Agatha Christie: Bertramin hotellissa

Agatha Christie: Bertramin hotellissa, At Bertram's hotel, 1965, suomentaja Simo Mäenpää, teos on kuvan mukaisessa yhteisniteessä sivuilla 1- 200/392. Suuri Suomalainen Kirjakerho WSOY 1988.

Neiti Marple asustaa Bertramin hotellissa. Kirjailija Raymond West ja hänen taiteilijavaimonsa Joan* halusivat maksaa Janelle matkan jonnekin ja ehdottivat Bournemouthia tai Torquayta, mutta Jane haluaa Lontooseen Bertramin hotelliin, joka henkii dickensiläistä ajanpatinaa, vaikka hotelli on vesijohtojen osalta moderni. Neiti Marple oli yöpynyt hotellissa yli 50 vuotta sitten, kun hän oli 14-vuotias. Jane Marple käy palttinakangasostoksilla Lontoossa ja ainakin Madame Tussaudin vahakabinetissa. Kirjassa tarkastellaan paljonkin hotellin arkea, rutiineja, henkilökuntaa ja vieraita, mutta myös Lontoota ja sen seutuja.

Kirjan tapahtumat lähtevät  hiljalleen käyntiin 17.11.1955. Neiti Jane Marple havainnoi hotellin asukkaita, joista kuuluisin on räväkkä nainen Bess Sedgwick, joka on elämässään kokenut paljon, lentänyt Atlantin yli, toiminut vastarintaliikkeessä ja on edellen taitava ratsastaja, hän pitää nopeista autoista. Bess itsekin toteaa, että seikkailut ovat kuin huumetta hänelle. Neiti Marplen vanha ystävä lady Selina Hazy valottaa Marplelle Bessin räväköitä elämän vaiheita, karkaamista kotoa, avioliittoja. Bess naitettiin vanhalle irstailijalle Conistonille karkumatkansa jälkeen, Bess oli karannut Irlannissa vanhempiensa tyköä 16-vuotiaana miespalvelijan kanssa. Aviomiehet ovat entisiä, Johnnie Sedwickin niska katkesi ratsastuksessa ja Conisto oli kuollut jo aiemmin. Lisäksi puhutaan Bessin miehistä enemmänkin, Becker on huvipurren omistaja, ihmettelin, onko korkea meriitti omistaa huvipursi? Nykyisin Bess Sedgwick seurustelee  Ladislaus Malinowskin kanssa, joka on kaksinkertainen autoilun maailmanmestari (missä luokassa, jäi minulle epäselväksi). Malinowski pitää myös nopeista autoista ja vaarasta. Kaikesta reippaudestaan huolimatta Bess Sedgwick jähmettyy hotelliin tulevien vieraiden takia. Syypää on hänen oma salattu 19-vuotias tyttärensä Elvira Blake, täysikäisenä Coniston omaisuuden perijä, jolla on mukanaan holhooja eversti Luscombe. Bessin kannalta hotelliin  tulee töihin toinenkin epämieluinen henkilö menneisyydestä Michael Gorman, Irlannista.

Bertramin hotellissa on sekalaista seurakuntaa ja yllättäviä vieraita. Ostosten lomassa neiti Marple (sala)kuuntelee hajanaisia, mutta kiinnostavia keskusteluja.

Toisaalla Scotland Yard tutkii isojen ryöstöjen sarjaa.

Dekkarissa kestää varsin pitkään ennen kuin mitään rikollista edes tapahtuu. Lopulta hotellista katoaa kunnianarvoisa, mutta höppänä kaniikki Pennyfather. Irlannissa tapahtuu yllättävä junaryöstö, jossa on mukana kirkonmies. Sitten eräs henkilöhahmo ammutaan.

Jane Marplen kaksiviikkoinen hotelliloma päättyy, mutta Scotland Yard hakee hänet takaisin selvittämään kaniikin löytymistä. Samalla Scotland Yard selvittää yhdessä Jane Marplen kanssa  junaryöstön, ryöstöliigan aivot, rahoittajat, kaniikin katoamisen, ja yhden murhan oikean tekijän.

Parasta teoksessa on hotellimiljöön kuvaaminen. Juonessa olisi aineksia enempäänkin, mutta motiivit ja tekijät ovat arvattavissa. Toiseksi henkilöt ovat liian kliseisiä, ettei teoksessa synny kunnon jännitettä. Tämä on liian rutiinilla kirjoitettu. Niteessä on myös Poirot-seikkailu Vuoksi ja luode, joka on samantyyppinen, alkaa lupaavasti, mutta lässähtää. Myös siinä ratkaisut  tai ratkaisun avaimet löytyvät Irlannista. Molemmissa kirjoissa kestää varsin pitkään oivaltaa, mikä on se rikos, joka pitää selvittää. Lisäksi ratkaisu on lopulta varsin outo.

Tämä blogi on kirjoitusvirheiden kukkaketo ja niin myös tämä painos, muutamia kirjoituskukkasia:
Avaamaan nändessäni s. 52
Palttinakagas tarjoukseen s. 52
Kuinka vaha olit? s. 75
että tunette tytöt s. 75
Lopuksi vielä
En, hän mylvänti s.200

Mylviä on hyvä sana ja mylväistä on hauska ilmaisu, mylvähtää tämä bloggari.
****
Yleensä muissa teoksissa kirjailija Raymond West on Neiti Marplen sisarenpoika ja Joan hänen vaimonsa. Tässä Joan on sisarentytär ja Raymond hänen miehensä. Tai tämän käännöksen mukaan.
Joan on taidemaalari, jonka teokset olivat 20 vuotta sitten moderneja, hänet on esitelty kokoelmassa Kolmetoista. Joan ja Raymond lähestyvät viittäkymmentä. Raymondilla ja Joanilla on kaksi poikaa. David on töissä rautateillä ja esiintyy Marple-dekkarissa Paddingtonista 16.50, toinen poika Lionel kerää postimerkkejä.

