Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi

Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi, 1924, Otava 1965, sivumäärä 318.

Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi kertoo kurjuudesta Kainuussa. Jooseppi Kenkkunen asuu Ryysyrannan pirtissä. Pirtissä asuvat myös kuusi lasta, vaimo Kaisa-Reeta, ja tämän äiti Retriikka. Koska kyse on Kiannon romaanista, kaiken kuvaus on ankeaa, köyhillä on kauheaa ja rikkaita ja sivistyneitä irvitään. Joosepin lahoamispisteessaä olevassa tuvassa asuu myös kuusituhatta russakkaa, joita Jooseppi ei litistä. Kaisa-Reetalla on elinkautinen kurjuutta, köyhyyttä, ja lapsilauma sitoo hänet kotiin, toisaalta  Kaisa-Reetalla ei ole edes hametta eikä paitaa.

Köyhyys on vallitseva olotila. Jooseppi vihaa ja kadehtii herroja, mutta varmasti haluaisi olla itsekin herra. Jooseppi on saamaton. Hän on nostanut kunnalta ennakkoa halkourakasta, mutta halkoja ei ole eikä enää rahaakaan. Hän yrittää hakea lisää ennakkoa, mutta saa vain perheen tarvitsemia jauhoja. Jooseppi on sangen yksinkertainen, hän ihmettelee, miksei rikkailla porvareilla ole paljoa sikiöitä.

Kylillä Jooseppi tapaa Riepuniemen Matin, jolla on viinaa. Jooseppi  hiihtää rekineen ja koirineen kotiin, ja alkaa viinankeittoon vanhimman poikansa Aapelin kanssa. Anoppi Retriikka toimii viinan maistajana (kuvassa),

Teoksen on kuvittanut hienon mustavalkoisesti Toivo-Pentti Pakkala (tässä osa kuvasta ja sekin skannattu ja pienennetty).

Viina on kelvollista. Jooseppi tekee halkoja muutaman päivän, mutta lähtee viinoineen kylille, häntä sanotaan hilpeäksi korvenveikoksi ja Petkelniemen haisunäädäksi.

Halkometsällä Joosepilta sujuu taas muutamia päiviä, mutta sitten taas on käytävä viinantekoon. Velipoika Konsta tulee käymään ja jää kupittelemaan viinaa. Kopsua ottaa taloissa uusi nimismies Carolus Koskelin, ja myös Ryysyrannassa. Pontikkaillan päätteeksi Jooseppi nukkuu humalaansa ja näkee unta Lex Kenkkusesta, kieltolain purkamisesta, eletäänhän Kansalaissodan jälkimaininkeja ja keskellä kieltolakia. Känniunen aikana Ryysyrannan poikiva lehmä kuolee ja "lehmä - poikiva lehmä - sepä kirotun korven ainoa valonsäde, elon side ..."

Teoksessa kuvataan Suojeluskunnan iltamia, missä juhlivat tienoon rikkaat ja ruotsalaiset, ja on siellä Jooseppikin, mutta käväisee myös Työväentalolla, Siellä häntä agitoidaan, ja käsketään pitää suu kiinni, ja annetaan tuhat markkaa, ja aamulla tulee toimintaohjeet. Kirjan tyyliin Jooseppi näkee neuvostovenäläisen unen, ja lopussa Ryysyranta palaa. Jooseppi antaa rahat pois ja ilmoittaa, että suu pysyy kiinni, mutta hän ei lähde mukaan. Raha-agentti sihisee "Perkeleh lahdargädyr".

Jooseppi sai kunnalta uuden lehmän Rinsessan, joka on ollut huonolla hoidolla, ja lopulta kuolee puroon. Jooseppi kauppaa lehmän lihoja ja pontikkaa kasarmille, joutuu pidätetyksi ja oikeuteen asti. Lopulta hänet tuomitaan "ehdonalaiseen vapauteen". Tämä on ainoita iloja, koska Kaisa-Reeta on saanut vajavaisen lapsen, joka kuolee kesällä, Aapeli lyö kirveellä polveensa, myrsky hajottaa rakennelmia. Kuluu kaksi vuotta, ja lapsi luku on kasvanut kahdella, ja yksi on vatsassa, kun halla vie viljan. Jooseppi lähtee paperipuusavottaan, ja jää kaatamansa petäjän alle, kuolintoreissaan hän näkee unen, missä pääsee taivaaseen, missä listataan hänen syntinsä.

