Anja Snellman: Ivana B.

Anja Snellman: Ivana B. Siltala 2012, sivumäärä 166.

Anja Snellman on kirjoittanut teoksen keski-ikäisestä kirjailijasta, joka saa mediatyrkky Ivana B:ltä vihapostia ja kuittailuja somessa. Ivana B. hypettää omaa vielä kirjoittamatonta esikoiskirjaansa kehumalla itseään blogissa ja dissaamalla vanhoja naiskirjailijoita.

Kirjailijatar käy terapiaprosessiaan ja purkautuu kirjeitse lyhytterapeutti Anna-Maija Parantaiselle. Hän on ahdistunut vihapostista. Kirja koostuu 67:sta kirjoituksesta todelliselle tai epätodelliselle terapeutille, kirjoitukset on jaettu kolmeen osaan.

Kirjan ydin on minusta entisen nuoren (nais)kirjailijan ahdistus uudesta mediatyrkystä, ja myrkystä, jota hänen bloginsa tuntuu pursuvan. Wikipediassa väitetään, että Anja Kauranen ja Esa Saarinen ovat arvostelleet vuonna 1980 Ylioppilaslehdessä suomalaista romaanitaidetta, vuonna 1981 Kauranen julkaisi esikoisromaaninsa Sonja O:sta. Ivana Bee muistuttaa äänneasultaan liiaksi Sonja Oota.

Minusta Ivana B. on lukukokemuksena on tyypillinen kauraskirja snellman sitaatein. Kirjalla on lähtökohta, tekstiä ja loppunousu, mutta paljon jahnataan kirjailijan omia asioita 1970-luvulta ja 1980-luvulta, runoilua, kommunistikavereita, ja diapamin hakua YTHS:stä.

Itse näin tässä vertailun julkisuuden käytöstä ennen ja nyt. Ivana B. haluaa olla kohuesikoiskirjailija, Sonja O:n kirjoittaja oli sitä, ja hän on ollut monissa lehdissä luultavasti kannessakin, ja TV:ssäkin. Huvittavaa oli myös lausunto Ivana B:stä, "hän suoltaa mielipiteitä", sitähän kaikki julkisuudessa tekevät, mielipiteitä, mielipiteitä ja vielä mielipiteitä mielipiteistä.

Anjan analyysiin kirjoissaan kuuluu yleensä myös arvostelu, tässä arvostellaan lyhytterapeutti Parantaista, epäillään ammatillisuutta. Itsekin epäilin, mutta kuka lyhytterapeutti lukisi moista moskaa, ja mitä maksaisi 67:n tajunnanvirtauksen lukeminen, analysointi ja kommentointi, ilmeisen paljon. Minua ärrrrsyttää naiskirjailijan vakiofraasit feministihuora, kohuesikoiskirjailija ja jätkänarttu, eikä ärsytys jää tähän. Kirjassa olleet kreikkalaiset tekstit ärsyttävät. Romaanin toisessa osassa kirjailijatar kehuskelee jo nuoruudessaan tehneensä muinaiskreikan käännösharjoituksia "Sapfoa ja  Catullusta." Jokke näkee tässä koko kirjan onttouden. Sapfo kirjoitti muinaiskreikaksi, mutta Catullus kylläkin runoili latinaksi "Passer deliciae meae puellae". Muutkin kirjalliset viitteet ärsyttivät, sivulla 132 liitetään muinaiskreikkaan Jumalat juhlivat öisin ja Donna Tartt. Seuraava mahdollisesti fiktiivinen asia: "hän korjaa Tarttin lauseesta erään yksityiskohdan. Silloin Tartt vilkaisee häneen kylmästi ja vaikenee hetkeksi. Koko huone hiljenee. Häntä katsotaan oudoksuen Kustantaja suipistaa suutaan. Hän unohtaa, etteivät maailmantähdet halua dialogia vaan monologia.". Kirjablogien lukija voi miettiä, onko tämä asian esille nosto korrektia ja teemaan liittyvää?

Anja Snellmanin Ivana B. on ilmitasolla hyvin hajanainen kehno kyhäelmä, mutta piilotasolla todella loistava kuvaus vanhan kirjailijan suhtautumisesta uuteen aikaan, uusiin ilmiöihin ja ankkuroitumisesta omahyväiseen nostalgiaan.

****
Anja Snellman (s.1954) debytoi vuonna 1981 kohukirjalla Sonja O kävi täällä, olen blogannut myös Kultasuusta, Ihon ajasta sekä Pääomasta.

