Astrid Lindgren: Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä, alkuteos Kalle Blomkvist och Rasmus 1953, suomentanut Laila Järvinen NTK 41 WSOY 1960 (2 p.), sivumäärä 160.
Astrid Lindgrenin Ryöstetty Rasmus ja Kalle mestarietsivä -kirja alkaa "leppoisasti" lasten leikillä, missä kamppailevat valkoiset ja punaisten ruusut. Valkoisia ruusuja ovat kauppiaan poika Kalle Blomkvist, leipurin tytär Eva-Lotta Lisander sekä suutarinpoika Anders Bengtsson. Lapsilla kyse on ilmeisesti valtakivestä ja ajanvietteestä. Oikeassa Ruusujen sodassa kyse oli valtaistuimesta ja Yorkit ja Lancasterit kävivät tätä sotaa, ja se päättyi Richard III:n kuolemaan.
Konstaapeli Björk lukee sanomalehdestä ruotsalaisen tiedemiehen kehittämästä läpäisemättömästä kevytmetallista, jolla on käyttöä sotateollisuudessa. (Alfred Nobel kehitti muistaakseni dynamiitin ja Ruotsissa on ollut perinteisesti aseteollisuutta).
Eva-Lotta on kiinnostunut uudesta pikkupojasta, ja niin lukija tutustuu Rasmukseen, joka on 5-vuotias pikkupoika ("täytän seuraavaksi kuusi", on lasten yleinen tapa ilmoittaa ikänsä =). Rasmuksen isä on professori, joka tekee peltiä. Lapsilla on stereotyyppinen kuva professoreista, vanha mies, jolla on parta. Rasmuksen isä on sen sijaan 35-vuotias mies, ilman partaa, ja hänellä on moottoripyörä. Isä ja poika asuvat Eklundin huvilassa, äiti on sairaalassa.
Valkoisten ruusujen Anders ja punaisten Sixten taistelevat yöllä puumiekoilla, Anders meinaa pudota syvyyteen, mutta saadaan vedettyä varmasta kuolemasta. Lapset palaavat kotiin, kun Rasmusta ja hänen isäänsä kaapataan. Eva-Lotta menee mukaan ryöstäjien autoon ja jättää merkkejä, joita pojat seuraavat. Kaappauksen organisaattori on insinööri Peters, joka haluaa kaavan, apulaisina ovat Blom ja Nikke, joka hoitaa lapsia. Rasmus lapsellisuuksissaan paljastaa kaavan paikan, mutta Kalle ja Anders ehtivät ennen Eklundin huvilaan. He pakenevat rosvoja Björkin luo, ja ottavat ruokatavaroita kaupasta ja lähtevät uudestaan rosvojen perään.
Itse tarinassa jylläävät synkät uhkakuvat, ulkomaille viemisestä, lasten vahingoittamisesta ja ehkä vielä pahemmastakin. Lillköpingissä on siis tosi kyseessä, ja lopulta kaikki lapset ovat Kalvön saarella rosvojen armoilla, mutta Kalle onnistuu lähettämään hätäsanoman, mutta ehtiikö se riittävän ajoissa? Lentokone on tullut hakemaan tiedemiestä ja tämän poikaa...
Varsin jännittävästä seikkailusta on kyse ja panokset ovat suuret ja helposti räjähtävät. Kalle Blomkvist on kyllä älykäs lannistumaton mestarietsivä, joka valvoo yhteiskunnan turvallisuutta, mutta myös Anders ja varsinkin Eva-Lotta ovat avainasemassa, kun tilanne saadaan hallintaan. Rasmuksen ja Eva-Lotan ansiota on ilmeisesti se, että yksi konnista kääntyy pomoaan vastaan, ja pelastaa Rasmuksen. Lopussa Rasmus lunastaa paikkaansa valkoisissa ja valtakivi on heillä.