TV:stä tämä on useamminkin, ja juoni on minusta jonkin verran erilainen. Tässä on erilaisia rikoksia, Gormanin murha, taidekauppaa, ja kaniikki on jotain muuta kuin päätä näyttää.
*****
Neiti Marple jutut
Murha maalaiskylässä 1930, blogattu 11.11.2014
Kolmetoista 1932, novelleista koostuva kertomus, blogattu 18.9.2015
Ruumis kirjastossa 1942 blogattu 22.10.2015
Syyttävä sormi 1943, blogattu 13.8.2014

Kuolema ilmoittaa lehdessä 1950, blogattu 6.4.2012
Neiti Marplea ei petetä 1952, blogattu 8.9.2015
Salaperäiset rukiinjyvät 1953, blogattu 5.11.2015
Paddingtonista 16.50 1957, blogattu 16.9.2015
Lomahotellin murhat 1964,  blogattu 9,12,2014
Bertramin hotellissa 1965, blogattu 17.11.2015
Neiti Marple koston jumalattarena, 1971,  blogattu 9,12,2014

Neiti Marplen viimeinen juttu , 1976 blogattu 19.2.2014

Kaikkiin Agatha Christien kirjoihin löytyy linkki TÄÄLTÄ.

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa, The Body in the Library 1942, suomentanut Ragni Rossi, WSOY 1985, sivumäärä 188.

Ruumis kirjastossa alkaa Agatha Christien esipuheella, jossa hän kertoo halunneensa kirjoittaa "perinteisen dekkariasetelman"  eli "kirjastossa on ruumis". Kirjasto on perinteinen, mutta ruumis käsittämätön ja epätodellinen. Henkilöistä Christie tekee eräänlaisia prototyyppejä kuten raajarikko, ammattitennispelaaja, tanssija, partiotyttö, ja taiteilija. Kirja on minusta todella hyvä dekkari ja sisältää kaikki salapoliisidekkarin hyvät elementit, joskaan Lorrimer, hovimestari ei ole syyllinen.

Seuraava bloggaus kertoo jonkin verran juonesta ja henkilöistä, mutta ei paljasta syyllistä tai syyllisiä eikä motiivia.

Ruumis kirjastossa -dekkari alkaa napakasti: rouva Bantry näkee unta kukkanäyttelystä ja kilpailun voitosta, mutta hän herää uskomattomaan ilmoitukseen, että kirjastossa on ruumis. Everstimieskään ei usko tapahtunutta, vaan sisäkköä pidetään tärähtäneenä. Koska kirjastossa on kuristettu nuoren platinanvaalean kauniin naisen ruumis, rouva Bantry soittaa poliisin lisäksi ystävättärelleen neiti Marplelle ja pyytää tätä tulemaan Gossington Halliin.

St Mary Meadsissa alkavat juorut liikkua, vähäpukeinen turmeltunut nainen eversti Bantryn kirjastossa. Everstimiestä pidetään syyllisenä. "No totisesti Bantryn ukko, se vanha pukki" s.27. Tähän itse asiassa ruumiin sijoittamisella pyrittiinkin, epäilyksien siirtämisestä oikeasta kohteestaan. Patologin lausunnon mukaan tyttö oli kuitenkin terve ja koskematon. Neiti Marple luonnehtii, ettei kuollut tyttö ole todellinen.

St Mary Meadsin yleinen silmätikku on Basil Blake, joka järjestää juhlia talossaan Somerset Housessa, joissa ravaa "moraalittomia" nuoria. Epäilykset  siirtyvät Blakeen, joka poliisin huomioon aikaisesta heräämisestään toteaa: "vielä mitä, en ole vielä mennyt nukkumaan" s.26.

Ruumis tunnistetaan Ruby Keeneksi, joka on vaalea ammattitanssija, ja on ollut läheisessä Majestic-hotellissa edellisiltanakin tanssimassa parinsa Raymond Starrin kanssa. Raymondin vakiopartneri Josephine Turner on loukannut nilkkansa ja järjestelee tanssimisen sijasta bridge- ja tanssitapahtumia.

Hotellista tapahtumiin kytkeytyvät Jeffersonit. Conway Jefferson on menettänyt perheensä ja jalkansa lento-onnettomuudessa. Hän asuu yhdessä vävynsä Mark Gaskellin ja miniänsä Adelaide Jeffersonin ja tämän pojan Peter Carmodyn kanssa. Conway Jefferson tuntee eversti Bantryn, jonka etunimi on muuten Arthur ja vaimonsa Dolly.

En kuvaa raha-asioita enkä henkilöiden suhteita etten paljasta hienoa kudelmaa. Juoni etenee kuitenkin niin, että eräs partiotyttö Pamela Reeves, ruskeaverikko julistetaan kadonneeksi. Varastettu auto on palanut ja siellä on tunnistamaton ruumis, mahdollisesti Pamela Reeves.

Lopussa neiti Marple järjestää ansan ja selittää menetelmäänsä, murhan motiivit ja etenkin tosiasiat. Poliisit ovat pitäneet häntä harrastelijana, neiti Marple puolestaan on sitä mieltä, että poliisit ovat aivan liian hyväuskoisia tähän pahaan maailmaan. He uskovat mitä heille kerrotaan. "Minä en koskaan usko. Yritän aina mieluummin todistaa asian itselleni", toteaa neiti Marple ja paljastaa ensimmäisen tosiasian, joka on, että kirjastossa ollut ruumis pureskeli kynsiä ja hänellä oli ulkonevat hampaat.

Loppuhuomioita
Kuten tapana on jäljelle jääneet solmivat avioliittoja, niin käy nytkin.