Anja Snellman: Pääoma

Anja Snellman: Pääoma, Otava 2013, 299 sivua.

Kirjan kannessa on Pääoman päähenkilö Anun suulakihalkioinen isosisko Maru, joka syntyi "Viipurin viimeisenä päivänä". Anja Snellman (s.1954) on kirjoittanut aiheesta hyvin suoraan Ihon ajassa, missä hän kirjoittaa, että isosisko oli syntynyt Viipurissa jatkosodan pommitusten alettua ja että sisareni on uhrannut elämänsä äidille, hänellä on ollut vain työ ja äiti. Koko Pääoma -kirja on omistettu Marulle, joka kuoli sairaalassa 67-vuotiaana. Marun ymmärtämiseksi kirjan avaussivun mukaan pitää ymmärtää tarina syntymisestä sodan viimeisenä päivänä. Luultavasti Viipurissa syntyivät viimeiset suomalaiset 20.6.1944, mutta jatkosota päättyi vasta 19.9.1944. Lisäksi pitää ymmärtää kuolemattoman karhuttaren ja komerojumalan tarina ja vielä tarina DNA:sta. Maru joutui isän väkivaltaisuuden vuoksi viettämään öitään komerossa ... Marulle on osoitettu myös Anja Kaurasen teos Kultasuu,

Minusta kirja on koskettava tarina suulakihalkioisesta hiljaisesta ja kiusatusta kiltistä ihmisestä. Se, mikä minua haittaa, on se, että Anja Kauranen on kirjoittanut tätä tarinaa jo Sonja O:sta lähtien, siinä kuten Anja Snellman tunnustaa, vammaisen Leon esikuva on juuri Maru. Sonja O:n perheessä on vakavia ongelmia väkivaltaa ja viinaa. Tätä samaa komeroihin piiloutumista on käsitelty myös Ihon ajassa. Tässä Anun ja Marun isän ja äidin nimet ovat Ruslan ja Ludmila, joka pari juontuu Pushkinin runoista ja oopperasta. Äidin ja isän suhdetta, perhehelvettiä, ja vanhempien kuolemaa käsiteltiin koko Ihon aika. Tässä ei paljoa puhuta Marun elämästä, mutta hän kävi neljä vuotta kansakoulua, kaksi kansalaiskoulua, kävi konekirjoituskoulun, osasi piirtää oli töissä ja kuoli sairaalassa. Enemmän puhutaan siitä, miten päähenkilö rakastaa Marua, ja toisaalta kuinka paljon häpeää hän tunsi erilaisesta siskostaan ja myöskin kielsi hänet ja valehteli. Myös vanhemmat haukutaan eri tavoilla pataluhaksi. En pidä tälläisista kirjoista.

Kummalliseksi kirjan tekevät huomiot Amy Winehousesta ja Utoyan tuhon arkkitehdistä (jonka nimeä en tähän kirjoita toisin kuin kirjailija lukemattomia kertoja). Ilmeisesti hän yrittää selittää DNA:lla jotain. Itse uskon ihmisen vastuuseen, joka on myös ympäristön tulos, ei pelkkä solujen koodi. Kummastuttaa muutenkin sivun 23 tulkinta "minulla on hänen (Marun) DNA". En ole biologi, mutta minusta ei ole jokaisella ihmisellä on oma DNA:nsa, en ole varma identtisistä kaksosista, heillä lienee sama.

Vaikka kirjan kerronta on vaihtelevaa, se on makuuni liian vaihtelevaa. Kirjan lukeminen on hyvin ristiriitaista. Toisaalta ihaillaan vanhempien lukemista ja eväsretkiä, toisaalta arvostellaan heitä. Toisaalta haukutaan spesialisteja, ja toivotaan heidän kuristuvan stetoskooppeihin, mutta surkutellaan sitä, että ei itse valmistunut lääkäriksi ja spesialistiksi. Toisaalta on mainintoja päähenkilön laajoista opinnoista, mutta en huomannut että kertoja olisi maininnut valmistuneensa yhtään mistään yliopistosta.

Ihon aika oli kirjoitettu Orvokki Vienontyttärelle, tässä äidin salatun lapsen nimi oli Ulpukka, joka 34-vuotiaana teki itsemurhan ja jonka lapset löysivät kuolleena. Ihon ajassa mainitaan vaan että "Orvokki" on kuollut ja lapset, joita on kaksi tyttöä ja poika ovat 'ottomummolla'.

