sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija

  


Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija, wsoy-pokkari, 2009, sivumäärä 223. 

Veikko Huovisen (1927 - 2009) esikoisromaani Havukka-ahon ajattelija on vuodelta 1952. Romaani on idealtaan ajaton teos, vaikka maailma on (tieto)koneellistunut, niin tarinan päähenkilö Konsta Pylkkänen on suomalainen korpifilosofi. Konsta Pylkkänen harjoittaa maatalouselinkeinoa ja myy metsää. Konsta asuu Iita ja Anselmi Hokman luona, Hokmilla on lapsia.  Tarinan tapahtumapaikka on Kuhmon Lentua.

Kertomus alkaa: Iita ei pidä, kun Konsta sylkee russakoita. Iitan yhdeksänkesäinen Nikke haluaa katiskaa kokemaan. Konstasta on hauska huiputtaa Nikkeä. Konsta repii russakasta huumoria ja narraa lapsia tuliketusta, luonnonilmiöistä, mittarimadon vakoilusta, atomin olemuksesta, pommeista, avaruuden tyhjyydestä sekä tiktaattoreista. Veikko Huovinen osallistui jatkosotaan, ja diktaattoreja hän vastustaa. Huovinen kirjoitti tätä muutettuaan Sotkamosta Helsinkiin opiskelemaan metsänhoitajaksi.

Konstan Pylkerö saa kirjeen Mooses Pessiltä, että kummalliset miehet "tutkivaten luontoa  ... residentin lupa ampua lintuja ..." oppaaksi pyytävät ja 500 markkaa päivä olisi palkka. Konsta lähtee lisensiaattien oppaaksi. "Lisenssit"  ovat maisterit Kronberg ja Ojasto, jotka tekevät väitöskirjaa. Tusinoittain kanalintuja pitää ampua: metsoja, teeriä, pyitä ja riekkoja. Konstan Pylkerö matkustaa paikalle ja hän tutustuu nuorempaan maisteriin Kronbergiin ja vanhempaan Ojastoon. Kronberg on ollut muuten sodassakin ja on kapteeni. Sitten alkaa lintujen ampuminen, nykyisin ovat toisenlaiset tutkimusmetodit vallalla. Ojastolla on tosin mikroskooppi, jonka kanssa pontikkahumalassa oleva Pylkerö huijaa Riitu-äitiään haukkunutta isäntämiestä väittäen tällä olevan loismatoja.
Pylkerö ampuu kohmelossa lintuja Eräs ammuttu lintu on pyymetso, josta nykymittapuun mukaan ei juuri olisi kuolleena hyötyä. Teoksen "vilosohvian" mukaan kuitenkin tutkittavaa löytyy paljonkin. Linnut lähetetään kuolleina ja osina Helsinkiin ja syntyteorioita linnuille mietitään ja tieteellisiä nimiä annetaan Tetrao urogallus L. Tetrates bonasia L. s.179

Kyse on oikeasti "road-movie" -kirjasta. Konsta Pylkkänen lähtee kotoaan  ja kokee itsekin "seikkailuja" ja pyymetso tavataan. Lintututkijat menevät junalla Helsinkiin, Konsta saa palkkansa ja ylimääräistä 1000 markkaa ja spriipullon.  Konsta suuntaa korpeen ja lopussa häipyy suuri vilosohvi suonsilmään tai onko sekään todellista? Ainakin Huovinen palasi kahteen kertaan Konsta Pylkkäseen kirjoissaan.

Kirjan ansiona voi pitää sodanjälkeisen maaseudun elämänmenon kuvausta, verkkaisuutta, ja juoruisuutta. Eräskin emäntä ja isäntä juoruavat Konstan olevan avioton lapsi, isä olisi mahdollisesti kuulu taidemaalari, äiti Riitu. Mahdollisesti Pylkerö syntynyt 1897, ja maailmalle hän lähti 1917, mahdollisesti akateemisia opintoja ehkä jopa paperitkin lehtori tai maisteri. Tekstin tulkinta jää kuitenkin lukijan vastuulle, onko totta vai onko vain  Konstan itsekehua. Mooseksen mukaan Konstalla olisi ollut maata olisi 137 hehtaaria, josta 9 hehtaaria viljeltynä.

Havukka-ahon ajattelijasta voi pitää pelkästään luonnonilmiöiden ja luonnon hyvästä kuvaamisesta, sanankäyttö on myös muista kirjailijoista poikkeavaa, ja kuten Veikko Huovisen  Rasvamaksan novelleissa, koskaan en tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu... 

Havukka-ahon ajattelija on ajaton kuvaus korpifilosofista.

Tekstinäyte: s.88:
Kaikista paras ja imelin viisauven laji on jälkiviisaus, sillä alalla saahaan eniten aikaan....,Jälkiviisaan silmä on somassa paikassa, se kahtoo taaksepäin... 

Veikko Huovinen (1927 - 2009) syntyi Simossa, mutta varttui Sotkamossa, osallistui jatkosotaan. Valmistui metsänhoitajaksi Helsingin yliopistosta, ja oli loistokirjailija. Lampaansyöjät on hänen veijariromaaninsa.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Aleksandr Solżenitsyn: GULag Vankileirien saaristo



Aleksandr Solzhenitsyn: Vankileirien saaristo - Gulag ilmestyi 1973 suomentaja Esa Adrian, Silberfeldt 2012, sivumäärä 1305.

