Anni Kytömäki: Margarita

 

Anni Kytömäki: Margarita, Gummerus 2020, sivumäärä 645.

Anni Kytömäen (s.1980) kolmas romaani Margarita voitti vuoden 2020 Finlandiapalkinnon. Teos on hyvin erilainen ja ekologinen jo painatukseltaan, paperi on valmistettu osin kierrätysmateriaalista.
Kirjan miljöö on 1940- ja 1950-luvun Suomi, sodan kauhut ja sodan jälkeinen nousu, Korean suhdanne, jossa puun kysyntä kasvoi, metsää kaatui, samalla kun jokien ekosysteemejä tuhottiin. Uhanalaisin on Jokihelmisimpukka Margaritifera margaritifera, joka on erittäin harvinainen nilviäinen, joka voi elää  200 vuotta elleivät sen elinolosuhteet muutu.

Kirjassa on monta päähenkilöä ja kertojaakin, mutta keskiössä on Senni Sarakorpi, joka jatkaa isänsä ammattia ja on läheisen kylpylän hieroja. Yhtenä Sennin asiakkaana Amelie Granlund, jonka aikuinen poika Aaro Kuusilehto on äitinsä kanssa. Aaro kiehnää Sennin ympärillä ja pian impi Senni karkeloi muutaman kerran Aaron kanssa arvattavin seurauksin. Luonnollisesti Aaro on naimisissa. Raskaus on Sennille vaikea. 

Tarinassa on monia henkilöitä.  Yksi hierottavista kylpylässä on tuomari Einar Kairamaa, hänen poikaansa metsänhoitaja Antti, ja tämän ex-vaimo toimittaja Tea Kairamaa. Sodan aikana tarkastellaan Mikko Kilkkaanniemen kohtaloa.

Anni Kytömäki on onnistunut hyvin myös jokisimpukka-näkökulmassaan. Kieli on hyvin kaunista, eikä sisällä maneereita. Margarita on Finlandiansa ansainnut.

*****

Pidempi oppimäärä

Kerronnaltaan Margarita on samantyyppinen kuin Anni Kytömäen edeltävät kehutut romaanit Kultarinta ja Kivitasku. Kerronta on pienen ihmisen tasolla, kylpylän asiakkaita hierotaan ja potilaita kuntoututetaan, metsässä samoillaan ja joessa liotaan. Pääsin tarinan imuun useita kertoja, mutta putosin pian, kun kerronta alkoi toistaa itseään. Juonessa ihmisten polut yhdistyvät yllättäen ja minusta teennäisesti. Lisäksi kirjassa oli liikaa minulle: avioton raskaus, abortin esto, vaikea synnytys, polio, kylpylän lopettaminen, metsätyöt, ja kaikkein kummimpana episodina Anatahin kuningattaren tarina, jonka voi lukea wikipediastakin, tai asiasta tehdystä filmistä (linkki). Arvasin eräät juonenkäänteet. Kaikesta kitinästä huolimatta pidin jokihelmisimpukka-näkökulmasta ja siitä, että nostetaan esiin luontokato ja elinympäristöjen tuhoutuminen.

Tekstinäytteitä:
"Kevät soittaa latvoja ja jokea, jossa helmestin kesällä Jokisen kanssa". ss. 248-249. 
"Katulamput puhkuvat pimeää aamua". s. 409.
"Ohimoilla ihojen lämpö tasoittuu yhdeksi" s. 469.

Tällä viikolla 42/2023 uutisoitiin, että raakkuja istutettiin Karvian jokeen, yhteensä 119 jokihelmisimpukan poikasta.

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäki: Kivitasku, Gummerus 2017, sivumäärä 645.

Anni Kytömäen (s.1980) toinen romaani Kivitasku kertoo eri aikatasoissa 'heiveröisten historiaa'. Kivitasku -kirjaa on pelkästään kiitelty lehti- ja blogiarvioissa:
Kaisa V: "Uskon että tämäkin teos nousee yhdeksi vuoden kirjoista, kaikki ainekset ovat nimittäin kasassa: vetävä, monipuolinen tarina, mielenkiintoa ylläpitävä rakenne ja kieli, joka on kaunista ja tarkoituksenmukaista ". Arvio on täällä.
Kirsi omassa kirjanurkassaan on tykästynyt niin ikään kehuu sitä NÄIN. Laitan yksittäisen lainauksen "Kivitasku on rikas teos. Sen voi lukea monella tavalla, ja siitä eri lukijat saanevat irti keskenään hyvinkin erilaisia asioita."