Murhaajaa kuvataan kirjassa aluksi hyväksi bridgen pelaajaksi, hän ei koskaan teeskentele, hyvin mukava ihminen ja nokkela sekä lastentarhaopettajamainen. Varsinkin "ei koskaan teeskentele" oli suurta lööperiä.

Eräs hahmo auttaa poliiisin tutkimuksia, hän kehuu, että omistaa Agatha Christien, Dorothy Sayersin ja Dickson Carrin sekä H.C. Baileyn nimikirjoitukset. Bailey kirjoitti lyhyttarinoita ja Agatha Christie (1890-1976) mainitsee siis myös itsensä tässä listassa.

Tarinan kuluessa neiti Marple piipahtaa Pappilassakin ja siellä tapaa mukavan Griseldan, joka oli hänen ensimmäisessä jutussaan Murha maalaiskylässä. Griselda leikkii poikansa Davidin kanssa, joka on aikuinen jutussa Paddingtonista 16.50.

Agatha Christien Ruumis kirjastossa on erittäin hyvä dekkari, paras Marple-dekkari kenties, tämä bloggaus on raakile syystä, että en halua viedä keneltäkään lukunautintoa.
Kaikkiin Agatha Christien kirjoihin löytyy linkki TÄÄLTÄ.

Tästä on tehty TV-elokuvia. Kuvan elokuva alkaa seitsemän vuotta ennen epätodellisen ruumiin löytymistä kirjastossa.... itse ratkaisukin on sama. Tämä filmi tuli Yleltä ja lienee sama kuin MTV3:ltä  14.6.3020 tuleva filmi, jossa Geraldine McEwan näyttelee neiti Marplea ja Joanne Lumley näyttelee Dolly Bantrya.

Agatha Christie: Kolmetoista

Agatha Christie: Kolmetoista,  The Thirteen Problems, 1932, suomentanut  WSOY:n kääntäjäseminaari,  1983, sivumäärä 243.

Agatha Christien Kolmetoista on novellikokoelma, jonka novellit niveltyvät hienosti yhteen. Koska novellit on pääosin kirjoitettu 1920-luvun lopulla, ne taustoittavat neiti Marplea ja myös muita kylän henkilöitä. Lyhytdekkareissa on nerokkaita juonikulkuja ja varmasti siksi näihin on viitattu peräti 18 kertaa  John Curranin teoksessa Agatha Christien murhasuunnitelmat. Tässä leikitellään lisäksi Agathalle poikkeuksellisesti eri kerrontatekniikoilla (tai näkökulmilla), kun tarinoita kerrotaan, puhutaan monesti Tuhannen ja yhden yön tarinoista ja kertojasta eli Shahrazadesta, kirjassa muodossa Šeherazade.

Tiistaikerho, suomentanut Paula Hietaranta
Tiistaikerho perustetaan neiti Marplen sisarenpojan kirjailija Raymond Westin ehdotettua, että valikoitu joukko esittää toisilleen arvoituksia. Taiteilija ja "hieno nainen" Joyce Lampriére ehdottaa tiistaikerhoa, jossa olisivat mukana Scotland Yardin entinen päällikkö sir Henry Clithering, nyt jo eläkkeellä, kirkkoherrana toimiva tohtori Render sekä asianajaja Petherick. Joycen mielestä tarvitaan kuusi, ja neiti Marple ilmoittautuu kernaasti mukaan. Joyce osoittaa neiti Marplelle halveksuntaa, ja kertoo olevansa taiteilija, nainen ja hän tuntee ihmiset. Lisäksi raadissa on Joycen mukaan poliisivoimien edustaja, sanataiteilija, hengenmies ja looginen asianajaja. Neiti Marple lopulta pääsee mukaan ja ratkoo ongelmat kutoessaan ja muistellessaan St Mary Meadsin kylän elämänkohtaloita.

Tiistaikerhon ensimmäisen murhamysteerin kertoo Scotland Yardin sir Henry Clithering. Perustarina on arsenikkimyrkytys kolmen hengen illallisella. Ainoa, joka tajuaa myrkytysmurhan motiivin ja myrkytystavan on neiti Marple. Taiteilija Joyce Lampriere on suuna päänä tarinassa, ja sortaa neiti Marplea, jonka rauhallinen viisaus ja siniset silmät välähtävät, kun hän kertoo hänelle ilmiselvän ratkaisun kuin apteekin hyllyltä, josta ehkä myös arsenikki, jota tarjoiltiin kakun päällä, oli hankittu.

Astarten temppeli, suomentanut, Kristiina Drews
Astarten temppeli -tarinan kertoo kirkkoherra Render. Isohko seurue majoittautuu tiluksille, jonka läheisyydessä on ns. Astarten temppeli, joka juontaa Foinikiaan. Seurapiirityrkky Diana Astley ehdottaa naamiaisia, joissa kuolee isäntä Richard Hayden. Taiteilijaturhake Lampriére ehdottaa yliluonnollista ratkaisua, mutta Jane Marple löytää oikean ratkaisun. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa ratkaisu oli jäänyt aikanaan saamatta, ja ratkaisu oli saatu tunnustuskirjeellä.

Kultaharkot, suomentanut Erkki Hakala
Kultaharkot -tarinan kertoo Raymond West, Tämä minusta muistuttaa kahdelta osin Marple-tarinaa Greenshoren hassahdus, sillä Raymond Westiä oli ensinnäkin vedätetty "kultaharkkotarinassa", lisäksi ratkaisuun liittyy puutarhassa kaivamista, ja neiti Marple ymmärtää, että kukaan englantilainen ammattipuutarhuri ei ole toisena helluntaipäivänä töissä.

Veriset katukivet, suomentanut Jukka Saarikivi
Joyce Lampriére kertoo tarinan Cornwallin Ratholesta, kalastajakylästä, missä hän on maalaamassa. Ratholessa lomaileva  Dacren pariskunta tapaa "yllättäen" värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneen herran vanhan tutun Carolin. Rouva Dacre hukkuu ja  Joyce näkee maalatessaan veripisaroita katukivillä. Marple näkee värien taakse, ja tarina on idealtaan samantyyppinen kuin Varjossa auringon alla.