Joosepin elämä ei ole hääppöistä. Hän kuitenkin on aktiivinen hiihtoretkillään ja pontikankeitossaan. Maanviljelys ja metsätyöt kiinnostavat vähemmän. Torppa on sekainen, likainen ja hutera. "Ei edes asuntonsa ainoata ovea korjaa, ei lattiaansa yhtä palkin pätkää saa, vaikka sankka metsä ihan on päälle kaatumassa - se on Suomen kansaa se!".  s.111. Ainoa toimi, missä Jooseppi on tarkka, on maaviinan keittäminen, hän käskee poikansakin pestä kätensä.

Ilmari Kianto taitaa kurjuuden kuvaamisen, mutta minusta Ilmari Kianto ei kuvaa riittävästi Kaisa-Reetan kurjuutta. Kaisa-Reetalla ei ole hametta ei paitaa, eikä Jooseppi tietenkään  tue kasvatustyössä, Jooseppi ei kunnosta kotia, ja ramppaa Amantan luona, joskin tappelemassa. Kaisa-Reetan lapsiluku kasvaa, lopulta Kaisa-Reeta jää yksin. Kiannon tyylinä on, että lopulta kaikki vain kurjistuu, eikä lukukokemus ole miellyttävä. En sitä paitsi ymmärrä, mitä Kianto haluaa lopulta sanoa. Jos Kainuussa oleminen on niin kauheaa, niin miksi siellä sitten asutaan. Köyhälistö on kuvattu huonossa valossa, mutta myös kaikki muutkin, hieman parempi väki, ja virkamiehet. Toisaalta Kiannon kurjuuskirjoja lukiessa ei tule kaipuuta menneeseen, tämä on ollut viheliäistä aikaa.

Ilmari Kiannon kertoo murteisesti  Ryysyrannan Joosepin korven kyynelistä, ja miten köyhyys kurittaa Kainuun kansaa. Köyhän kohtalo on kuolema!
*****
Ilmari Kianto (1874 – 1970) on kuulu suomalainen kirjailija, joka vaihtoi sukunimensä 1906, aiempi sukunimi oli Calamnius.

Punaisesta viivasta Kiannon toisesta kuuluisasta kertomuksesta bloggaus täällä.

Ilmari Kianto: Punainen viiva

Punainen viiva on Ilmari Kiannon vuonna 1909 julkaisema teos, joka kertoo Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista,  ajasta ennen ja jälkeen vaalien.

Päähenkilö Topi Romppanen asuu Kainuussa lähellä rajaa Korpiloukossa, joka on mökki missä palaa päre ja on russakoista alkaen kotieläimiä: koira Jysky, Ranstakka kissa, lampaita sekä Ämmikki-lehmä ja mulli, lehmä- ja karhuasiasta bloggasin tänne.

Topi lienee oikeammin Tobias on nainut vaimokseen Retriikka Juntusen, ja heillä on viisi lasta Sakeus, Sylvesteri, Peata Parpara (lukee näin, luulen että oikeasti Beata Barbara tässä Kiannon tekstissä on jotain kummaa murretta, jota nyt sadan vuoden kuluttua ei puhuta), Iita Linta Maria sekä Pirjeri (olisikohan tämä Birger?)

Kiannolla on kummallista kieltä, vastentahtoista ja minusta vastenmielistä ja kummia sanontoja "vaimo haaksi, vaimo hauta", en edes ymmärrä, sivistys siis pätkii, seuraavan joka on myös kirjassa ymmärrän, tai en siis kokonaan "Akaton mies ... kuin hännätön susi"

Topi käy suutari Raappanan mökissä ja voi kauhistus siellä puhutaan politiikkaa ja luetaan sanomalehteä ja pyydetään saapumaan sosialidemokraattien perustavaan kokoukseen ... kokouksessa miehet puhuvat ja Kianto tarkastelee kokouksen ajan Romppasen kotona, kun russakat pitävät omaa kokoustaan, minun huumorintaju ei ymmärrä tätä vertausta. Muutenkin liian osoitteleva teos minusta. Esimerkiksi suutarin mökissä ei laulettu virsiä vaan "intteri naalia" Perustavan kokouksen jälkeen kahvia tuodaan, sitten juodaan ja köyhälistö haaveili liikaa, into koskettaa renkiä ja piikaa .., esimerkiksi yhdeksännen luvun alussa lukee seuraavasti "jospa nuo käräjäin käkkyrähäntäiset parakraahvit ja lain paksut puustaavit hyvinkin ruvennevat suojaamaan köyhänkin selkänahkaa eikä ainoastaan varakkaan ihramahaa?"  Vaaliasetelma kärjistää kylän suhteita. Kianto kirjaa vaali-ilmoituksen lukuisilla kirjoitusvirheillä ... "puhuu sosialitemokrati Puoluven lähetä Mä akitaa Tori to-veri Puntarpää".

