torstai 28. joulukuuta 2017

Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu


Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu, alkuteos Till dess din vrede upphör 2008, suomentanut Sanna Manninen, Otava 2008, sivumäärä 282.

Kunnes vihasi asettuu alkaa 17-vuotiaana kuolleen tukholmalaisen tytön Wilma Perssonin  näkökulmalla "Minä muistan miten me kuolimme. Minä muistan ja minä tiedän.". Kuollut Wilma kuvailee omaa ja poikaystävänsä Simon Kyrön  hukkumiskuolemaa yhdeksäs lokakuuta. Wilman ruumis löydetään vasta kuudestoista huhtikuuta, pokaystävän ei lainkaan.

Dekkarisarjan päähenkilö Rebecka Martinsson on syyttäjänä Kiirunassa, hänen etäpoikaystäväsä ja entinen pomonsa Måns Wenngren on edelleen töissä Tukholmassa Meijer & Ditzingerin lakiasiantoimistossa. Poliisista eniten on valokeilassa monen lapsen äiti Anna-Maria Mella, mutta myös Sven-Erik Stålnacke, Fred Olsson, ja Tommy Rantakyrö ovat palveluksessa.

Anna-Maria Mella jututtaa Wilma Perssonin äidinäidin äitiä 82-vuotiasta  Anni Autiota, jonka luona Kiirunassa Wilma Persson oli paljon. Mella jututtaa myös Annin pikkusiskoa Kerttua, joka on avioitunut hurjaan Krekulan sukuun. Krekulat ovat moukkamaisia, isokokoisia öykkäreitä, jotka terrorisoivat koko tienoota. Kukaan ei uskalla nostaa tai ajaa juttujaan heitä vastaan. Krekulat myös tehtailevat valituksia viranomaisista, mistä he eivät todellakaan pidä.

Anna-Mari Mellan tullessa kuulemaan Krekulan perhettä, perheen kuusikymppiset Kertun pojat ja yriitäjämiehet puhkovat Anna-Marian auton renkaat, ja varastavat kännykän, ja lähettelevät sillä tekstiviestejä Anna-Marian tyttärelle ja sopivat tapaamispaikkoja. Todella kamala perhe, ja suku, jonka jäsenet ovat kuuluja koulukiusaajia, ja rahan kiristäjiä sekä velkojen perijöitä. Tämä on hyvin tyypillinen teema Åsa Larssonilla, eli on ihmisiä, perheitä tai sukuja tai yhteisöjä, jotka elävät omien sairaiden sääntöjensä mukaan kuin pellossa, kiusaavat ja pahoinpitelevät toisia, eikä yhteiskunta saa heitä mitenkään järjestykseen. Tätä ilmiötä on minusta yhä enemmän myös Suomessa. Niitä, jotka tekevät ilkivaltaa tai väkivaltaa, tuskin koskaan saadaan kiinni, eikä silloinkaan saada vastuuseen, sillä poliisilla ei ole resurssia tutkia rikoksia niin paljoa, että tuomioistuimella olisi riittävästi näyttöä tuomitsemiseen. Syytetyllä voi olla usein vielä valtion maksama asianajaja, uhrilla ei. Ehdollinen vankeusrangaistuskaan ei minusta ole osoittautunut kovinkaan tehokkaaksi keinoksi hillitä häirintää ja rötöstelyä, ja vielä vähemmän lähestymiskielto. Ihmettelen myöskin vankien opiskelua pelkän pannan kanssa julkisissa oppilaitoksissa. Tässä kirjassa on toinen ainoa kiinni saatu murhaajista opiskelee matematiikkaa kiven sisällä ilman halua tehdä armonanomusta. Osa konnista ei siis saa maallista rangaistusta.

Kuollut Wilma ohjaa Rebeckaa, joka puhuu oikeuslääkäri Lars Pohjanen kanssa. Pohjanen havaitsee, että Wilma Perssonin on keuhkoissa oleva vesi ei ole jokivettä, vaan järvivettä, eli Wilma oli hukkunut eri paikassa kuin oli löydetty. Siirtämällä kadonneiden autoa, poliisia oli harhautettu. Missä on toinen kadonnut? Tutkinta jauhaa lähemmäs arvoitusta, ja hermostuttaa useita ihmisiä. Motiivi on menneisyydessä toisen maailmansodan ajassa, jolloin osa väestöstä auttoi natseja erilaisissa toimissa. Olin lukenut tämä kerran aiemmin ja itse ratkaisu tai perimmäinen motiivi oli minulta unohtunut ja yllättävä. Loppuselvittelyt ovat taas rajut, mutta tällä kertaa Rebecka suojelee elämää.

Rebecka Martinssonista on jo kiinnostunut kaksi miestä, tukholmalainen huippujuristi Måns Wenngren, mutta myös  rikoskomisario ja koirankasvattaja tulipalossa kasvonsa turmellut Krister Eriksson. Rebecka jää vielä Månsin kainaloon, kun Eriksson lahjoittaa Rebecakalle koiranpennun. Rebecka tulee hyvin koirien kanssa toimiin, ja niitä kirjasarjassa on miltei jokaisella.

Åsa Larssonin Kunnes vihasi asettuu on hyvä dekkari, jonka vahvuutena on erikoinen näkökulma, joka toimii minusta yllättävänkin hyvin.

Annika on blogannut tästä NÄIN.

Rebecka Martinsson -sarja on nyt kokonaan blogattu
Aurinkomyrsky (2003),
Suden taival (2004),
Musta polku (2006)
Kunnes vihasi asettuu (2008)
Uhrilahja (2011)

****
Åsa Larsson (s. 28.6.1966) on Uppsalassa syntynyt ja Kiirunassa varttunen ruotsalainen entinen verojuristi ja nykyisin myös kirjailija.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Isaac Asimov: Tähdet kuin tomua



Isaac Asimov: Tähdet kuin tomua, alkuteos The Star Like Dust, suomentanut Matti Rosvall, Kustannus Jalava 2011, sivumäärä 232.

Biron Farrill 23-vuotias yliopisto-opiskelija joutuu Maassa ovelan murhayrityksen kohteeksi. Hän saa apua Sander Jontilta ja kuulee, että hänen isänsä Widemosin tilallinen on vangittu ja luultavasti teloitettu. Hän kuulee tämän Maassa. Biron matkustaa salanimellä Nebulan tähdistöön Rhodiaan, mutta peiterooli vuotaa, mutta valtaa pitävä Tyrannia ei halua lisää marttyyreja, joten Biron saa olla vapaana, mutta tarkkailussa.

Rhodiassa Biron käy keskusteluja  Direktorin tyttären Artemisian kanssa, Tyrannia haluaa naittaa tytön vanhalle miehelle, joka on saattanut jo kolme vaimoa hautaan. Artemisia ei halua olla neljäs. Rhodia on 200 vuotta sitten asutettu  planeetta, jossa tasapainoillaan Tyrannian kanssa, planeettaa hallitsee hölmö, mukautuvainen ja heikko  Hinrik. Tyranniaa edustaa planeetalla sotaherra Simok Aratap, joka osallistuu juonitteluun. Itse asiassa koko kirja on juonittelua, pakoa, salaliiton keskuspaikan etsimistä, lisäksi kateissa on maapallon esihistoriasta oleva vaarallinen tai arvokas asiakirja. Matka, joka on pakomatka jatkuu Bironin varastettua Aratapin aluksen. He hyppäävät hypeavaruudessa Linganen planeettaan. Siellä puhekumppaniksi seuloutuu planeetan hallitsija Autarkki, joka osoittautuu Bironin tuntemaksi Sander Jontiksi....

Kuulostaa sekavalta, ja on sekavaa, mutta Asimovin kirjaamana kaikki selviää, kuka puhuu totta, ja kuka on konna, missä on kapinan tukeva keskus, ja mikä asiakirja se on.  Englanninkielisessä wikipediassa, juoni on avattu TÄÄLLÄ. Suomalaisessa wikipediassa selviää hyvin dokumentti TÄÄLLÄ, ja osa juonesta.

Itse arvasin kapinakeskuksen sekä sen, että Biron ja Artemisia yhdistävät hynttyynsä, mutta, että dokumentti oli USA:n itsenäisyysjulistus, oli minulle suuri yllätys, ideana ilmeisesti se, että kansa voi hallita, oletan, että nykyään Yhdysvaltoja hallitsee harvat ja valitut ihmiset, ja etupäässä raharikkaat, ja suuryhtiöt, jos olen väärässä voi twiitata tunnisteella #Jokkeväärässä.

Asimovin galaksi
Olen lukenut Asimovilta paljon, ja siksi luin tämänkin. Tässä galaksi on samantyyppinen kuin Säätiö- ja robotti-sarjassa, eli ihmiset asuttavat Linnunrataa. Ihmisten alkukoti on Maa, jossa on ongelmia radioaktiivisuuden kanssa. Planeettoja muokataan asuttavaksi, ihminen sopeutuu jonkin verran poikkeaviin olosuhteisiin, mutta mitä enemmän planeetta on maan kaltainen sen parempi. Asuttuja planeettoja on ainakin yli 1000 ja asumiskelpoisia on miljoonia.
Matkustus suoritetaan hyperavaruushypyin. Kuten olen aiemminkin todennut kirjoissa on tahatonta huumoria liittyen matematiikkaan: "jonka säde olisi jäljellä olevien hyppyjen vektorien summa".
Hyperavaruuden läpi on mahdollista siis hyppiä (summavektoria pitkin :) ja alieetterin läpi on mahdollista jäljittää aluksia ja välittää viestiä. Muuten katsellaan kirjafilmejä.