Motiivi vastaan tilaisuus, suomentanut Heikki Kaskimies
Asianajaja Petherick kertoo mystisestä testamentista. Simon Clode hurahtaa meedioon, koska hänen orpo pojantyttärensäkin kuolee, Clode haluaa yhteyden tuonpuoleiseen. Clode on tyytyväinen "tuloksiin" ja testamenttaa omaisuutensa sairasvuoteellaan meediolle. Kun sinetöity testamenttikuori avataan, kuoressa on tyhjä paperi. Marple ratkaisee tyhjän testamentin ongelman (oikein).

Pyhän Pietarin peukalonjälki, suomentanut  Kirsti Kattelus
Neiti Marplen tarina koskee hänen sisarentyttärensä Mabelin aviomiehen kuolemaa, joka oli lopulta murha. Neiti Marple rukoilee ja näkee kalakaupan ikkunassa Pietarin kalan, jonka näkemisen jälkeen hän ymmärtää vainajan viimeiset sanat. Murhaaja jää siis kiinni, ja Mabel pääsee epävarmuuden ja pelon lie'asta. Samassa jutussa neiti Marple kertoo tietävänsä, että Raymond ja Joyce ovat hakeneet kuulutukset. Raymond siis menee naimisiin, myöhemmissä jutuissa tämän taidemaalarivaimon nimi on Joan. Joan on myös mukava ihminen eikä ylimielinen nirppanokka.

Sininen Pelargoni, suomentanut Kimmo Lonkama
Edellisestä tiistai-istunnosta on kulunut jo vuoden verran. Sir Henry Clithering on käymässä St Mary Meadsissa Bantryjen luona. Sir Henry haluaa että neiti Marple kutsutaan paikalle. Kysymys on "kummitustarinasta", George Pritchardin erittäin vaikea ennustajiin hurahtanut vaimo on kuollut ja kuolemaan liittyy eräs kummallinen yksityiskohta eli  siniseksi muuttuneet pelargoniat, jotka liittyvät kuoleman ennustuksiin. Marple osaa myös kemiaa ja ymmärtää lakmuksen toiminnan happohöyryjen kohdatessa ja murhaaja saadaan selville. George Pritchard, jota on epäilty vaimon murhasta,  voi aloittaa elämänsä taas puhtaalta pöydältä ilman murhaepäilyksiä rakastamansa naisen kanssa.
Tästä oli tehty pitkä neiti Marple filmatisointi, ja minusta tarina oli hyvä. Tässä tapetissa oleva kukka muuttui siniseksi, ja murhia oli useita. George jopa tunnusti murhat, sillä luuli rakastamansa naisen ne tehneen, mutta syyllinen löytyy muualta.

Seuralainen, suomentanut Anu Niroma
Tohtori Lloyd kertoo seuraavan tarinan, joka alkaa Kanariansaarilta, jatkuu Englannissa, ja päättyy Australiaan. Neiti Mary Burtonin seuralainen neiti Amy Bantry hukkuu Kanarialla, ja neiti Burton häviää uintiretkellä Englannissa, Neiti Marple, jolla on joka tarinassa vastaava vertailukohde kylässä, ratkaisee suvereenisti tämänkin tarinan. Neiti Marplen ylivertaisuus kuullostaa tylsältä, mutta kun eri kertojat kertovat tarinaa ja muut arvailevat ratkaisua on kerronnassa minusta jotakin ainutlaatuista Christien tuotannossa.

Neljä epäiltyä, suomentanut Aulis Rantanen
Sir Henry Clithering saa kertojan viitan. Hän kertoo erään saksalaisen herran murhasta, missä oli vain neljä epäiltyä, motiivina oli kosto, hän oli paljastanut saksalaisen rikollisjärjestön ja asui nyt Englannissa. Hän oli saanut kuolinpäivänään kaksi kirjettä. Kirjeet (salakielen) ja niissä olevat kukat analysoimalla neiti Marple pystyy päättelemään syyllisen.

Jouluinen murhenäytelmä, suomentanut Matti Rosvall
Neiti Marple kertoo alkuun tarinan, missä Jane Marple tietää että mies aikoo murhata vaimonsa, tai että vaimolle sattuu onnettomuus. Marple ei onnistu estämään murhenäytelmää, mutta saa kuin saakin ketkun miehen murhasta kiinni. Tuolloin oli voimassa kuolemanrangaistus, mistä Marple on tyytyväinen, sillä mies on sarjamurhaaja. Itse murhasuunnitelma on poikkeuksellinen ja yllättävä. Syyllinen vaihtaa ruumiita ja saa siten alibin itselleen.

Kuoleman yrtti, suomentanut Leena Tamminen
Rouva Bantry eli Dolly kertoo myrkytystarinan tai antaa läsnäolijoiden kysellä. Salvian sekaan on joutunut sormustinkukkia, ja isännän kasvattitytär Sylvia sairastuu salviasta ja kuolee. Muilla jonkin verran oireita. Tämän murhan motiivi tulee esiin myös Neiti Marple koston jumalattaressa esiin. Murhakaavakin on muunneltuna käytetty myöhemmin.

Tapahtui huvilassa, suomentanut  Anne Poutanen
Näyttelijätär neiti Jane Halier on kertomisvuorossa  Hänen haparoiva ja epämääräinen tarina koskettelee "ystävätärtä", joka  joutuu kiertueella kummallisen murron todistajaksi. Tämä tarina poikkeaa kaikista muista tarinoista kerrontatavan, aikamuodon ja "syyllisen" osalta. Syyllisehdokkaita ja teorioita on ilmassa. Marple lähtee kotiin ja kuiskaa Halierille ohjeen. Halier kysyy läsnäolijoilta, onko Marple tavallinen. Dolly toteaa ensin, että on, mutta kiistää sitten. Halierkaan ei ole niin tyhmä, ettei jätä noudattamatta kaimansa neiti Jane Marplen hyvinkin viisasta ja kauaskantavaa ohjetta.