Kirjan nimikin selviää, se on isän salainen kirja, jonka päähenkilö luuli olevan Pushkinia, varastettu Viipurin kirjastosta. Lopulta kirja paljastuu Karl Marxin Pääomaksi.

Rakkaus ja ikävä Maruun joka tapauksessa heijastuu tekstistä, häntä nimiteltiin ja "olisin antanut vaikka mitä, jos olisit terve". Maru kutsuu "omalla kielellä" Anua Bigguhihgo:ksi (pikkusiskoksi). Kiintymys Maruun toimii kertojan mukaan kaukomailta kuin langanveto  Evelyn Waughin  teoksessa Mennyt maailma. Snellman kirjoittaa, että langanveto vei Menneessä maailmassa rappioalkoholisoituneen Sebastianin katolisuuteen (oli luostarin tiloissa lopulta). Menneen maailman langanveto minun mielestäni toimi Julia Flyten suhteen. Julia hylkäsi uskonnollisuuteen vedoten Charles Ryderin, joka oli jättänyt Julian vuoksi koko vanhan elämänsä vaimon ja lapset mukaan lukien. Julia sai isältään puijattua koko tämän suuren omaisuuden, sillä isä kuolinvuoteellaan luuli Julian naivan Charlesin. Lordin vanhin ja kunnollinen poika jäi täten ilman perintöä. Saatuaan perinnön Julia huomasi, että on moraalin vastaista naida Charles, jota Charles sodan aikana muistelee nähdessään Flyten perheen hulppean linnan.

Anja Snellmanin Pääoma on taattua laatua kirjailijalta, joka tarkastelee samaa perhekuviota yhä uudelleen eri näkökulmasta. Tämä oli minun makuuni liian sekava, henkilökohtainen ja samaa perhevelliä hämmentävä.

Laatubloggari Marjatta on sen sijaan ollut hyvinkin tykästynyt TÄÄLLÄ.
Marika on blogannut napakasti NÄIN.
Mai on Pääomaa kirjakäyräsähköttänyt NÄIN.
Assyriologi on blogannut tästä NÄIN.
Leena Lumi on blogannut NÄIN.

Anja Kauranen: Kultasuu

Anja Kauranen: Kultasuu,  WSOY 1985, Bestseller painos 2000, sivumäärä 111.

Kultasuu on Anja Kaurasen (s. 1954 nykyisin kirjoittaa nimellä Anja Snellman) kolmas romaani. Kultasuu on stadin slangilla kirjoitettu tekijänsä mielestä varmasti hyvä ja vitsikäs kuvaus kaikkia rajoja rikkovasta nuoresta naisesta.

Teos alkaa: "Aika siskokultia, joo, aika siskokultia me oltiin ja sivumennen sanoen jos Jim Davidov nyt olis tässä niin mä en ehtis alottaa kertoon tätä juttua tään pidemmälle ku  se jo ryystäs esiin ekat soinnut siitä ihme muulinnaurustaan joka panis taas kerran jyväjemmarit putoileen satulasta takuulla Andalusiassa saakka" ... ensimmäinen piste tulee runsaan kahden sivun päästä, pilkkuihin ei aina ole tuhlattu mustetta. Tämähän on luonnollisesti Kaurasen mielestä varmaan hyvinkin hauskaa, kuten kaikki lukijat tietävät Aika velikultia-lausahdus  päättää Tuntemattoman sotilaan, ja siinä vaiheessa äänessä ovat  Vanhala, Rahikainen, Sihvonen, Honkajoki ja Jalovaara, he jäivät joukosta henkiin.

Tässä siskokultia edustavat Blondi, Saldo, Lepakko ja päähenkilö (Kultasuu) ja teksti on minusta yliampuvaa, lapsellista ja loukkaavaa, tai mitä pidät lainauksesta "Saldosta arrogantti psykiatri, siinä et se mullistais vihdoinki koko suomalaisen dorkalasysteemin, tyyliin dillet kartsalle ja kaviaaria köpöille, maakuntiin pikku sekoilukeskuksia än äs kylähulluille sotavetskuille, boltsinsa räjäyttäneille exhipeille, narunpätkä SOL:in luentokansiossa hiippaleville stallarideekuille ...." lista jatkuu ja osoittaa minusta joko täydellistä tietämättömyyttä, välinpitämättömyyttä tai totaalista ylimielisyyttä aika siskokullilta. Siskokullat puuhaavat miesten kanssa 'sitä', Kultasuukin Saldon pikkuveljen ja isän kanssa, puuhataan  toistensa kanssa ja itsekseen ryhmässä.  Mielipiteitä on siis sotavetskuista ja aiemmin jyväjemmareista. Minusta maanviljelyssä on ollut pitkään maamme selkäranka, sotaveteraanit pelastivat maamme, tuskin tätä olisi punalipun alla kirjoitettu. Sotavetskujen ansiosta meillä on sananvapaus, minun mielestäni jyväjemmareiden skutseista tulevat paperit kaikenlaisten kaurasten kirjoihin.