Kirjan miljöö on itäsuomalainen järvi- ja kalliomaisema ja siellä eläneet, kärsineet ja haaveksineet ihmiset ovat sen päähenkilöitä.

Kirjan nykyhetkessä (2012) kolmikymppinen sairaseläkeläinen Veka painiskelee omien ongelmiensa kanssa, ja koluaa sukunsa asioita ja vaeltelee järvimaisemissa.

Romaanin traagisin ja ehjin tarina on miltei lukijalta piilossa, se alkaa vuonna 1959, kun lukiolainen Helena kärsii 'jumalten keinusta', Helena tutkii saarimökissä yksikseen Seikkailijan kirjaa ja haaveksii Pääsiäissaarista.

Pisimmät litaniat on kirjoitettu ruhtinassuvun perillisestä ja utopistista Sergei Gelovani-Volkonskista, joka kirjoitustensa vuoksi on tuomittu kuolemaan, mutta laitettu pakkotöihin kivilouhokseen kirjan tapahtumapaikkaan eli Mustasalmen Louhurantaan. Sergei vaihtaa henkilölöllisyyttään Albertiksi ja pääsee vapauteen lopulta Pietarista palatsityömaalta, mutta palaa takaisin Louhurantaan ja toimii niin Helenan, kuin Vekankin 'sukuhaaran kantaisänä'.
Kaikki tarinat nivoutuvat yhteen, ja niihin liittyy loitsuja, kiviä, kuolemaa, henkilöllisyyden vaihdoksia ja mielen myllerryksiä.

Lyhyesti sanottuna Anni Kytömäen Kivitasku on pienen ihmisen suuri kirja.
*****

MUTTA minä en pidä lainkaan tällaisista kirjoista, ja ajattelin kertoa sen, että miksen.

Ilmitasolla on kaksi ongelmaa.

Ensimmäinen on se, että romaani on minun makuuni aivan liian pitkä. Aikatasojen pilkkomisesta johtuen romaani on hyvin arvoituksellinen, minusta kronologisesti kerrottuna romaani lyhenisi, tietenkin vasta-argumentti on se, että kirjailija on sen näin halunnut kirjoittaa, ja kunnioitan hänen ratkaisuaan, mutta olen itse alkanut pitää tiiviistä kirjoista, jossa takaumat toteutetaan henkilön muistoin eikä aikajanan katkaisulla ja limityksillä.

Toinen seikka on kerronta, joka on saanut kaikki muut haltioihinsa. Minustakin se on kaunista ja kekseliästä. Seuraava lainaus on kirjan alkupäästä:
"Järvi loiskii rannalle aaltoja kuin iloa, mutta kamari puhaltaa Helenan päälle harmaan pilven. Hän nielaisee. Lattia ja katto natisevat , ne lähestyvät  toisiaan, vanhat sammaleristeet tihenevät ja täyttävät hänen korvansa . Hän on kuvun alla ,ja kaappikello raksuttaa pysähtynyttä aikaa". s.10

Tämä on kieltämättä jopa lyyristä. Kun kielikuvat vaihtuvat vinhasti, ne alkavat tuntua minusta puuduttavilta ja jopa rasittavilta: "Tiaiset ovat jo havahtuneet piukuttamaan, mutta pakkanen pitää helmikuun hännästä kiinni" s. 73.

Juonessa on minusta epäloogisuuksia, mutta niihin en suhtautunut vakavasti, sen sijaan ihmettelin Vekan 'samoilua' metsässä. Miksi hän tekee kovin ison numeron 'kalliolle kiipeämisestä' ja siitä, että hän löytää pohjoisen auringon avulla? Itse suhtaudun molempiin väitteisiin skeptisesti. Aurinko ei ole aina etelässä, 'aurinko nousee idästä ja laskee länteen', noin yksinkertaistettuna, mutta auringosta on vaikea löytää pohjoista ja pitää sen avulla maastossa suuntaa, sillä auringon asema muuttuu koko ajan. Veka ei ole nähnyt koskaan aurinkokelloa? Minusta on sangen helppoa löytää kallion tai maaston korkein kohta ja kivetä kalliolle, alastulo on monesti hankalampaa. Toisaalta Veka on asunut kaupungissa pitkään, ja silloin luonnossa liikkumisen perusniksit ehkä unohtuvat.

