Kari Hotakainen: Tarina

 

Kari Hotakainen: Tarina, Kustannusosakeyhtiö Siltala 2020, sivumäärä 268.

Kari Hotakaisen Tarina on melkein tästä ajasta, vaikka romaanin todellisuus on fiktiivinen ja vääristynyt. Hotakainen on kuivan ironiseen tyyliin vienyt tuttuja asioita astetta pidemmälle. Maaseutu on muutettu eliitin virkistysalueeksi. Syrjäseudut on tyhjennetty ihmisistä, jotka on asutettu kaupunkiin. Kauppakeskukset ovat konkurssissa, talouselämä on kuollut, ruoka tuodaan Saksasta. Helppoheikit tienaavat ja päättäjät elävät omassa kuplassaan. Kuhakaalepit ja nilkkujoosepit kirjoittivat  tarinoitaan. Eläimet ovat vallanneet maaseudulla ihmisten asunnot ja pihat.

Kari Hotakainen osaa kirjoittaa ja luoda maailmoja. Kertomuksen paradoksi on siinä, että se on liian osuva kuvaus tärähtäneestä maailmastamme ja ihmisen sekaisuudesta, jotta loppu voisi enää yllättää

Tarina -romaani on kyynis-depressiivinen läpileikkaus näivettyneestä nykyisyydestämme, ja luo vaihtoehtoisdystopiaa maailmasta ja yksilöistä, jotka yrittävät päästä surffaamaan nykytrendeillä. 

Pidempi oppimäärä
Kirja on kyyninen kuvaus globalisaation vuoksi näivettyneestä Suomesta. Maaseutu on tyhjennetty Suuressa Muutossa kaupunkien vuokraparakkeihin. Maata johtaa pikkusikaria tupruttava naispresidentti, joka käyttää ennustajaa. Presidentti ei saa ilmaista omia mielipiteitään. Johtavat poliitikot ovat vieraantuneet kansasta. Somegurut tienaavat, muut eivät. Maisterit ajavat taksia, ja tekevät hanttihommia.  Maaseutua ei tarvita enää ruokatuotantoon ja siksi siitä on tehty virkistysalue, ilmeisesti päättäjille. Eläimet touhuavat ihmisten rakennuksissa. Muumipeikko on sivuraiteilla, hänen brändinsä on alamaissa, ja muumi yrittää tuotteistaa supikoiraa. Kirjailijoita ei tarvita, koska someen oksennetaan omaa pahaa oloa, keksittyjä tarinoita ei tarvita.

Suuren muuton vuoksi asunnot ovat ahtaita ja niitä on liian vähän. Toivo Kool kehittänyt työläiskielen. Asuntoja joudutaan purkamaan, ja päättäjät keksivät kerätä tarinoita. Ilona Kuusilehto rekrytoidaan tähän työhön, hän on entinen psykologi. Kirjan "juonen" muodostavat ihmisten tarinat, ja heidän välilleen kietoutuvat kohtalot. Kun menee riittävän huonosti, tehdään itsemurha. Tuhkaus tapahtuu hylättyjen pizzerioitten leivinuunissa. Päättäjät elävät hienostoalueilla, he väsähtävät helposti ja he kokevat kaikki asiat henkilökohtaisena loukkauksena.

Ilona Kuusilehto kerää ja analysoi tarinoita, ja päättää, suositellaanko henkilölle asuntoa, kyseessä on koe ja kohdekerrostalon osoite on Raatteentie 62. Tarinat ovat kipeitä. Esimerkiksi Ukki niminen henkilö majoittaa pienessä asunnossaa laitonta maahanmuuttaja Ramia, jota uskovainen Miriam Enninen luulee Jeesukseksi. Tita Niuku laihduttaa laihduttamisesta päästyään. Caj Rahic on huijari ja huono isä, ja hänen oikea nimi on Kai  Rahikainen. Kaiken päällä leijuu kuolleen Sian henki.

Vaikka tarinat on humoristisia(kin), koin kirjan lukemisen tervanjuonniksi, eikä tämä minun lukukokemuksena yltänyt Hotakaisen parhaiden joukkoon, mutta kelpo kirja kuitenkin.

***
Kari Hotakainen (1957) on palkittu kirjailija, joka voitti vuoden 2002 Finlandia-palkinnon teoksellaan Juoksuhaudantie. Hotakainen on myös kirjoittanut Kimi Räikkösestä.