Jim Davidov tuntuu fiktiiviseltä hahmolta, kunnes sankari pääsee petipuuhiin Kultasuun kanssa Enkelikaupungissa (Los Angelesissa?) kirjan loppuvaiheissa ennen kuin Jimin kytkin nousee tuhannen tempun tytön luota.

Kirja minusta  on minusta kertomus nuoren naisen rikkinäisyydestä. Kerronnassa samat tapahtumat toistuvat, useasti on mainittu samaan aikaan Blondin kanssa otetut abbikset, jota yritetään keventää toteamuksella, että oltiin taas yksikössä. Luultavasti Kultasuun hedelmöitys oli Saldon pikkuveljen tekoa.  Teoksessa vilisevät satiaiset, on  mooniksia, ja miesten eritteitä eritellään ja tahkoillaan mm. valokuviin. Valokuvien avulla muistellaan myös siskokultien Lepakkoa, jonka hautajaiset on kirjan yksi päätepisteistä ja monesti käsitelty tapahtuma. Saldolla kai menee hyvin ja Blondi on naimisissa ja on lapsikin. Lepakko oli runoilija, jolla oli anoreksia. Hänen problematiikkaansa ei juuri avata.

Kirja on monella tavoin minusta moraaliton. Tyttökullat ryöstävät pultsareilta, huumeita vedetään ja minusta kirjassa toistuvasti käytetään rienaavia ilmaisuja, joita en tähän kirjaa.

Kaiken räävittömyyden tekstin sisällä on tarinaa myös Kultasuun omasta perheestä.  Äiti on ketjupolttaja, isä on juoppo. Itse hän sanoo äidin olevan moralistin ja isän pluralistin ja Kultasuu on kehdannut kertoa himasta vain Jim Davidoville. Perhe on ortodoksinen. Isä on usein juovuksissa. Kultasuu lepyttelee isää öisin ja ilmoittaa komeroihin, koska paha henki on sammunut. Tämä kuvio toistuu kirjailijan teoksista niin Pääomassa kuin  Ihon ajassa (kertoo äidin kuolemasta ja on Anjan teoksista minusta paras). Kultasuu -kirja on osoitettu varsinkin Marulle ja tästä siskosta kerrotaan enemmän Anja Snellmanin teoksessa Pääoma. Sisarestaan Kultasuu toteaa: "Mun skidiaikojen yks suurista mysteereistä oli oma systeri, et mikä helvetti sitä vaivas". sekä "Ku mä kysyin syrralta jotain kuulumisii, se vaan nosti koukkusella etusormella rillejä nenällä ja kurnutti lisää ja mä tajusin hitaasti et mä en enää saanu selkoo sen puheesta, mä oli hukannu sen koodin". s.25. Seuraavalla sivulla ilmenee, että äiti ja isä häpesivät siskoa. Sisar kävi töissä ja osteli rahoillaan eläinkirjoja, joissa kauniita kuvia.  Kirjan viimeisellä sivulla sisaresta kirjoitetaan näin: "ja syrra, syrra darras jossain hikisessä duunimestassa ruoto kumaralla just niin  kuuromykän olosena ettei mikään ihme ettei kukaan niinä tulevina vuosina uskaltais kysyä siltä ees kelloo!" s.111

Anja Kaurasen Sonja O kävi täällä kirjan bloggaus on TÄÄLLÄ. Tämän kirjan tyyli on lähellä sitä.

Anja Snellman: Rakkauden maanosat

Anja Snellman: Rakkauden maanosat, 2005Otava, tämä kirja Seven pokkari 2007, 149 sivua

Kauranen on Sonja O:n käynnin jälkeen muuttunut Snellmaniksi ja seestymistä on havaittavissa.

