Ville Kivimäki: Murtuneet mielet, taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945, WSOY 2013, sivumäärä 473, tekstiä on 403 sivua ja loput on liitteitä ja lähteitä. Ville Kivimäen teos perustuu hänen englanninkieliseen väitöskirjaansa. Kivimäen väitöstilaisuus oli Åbo Akademissa 13.6.2013. Väitös on kuulunut historian alaan, joten teoksessa ei kovin syvälle mennä psykiatriassa tai ainakaan vaihtoehtoisten hoitojen tiimoilla.
Kansikuvalle on saatu lupa Martti Mykkäsen perikunnalta toiseen painokseen, kansikuva on suunniteltu vuonna 1954 ja on Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kansikuva.
Jos kantta verrataan Tuntemattoman Sotilaan kansikuvaan huomataan, että Kivimäen teoksen kansi on käänteiskuva eli ase on toisella puolen, väri on tumman harmaan sinertävä ja kuva sisältää säröjä eniten pään alueella. (Tämä Tuntemattoman kansi on vuoden 1973 painos, mutta kuva lienee sama).
Bloggaukseni sisältää nostoja Kivimäen teoksesta, joka kertoo sota-aikana psyykkisesti sairastuneista, niiden sairauksien yleisyydestä, diagnooseista, hoidosta ja siitä mitä tapahtui hoitojakson jälkeen.
Akateeminen tutkimus vastaa vain tutkimusongelmaan. Minua alkoi kiinnostaa teoksen luettuani, mitä näille miehille tapahtui sodan jälkeen, kuinka he sopeutuivat, miten heihin suhtauduttiin vuosikymmenten jälkeen. Vaikka vammakorvausta ei tullutkaan, ovatko he osallistuneet veteraanitoimintaan ja veteraanikuntoutuksiin. Luulisin, että pienemmällä prosentilla kuin veteraanit yleensä.
Avausluvussa Ville Kivimäki kertoo Urpo Viinikan kohtalon. Lääkäri Viinikka menetti hermonsa vuonna 1944 ja liukeni rintamalta. Hän harhailee, seuraavaksi hänet siirretään psykiatriselle osastolle ja annetaan diagnoosi ja lopulta hänet "tuomittiin kuolemaan 'sotapelkuruudesta'". Jatkosodan lopussa 1944 oli paniikkia ja joukkopaon aineksia, silloin lienee karkureita tuomittu kuolemaan jonkin verran.
Tämä teos on tavallaan Tuntemattoman sotilaan käänteiskuvaus. Tuntemattoman miehet olivat sankareita, joilla ei rohkeus eikä hermo pettänyt Riitaojaa ja Viirilää lukuunottamatta, usea kuoli tai haavoittui, mutta periksi ei annettu. Kivimäen teoksessa on näitä joille jatkuva stressi on liikaa, tykistökeskitys vie järjen ja unet ja painajaiset jäävät päälle.
Suomen sotimiselle ei varmaankaan ollut vaihtoehtoa, mutta psyykkiset vammat olivat yksi sodan "vaiettu" lieveilmiö. Ville Kivimäki viittaa monesti aiempaan saman aihepiirin Matti Pontevan väitöskirjaan vuodelta 1977. Pontevan aiemman tutkimuksen mukaan noin 28% sodan aikana hoidetuista henkilöistä olisi saanut hoitoa sodan jälkeenkin. Ponteva on varmastikin tutkinut myös huumaavien lääkkeiden käyttöä sodassa, josta Ylen elävän arkiston klippi täällä.
Kivimäki on saanut materiaalia myös muista aiemmista tutkimuksista, asiakirjoista sadoista (341) potilaskertomuksista ja tilastoista ja kirjallisuudesta, lähdeluettelo on pitkä ja vaikuttava.
Talvisota kesti 105 päivää, jo silloin oli havaittavissa psyykkisiä häiriöitä, mutta asiaan ei paneudettu niin perinpohjaisesti kuin jatkosodassa. Talvisodan aikana puhutiin lähinnä tärähtäneistä. Talvisota oli luonteeltaan puolustussota. Kivimäen teksti antaisi viitteitä, että jatkosodan osin hyökkäyssodan piirteet altistivat stressille kuten myös asemasodan jatkuva "varuillaan olo" ja kotihuolet. Stressin keräytyminen on pahasta eli vanhemmat ovat olleet suuremmassa riskissä saada oireita kuin nuoret. Jos rintamalle on joutunut valmistautumatta "pikakoulutettuna" on ennuste ollut huono. Tätä havaintoa Kivimäki päätösluvussa hieman lieventää.