Isaac Asimovin Tähdet kuin tomua sain joululahjaksi, ja on Asimov-fanien lukulistalla. Teoksena en pidä sitä Scifin mestarin parhaimmistona, mutta sisältää monta hyvää juonikulkua, joita on myöhemmin käytetty kirjoissa.

Kuin tomua tähdet ympärilläin,
elävien valojen usva ja utu -
avaruuden kaiken siinä näin
kun tuo näky silmiini avautuu
s.37 Bironin itsensä 19-vuotiaana kirjoittama runo, ei minusta niin hieno runo, mutta on runo.

****

Isaac Asimov (1920 - 1992) oli yksi nerokkaimmista ja tuotteliaimmista scifikirjailijoista
Olen blogannut Teräsluolista, Alastomasta auringosta, Säätiö-sarjasta ensin, ja vielä uudestaan. Säätiö ja maa -kirja päättää Säätiö-sarjan, ja viimeiseksi ennen kuolemaansa Asimov kirjoitti Säätiön etkot eli Säätiön alkusoitto ja Kohti Säätiötä. Aivan erilaista Asimovia edustaa teos Itse Jumalat

tiistai 26. joulukuuta 2017

Åsa Larsson: Musta polku



Åsa Larsson: Musta polku, alkuteos 2006, suomentanut Katriina Savolainen, Otava 2007, sivumäärä 368.

Åsa Larssonin kolmannessa  dekkarissa Musta polku kirjasarjan päähenkilö Rebecka Martinsson on palannut Kiirunaan ja toimii kollegoiden mielestä liiankin tehokkaasti syyttäjänä. Aiempia Rebeckan traumoja käydään läpi. Rebecka haikailee entisen pomonsa Måns Wenngrenin, perään ja pari lähenee sylikontaktiinkin kirjan loppusivuilla. Rebeckan lapsuutta ja nuoruutta ja sen ongelmia käsitellään takaumin. Hänet kasvatti lopulta isoäiti Kurravaarassa.

Mustan polun lukeminen oli hyvin jännittävä ja kiehtova kokemus, ensimmäistä kertaa tämän opuksen luin kymmenisen vuotta sitten. Tarinassa on paljon enteitä ja selittämätöntä, enkä tässä bloggauksessa paljasta tätä kirjan kiehtovinta puolta, sen saa jokainen kokea lukemalla tämän dekkarin.

Mustan polun alussa 2005 naisen ruumis löytyy jäisistä oloista 'arkista'. Ruumis tunnistetaan Inna Wattrangiksi, joka on Kallis Miningin tiedottaja. Kallis Mining on kaivosalan toimija kolmella mantereella, mutta myös Kiirunassa. Yhtiön perustaja Mauri Kallis on köyhistä oloista ponnistanut miljonääri. Hänen lähipiirissään ovat Honorine eli Inna Wattrang ja hänen veljensä Jakob eli Diddi Wattrang, jotka ovat kopeita aatelisperheen lapsia. Mauri on otettu nuorena huostaan, mutta sinnikkyys mahdollisti opinnot kauppakorkeakoulussa. Ensimmäiset isot rahat tulivat osakekeinottelulla, kaivosyhtiön perustaminen tekee Maurista lopullisesti rikkaan.

Mauri on tutustunut Diddyyn kauppakorkeakoulussa, ja sen jälkeen Innaan. Diddy ja Inna ovat tottuneet loisteliaaseen elämään, jonka hinta on maksettu vekseleinä, ja erilaisin palveluksin. Diddia kuvataan hyvin valloittavaksi ja hurmaavaksi, mutta toisaalta ylimieliseksi ja vastuuntunnottomaksi. Inna seurustelee vanhempien miesten kanssa, ja ajautuu väkivaltaisiin suhteisiin.

Mauri menee hyviin naimisiin niin ikään aatelisen Ebban kanssa. Mauri lunastaa appivanhempien kartanon Reglan, jossa hän asuu vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Kartanossa asuvat lisäksi Diddi perheineen. Maurin biologinen äiti synnyttää mielisairaalassa ollessaan tyttären Esterin, joka on minusta koko tarinan herkkä mutta vahva päähenkilö. Ester kasvaa saamelaisperheessä, ja hakeutuu Tukholmaan taidekouluun, mutta muuttaa myös kartanoon Maurin läheisyyteen.

Anna-Maria Mella ja Sven-Erik Stålnacken Kiirunan poliisista tutkivat Inna Wattrangin murhaa. Kallis Miningin liiketoiminnan arvioimiseen he pyytävät Rebecka Martinssonin asiantuntevaa apua.

Tutkinta porautuu yhä syvemmälle ongelmakaivoksen sisälle, ja kuonaa löytyy, ja samaan aikaan Kallis Miningin kansainväliset kumppanit aiheuttavat ongelmia. Koko kirjan kiihkoisa, ja yllättävän raaka loppuselvittely tapahtuu Reglan kartanossa.

Esterin tarina on minusta todella kiehtova. Muuten kerronta poukkoilee eri näkökulmissa ja aikatasoissa ja on nyt toiseen kertaan luettuna hyvin raaka ja loppuratkaisultaan minusta moraaliton, suurin konna pelastetaan!

Rebecka Martinsson -sarja:
Aurinkomyrsky (2003)
Suden taival (2006)
Musta polku (2007)
Kunnes vihasi asettuu (2008)
Uhrilahja


*****
Åsa Larsson (s. 28.6.1966) on ruotsalainen kirjailija.

Dekkarisarjan päähenkilö Rebecka Martinsson on alun perin Kiirunasta, mutta toimi Tukholmassa asianajotoimistossa, josta on siis palaamassa kotiseuduilleen. Rebeckalla on jonkinnäköinen suhde entiseen työkaveriinsa (tai on pomo) Måns Wenngreniin.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Heikki Harma: Asfalttihippi



Heikki Harma: Asfalttihippi, Muistelmia putkiradiosta ruusuportille, kirjoittaneet Heikki Harma ja Tuula Kousa. Otava 2017, sivumäärä 285.

Heikki Harman teos Asfalttihippi on muistelmien ensimmäinen osa, se alkaa lapsuudesta ja päättyy Ruusuportille vuoteen 1979, toista osaa kevyesti luvataan, katsotaan saadaanko toinen osa, tulihan lopulta Hectorock II:nkin.

Olen, vaikka en ole samaa ikäluokkaa, kuunnellut Hectorin musiikillisen tuotannon pääosin läpi, ja arvostan varsinkin sanoituksia, mutta pidän myös Hectorin folk-soundista, mutta eniten 1980-luvun levytyksistä ja sen osin rujosta äänimaailmasta (Woyzeck, Mistä on Kymysys? ..), joita tässä teoksessa ei käsitellä. Hectoria en ole edes koskaan nähnyt livenä.

Hector on Tölikan kundi, suurten ikäluokkien lapsi, kävi vuoroluvussa kansakoulun, ja oppikoulun tuplaillen. Isä oli meloja ja toimari, lopulta sydänvaivat veivät hautaan. Äiti kuoli vuonna 1987. Pidän teoksen parhaimpana osana lapsuus- ja nuoruusmuistoja, tai niihin entisenä pikkupoikana pystyn parhaiten samastumaan. Kiinnostavaa on myös bänditouhujen kuvaaminen, ja kirjassa on kattava henkilögalleria, mutta en ole koskaan kuunnellut 1950-, 1960- tai 1970-luvun musiikkia, niin menee minulta suuremmilta osilta ohi. Eniten muita kiinnostanee Hectorin kuvaus ulkomaanmatkoistaan toimittajana, ja hän haastatteli myös Peter Gabrielia ja David Bowieta.

Hector debytoi lukioaikana Palkkasoturillaan, ja sai poissaolostaan jälki-istuntoa ja käytöksenalennusta, myöhemmin Hector soitti Cumuluksessa, ja Hullujussi-yhtyeen Holle Holopainen ja Eeki Mantere pyöri kuvioissa H.E.C -aikana ja ehkä ennenkin.

Heikki Harma kuvaa Suosikkia, sen juttuja, omaa suosiotaan ja silloista elämäntilannettaan, suosittu esiintyjä, siviilityö Ylessä ja perhe, vaikea yhtälö. Kirja on minusta hyvin rehellinen, siinä ei pidellä sädekehää omien tekemisten yläpuolella. En levittele kenenkään henkilötietoja, joten nämä tarinat suosion lunnaista voi jokainen lukea kirjasta, jonka varasin kirjastostakin, olin jonossa noin sadas, mutta hankin lopulta kirjan kirjakaupasta.

Hector kävi viulutunneilla, mutta ne jäivät, ja hän tutustui isobroidin kitaraan, kuunteli Shadowsia, ja esiintyi  Les Miragesissa lähinnä kouluissa, Hectorina hän esiintyi ensi kertaa Folk-klubilla. Hector on kirjoittanut paljon tekstejä muille, ensimmäisiä oli Maaritille tehty teksti Lainaa vain.

Omista kappaleistaan hän nostaa esiin Tuulisina öinä. Tämän kappaleen merkityksestä hän puhui Vain Elämää -ohjelmassa, jonka kauden suurin Hector-veto oli minusta Mikko Kuustojen rujo Woyzeck. Freemanille Hector teki paljon hyviä tekstejä, parhaiten tunnetaan biisi Ajetaan me tandemilla.

Minusta Hectorin parhaita levyjä ovat Herra Mirandoksen ja Hectorock I:n lisäksi 1980-luvun levyt, Eurooppa, Hyvää yötä Bambi, Nuku Idiootti, sekä Varjot ja Lakanat, mutta nämä ovat aina niitä makuasioita.