Hukkumiskuolema, suomentanut Kristiina Rikman.
Sir Henry on Bantryjen luona, kun kuulee, että Rose Emmott on hukuttautunut, syynä on raskaus. Huolestunut neiti Marple saapuu paikalle ja vakuuttaa sir Henrylle, että kyse on murhasta. Marple toivoo sir Henryn tutkivan asian ja kirjaa epäillyn nimen paperiin. Sir Henry tutkii, mutta ei pysty murtamaan alibia, mutta saa  neiti Marplelta lisää äidillistä ohjausta. Rikollinen on varsin yllättävä henkilö. Tämäkin oli hyvä tarina, kuten edellisetkin kaksitoista tarinaa.

Agatha Christien (1890 -1976) Kolmetoista oli hyvä ja tai oikeastaan loistavasti limittyvä Marple-tarinoiden kavalkadi.
****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50

Agatha Christie: Paddingtonista klo 16.50, alkuteos 4.50 from Paddington 1957, suomentanut Anna-Liisa Laine, WSOY 1999, sivumäärä 247.

Rouva Elspeth McGillicuddy touhuttaa juna-asemalle jouluostoksineen ja menee 16:50 lähtevään junaan. Kun kaksi junaa kohtaa, hän näkee selin olevan miehen kuristavan naisen. Hän ilmoittaa havainnostaan junassa ja viranomaisille, turhaan. Vanhojen muorien sana ei paina maailmassa nuorien. Sen sijaan Elspethin ilmoitus neiti Jane Marplelle saa aikaan vanhan neidin kiinnostuksen ja tutkimusten aloittamisen.

Dekkari Paddingtonista klo 16.50 on minusta erinomainen. Neiti Marple tekee järkevän suunnitelman selvittääkseen, mitä on tapahtunut, missä ruumis voi olla ja miten se löydetään, ketju jatkuu eli kuka voisi olla uhri, tämän jälkeen vasta selviää, kuka on tekijä. Neiti Marple ottaakin yhteyttä sisarenpoikansa Raymondin poikaan Davidiin, joka on töissä rautateillä. Murha Maalaiskylässä esiintyneen Griseldan poika Leonard taas tietää kaiken kartoista, hänkin saa postia neiti Marplelta. Neiti Marple päättelee viereisen junan reitin, ja päättelee, että ruumis on toimitettu junasta pois ja arvioi sopivan kohdan, missä "poisto" on tapahtunut.

Jane Marple palkkaa tuntemansa tehokkaan taloudenhoitaja Lucy Eyelesbarrowin ottamaan pestin Rutherford Halliin, jonka mailla Marple arvelee ruumiin olevan tai olleen. Rutherford Hallin vanha isäntä on itara ja kiukutteleva kärttyinen vanhaherra Luther Crackenthorpe, jonka vanhapiika tytär Emma Crackenthorpe asuu isänsä haukuttavana. Isä on saituudestaan huolimatta upporikas. Perheessä on poikia, jotka ovat lentäneet maailmalle, tarinan kuluessa kaikki kokoontuvat kartanoon.

Neiti Eyelesbarrow löytää ruumiin sarkofagista ja niin rikostutkimus voi alkaa. Lopulta neiti Marple ratkaisee mysteerin, motiivit ja narauttaa syyllisen, jonka murhaaja noteeraa huudahduksella:"senkin pirullinen vanha noita".

Dekkari on varsin moderni, sillä alkuasetelmassa ei ole edes ruumista, sen jälkeen ruumista ei tunnisteta, loppuun asti ruumiin todellinen henkilöllisyys on lukijalle epäselvä. Epäiltyjen piiri kasvaa, mutta kirjan myötä harvenee kahdella murhatulla. Rikoksen eräs motiivi on raha, Myös kiristyvästä verotuksesta puhutaan. Motiivi tunnetaan nimellä Ahneus.

Crackenthorpejen rapea omaisuus on peräisin keksitehtaasta. Lutherin isä on testamentannut omaisuutensa suoraan poikansa Lutherin lapsille. Lutherille, joka on ollut kiinnostunut vain taide-esineistä, on omaisuuteen vain hallintaoikeus. Tämän takia minua ihmetytti ukon loputon kitsaus, eivät olleet edes omia rahoja, mitä piilotteli.

Tarinan sankari ja ehdoton piristyspilleri on Lucy Eyelesbarrow, 32-vuotias nainen, joka on lukenut Oxfordissa matematiikkaakin. Hän on huippu taloudenhoitaja, joka saa asiat järjestymään ja tekee erinomaista ruokaa, mikä on keksi-suvun makunystyröille iloinen yllätys. Lucy tutkii paikkoja golfin peluun varjolla. Lyömällä palloja kummallisiin paikkoihin, voi tutkia erikoisia paikkoja. Lucy on reipas, älykäs, aikaansaava ja optimistinen, sellainen nainen kirjan mukaan, jonka on vaikea löytää aviomiestä. Englantilaista 1950-luvun dekkarimiestä vaivaa sama kuin suomalaista nykymiestä?

Luther Crackenthorpen reaktiot olivat sangen kyynisiä. Hän toteaa ruumiin löydyttyä, että miksi jonkun hullun naisen on tultava makaamaan siihen (Italiasta 1900-luvun alussa tuomaansa sarkofagiin) kuolleena!

Murhaajaa kuvaillaan ensimmäisen kerran kirjassa seuraavasti: kookas, ystävällisen näköinen, kursailematon käytös.

