellaan, sitten juonitaan, ja joskus avoimestikin puukotetaan.

Tässä Brutus kuitenkin häviää. Eli jos poliittinen norsu kaadetaan, hiiret tuskin perivät valtakuntaa, vaan kulisseista tulee esiin henkilö, josta tulee uusi norsu. Cassius ja Brutus pakenevat, ja selvittelevät välejään, lainaa tai ei Hamletista, Brutus näkee (tai kuvittelee näkevänsä) Caesarin haamun, ja päättää päivänsä miekallansa
***
Olin hieman pettynyt suomennokseen. Niin paljon kuin pidin sekä Romeosta ja Juliasta että Hamletista sekä niiden käännöksistä, tässä ei ollut samaa jännitettä ei ollut toisaan naistakaan luomassa jännitettä, mutta käännöstä kummastelin kovasti. Alkuperäinen ja käännös toistaa maaliskuun 15.päivää, kun sama ilmaistaan paremmin latinassa maaliskuun iduksena.

Kajander lisäksi käyttää Brutus nimestä alkuperäisestä ja latinasta poikkeavaa genetiiviä Bruton, latinassa genetiivi on Bruti ja Shakespearella sana on perusmuodossa englannin mukaan eli Brutus, josta suomeksi kuuluisi olla Brutuksen. Shakespearella esimerkiksi Caesarin viimeiset sanat Brutukselle: CAESAR. Et tu, Brute?- Then fall, Caesar! Dies.

Kajanderilla Sinäkin, Brutus? Kaadu sitten Caesar.

Pidän parempana muotoa: Sinäkin Brutukseni.

Shakespeare muuten käyttää muotoa Brute, joka on latinan vokatiivi, puhuttelumuoto.

Shakespeare tajuaa lisäksi (Caesarin teoksen Gallian sodan perusteella, Jokken arvaus -ei tieto :), että Caesar puhuu itsestään kolmannessa persoonassa.
Tämä taso minusta puuttuu Kajanderilta (tai sitten en vaan ymmärrä).
***
Huumoria on tässä näytelmässä yllättävän vähän, ja osin se tulee kaupunkilaisten puheista, esimerkiksi paikkuri tuumii seuraavaa:
Älkää, hyvä herra, älkää, herran tähden, minun tähteni revetkö! Kuitenkin, jos repeäisitte, niin kyllä minä teitä korjata saatan.

Shakespeare kierrättää idän ideaa. Romeossa ja Juliassa on lausahdus Se itä on ja Julia aurinko!
Tässä näytelmässä puolestaan.
Tuoss' itä on;/ Tuoll' eikö päivä koita?

Raha-asiat kiinnostavat, minusta antiikissa ei ollut maksuväleinä dragmoja !

Se täss' on, Caesarin sinetti alla.
Jokainen Rooman miesi hältä saapi,

Jok'ainoa, viis-kahdeksatta drakmaa.
--
Julius Caesar siis kuoli vuonna 44 eKr, maaliskuun iduksena eli 15.3, hän on ehkä syntynyt noin 100 eKr. Octavianus esiintyy näytelmässä kuten Marcus Antoniuskin ja  Octavianus lienee ollut Caesarin adoptoima ja hänestä "tuli" Rooman ensimmäinen keisari Augustus?
--
Luin Julius Caesarin Gallian sodan ja bloggasin siitä näin.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Maria Peura: Vedenaliset

Pellolaisen Maria Peuran (s.1970) Vedenaliset -teos (2008) on 166 sivun mittainen kertomus Kalastajasaarella animistisena maailman kokevasta Mirjasta. Mirjan kasvutarina irtoamisesta omasta laumasta ja rumista suomuistaan on täynnä häpeää. Etsiessään vieraudessaan juuriaan saksalaisuudestaan hän päätyy maahanmuuttajien laumaan.

Mirja on kokenut nälän, köyhyyden, vierauden ja yksinäisyyden saarellaan ja kaupungissa vieraus, rumuus, itsensä myyminen ja hulluus näyttäytyvät uusissa kulisseissa; suolissa ja päässä kurnii, alapäässä on tabuja, ja pian on reikä itsensämyyjän yläpäässä.

Meri ja merihevoset auttavat löytämään kaiken hulluuden keskeltä harmonian.

Peuran teksti vaeltaa lappilaisen kläppimäisesti ja hyppii aikatasoissa intensiivisesti ja painajaisunenomaisesti, kuten Mirjan levoton mieli. Lapin järviluonto on elävä, myös etelän urbaani ympäristö on ulostavan aito. Lopussa Mirja tarttuu lujin siten omaan akvaarioonsa: merihevonen löytää parinsa.

***
Osallistun lyhytpostauksellani Anna Matkalla Mikä-Mikä-Maahan haasteeseen lyhyesti virsi kaunis.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Tintti ja aakkostaide, Hergé



Belgialaisen Hergén eli Georges Remin (1907-1983) keskenjäänyt Tintti ja aakkostaide on mielenkiintoinen Tintti-albumi, se on viimeinen, ja se on luonnostasolla, ja loppuratkaisukin puuttuu.

Pidän silti Tintti ja aakkostaidetta erinomaisena albumina, mutta sen voi lukea vain, jos on lukenut suurimman osan muista Tintti-albumeista. Siinä on erinomainen juoni, joka tosin jää kesken, ja albumissa esiintyvät kaikki hahmot: Tintti, Kapteeni Haddock, Bianca Castafiore, Abdullah, Nestor, Tuhatkauno, Dupond, ja Dupont, Rastapopoulos, ja Milou. Sanzot'n liha ja leikkele -huumori kukkii, taidenäyttelyissä ja muissa paikoissa vilahtavat sivuhenkilöistä vielä Lintusen veljekset, Herra Sakarias, Irma, Herra Gibbons ja Chiclett, vain Tsang ja  Alcazar puuttuvat.

Parasta albumissa on kuitenkin Tintin palaaminen juurilleen sekä ammatillisesti ja henkisesti, poissa on Tintti ja Picarot -albumissa ollut haluttomuus ja nihilistisyys. Vaikka on selittämättömiä tapahtumia, Tintti nuuskii, ja on aktiivinen. Hän toimii lehtimiehenä ensimmäisen kerran kunnolla sitten 1930-luvun alun. Herge kuoli vuonna 1983, joten Tintin tauko lehtimiestyössä oli puolen vuosisadan mittainen. Kapteenikin on henkisesti ennallaan, samoin kuin Tuhatkauno. Juonessa on aivan uutta otetta ja mullistavin havainto on mystiikan pyyhkiminen juonesta pois, jää vain irvokas rahan ja puhdas vallan himo rikosten motiiveiksi. Toiseksi viimeisessä Tintti albumissa Lento 714 lentokone kaapataan saarelle, joka on ufojen laskeutumisalusta. Tintti Tiibetissä esitteli enneunet, kuten tavallaan Seitsemän kristallipalloakin. Tässä albumissa ei ole mitään mystiikkaa, mutta on Kapteeni painajaisuni, missä Castafiore lintu nokkii Kapteeni päätä. Taide on albumissa väärää tai huijausta, tavoitteena on vain saada rahaa väärentämällä tai varastoimalla taideteosten sisään jotain laitonta. Maagi Endaddin Akass pitää huijausistuntoja, ja kaveri on itse Tintin päävastustaja Roberto Rastapopoulos, jota plastikkakirurgi on leikellyt. Maagin "opetuslapsen" kaulakorun sisällä on voimakas mikrofoni ja lähetin, eli teknisiä vempaimia tekevät muutkin kuin Tuhatkauno.

