J Fenimore Cooper: Haukansilmä

J Fenimore Cooper: Haukansilmä, Wsoy 1964, The Pathfinder, suomentaja Ville Hynynen, sivumäärä 240. Teos kuuluu Cooperin (1789 - 1851) kirjoittamaan viisiosaiseen nahkasukkasarjaan, joka kertoo Natty Bumpposta, jota kutsutaan eri nimillä kuten Pitkä Pyssy, Hirventappaja, Opas, Polunlöytäjä, Nahkasukka ja tässä teoksessa Hirventappaja. Natty on valkoinen, mutta elää erämaassa lähinnä intiaaniystäviensä kanssa delawarien tai mohikaanien seurassa, tässä teoksessa on mukana päällikkö Chingachgook, jonka lisänimi on myös Suuri Käärme. Nattylla on vuohennahkapuku, mokkasiinit, kivääri, metsästyspuukko ja tulukset, jolla saa elintärkeän tulen aikaan. Nahkasukkasarjan alussa Natty on 23-vuotias. Tapahtumat alkavat 1740-luvulla.
Haukansilmä -kirjan idea on varsin yksinkertainen ja osin samanlainen kuin  Viimeisen mohikaani -kirjan, vaikkei aivan niin traaginen. Käynnissä on sota englantilaisten ja ranskalaisten välillä, joka aiheuttaa Nattyn opastamille ihmisille vaaroja, ja monen henki lähtee ja eräiltä päänahka.
Sota (historiassa) lopulta päättyi englantilaisten voittoon, sillä esimerkiksi Quebec vallattiin 1759. Tämän kirjan tapahtuma-aikaa ei ole aivan tarkalleen määritelty. Britit tässä lähinnä englantilaiset ja skotit joutuvat selviämään sodan keskellä. Osa siviilileistä on kaupungissa tai emämaassa ja osa menee perheen luo linnakkeisiin.
Tarinan alussa merimies Charles Cap on viemässä sisarentytärtään Mabel Dunhamia linnakkeeseen kersantti-isän luo. Kaksikkoa on saattamassa intiaani Nuolenpää ja tämän vaimo Kevätkaste. Kun saattovastuu siirtyy Natylle eli Hirventappajalle, Chingachgookille eli Suurelle Käärmeelle sekä Jasper Westernille eli Vesikoiralle, Nuolenpää kavaltaa joukon mingoille ja irokeeseille. Joukkion on ollut tarkoitus matkata linnakkeeseen kanooteilla, mistä on kansikuvakin. He joutuvat voimakkaiden virtausten ja sitten iskujen kohteeksi. Kovien taistelujen jälkeen Chingachgookilla on monta päänahkaa vyöllään, mutta Ontarioon lopulta saavutaan. Varuskunnassa tutustutaan majoitusmestari Muiriin, miehellä on kovat luulot itsestään. Hän kosii myös Mabelia, mutta tytön käsi on luvattu Haukansilmälle. Matka jatkuu Lokki-laivalla ja Jasperin ranskankielen taito herättää epäilyksiä ja ainoa vedet tunteva mies laitetaan karanteeniin. Kahakkaa on sen jälkeen isompaa ja pienempää, Kevätkaste lukittautuu Mabelin kanssa Hirsilinnaan, ja Mabelin silmien eteen tulee liuta raatoja, osa ilman skalppia. Kirjan suurin jännite syntyy siitä, kuka saa Mabelin omakseen ja somakseen. Varsin arvattavaa sen sijaan on, kuka briteistä on ranskalaisten kätyri. Joukossa yksi kauppaa kunniansa kultarahoista. Nuolenpään oikea luontokin selviää.
Koska tarina jatkuu seuraavassa kirjassa, jää Natty naisetta erämaahan samoilemaan. Chingachgookin taival myös jatkuu ja kaverilla on aimo läjä päänahkoja vyöllään.
Nämä Nahkasukkasarjan kirjat ovat luultavasti varsin osuvia intiaanikirjoja. Loppujen lopuksi, mitä tapahtuu ei ole tärkeää vaan miten. Cooper on aikalainen ja asunut intiaanien mantereella ja hänellä on ollut omakohtaisia kokemuksia ja kirjoitetusta ajasta hänellä on perimätietoa. Teoksissa juonen lisäksi on paljon erätaitoa, Silloin ei ole ollut gps:ää, ei kännykkää, ei teknisiä vaatteita eikä edes tulitikkuja. Jos eksyi tai loukkaantui, luultavasti menehtyi tai tapettiin. Kirjan kerronnassa on paljon melodramaattisia juonenkäänteitä rakkauden vasamat viuhuvat tiuhemmin kuin intiaanien nuolet, joista ei ole ollenkaan mainintaa tässä kirjassa. Nuolenpääkin oli lopussa ilman päänahkaansa.
Tämä on legendaarinen poikakirja.
*****