Kirjassa on Sofi Oksasen alkusanat, jossa hän toteaa, että diktatuurin vahvin vihollinen on sen sortamalle yksilölle annettu ääni tai hänen kohtalonsa kertominen.  Leireistä ei puhuttu Neuvosto-Virossa.

Martti Anhava aloittaa lainauksella saatesanoissaan: ”On tiukasti sotilaallisen toiminnan aika. On välttämätöntä terästää massojen energiaa ja luonnetta vastavallankumouksellisiin kohdistettavalla joukkoterrorilla, etenkin Pietarissa, jonka antama esimerkki on ratkaisevan tärkeä. Terveisin Lenin.” (3.7.1918.)
Anhava jatkaa:
Toisin kuin Lokakuun vallankumouksessa yliotetta havitelleet bolševikit kernaasti muistivat, heidän nousunsa ei ollut historiallinen välttämättömyys eivätkä työtätekevät massat olleet heidän puolellaan. Massat eivät tienneet heistä mitään, etenkään maaseudulla. Bolševikkeja oli vähän ja alusta pitäen he joutuivat pelkäämään entistä yhteiskuntajärjestystä puolustavien valkoisten vastaiskua sekä kilpailevien uudistajien kuten menševikkien tai sosialistivallankumouksellisten juonitteluja.

Kun kannattajien joukko oli pieni eikä rahaa ja muita tarvikkeita ollut nimeksikään, valtaa oli vahvistettava sitä lujemmin ottein. Koko teksti on TÄÄLLÄ.

Niissä selviää, että ensimmäiset leirit perustettiin jo vuonna 1918, vangit lähetettiin metsä- ja kaivostöihin. GULag oli leirien hallinto- ja koordinointi, ja toimi salaisen poliisin alaisuudessa. Pakkotyöjärjestelmässä oli 1934-1940 seitsemän miljoonaa ihmistä, ja vielä 1953 kolme miljoonaa.

Stalinin vainoista löytyy internetistäkin paljon tietoa, leireille lähetettiin ihmisiä, ja paljon myös kuoli. Suomalaisia Neuvostoliitossa kuoli Wikipedian mukaan 25 000 ja amerikansuomalaisia 2000. Toisessa maailmansodassa neuvostoliittolaisia kuoli ainakin 27 miljoonaa.

GULag Vankileirien saaristo -teoksen on siis kirjoittanut kirjallisuuden Nobelin palkinnon 1970 saanut Aleksandr Solženitsyn, joka oli itse kärsinyt kahdeksan vuoden tuomion 1945-1953.  Hän toteaa alussa, että aloitti teoksen kirjoittamisen vuonna 1958, ja valmiiksi se tuli Vallankumouksen juhlavuonna eli 1967, teosta alettiin julkaista Ranskassa 1973. Kirjailija karkotettiin Neuvostoliitosta.

Vankileirien käsittely alkaa vangitsemisen kuvaamisesta. Pidätyksen syytä ei kerrota, haetaan yleensä yöllä ja kotoa. Öiset toimet ovat pelottavampia, ja osa ihmisistä ovat päiväihmisiä, joten he eivät välttämättä saa tietää. Kotoa hakijoita kutsutaan viejiksi. He ovat ovelia, joskus pidätys voidaan naamioida vangitun omaisen tapaamiseksi. Kirjailija itse vangittiin rintamalla. Aleksandr Solženitsyn julkaisi aiemmin vankileireistä romaanin Ivan Denisovitsin päivä.  Ivan Denisovitsiin viitataan monesti ja hänen vankeuttaan kuvataan.

Kirja on kauhistuttavaa luettavaa kirjailija kuvaa eri aaltoja milloin vangittiin ihmisiä enemmän, ja milloin mitäkin etnistä ryhmää, myös ulkomailta palanneet emigrantit usein vietiin leireille. Tuulen suunta saattoi kääntyä nopeasti NEP-miehet vangittiin 1928. Baltian maista vangittiin paljon ihmisiä 1940-lopulla.

Kun ihminen pidätettiin, suoritettiin tutkimuksia, mutta ne eivät juuri koskaan johtaneet vapautukseen. Kirjailija kuvaa 31 eri kuulustelumenetelmää, ensimmäisiä oli nagani pöydällä. Selleissä, jossa odotettiin kuulusteluja, oli tungos ja löyhkä. Ennen pitkää tulee tunnustus ja allekirjoitus. Kirjailija itse pidätettiin rintamalla ja hän istui aluksi Moskovassa Lubjankan vankilassa, jossa vankeja kuulusteltiin, sitten kirjailija siirretään Butyrkiniin, jossa ei ole työvelvoitetta mutta hyvin ahtaat paikat ja varsinkin sängyt. Vankilaan virtaa venäläisiä sotavankeja ja emigrantteja. Selleissä tupakointiin ja puhuttiin. Sitten kirjailija siirrettiin kirkkoon jossa joutui 200 hengen selliin... Kirja poukkoilee ajassa ja sisältää paljon myös kaunokirjallista kuvailua.