Kiviä kerätään kirjassa taskuihin ja kivitasku aika ajoin pyrähtelee lentoon eli kivissä ja peruskalliossa on voimaa ja taikaa. Lopputulema on minun makuuni aivan liian erikoinen.

Arvostan tätä kirjaa sen perusteella, että tämä kertoo herkkien historiaa, asiat nähdään hieman toisella tavalla, ja ongelma on usein siinä, että " Ja aloin miettiä . Liikaa kaikkea". Sama oli Kytömäen esikoisessa Kultarinnassa ( josta bloggaukseni on TÄÄLLÄ.) Minun makuuni molemmissa on liikaa kaikkea. Sen sijaan Kytömäen Finlandiavoittaja Margarita on minustakin hyvä.

Näitä kirjoja pitää kirjoittaa, julkaista ja lukea. Minä en vain henkilökohtaisesti pidä tästä. Kirja on kyllä kieleltään kauniin harsomainen ja myös runsas aarrearkku loitsuja, tarinoita, mystiikkaa, seikkailuja, itsetutkiskelua ja paljon historiaa ja yksittäisiä tapahtumia, jopa Tulilahden kaksoismurhaan minusta viitataan.

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta 2014 Gummerus, 644 sivua.

Anni Kytömäen kirjoittamaa Kultarintaa on arvioitu blogeissa erinomaiseksi esikoisteokseksi ja kiitelty kerronnan hentoja siveltimen vetoja ja värejä. Yläkuvassa olen laittanut kirjan mustiin raameihin, sillä kirja on varsin raskas aiheeltaan ja teemoiltaan ja lopulta myös lukea. Ensimmäiset 250 sivua olivat kiinnostavia, mutta lopulta romaanin punainen lanka hajosi kuin päähenkilöiden mielet. Ehkä tämä on juuri teoksen hienoutta, en yleensä pidä tämäntyyppisistä teoksista, enkä nytkään, pieni ennakkoilmoitus.

Ensimmäinen osa kertoo Erik Stenforsista rikkaan perheen lapsesta, jonka äidillä on alkoholiongelma ja isä tekee puukauppoja. Pojalla ei rahasta ole puutetta, mutta opinnot jäävät vaiheeseen ja Erik jämähtää Helsingin yliopiston luonnontieteellisen museon kokoelman apulaishoitajaksi. Kaveri ihailee luontoa ja kirjassa luonnon kuvaus on varsin perinpohjaista, mutta samat teemat sammalet ja palokärjet toistuvat ja lopulta minnekään ei päästä. Kirja on jaettu eri vuosiin. Luontoretkillä Helsingissä Erik törmää pyykkäri Lydiaan, joka on kotoisin perheen kesäpaikasta Aspholmista. Tapahtumat vyöryvät varsin epäuskottavasti. Lydian terävä punakynä pakinoi pamflettia  nimimerkillä Palokärki Vallankumous-lehteen. Enempää juonta avaamatta Lydia saa lapsen Mallan, joka jää Erikin hoitoon. Erik tuhoaa omaisuutensa, työpaikkansa ja paljon muuta. Romaanin toinen osa kertoo Mallan selviytymisestä varsin vauraissa oloissa ja epäuskottava loppu on käsillä, kun runsaat kuusisataa si(i)vua kerrossammalta on läpikäyty. Romaanin käännekohdat on alleviivattu, muttei pohjustettu, esimerkkinä rauhoituspäätöksen jälkeinen viinan juonti tai kolari. Kummastuttaa myös pitkät parantolajaksot syvän laman aikana (1929 tapahtui pörssiromahdus, jota seurasi lama), jopa rutiköyhiä ihmisiä makuutettiin yksityishoidossa vuosikymmeniä.

Kielikuvat ovat vaihtuvia, kaikkia en pitänyt kuvaavina
s. 131 Sora kurluttaa saappaiden alla, ...
s.236 pikkulinnut tihisevät, tiukuttavat ja ryystävät säkeitään ...

Turun Sanomien 12.6 tekstin nostossakin lukee "talitiainen lopettaa säksätyksensä", talitiainen on kirjan tapahtuma-aikana laulanut titi-tyy nykyisin jo lyhemmin ti-tyy tai joku lyhyt muunnelma, mutta minusta ei säksätellyt.