James Fenimore Cooper: Viimeinen Mohikaani, ensimmäinen "intiaanikirja"

Viimeinen Mohikaani kuuluu James Fenimore Cooperin (1789 – 1851) intiaanien ja valkoisten suhteita käsittelevään Nahkasukka -sarjaan. Sarjan kronologisesti ensimmäinen osa on Hirventappajaa, jossa esitellään päähenkilö eränkävijä Natty Bumppo (myös muodossa Bumpo). Nattyn intiaanikumppanit ovat mohikaani Chingachgook ja tämän poika Unkas. Natty tunnetaan myös nimellä Hirventappaja ja Haukansilmä, vaikka hän on siis valkoinen metsästäjä ja eränkävijä, mutta viihtyy myös luotettavien intiaanien seurassa. Tässä teoksessa Natty Bumpo -nimi mainittiin vasta teoksen jälkeen olleessa "esittelyssä".

Vaikka James Fenimore Cooper oli syntynyt vasta Yhdysvaltojen itsenäistyttyä 1789, Viimeisen Mohikaanin tapahtumat sijoittuvat Englannin ja Ranskan välisiin sotiin, joissa käytettiin paikallisia intiaaniheimoja mm. tiedustelijoina, teos tapahtuu vuonna 1755, teos lienee kirjoitettu vuonna 1826. Teoksessa on tiivistä tekstiä 346 sivua ja kaksi sivua kirjalijasta. Tässä 1962 Nuorten toivekirjaston painoksessa on muutama mustavalkokuva. Z Burianin piirrostekniikka on minusta poikkeuksellinen nuorten kirjoissa.

Unkasin rintaan on tatuoitu kilpikonna, s.303, Unkas on viimeinen mohikaani?

Viimeinen mohikaani on minusta hyvin ja realistisesti kirjoitettu. Teksti aukeaa eri tavalla, kuin poikakirjat yleensä, eli sitä ei varsinaisesti voi pitää poikakirjana vaan intiaanikirjana.

Eurooppalaiset valloittivat mannerta idästä. Pohjoisessa mainitaan hollantilaiset, englantilaiset ja ranskalaiset. Periaatteessa eri kansallisuuksien lisäksi oli merkittävä rooli myös siirtolaisilla, mikä seikka varmasti johtikin Amerikan Yhdysvaltojen itsenäistymiseen vuonna 1776, emämaan.ja siirtomaan jännite on aina olemassa. Teoksessa näkyy myös englantilaisten ja ranskalaisten jännite. Katsottaessa sen aikaisia karttoja, varsin pieni kaistale idästä oli valkoisten asuttamaa 1750-luvulla, eli Länsi oli vielä "valloittamatta".

Teoksen alussa lähtee metsälinnakkeeseen majuri Duncan Heyward, kaksi kenraalin tytärtä Cora ja Alice Munro, virsilaulunopettaja David Gamut ja intiaaniopas Ovela Kettu. Ovela Kettu harhauttaa saattojoukon ranskalaisten vasallien huronien armoille, kenraalin tyttäret kun ovat hyviä vankeja. Ovelaa Kettua ovelammaksi osoittautuu trio Hirventappaja eli Natty ja mohikaaniduo Chingachgook ja Unkas. Ovela kettu on kostonhimoinen ja kavala skunkki, joka saa teoksessa vain pahaa aikaiseksi. Tehotrio saa saattojoukon kertaalleen turvaan, mutta linnake on piiritetty, ja sovitaan antautumisesta, ja ranskalaiset lupaavat säästää antautuvien hengen ja aseet, mutta ...

Naisia suojellaan erämaassa. Natty on ihastunut Aliceen, mutta heistä ei tule paria. Paria ei tule myöskään Corasta eikä Unkasista. Cora nimittäin tapetaan ja intiaani Unkasin suru on pohjaton, myös Nattyn sydän särkyy ja hän jää naimattomaksi eränkävijäksi.