Kirjassa väitetään, että: "me unohdamme kaiken, emme muista menneitä asioita. Ei haluta muistaa edes julkisia oikeudenkäyntejä jotka alkoivat jo 1918".  Päättelin, että Leninin aikana säädettiin uusi rikoslaki. Solżenitsyn väittää sivulla 225 että vuosina 1826 - 1906 olisi tuomittu 1397 kuolemaan, joista 894 pantiin täytäntöön. Myöhemmin mainitaan, että 1905-1908 kuolemantuomiot lisääntyivät ja olivat 2200. Venäjän vallankumous ja sisällissota olivat raakoja. Tilanne vakiintui 1922, jolloin alkoivat sitten oikeudenkäynnit, joita  kuvataan hyvinkin tarkasti. Myös kirkkoa vastaan käytiin oikeutta. Tsaariuden loppuaikoina vankiloissa oli nälkälakkoja, joihin reagoitiin, toisin oli neuvostoaikana. 1930-luvulla ruokatilanne heikkeni muutenkin vankiloissa.

Solżenitsyn nostaa esiin paljon vankeja, yksi heistä on Nikolai Kozyrev (1908 - 1983) joka oli vankilassa 1930-luvulla. Kozyrev on kuulu tähtitietelijä, joka 1950-luvulla tutki kuuta, tai aineiden spektriä, ja myös Venusta.

Vankileirejä oli paljon osa saarilla, minne vankeja vietiin laivoilla. Tsaarin aikana Siperiaan jopa käveltiin, mutta Neuvostoaikana käytettiin junaa. Vankileirit olivat missä kaikki "asutus"  loppui. Selleissä oli ihmisiä kirjan mukaan 10-kertainen määrä, eikä ollut lämmitystä. Vankiloista mentiin leireille, eikä aina ollut tietoa, mihin kukakin "kuului". Kuljetukset yleensä olivat hyvin organisoitu niin paljon niitä kirjailija luettelee.

Kirjailija kuvaa Solovetskin saarta Vienan merellä ja sen valoisia öitä ja revontulia. Luostari perustettiin 1400-luvulla, ja siellä oli myös luostarivankila. Neuvostoaikana luostariin sijoitettiin vankeja. Leirin toiminnasta on paljonkin ikävää luettavaa. Solovetsk tyhjennettiin ennen Talvisotaa 1939, kirjailija väittää sen olleen liian lähellä länttä. Monilla leireillä rakennettiin kanavia, Vienan meren kanava, Volgan kanava. Lisäksi rakennettiin vesivoimaloita, murskattiin malmia, kaivettiin hiiltä radiumia, tehtiin rautateitä kuten Suomen ja Persian rajojen suuntaiset rautatiet hakataan metsää

Ruokaa oli leireillä liian vähän työmäärän tai kulutukseen verrattuna, teoksessa mainitaan ainakin kaalisoppa, mannapuuro, nokkoskeitto ja leipäannokset. Leireillä oli keripukkia ja ripulia. Sairastuvat olit viheliäisiä.

Kirjailija teki tiiliä tehdassalissa, ja oli paljon kaivamassa savea kuopassa. Tiilet kuljetettiin Moskovaan. Vankilatuomion aikana henkinen näköpiiri kapenee. Yllättäen hyötyjäkin mainitaan, ei tarvitse osallistua kokouksiin, vaan on vapaa ajattelemaan (ei puhumaan) mitä vaan. Leireillä lakkoilu on itsemurhaa, ja nälkälakko hyödytön. On vain kestettävä. Vartijoita kirjailija pitää sadisteina.

Alaikäisiä oli leireillä, kirjan mukaan vuonna 1926 tuli lakimuutos, jossa jo 12-vuotias saattoi saada tuomion. Vuonna 1928 nuoria 16 - 24-vuotiaita olisi teoksen mukaan ollut vangeista noin 40%.

Leirituomion kärsittyään seurasi usein karkotus.  Kirjailija kärsi loppuosan tuomiostaan nykyisessä Kazakstanissa. Hän mainitsee, että Karakanda olisi ollut kaupunki, jossa oli paljon karkotettuja. Wikipedian sivu (täällä) tukee tätä väitettä. Hiilen louhinnassa käytettiin myös vankityövoimaa. Karkotus on ollut ihmisheimoissa rangaistuksena ennen vankeutta. Kirjan mukaan Venäjällä karkotus otettiin käyttöön Aleksei Mihailovitš Romanovin valtakaudella 1648 (luultavasti suolakapinan jälkeen).

Kirjassa monta pahaa liitetään Berijaan, joka oli NKVD:n johdossa 1938-1945, ja varapääministerinä 1941-1953, ja vastasi teoksen mukaan Baltian maiden väestön siirroista.

Vankeudessa ihminen muuttuu ja tuollaisessa systeemissä varmasti. Teoksessa eritellään systeemin vaikutuksia, joita ovat alituinen pelko, sulkeutuneisuus, ja epäluottamus, yleinen tietämättömyys, ja ihmisten vähäinen vapaaehtoinen liikkuvuus työpaikasta toiseen, petturuus, ilmiannot ja näistä kaikista johtuva turmeltuneisuus.