Kuvassa näet albumin toteutuksen tekstit ladottu, ja sivulla luonnoksia, joista jotkut ovat jo varsin pitkällä sekä suuria luonnoksia.


Tintti ja aakkostaide on varsin monitasoinen.

***
Juonipaljastuksia
Albumi alkaa Haddockin unella, missä on alkoholia, ja Castafiore muuttuu isoksi linnuiksi. Kun Haddock näkee oikeasti Castafioren, hän pakenee Remo Nashin galleriaan. Nash on nykytaiteilija, joka tekee akryylimuovisia Aakkosia. Haddock ostaa H:n. Paljon käydään taidekeskustelua, ja lopulta paljastuu, että Remo Nash on huijari ja jäljentäjä, kaikki ovat kehuneet kohteliasuudesta teoksia. Albumissa tapahtuu kaksi galleristin murhaa, joiden motiivina on haluttomuus antaa aitoustodistuksia jäljennettyihin teoksiin. Tintin perässä on moneen otteseen takaa-ajajat, joilla on konepistoolit ja täydet lippaat, joita sitten tyhjennellään. Tintti jää lopuksi satimeen ja jää avoimeksi miten hän pelastuu vai pelastuuko, vai tehdäänkö hänestä nykytaidetta.

Albumin mitta on 62 sivua, ja se on Otavan painama.

Suositan Tintti ja aakkostaide -albumia joko Tintti-faneille tai henkilöille, jotka haluavat sarjakuva-alalle. Minusta luonnoksista saa irti itse tekotapaa. Itse asiassa Tintti-albumin vakiomitta haastaa kerronnan ja vaikuttaa tekotapaan. Miten kertoa tarinat aina tasan 62 sivussa?


***
Jonkinasteista nykytaiteen kritiikkiä teoksessa siis käydään.

Aakkostaiteen lisäksi irvitään minimalistista maalaria, maagia, heidän opetuslapsiaan ...

Taiteesta pitää aina puhua.

(tämä  J ei ollut Hergéä vaan Jokkéa :)


*****
Tinttialbumit
Tintti Neuvostojen maassa
Tintti Afrikassa
Tintti Amerikassa
Faaraon sikarit
Sininen Lootus
Särkynyt korva
Mustan saaren salaisuus
Ottokarin valtikka
Kultasaksinen rapu
Salaperäinen tähti
Yksisarvisen salaisuus ja Rakham Punaisen aarre
Seitsemän kristallipalloa ja Auringon temppeli
Mustan kullan maa ja Seikkailu Punaisella merellä
Päämääränä kuu ja Tintti Kuun kamaralla
Tuhatkaunon tapaus
Tintti Tiibetissä
Lento 714
Tintti ja Picarot

Tintti Haijärvellä

Tintti ja aakkostaide

Tintti ja minä postaus
Tintin juhlakirja ja Tintti & co
TINTIN Hergé & his creations

Tinttikirjojen postaus täällä.

Tinttijuhlakirjan postaus täällä

Harry Thompsonin Tinttianalyysikirjan postaus täällä.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Satanen


ÄIDINKIELI II, ylioppilastutkinnon esseekokeessa, 24.9.2012 oli tehtävä 9 seuraavanlainen

Analysoi ja tulkitse Päivi Alasalmen novellia Sata
Sivuilla 4-5 oli Päivi Alasalmi: Sata (novelli),  Koirapäinen pyöveli (2010)

Novelli alkaa
"Nyt oli talvi hänen ehdoton suosikkivuodenaikansa, niin kuin nuorena oli ollut kesä. Nyt olivat talvi ja ääneti puihin leijuvat lumihahtuvat, ja sinä päivänä vanhainkodin arpajaiset, hänelle tärkeitä asioita."

Novellissa on kaksi aikatasoa kyseinen vanhus muistelee numeroin elämäänsä, lähinnä traumojaan, missä hän joutui patoamaan tunteensa sisälleen alistettuna naisena, ja laskemaan ensin kymmeneen, ja pian päästään nollaan, absoluuttiseen nollaan, missä ei enää mitään tapahdu, eikä ole elämääkään.

Monen nykyvanhuksen lapsuus on ollut "kultaisen" kasvatuksen kyllästämää. Vanhemmat, opettajat ja muut auktoriteetit ovat olleet oikeassa. Naisen asema on ollut heikko, ja tämäkin vanhus on aina ollut korrekti, mielenkuohunsa hän on taltuttanut laskemalla "kymmeneen". Sillä on selvitty, sinnitelty vähämielisen lapsen kanssa, ja vilunkiaviomiehen pettämisten ja kaikki on lopulta padottu sisään...

Joskus lienee hyvä neuvo, ei kannata suutuspäissään ehkä ensi reaktiota kailottaa muille, mutta kaiken kritiikin patoaminen sisälle ei ehkä ole viisasta.

Novellissa tuodaan kaksi aikatasoa esille, nykyisyydessä oleva vanhainkotielämä, ja lumihiutaleiden seuraaminen ja eräät muut tapahtumat, jotka liittyvät tunteiden ilmaisuun ja velliin, menneessä ajassa elämän kipupisteet, joista moni on liittynyt elämän avaintapahtumiin, ensirakkauteen, petetyksi tulemiseen, naimisiinmenoon, lasten saamiseen ja kohtaloihin, yksinjäämiseen ja sairastumiseen.

Päivi Alasalmi (s. 7.8.66) oli minulle uppo-outo kirjailija, mutta täytyy tunnustaa, että Sata on näppärä novelli. Se toimii, ja antaa varmasti saman haasteen yo-kokelaalle, lukion "esseistille" kuin kirjabloggarille.

Kertoja tässä on kaikkitietävä, kuten jokainen voi lainauksesta päätellä.  Numerot lienevät tässä vain motiiveja.

Sata on tärkeä luku, nainen voittaa numerolla sata.
***

torstai 17. tammikuuta 2013

Tintti Neuvostojen maassa, Hergé

Herge: Tintti Neuvostojen maassa, Otava 2000, alkuteos Tintin au pays de Soviets. Alkuperäinen 1930 painos oli 5000:n kappaleen, 1969 kappalemäärä oli 500, ja 1981 julkaistin albumi isona painoksena.

Belgialaisen Hergén eli Georges Remin (1907-1983) Tintti Neuvostojen maassa on ainoa alkuperäinen Hergén mustavalkoinen albumi. Siinä on sivuja 142, joista kuvasivuja on 138, se on ilmestynyt Suomessa järjestysnumerolla 24. Suomentajina ovat kunnostautuneet Soile ja Heikki Kaukoranta, joiden loppusanat piristävät albumin lopussa.