Tapahtumia - vangiksi joutumista, taisteluita, pakoja, takaa-ajoa ja piileskelyä - on runsaasti. Itse asiassa näin selitettynä juoni vaikuttaa varsin yksinkertaiselta, eikä tee teokselle mitenkään oikeutta, eli juoni aukenee hitaasti ja paljon pitää itse päätellä.  Naisten aseman vuoksi uhka on aina läsnä ja taisteluja on, mutta päänahka saa olla turvassa, mutta teoksen loppu ei ole onnellinen vaan hyvinkin traaginen, joka on ehkä jättänyt teoksen elämään sukupolvilta toiselle. Myös teoksen nimelle saadaan selvitys.

Traagisuuden vastapainona virsilaulun opettajan kustannuksella lasketaan paljon leikkiä. Kaveri ei näytä kuuluvan siihen maailmaan, huonommin kuin reippaat siskokset. Tosin virren veisuusta on muutamasti apuakin, kaveri kun on missiossaan ehdoton, ja  kajahduttaa laulun oikeaan paikkaan. Lopulta virsilaulun virittelijän käy kuin monen muunkin asiaansa innostuneen henkilön: hänet hyväksytään.

Kyynisiä vihjailuja on myös emämaiden motiiveista.

Intiaaniheimosta mainitaan ainakin irokeesit, mohikaanit, delawaret ja huronit. Huronit olivat ranskalaisten puolella ja heitä panetellaan milloin "viekkaiksi käärmeiksi", "käärmeen sikiöiksi" jopa "pirun sikiöksi", tämä ei välttämättä ole koko totuus, sillä myös Chingachgook tarkoittaa Suurta käärmettä, hänen oveluutensa vuoksi. Intiaanien käytökseen vaikuttaa teoksessa Ovela Kettu niminen hämmentäjä. Tällaiset hutun hämmentäjät kuuluvat sotiin. Heidän kaunaisen kostonsa vuoksi kaikki muut, varsinkin syyttömät saavat aina kärsiä. Tämä henkilö olisi voinut olla hyvinkin eurooppalaisten puolella ja olikin ainakin osan aikaa, kateellinen kaunakko kun ei katso koskaan kansallisuutta

Minusta teos kuvaa siirtomaan sotien karua arkea hyvin, intiaaneihin liittyviä kliseitä on jonkin verran, minusta loppua kohti jopa liikaa, tosin teoksen lukemisen jälkeen ei liene epäselvyyttä, kuka asui Amerikassa ensin. Pohjois-Amerikan intiaanit olivat hajallaan, ja liittoutuivat ainakin tässä häviäjän puolelle. Kuvaus on realistista ajasta, jolloin metsä oli vielä asumatonta, eikä ollut karttaa eikä GPS:ää, eikä edes lennätintä oltu keksitty.

****
Intiaanikirjojen genre alkoi tästä teoksesta. Minusta intiaanien kielenkäyttö ja osin kuvaus tuntui olevan samanlaista kuin Morrisin Lucky Lukessa, eli luultavasti tämä on ollut esikuvana kaikille perässä hiihtäneille myös Lucky Lukeille ja ehkä jopa Umpahpahille, jota pidän hieman parempana intiaanikuvauksena kuin Lucky Lukea, sarjakuvien tarkoitus on myös hauskuttaa. Viimeisessä mohikaanissa puhutaan tulivedestä, kun Lucky Lukessa puhutaan tuliliemestä. Viimeisessä mohikaanissa annetaan lahjaksi helyjä ja koruja, kuin myös myöhemmissä teoksissa

Piirrostekniikkaa voit vertailla postauksen  kuvien välityksellä


Morris: Sinijalat tulevat  albumista

Morris&Goscinny: Mustat Kukkulat albumin yksityiskohta

Umpahpah on reipas intiaani

Viimeinen Mohikaani -teoksessa on kuvattu myös niitä uhreja, jotka siirtomaissa on jouduttu antamaan. Rankkaisin tämän varsin korkealle poikakirjojen kategoriassa, mutta teos ei ole kovin helppolukuinen, koska jyvälle pääsee vasta kun teoksesta on lukenut noin 50 sivua. Kertasin tällöin itse alkulähtökohdan. Teos on myös erittäin jännittävä, joskin juonen käänteitä on jopa liikaa.

J. Fenimore Cooperin Haukansilmästä olen blogannut NÄIN.