Neuvostoliitossa suhdanteet vaihtuivat. Hruštšov pääsi valtaan Stalinin jälkeen ja antoi luvan painaa kirjailijan teoksen Ivan Denisovitsin päivä joka myöhemmin julistettiin taas haitalliseksi

Aleksandr Solżenitsynin romaani GULag Vankileirien saaristo on pysäyttävä teos. Siinä riittäisi kahlaamista vuosiksi. Itse luin teoksen kuukaudessa. Jaoin luku-urakan 30-100 sivuisiin osioihin, jotta selviäisin urakasta kirjaston laina-ajassa. Kirjan takana on hyvin perinpohjainen henkilölista ja selvitys käytetyistä lyhenteistä.

Tämä kirja on Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla.

*****
Aleksander Solženitsyn (1918 - 2008) syntyi kasakkaperheeseen, sotilaana palvellut isä kuoli ennen Aleksanderin syntymää. Aleksander oli alkuun neuvostojärjestelmän tukija ja taisteli puna-armeijassa toisen maailmansodan aikana. Solženitsyn oli suorapuheinen, ja hänen leirikomennuksensa alkoivat vuonna 1945, mutta hänet rehabiloitiin vuonna 1956. Solženitsyn joutui Breznevin aikana kasvavan arvostelun alle, hän sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1970, jota ei uskaltanut noutaa. Tämä Vankileirien saaristo julkaistiin siis (jossain muodossa) vuonna 1973. Solženitsyn karkotettiin vuonna Neuvostoliitosta 1974 ja muutti Venäjälle vuonna 1994.

perjantai 19. maaliskuuta 2021

Minna Canth: Hanna

Minna Canth: Hanna, 1886.

Bloggauksessa tavoittelen nykykieltä.
Minna Canthin Hanna kertoo nimihenkilönsä Hannan nuoruudesta ja aikuistumisesta. Hanna varttuu perheessä, jossa isä kamreeri Mellin vetää paljon viinaa, ja äiti saa välillä miehensä nyrkistä. Hannan isä on kylläkin koulutettu ja toimii kamreerina, mutta elää miesten seurapiirielämää, missä rehvastellaan miesten juttuja, mässäillään liharuokia ja juopotellaan. Naiset ovat kotona nyrkin ja hellan välissä, tosin Hannan kotona on lauma piikoja, joille syntyy aviottomia lapsia,.

Hanna on herkkä tyttö, ja hän varttuu kotona yhdessä pikkuveljensä Jussin kanssa. Jussi on villi, mutta Hanna on nynny. Jussi keppostelee, polttaa tupakkaa, eikä häntä laiteta aisoihin, kuten Hannaa. Tuolloin tyttöjä kasvatettiin ankarammin kuin poikia.

Hanna käy tyttökoulua tyttöluokassa ja tyttöjen aineita lukien. Poikalyseon pojat piirittävät tyttökoululaisia. Hannaa ympärille hiipii Woldemar, ja Hannan bestiksen Olgan ympärillä pörrää Tirri. Isä ja äiti pitävät Hannan menoista tiukkaa kuria, mutta laskiaistanssiaisissa, ja kesällä maalla tytöt ja pojat tapaavat toisiaan. Olga on ihastunut Tirriin, ja Hanna Woldemariin, joka kirjoittaa Hannalle runon. Olga on omapäinen ja räväkkä, Hanna on tyttöjenkin joukossa hiljainen hissukka. Tuolloin uskaliasta oli ottaa kengät pois. Meno on kuitenkin aika viatonta: pojat eivät saa pesää, pusuja eivätkä edes halauksia.

Hanna käy päättöluokan loppuun. Tyttöjä on aloittanut 25, ja enää on jäljellä 11 tyttöä. Johtajatar hehkuttaa tyttöjen hyvää yhteishenkeä, ja kehuu, että pastori opettaa tytöille filosofiaa. Nykyisin itsestään selvyyksiä, tuolloin se, että tytöille opetettiin luonnontieteitä, tai filosofiaa ,oli mullistavaa.

Hanna jää sivuun kaveripiiristä, jonka yhteishenki ei vaikuta hyvältä. Olga kertoo Hannalle, että Woldemar ei pidä Hannasta, ja myöhemmin Olga ja Woldemar menevät kihloihin ja myöhemmin naimisiin.

Hanna haluaisi opettajaopistoon, tai kotiopettajaksi, mutta isän mielestä se sopii vain vanhallepiialle, mikä Hannasta tuleekin. Hanna hissuttelee kotona, ahdistuu isän juopotteluista. Hanna saa paniikkikohtauksia kutsuilla. Isä koittaa naittaa Hannaa Vaajasalon Sassalle, mutta Hanna torjuu tämän, sillä Sassalla on ollut naisia, ja hän juopottelee. Isän mielestä Sassa olisi hyvä valinta, sillä miehellä massia on. 