Anja Snellmanin teoksessa Rakkauden maanosat käsitellään rakkauden muuntumista Alexin ja Oonan parisuhteessa. Pari (tai lähinnä Oona) "leikkii" olevansa maanosilla, ja pisin kuvaus on suhteen alkuajoilta, jota verrataan Aasiaan. Tässä on eniten tätä  rakkauden fyysistä puolta, seuraavaksi mennään lasten kanssa Australiaan, jossa lapsiperheen kuviot astuvat esille, mutta sänkytaajuuden herzit vähenevät, ja hyvin kuvataan parisuhteen muuntumista eli muutos näkyy pieninä säröinä arjen emalissa. Mantereet kolutaan Amerikan kautta Afrikkaan, josta Euroopan ja Grönlannin kautta Etelämantereelle.

Kirjan aihe on kiinnostava, teksti on helposti aukeavaa, ja kirja on riittävän lyhyt. Siinä on yhdeksän osaa, jotka on jaettu nimettömiin lukuihin. Anja Snellmanin teksti aluksi on kuin kaksplussaa ja kodinkuvalehden ihmisten_kesken_palstaa  (hyvässä mielessä, laatulehtiä molemmat). Snellman on kirjoittaessaan tätä aikuinen nainen ja varmasti tietää mistä kirjoittaa, mutta tekstistä huokuu minulle aluksi Aasiassa lapsellisuus, ja jatkossa hieman "opettajamaisuus" ja kliseemäisyys eli Oonan ja Alexin juttu tuntuu jotenkin kaavamaiselta ja perusydinperhepuurolta, vaikka siinä on ihan oikeat perusraaka-aineet, niin rakkausaiheen ja mantereilla matkustamisen yhdistäminen ei ole ollut aivan ongelmatonta. Alkuvuodeksi on mainittu vuosi 1988 ja toinen mainittu ajankohta on vuosi 2005. Ajallinen konteksti on siis naulattu rajapaaluin, muuten tarina soljuu ajankohdattomine tapahtumineen? Teemat (rakastuminen, rakkaus, perheen perustaminen, parisuhde, ja rakkauden väljähtyminen) minua enemmän kiinnostavat ja annan niistä kiitettävän arvosanan, hyvällä suhteella pelastaa elämänsä, huonolla tuhoaa noin kärjistäen.

Oona on sarkakuvataiteilija ja Alex uutismies, Aasia luku on hyvin lapsellista, ehkä rakastuneet ovat sellaisia. "Häntä pelotti Suomen äänetön pimenevä syksy ja hänelle piti saada jostain lohtua. Tsirp. Auttaisivatko undulaatit (s.12). Sanaa tsirp on luvussa joitain kertoja, ja tätä juttua en ymmärtänyt, miehet ovat hyvässä mielessä aina pikkupoikia, mutta en edes pikkupoikana ymmärrä tälläista tsirp.

Minusta teoksen teho onkin siinä, että se tuo näkyville parisuhteen mekanismin joka muuntaa suhteen rakastumisesta eteenpäin, joillekin lakastumiseksi. Jos kaikki rakkaustarinat päättyisivät eroon Antarktisella ja niissä olisi sama kaava, ei olisi mukava tulevaisuus edessä. Ymmärrän, että jokainen suhde päättyy joko eroon tai toisen kuolemaan, mutta kyllä pitää uskaltaa, ja niinhän tässäkin toisaalta tehdäänkin täysillä eteenpäin, ja eikä ero liene maailmanloppu, vaan olisiko se uuden alku, en tiedä, Snellmanilla on tähänkin teoksessaan ratkaisu. Enkä sitä kerro, enkä kerro, että tuliko erokaan.

Teoksessa kuvataan Aasia-vaihetta noin 40 sivua, ja se on parille kaikkein tärkein ja ikimuistoisin vaihe ja siihen rakennetaan suhteen perusta, mutta ulkopuolisesta se on kaikkein nolointa. Rakastuneet tekevät mukavia asioita, mutta vain toisilleen, ja ne eivät aukea ulkopuolisille, eikä tässäkään. En ymmärtänyt näitä tsirppejä ja vastaavia.

Minusta oli toisaalta oivaltavaa Snellmanin luokittelu rakastavaisista (s.37) nyxät, vexit ja exät, eli nykyiset, vanhat exät ja vain exät. Pitäisikö suhteessa olla tilaa toiselle, vai täytyykö näyttää toiselle CV:tä, että näiden kanssa olen ollut ja kuvailla entisiä suhteita. Luullakseni suhde perustuu luottamukseen. Tämä CV jos mikä tuo suhteeseen painolastia ja epäluottamusta. Voiko suhdetta rakentaa vexien yksityiskohdista kertomiselle? Niinkuin tässä on toimittu ja vielä nauretaan niille, miksi?