Paddingtonista 16.50 -dekkari on kerronnaltaan varsin moderni, nerokas ja viihdyttävä neiti Marple -tarina. Kuten useimmissakin Poirot-tarinoissa tämän Marple-tarinan lopussa voivat soida kahdet hääkellot, joista toiset kilkattavat Lucylle. Sodan jälkeisiä dekkareita leimaavat puheet verotuksen korkeudesta. Agatha Christie (1890 -1976) joutui oman ymmärryksensä mukaan liian korkean verotuksen piiriin, joka hidasti työtahtia.

******

TV:stä tämä tulee 19.6.2016 neiti Marplena Geraldine McEwan ja löytyy kuukauden Yle Areenasta.

****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Agatha Christie: Neiti Marple koston jumalattarena ja Lomahotellin murhat

Agatha Christie: Neiti Marple koston jumalattarena, Nemesis 1971, suomentaja Eva Sikarla, sivumäärä 247. WSOY 1979.

Nemesis  on kreikkalaisessa mytologiassa Koston henki. Tämä Neiti Marple koston jumalattarena on oma teoksensa, mutta se on eräänlainen jatko-osa teokselle Lomahotellin murhat, jonka arvion löydät tämän bloggauksen lopusta. Lomahotellin murhat -teoksessa neiti Marple ratkaisi lomahotellissa tapahtuneet murhat. Rikollisen fyysisessä kiinniotossa herra Rafielin hierojalla oli iso osuus. Herra Rafiel oli rikas liikemies, joka oli puoliksi halvaantunut ja rullatuolissa. Hän oli tottunut pitämään lankoja käsissään ja teki Karibialtakin kauppoja. Rafiel piti neiti Marplea ensin "kaakattavana kanana" ja ihmetteli, miksi vanhojen neitien pitää tulla Karibialle, ensimmäisessä keskustelussa Rafiel kysyy "haluatko rahaa johonkin keräykseen Afrikan lähetystyöhön tai kirkon korjaukseen". Rafiel yllättyy neiti Marplen älystä ja vaatimattomuudesta ja murhaajan etsimisessä yhteinen sävel löytyy. Neiti Marple käytti itse Nemesis -termiä, herttainen nainen on tosipaikan tullessa oikeuden toteuttaja ja tavallaan koston jumalatar.

Tämä teoskappale on tupla-Agatha, toinen tarina on yllättäen Kuolema Niilillä, joka on Hercule Poirot -juttu, minusta on outoa, että avaustarina ei ole Lomahotellin murhat. Kuolema Niilillä on kirjoitettu 1930-luvulla, Nemesis 1970-luvulla.

Tarinan alussa neiti Marple lukee, että upporikas herra Rafiel on kuollut ja hänen testamenttinsa antaa neiti Marplelle 20 000 puntaa, jos hän ratkaisee ongelman "Nemesiksenä". Rafiel on varannut Marplelle matkan Koti ja Puutarha -kiertueelle, jossa on viisitoista eri henkilöä. Alla oleva kirjan kansi viittaa puutarhaan, josta löytyykin todisteita.

Teos alkaa kuitenkin hyvin verkkaisesti, kun neiti Marple etsii oikeaa langanpäätä, minkä toisesta päästä löytyisi jotakin, lopulta siellä sätkii mielenvikainen murhaaja. Kun Marple saapuu "Kolmen sisaren tyköön", alkaa painostava tunnelma. Matkaseurueessa oleva entinen tyttökoulun rehtori Elizabeth Temple kuiskaa kuolinvuoteellaan Verityn nimen. Nimen avulla neiti Marple pääsee kerimään oikeaa lankaa. Elizabethin päälle oli "vierinyt" iso kivi. Hiljalleen selviää, että herra Rafielin pojan Michael kihlattu Verity Hunt on löydetty joitain vuosia sitten kasvot ruhjottuna ja murhattuna. Michael Rafiel on tuomittu teosta vankilaan. Vanhaherra Rafiel on miehittänyt seurueeseen eräitä apuvoimia neiti Marplelle. Kukaan henkilöistä ei tiedä tarkasti mitä pitää selvittää, mutta Nemesis eli neiti Marple löytää sairaan murhaajan, ja Michael pääsee 32-vuotiaana vankilasta. Isä pelasti poikansa haudan takaa. Poika oli jäänyt pienenä vailla isällistä läsnäoloa ja joutunut huonoille teille, minkä takia häntä epäiltiin Verityn verityöstä.

Itse rikos tai rikokset eli kolme murhaa ovat kammottavia, ja teoksen loppu on hyvinkin jännittävä. Alku on pitkälti vanhojen muistelua ja askelmerkkien hakemista, kuten bloggauksestakin ilmenee.

Tämä on viimeiseksi kirjoitettu neiti Marple -dekkari, sen jälkeen julkaistiin 1940-luvulla kirjoitettu Neiti Marplen viimeinen juttu
*****

Agatha Christie: Lomahotellin murhat, WSOY 1985,  A Caribbean Mystery 1964, suomentanut Anna-Liisa Laine, sivumäärä 220.

Neiti Marple on sillä lomamatkalla Karibian merellä, mistä edellä on puhetta. Matkan ovat maksaneet Marplen veljen tai sisaren poika (tässä käännöksessä hän on veljenpoika, ja edellisessä sisarenpoika) Raymond West, joka on menestyvä kirjailija, Joan, Raymondin vaimo on antanut vielä "matkarahaa". Neiti Marplen ajatuksissa on paljon nykyajan pohdintaa. Tai 1960-luvun alun, jolloin maailma alkoi "vapautua", lomakohteessa on moni rikas mies kolmannen nuoren vaimonsa kanssa.

Aluksi majuri Palgrave eräs hotellivieras puhuu Kenian ja Intian vuosistaan kaiholla neiti Marplelle. Hän myös puhuu murhista ja haluaa näyttää murhaajan kuvaa. Pian majuri löydetään huoneestaan kuolleena.