Kivimäen mukaan jatkosodan alussa olisi ollut 470 000 miestä ja lopussa yli 500 000 miestä aseissa, ja nämä ovat olleet kaatumisten ja kotiutusten vuoksi osin eri miehiä. Ymmärsin, että tapahtui noin 30 000 pakoilurikosta ja 15 700 joutui psykiatriseen hoitoon. Sodan luonne huomioiden, jokainen voi miettiä onko tämä suuri vai pieni luku. Itse pidän sitä pienenä. Paikka etulinjassa on ollut kova. Tämä on ollut yksi sodan vaatimista uhrauksista ja seurauksista. Kuinka moni kirjabloggari olisi selvinnyt vuosien 1939-1944 aikaisista sodista, tuskin ainakaan itse, vaikka olen asevelvollisuuteni suorittanut tosin vain aliupseerikoulun käyneenä.
Tyypillinen psykiatrinen tapaus on ollut, että hermot menevät rintamalla, tähän on voinut liittyä karkaaminen, ja sotapainajaisia. Hermot ovat menneet ja ei enää pysty nukkumaan. Raskain taakka on ollut luonnollisesti ollut etulinjassa esim. kranaattisateessa olleilla. Korkeampi ikä näyttää olleen riskitekijä johtuen ehkä siitä että "sotastressi" on kestänyt pitkään. Hoitoon joutuneet on hoitojaksojen jälkeen joko vapautettu palveluksesta, lähetetty palvelemaan kotiseudulle, sijoitettu linnoitustöihin tai lähetetty palvelemaan rintamalle aputehtäviin. Kirjassa puhutaan joukkosidontapaikoista ja niissä palvelleista, haavoittuneiden ja kuolleiden kuljetus ei ole ollut mitenkään helppo työ.
Suhtautuminen 'sotaneurooseihin' on ollut ongelmallista, sillä hermonsa menettänyt sotilas on hyödytön tai jopa haitallinen, mutta psyykkisistä vammoista ei toisaalta voi tulla porsaanreikää luistaa rintamapalveluksesta. Suojaavia tekijöitä on ollut ainakin yhteishenki, tietynlainen huumori, nuorilla miehillä armeija on ollut "miestenkoulu", läheiset suhteet kotiin esim. äitiin.
Diagnooseista yleisin on ollut "sairasmielisyys", esim skitsofrenia on ollut diagnoosina vain 8,6% tapauksista. Hoito on ollut shokkipainotteista. Hermojen menettämistä ei ole pidetty kovinkaan kunniakkaana ja tapauksesta on jäänyt stigma.
Teosta en lähde enempää analysoimaan tai referoimaan. Minusta tämä sopii kaikille yli 18-vuotiaille armeijan käyneille tai niille, jotka eivät sitä käy.
Teos on siis väitöskirja (tai sen pohjalta suomennettu) eli siinä on rajattu aihe ja tietty tutkimustapa, se muuttaa lukukokemusta. Minä pidän kirjoista, joissa on tilastotietoa ja metodi ja niiden pohjalta tehtyjä johtopäätöksiä.
Yhteenvetona voin todeta, että sodassa olleet miehet puolustivat kunniaakkaasti maatamme ja selvisivät olosuhteisiin nähden kiitettävästi sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ymmärrystä niille sotia käyneille, joilla on vammoja.
***
Suketus on blogannut tästä näin
Linnea on blogannut näin
*****
Olen varsin isänmaallinen bloggari, joka on kuitenkin sodanvastainen. Toinen maailmansota, kuten Kivimäkikin viittaa oli fanaattisten kansanjohtajien politiikan tulosta. Miten sota estetään? Tätäkin kirjoitettaessa (22.7.2014) on menossa Ukrainan kriisi ja sisällissotamainen tilanne Itä-Ukrainassa, Gazassa on maahyökkäys, Israeliin ammutaan raketteja, lisäksi on muitakin konflikteja käynnissä. Minusta oman armeijan poistaminen vain altistaa hyökkäyksille.
Tällä osallistun Suketuksen haasteeseen Ihminen sodassa blogissa Eniten kiinnostaa tie
Listasta luin tosin vain
Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille
mutta itse laskisin mukaan Kivimäen teoksen, ja teokset
Gunter Grass: Peltirumpu
Gunter Grass: Kissa ja hiiri
Miguel Angel Asturias: Herra Presidentti
Boris Pasternak: Tohtori Zivago
Mario Vargas Llosa: Vuohen juhla
Doris Lessing: Lumous haihtuu
L.M Montgomery: Kotikunnan Rilla
Lampedusa: Tiikerikissa
J.M Coetzee: Barbaarit tulevat
J. Fenimore Cooper: Haukansilmä
Monissa muissa kirjoissa sota on taustalla tai osateemana, esimerkiksi
Aksel Sandemose: Ihmissusi
Thomas Mann: Pyhä syntinen
ja monta muuta, niissä kuitenkin pääteema on toinen, eli ylälistallakin pääsisin ilman Rukkia Blogistanin upseerikerholle.