Lasten leikit ovat varsin hurjia, ja öisin huinitaan taisteluissa ja nuuskimassa. Tämä menee minusta kyllä hieman yli, kannatan sitä, että vanhemmat tietävät, missä teinit ovat. Kaikkien valkoisten ruusujen vanhemmat näyttivät olevan pienyrittäjiä. Lapset vaikuttavat reippailta, eivätkä rutise tekemisen puutteesta niin kuin nykypiltit (lue: heidän vanhempansa tai yleensä joku kasvatustaho, joka luulee tietävänsä asiasta kaiken), jos sähköt tai nettiyhteys katkeaa tai jos "joku" (yleensä yhteiskunnan maksettu palvelu esim. koulu, päiväkoti, työkkäri, nuokkari ..) ei anna ohjattuja virikkeitä. Tämä on oikeasti ongelma. Maailma on tekemistä täynnä, pitää vain tehdä, ja keksiä tekemistä. Lapset ovat itse ennen keksineet leikkinsä, ei tarvittu urheiluseuraa, tai ohjattua harrastusta. Vain aktiivisuudella selviämme siitä julkisen sektorin alasajosta, mikä näyttää nyt olevan edessä. Valitetaan yksityisten ja vapaaehtoisten jääkiekon ja muiden harrastemahdollisuuden kalleudesta, syntyykö onnellisuus siitä, että lapsi pelaa nuorena jääkiekkoa vanhempien pakottamana ja viemänä "keinotekoisesti jäähdytetyssä" jäähallissa ympäri vuoden, tai pelaa golfia keinokastelluilla, koneella leikatulla ja rikkaruohomyrkytetyillä viheriöillä. Kenenkään ei ole pakko harrastaa jääkiekkoa tai golfia, eikä maksaa lisenssi- tai kenttämaksuja. Jalkapallokentällä pelaaminen kaveriporukassa ei maksa kuin jalkapallon hinnan tai maastojuoksu vain lenkkareiden hinnan. Nykyaikuisiakin houkutellaan maksullisille lenkeille juoksukouluihin, tähänkö ollaan tultu?
Niille, joille on lahjoja ja halua, pitää kehittää stipendijärjestelmiä, josta palkitaan hyviä, innokkaita ja vähävaraisia. Niin menestyskin jatkuu. Kaikkien ei ole myöskään pakko harrastaa monia lajeja. Onnellisuuden mittareita voi olla muitakin, Mitä vikaa on siinä, että keksii itse tekemisensä ja tekee (laillisuuden sisällä tietysti).
Kalle Blomkvist on yksi monista Astrid Lindgrenin hahmoista.
Kirjavuoressa on blogattu koko sarjasta näin hienosti.
Stieg Larssonin Millennium -sarjassa viitataan Kalle Blomkvistiin.
Viroksi Minu lukemisblogissa on blogattu tästä samasta teoksesta näin.
Tämä on muuten vastaus hdcanisin NTK-sarjahaasteeseen
NTK-haaste on tärkeä, monen nuoren luku-ura alkaa jännittävistä tai muuten hyvistä nuorten kirjoista, siksi bloggasin juuri NTK-kirjasta oman seitsemännensadannen bloggaukseni.
Konstaapeli Björk lukee sanomalehdestä ruotsalaisen tiedemiehen kehittämästä läpäisemättömästä kevytmetallista, jolla on käyttöä sotateollisuudessa. (Alfred Nobel kehitti muistaakseni dynamiitin ja Ruotsissa on ollut perinteisesti aseteollisuutta).
Eva-Lotta on kiinnostunut uudesta pikkupojasta, ja niin lukija tutustuu Rasmukseen, joka on 5-vuotias pikkupoika ("täytän seuraavaksi kuusi", on lasten yleinen tapa ilmoittaa ikänsä =). Rasmuksen isä on professori, joka tekee peltiä. Lapsilla on stereotyyppinen kuva professoreista, vanha mies, jolla on parta. Rasmuksen isä on sen sijaan 35-vuotias mies, ilman partaa, ja hänellä on moottoripyörä. Isä ja poika asuvat Eklundin huvilassa, äiti on sairaalassa.
Valkoisten ruusujen Anders ja punaisten Sixten taistelevat yöllä puumiekoilla, Anders meinaa pudota syvyyteen, mutta saadaan vedettyä varmasta kuolemasta. Lapset palaavat kotiin, kun Rasmusta ja hänen isäänsä kaapataan. Eva-Lotta menee mukaan ryöstäjien autoon ja jättää merkkejä, joita pojat seuraavat. Kaappauksen organisaattori on insinööri Peters, joka haluaa kaavan, apulaisina ovat Blom ja Nikke, joka hoitaa lapsia. Rasmus lapsellisuuksissaan paljastaa kaavan paikan, mutta Kalle ja Anders ehtivät ennen Eklundin huvilaan. He pakenevat rosvoja Björkin luo, ja ottavat ruokatavaroita kaupasta ja lähtevät uudestaan rosvojen perään.