Hotelli Golden Palmia St Honoressa pitää nuoripari Kendall, joista mies Tim on kolmissakymmenissä ja vaimo Molly on hieman yli 20-vuotias. Vieraina ovat vanha herra Rafiel, upporikas mies pyörätuolissaan, hänellä on sihteeri rouva Esther Walters ja avustajanaan herra Jackson. Hotellivieraina ovat lisäksi kaniikki Prescott ja hänen siskonsa,  eversti ja rouva Hillingdham sekä perhoskirjailija Gregory Dyson ja vaimonsa Lucky, lisäksi tarinassa on tohtori Walters.

Murhan jälkeen neiti Marple alkaa jututtaa hienotunteisesti yllä mainittuja ihmisiä. Selviää, että avoparien suhteet ovat solmussa, on syrjähyppyjä, ja uusia salasuhteita. Majurilla on ollut paljon puheita murhista, niitä voi liittää yllä oleviin ihmisiin. Lisäksi yksi yllä mainituista henkilöistä kärsii "harhoista". Seuraavaksi paikallinen musta nainen murhataan. Arvasin syyllisen heti, mutta se johtui luultavasti siitä, että olen luultavasti lukenut teoksen. Motiivin olin unohtanut. mutta Agatha Christie sekoittaa hyvin palaset, ja varsinkin kirjan loppu on huikean jännittävä.

Kirja on merkittävä neiti Marplen mietteiden takia. Hän tukeutuu rikkaaseen Rafieliin, joka on patavanhoillinen itseään täynnä oleva raihnainen ja äreä kuolemansairas mies. Rafiel alkaa kuitenkin arvostaa Marplen näkemystä ja älyä. Tässäkin kirjassa on paljon vanhan ihmisen näkemystä. Neiti Marple näkee sumun ja sumutuksen taakse, ja kääntää asetelman uudenlaiseksi ja keksii murhaajan ja motiivin ja estää päärikoksen, tekoa, jota murhaaja oli suunnitellut.

Kansikuva on minusta kuvottava. Mutta siinä lienee majurin hallussa oleva valokuva, jota hän mielellään näytteli ja lisäksi on vainajan pää. Majurilla oli toinen silmä lasisilmä, seikka jolla oli myös merkitystä.
*****

Yle TV1 näytti tämän tv-elokuvana. Tässä kuva alun ratkaisevasta keskustelusta.
Murhaaja oli sama kuin kirjassa, jonkin verran oli muutettu henkilökatrasta kaniikki Prescottin siskoa en nähnyt. Lisäksi Ian Fleming oli ympätty juoneen. Hän pohti sankarinsa nimeä. Elokuvassa James Bond tuli luennoimaan kirjastaan Länsi-Intian linnut, varsin kuiva tyyppi. Myös guanosta puhutaan. Todellisuudessa Ian Fleming kuoli 12.8.1964. Tohtori Ei:n kirjaversiossa on tätä guano- ja lintujuttua paljonkin,  ei niinkään filmissä. James Bond nimi on kuitenkin vanhempi, sillä ensimmäinen James Bond kirja Casino Royale julkaistiin jo 1953.
*****
Agatha Christien (1890 - 1976)  loppupään tuotanto on minusta hyvin kiinnostavaa, mutta eri syistä kuin varhaistuotanto. Neiti Marplen mietteissä on paljon vanhan naisen hiljaista viisautta. Nämä ovat julkaistu, kun Agatha itse on ollut 74- ja 81-vuotias.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Agatha Christie: Syyttävä sormi 2010 Wsoy, The Moving Finger 1943, suomennoksen tarkistanut Eva Siikarla, sivumäärä 248.

Syyttävä sormi -dekkarissa Jerry Burton kuninkaallisten ilmavoimien pudonnut lentäjä muuttaa sisarensa Joannan kanssa rauhalliseen Lymstockin kylään. Jerry on kuntoutumassa liikuntakyvyttömyydestään.
Kyläyhteisöön kuuluvat Emily Barton ikäneito, jolta Jerry Burton vuokrasi talon, Partridge heidän taloudenhoitajansa, Beatrice, sisäkkö ja hänen äitinsä rouva Baker, eversti Appleton, lääkäri Owen Griffith ja hänen sisarensa Aimee Griffith, lakimies Richard Symmington, edellisen vaimo rouva Symmington, rouva Symmingtonin tytär Megan Hunter, Symmingtoneiden pojat Brian ja Colin, näiden kaunis kotiopettajatar Elsie Holland, Agnes Woodale, kylän noidaksi kutsuttu rouva Cleat ja tietenkin lopussa piipahtava neiti Marple, joka tulee kirkkoherran Caleb Dane Calthropen sisaren Dane Calthorpen kutsumana.

Lymstockin kylä on idyllinen, mutta pian alkaa Jerrylle ja muille kyläläisille sataa nimettömiä törkyposteja. Kirjeisiin on liimattu leikekirjaimia ja sanoja, ja vihjaukset ovat seksuaalisia. Väitetään sisarusten Jerryn ja Joannan olevan rakastavaisia, toisaalta vihjataan sihteerin suhteesta lakimieheen, sisäkön suhteesta Jerryyn. Pyylevä naismainen herra Pye saa oman törkypostinsa, jota kasvot punaisena lukee. Kun rouva Symmington saa oman postinsa, jossa epäillään hänen pojillaan olevan eri isät, hän päätyy itsemurhaan myrkyllä. Tai teko kuitataan itsemurhaksi. Kun Symmingtonin palvelustyttö Agnes saa paistipiikistä kuolettavan iskun, etsitään jo murhaajaa ja itsemurhaa epäillään murhaksi.