Albumi Tintti Neuvostojen maassa on siis mustavalkoinen (alakuva) sekä piirroksiltaan että maailmankuvaltaan. Tämä on hyvin paljon tilaustyötä lehdeltä luulisin, eli siitä ei voi päätellä Hergen maailmankuvasta. Albumissa Tintti matkustaa Neuvostojen maahan, ja siinä käydään kaikki klisheet läpi,  on kulakit, leipäjonot, propangandaa ulkomaisille tovereille, kätyrit, likaiset pikkuporvarit, vaalit, hienot julkisivut ja ontot sisukset. Albumia ei kannata lukea historiallisen totuuden löytämiseksi, mutta se kertoo siitä maailmankuvasta, jota sarjakuva levitti. Objektiivisesti historiaa tutkimalla voit miettiä, mikä on silkkaa valhetta, mikä liioittelua, ja voisiko joku asia pitää kutinsa. Se pitää paikkaansa, että sarjakuva julkaistiin jatkokertomuksena ja oli niin suosittu, että seuraavaksi Tintti matkusti sekä Afrikkaan ja Amerikkaan, jotka albumit ovat uusintapiirretty värillisiksi.

Tintti Neuvostojen maassa -albumi on Tintti-albumeista eniten sarjakuvamainen, muut ovat uusintapiirrettyjä, taiteellisia ja hiottuja, tämä on viimeistelemätön ja yllätyksellinen ja koko ajan tapahtuu. Tintti ja Milou kokevat seikkailut lähes tasavertaisena. Junalla lähdetään itään, pidätetään, paetaan, joudutaan agentin yllättämäksi, kasakka-atamaani onkin salainen agentti, joudutaan kiinni, kidutusta, lakanan kanssa hyppimistä, vankilassa taas, paetaan, joudutaan sabotaasin kynsiin, nähdään propagandan kulissit, paetaan kaikin kulkuneuvoin autolla, moottoripyörällä, resiinalla ja lentokoneella, mutta albumissa on asenteiden lisäksi myös huumoria.

Kuten olen kirjoittanut uusintapiirrosten myötä jotkut albumit ovat jo liian hyviä. Esimerkiksi Seikkalu Punaisella merellä tai Mustan kullan maa eivät olisi ollut minusta monen uusintapiirustusten arvoisia, luultavasti albumit olisivat kelvanneet suurelle yleisölle muutenkin, uusintapiirrokset ovat johtaneet lieviin ristariitaisuuksiinkin.

Albumissa Tintti Neuvostojen maassa Milou on piirretty kulmikkaammin ja Tintti on pidemmän oloinen, kuvissa ei ole värejä eikä paljoakaan yksityiskohtia. Pidän piirrostyylistä, vaikka ennen tätä postausta en ollut tutustunut syvällisesti koko albumiin, alakuvan autosta näkee kuinka taidokkaasti Hergé on jo tällöin piirtänyt, myös peilikuva on toteutettu hyvin albumin aluksi ote ei ole kovin hergemäinen. Aukema lienee julkaistu kerralla, sillä viimeisessä ruudussa on Hergen signeeraus esim. alakuvan oikeanpuoleinen ruutu.

***
Eettisesti lienee oikein skannata kansi, en yleensä skannaa muita, mutta nyt on pakko, eli alla on kuva yksittäisistä ruuduista sivulla 137, kuva on digikamerakuva, jota pienennetty ja leikattu, eli hyvin pieni ja näyttää kuinka taitava jo tuolloin oli kynän jälki. Valokuva laatu on tarkoituksella huono, skannaten tuli liian hyvä kuva. Albumissa on 141 sivua ja 138 kuvasivua.


Kaikki oikeudet kuviin on Hergéllä ja hänen studioillaan. Olen postannut Tintistä täällä, täällä ja vielä täällä.

Jos ongelmia kuvan kanssa, otan pois. Olen ostanut kaikki kirjat, eikä tämä ole kaupallinen blogi, en käytä arvostelukappaleita, eikä täällä ole mainoksia, ongelmahan on googlen kuvahaku, jossa kuva voi näkyä, valitsin kuitenkin kuvan, jossa on tekijän nimi. Tintti-kirjojen koko sivuja löytyy jo googlen kuvahaulla eli tämä ei ole se pahin ongelma.
*****
Tinttialbumit
Tintti Neuvostojen maassa
Tintti Afrikassa
Tintti Amerikassa
Faaraon sikarit
Sininen Lootus
Särkynyt korva
Mustan saaren salaisuus
Ottokarin valtikka
Kultasaksinen rapu
Salaperäinen tähti
Yksisarvisen salaisuus ja Rakham Punaisen aarre
Seitsemän kristallipalloa ja Auringon temppeli
Mustan kullan maa ja Seikkailu Punaisella merellä
Päämääränä kuu ja Tintti Kuun kamaralla
Tuhatkaunon tapaus
Tintti Tiibetissä
Castafioren korut
Lento 714
Tintti ja Picarot

Tintti Haijärvellä

Tintti ja aakkostaide

Tintti ja minä postaus
Tintin juhlakirja ja Tintti & co
TINTIN Hergé & his creations

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Paul Berna: Päättömän hevosen salaisuus


Paul Berna: Päättömän hevosen salaisuus, Nuorten Toivekirjasto NTK N:o 106, 151 sivua, 9 lukua. 1971, kolmas painos 16.tuhat, (Le Cheval Sans Tete C 1955 Paris), suomentanut Martta Tynni. Paul Berna oli ranskalainen kirjailija (1908-1994), joka kirjoitti "salanimellä", oikea nimi tiettävästi Jean Sabran. Sabran meni naimisiin vuonna 1958 ja liitosta syntyi kaksi poikaa, eli kirjoittanut tämän "poikamiehenä".

Päättömän hevosen salaisuus -kirjan kansi kiteyttää hyvin kirjan tapahtumia ja on minusta erityisen komea. Köyhien kadulla on lasten kymmenhenkinen porukka alle kaksitoistavuotiaita lapsia. Heidän ainoa leikkikalunsa on päätön hevonen, johon on viritetty takapyörät ja etupyörä, ja jolla lasketaan mäkeä. Harrastus on sen verran vauhdikas, että ajopeliä joudutaan aika ajoin korjaamaan. Turkispomppaiset miehet tarjoavat ajopelistä jopa 10 000 frangia, mutta kauppoja ei synny. Sitten päätön hevonen varastetaan.

Päätön hevonen on löytynyt romahtaneesta talosta, ja sen hevosen pää on leikattu irti. Eräs kaupustelija on myynyt sen. Rupin -niminen paha kaupustelija on seurannut lapsia ja puhunut turkispomppaisten kanssa. Nämä vihjeet eivät kuitenkaan johda minnekään, juttu on paljon monimutkaisempi, tai yksinkertaisempi miten sen ottaa. Lopulta iso saalis saadaan talteen, ja konnat kaltereiden taakse.

Joukko lapsia, joiden vanhemmat ovat rutiköyhiä, on solidaarisia toisilleen. Vaikka hevonen on Henri Dorianin, jokainen saa laskea sillä vuorollaan. Hevosen takaisin otto tapahtuu myös yhdessä. Porukkaan kuuluu myös tyttöjä, esimerkiksi Marion, joka pitää koirien "hoitokotia", mutta ei peri siitä maksua! Muita mainittuja henkilöitä on Zigon, Paul, Tatave, Marc, Musta-Juan, Mimi, Lili ...  porukka sisältää myös eri ihonvärejä, kahdesta sen jäsenestä käytetään termejä, mitä nykyään ei pidetä suotavana, toinen on tämä blogissani kielletty n-sana. Kaverit varttuvat yhdessä. Tärkeää tarinan kannalta ovat myös koirat, joita Marion osaa käsitellä.