Toinen asia tai termi lasteni äiti, minusta ei kukaan voi omistaa lapsia eikä lapsi ole tuote. Teoksessa ei ole termiä lasteni äiti, mutta valitettavasti lasten tekeminen joka toki voi joskus olla tottakin, jos haikara ei tule käymään, vaan tarvitaan tutkimuksia jne, ja on hyvin traumaattista. Tässä teoksessa haikara kävi kahdesti.

Aasiasta kun siirrytään eteenpäin ulkopuoliset ja arki astuvat enemmän suhteeseen. Monesti rakastavaisten vanhemmat tulevat suhteeseen viimeistään lasten synnyttyä, tässä tilanne oli hieman toinen. Mutta Alexille ja Oonallekin arki koittaa. Arki, vaikka on nelikirjaiminen sana, painaa monta tonnia. Arki on myös terapeuttinen kaikkine ylläpitävine rutiineineen.

Elämässä on se hienointa tai huonointa, että toisen asemaan on vaikea asettua, kun ei ole kokemusta. Sinkun on vaikea nähdä avioparia ja sen suhteen hienouksia ja huonouksia, lapsiperheen on vaikea ymmärtää lapsetonta paria eikä päinvastoin. Kaikki kirjat, joiden kautta saa tietoa tai tunteita siihen, että voi ymmärtää toisia toisissa asemissa ovat kirjoittamisen ja lukemisen arvoisia.

Rakkauden maanosat -teoksen rakkausteemassa on platonisuus kaukana, vaikka mihinkään kovin rivoon ei päästykään, ja hienosti Anja kertoo koko rakkauden kaaren tiettyyn pisteeseen asti.

Mielestäni teos ei sovi ainakaan alle 16-vuotiaille, mutta muille kirja voi olla hyödyllinen, ainakin sen ehtii lukea yhdessä illassa, vaikka olisi Aasiassa, jolloin puolison lumous on suurin ja kaunein.
--
Kirjan ostin pokkarina.

Sonja O kävi täällä, Anja Kauranen

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä. 1981, WSOY.Best seller, 14. painos 2004, sivumäärä 275, seitsemän osaa.

Anja Kaurasen  Sonja O kävi täällä on hankala analysoitava, en oikein ole osannut kirjoittaa siitä mitään kovin jäsennettyä. Sonja O kävi täällä on jo heti alkuun niin aggressiivinen, että analyysit jäävät, sillä kiitokset ja terveiset lähetetään "sioille sovinisteille. Omahyväisille öykkäreille" ja monelle monelle muulle. Sonja O:n tarina on minusta äärimmäisen sekava. Teoksen aluksi on laitettu pari runoa, joiden yhteyttä teoksen teemoihin en löytänyt. Pääosin kirja on minäkertojan, mutta Sonja O:sta puhutaan myös kolmannessa persoonassa, eli päähenkilöä tarkastellaan muutaman kerran kaikkitietävästikin. Lisäksi isän isovanhemmat dieduska (Aleksei) ja baabuska (Anastasia) kutsuvat häntä Sofiaksi. Aikatasot hyppivät, ja useinkaan heti ei voi tietää, mikä ajankohta on kyseessä. Kuitenkin kirja rajuudestaan huolimatta on looginen. Loppukohtausta edeltävä episodi tosin on jo ennen puoliväliä.

"Minä annoin ja annoin ja annoin. Olin kävelevä lahjatavaratalo, ruumiillistunut Stokka, kiitospäivä, intiaanien lahjojenvaihtamispäivä ..." miehiä Sonja O:lla on siis monta liutaa on alkaen Kissamiehestä ja rajusta Reijo Seilorista, jatkuen, Janne Maalaispoikaan, ja Oliver Wendelmaniin sekä  Ilari Mestarirunoilijan, Mikael Paljasjalan, ja Leonid ”Palvovitsin” kautta Karriin westendiläiseen rockariin. Miehistä kuvataan lisäksi yliopistossa tohtori Erikiä, aloittelevaa kirjailijaa Karria ja hänen isäänsä Osma Blåfeldiä ja sitten on vielä naisystävää, ja lienee ollut rutsaakin ja lopulta on eheyttävää rokkari Karri Vaaraa. Isä ja äiti on välillä faija ja mutsi, heidän nimensä ovat Tamara ja Boris. Kirjassa käsitellään rajan takaisia (Terijoki ja Viipuri) asioita menneiltä ajoilta, kaikenlaisia sukulaisia. Tuli mieleen, että on suvulle huonot elämänkortit jaettu,  on saatu pelkkiä mustapekkoja, eikä yhtään elämän valttikorttia.  Meripihkaisista esineistä ja merihevosista monesti puhutaan, ja ne ovat Sonja O:lle tärkeitä kuten meripihkainen valo.