Muita blogaamiani Hotakaisteoksia: Buster Keaton Elämä ja teot, Kantaja, Jumalan sana ja sekä nuorten kirja Näytän hyvältä ilman paitaa.

Jack Vance: Iltaruskon maa

 

Jack Vance: Iltaruskon maa, alkuteos The Dying Earth 1950, suomentaja Juhani Koskinen, Kirjayhtymä 1988, sivumäärä 188.

Jack Vancen scififantasia Iltaruskon maa on kirjoitettu romaanin muotoon, mutta se koostuu kuudesta novellista. Novellien tapahtumapaikka on  raihnainen maapallo, jota ikivanha punainen aurinko valaisee. Rappeutuminen etenee, velhoja on, mutta useimmat loitsut ovat unohtuneet ja niitä luetaan kirjoista. Väkivalta on tyypillinen tapa ratkoa ongelmia.

Juonellisia novelleja on kolme, joista ensimmäinen on Turjan Miirin valtias. Miirin valtias Turjan on yrittänyt luoda elämää, huonoin eväin, luodut olennot ovat epätäydellisiä, ja kuolevat pian. Hän haluaa oppia Pandelumelta, joka asuu toisella planeetalla. Hän loitsii itsensä Pandelumen luo, mutta joutuu hankkimaan Pandelumelle Kandive Kultaparran amuletin. Anastuksen jälkeen Pandelume alkaa opettaa Turjania. Pandelume on luonut kauniin naisen nimeltä T'sais. T'sais näkee vain rumaa, ja tappaa olennot tieltään, planeetalle tullut Turjan joutui puolustautumaan, mutta selvisi. Turjan tekee T'saisille kiltin kaksosen T'sainin, joka opettaa T'saisia (joka jää "hämmennyksen" tilaan). Turjan vie T'sainin maahan. Turjan joutuu myöhemmässä kertomuksessa vangiksi, häneltä halutaan tieto, miten elämää luodaan. T'sain pelastaa Turjanin, mutta haavoittuu kuolettavasti. Turjan lupaa luoda hänet uudestaan.

T'sais pystyy jo hillitsemään itseään, hän pyytää Pandelumelta, että pääsisi maahan, jossa tapaa noidan rumentamaan Etarrin. Etarr saa palautettua ulkonäkönsä ja saa T'saisin kumppanikseen. 

Tarinoissa loitsut, ne harvat, jotka ovat olemassa, luetaan kirjoista. Amuletit suojaavat kirouksilta. Aarteita vartioivat ahneet ja petolliset velhot. Lopputarinoissa ilmenee, että on joitain saarekkeita, joissa on vanhaa huipputeknologiaa ja toisaalta demoneja. Osa henkilöistä lähtee etsimään parempaa tulevaisuutta avaruusaluksilla, osa jää vangiksi kuolevalle planeetalle.

Kieli teoksessa on rikasta: Lännessä aurinko hipoi ikäloppua maata; rubiininpunaiset säteet, sakeat ja hehkeät kuin viini, tunkeutuivat viistosti muhkuraisten puitten lomitse ja vaipuivat levolle ikivanhan metsän sammaleiselle permannolle ... s.5

Jack Vancen novellikokoelma Iltaruskon maa on sekoitus scifiä, fantasiaa ja dystopiaa. Luullakseni tämä olisi teini-iässä uponnut paremmin, mutta hyvin palkittu teos viime vuosituhannella (jolloin toki itsekin olin teini).

*****

Jack Vance (1916 - 2013) oli ristimänimeltään Jack Holbrook Vance, joka kirjoitti yli 60 teosta, joista viisi on suomennettu. Vance asui Kaliforniassa, ja on saanut monta palkintoa fantasia- ja scifi-teoksistaan, mutta hän kirjoitti salanimellä myös dekkareita.

Pajtim Statovci: Bolla

 

Pajtim Statovci: Bolla, Otava 2019, sivumäärä 240.