Miljöö on sodan jälkeinen Pariisi ja sen köyhät slummialueet. Kirja esittää köyhät lapset reiluiksi ja kavereista pidetään huolta. Vanhemmat välittävät lapsistaan, minkä töiltään ennättävät. Porukassa on siis tyttöjä, poikia ja eri etnisistä taustoista. Lasten ansiosta sadan miljoonan omaisuus saatiin takaisin. Kyynistä aikuisten maailmaa edustavat sekä media että "markkinavoimat". Lehtimiehet haluavat tarkastaa lasten taskut, ettei vain seteleitä ole päätynyt sinne, eikä ole. Markkinavoimien hallinnon toiminnasta seuraava lainaus on paikallaan:  "Suurissa hallintoneuvostoissa silmälasipäiset haikalat pitkittävät niitä, kunnes ne mutkistuvat lopullisesti. Älkää ajatelko palkkiota, se on viisainta". Tämä asetelma tuo mieleen Molnarin Koulupoikia.

Minusta erittäin hyvä kirja, siinä on lasten taso, jossa ollaan kavereita ja selvitetään ongelma, ja aikuisten taso, jossa systeemin toimintaa voi tarkkailla, tarina näyttää yhteiskunnan kerrostumat ja  markkinoiden toiminnan.

Käännös oli myös erittäin sujuvaa, mikä edesauttoi lukunautintoa.

Kansikuvasta pidin kovasti.

Takakansipoiminta
"En yhtään ihmettelisi, jos se vielä 50 vuoden kuluttua kuuluisi jokaisen lastenhuoneen peruskirjoihin klassikoiden rinnalla (HS)".
Tämä tuskin on toteutunut Suomessa, tarkasteluajankohtahan on tosin vasta joko 2005 tai 2021.  Googlasin kuitenkin nettiä, niin Ranskassa kirja on muutaman ensimmäisen ranskankielisen osuman mukaan "klassikko" ja on tehty elokuva, englanninkielisen wikipedian mukaan 1963 Disney studioilla on tehty filmi. Nimi on enteellinen 100 miljoonan frangin junaryöstö
***
Havaintoja
Kirkkoherran mukaan Koyhien kadun kymmenen hengen lisäksi joukossa on aina yhdestoista eli " pieni köyhä nasaretilainen" s.47
***
Nikke poltti ystävänsä Simonin kanssa kerran vanhempien sikaria (Sempe-Goscinny Nikke-sarja). Tässä teoksessa Paul sytyttää tupakan, ja se kiertää "rauhanpiippuna". Vaikka ennen oli varmasti joku asia paremmin, nykyisin lasten tupakointi lienee vähäisempää. 1970-luvulle asti Suomessakin sai tupakkaa ostaa kaupasta myös lapset.
*****

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Atlasperhonen, Sonja Berg Pleijel


Atlasperhonen, Sonja Berg Pleijel, 157 s, 1972 alkuteos 1971 Atlasfjärilen, TAM TAM -kirjat Tammi

Kirja on Sonja Berg Pleijelin tekemä. Takakansi-alion mukaan se kertoo hänen lapsuudestaan Jaavassa vuonna 1941. Teemoja ovat rotujen eriarvoisuus ja taloudellinen riisto. Takakansitekstistä poimin lauseen "Tuleeko Sartosta minun työläiseni". Ei tainnut tulla, tuli toinen maailmansota ja Indonesia itsenäistyi. Sitä ennen se oli Hollannin siirtomaana Alankomaiden Itä-Intia. Itse asiassa lainaus on suoraan kirjasta päähenkilön mietteitä.

Kirja kertoo valkoisista lapsista  Janista ja Atista, Pearlista, jotka ovat hieman toisella kymmenellä ja näiden perheistä, paikallisista palvelijoistaan, heidän lapsistaan ja epätasa-arvosta. Janin ja Pearlin perheet ovat erityisen rikkaita, isät omistavat kahviplantaaseja, Janin perheellä on palvelijoita, myös uskollinen Mangon. Janin äiti on sairaalloinen, kärsii malariakohtauksista ja kireistä hermoista. Jan änkyttää, Ati on myös valkoinen, ja tytön isä on Janin palveluksessa. Atin käytös on hyvin oikullista. Janin perhe on hollantilainen tai äiti on ruotsalainen. Pearl taas on reipas tyttö, jolla on punainen tukka ja kesakoita, joiden vuoksi häntä kiusataan. Atiin liittyy epärehellisyyttä, mutta myös haurautta. Atlasperhonen tai sen toiminta on eräs kirjan teema.

Kirja on syrjinnän vastainen. Jo seuraavasta lainauksesta se selviää. Mutta -lause kertoo totuuden, se kumoaa siten Janin isän toteamuksen. 
Totta kai jaavalaiset ovat yksinkertaisia ja valkoisia isäntiään paljon huonompia, isä sanoo aina. Mutta kuitenkin he ovat vahvoja. He kantavat uskoa sydämessään”. s. 8.
Valkoiset ovat vahvuudessaan heikkoja. Janin ruotsalainen äiti on sairas, ja Jan pelkää yöllisiä ääniä.  Tämä on selvä viittaus heikkoudesta. Jania, joka on yksitoistavuotias, palvelee yksitoista palvelijaa: Jania kylvetään, yksi kuivaa, toinen antaa puhtaat vaatteet....

Jatkossa asetelma vielä selkiytyy ja toimii enteenä Indonesian itsenäistymiselle "tuo ruskea käsi ojentui nostamaan kadulta Atin koulukirjoja. Hento alamaisen käsi, johon äkkiä tuli voimaa kun se -ensimmäistä kertaa - kieltäytyi noudattamasta hallitsijansa määräystä". s.22. 
Palvelijan olisi pitänyt noudattaa keskenkasvuisten valkoisten määräyksiä. Kolonialismi on huono järjestelmä. Janin isän mukaan paikallisten lapset ovat "likaisia" ja "kasvattamattomia". Ehkä puhdasta vettä ei ollut eikä valkoisten palvelusta jäänyt aikaa kasvatukseen, mutta Jan leikkii myös Mangonin lapsenlapsen Sarton kanssa, joka on aivan tavallinen lapsi.

Magnonin nimeen kuuluu seuraava sukkeluus
"Jälkiruuaksi Mangon kuori hänelle mangon" s. 32

Kirjan juoni on varsin yksinkertainen, mutta teokseen liittyy jatkuvia huomioita eriarvoisuudesta ja asioiden rinnastamisesta toisiinsa. Japanin hyökkäys Jaavalle ja siirtomaanisännyys rinnastetaan toisiinsa, termiittiyhteisöä ja emämaata, kuningattaria ... Juonessa tarkastellaan toisaalta Janin ja Atin koulunkäyntiä, äidin timanttisormuksen katoamista. Atin maahan heittämät kirjat katoavat, ja Lu Wongin panttilainaamosta löytyvät. Lu Wongin "kaupasta" Jan ostaa kummituseläin Civin. Japanilaisten hyökkäys aikaansaa valkoisissa isännissä levottomuutta ja muuttohalukkuutta Australiaan, siirtomaaisäntä Hollantihan on Saksan miehittämä jo 10.5.1940 alkaen tässä eletään loppuvuotta 1941. Nationalistien toiminnan nousua tarkastellaan Sarton kautta. Näkökulmia on ehkä liiankin paljon, ja kaikkitietävän kertojan paatoksellisuus on miltei liian raskasta ja pienillä lapsilla on liian isoja ajatuksia.