Topi aikoo vetää äänestyksessä punaisen viivan, ja mitä siitä sitten seuraakaan, en tiedä, minkä viivan Riika hänen vaimonsa toinen päähenkilö vetää, mutta seuraukset tulevat koko perheelle. Sairautta, lapsiakin kuolee ja .. juoni on siis varsin yksinkertainen ei tarvitse analyysia. Eläinten puhe minusta vain tehokeino. Eläinkuva voi olla yhden kirjaesseen aihe.

Historiasta tiedämme, että Suomi oli Uuden-Seelannin jälkeen ensimmäisiä maita, joissa naiset saivat äänioikeuden, tämä tapahtui 1906 ja vaalit olivat 1907, vaikka Suomi oli Venäjän suurruhtinaskunta. Ikäraja äänestykseen taisi olla 24 vuotta.
Sosialidemokrattien voitto kirjassa aikaansaa toiveita "Maat uudestaan jaetaan! Köyhäin verot poistetaan! Vanhuuden eläkkeet varataan! ... Ylellisyys herroilta kielletään! ..." Tosi on, että toiveet olivat liian korkealla, ja kauan kesti ennenkuin tavoitteet saavutettiin. Sisällissota oli odottamassa hieman yli vuosikymmenen päässä.

Tapahtumapaikkana, miljöönä on Kainuun korvet, miljöö on siis 1900-luvun alun korpikainuu rajan pinnassa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Kiannon kuvaus ei minusta kyllä ole mitään mukavaa luettavaa. Ensin on kurjaa ja sitten vielä kurjempaa, ja aivan lopussa sitten erikoiskurjaa ja porukkaa lakoaa kuka tautiin, kuka ilman punainen viiva rinnassa. Romppasten lisäksi Raappana monesti mainitaan, ja Kuppari-Kaisa on yksi henkilö. Tarinassa tarkasteltiin tapahtumia myös eläinten silmin, ja sekä Topi ja Riika näkivät unia.

Agitoijat siis käskivät "iänesttää" soli-sali-ratteja, niin köyhälistön kurjuus lakkaa, no se, että lakkaako, selviää lukemalla, ja jokaisen muunkin lukiolaisen lukulistassa lienee tämä teos, joten ei juonesta sitten sen enempää, netistä kyllä löytyy parempia analyysisivuja, oikeilla hakusanoilla. Käännekohta on minusta sosialistien voitto, sairaudet ... minusta ei monestakaan syystä uskottava, varsinkin kun Suomi oli Venäjän suuriruhtinaskunta ei siis itsenäinen, eli eduskunnalla ei kovinkaan suurta valtaa ollut.

Mutta mikä on mielestäsi kirjan opetus tai teema? 
Onko se kenties: et mitään ylitä, älä edes yritä? Vai punainen viiva, huonoin viiva? Vai onko kirja vain vaalien, agitoinnin ja elämänmenon ja uskomusten kuvausta, ja Kiannon muka-hienoa tekstiä? Vai onko teoksessa taso, jota Jokke ei ole saavuttanutkaan? 

Aina vaaleja edessä ja takana  ja agitoijia on medioissa, mutta eivät käy niinkään tuvissa vaan enemmän "somessa". Uskonto on tässäkin teoksessa kovin keskeisellä sijalla, jotenkin uskonto ja politiikka kilpailevat keskenään.

Niin ihmisten lisäksi karhu esittää kirjassa pääroolia sekä alussa että lopussa, sääli lehmän kannalta, karhu voisi pitäytyä villieläinten syömisessä. Samalla selviää kirjan aikajänne syksystä kevääseen eletään, joulu ja uusi vuosi välissä vietetään ja tietysti ne vaalit käydään.  Kuva on Yle-areenasta, jossa on filmi katsottavissa TÄÄLLÄ. Filmi on mustavalkoinen ja kestää 1,5 tuntia.

*****
Ilmari Kianto (1874 – 1970) on kuulu suomalainen kirjailija, joka vaihtoi sukunimensä 1906, aiempi sukunimi oli Calamnius. Punaisen viivan ohella hänet muistetaan teoksesta Ryysyrannan Jooseppi.