Olga tyrkyttää Hannalle ylioppilas Salmelaa, joka on idealisti kuten Hanna. Nuoret tapailevat, ja suhde etenee jopa suudelmaan, ja siihen että Hanna saa kuulla Salmelan etunimen.
"Salmela veti hänet luokseen ja Hanna salli sen tapahtua. Hän oli puolipyörryksissä, sisällinen outo, kummallinen häiriötila, sielun ja ruumiin voimakas kuohahtaminen vei häneltä sillä hetkellä tiedon ja tunnon. Hän heräsi vaan hiukan, kun Salmela painoi huulensa hänen huuliaan vasten, kohotti siinä silmäluomiaan ja tapasi miehisen, oudosti kiiltävän katseen ja pingoittuneet kasvot. Häntä vähän pöyristytti; peljästyen hän painoi silmänsä umpeen ja tunsi samassa jotain vierasta ja kylmää. Kummastuksella hän kysyi itseltään mitä se oli, miksi hänen katseessaan juuri semmoinen outo ja vastenmielinen kiilto ilmestyi. Mutta ei hän sitä kauan joutunut ajattelemaan. Salmela oli täynnä riemuavaa onnea, sulki hänet syliinsä yhä uudelleen niin väkevillä käsivarsilla, että oli vähällä rutistaa hänet ja suuteli rajusti poskia, huulia, kaulaa. Hannalta putosi jo hattu maahan ja hiukset menivät epäjärjestykseen. Mutta hän oli onnellinen itse ja onnellisempi vielä Salmelan onnesta. Sitten he harjoittelivat sanomaan toisiaan sinuksi ja ristimänimeltä. »Kalle"

Kalle Salmela opiskelee papiksi Helsingissä ja käänne tapahtuu, kun Kallen serkku Elma muuttaa Kallen asuntoon. Serkku on herkku, ja Hanna unohtuu. Hanna ei valuta kyyneliä ja isäkin ottaa asian kevyesti
»Ei Hannalla tule hätää olemaan, vaikka vanhaksi piiaksikin jäisi», sanoi isä kerran hyvällä tuulella ollessaan, »onpa hänellä pensiooni minun jälkeeni. Ei se tosin suuri ole, mutta naiset tulevat niin vähällä toimeen.»

Minna Canthin Hanna on kuvaus tyttöjen kasvatuksesta 1800-luvulla. Säätyläistyttöjen vapaus on näennäistä. Hanna viittaa suoraan Runebergin Hannaan, jonka ei pitänyt naida perheen ehdokasta, vaan sai valita. Canthin Hanna jää varmasti omasta tahdostaan vanhaksi piiaksi. Kirja tarkastelee samaa tilannetta kuin Juhani Ahon Papin tytär, jossa Elli mukautuu äitinsä tahtoon, ja menee naimisiin Mikko-pastoriin kanssa. Mikko on maanläheinen ahkera juntti. Elliä kiinnostaa enemmän Mikon kaveri gigolo Olavi Kalm. Juhani Aho jatkoi Ellin tarinaa teoksessa Papin rouva, jossa paljastuu, että Ellin avioliitto on onneton, eikä Elli tunne itseään onnelliseksi. Olavi Kalm tulee kuuden vuoden päästä kesäksi Mikon vieraaksi. Olavi ja Elli kuhertelevat, mutta Elli ei anna pesää Olaville. Olavi ei pohjimmiltaan rakasta Elliä, eikä viihtyisi maanseudun rauhassa.

Minna Canthin kuvaama Hanna ei valitse onnetonta avioliittoa, vaan jää kituuttamaan vanhanapiikana eläen varjoelämää.

Kelpo novelli.

****
Minna Canth (1847 - 1897) syntyi Tampereella 19.3 ja oli nimeltään Ulrika Wilhelmina Johnson. Perhe muutti vuonna 1853 Kuopioon.  

Minna Canth avioitui ja hänellä oli seitsemän lasta, ja jäi leskeksi, ja kuoli 53-vuotiaana sydänkohtaukseen vuonna 1897. Kuopiossa on Minna Canthin kotitalo.
Minna Canth käsittelee teoksissaan usein naisen asemaa aviolitossa ja sen ulkopuolella, ja köyhyyttä.

Minna Canth bloggauksiani
Anna Liisa TÄÄLLÄ
Työmiehen vaimo  TÄÄLLÄ
Papin perhe TÄÄLLÄ
Köyhää kansaa TÄÄLLÄ
Salakari Täällä
Agnes Täällä

Luin tämän Gutenbergissä, joten osallistun Gutenberg haasteeseen.

tiistai 16. maaliskuuta 2021

Agatha Christie: Kohtalon portti




Agatha Christie: Kohtalon portti, suomentanut Anna-Liisa Laine,  1973, WSOY 1983, sivumäärä 272.

Agatha Christie (1890 - 1976) kirjoitti vuonna  1922 ensimmäisen Tommy ja Tuppence seikkailun nimeltä Salainen vastustajase oli hauska ja hieman romanttinen kirja. Agatha Christie jatkoi vanhetessaan sarjaa, myös sankarit varttuivat. Tommy ja Tuppence menivät  naimisiin ensimmäisen tarinan lopussa. Myöhemmissä tarinoissa Tuppence sai kaksoset (Rikos yhdistää), ja pari adoptoi kolmannen lapsen teoksessa Salomonin tuomio. Tommyn ja Tuppencen avioliitto on onnellinen ja välittävä, sekä tasa-arvoinen. Tommy oli töissä valtion salaisessa palveluksessa, Tuppence oli mukana Kansainvälistä Etsivätoimistossaa ja oli erikoistehtävissä sodan aikana. Teoksessa Eipä aikaakaan niin voi kauhistus parivaljakko ratkaisee lapsen murhat.