Vuoden 2019 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitti Pajtim Statovci romaanillaan Bolla. Kirjan alun tapahtumapaikka on Pristina ja yleisimmin Kosovo, jossa käytiin sota 1998-1999. Jännitteet kasvoivat albaanien ja serbien välillä jo Jugoslavian hajottua 1991, alueen halutessa eroon Serbiasta. Sisällissota loppui Naton pommitettua Serbiaa. (Lähde: Kosovon sota Wikipediassa). Kosovo on julistautunut itsenäiseksi, mutta Serbia ei ole tunnustanut itsenäisyyttä, mutta Kosovon ja Serbian välillä on solmittu "sopimus".

Romaanin päähenkilö on albaani Arsim, joka on opiskelee kirjan alussa 1995 kirjallisuutta ja englantia Pristinan yliopistossa, hän on ollut naimisissa Asjhen kanssa. Arsim tapaa sydänkirurgin urasta haaveilevan lääketieteen opiskelijan Milošin, joka on serbi, ja muuttanut Pristinaan. Miesten välillä alkaa intensiivinen fyysinen (ja henkinen) suhde, jossa Ashje jää kolmanneksi pyöräksi, vaikka on raskaana ja saa lapsen.

Syntyy sota serbien ja albaanien välille, Miloš joutuu rintamalle, ja Arsim lähtee perheineen pakolaisiksi.

Teos kertoo, mihin vaikeuksiin päähenkilöt joutuvat ja mitä sota aiheuttaa. Teoksen ilmaisu on sangen haastavaa, tosin positiivisesti, mutta jotkin juonen käänteet ovat minusta ympätty vain tarinan takia.

Finlandiavoittaja Bolla sisältää tärkeitä teemoja (joita avaan alla) ja varmasti ansaitsi palkintonsa.

Pidempi oppimäärä.
Arsimilla on hyvä vaimo Asjhe, joka on myös huolehtiva äiti, mutta Arsim hullaantuu Milošiin ja myöhemmässä vaiheessa pakolaisena Arsin harhautuu uudelleen. Arsim aiheuttaa paljon tuskaa läheisilleen. Miloš esittää Arsimille halunneensa sydänkirurgiksi. Myöhemmässä vaiheessa ilmenee, että taustalla on aivan erilainen kuvio kuin Miloš on antanut ymmärtää. Statovci ei päästä lukijaansa helpolla. Miesten motiivit ovat raadollisia ja minusta jopa arvaamattomia. Arsimin perhe siis lähtee sotaa pakoon Eurooppaan pakolaiseksi, minne, en tajunnut, mutta olisi voinut olla vaikka Suomi. Arsim palaa yksin, etsii ja löytää Milošin, joka on sodan jälkeen aivan eri ihminen. 

Kerronta on omintakeisen sirpaleista ja kertomus ilmentää sen mihin viha vie ja kuinka sota niittää tuhoa.  Ihmisten elämä tuhoutuu. Kaikki paha ei johdu sodasta, vaan ihmiset aiheuttavat vaikeuksia ja tuskaa itselleen ja läheisilleen ilman sotaakin.

Pajtim Statovcin Bolla on paras itse luettuna ja koettuna.

****

Pajtim Statovci (s. 1990  Podujevo Jugoslavia) Statovci on muuttanut Suomeen 2-vuotiaana, ja saanut romaaneillaan positiivista huomiota ja palkintoja.

Karo Hämäläinen: Yksin

 

Karo Hämäläinen: Yksin, WSOY 2015, Sivumäärä 252.