Itse tarinassa jylläävät synkät uhkakuvat, ulkomaille viemisestä, lasten vahingoittamisesta ja ehkä vielä pahemmastakin. Lillköpingissä on siis tosi kyseessä, ja lopulta kaikki lapset ovat Kalvön saarella rosvojen armoilla, mutta Kalle onnistuu lähettämään hätäsanoman, mutta ehtiikö se riittävän ajoissa? Lentokone on tullut hakemaan tiedemiestä ja tämän poikaa...
Varsin jännittävästä seikkailusta on kyse ja panokset ovat suuret ja helposti räjähtävät. Kalle Blomkvist on kyllä älykäs lannistumaton mestarietsivä, joka valvoo yhteiskunnan turvallisuutta, mutta myös Anders ja varsinkin Eva-Lotta ovat avainasemassa, kun tilanne saadaan hallintaan. Rasmuksen ja Eva-Lotan ansiota on ilmeisesti se, että yksi konnista kääntyy pomoaan vastaan, ja pelastaa Rasmuksen. Lopussa Rasmus lunastaa paikkaansa valkoisissa ja valtakivi on heillä.
Lasten leikit ovat varsin hurjia, ja öisin huinitaan taisteluissa ja nuuskimassa. Tämä menee minusta kyllä hieman yli, kannatan sitä, että vanhemmat tietävät, missä teinit ovat. Kaikkien valkoisten ruusujen vanhemmat näyttivät olevan pienyrittäjiä. Lapset vaikuttavat reippailta, eivätkä rutise tekemisen puutteesta niin kuin nykypiltit (lue: heidän vanhempansa tai yleensä joku kasvatustaho, joka luulee tietävänsä asiasta kaiken), jos sähköt tai nettiyhteys katkeaa tai jos "joku" (yleensä yhteiskunnan maksettu palvelu esim. koulu, päiväkoti, työkkäri, nuokkari ..) ei anna ohjattuja virikkeitä. Tämä on oikeasti ongelma. Maailma on tekemistä täynnä, pitää vain tehdä, ja keksiä tekemistä. Lapset ovat itse ennen keksineet leikkinsä, ei tarvittu urheiluseuraa, tai ohjattua harrastusta. Vain aktiivisuudella selviämme siitä julkisen sektorin alasajosta, mikä näyttää nyt olevan edessä. Valitetaan yksityisten ja vapaaehtoisten jääkiekon ja muiden harrastemahdollisuuden kalleudesta, syntyykö onnellisuus siitä, että lapsi pelaa nuorena jääkiekkoa vanhempien pakottamana ja viemänä "keinotekoisesti jäähdytetyssä" jäähallissa ympäri vuoden, tai pelaa golfia keinokastelluilla, koneella leikatulla ja rikkaruohomyrkytetyillä viheriöillä. Kenenkään ei ole pakko harrastaa jääkiekkoa tai golfia, eikä maksaa lisenssi- tai kenttämaksuja. Jalkapallokentällä pelaaminen kaveriporukassa ei maksa kuin jalkapallon hinnan tai maastojuoksu vain lenkkareiden hinnan. Nykyaikuisiakin houkutellaan maksullisille lenkeille juoksukouluihin, tähänkö ollaan tultu?
Niille, joille on lahjoja ja halua, pitää kehittää stipendijärjestelmiä, josta palkitaan hyviä, innokkaita ja vähävaraisia. Niin menestyskin jatkuu. Kaikkien ei ole myöskään pakko harrastaa monia lajeja. Onnellisuuden mittareita voi olla muitakin, Mitä vikaa on siinä, että keksii itse tekemisensä ja tekee (laillisuuden sisällä tietysti).
Kalle Blomkvist on yksi monista Astrid Lindgrenin hahmoista.
Kirjavuoressa on blogattu koko sarjasta näin hienosti.
Stieg Larssonin Millennium -sarjassa viitataan Kalle Blomkvistiin.
Viroksi Minu lukemisblogissa on blogattu tästä samasta teoksesta näin.
Tämä on muuten vastaus hdcanisin NTK-sarjahaasteeseen
NTK-haaste on tärkeä, monen nuoren luku-ura alkaa jännittävistä tai muuten hyvistä nuorten kirjoista, siksi bloggasin juuri NTK-kirjasta oman seitsemännensadannen bloggaukseni.