Ajallisesti sarjan viimeisenä kirjana on Kohtalon portti, jossa Tommy ja Tuppence viettävät vanhuuden päiviään.  Kohtalon portti oli Agatha Christien (1890 - 1973) viimeinen kirja, jonka hän kirjoitti ja saattoi loppuun. Meno on varsin verkkaista, mutta jos on lukenut aiemmat Tommy ja Tuppencet, tämä on hyvä ja palkitseva teos.

Tommy ja Tuppence ovat vanhoja mutta eivät kovin raihnaisia. He muuttavat, ja pakkaavat uudessa talossa kirjoja. Talossa olevista kirjojen punaisista alleviivauksista selviää, että "Mary Jordan ei kuollut luonnollisesti. Se oli yksi meistä ...".  Tommy ja Tuppence alkavat pöyhiä tätä ensimmäisen maailmansodan aikaista tapausta, sillä ilmenee, että myös kirjan omistanut Alexander Parkinson oli kuollut 14-vuotiaana. Mary Jordania epäillään saksalaisagentiksi, ja kuolemantapaus liittyisi laivastosalaisuuksiin. Jordan on kuollut sormustinkukkien syöntiin, ja se olisi ollut "vahinko" ...
Tommyn ja Tuppencen ostama talo on ollut aikoinaan Salaisen palveluksen tarkkailussa. Keinuhevosesta löytyy kiintoisia asiakirjoja, ja kohta tulee kuumat paikat, Tuppencea ammutaan kerran ja yritetään myrkyttää. Tommyn ja Tuppencen lisäksi perheen Manchesterin terrieri Hannibal on aktiivinen ja pelastaa Tuppencen hengen puremalla murhaajaa kahdesti.
Mary Jordanin murha selviää. Mutta vaikka menneisyyden murhaajat ovat kuolleet, aatteet ovat ikuisia ja uuden aatteen nimissä suunnitellaan uusia hirmutekoja.Tässä viitataan bakteeriaseen suunnitteluun.
Kirjassa viitataan monta kertaa Iso-Britannian EEC-jäsenyyteen ja sen aiheuttamaan politikan muutokseen, tai kirjassa puhutaan yhteismarkkinoista. Yhdistymisen tarkoitus on oivallettu hyvin jo 1973 eli "on luotava sivistysmaiden liitto sivistyneine aatteineen ja sivistyneine uskomuksineen ja periaatteineen". s.172.
Tommyn ja Tuppencen tytär Deborah tulee käymään ja tuo mukanaan kolme mukavaa lastenlasta 15-vuotiaan Andrewin, 11-vuotiaan Janetin sekä 7-vuotiaan Rosalien.


Agatha Christien Kohtalon portti on viimeinen Damen kirjoittama dekkari ja Tommy ja Tuppence -tarina. Päättöteoksessa on hieman haikea tunnelma, mutta luotaa myös tulevaisuutta. Teoksessa liitytään EEC:hen, kun nyt britit ovat jo eronneet EU:sta.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Willard Price: Kuumaa ja kylmää tropiikkia



Willard Price: Kuumaa ja kylmää tropiikkia, Texasista Tulimaahan, alkuteos Roving South, Rio Grande to Patagonia 1948, suomentanut Kai Kaila, WSOY 1952, sivumäärä 351.

Tämän mainion matkakirjan on kirjoittanut Kanadassa syntynyt amerikkalainen matkailija Willard Price (1887 - 1983), joka kirjoitti paljon muitakin matkakirjoja ja  sarjaa, jossa nuoret seikkailivat luonnossa, missä kohtasivat vaaroja ja konnia.

Kuumaa ja kylmää tropiikkia, Texasista Tulimaahan on julkaistu Sinisen nauhan matkakirjojen sarjassa, ja kirjassa kierretään kaikki Latinalaisen Amerikan maat, ensin matkustetaan Meksikoon, sieltä Väli-Amerikkaan, ja edelleen Etelä-Amerikkaan.

Matka tapahtuu 1940-luvulla ja autolla ajetaan Meksikoon. Meksikon "valtasi" Hernan Cortesin (1485 - 1547) Meksikon valloituksesta ja kun hän kukisti atsteekkien valtakunnan. Meksikossa on 156 korkeaa vuorta, joista Oripaza on korkein ja tuolloin mitattuna 5588 metriä. Pääkaupunki Meksiko City on yli 2200 metrin korkeudessa. Meksikossa on ollut isoja haciendoja, koulutustaso on ollut tuolloin alhainen. Willard Price kuvaa Meksikoa varsin kattavasti, hän väittää, että siellä puhutaan 59 eri kieltä, Meksikon väestöstä suuri osa on intiaaneja.