Anni Kytömäen Kultarinta on kiinnostava esikoiskirja ja kieli on sangen eläväistä, mutta alun tuoreus muuttuu lopun sammaltamiseksi. Tämä johtuu päähenkilöiden valinnoista, jotka Kytömäki vie päätökseen loistavasti.
*****
Ajatuksia romaanin teemoista ja romaanin henkilöiden toiminnasta
Liikun varsin paljon luonnossa. Tunnen yleisimmät Suomessa esiintyvät puut, pensaat, kasvit, sienet, en juurikaan sammaleita, joita on satoja eri lajeja. Seuraan luonnossa enemmän nisäkkäitä ja lintuja ja näen vuosittain myös palokärkiä, joka oli yksi eniten mainituista linnuista satakielen lisäksi. Kun kuljen metsässä, en -kuten romaanin henkilöt katsele- sammalta lähietäisyydeltä.

"Kultarinta hehkuu sammalten tuhansia värejä", lukee kirjan takakannessa. Sammallajeja on monia, niitä on varmasti erivärisiä, usein ne ovat vihreän tai ruskean eri sävyjä. Minusta takakannen kielikuva on huono, sillä sammal ei erityisemmin hehku eikä minusta tuhansin värein. En myöskään halaa puita. Enkä myöskään elele luksuselämää ja kippaile viinaa kuten Erik. Niiltä osin kuvaus oli loistavaa, halaileva hörppijä oli hyvin kuvattu. Itse en ole koskaan nähnyt kenenkään halaavan puuta, eli Erik ja Malla ovat ehkä kuitenkin poikkeuksia oikeassa maailmassa. Kirjassa puhutaan sepelkyyhkyn kujerruksesta keväällä. Yleisempää on minusta tuolloin soidinhuhuilu. Sepelkyyhkyn pesä voi olla tiheässä kuusessa, jossa se on varsin huomaamaton, jos se ei "kujertele" kuten kirjassa eikä talitintti minusta säksätä.

Tarinaan on ympätty Kiannon Punaisen viivan tapaan karhu. Karhun seikkailuja on osien alussa ja lopussa. Karhun ajatukset on minusta turhaan inhimillistetty tai ihmistetty, termit kuin ihmisellä ja ovat minusta hapuilevia.  Kirjassa karhut menevät niitylle ja syövät karpaloita. Karpaloita on minun näköhavaintojeni mukaan yleensä suolla, ei niinkään niityillä. Maassa on lunta, mutta pentu ajaa takaa sudenkorentoja. Sudenkorentoja on monia lajeja, mutta oman näköhavaintoni mukaan useimmat ovat aikuisia loppukesällä.

Ovatko lehmät laitumella lumen aikaan? Yleensä eivät lypsylehmät, vasikat ehkä? Pöllön pesää voi toki katsella öisin, mutta muut havainnot voivat olla pimeyden takia varmasti varsin niukkoja.

Yleisesti pidän vastuuttomana ajatusta totuttaa karhu ihmisen hajuun ja antaa sen oleskella asutuksen keskellä peltojen vieressä. Jos rauhoitetaan metsää, se voisi  minusta olla rauhoitettua, eikä siellä sitten ole mitään "taloudellista" toimintaa tai edes ihmistä, mutta villieläimiä saa olla. Minusta ihmisellä on oma reviirinsä ja petoeläimillä omansa.

Se, että myrsky kaataa puuta tai metsään tulee kirjanpainajia, jotka tuhoavat kuusia, on luonnon omaa luonnollista toimintaa. En näe järkevää metsänhoitoa ja maltillisia hakkuita haitallisina.

Täysin ulkopuolinen Joel on teipattu tarinaan ja keksitty hänelle siviilipalvelutausta, jota ei kuitenkaan ole uskottavasti kuvattu tutkintalautakuntineen ja muineen. Vapaussodan tai kansalaissodan käsittely näin esitettynä oli minusta tarpeetonta, eikä asiaan paneuduttu. Parempi ja perinpohjaisempi esitys on Väinö Linnan trilogiassa Täällä Pohjantähden alla,

Kultarinta on minusta kuitenkin loistava kirja, ei tällaista ole ennen kirjoitetu, hyvä haihattelijoiden historia. Minusta sekä Erik että Malla olivat haihattelijoita, he ovat myös omien osiensa minäkertojia. Mallan kohtalo kosketti, lapsi on aina viaton. Karhu sai tyytyä olla kerronnan kohteena, kuten Kiannollakin. Erik eleli isänsä rahoin ja palokärki kiinnosti enemmän kuin omat tai läheisten asiat. Haihattelijan haaveet oli loistavasti kuvattu. Romaanin osat eivät minusta kuitenkaan olleet yhteismitallisia ja alun hienous karisi jo kolmasosan jälkeen, eli minusta romaania vaivasivat toisto ja turhat sivupolut. Toisaalta useimmat pitävät sivupoluista ja kontion möyrimisestä ihmisen liepeillä. Makuja on monia, muut ovat pitäneet jopa ylistäneet.