Kirja päättyy Ruusuportin tunnelmiin, levy on tehty yhdessä Hectorin toimittajaystävän ja koripallokaverin Tommy Tabermanin kanssa. Myöhemmin Tommy oli kirjailija ja runoilija aivan päätoimisesti. Levyn tekstit perustuivat Dan Andersonin runoihin, joita Taberman käänsi ja yhdessä tekivät aineistoa. Levy on minulle tuntematon, mutta varmasti hyvä.

Asfalttihippi on Hector-fanille kiintoisaa lukemista, bloggaus on kylläkin torso, koska kirjan paras myyntiaika on menossa. Artistikirjoista se on kyllä sieltä parhaimmasta päästä, yleensä ne ovat joko liian ulkopuolelta kirjoitettua, tai omakehua, tässä on hyvinkin realistinen ote. Hector kertoo myös tahmeasta sivariajastaan ja kirjaa ylös Viimeinen unelma -biisin sanat: "Sivariksi lähdin - olin niin tosissain - Takin toiset kääntää voi - itse pärjännyt oon omassain". Ulkoisesti minun on vaikea löytää kosketuspintaa tähän ja olen monesta asiasta aivan vastakkaista mieltä (esim. sivari-asia ja päihteet), mutta maassamme on mielipiteen vapaus. Yhteyksiä löytyy todella paljon kirjallisuuden saralla, monista Harman mainitsemista runoista ja proosasta. Heikki Harma mainitsee lukemisistaan, joista ensimmäisiä oli Aku Ankka, mutta useita kirjoja mainitaan, tässä vain muutamia, mutta joista itse olen blogannut:
Jules Verne: Sukelluslaivalla maapallon ympäri
Anni Swanin tuotanto, tässä linkki Ollin oppivuosiin
Mark Twain Huckleberry Finnin seikkailut
Lewis Carroll: Liisa Ihmemaassa
C.S Lewis: Narnian tarinat
*****

Heikki Harma (s. 20.4.1947 -) on laulaja, muusikko, säveltäjä, sanoittaja ja toimittaja, lue yllä. Tuula Kousa on kustannustoimittaja, ja jolla on yritys Maisteri Kousan Agentuuri ja Editointi Oy. Ajanjakso kattaa LP-levyt:  Nostalgia  (1972), Herra Mirandos  (1973), Hectorock I  (1974), Liisa pien  (1975), Hotelli Hannikainen  (1976), H.E.C.  (1977), Kadonneet lapset  (1978) sekä Ruusuportti  (1979).

torstai 21. joulukuuta 2017

Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa



Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa, Gruppenbild mit Dame, 1971, suomentanut Kai Kaila, Otava 1973. sivumäärä 392.

Heinrich Böllin romaani Nainen ryhmäkuvassa kertoo nykyhetkessä 48-vuotiaan Leni Pfeifferin (syntyi Gruytenin perheeseen vuonna 1922) elämänvaiheita siihen saakka, kun hän saa neuvostoliittolaisen sotavangin kanssa lapsen Levin. Kirjan lopussa tehdään katsaus nykyhetkeen vuonna 1970, jolloin Lev Gruyten pääsee vankilasta kärsittyään pienehkön tuomion shekkipetoksista.

Kirjan kertoja tai oikeastaan kirjoittaja on haastatellut lukuisan määrän Lenin tuntevia ja elossa olevia ihmisiä, jotka esitellään teoksen alussa. "Kertoja" käyttää itsestään lyhennystä tek. Teoksen nykyaika on siis alkuvuosi 1970, mutta pääosa tapahtumista sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, joskin tapahtumia pohjustetaan sotaa edeltävältä ajalta.

Kertoja ja kerronta
Kertoja nimeää itseään lyhenteellä tek. joka kaiketi tarkoittaa tekijää. Tekijä on haastatellut ihmisiä, useita moneen kertaan, sillä Leni ei ole antanut lausuntoja. ja kirjan loppu osa on "reaaliaikainen".

Kirjan tyyli dokumentaarista tarkkaa kerrontaa, jossa näkökulmat vaihtelevat. Valtaosa kirjasta eli Lenin nuoruuden kuvaus on hyvinkin onnistunutta. Kirjassa ei minusta ole kysymys Lenistä, eikä Levistä, vaan Saksan sotaan valmistautumisesta, ja siviilielämästä sodan aikana ja Saksan valloituksen ajasta ja miten ihmiset menettelilivät sodan jälkeen. Vuoden 1970 kuvaus sen sijaan on minusta hyvinkin kummallista ja haparoivaa. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin hyvä.

Jos et halua tietää juonesta ja henkilöistä lopeta luku-urakka tähän (juonta on käsitelty myös Wikipediassa täällä, itse en allekirjoita kuvauksesta juuri mitään. "Leni ei sopeudu kulutus-, suoritus- ja voitto-orientoituneeseen yhteiskuntaan", ei niin, mutta Leni on irrallaan ja omituinen jo syntymästään saakka.  Romaanin "rakennetta on verrattu muun muassa oikeudenkäyntiin ja roomalaiskatolisen kirkon autuaaksijulistamiseen, sillä Leni yhdistettiin useissa kohdissa Jumalan äitiin Mariaan". Tämäkään ei minusta pidä paikkaansa. Ihme-asia liittyi nunnaan nimeltä Rahel, ja se selitettiin vanhoilla geysireillä alueella, Rahelin haudalla kukki ruusupensas. Kirjan alkuosassa selitetään, että "Hän on tuttavallisessa suhteessa neitsyt Mariaan, näkee hänet television kuvaruudussa miltei päivittäin, joka kerta yllättyneenä, että neitsyt Maria on vaaleaverikkö ...". s. 17. Koska Leni itse on vaaleaverikkö, luulen, että hän näkee omat kasvonsa tv-ruudussa.

Juoni ja henkilöt (en kerro, miten kirja päättyy, mutta minusta kirjan juoni on seuraava)
Lenin isä Hubert Gruyten oli syntynyt 1899 ja oli rintamalla vuoden ensimmäisessä maailmansodassa, hän avioituu Helene Barkelin kanssa  ja saa runsaat myötäjäiset perustaa rakennusalan yrityksen, joka kukoistaa 1930-luvun lopussa Saksan tehdessä linnoituksia ja bunkkereita. Leni valittiin koulunsa saksalaisimmaksi tytöksi, hän on pitkä ja vaaleatukkainen. Leni oli huono koulussa, ja sai siirron miltei apukouluun. Oppikoulukaan ei sujunut, ja hän kävi myös luostarissa koulua. Luostari-aikaan puhutaan ulosteista, jota analysoi Rahel-niminen nunna, joka lopulta kuolee ja haudataan. Hänen haudallaan kukkii ruusupensas. Lenin ystäviin kuuluu Margret Ziest (myöh. Schlömer), joka suhtautuu naimiseen vapaasti, hän saa potkut koulusta, oltuaan yhteyksissä koko kirkkokuoron kanssa tosin vain yhden kanssa kerrallaan. Hän kuolee vuonna 1970 sairaalassa johonkin sukupuolitautiin. Kertoja koittaa jostain syystä porautua Lenin miehiin. Leni toimii alkuun isänsä yrityksessä, ja on neuvotteluissa lähinnä ulkomuotonsa vuoksi. Hänen ensimmäinen vakava ihastumisensa on serkkunsa Erhart, jonka kanssa hän haluaisi "olla sillai" kanervikossa, "hän hautoi mielessään tuumaa käydä Erhardin luona pohjoisessa ja saavuttaa täyttymyksensä hänen kanssaan kanervikossa" s.89. Kanerva-asia linkitetään Suomeen, en ymmärtänyt, miksi, mutta Lenin myöhemmät naiskentelemiset tapahtuvat monesti kanervien päällä. Erhardin vanhemmat vastustavat suhdetta, eikä se saa kruunuaan, kun Lenin veli Heinrich ja Erhart teloitetaan. Lenin veli Heinrich vastustaa sotaa, siitä teloitus johtuu. Leni masentuu, mutta tutustuu tanssiaisissa Alois Pfeifferiin, saksalaiseen sotilaaseen. Tanssiaiset jatkuvat salsalla sängyssä, ja pari menee naimisiin. Vihkiloma päättyy, ja Alois lähtee ja kaatuu, Leni on yksin.

Lenin isän liiketoimet käyvät ylikierroksilla, rahaa tulee kuin rännistä. Lenin vanhempien suhde on muuttunut platoniseksi äidin sairauden vuoksi, ja isällä on suhde yrityksen sihteerin Lotte Hoyserin kanssa. Lottella on kaksi lasta Kurt ja Werner, ja Loten mies kaatuu rintamalla. Yritykseen tehdään tilintarkastus, kaikki näyttää olevan kunnossa, mutta tilintarkastaja ihmettelee yrityksen työntekijöitä, he ovat venäläisten klassikoiden henkilöiden nimisiä. Kyse on huijauksesta, ja Lenin isä välttää vain niukasti kuolemantuomion, hän saa elinkautisen tuomion ja omaisuus takavarikoidaan.  (Isä pääsee rauhan aikana vankilasta, mutta kuolee tapaturmassa rakennustyömaalla).

Leni joutuu työvelvolliseksi seppeleitä tekevään hautausalan yritykseen, jota johtaa Walter Pelzer, joka hankki omaisuuden ensimmäisen maailmansodan taistelukentiltä. Hän puhdisti kaatuneet omaisuudesta, siirsi rahat, lompakot omaan taskuunsa, repi irti vainajien kultahampaat. Sodan jälkeen hän toimitti ruumiita haudattavaksi Yhdysvaltoihin ja poimi vainajien kultapaikat itselleen. Myöhemmin hän harrasti kiinteistökauppaa. Lenillä on suhde venäläisen sotavangin Boriksen kanssa. Vuonna 1944 Walter Pelzer tajusi että sota hävitään ja katsoi Lenin ja Boriksen suhdetta hiljaa. Walter Pelzer oli sotarosvo, opportunisti ja natsi, kuten Böll tiivistää, mutta myös aviomies ja fatsi.