Yksin valottaa Paavo Nurmen (1897 - 1973) elämää, joka oli Karo Hämäläisen (s. 1976) romaanin mukaan hyvin armotonta ja yksinäistä.  Teos alkaa Antverpenin olympiakisojen 1920 vitosella, jossa matkalla voimansa kuluttanut Paavo Nurmi jää hopealle jääden ranskalaiselle Joseph Guillemotille (1899 - 1975).  Paavo Nurmea ei harmittanut tappio, vaan hän pelkästään vihasi sitä. Nurmen ura olympiakisoissa päättyi 1928 Amsterdamissa, jossa Nurmi voitti kympin, ja oli hopealla vitosella ja kolmentonnin esteillä, joka jäi viimeiseksi olympiajuoksuksi, jota Karo Hämäläinen kuvaa seuraavasti: "Estejuoksun loppukilpailussa Toivo Loukola lähti. Tyydyin osaani. Jos olisin tarttunut hänen vauhtiinsa, en olisi jaksanut. Tunsin koneeni, tunsin kelloni. Elämäni piinaavimmat yhdeksän minuuttia juoksin kohti hopeamitalia. Juoksin urani parhaan esteajan Loukola maailmanennätyksen. Häpesin ja kärsin ..." s.151. Suomi saavutti esteissä kolmoisvoiton, sillä kolmanneksi tuli Ove Andersen. Nurmi oli parhaassa kunnossa 1924 Pariisin kisoissa, jossa hän voitti viisi kultaa. Legendaarisinta oli voittaa samana iltana 1500 metriä ja 5000 metriä. Pariisin 1924 kisoissa Ville Ritola saavutti neljä kultaa, kympiltäkin, johon Nurmi ei osallistunut. Hämäläisen mukaan Suomen joukkueen johto halusi, että Ritola voittaa sen, ja Nurmi olisi jättänyt sen siksi juoksematta? Ville Ritola (1896 - 1982) saavutti vuosien 1924 ja 1928 olympiakisoista viisi kultaa ja kolme hopeaa. Ritola syntyi Kuopiossa, mutta asui Yhdysvalloissa, jossa työskenteli pilvenpiirtäjien rakennustyömailla. Hannes Kolehmainen (1889 - 1966) voitti Tukholman 1912 olympiakisoissa kolme kultaa ja hopean, ja 1920 Antwerpenin kisoista maratonin kultaa. 

Yksin -teos antaa Nurmesta varsin piikikkään kuvan, aktiiviuralla hän vierasti Ritolaa, eikä suhtautunut kilpailuaikana tähän kovinkaan empaattisesti. Yleensäkin romaani on varsin nuiva, mutta kiinnostava, ja siinä kuuluu kertojan ääni varsin hyvin. Oliko Nurmi tällainen henkilö?  Ehkä? Ritola oli lahjakas, mutta aivan erilainen ja ilman häntä Nurmella voisi olla enemmän olympiamitaleja ja kultaakin (ja päinvastoin). Nurmi saavutti olympiakisoista yhteensä yhdeksän kultaa ja kolme hopeaa. Olympiakisoihin matkustettiin laivalla, ja kärsittiin usein merisairaudesta. Olympialaisten rankin kisa lienee ollut vuoden  1924 Maastojuoksun joukkuekilpailu, jossa varjossa oli 37 astetta hellettä, ja 55 astetta auringon porottaessa. Suomi saavutti kultaa, Nurmen ja Ritolan johdolla, mutta muut suomalaiset paitsi Heikki Liimatainen (1894 - 1980) tuupertuivat kuumuudesta, kuten suurin osa osallistujista. (Tässä Ylen juttu ja "video" juoksusta, lisäksi on Nurmen kommentti vuodelta 1970)

Karo Hämäläinen luotaa myös  Nurmen lapsuusvuosiin. Isän kuoleman vuoksi oppikouluun ei voinut jatkaa, vaan Paavo Nurmi oli leipurin apulaisena pullakuskina. Nuori Nurmi liittyy porvariseura TuUL:iin, vaikka Nurmi on työläiskodista. Nurmelle puhutaan Alfred Shrubbista (1879-1964), joka alitti ensimmäisenä vitosella 15 minuuttia 1904. Shrubb oli kirjoittanut kaksi teosta kestävyysjuoksuharjoittelusta (Running and Cross-Country Running in 1908 and Long Distance Running and Training in 1909). Paavo Nurmi sai kirjatietoa ja alkoi harjoitella systemaattisesti. Kellon mukaan juokseminen tuli myöhemmin Nurmen tavaramerkiksi. Nurmen elämä ja harjoitukset olivat sangen askeettisia. Seurustelut jäivät, ja kirjan kantava voima on Nurmen nuoruuden rakastettu. Nurmi oli tosin naimisissa 1930-luvulla, mutta avioliitto päättyi eroon, ja poika jäi äidin hoiviin. Kaipuu nuoruuden ihastukseen kalvoi mieltä, kuten moni muukin asia.

Hämäläinen valottaa myös Yhdysvaltain vuosia Pariisin olympialaisten jälkeen, jolloin Nurmi juoksi paljon kisoja. Hän sai "kulukorvausta", summat kasvoivat, ja 1932 kisoissa Nurmi julistettiin ammattilaiseksi, eikä hän voinut osallistua Maratonille.

Hämäläinen kertoo kirjassaan, miten Wäinö Aaltonen ikuisti Nurmen pronssipatsaaseen, Nurmen sijoitustoiminta, ja rakennuttamisura lähtivät käyntiin.