Lainaus s. 93
"Vaikka saari ei ole iso, metsä näyttää läpitunkemattomalta".
Totta yleensä aukean, niityn tai hakkuuaukion reunassa tai jopa tien vieressä metsä on kaikkein tiheintä. Syvemmällä metsässä usein puut ovat harvemmassa, sillä ne varjostavat toisiaan. Minusta kummastutti "metsänhoitajan" jatkorepliikki valtavasta puumäärästä.

Kaksi kuvaa osoittaa tämän, ylempi on niityn vieressä, alempi on tien pientareen jälkeen, kallion rinnettä vastaan, itse asiassa jälkimmäisessä ei ole edes kyse metsästä vaan puiden muodostamasta alle kymmenen metrin  kaistaleesta. Sen sijaan kirjassa höpistään valtavasta puumäärästä.
Myöskin Erikin riippuvuus pitkospuista kovasti kummastutti. Hän ei tainnut sittenkään olla kovinkaan villien maastojen mies, jos hän käppäili pitkospuita pisin puita katsomaan. Tämä pitkospuu-riippuvuus oli hyvin kuvattu.

Vladimir Arsenjevin Dersu Uzala -teoksessakin luonnon kuvaus on lumoavaa, mutta minusta realistista. Vladimir Arsenjev on elänyt ja kokenut kaiken ja päähenkilö Dersu kokee luonnon kokonaisvaltaisesti ja taikauskoisesti. Dersu kuitenkin pystyy ennustamaan säätä ja selviää itäisessä Siperiassa jopa ilman pitkospuita, polkuja, polkupyörää eikä isän rahojakaan ole tuhlattavana. Dersun vaimo ja lapset kuolivat isorokkoon. Parantolassa Dersu ei ollut vuosikymmentä, ei edes päivääkään. Dersun tosi tarina tapahtuu myös 1900-luvun alussa, kuten myös tämän kirjan alkuosa. Arsenjev kertoi siis kokemastaan todellisuudesta ilman kirjallisia hienouksia tai höperöjen haihatteluja.

Mitä tulee sijaisvanhempiin tai kasvattivanhempiin? Niin ulkoisesti Mallan sijaiskoti oli varsin hyvin hoidettu. Paremmat eväät Malla sai minusta Luhtajoella kuin Erik pystyi antamaan. Se, että kasvattivanhemmat eivät osaa aina tehdä oikeita ratkaisuja, ei ole kovinkaan yksiselitteinen asia. Nimen vaihtamista en pitänyt kuitenkaan sopivana. Nimi peritään. Erik peri äitinsä heikkouden ja viinanhimon, isältään vain nimen ja rahat. Muuten hän toimi vastoin isän tahtoa, käytti rahaa, ei tehnyt tai säästänyt sitä. Erik ei tehnyt mitään muutakaan tuottavaa toimintaa eikä hoitanut edes virkaansa hyvin vaan joi yliopiston spriit ja sai ansaitusti kenkää.

*****
Muualla tämä Kultarinta on saanut silkkaa suitsutusta ja kultapölyä päälleen. Itse lainasin tämän sen vuoksi kirjastosta, mutta en vain innostu muiden tavoin ylisanoihin. Kitinästä huolimatta suosittelen avoimella mielellä lukemista ja kirjan kokonaisvaltaista kokemista.  Ärsytys johtuu pitkälti juonesta ja henkilöiden saamattomuudesta, ei itse tyylistä, jossa oli piilohuumoriakin, Erikin tyttöystävän nimi Kottarainen oli minusta humoristinen oivallus. Erik oli tässäkin toisen viulun soittaja, saamaton kun on.

*****
15.12.2014 Kultarinta oli ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Valinta ei kohdistunut Kytömäkeen johtuen ehkä siitä, että tässä on hieman samanlainen tarkastelutapa kuin toisella ehdokkaalla eli Kinnusen Neljäntienristeyksellä, Valtonen sai palkinnon.

28.8.2017 Tämä kirja sai seuraajan, eli Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku on arvioitu TÄÄLLÄ.

2020 Anni Kytömäen Margarita voitti ansaitusti Finlandia-palkinnon.