Seppeletehdas pyörii rintamakuolemien vuoksi ylikierroksilla. Sitomossa on omat raportoivat natsinsa. Boris Lvovits Koltovski on ollut Saksassa ennen sotaa ja  osaa puhua saksaa. Hän saa suhteillaan (vakoilu?) järjestettyä itsensä sisätöihin, mutta yöpyy vankileirillä, ellei ole töissä öisin. Lenillä ja Boriksella on intohimoinen suhde, pääosin hautakammioissa kanervaseppeleiden päällä. Leni tulee raskaaksi, ja raskausaika on hyvin pelottava jatkuvien pommitusten vuoksi. Liittoutuneiden (amerikkalaisten saapuessa) Leni ja Boris ovat piiloutuneet hautakatakombeihin. Rauhan tullessa Boris vaihtaa henkilöllisyyttä saksalaiseksi sotilaaksi, koska ei halua lähteä Neuvostoliittoon. Boris piilottelee Lenin luona, mutta jää kesällä kiinni saksalaisen sotilaan paperit taskussaan, ja joutuu amerikkalaisten vankileirille ja kuolee tapaturmassa kaivoksessa.

Lopulta Leni merkitsee Levin syntymätodistukseen isäksi Boriksen, jonka takia eräät naiset solvaavat Leniä neuvostohuoraksi, mitä hän ei tietenkään ole. (Lev nimenä esiintyy ainakin Dostojevskin romaanissa Idiootti, jonka päähenkilö on Lev Nikolajevitš Myškin).

Vielä kiinnostavampaa on ihmisten käytös, kun sotaonni kääntyy ja Saksaa valloitetaan. Sitomon johtaja on yhtä hunajaa, ja hyväntahtoisuutta. Hän haluaa pestä itsensä puhtaaksi. Leni käyttäytyy sodan aikana holtittomasti, hän kiinnittää kaiken omaisuutensa ja menettää asuntonsa. Hän myy asunnon vanhalle Hoyserille, joka antaa tämän asua siinä miltei ilmaiseksi. Leni lopettaa sodan jälkeen työnteon. Vuoden 1970 tilanteesta voi päätellä, että Leni lopettaa myöskin laskujen maksun. Kuinka Leni voi kuvitella, että yhteiskunnassa ei olisi lainkaan velvollisuuksia, tai vain itse päättämällä voisi saada resurssit ilmaiseksi käyttöönsä. Leni majoittaa tilavaan asuntoonsa turkkilaisia, portugalilaisia ja muita siirtotyöläisiä. Hänellä on suhde ainakin yhden turkkilaisen kanssa, josta saa lapsen. Tämä on armeliasta toimintaa, mutta ei ole minusta peruste jättää omia velvoitteita hoitamatta.

Aivan viimeiset luvut käsittelevät kuin ohimennen Levin tuomiota. Lev on kasvatettu vapaasti. Äiti on antanut pojan olla kotona, eikä pakottanut tätä kouluun.  Leni on luetuttanut pikku pojallaan Boriksen lukemaa Kafkan novellia Rangaistussiirtolassa. Novellissa on kyse vankileiristä ja teloituksista, ei kovin sopivaa lukemista seitsenvuotiaalle. Levin isähän selvisi kyllä ensimmäisestä vankeusajastaan, mutta jäi kiinni varomattomuuttaan saksalaisella identiteetillä, mutta häntä ei teloitettu. Leni on outo lintu jo ennen sotaa, sodan aikana ja sen jälkeen. Leni liittyy kommunisteihin, mutta saa lähteä. Kommunistit ilmeisesti arvostavat myös työntekoa, ei pelkällä siivellä elämistä.

Lev pärjää koulussa (kun lopulta sinne menee) kohtalaisesti äidin liiallisesta suojelusta huolimatta, ja on lopulta jäteauton kuljettaja, mikä minusta on kunnioitettava ammatti. Lev ei halua edetä urallaan ja tekee shekkipetoksia. Neljännen shekin väärennös vie hänet oikeuden kautta vankilaan. Ilmiannon poliisille tekevät Lotte Hoyserin pojat, joista Walter on Levin kummisetä. Heidän mukaansa rajattomuuden piti loppua.

Kirjan kerronnassa Lenin tuntevat ihmiset tulevat lukijalle hyvin tutuiksi. Osa heistä haluaa pelastaa Lenin häädöltä. Useat Lenin alivuokralaiset ovat jätekuskeja, kuten Levikin. Ukkomaiset  jätekuskit ajavat tahallisia kolareita, jotta viranomaiset eivät pääse häätämään Leniä, ennen laskujen maksamista. Tämänkään teon moraalia en ymmärtänyt. (Entä jos ambulanssin tai paloauton olisi pitänyt päästä onnettomuuspaikalle, entä jos kolarit aiheuttavat loukkaantumisia?)

Lenin paras naispuolinen ystävä on Margaret Schlömer, joka on hyvin aistillinen ja makaa eri miesten kanssa (ilmaiseksi). Hän on pohjimmiltaan minusta hyvä ihminen. Hän auttaa Leniä ja Borista sodan aikana eri tavoin. Isän yrityksen sihteeri Lotte Hoyser on miehiin menevä. Hänen poikansa Kurt ja Werner ovat tulleet Lotten appeen, ja pääsevät hyvään varallisuusasemaan. Tosin myös koulutuksensa ansiosta, toinen lukee lakia, ja toinen teknisisä aineita. Ihmetyttää Böllin välittämä näkemys siitä, että koulutusta ei kannattaisi hankkia, eikä töissä käydä. Böll itse ei valmistunut yliopistosta, mutta kirjoitti ahkerasti kuunnelmia, ja proosaa. Böll oli lähtöisin katolisesta perheestä, ja minusta se näkyy kerronnassa.
Marja van Doorn on paljon äänessä, Marja toimi Gruytenin perheen kotiapulaisena. Jonkin verran puhutaan Lenin pianonsoitosta, ja Herweg Schirtenstein oli pianonsoiton opettaja, Leni ei minusta oppinut soittamaan pianoa. Boriksen vankitovereista mainitaan Bokakov, jolla on Neuvostoliitossa vaimo ja lapsi, hän jäi kuitenkin Saksaan, tai Länsi-Saksaan. Teoksessa puhutaan näistä miehitysvyöhykkeistä. Luultavasti kirja tapahtuu USA:n vyöhykkeellä.

Sitomoyrittäjä Peltzer on korviaan myöten rakastunut Leniin, mutta ei saa vastakaikua rakkaudelleen. Peltzer pyristelee itsensä pinnalle sodan jälkeen ja jatkaa yrittäjänä. Myös hän auttaa 48-vuotiasta Leniä.

Kirjan kerronta on varsin ymmärrettävää, joskin sivulatuja on paljon. Kirjoittajan (tek:n) sivuladut ovat kummallisimpia: "Tek. joutuu nyt pahaan pulaan, sillä hän oli halunnut hakuteoksesta saada määritelmän sille Lenin otaksutulle ominaisuudelle jota yleisesti nimitetään viattomuudeksi. Sen vastakohdasta (Schuld) oli tietoja ... aiemmin tek. on määritellyt kyyneleet, naurun autuuden. "Kyyneleet, lat lacrimae, k-rauhasten erittämä neste, joka kostuttaa silmän sidekalvopussia, estää silmää kuivumasta..."

Nainen ryhmäkuvassa -romaani on parhaimmillaan kertoessaan tavallisten ihmisten tunnoista tappion häämöttäessä ja mitä tapahtui kun liittoutuneet tulivat Saksaan. Sen sijaan en itse jaa Lenin (Böllin?) näkemystä siitä, että demokraattisessa markkinatalousyhteiskunnassa voisi ja pitäisi elää täysin ilman sitoumuksia. Niin ei eletty tuolloin edes Länsi-Saksan itäisessä naapurimaassa DDR:ssä. Luultavasti DDR:ssä oli enemmän velvollisuuksia, ja vähemmän vapautta. Maailma ei minusta voi olla vailla hierarkioita ja velvollisuuksia. Ensimmäinen hierarkia on vanhempi  - lapsi, jossa vanhemman pitää ottaa vastuu lapsestaan ja olla aikuinen huolehtien ja kasvattaen tätä aikuiseksi ja antaa yhä enemmän tilaa. Tätäkään hierarkiaa Leni ei hyväksy eikä hahmota,
*****
Länsisaksalainen Heinrich Böll (1917 - 1985) voitti Nobelin kirjallisuudenpalkinnon vuonna 1972. Hän oli myös rintamalla toisessa maailmansodassa Saksan armeijan univormussa, mutta yritti monesti päästä pois asepalvelusta, haavottui neljästi.

Tänään on kulunut sata vuotta Heinrich Böllin syntymästä.

Böllin tuotannosta olen blogannut vähäeleisestä romaanista Ei sanonut sanaakaan.