Paavo Nurmi juoksi olympiatulen kanssa 1952 Helsingin olympiastadionille ja sytytti olympiatulen. 

Ville Ritola muutti takaisin Suomeen 1971, ja Nurmi hommasi hänelle asunnon ja ystävystyi Nurmen kanssa.

Yksin -romaani oli minulle apeasta pohjavireestä huolimatta hyvinkin antoisa teos.

*****

Paavo Nurmen ennätykset ovat edelleen varsin kovia, ottaen huomioon sen aikaiset radat ja välineet, listaan tähän nykyisinkin olympiakisoissa  juostavia matkoja. 

800 m 1.56,3

1500 m 3.52,6 

3000 metrin esteet 9.31,2. 

5000 m 14.28,2

10 000 m 30.06,2.

Jos vertaa vuoden 2022 tuloksiin, niin kympillä Nurmen aika olisi neljäs, ja esteissä ja vitosella kymmenes.

Paavo Nurmen patsas.

Paavo Nurmen ainoa poika Matti kuoli keväällä 2023.

Paavo Nurmen kotitalo on  Turussa Jarrumiehenkadulla. Urheilumuseo ylläpitää sitä.

Museo on ilmainen aina 13.6 jolloin on Paavo Nurmen syntymäpäivä.

Kävin museossa 13.6.2023, ja asunto oli ison kiinnostuksen kohteena, tosin Turun Sanomissa oli asiasta juttu.

Pentti Holappa: Ystävän muotokuva

 

Pentti Holappa: Ystävän muotokuva, WSOY 1998, sivumäärä 480.

Pentti Holapan romaani Ystävän muotokuva voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 1998.

Päähenkilö, joka on prosaisti ja runoilija, kertoo ystävyydestään kuvataiteilija Asser Vahoon sodan jälkeisessä Suomessa. Yhteisasunnossa kirjailija tarkkailee ihailemaansa karismaattista kuvataiteilijaa,  ja  häpeämätöntä rattopoikaa, joka tunkeutuu ystävänsä intiimeihin paikkoihin ja kertoo synkän perhesalaisuuden. Teosta kirjoitetaan apean kaihoisasti nykyhetkessä jossa yhteys Vahoon on katkennut. Kuvaus on hyvin rohkeaa, ja epätavanomaista. Kirja herättää ristiriitaisia tunteita, mutta on ehjä kuvaus, jonka lukee nopeasti loppuun. Pentti Holapan romaani Ystävän muotokuva on Finlandiansa ansainnut.

Tuo yllä oleva oli lyhyt oppimäärä, laitan seuraavaksi kaksi takakansitekstiä, ja mitä ne minusta tarkoittavat.

1. Pentti Holapan romaani kertoo kahden nuoren miehen intohimoisesta ja raatelevasta ystävyydestä sodanjälkeisinä vuosina. Aistillisen lihasromantiikan ja sävykkään kulttuuriparodian täyttämässä teoksessaan 50-luvun modernistina julkisuuteen tullut kirjailija irtautuu sovinnaisista kaavoista rohkeammin kuin koskaan aikaisemmin.

Tämä pitää hyvin kutinsa, eli Asser ja Pentti (päähenkilön nimi, on fiktiivinen) tapaavat, ja suhde muuttuu fyysisesti. Asser on dominoiva ja alistavakin. Asser paljastaessaan perhesalaisuuden sitoo Pentin pauloihinsa ja valheisiinsa. Kulttuuriparodiaa lienee siinä, että rikas vanhempi nainen Regina, avaa Asserille ovia, ja antaa rahaa tälle ja myöhemmin sijoittaa rahoja. Asser vastapalveluksessa tarjoaa sänkyseuraa Reginalle. Kriitikot kehuvat Vahon opportunistisia teoksia. Lisäksi Edvard Ehrensvärd tutkii Asser Vahon taidetta, ja sen kausia.  Päähenkilö kutsuu tätä ansiokkaaksi väärinymmärtäjäksi. Lihasromantiikka tarkoittanee Asserin aktien kuvaamista, ne tosiaan ovat aika yksityiskohtaisesti kuvattu.