Ennen kronologista ja loogista(?) analyysiäni laitan muutaman huomion. Mikäli mies kirjoittaisi vastaavan kirjan mieshenkilön käytöksestä, naisista ja näistä seksi-asioista, uskoisin, että teosta ei ehkä julkaistaisi, tai ei ainakaan palkittaisi, lisäksi teoksessa on ainakin yksi lause, joka loukkaa helposti ja se alkaa sanoin "tapahtukoon sinun tahtosi naisen  …". Teoksessa on käytetty asioista varsin ikäviä nimityksiä kuten leukakiikku, ja pelkästään aluksi ympäristön kuvauksessa talojen pinnalla on psoriasista, silsaa, ja puhutaan raiskauksista ja muista.

Itse teos kertoo Sonja O:n selviytymistarinan ”dorkalasta” eli hullujen huoneesta josta hän pääsee erään ihmissuhteen avulla pois, mutta aikatasojen vuoksi kerrotaan myös syitä sinne mielisairaalaan joutumiselle. Perusongelmana on sukupolvia jatkunut epätoivo, epäonni ja kurjuus, kyvyttömyys kääntää ankeita olosuhteita onnistumisiksi. Sonja O. joutuu lapsuudessaan kokemaan liikaa ikäviä asioita, kuten vanhempansakin ja isovanhempansakin, joka selviää sirpalemaisesti lukijalle. Sonja O:lla järki pelaa, siitä kertoo balettiharrastus ja yliopisto-opinnot, mutta miehissä ja seksi-asioissa on suurimmat ongelmat. Pääosin suhteet ovat miehiin, mutta myös dorkalassa naiseen. Mielisairaalan terapeuttia hän kutsuu Moolokiksi, jonka keinutuolihavainnot avaavat hyväksikäytön sekä lukijalle että kirjan päähenkilölle kirjan osassa 4 luvussa 3, ja tässä painoksessa ss.158-159.

Osittain liikutaan kirjailija- ja muusikkopiireissä, ja vasemmistovirrassa vyörytään annetaan ajan kuvaa Allendea ja punakokouksia. Loppukohtauksessa Sonjan coctailina on valkoviiniä kahdella diapamilla juhlissa, jossa puhutaan punaisten presidentinvaaleista 1984, vaaleista, joita ei tullut, koska Kekkonen erosi ja Mauno Koivisto valittiin, eikä esimerkiksi Ahti Karjalaista, mutta vielä lopussakin Sonja O. sekoittaa päätään laittomilla päihteillä, joten dorkala ei välttämättä ole voitettu kanta.