Eräs juonen ulottuvuus on än-än-änkyttävän ja epävarman Janin ymmärrys epäoikeudenmukaisuudesta ja vääristä epäilyistä, jotka kohdistuvat perheen autonkuljettajaan. Pearl on myös epäsuosittu kesakkoinen punapää, mutta reipas ja älykäs tyttö. Ati taas on ongelmakimppu ja varas. Sarto on reipas ja reilu, mutta alkuasukas ... Lopussa Jan ei enää

Teoksessa on paljon mainintoja historiasta, ja paikallisten olojen kuvausta. Kukkotappeluakin kuvataan. Kirjalija on itse ollut lapsi Jaavassa (takakannen mukaan, mutta 1909-1922 eli juuri 11-vuotiaana). Atlasperhonen mainitaan kirjan loppuosissa, minusta nimi ei ole osuva. Paikallisten olojen ja luonnon kuvaus on minusta sen sijaan hyvää. Kertoja on taas liian kaikkitietävä. Kirja on lasten kirja, jota vaimoni suositteli minulle. Luultavasti lapsi tajuaa eri tavalla eriarvoisuuden kuin aikuisena, kirjassa ei toisaalta ole kahta tasoa, on vain eriarvoisuus. Tosin yhteisössä ihmiset ovat systeemin roolien vankeja, ei itsessään aina hyviä tai pahoja.

***
Sonja Berg Pleijelistä etsin tietoja ja ruotsinkielisestä wikipediasta löysin. Sen mukaan hän olisi syntynyt 1909 Jaavassa, asunut kirjan tapahtumapaikassa Surabajassa (Surabaya) ja muuttanut Ruotsiin 1922. Isä olisi ollut ruotsalainen kahvinviejä ja äiti hollantilainen "jaavalainen". Eli tässä Atlas-fjärilen teoksessa, Janin isä on hollantilaissukujuurinen ja äiti ruotsalainen ja teos käsittelee aikaa, jolloin kirjailija ei ole ollut tiettävästi Jaavalla. Teos siis ilmestyi 1971, jolloin kirjailija oli 52-vuotias. Kirjailija wikipedian mukaan kuoli 1996. "Ruotsalaisten kääntäjäsivujen" teksti täällä vahvistaa tiedot. Eli syntynyt Surabayassa Jaavalla, Ruotsiin 1922, naimisiin matemaatikon kanssa, asunut Ruotsissa ja USA:ssa.
***
Teos on minusta hyvin ruotsalainen, tavalla, jonka 1970-luvun ruotsalaisen maailmantietoisuuden ymmärrän. Pohjoismaisen katsantokannan mukaan katsotaan kaukaa ja välin ylhäältä. Kirjan kirjoitushetkellä Indonesia oli ollut jo miltei kolmekymmentä vuotta itsenäinen. Siirtomaa oli itsenäistynyt.
***
Kolonialismi minun tulkintani mukaan perustuu epädemokratiaan. Se, että siirtomaaisännistä päästiin, ei monestikaan kovin nopeasti muuttanut maita Auvoloiksi onnen tyyssijoiksi. Haasteita demokratiakehityksessä on, mutta miten juurruttaa toinen parempi systeemi.

Useissa toimissa tarvittaisiin Niiskun toivomaa "oikaisukonetta", joka kertoisi ovatko aiotut toimet oikeita vai vääriä. Toinen viite Taikurin hattuun on kummituseläin Civi, joka syö muurahaisleijonia (myös muodossa muurahaiskorento).

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin


Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin, 2009 Otava,  alkuteos Gå inte ensam ut i natten, suomentanut Katriina Huttunen. 602 s ja kaksi kiitos- ja jälkikirjoitussivua. Teos on jaettu osiin, jossa on eri aikajaksoja ja henkilöitä.

Teos on tyypillistä Kjell Westötä, toisaalta tarkkaa henkilö- ja miljöökuvausta historian tapahtumia mukaillen, toisaalta eri henkilöiden näkökulmia ja traagisia juonen käänteitä.

Tarina alkaa "päähenkilöiden" vanhempien nuoruudesta Helsingin Kalliosta 1940-luvulta ja päättyy 2000-luvun alun EU:hun. Perinpohjaisuus on samanlaista kuin Westön Missä kuljimme kerran -teoksessa, josta postaus on täällä.

Teoksen "kirjoittaja" kokoaa palapeliä kolmesta ihmiskohtalosta Jouni Mannerista, Adrianna Mansneruksesta sekä Ariel Wahlista. Kerronta alkaa 1940-luvulla Wahlin ja Mannerin vanhempien esittelyllä, Mansneruksen vanhemmista kerrotaan myöhemmin, pian ollaan 1960-luvulla, jossa kevytmusiikki lyö läpi ja trio Jone, Adriana ja Ariel laulavat ja pääsevät levyttämään yhden sinkun, jossa a-puolella on Älä käy yöhön yksin, b-puolella Hiljaisuuden äänet eli käännös Paul Simonin (ja Art Garfunkelin) Sound of Silencesta. Kuuntelin lukiessa Simon-Garfunkelin kokoelman, ja pitää sanoa, että monta hienoa biisiä Simon oli tehnyt, josta amatöörikorva piti eniten biisistä The Boxer. Olen epämusikaalinen musiikin kuuntelija, joten minulta meni ohi teoksen laveasti selitetyt musiikin tekemiset, eri kokoonpanot, enkä oikeastaan ymmärrä bailaamistakaan, en pillerien ottamista enkä kaikenlaisten aineiden polttamista, niitä joka tapauksessa liian useasti teoksessa tapahtuu. Tämä on lopulta täysin epäolennaista kirjan juonen ja teeman kannalta.

Teoksessa käydään läpi eri aikatasoissa läpi Arielin, Adriannan (Addi)  ja Jounin kohtaloita jälkeen päin, kun trio on hajonnut. Addi-Jouni -asetelmassa on minusta hieman samaa kuin Missä kuljimme kerran duossa Eccu-Lucie, Addi on hauras mieli, kuten Eccu. Jouni on taas eteenpäin tarpoja vioistaan huolimatta. Itseasiassa mainittu Lucie puhuu teoksessa Addin kanssa, juuri Eccusta ja muista ystävistään. Lucie muutti pysyvästi Suomeen 1952, ja on Addin kanssa puhuessaan 69-vuotias. Velipoika Cedric Lilliehjelm ärisee Espanjassa vanhoine "oikeistolaisine" mielipiteineen, ja uusine vaimoineen ja Ylen palkkalistoilla tavataan Allu Kajanderin lapsi maisteri Tuomas Koskelo-Kajander.