****
Kaikkein omituisinta kirjassa oli viittaus Suomeen sivulla 67:
"syytös, että rouva Gruyten 'oli hulluna suomalaisiin'. Koska sana (Finnen) ei voinut tarkoittaa ihotautia, finnejä eli näppylöitä (Marja: 'Iho? Hänen ihonsa oli oikein hyvä. Ei, meinaan suomalaisia'), eikä missään muissa lausumissa ollut vähäisintäänkään viittausta Suomeen".
Eli takaan, että Nainen ryhmäkuvassa on välillä vähän raskasta lukemista, yllä oleva lainaus linkitetään myöhemmin kanervikkoon, joka pölyää ja pöllyää.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Erno Paasilinna: Lukemista kaikille



Erno Paasilinna: Lukemista kaikille, Artikkeleita, aforismeja ja polemiikkeja. Otava 1975, sivumäärä 168.

Lukemista kaikille on terävä pakinakokoelma, mukana on aforismejakin ja paljon kirpeitä huomioita, maailman ja yhteiskunnan ilmiöistä, silmäätekevistä, vaietuista vääryyksistä. Ajankohtaisista asioista Erno Paasilinna ihmettelee, mikseivät mittavat porokuolemat liikauta Helsingin herroja. Samaten Paasilinna irvii sitä, että Lapin esitteeseen kelpaa etelän ihmiselle Kuusamon maisemat kuviksi.

Suomessa johtuen vapaussodan myyteistä, talvisodan ihmeestä, ja jatkosotaan ajautumisesta on ilmiöitä ja henkilöitä, joita ei ole arvosteltu, osa ei halua, osa ei uskalla, mutta Erno Paasilinna on uskaltanut. Hän kirpeilee Mannerheimille, Tannerille ja Rytille. (Itse siis pidän herroja sankareina, kaksi viime mainittua olivat "sotasyyllisiä").

Kaikkein katkerin Erno Paasilinna on kuitenkin Petsamon väen asuttamisesta ja evakkoasioiden hoitamisesta. Rytiä ja Mannerheimia ei ruodita paljon, mutta muutamat maininnat paljastavat asenteen. Rytiä ja Mannerheimia hän käyttää UKK:n poikkeuslailla valinnan pehmentämiseen, Ernon mukaan monet presidentit valittiin muilla kuin normaaleilla vaaleilla. (Itse ymmärrän, että kaikki ovat ihmisiä, mutta silti Tanner ja Ryti uhrasivat paljon pelastaessaan Suomen kun heidät valittiin oli oikeasti kriisi. Punaisten voitto tuskin olisi kansalaissodan jälkeen sujunut verettömästi, eli olen virallisen historiankirjoituksen takana, mikä ei tietenkään estä ketään antamasta aiheellista arvostelua päättäjistä, mitä tulee vuoden 1974 UKK:n (lähipiirin)  masinoimaan poikkeuslakiin, jälkeenpäin katsottuna se oli irvokasta). Paasilinnan mukaan Suomi on ollut aika aktiivinen ajopuu, Erno ei käytä tätä sanontaa, mutta tarkoittaa ajopuuta.

Erno Paasilinna arvostelee jo tuolloin vaikuttanutta Pentti Linkolaa, ja hänen "romantiikan" ihailuaan. Paasilinnan mukaan metsämies ei välttämättä metsää rakasta. Itsekin pidän Linkolan juttuja - ei niin kovin rakentavina-  mutta ilmastonmuutoksesta hän on ollut oikeassa, se etenee nyt itsellään, ja tilanne pahenee luultavasti hyvinkin nopeasti, paljon nopeammin kuin 43 vuotta sitten luultiin ja varmasti niopeammin, kuin edes pelkäämme. Paasilinna kiinnittää huomiota Linkolan puheisiin rahvaasta. Minusta Linkolan retoriikassa on paljon samaa kuin Erno Paasilinnan.

Paasilinna luotaa Suomen kirjamarkkinoita ja lehdistöä, sekä sanomalehtiä että aikakausilehtiä. Paasilinna toisaalta minusta arvostaa kirjataloja, mutta kärjistää, että kirjailijat tekevät taidetta, ja kirjan kustantajat tekevät taiteella rahaa. Kirjailijan on hyväksyttävä kirjankustantajien taksat. Paasilinnan analyysissä on katsottu, mitkä kirjat tuottavat painotaloille. Tuolloin tuottoisia ovat olleet isot tietokirjasarjat. Kirjakerhot ovat maksaneet kirjailijoille huonosti, mutta painokset ovat olleet isoja. Peruskoulun tullessa oppikirjat ovat alkaneet tuottaa, myöhemmin Paasilinnan ajan jälkeen olivat edessä kurssimuotoinen lukio, ja mittavat lukiolaisen vanhemman maksamat monen tonnin kirjamaksut.(en silti kannata, että yhteiskunta maksaa peruskoulun jälkeen kenenkään kirjalaskuja tai kirjalisenssejä). Paasilinna käy myös pitkässä esseessään läpi Werner Söderströmin, Arvi A, Kariston ja Tammen kehityksen. Yleisradio on Paasilinnan mukaan eriytynyt omaksi todellisuudeksi.

Aikakausilehdissä Paasilinnan katkeraa kritiikkiä joutuu juomaan Kotiliesi, josta on sanottu, että se on "epäpoliittinen ja epäpoleeminen" (s.84). Paasilinna tykittää, että "meillä vallitsee painovapaus sanan vapaus ja valehtelemisen vapaus" (s.85). .. "Ongelma on siinä, että joilla on laaja levikki, voittavat valehtelemisessa". s.85.  Se, mikä Paasilinnaa kismittää on Kotilieden porvarillinen aatemaailma (s.86), Paasilinna kyseenalaistaa sivulla 87 tasapuolisuuden, koska Kotiliesi ei ilmesty tyhjiössä, ja se on äänenkannattaja, Paasilinna ei sano suoraan kenen, mutta puhuu porvarillisesta hegemoniasta ja taantumuksesta.  s.87. Paria sivua myöhemmin Paasilinna lataa yleensä, että Lehdistön ja kaupan vapaus eivät edellytä yksityisiltä kustantajilta mitään yhteiskuntapoliittisia tai eettisiä päämääriä. Vapaus on valita myös vastuuttomuus. s.89. Sivulla 92 Paasilinna kytkee tähän Persian shaahin tekemisen läheiseksi ja inhimilliseksi s.92.

Lehdistöä Paasilinna ruotii myös, ja väittää, että toimittajaa ei suojele kustantajalta mikään muu kuin lainsäädäntö ja se ei riitä. Valokuvaajat Paasilinnan mukaan ottavat kuvan mistä käsketään, eikä heillä monestikaan ole syvää tuntemusta kohdemaasta, heidät vain lennätetään paikalle. Pakinan nimi on "Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa"..

Ehkä saitte yllä olevasta käsityksen Paasilinnan pippurisista pakinoista. Loppupuolella hän kertoo saaneensa palautetta, että pitäisi olla myönteinen. Tähän Paasilinna ei tietenkään koskaan onneksi suostunut.

Tuolloin ajankohtaisia asioita:
Punavangeille on maksettu korvauksia vuonna 1973

Kirjallisuuden nobelistin Aleksandr Solženitsynin karkoitus Neuvostoliitosta 1974.

Uri Gellerin esiintyminen 1974

UKK:ta varten räätälöity poikkeuslaki 1974

SAK:n puheenjohtaja Niilo Hämäläinen on ollut TV:n viihdeohjelmassa, asia jonka useimmat poliitikot nyt tekevät.

Englannin suuruudenpäivät ovat olleet tuolloin ohi, ja syy englantilaiset itse, Mikä hinku englantilaisilla on eristäytyä muista vielä nytkin?


Erno Paasilinnan Lukemista kaikille on todellakin piristävä, se on piikikästä ja monelta osin ajatonta lukemista. Erno Paasilinna oli älykäs julkinen keskustelija, näitä mielipiteitä arvostan korkealle, vaikka itse näen monet, miltei kaikki, kysymykset hyvin paljon eri suunnasta ja olen osittain eri mieltä, ja joskus paljonkin, joistakin asioista olen kyllä ihan samaa mieltä. Lähinnä ihmettelen sitä, että rikkaita ihmisiä pidetään muita hyveellisimpinä.

*****
Erno Paasilinna (1935 - 2000) oli suomalainen kirjailija, joka sai ensimmäisen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 1984 esseekokoelmallaan Yksinäisyys ja uhma. Lukemista kaikille --polemiikeissakin on tosiaan yksinäisyyttä ja uhmaa, asennetta, jota älyköiltä vaaditaan. Erno syntyi Petsamossa, joutui ensin evakkoon Norjaan, ja Lapin sodan aikoihin Ruotsiin. Perheellä ei ollut varaa kouluttaa Ernoa.

torstai 14. joulukuuta 2017

Patricia Cornwell: Punainen usva


Patricia Cornwell: Punainen usva, alkuteos Red Mist, 2011, suomentanut Ilkka Rekiaro, Otava 2012, tämä kirja on miki-pokkari, jossa 913 minisivua.

Virginian osavaltion kuolinsyyntutkija Kay Scarpetta matkaa naisvankilaan haastattelemaan eristettyä Katherine Lawleria, naista, joka on kietoutunut aikaisemmissa jutuissa Scarpettan iholle välillisesti. Lawler on ollut hyväksikäyttänyt aikoinaan Scarpettan 'suojattia' Jack Fieldingiä, jonka puolestaan on surmannut  sarjamurhaajaksi epäilty Dawn Kincaid, joka puolestaan on Fieldingin ja Lawlerin hyväksikäytön tuloksena syntynyt lapsi. Dawn Kincaid on yrittänyt puukolla tappaa myös Scarpettaa.

Aikamoinen lähtökohta dekkarille, ja lisämausteena on Scarpettan tuntemus siitä, että joku lähipiirissä seuraa hänen jälkiään. Scarpetta menee haastattelemaan Savannahin vankilassa eristettyä Lawleria. Keskustelu on pitkä, mutta ei kovin informatiivinen. Scarpettan ympärillä tuntuu olevan verkko. Kuka on hämähäkki ja miksi?