Meksikon jälkeen matkataan Väli-Amerikkaan ja ensin Guatemalaan, jossa kukoisti Maya-kulttuuri. Vuonna 1947 oli löydetty Zaculeu-niminen kaupunki. Intiaaniväestöä on paljon. 
El Salvadorissa kansa on Pricen mukaan mukavaa, mutta valta on ollut sotilailla. Ilopango-järvi on syntynyt tulivuoren purkausten seurauksena. Purkaukset olivat aiheuttaneet 500-luvulla tuhkapilven, joka viilensi maapallon lämpötilaa (lähde Tekniikan maailma 2019). 
Hondurasin kautta matkataan Nicaraguaan. Yhdysvallat miehitti alueen 1912, kun maa ei pystynyt maksamaan Euroopan suurvalloille velkojaan. Yhdysvaltain miehitys ei tehnyt maasta demokratiaa, ja Nicaraguan historia on ollut varsin epävakaata, Somozan oltua vallassa. Maassa on ollut sisällissotia sandinistien ja contrien välillä. 
Costa Rica on jo tuolloin ollut vakain ja vaurain alueen valtiosta. 
Panamassa on USA:n joukkoja kanavan vuoksi, mutta muuten teoksen mukaan elämä on ollut kirjavaa.

Kolumbiassa on ollut tuolloin 10 miljoonaa asukasta, nyt 46 miljoonaa. Maasta on haettu voittoja. Ecuador oli tuolloin köyhä maa, jossa intiaaneja ja "mestitsejä" oli yli 90% väestöstä, "mutta valkoisen ruoska on heidät alistanut". 
Peruun mennään laivalla. Kirjan mukaan Perun valtasi Francisco Pizarro, joka kukisti lopulta inka-valtion. Kirjassa sosiologian professori pitää intiaanien kohtelua huonona. Intiaanilapsia on perheissä palvelijoina, ja intiaaneja on paljon kaivoksissa töissä huonoissa oloissa.

Chilen matkalla käydään Braden Copper Companyn kuparikaivoksissa. Kaivos on amerikkalaisessa omistuksessa, Googlasin niin yhtiö ylläpiti El Tenienten kaivosta vuoteen 1967 asti, ilmeisesti yhtiön toiminta loppui kansallistamiseen.  Salvador Allende tuli presidentiksi vasta 1970 jolloin kansallistaminen eteni ripeästi. Allende syöstiin vallasta, ja hän teki itsemurhan 1973.

Andeja ihaillaan lentokoneesta ja saavutaan Argentiinaan. Argentiina mainitaan yltäkylläisyyden maaksi, jossa syödään usein ja etenkin lihaa. Millhillin Charming Kingistä on tehty maalaus. Olio on sonni, jolla on miltei 500 jälkeläistä, ja veikkaan että perinteisesti tehty. Sonni siirtyi tuonpuoleisen 1937. Argentiinasta yli 70 % on viljelyskelpoista. Kirjoittaja vierailee haciendalla, jonka koko on 24 000 hehtaaria. Monilla suvuilla on hallussaan 400 000 hehtaaria maata. Kaikki ei ole kuitenkaan täysin lutuista: "Esikuviaan natseja seuraten Peronin kannattajat ovat usein kivittäneet tätä ja muita synagogia rikkoen ikkunoita ja haavoittaen uskovaisia." s.183. Kirjassa on aika reipasta kritiikkiä Argentiinan politiikasta. Argentiinaan tuli sodan jälkeen paljon Italiasta ja Saksasta myös natseja. "Argentiina on liiankin valkoinen, Sillä on taipumus palvoa valkoisuuttaan ja kehittää valtiasrodun kompleksia, joka tuhosi Saksan ja tuhoaa jokaisen valtaan joutuneen kansan. Argentiinalaisten demokraattien katkerin mielin natsiperonismiksi nimittämä suunta pyrkii nimenomaisesti luomaan tunnetta Argentiinan rodullisesta ylemmyydestä." s.190. Teos avaa Juan Peronin diktaattorin otteita. Eva Peron tai Eva Duarte karkasi teoksen mukaan Buenos Airesiin, jossa toimi "taidevalokuvaajien" mallina, mutta tapasi Juanin, ja oli tämän tukena, kun Juan laitettiin vankilaan 1945 sotilasvallankumouksessa. Pari avioitui vuonna 1945, Juan nousi presidentiksi vuonna 1946. Evita kuoli syöpään 1952.

Teos havainnoi myös kiistaa Falklandin saarista, joita Argentiina yritti vallata Britannialta 1982, mutta Margaret Thatcher pisti kampoihin, ja Argentiinaa nöyryytettiin. Tuolloin Argentiina nöyryyttää Uruguayta, jolle se ei toimita ruokaa, syynä oli se, että toisinajattelijoita oli päässyt turvaan Uruguayhyn, Paraguayta pidetään Argentiinan siirtomaana. Lisäksi Peron pystyy painostamaan lainoilla Chileä.

Brasilian
sijaintia lähimpänä Afrikkaa pidetään edullisena. Brasilialla on paljon raaka-aineita. Maassa on ollut jo tuolloin paljon  nautakarjaa. Amazonasin sademetsät ovat olleet koskemattomia ja tutkimattomia. Eivätpä ole enää.  Tuolloin kommunistien asema on ollut merkittävä? Matka jatkuu läpi tropiikin.  Venezuelaan ei päästä, koska seuruetta väitetään vakoilijoiksi, mutta käydään Yhdysvaltojen  Neitsytsaarilla, Puerto Ricossa, Dominikaanisessa tasavallassa ja Kuubassa.