Kolmen ihmisen Arielin, Adriannan ja Jounin välillä on vahvoja ja näkymättämiä siteitä. Ariel ja Jouni tuntevat itsensä kaduilta ja kouluista, Ariel ja Addi taas ovat pikkuserkkuja. Addi on kiinnostunut molemmista, mutta ei ole rakastunut, vaikka Arielin kanssa onkin sängyssä. Jounin sänkyhommat ovat taas eräs loppumattomien selityksien kohde, ja ne johtavat lopussa Jounin uran tuhoutumiseen. Tämä sänkyily ja eräät yksityiskohdat sotivat ulkopuolista kertojaa vastaan, kertoja joka jälkeen päin selvittää mitä oli tapahtunut. Sänkyvehkeen pituus ei ehkä ole se kaikkein kiinnostavin asia, joka jälkeenpäin ensi selviää, muutenkin liian monet yksityiskohdat ovat kuin puut, jotka estävät metsän näkemisen, ja kasvamisen, tarinan tähden tuikkeen eteen kasvoi merkityksettömien sanojen seitti, joka pyrki takkuunnuttamaan koko lukuprosessin.

Tarina on myös snadisti Stadista. Helsingin Kalliosta, ja Helsingistä luetellaan lukuisia paikkoja, itselle keskustan paikat ovat tuttuja. Mutta lähiö Männistö Helsingissä ei soita kelloja, olen asunut vain Helsingin Tapulikaupungissa ja Vantaan Koivukylässä, mutta missä on Männistö, ei ehkä missään.

Westö ymppää paljon henkilöitä romaaniin, myös todellisia esimerkiksi Kekkonen, ja miehuullinen Jimi Hendrix, ja mainitaan Lenita, Jörnkin ja joitain muita. Minusta fiktio on parhaimillaan silloin kun eletään sen säännöin. Dokumentissa puhutaan oikeista ihmisistä niiden oikeilla nimillä esitetään tosiasiat, fiktiossa henkilöt ovat fiktiivisiä, eikä sekoiteta todellisia henkilöitä kuviteltuihin, voi tulla ikäviä väärinkäsityksiä.

Romaanin ensimmäinen osa päättyy kolmion Jouni, Ariel ja Adriana "hajoamiseen".

Frank Loman on seuraavan osan kertoja. Hän on syntynyt vuonna 1961. Hän asuu Männistössä Vantaan ja Helsingin rajalla olevassa lähiössä. Kakkososa alkaa jauhaa Frank Lomanin ja Pete Everin tarinoita pikkupoikien leikeistä alkaen, ja niihin kytkeytyy Eva Mansnerus, Addin pikkusysteri, joka hengaa ensin Peten kainalossa. Nämä ovat muistoja Kekkoshyndalta, pikkupöhnässä, sen aikaisia musasuosikkeja kuunnellen, samaan fiilikseen pääsee nykyisin "entisten nuorten sävellahjan" kautta.

Tämä osa on jo elämänmakuista. Johtuukohan se siitä, että Frank Loman on syntynyt samana vuonna kuin kirjailija Kjell Westö eli vuonna 1961? Vaikka tapahtumat ovat tyypillisiä, ne tuntuvat oikeasti eletyiltä, merkityksellisiltä. Toisen osan tapahtumia tarkastellaan myös kolmion Pete-Eva ja Frank näkökulmasta. Eva on Addin sisko, joten Frank tutustuu jonkin verran Addiin. Juoni etenee ja eräiden käänteiden jälkeen Frank ja Jouni tapaavat, ja Jouni Manner on ajautunut politiikasta äänikadon myötä KYVYT-lehden päätoimittajaksi odottamaan uusia vaaleja, ja uutta potkua uralleen uudessa puolueessa. Jounilla on kolme tytärtä ja kolme vaimoa, kaikki exiä. Frank Loman tutustuu myös Ariel Wahliin.

Kirjan tapahtumat vyöryvät aalloittain, sattuu mahalaskuja, viinassa rypemistä, nousuja, ja katastrofeja, monia huikeita käänteitä sattuu, kun loppuun asti päästään ja ratkaisuun päästään.

Älä käy yöhön yksin -teos on samanlainen kuin tämä bloggaus joko hyvä tai huono tai tämä bloggaus on huono ja sekava, mutta niin minusta myös kirja. Teos jauhaa yksityiskohtia ladellen eteenpäin luetellen tapahtumia, historian merkkipaaluja ja lukemattoman liudan henkilöitä. Etupäässä se on Helsingin ja 1960-luvun kuvaamista, tai sen sukupolven kuvaamista, jotka olivat rakentamassa Suomea, ja joille avautui uusia mahdollisuuksia tv:n myötä, joka kuunteli tai soitti rock and rollia, joille e-pilleri mahdollisti parin vaihdon ja vapautumisen. Mitä enemmän luetellaan asioita sen vaikeammaksi tulee havaita punainen lanka, sen ohuemmaksi se muodostuu, mutta se ei katoa, lopussa se soljuu vahvana, ja sitä en paljasta, eikä siitä ole yhtään viitettä kirjassa eikä tässä bloggauksessa.
Älä käy yöhön yksin -romaanissa monien henkilöiden urat kyntävät syvällä ja päätyvät saveen. Romaanissa on myös samoja elementtejä kuin Leijat Helsingin yllä ja Lang -teoksissa. Tässä on minusta enemmän Langia ja Leijoja kuin Finlandiapalkittua Missä kuljimme kerran -teosta.

Älä käy yöhön yksin on viime kädessä salaisuus-romaani. Monta salaisuutta ja arvoitusta selviää, esimerkiksi missä olosuhteissa nimikappale kirjoitettiin ja monta muuta. Kjell Westöllä on tunnistettava tyyli, ja jotenkin tuntuu, että tietyt avaintapahtumat sattuvat aina kipeästi. Viikatemies vierailee, ja hengiinjääneet kituvat ja pyristelevät kunnes jäävät loukkuun, loppuun saadaan aina kuitenkin lohtuakin. "...jokainen ihminen on ihme."


*****
Minusta jotain hämärää on seuraavissa teoksen kohdissaa

"Inflaatio söi kiltisti hänen pankkilainansa korot".s. 241 varmasti söi, mutta suurempi merkitys oli siinä, että se söi lainan nimellisen arvon, korkokin oli inflaatiota pienempi luulisin.


"..pienet madot maksoivat kolme penniä kappale ...lisäsi, että elokuu -61 oli ... "s.273

Tämä on mielenkiintoista. rahanuudistus oli vasta vuonna 1963, eli olisiko maksanut kolme markkaa, eli vuoden 1963 rahassa kolme penniä kolikot.com sivuston mukaan vuonna 1961 ei ollut pennin, ikä viiden pennin arvoisia kolikoita, joten tämä lienee lapsus. Näitä muutaman pennin kolikoita oli vain 1940-luvulla.


Lapsus lienee seuraavakin

s.381 "Seteleitä alkoi saada talojen seiniin asetetuista automaateista".

Juppivuosien analyysissä selviää, että alkuun pankkiautomaatit olivat sisällä pankin tuulikaappien yhteydessä, johon pääsi ovesta. Seinään automaatit tulivat vasta kun pankeilla ei mennyt enää niin hyvin. Ruotsissa automaatit olivat jo varhain seinissä.