Miksi vankilanjohtaja Tara Krimm haluaa kontrolloida kaikkea? Mitä asiaa Lawlerilla oikeasti on Scarpettalle? Miksi syyttäjä Jaime Berger haluaa Scarpettan kanssa tapaamista. Scarpettalle yritetään vihjailla, hänen miehestään Bentonista, ja hänellä on epäilyksiä sisarentyttärestään Lucysta, että he tietävät jotain, tai salaavat jotakin. Kumpikin on puhdas.

Tutkimukset porautuvat kuolemaan perhemurhasta tuomitun narkkari Lola Dogetten syyllisyydestä tai syyttömyydestä. Tämän jälkeen alkaa vankilassa murhatalkoot, myös Katherine Lawler kuolee ja ulkomaailmassa Jaime Berger. Kuka pyörittää murhamyllyä?

Tämä oli ensimmäinen lukemani Scarpetta-sarjasta. Pitää sanoa, että tämä voi olla monen dekkarisuosikki, mittava tarina, paneudutaan yksityiskohtiin, karmivia rikoksia, yllättäviä käänteitä, hämmästyttävä murhatapa ja loppuratkaisu on pöyristyttävän sairas. Itse en ole tällaisen genren ystävä, mutta kyllähän tämä loppuun asti oli pakko lukea. Kirja oli "taskupainos" ja luin sen yhdellä matkalla varsin nopeasti kesällä. Hyvän dekkarin tapaan yksityiskohdat haihtuvat nopeasti, mutta tunnelma jää punaisena usvana mieleen.

Annikalle tämä oli myös ensimmäinen Scarpetta ja hän  on blogannut näin

Leena Lumi hyvin asiantuntevasti ja perehtyneesti lukenut kaikki ja blogannut hienosti  näin.

Mai on blogannut Kaaoksesta NÄIN.
****

Yhdysvaltalainen Patricia Cornwell (s.1956) on kirjoittanut tätä Scarpetta-sarjaa jo 24 osaa, tämä oli omassa sarjassaan yhdeksästoista teos.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta


Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta, 1905.

Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta on yksi suomalaisen kirjallisuuden klassikoista, missä talollisen poika kiertää aikansa naisten aittoja, kasvaa henkisesti ja avioituu, mutta joutuu kohtaamaan myös hekuman huumansa mätiä hedelmiä. Teoksessa käytetään paljon kukka-symboliikkaa. 

Juoni ja henkilöt
Päähenkilö talollisen poika Olavi Koskela kirmaa keväällä käen kukkuessa hurmaten naisia. Olavi hurmaa oman kylän tyttöjä Metsänneidon ja  Gasellin. Vanha äiti ja isä ovat tiukkana, piioille ei aleta lapsia laittamaan ja Olavi lähtee tukkilaiseksi. Tukinuitto on kovaa työtä, mutta Olavilla on voimia hurmata iltaisin naisia. Kirjassa naisia kutsutaan nimellä Metsänneito, Gaselli, Pihlajanterttu, Annansilmä, Tummatyttö, Elämänlanka ja Tuomenkukka.





Olavin tukkilaisajan ensimmäinen saalis on Tumma tyttö, jolla on verenpisara ja palsami. "»Olenko minä sinun, Olavi—?» Tyttö kiersi molemmat käsivartensa nuorukaisen kaulan ympäri. Nouseva aamurusko kurkisti ikkunanuudinten raosta ja heitti tytön käsivarsille vienon punerruksen. 
Tummantytön Verenpisara ja Palsami puhelevat:
»Punaista, punaista kaikki, mikä kaunista on!» nyökäytti verenpisara palsamille.———
Minä sen tiedän vielä paremmin, kun kukin jo toista kesääni. On kyllä myöhemminkin riemunsa ja kukkiminen on aina ihanaa, mutta ensi kerran vertaista ei ole eikä tule, sillä silloin emme vielä mitään tiedä, vaan seisomme kuin suuren salaisuuden verholehtien takana.

Tämä keskustelu ennakoi Olavin hääyötä, joka Olavin osalta on pettymys, hän epäilee naisella olleen mies ennen häntä.


Naisia on joka yöpymispaikalla, kunnes Olavi törmää vahvaan Moision Kyllikkiin. Filmissä on Kyllikin pihalla on valkoisia juhannusruusuja, osoittamaan Kyllikin viattomuutta, mutta myös hänen vahvuuttaan ja piikikkyyttään. Olavi on kohdannut vertaisensa, tai itseään paljon kypsemmän ja vahvemman. Olavi suostuu huimaan koskenlaskukilpaan vain hurmatakseen Kyllikin. Kilpailusta Olavi selviää hengissä ja voittajana. Kuitenkin Kyllikin isä ajaa Olavin matkoihinsa, talon tyttöä ei tukkilaiselle naiteta. Olavi ja Kyllikki tapaavat ja joutuvat uimaan alastomana, mutta mitään fyysistä ei tapahdu..

Tukinuitto jatkuu ja naisseikkailut. Tuomenkukka on seuraavaksi löysäleuan höynäytettävissä.

»Sinä olet! Sillä jokainen veripisara sinussa on tulta ja rakkautta. Sinun kengänkärkesi kosketus jalkaani on enemmän kuin muiden tulisin syleily, sinun hengityksesi on kuin salainen hyväily ja sinun tuomentuoksusi huumaa minut hulluksi!»
»Älä puhu niin … en minä mitään ole, vaan sinä olet kaikki!—Mutta sano minulle, Olavi, ovatko kaikki ihmiset näin onnellisia kuin me?»
»Eivät.»
»Miksi—? Eivätkö ne osaa?»
»Eivät, sillä ne pelkäävät olla onnellisia. Voi voi, Tuomenkukka, kuinka hulluja ihmiset ovat! He kulkevat katkismus ja virsikirja kädessä silloin, kun nuoruus ja rakkaus heitä odottaa.





Tässä kuva tuomesta, jossa tuomenkehrääjän seittejä ja toukkia.

Tämän jälkeen Olavi joutuu tilanteisiin, jossa hän alkaa pohtia elämäänsä. Olavi käy dialogia kuolleen sisarensa Maijun kanssa. Maijun mielestä naisia voisi kohdella paremmin. Elämänlanka -niminen nainen kertoo naisen ensirakkaudesta ja saa Olavilta tämän valokuvan. Olavi käy pohjalla ja juopottelee huoratalossa. Häntä varten tuodaan nainen, joka on vanha tuttava eli Gaselli, jolle Olavi oli  antanut naimalupauksenkin. Aamulla Gaselli eli Elli on lähtenyt. Olavi kuulee, että hänen isänsä on kuollut. Hän menee tapaamaan vanhaa äitiään, joka avautuu omasta avioliitostaan, isä on poltellut viinaa ja hänellä on ollut muita naisia, myös Olavin syntyessä. Tämän kerrottua äiti kuolee. Maat jaetaan isonveljen kanssa. Olavi ryhdistäytyy ja raivaa peltoa Isosuon viereen, ja rakentaa hirsistä talon. Hän kirjoittaa Kyllikille kirjeen, että on juoksunsa juossut, ja haluaisi naimisiin vedenneitonsa kanssa. Kyllikki on suostuvainen, mutta pyytää puhumaan isän kanssa. Olavi ei saa isän suostumusta, mutta aikoo viedä Kyllikin vihille. Isä toteaa:  »Niin hän menee tukkijätkän lutkana, vaan ei minun tyttärenäni!»Isä tosin lauhtuu ja vielä enemmän ilahtuu kun kuulee, että Olavi on Iso-Koskelan poika.

Hääjuhlia tanssitaan, kun Olaville eräs mies käy esittäytymässä ja kertoo: 
"»Sinä vietät tänä iltana häitäsi—minä tulin onnittelemaan. Sinun, joka olet niin monen tytön sydämen vääntänyt ylösalaisin ja niin monen pojan mielen muuttanut sydeksi, sinun ehkä olisi hyvä tietää…»
»Sinun, jolla on ollut koko maailma vallassasi, mutta joka kuitenkin olet vienyt niin monelta köyhältä mieheltä ainoan karitsan, sinun ehkä olisi tänä iltana hyvä tietää että … että luuletko sinä itsekkään valkoisen karitsan saaneesi!» "


Olavi kokee, että hääyö on pilalla ja hän raivoaa häähuoneessa mustasukkaisena aseen kanssa. Kyllikki palauttaa mustasukkaisen miehen maanpinnalle, häntä oli vanhempi mies liehitellyt, mutta hän on koskematon, mitä Olavi itse ei ole. Olavi, tämä yhden illan ihmeitä harrastanut mies, voi olla nykynuorille hyvinkin samaistuttava aihe. Miksi vaatia toiselta puhtautta, jos on itse monelle ollut yhdenyön ylkä? Olavi kokee henkistä lamaa, ja ahdistusta. M
enneisyys kummittelee. Elämänlanka paiskaa kirjeellä, hän ei ole unohtanut Olavia. Tieasioissa Olavi kiertää kylää hän törmää Annansilmään, jolla lapsi, Annansilmä väittää että poika on Olavin ja  tulee tilittämään asiaa vielä tilallekin. Kirjan päätös on Olavin ja Kyllikin osalta onnellinen. Muutaman vuoden kuluttua Kyllikki synnyttää pojan, joka on tervetullut talouteen, ja Olavi pystyy löytämään paikkansa perheestä.

Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta on perimmältään tarina hulivilipojan kasvusta isännäksi, mieheksi ja isäksi. Samalla se esittää myös omien tekojen seurausten kohtaamisen, mutta myös hyveellisyyden voiman. 

Linnankoski on nykymittapuun mukaan kuvannut Olavin tekoja turhalla kainoudella ja kiertoilmauksin. Tunteita kuvataan myös luonnonilmiöinä ja kukkien väreinä. Tulipunainen tarkoittaa rakkautta, tai sen fyysistä hedelmää, Metsänneito saa tulipunaisen männyn kerkän telmittyään "Olavinlinnassa". Tulipunakukasta myös lauletaan luvussa 11: "»Se on se tulipunakukka, tulipuna-, tulipunakukka! Sinä sen kukan kyllä tunnet, sinä tyttö, tyttö-rukka!»

*****

Johannes Linnankoski (1869 - 1913) oli suomalainen kirjailija, jonka oikea nimi oli Vihtor Johan Peltonen. Linnankosken syntymäkylä oli Askolan Vakkola, jossa on myös koski. Kirjailija oli nuorena tukinuitossa.


Teuvo Tulio (1912 - 2000) on filmannut tämän tarinan 1938, Olavia esitti Kaarlo Oksanen ja Kyllikkiä Rakel Linnanheimo, joka oli Reginan isosisko.
 Regina oli yksi tämän filmin käsikirjoittajista, ja käsikirjoittanut paria muuta Tulion elokuvaa. Teuvo Tulio käyttää paljon luontokuvia ja musiikkia, sekä lähikuvia kasvoista. Kirjan tapahtumajärjestystä on osin muutettu ja henkilöitä karsittu.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Väinö Linna: Sotaromaani



Väinö Linna: Sotaromaani, WSOY 2000, sivumäärä 539.

Sotaromaani on Väinö Linnan Tuntemattoman (julkaistu 1954) alkuperäiskäsikirjoitus. Käsikirjoituksesta josta poistettiin ala(pää)tyylisiä ilmauksia, murretta oiottiin ja tiettyjen sotaherrojen arvosteluja karsittiin.

Itse juoni on pysynyt samana. Paloaukealla harjoitteleva konekiväärikomppania lähetetään idemmäs ja heitetään jatkosodan intomieliseen hyökkäysvaiheeseen. Ensimmäisissä kovissa taisteluissa joukko karaistuu, mutta harvenee, mutta joukko aina täydentyy. Vaikka tarinassa on "kertoja" tilannetta tarkastellaan persoonien kautta Hietanen, Koskela, Rokka, Susi, Lehto, Lahtinen, Honkajoki, Mäkilä, Riitaoja, Määttä, Kariluoto, Lammio ja moni muu.

Teos on minusta allegoria koko jatkosodasta. Harjoitukset paloaukealla, eteneminen, ensimmäiset taistelut, voitot, eteneminen vanhan rajan yli, itään päin Vienaan asti, asemasotavaihe, puolustusvaihe, kun naapuri rynnäköi ja moni sankari kaatuu, lopulta aseet vaikenevat. Kaikki on kuvattu toiminnan tasolla konekiväärikomppanian miesten kautta.

Joukkueita johtavat vänrikit Koskela ja Kariluoto. Koskela on Akseli Koskelan poika Hämeestä rauhallinen ja pidetty. Kariluoto haaveilee sodan alussa olevansa Suur-Suomen majuri ja menevänsä silloin naimisiin Sirkkansa kanssa. Lahtinen puolestaan kyseenalaistaa alusta saakka koko puuhan oikeutuksen. Kukaan ei pääse Uralille, kapteeni Kaarna ei edes ensimmäisen suon yli.

Tavoitteena on pian Äänisjärvi, ja marssien ja taistellen edetään. Lehto, Rahikainen ja Määttä kulkevat pääosin autokyydillä, ja harrastavat vaihtokauppaa ja tuovat ruokaa komppaniaan. Itse asiassa Sotaromaani paljastaa, että Rahikaisella on ollut myös naiminen tapetilla, ja pojat ovat matkustelleet koko viikon kuorma-autolla. Pojat jäävät kiinni, ja Lammio rankaisee näitä kovennetulla, jonka aikana koetaan vihollisen ilmahyökkäys. Lammio avautuu kurinäkemyksistään, ja pojat kärsivät rangaistuksensa, jopa Rahikainen. Vänrikki Koskela saa Lehdonkin suorittamaan rangaistuksensa. Lehto on taustoitettu hyvin. Lehto ampuu vangiksi otetun venäläisen, on (muka) yrittänyt karata, Lehdon puheet ovat raaempia Sotaromanissa. Riitaoja on hänen alaisensa. Vanha raja on ylitetty, kun vihollinen tekee yllätyshyökkäyksensä. Lehtoon osuu, ja pahasti haavoittunut Lehto ampuu itseään suuhun. Samassa taistelussa kuolee myös sotaa pelkäävä Riitaoja. Toistensa vastakohdat, alikersantti ja sotamies kuolevat. Hyökkäyksen jatkuessa lujat lujittuvat, mutta heikot pehmenevät, mutta kuolema niittää kovia ja pehmeitä.

Hieman aiemmin Rokka tulee Suentassun kanssa Koskelan komppaniaan. Lehdon kaaduttua Rokka joutuu jatkossa Lammion silmätikuksi.

Petroskoihin saavutaan. Vietetään kasarmielämää ja tapahtuu yhteenotto Lammion ja Rokan välillä. Rahikaisella tietysti ensimmäisten joukossa nainen, myös Hietanen tutustuu kantaväestöön eli Veraan. Vera puhuu ylen sankiasta prihasta, ja pian Vanhalaa aletaan sanoa Ylen Sankiaksi Prihaksi. Vanhala kasvaa kaikkein eniten koko romaanin aikana, ja jää henkiin.

Petroskoissa on tapahtuma, missä vartiopaikalta poistuneet teloitetaan. Poistona sotapropangandan arvostelua, ja teloitusten arvostelua yli sivun verran. Tämä teloitus kytketään myöhemmin asemasotavaiheen Rokan rangaistukseen, häntäkin syytetään, siitä että on tehnyt lampunjalkaa vartiossa, ja Lammio määrää hänen joukkueensa koristelemaan polkua pyöreillä kivillä, mistä Rokka kieltäytyy. Rokka menee majuri Sarastien luo kuultavaksi, mutta venäläinen sotavanki, kapteeni arvoltaan, mukanaan.

Talvella lakoaa Lahtinen (poistona on Lahtinen kiroaa sotaherrat ja Lapuan liikkeen), sitten keväällä veijarit tai ilmeisesti Rahikainen varastaa Mäkilältä astian, jossa tehdään kiljua sokerista ja leivänpaloista ja luultavasti hiivasta. Kiljupytty eli poika on jonkin aikaa kaiken keskus. Sitten 4.6.1942 Marskin 75-vuotispäivänä kilju juodaan yhdessä leikatun konjakin kanssa. (poisto Mannerheimin nuiva suhde Hitleriin).

Sitten alkaa asemasodan vaihe, jossa tehdään sormuksia ja lampunjalkoja. Sotamies nuori poika Hauhia vuoden 1922 ikäluokkaa ammutaan ensimmäisellä yksin suoritetulla vartiovuorolla. Honkajoki saapui jäädäkseen ja sopeutuu hyvin porukkaan. Honkajoen kielenkäyttö ärsyttää Lammiota yli kaiken. Honkajoki on epäilemättä hyvä sotamies, vaikka joutuu Lammion hampaisiin.

Sitten pakitetaan ja lujaa, alkaa puolustautuminen ylivoimaista vihollista vastaan lopun miehistötappiot ja teloitus (esimerkiksi Karjula teloittaa Viirilän) ovat karmivaa luettavaa. Onneksi kuitenkin lopullinen läpimurto estyi ja estettiin.

Ihailen Väinö Linnan kykyä kirjoittaa tarina sotatilanteiden mukaan myös rytmillisesti, henkilöt esitellään hyvin ja  hyökkäys ja eteneminen kuvataan tarkasti, pitkähkö asemasota lyhyesti, lopuksi peräytyminen, ja lopuksi epätoivonen taistelu rynnäkköä vastaan esitetään perinpohjaisesti, ja teos loppuu, kun aseet ovat vaienneet.

Poistoista
Sotaromaanissa on myös poistettuja kohtia. Jotkut poistot ovat jälkiviisautta, osa poistoista on kirosanoja. Poistettu on myös Rahikaisen naisjuttuja, erään lotan pelehdinnät.

-Minä jos oisin likka, niin en välittäis siitä mitä takinkauluksessa on. Kunhan vain ois housunkauluksen alla jotakin ...
Korpikylän tyttö ei sentään antautunut metsäpolulla kuin koira, ja tyhjin toimin, kupeet kivistävinä sai Lammio palata...
Luutnantti Boris Braskanov on ensimmäinen vihollisen kaatunut. Teoksesta on poistettu luonnehdinnat hänen papereistaan, hänellä on Leninin kuva taskussaan.

Kirosanoja on karsittu. Lammio ei ole suosittu henkilö, häntä Rahikainen nimittelee kuoviksi ja keskoseksi "Elä inise, helvetin keskonen" ja "Helvetin keskonen se siinä kukkoilee, perkeleen riukusääri"

Lehto toteaa "syö puppus loppuun, helvetin kalmukki" Lehto syö rautaisannoksensa ja ampuu saadun vangin. Lehto, Rahikainen ja Määttä saavat kovennettua Lammiolta, kun he ovat marssin aikana autokyydissä ja tuovat elintarvikkeita, jotka jakavat. Merkittävä poistettu kohtaus on siihen miksi Rahikainen oli tavallista iloisempi syynä Tuntemattomassa oli "Lehon repussa olevat voi ja vehnäjauhot, räiskäleiden tykötarpeet". Sotaromaanin sivuilla 164 - 165 selviää todellinen syy eli Rahikaisella on on naisen vaaleanpunaiset pikkupöksyt ja hän kehuskelee "saaneensa" pitkähkö kohtaus on poistettu. Rahikainen toi jatkuvasti elintarvikkeita retkiltään ja lähti myös punttikselle ja siis "sai".