2. ”Asser Vaho on minun päässäni ja vie siellä kaiken liikenevän tilan eikä tyydy edes siihen. Asser on ekspansiivinen, valloittaja, ja kuten kaikki valloittajat, hän tunkeutuu uusille alueille hävittämällä kyliä ja viljelyksiä, tappamalla pahaa-aavistamattomia ja syyttömiä ihmisiä. - - Sarvitta ja hampaitta: Olen päättänyt kirjoittaa romaanin Asser Vahosta.”

Tämä itse asiassa on parempi kuvaus. Viittauksen alkuosa (viimeistä virkettä lukuunottamatta) on suora lainaus toiselta kirjan tekstisivulta. Päähenkilö ristii itsensä runoilija Pentti Holapaksi mutta kertoo että tarina on fiktiota. Miehet tutustuvat toisiinsa, Asser oli jo tuolloin Reginan rahoituksessa, mutta päähenkilö on köyhä opiskelija, joka jakoi sanomalehtiä aamuöisin. Regina järjestää hänelle työpaikan kirjastossa. Asserin ja Pentin suhde kehittyy, ja aikanaan täyttyy tuon tunkeutumisen jälkeen. Kirja toi minulle mieleen miljööltään lähinnä kaksi teosta Evelyn Waugh'n Menneen maailman ja Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän. Mennyt maailma on Charles Ryderin kaihoisa kuvaus tutustumisestaan yläluokkalaisen  Flyten perheeseen ja perheen vaiettuihin, mutta näkyviin ongelmiin. Charlesin ja Sebastianin suhde on minusta samantapainen kuin Asserin ja Pentin, joskin mitään intiimiä ei tapahdu, sen sijaan Charlesin ja Sebastianin sisaren Julian suhteessa kuvataan myös tuo "tunkeutuminen". Julia lopulta hylkää Charlesin ennen häitä, ja Charles jää sivusta seuraajaksi. Charles kuvaa hyvin vähän vaimoaan ja kahta lastaan, joista on luopunut Julian takia. Myös Pentti avioituu Ellin kanssa. Liitto on laimea, mutta Elli saa kaksi tytärtä, jotka vie mennessään. Pentin avio-onni on laimeaa, kuten Charles Ryderin. Säädyllinen murhenäytelmä on pikkutarkka kuvaus kulttuuripersoonista ja yläluokan kodista, kuvaus on hyvin samantapaista ja sisältää myös avioliiton ulkopuolista sutinaa.

Asser on röyhkeä, osa kuvaa häntä opportunistiksi, hän voi olla myös narsisti, mutta ainakin hän on täysin häpeämätön heppu. Seuraavaksi tulee juonipaljastus, jota tosin on kuvattu piinaavan yksityiskohtaisesti kirjan sivuilla 39-62, eli nuoren Asserin rutsainen suhde sisareensa Selmaan, jonka seurauksen jokainen lukija tajuaa viimeistään kuvauksen päättyessä, ja johon palataan kirjan puolivälin jälkeen, ja joka on kirjan loppuosassa pääaihe.

Kirjailija kuvaa vaimoaan Elliä tämän kritisoitua Asseria sivulla 385: "Katsoin ja havaitsin, että hän oli pieni ja mitättömän näköinen nainen, tai aikuiseksi naiseksi pukeutunut tyttö, joka kiukutteli, kun ei saanut ikiomaksi himoittavaa makeispussia - minun kivespussiani - ja tikkukaramellia nuoltavakseen".

Kirjassa on hyvin yksityiskohtaisia kuvauksia, ja on hyvin erilainen, kuin suomalainen romaani yleensä. Tässä on käsitelty monia tabuja, eikä siten ehkä miellytä suurta yleisöä. Teoksessa päähenkilö pohtii, miksi palvoo Asser Vahoa, ja miksi Asser kuitenkin aloitti "suhteen", jonka Pentti päätti ja poistui yhteisestä lemmenpesästä. Mitään lopullisia vastauksia ei saada mutta ystävysten välille on kohonnut kokonainen vuoristo. Päähenkilö ei tunnista itseään ja on kadottamassa identiteettiään.

Teoksessa käydään paljon "taidekeskustelua", itse juoni peilautuu minusta antiikin jopa klassikoihin. Tarinan loppu on raju ja rujo

****

Pentti Holappa (1927 - 2017) syntyi Ylikiimingissä, ja kävi siellä  kansakoulun. Holappa julkaisi runoja ja romaaneja ja toimi 1972 kulttuuriministerinä.