Huomio

s.500 Muistan jopa mitä kirjoja luin Ulla-Lena Lundbergin LEOn ...

Oivaltavaa Westön oivalluksena ihmisten sinisilmäisyydestä seuraavaa:
"Kai sä oot lukenut, että muuan eversti Bokassa on ottanut vallan Keski-Afrikan tasavallassa"
... Eversti Bokassa on lakkauttanut paikallisen porvariston ja julistanut uuden tasa-arvon aikakauden koko maassa. Ja tässä me istutaan ja tehdään ilmaista duunia Stenkalle, vaikka se olisi voinut palkata Viktor Ekiltä muuttomiehiä. Me tarvittaisiin oma Bokassa."

Ei tarvittu, eikä tarvita bokassoita, nykyinen järjestys on kyllä hyvä. En avaa Bokassan "tasa-arvon aikakautta", jokainen voi tutustua siihen wikipediassa. Kuten aiemmin olen sanonut uskon vallan kolmijakoon, ihmisoikeuksiin ja aitoon demokratiaan, ja hallitusta kampittavaan oppositioon.

Kjell Westö löi läpi itsensä teoksella Leijat Helsingin yllä
2020: Uusin Westön romaani on Tritonus

torstai 3. tammikuuta 2013

13 haaste



Olen jalostanut "Täydellinen kirjabloggaus" -ideaa seuraavasti 13-haasteeksi vuoden 2013 kunniaksi. Ujuta yhteen bloggaukseesi vuoden 2013 aikana seuraavat 13 sanaa joko perusmuodossa tai taivutettuna



Tarttua, ikäänkuin, päälleliimattu, mielenkiintoinen,
herkullinen, hykerryttävä, haastava, kirja, juoni, 
henkilöhahmo, lukeminen, mukavuusalue 
kutkuttava (tai kutkuttaa).

Tähän bloggaukseen voi kommentoida, jos osallistuu kilpailuun, laita linkki 13 haaste -bloggauksestasi. Liitä joko iso kuva bloggaukseen tai pikkukuva tässä. 

Kilpailuaika päättyi 31.12.2013 klo 23.59, jolloin piti olla kommentti, jossa linkki, jonka takana postaus :)

Arvon  1.1.2014 yhden voittajan jos kisailijoita on 13 tai alle, ja toisen päättää google jos yli, eli se bloggari, joka on ilmoittanut kilpailuun ja jonka bloggaus on googlehaun 1.1.2014 (13 yllä olevaa sanaa, tai jos ei ole 12 ensimmäistä jne) korkeimmalla sijalla voittaa sen toisen palkinnon. Voittajat kerron 4.1.14 uuden 14-haasteen yhteydessä.

Palkinnot päätän itse: ne ovat joko voittajan ehdottama uusi kirja tai lahjakortteja (esim. Stockman  20 e tai joku muu kauppa tai nettikauppa ), eli katsotaan tarttuuko joku hykerryttävän kutkuttavan ikäänkuin herkulliseen haasteeseen, joka on mielenkiintoinen, mutta päälleliimattu ja voi ylittää kirjojen juonen lukemiseen tottuneen henkilöhahmon mukavuusalueen.

Tämä siis leikkimielisen haasteen mukana toivotan kaikille lukijoille antoisaa bloggausvuotta 2013.
***
13.1.13
Logoa saa käyttää bloggauksissa, joissa on mainitut 13-sanaa, vaikka ei halua osallistua kilpailuun. Noteeraan vuoden lopuksi kunniamaininnalla nämä bloggaukset :)

***
1.1.14
Valmiit bloggaukset, jotka olivat mukana kilpailussa Paula
Kirjanainen
MarikaOksa

Ulkopuolella olivat

Derricus
Jokke

Googlen mukaan voittajaksi selvisi bloggari MarikaOksa, jonka bloggaus tuli googlehaussa heti 13 haaste esittelyn ja oman bloggaukseni jälkeen 1.1.2014.

Hakutuloksia

Jokken kirjanurkka: 13 haaste

3.1.2013 - Tarttua, ikäänkuin, päälleliimattu, mielenkiintoinen, herkullinen, hykerryttävä, haastava, kirja, juoni, ... joku hykerryttävän kutkuttavan ikäänkuin herkulliseen haasteeseen, joka on mielenkiintoinen, mutta päälleliimattu ja voi ylittää kirjojen juonen lukemiseen tottuneen henkilöhahmon mukavuusalueen.

Jokken kirjanurkka: Harlan Coben: Lupaus

26.7.2013 - Kirja ei ole hykerryttävän hauska vaan sisältää suhteellisen ronskia huumoria. ... Bloggauksessahan pitäisi olla sanat: Tarttua, ikäänkuin, päälleliimattu, mielenkiintoinen, herkullinen, hykerryttävä, haastava, kirja, juoni, henkilöhahmo, lukeminen, mukavuusalue, kutkuttava (tai kutkuttaa) perusmuodossa tai ...

13.12.2013 - Katseeni lipuu pitkin kirjojen selkämyksiä ikäänkuin ne voisivat viestiä ... voi tarttua mukaan joku mielenkiintoinen 'välipalakirja', jota oikeasti ... Myrskyn juoni ei ollut niin kutkuttavan vangitseva, ettenkö olisi ... Myrsky on haastava kuvattava, sillä sen kansimuovista heijastuu ... Hykerryttävän hieno bloggaus.
joulukuu 2013 | Oksan hyllyltä


Ulkopuolella osallistu vielä 
Derricus

Arvoin mahdolliset lohdutuspalkinnot osallistuneista, random.org-sivuston avulla.
List Randomizer
There were 2 items in your list. Here they are in random order:
kirjanainen

Kiitokset kaikille osallistuneille!

Voittajille on ilmoitettu, tulokset ja tulokset julkaistu 4.1.14 ja 14-haaste on lanseerattu

tiistai 1. tammikuuta 2013

Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat,



Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat, The Tombs of Atuan 1977, suomentanut Kristiina Rikman, WSOY 1990, sivumäärä 178.

Atuanin holvihaudat on toinen osa Maameren tarinoista. Maameri on maailma, joka koostuu merestä, jossa on paljon saaria, lohikäärmeitä, kansoja, velhoja, jumalia, mutta aivan tavallisia ihmisiä, vuohia, lampaita, jäkälää, omenapuita, kalaa, sisiliskoja, ja setripuita. Varpushaukka eli Ged on trilogian päähenkilö, hän on varttunut "vuohipaimenena", mutta käy velhokoulun, oppii ilmiöiden nimiä, oppii nimeämään oman varjonsa eli erään nimettömän.