*****
Mahdollisesti sisältää juonipaljastuksia:
Arvasin miltei heti, miksi rouva Symmington kuolee ja aika pian, kuka on murhaaja. Agatha Christie hämää lukijaa rouva Symmingtonin tyttärellä Megan Hunterilla, joka kaksikymmenvuotiaana resuisissa vaatteissa kulkee ja puhuu Jerrylle vihaansa kyläläisiä kohtaan. Toisaalta hämätään rouva Cleatin noita-hahmolla, jota syyllistetään törkypostin lähetyksestä. Kun Megan vielä puhuu kuningas Learista, johdetaan hieman harhaan, sillä Lear jakoi valtaa tyttärilleen, mutta jäi ilman rakkautta ja suojaa. Learin tyttäret unohtivat tyystiin isänsä, ja tämä harhailee nummella. Learin tarinaan kytkeytyy lisäksi Edgar ja Edmund, joista toinen on Glosterin äpäräpoika ja toinen "oikea" poika. Koko Lear on pelkkää sumutusta, tai siis tässä teoksessa muuten todella nautittava ja kiihkeä näytelmä. Tuskin tyypillinen suomalainen dekkarin lukija tästä tekee vääriä johtopäätöksiä, mutta englantilainen saattaa tehdäkin.

Enemmän Agatha Christietä lukenut näkee tämän savuverhon taakse. Kirjassa käytetään juuri tätä termiä savuverho. Tekstissä syyttävä sormi osoittaa milloin herra Pyetä, milloin neiti Griffithiä, milloin rouva Cleatia. Kuka hyötyy savuverhosta? Tietenkin rouva Symmingtonin murhaaja. Olennaisin kysymys on koko ajan on miksi rouva murhattiin ja siitä seuraa, että kuka hänet murhasi. Christien savuverhoa on epämääräisten Lear-vertausten lisäksi Meganin harhailu, joka tuo mieleen dekkarin Varjossa auringon alla. Megan ei ole syyllinen, mutta loogisia syyllisiä on oikeastaan koko ajan vain kaksi, joista toinen ilmeisempi osoittautuu tämän kirje- ja murhamyllyn pyörittäjäksi. Christien hienoutta on sotkea seestyneeseen tilanteeseen vielä sakeampi tuprahdus uusia törkykirjeitä ja epäilyksiä.

Neiti Marplen osuus dekkarissa on varsin pieni. Rouva Symmington kuolee viidennessä luvussa ja Agnes katoaa luvussa 7 ja löytyy kuolleena luvussa 8, mutta vasta luvussa 10 Marple kuulee tapauksesta loput viisi lukua menevät pitkälti ilman viisasta neiti Marplea, mutta Jane Marplen terävä äly kuitenkin ratkaisee rikoksen.

Tyypilliseen tapaan mieskertoja vie tarinaa eteenpäin. Tämä on minusta erittäin hyvä dekkari ja sisältää kertojan kannalta onnellisen päätepisteen. Lentäjä Jerry Burton parantuu sekä fyysisesti että psyykkisesti ja löytää elämänkumppaninsa.

*****

John Curran on kirjoittanut teoksen Agatha Christien Salaiset muistikirjat. Siellä on tätäkin teosta koskevia merkintöjä ja pohdintoja. Tässä teoksessa Curranin mielestä herra Pye, joka on naismainen, pyylevä ja sisustuksesta kiinnostunut karikatyyri, edustaisi tiettyä vähemmistöä. Tähän viitataan dekkarissa Pyestä puhuttaessa "etkö voi kuvitella hänen salaa vihaavan kaikkia normaaleja, onnellisia ihmisiä ...". Nykymittapuun mukaan tämä on minusta hyvin omituinen huomio. Englantilaisessa "dekkarikylässä" kaikki ovat minusta omituisia ja onnettomia ihmisriekaleita. Edelleen vihjataan Pyen olevan keski-ikäinen vanhapiika, ei siis vanhapoika, lisäksi pohditaan hänen olevan tasapainoton, sopeutumaton ja rikas ja hänellä on omituisia ystäviä. Miksei Curran analysoi, mitä tarkoittaa vanhapiika? Mikä "termi" vastaa alkukielellä tätä, miksi Agatha on sitä käyttänyt. Toisin kuin Curran vihjaa, Pye on minusta täysin normaali ja vieläpä harmiton heppu eikä Agatha Christie minusta piikittele häntä. Pyessä ei ole mitään pahaa eikä hän käyttäydy mitenkään sopimattomasti eikä vanha piika -termissäkään ole minusta mitään pahaa. Se, että hän näin vertaa Pyetä vanhaan piikaan voi olla minusta ilkeää, sekä Pyen että naimattomien neitien vuoksi. Minusta jokainen saa olla sellainen kuin on ja usea ihminen on sen lisäksi varsin siveä. Ujoja on paljon. Tämä pohdinta on minusta vanhoillista kumua ja liittyy törkypostien sanomaan, joka on puhtaasti seksuaalinen. Britit ymmärtävät rivienvälit paremmin kuin suomalainen harrastelijabloggari. Pyen hahmosta sanotaan rivien välissä paljon, mutta hän ei ole minusta sopeutumaton eikä tasapainoton tai ei ainakaan sen enempää kuin muutkaan kuvatut kyläläiset karikatyyrit, minusta hän on joko onnellinen tai ei ole niin onneton kuin eräät kyläläiset. Pyen häälahja Jerry Burtonille oli "viehättävä Crown Derby -teekalusto". Hyvä lahja englantilaiselle. Splendeed indeed.

*****
Agatha Christie (1890 - 1976)  itse arvosti tätä dekkaria muistelmissaan, arvion hän teki luettuaan dekkareitaan uudestaan.

TV-toteutus tuli MTV3:lta. Tässä ei ole kyse alasampumisesta vaan auto-onnettomuudesta. Törkypostia tulee, ja rouva Symmington nukahtaa ikiuneen, sitä ennen eversti, ja Agnes löytyy kuolleena... minusta kelpo toteutus.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.