Sattumaa vai ei tämä on blogin 1500:s postaus.

Finlandia-voittajat 1900-luvulla
1984: Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma
1985: Jörn Donner: Far och son (Isä ja Poika)
1986: Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba, runoteos
1987: Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta, runoteos

1988: Gösta Ågren: Jär (Tääl) runoteos

1989: Markku Envall: Samurai nukkuu runoteos

1990: Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi

1991: Arto Melleri: Elävien kirjoissa, runoteos

1992: Leena Krohn: Matemaattisia olentoja tai jaettuja unia

1993: Bo Carpelan: Urwind (Alkutuuli) 

1994: Eeva Joenpelto:Tuomari Müller, hieno mies 

1995: Hannu Mäkelä: Mestari 

1996: Irja Rane: Naurava neitsyt

1997: Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

1998: Pentti Holappa: Ystävän muotokuva 

1999: Kristina Carlson: Maan ääreen

Harri Laiho ja Juha Luotola: Leo-Pekka Tähti

Harri Laiho ja Juha Luotola: Leo-Pekka Tähti, Tammi 2020, sivumäärä 341.

Leo-Pekka Tähti (s. 1983, Pori) on suomalainen parayleisurheilija, joka on kelauksessa voittanut  viisi olympiakultaa, yhden hopean (Tokiossa 2021 kirjan ilmestymisen jälkeen) ja yhden pronssin, lisäksi hänellä on lukuisia MM- ja EM-mitaleja. Leo-Pekka valittiin vuoden urheilijaksi vuonna 2017. 

Teos on kirja urheilijasta, ja on tässä sarjassa keskitasoa parempi sen urheilullisen otteen ja rehellisyyden vuoksi.

Kirja alkaa alusta, eli Leo-Pekka Tähden syntymästä, erityisjärjestelyistä sen jälkeen. Leo-Pekka oli vilkas lapsi, jota vanhemmat eivät pitäneet pumpulissa, eivätkä säälinnet itseään. Leo-Pekka oli aktiivinen lapsi, mukana pihapeleissä, kävi peruskoulun normaalissa luokassa, lukiossa oli vain portaita eikä hissiä, joten Leo-Pekka kävi Kauppiksen datanomilinjan.

Kirja raottaa verhoa tai raottaa ovea paraurheilumaailmaan. Leo-Pekka aloitti kelauksen pitkistä matkoista ja pelasi Raumalla pyörätuolikoripalloa. Tähdet asuivat Porissa, joten logistisia haasteita oli. Leo-Pekka on myöhemminkin pelannut koripalloa ulkomaillakin, mutta päälajiksi muodostui pyörätuolikelaus ja matkat lyhenivät. Valmentajana vuonna 2003 aloitti Juha Flinck, ja menestystä on tullut, Leo-Pekka on kelannut 100 metriä peräti 45 kertaa alle 14 sekunnin haamurajan (nyt 2023 jo useammin).

Mikä kirjasta tekee hyvän, on se, että asioita ei ole siloiteltu. Mikään ei ole tullut helposti, itsestään, vaan teoksessa käydään läpi myös haasteet ja pullonkaulat. Leo-Pekan isä on tehnyt suuren osan Leo-Pekan kelaustuoleista. Leo-Pekka valittiin vastab Rion paraolympialaisten jälkeen vuoden urheilijaksi, ensimmäisenä paraurheilijana.

Teoksessa käydään läpi myös paraurheilutähden siviilielämää, paraurheilun syntyä, vammaluokitusta ja  apuraha- ja sponsorikuvioita.

Leo-Pekan ennätys T54-sarjan 100 metrin kelauksessa on 13,59 (vuodelta 2009) ja maailman ennätys joka on 13,63, Lontoon olympialaisten 2012 alkuerissä). Parempaa aikaa ei "ratifioitu" maailman ennätykseksi, mutta on Suomen ennätys. Vuoden 2023 MM-finaalissa Leo-Pekka oli toinen ajalla 13,77, ja saavutti Pariisin olympiakisojen  T54-sarjaan  maapaikan Suomelle

****

Kirjoittajista Harri Laiho on Satakunnan Kansan urheilutoimittaja ja Juha Luotola on Satakunnan urheilutoimituksen päällikkö.