Atuanin holvihaudoissa palvotaan Nimettömiä. Atuanin hautaholvien esipapitar on uudestisyntyvä Arha. Edellisen papittaren kuollessa etsitään lapsi, joka on syntynyt Arhan kuolinhetkenä. Köyhät ihmiset haluavat tyttölapsista eroon, ja valehtelevat,että tyttö on syntynyt kuolinhetkenä. Oikea lapsi kuitenkin löytyy, mutta äiti haluaakin pitää lapsen, ja naamioi lapselle marjamehulla pilkkuja. Papittaria ei huijata, lapsi valitaan, terveyttä tarkkaillaan. Viisivuotiaana lapsi otetaan koulutkseen seuraaja, ja kuusivuotiaana uusi Arha vihitään jatkamaan julmaa uskontoa. Arha joutuu nukkumaan yksin, ja mukautumaan papittarien ja eunukkien tapoihin. Yhteisössä valtaa pitää ylipapitar Kossil, jonka intressi on palvella Arhan lisäksi Jumalveljeksiä. Arhan valtakuntaa on Nimettömien maanalainen Holvihautojen alla oleva labyrintti, jonne päästään sokkelon kautta. Luotarimaisessa yhteisössä papittaria, ja muita naisia, sekä myös eunukkeja. Yhteisön koko on noin kaksisataa henkilöä. Palvottavina ovat nimettömät valtiaat, joille uhrataan kaksoisvohlia vuohen verta, ja muuta veriherkkua säännöllisesti kuten luvattomasti tunkeutuneet miehet. Maan alla ei saa sytyttää valoa, ja itse labyrintissä pystyy olemaan vain Arha. Holvihaudoissa on pimeydessä aarteita. Arha kuulee vanhalta Tharilta, että kallein aarre on Erreth Akben amuletin puolikas. Amuletti rikkoutui, kun Erreth Akbe lyötiin  ja taikasauva katkaistiin Kargadin valtakunnassa. Toinen amuletin puolikason kateissa. Thar kuolee, ja, Arha ja Kossil jäävät Atuanille kaksin hallitsemaan. Arha on tajunnut Tharin vihjaiuksista, että Kossil ei usko Jumalkuninkaaseen, eikä Nimettömiin, Kossil rakastaa vain puhdasta raakaa valtaa, ja haluaa Arhastakin eroon.

Sitten labyrinttiin tunkeutuu mies. Arha ihmettelee, miksei Nimettömät tukahduta häntä hengiltä. Mies on Ged. Hän etsii aarteiden joukosta amuletin puolikasta. Ged on saanut toisen puolen Erreth-Agbe amuletista haltuunsa Maameren velho -teoksessa.

Ged tunkeutuu siis labyrinttiin, tarkoituksenaan etsiä amuletin puolikasta, tällöin rauhan riimu yhdistyisi. Ged joutuu sitomaan kaikki voimansa  pitääkseen nimettömät voimat "rauhallisena", unessa. Toisaalta hän saa voimaa vedestä, ja vettä antavista käsistä. Ged ja Arha "tutustuvatkin" toisiinsa, Arhalla on eräiden vankien veri "kontollaan". Arhalla on omat haasteensa: Kossil, epäuskoinen nainen on vallanhimoinen, ja kostonhaluinen, pitää toisten tappamisesta. Suurempi on se, että labyrintissä on valo, ja mies, häntä heikennetään, eli "hänen voimansa oli ehtynyt" "taikavalo oli kalvennut ja himmeä", voimillaan hän piti vihollisia unessa. Ged ei sano omaa nimeään, vaan esittäytyy Varpushaukaksi, ja tietää, että Arha tarkoittaa "se, joka on uhrattu", eli tarkoittaako se, sitä että hänet uhrataan palvelemaan pimeän voimia? Ged tietää  jo alusta saakka, että se ei ole hänen oikea nimensä, vaan hän on "uhrattu" esipapittareksi. Valon näkeminen labyrintissa alkaa muuttaa Arhaa ja hän haluaa sytyttää lyhdyn. Gedin toiminnasta ja nimettömien voimien hiljentämisestä on monia vaikutuksia, eli Gedin voimat ehtyvät, hän on hyvin heikko, Kossil, joka on paha, ja palvoo toisia voimia, luulee, että nimettömien voimat ovat kadonneet.

Ged pystyy muuttamaan Arhaa, nimeämällä tämän, Arha on oikeasti Tenar.

En avaa juonta enemmän, mutta kirja on minusta trilogian paras, vaikka myös avaus- ja päätösosassa on hetkensä: varjo, miksi se pääsi valloilleen, varjon olemus ja nimeäminen, sanojen katoaminen ...

Kirjan olen aina kuvitellut kuvaavan henkilön vastuuta yhteisöstä, ja voimaa estää pahaa tapahtumasta, kuten ihmisyhteisöissä, työelämässä, politiikassa, jotkut joutuvat uhraamaan voimaa, vaikutusvaltaa siihen, että asiat eivät menisi tolaltaan, ei siksi, että ihmiset olisivat pahoja, vaan siksi, että vallanhimo, kateus, pahansuopuus voittavat helposti alaa, entropia maailmassa kasvaa, joten vaikka uutta pitää rakentaa, vanhaa täytyy ylläpitää, ettei ruoste ja eroosio tai kateus ja vallanhimo vie hedelmiä yhteisestä korista. Hedelmäkorin hedelmien oikeudenmukainen jako on varmasti tärkeää, mutta keskeistä on, että kaikki tuottavat ja haluavat tuottaa hedelmiä jaettavaksi, kaupattavaksi markkinoille. Ged kysyy Tenarilta nasevan kysymyksen: "oletko ikinä saanut heiltä mitään? ... heillä ei ole mitään annettavaakaan ...heitä ei pidä kieltää eikä unohtaa, muttei myöskään palvoa"  ... Eli paheita ei pidä kieltää, eikä unohtaa, mutta kuinka paljon itse palvoo paheita, tai antaa kateudelle ja pahansuopaisuudelle ja ilkeydelle periksi ja pelkää vastustaa niitä, ja altistuu itse käyttämään samoja aseita. Teoksen sanoin niiden edessä ei saa nöyrtyä, pitää olla rohkea. Luottamus auttoi Gedin ja Tenarin ystävystymään.

Gedin voimat siis kuluvat pimeyden voimien hillitsemisessä, eli pahat voimat eivät voi vaikuttaa, se puolestaan saa Kossil-hiiren hyppimään pöydällä, eli kun yhden paheen tukahduttaa, seuraava jo pulpahtaa pintaan, mieti tätä jossain yhteisössä monien voimat haaskaantuvat haitallisten ilmiöiden patoamiseen, ja kun ongelmia ei ole, joku hämmentää jo seuraavaa soppaa.

Arhakin järkiintyy, kun Tenariksi kutsutaan, eli oikeassakin elämässä, jos onnistumme nimeämään asiat eli puhumaan oikeista asioista oikealla tavalla, tämä auttaisi yhteisöissäkin paljon.

---
Trilogian jonkin näköinen heikohko hahmotusyritykseni löytyy täältä. Kolmas osa on Kaukaisin ranta, ja blogattu täällä. Toinen tuuli päättää Maameren tarinat.
Osattomien planeetta on minusta hyvä Le Guinin scifi-teos.

Artsikin on uusintalukenut  Atuanin holvihautoja  täällä.
***

Sivuhuomiona kaksi kolmiopäätelmää: bloggaaja -lukijanumero-kommentoija  toisaalta kirja-bloggaus-kommentti

Lukijanumerolla minusta ei ole lopulta merkitystä, vaan kommentit ja keskustelut ovat tämän homman suola, itse pihvit ovat kirjat, ja kastike on se bloggaus :)

Ursula K. Le Guin (1929 - 2018) oli loistava fantasiakirjailija.