Murreilmaisua on myös muokattu, pari satunnaista esimerkkiä
Rahikainen:
Sotaromaani: Kääntyä sitä pitää sodassa osata
TuntematonKiäntyä sitä pitää soassa osata

Hietanen:
Sotaromaani: Mihin täst sitten ollenka lähdetään. Vissi helvetti asti?
Tuntematon: Mihin täst sit ollenka lähretä. Vissi helvetti ast?


Lammion todettua Rokan olevan alikersantin
Sotaromaani: Niihä mie olen. Talvisovas hyö antoit natsat. Syytä mie en tiijä. Pahaa ku en ole kenellekää tehnt ...
Tuntematon: Niihä mie oon. Talvisovas hyö antoit natsat. Syytä mie en tiijä. Pahaa ku en oo kenellekkää tehnt

Olen kasvanut Tuntemattoman vuosittaisissa TV-esityksissä ja lukenut kirjaa, minusta se on parempi sekä murreasultaan että muutenkin. Minusta kustantajalla on oikeus kustannustyöhön, mutta hyvä on että alkuperäiskäsikirjoitus on myös julkaistu. Jälkiviisastelut ja pohdinnat ovat minusta turhia, sillä dialogista ihmiset saavat kyllä saman tiedon, ja sodan tapahtumia on hyvä pohtia itsekin.

Tällä bloggauksella Jokken kirjanurkka nöyränä onnittelee satavuotiasta isänmaatamme Suomea.

Satavuotiaalle isänmaalle
Rakas isänmaa,korpimaa, ahomaa, sua tahdon puolustaa

Paatosta isänmaallista, sinivalkeaa
ylpeydestä syämmein halkeaa

Suomen mieli
äidinkieli

Kansalliskirjailijoita pitkä rivi
Lönnrot, Linna ja Kivi

Suomea puolustanut sukupolvi,
Taistelunne oli sankaritekojakin urheampaa
Kiitos
Meillä on siniristilippu ja vapaa maa



-Jokke-

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Ilkka Remes: Vapauden risti -ajatuksia kirjan liepeiltä



Ilkka Remes: Vapauden risti, WSOY 2017, sivumäärä 435.

Horna-sarja (Horna, Jäätyvä helvetti sekä Kiirastuli)  huipentuu tähän Vapauden risti -teokseen.

Horna-sarjan sankari on Lari Vuori, joka oli tarinan alussa Puolustusvoimien tiedustelulaitoksen palveluksessa. Larilla on vaimo Riikka, ja poika Eero. Riikan serkku on nouseva idän tukema demari Saana Rantaperkiö. Nina Rosenberg on juristi, jonka murhattu isä on piilottanut jotakin hyvin arvokasta tai vaarallista tietoa. Tätä tietoa etsii moni taho. Kenraaliluutnantti Kahma on Horna-operaation johtaja, hänet on potkittu pois puolustusvoimista. Kahma on rakastunut CIA-agentti Jennifer Melderikseen, jonka toinen rakas on CIA.

Itäinen naapurimme on ahdistanut maamme polvilleen. Hanko ja Ahvenanmaa ovat jo tukikohtina, Yhdysvaltojen joukkoja on saatu maahan. Suurvallalla on kuitenkin omat tarkoitusperänsä. Idästä on avattu rajat, ja turvapaikanhakijoita on virrannut maahan. Some-Suomessa on kaaos, myös poliittisesti, on tulossa uudet eduskuntavaalit, myös Nato-kansanäänestystä puuhataan.

Vapauden risti -teoksen alussa kuorma-autolla ajetaan Helsingin Kauppatorilla ihmisjoukon päälle, moni loukkaantuu, alkuperäinen kuljettaja on tapettu. Teko on lavastettu, kuten aiempien osien kirkkopalo. Kirkkonummella SDP:n johtotroikka kuolee järjestettyyn häkämyrkytykseen, Saana jää henkiin, mutta hänestä yritetään myöhemmin päästä eroon, hän kun ei suostu sätkynukeksi ja tietää liikaa.

Vihollisella on kaksi strategiaa, joko suoraan hyökätä Some-Suomeen tai uusissa vaaleissa vaikuttaa lopputulokseen niin, että saadaan sille mieleinen hallitus. Yllättäen Some-Suomen kamaralla operoi tehokas israelilaisten ryhmä Mossadista. Some-Suomen kohtalonhetkiä eletään, mutta maailmanpoliittisestikin on kovat piipussa. Onnistuvatko Lari ja Kahma pelastamaan Some-Suomen kulun partaalta?

Vapauden risti -kirja on minusta hyvä tai peräti erinomainen. Ensinnäkin juoni, jota en avaa enempää, on monipolvinen ja jännittävä. Henkilöt ovat tarkoituksellisesti ohuita, ja intressejä menee ristiin. Ennen huikeita käänteitä Remeksen luomat romaanihahmot analysoivat Some-Suomen tilannetta. Meillä on paljon vahvuuksia, ainakin ollut, mutta kirjan mukaan: "Sinisilmäisyys ja hyväuskoisuus ovat suomalaisten helmasynnit". Lisäksi kirjassa on ikäviä luonnehdintoja somemaailman ohjailun helppoudesta, väärän tiedon syöttämisestä, henkilöiden profiiloinnin helppoudesta somekanavia analysoimalla. "Ihminen on tunteellinen laumaeläin" Belinski sanoi. s.219. Kirjassa näytetään paljon mahdollisia turvallisuusaukkoja, joista suurin osa johtuu omasta hyväuskoisuudestamme ja lepsusta lainsäädännöstämme.

Mitä täytyy oikeasti tapahtua, ennen kuin lainsäädännöllä rajoitetaan avoimuutta, jotta turvallisuustilanteemme ei turhaan heikkenisi? Koska tiedustelulaki voidaan säätää?????

Vapauden risti nimi tulee erikoisesta esineestä (tässä tyylilajissa) eli ikonista, joka on tavallaan keskeinen. Ikoni on peräisin 1400-luvulta.

Toivoisin, että Ilkka Remeksen näkemys on väärä, mutta pelkään että se on osin oikeansuuntainen. On nimittäin lapsellista uskoa, että ihmiset ja valtiot olisivat vain hyviä, tai aina hyviä. On pakko varustautua lainsäädännöllisesti ja sotilaallisesti. Olen kyllä taipuvainen ajattelemaan, että some - ja twitter-maailmassa (johon minäkin liityin täällä) ei mitään pitkäjännitteistä pysty viestittämään, maailma koostuu pikku sirpaleista, ja kokonaisuus jää näkemättä, ja mistä sirpaleet ovat muodostuneet ja miksi. Kaikki nuoret eivät edes tiedä, mikä oli Terijoen hallitus. (Se oli Otto Wille Kuusisen johtama hallitus, jonka Neuvostoliitto pystytti 1939 eikä siis ollut demokrattinen eikä laillinen hallitus vaan marionetteja. Otto Wille Kuusinen kuului NKP:n keskuskomiteaan vuodesta 1941 lukien).

Vaalivaikuttaminen on helpompaa kuin ennen, sillä somemaailman valheelliset uutiset vaikuttavat nopeasti, ja uutiset ja jutut päivittyvät tiuhaan, eikä somessa mitään oiota ja jos oiotaan tai poistetaan, niin siellä on jo uudet kuvat söpöistä kissanpennuista, tai jostain muusta, joka vaikuttaa tunteisiin. Metoo-kampanjakin on hyvä, jota ehdottomasti kannatan, ketään ei saa kosketella, mutta monen oikeusturva on vaarassa, jos kymmenien vuosien takaisiin asioita aletaan nostaa valheellisesti esiin. Väärillä ja oikea-aikaisilla dramaattisilla nostoilla voidaan tuhota jonkin vaalikampanja tai valinta. Oikea tie on tehdä koskettelu avoimeksi, viedä se esitutkintaan, ja sanoa sille heti EI. Julkisuudessa ei ole ilmennyt, mutta koskettelu ei koske vain naisia.

Turvallisuudestamme meidän pitää huolehtia itse. Tosipaikan tullen olemme Suomessa minun mielestäni yksin, ja siksi ulko- ja turvallisuuspolitiikka on pidettävä uskottavana, yleinen asevelvollisuus on säilytettävä tai mahdollisesti maanpuolustusvelvollisuus rauhankin aikana laajennettava ryhmiin, jotka nyt eivät siihen osallistu tasa-arvon nimissä. Minusta Nato-puheet, aseistariisunta, hölmöily ulkopolitiikassa ovat hyvin lyhytnäköistä. Jo maamiinapäätös oli minusta osoitus heikkoudestamme, vaikka puolustusstrategia on osin muuttunut, tarvitaan puolustautumismenetelmiä. Turvallisuuden suhteen ei voi minusta antaa tällaisia signaaleja eikä antaa yhtään löysää.

Ilkka Remeksen Vapauden risti päättää Horna-sarja ja päästää  lukijan piinasta Remeksen Some-Suomi selviää.

Ilkka Remeksen (s.1962) kirjojen bloggauksia Jokken kirjanurkasta löydät täältä.