Kuuban viljelymaasta suurin osa on ollut tuolloin amerikkalaisten hallussa. Haitia kuvataan köyhäksi maaksi, jossa halutaan parantaa oloja, mutta magia hallitsee. Dominikaanisen tasavallan diktaattorin Rafael Trujillon patsaita naureskellaan, mutta sitten herraa varsin kirpeästi arvioidaan. 

Matka päättyy "kuljettuamme 37 461 kilometriä, käytyämme 27 maassa ja 54 tullitarkastuksessa". Matka kesti vuoden.

Kuumaa ja kylmää tropiikkia on ollut omana aikakautena varmasti suosittu matkakirja, mutta ei ehkä nykyisin saisi varauksetonta tukea Willard Pricen suorien mielipiteiden vuoksi, mutta kirja on viihdyttävä ja antoisa. Kirjan lukeminen on myös matka myös 1940-luvulle, iätön matkakirja siis.

perjantai 5. maaliskuuta 2021

Enid Blyton: Palaneen talon salaisuus

                                             

Enid Blyton: Palaneen talon salaisuus, alkuteos The Mystery of the Burnt Cottage 1943, suomentanut Lea Karvonen, Tammi 1972, sivumäärä 152

Enid Blytonin (1897 - 1968) Salaisuus-sarjaa kirjoitettiin vuosina 1943-1961. Tämä Palaneen talon salaisuus on niistä ensimmäinen. Peterwoodin pienessä kylässä riehuu tulipalo, rakennus, jossa on  herra Hickin työhuone palaa ja arvokkaat paperit tuhoutuvat. Palopaikalla kyläpoliisi konstaapeli Goon hätistelee lapsia pois. Lawrence Day (13 v), hänen siskonsa Kristine (12 v), Frederik Hilton (12 v) ja hänen pikkusisko Elisabeth ovat rynnänneet palopaikalle, jonne tulee hotellissa vanhempiensa kanssa asuva Fredrik Algernon Trotteville (14 v). Lapset alkavat tutkia paloa, ja sen myötä he ystävystyvät ja perustuvat ryhmän Viisi etsivää ja vainukoira. Lapsilla on lempinimet Larry, Kris, Riki ja Bes. Fredrikin ulkonäkö antaa hänen valita lempinimeksi joko Possu tai Pulla. Pullaa pitävät kaikki hyvänä. Pullan koira Noni, ja se on etsivien vainukoira.
Etsivien yhdistys ottaa päämajakseen Rikin puutarhan huvimajan, ja johtolankojen etsintä alkaa. Aiemmin Pulla on nähnyt palon aikaa kulkurin. Etsivät hajaantuvat, ja he keräävät johtolankoja, rikospaikalta löydetään jälkiä (kengän koko 42 jälki, ja kankaan pala), ja vuorollaan jututetaan herra Hickin henkilökuntaa, autonkuljettaja Thomasta, joka haki herransa Lontoon junalta, Peeksiä, joka sai potkut samana päivänä, taloudenhoitaja rouva Minnsiä, Smellietä. Tutkimukset etenevät varsin nopeasti, mutta poliisi Goon ei pidä lapsista ja ajaa heitä pois, ja saa lempinimen Tiehenne Siitä
Ennen lopullista läpimurtoa tulee vaikeuksia, ja lasten tutkimukset yritetään lopettaa. Kaikki etsivistä kuitenkin tekevät osansa.

Palaneen talon salaisuus ratkeaa hiljalleen. Pullalla välähtää, kun syyllisellä lörpsähtää totuutta suusta, ja konnan alibi murtuu. Etsivät kertovat havaintonsa mukavalle miehelle joka kalastaa. Mies pyytää lapsia seuraavaksi päiväksi poliisiasemalle, missä hän paljastaa olevansa tarkastaja Jenks. Jenks kuulustelee vielä kulkuria, joka vahvistaa sen, minkä lapset olivat jo saaneet selville. Syyllinen saa valtion ylöspidon Lontoossa.

Minusta kirja oli laadukas myös arvoituksen kannalta, eli kuka poltti talon, ja miksi, ja miten saadaan kiinni konna, joka muuten potki koiraa, ja petti sanansa lapsille. Lapsilla on kangastilkku, jonka omistajaa he etsivät, lopussa selviää  että se onkin Larryn takista, takki repesi lasten etsiessä ensimmäistä kertaa jälkiä. 

Enid Blyton tunnetaan parhaiten Viisikko-sarjasta. Viisikkoa on 21 kirjaa, näitä Salaisuus-sarjan teoksia on 15, teoksista Kummallisen nyytin salaisuus, sekä Kadonneen kaulakorun salaisuus olen blogannut TÄÄLLÄ
Helmet-lukuhaasteen kohta 7 Kaveriporukka. Kirkko ja kaupunki lehden haaste, kohta 17 tapahtuu maassa, jossa en ole käynyt.