Juonitiivistelmä
Terijoella Aleksei dieduskan ja Anastasia baabuskan tytär lonkkavikainen ja keuhkotautinen nuori tarjoilija Veera saa aviottoman lapsen, Sonja O:n isän. Isä etsii omaa isäänsä kostomielessä raskaus alkoi raiskauksesta noin vuonna 1912 (vuonna jolloin Titanic upposi)..
Hän menee naimisiin Sonja O:n äidin Tamaran kanssa, joka on töissä Viipurissa. Isä lyhentää perheen sukunimen Orloksi ja perheessä on Sonja O:n lisäksi poika Leo, joka on vammainen.
Äidin tausta on traaginen, sisar Anna  hirttäytyi vuonna 1939, isä kuoli punavankileirillä Hennalassa 1919 ja äiti myöhemmin. Äiti on raatanut kahdessa työssä siivoajana ja ompelijana. Perheessä on isä oireilee ongelmissaan ja on paljon perheriitoja ja väkivaltaa.
Sonja O. syntyy Sofia nimiseksi Helsingissä vuonna 1954 (päättelin tämän vuosiluvuista, vuosi 1955 on myös mahdollinen), nimi muuntuu kansakoulussa Sonjaksi ja sukunimi lyhenee O:ksi.
Sonja O. hajoaa minuudeltaan likaiseen Sonjaan ja puhtaaseen Sofiaan.
Perhe on hyvin köyhä, mutta Sonja O aloittaa balettiharrastuksen. Ensimmäinen mies, johon Sonja O ihastuu on Kissamies, jolla on poikaystävä. Tämän jälkeen tulee Reijo Seilori, sitten monta muuta.
Sonja O:n elämässä miehet vaihtuvat.
Pääsee opiskelemaan yliopistoon äidinkieltä (suomea)
Miehiä, mm. yliopiston professori, joka määrää aikoja Sonjalle kalenterista, on isää ja poikaa.
Vasemmistokuohuntaa, Sonja on mukana, mutta erotetaan opportunismin vuoksi. Sonjaa kuvataan punapäiseksi vihreäsilmäiseksi,paahtuneeksi prolemuruksi ja "tummaksi" verrataan romaaniin.
Raskaus seurustelusta Ilari Mestarirunoilijan kanssa  ja omasta päätöksestä tullut abortti, Leningradiin, jossa tapaa "pää ja kohtu tyhjä" Leonid Pavlovitsin, takaisin ja dorkalaan.
Mielisairaalassa viettää 1,5 vuotta, käy läpi keinutuolikokemuksiaan ja siellä suhde baletomaani Siskoon feministilesboon (tämä minusta oli ilkeää)  ja pääsee jaloilleen ja pois.
Siskon ideasta Sonja O. alkaa kirjoittaa tätä tarinaa. Tällöin Sonja O. kirjoittaa myös isänsä kuolemasta, joka oman abortin kanssa oli viimeisiä dorkalaan suistavista tapahtumista. Viimeisten sadan sivun aikana teoksen teksti helpottuu ja siirtyy selittäväksi, sanottavaa uutta juonellisesti ei ilmene, paitsi Karri Vaaran punk-uraa avataan..
Loppukohtauksena on presidentinvaaleihin valmistautuminen, joita vaaleja ei tullut.

Kirjassa on rivouksia rivouksien perään. Tekstistä päätelleen Sonja O. on vähintäämkin "erotomaani" niin maanista on fyysisen toiminnan tarve ja suorittaminen sekä yksin että yhdessä. Kirjan ja kirjailijan myynti on myös eräs mittari menestykselle ja merkittävyydelle. Kirja on julkaistu ja palkittu vuonna 1981, ja se on jo Kekkosen osalta ollut miltei heti vanha, syyskuussa UKK jäi sairaslomalle ja lokakuussa hän erosi. Koivisto valittiin vaaleilla vuonna 1982. Tämä on kuitenkin kirjan neljästoista painos ja lisää lienee tullut, joten Kauranen on varmasti hyvä kirjailija ja tämä hyvä kirja, vaikka on Jokelle liian kovaa kauraa, ja teoksen loppua kommentoidakseni, en anna aplodeja. Kuten ei kukaan anna aplodeja tälle bloggauksellekaan, sillä tämä on sirpalemainen, kuten on teoskin, mutta itse teosta huonompi.

*****
Anja Kauranen (s.1954) nykyisin Anja Snellman debytoi vuonna 1981 Sonja O:lla kävi täällä -teoksella. Kauranen sai teoksestaan J.H Erkon palkinnon, jota muuten jaettiin 1964-1994. Palkinnon on saanut myös Härkösen Häräntappoase. Juhana Henrikki Erkko (1849-1906) oli runoilija.

Kirjan rönsyt katkaistuani huomasin yhtäläisyydet Sofi Oksasen (s. 1977) esikoisteokseen Stalinin lehmiin (ilm. 2003). Molempien "minäkertoja" on nuori itseään etsivä, älykäs nuori nainen, jonka juuret ovat osittain muualla ja jonka minuus on säröillä. Mennyttä molemmissa esitellään, mutta pitää sanoa, että Oksasen esikoisesta pidin enemmän. Oksanen muuten käyttää myös Annan miehistä ”ihmenimiä” Hukka,  ja Vilen (Vladimir Iljits Leninin mukaan) sekä Pikku Peikko. Molemmat päähenkilöt ottavat latausta laitoksesta. Muistaakseni myös Oksasen päähenkilö Annakin dippaili diapamilla.

Anja Kauranen on käsitellyt tämänkaltaista perehekuviota myös kirjoissaan Kultasuu, Ihon aika, ja Pääoma.