maanantai 20. toukokuuta 2019

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 Kulosaari Puh. 35


Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 Kulosaari Puh. 35 alkuteos Brändövägen 8 Brändö Tel. 35, suomentanut Elvi Sinervo, WSOY 1976, sivumäärä 166.

Henrik Tikkanen oli pakinoitsija ja piirtäjä, ja kirjailija.  Kulosaarentie 8 Kulosaari Puh. 35 on avausosa osoitetrilogiaan, jota täydennettiin vielä kahdella lisäteoksella viiteen niteeseen. Takakannessa puhutaan muistelmista. Henrik Tikkanen kuului kulttuurisukuun, josta bloggauksen alla tarkemmin.

Henrik Tikkasen teos Kulosaarentie 8 on siis trilogian ensimmäinen osa. Sen tyyli on hyvin pisteliäs ironia ja huomiot ovat vähätteleviä. Kyyninen katse pyyhkii läpi lähipiirin ja porautuu myös itseen. Muistelmat alkavat Pariisin olympiakisoista 1924, jossa Henrikin vanhemmat olivat, isä osallistui ammuntaan, äiti juhlintaan. Henrik syntyi syksyllä ja alkaa ".. karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta". Avausosa loppuu isän uurnan laskuun, hänen kuoltua viinaan. Ensimmäinen osa käy läpi pojan varttumisen mieheksi tiettyine kipupisteineen, mutta tarkastelee etenkin isän ja äidin alamäkeä. Isän ensimmäinen avioliitto oli päättynyt kertojan isoveljien syntymään ja heidän äitinsä kuolemaan. Kertojan äiti liehui aika paljon ja pian pois perheen päivittäisestä elämästä.

Perhe asui Kulosaaressa. Aluksi kertoja lähetetään maalle ja kristilliseen kesäsiirtolaan, jossa vasta kummaa touhua oli. Useimmat kirjan asiat on kuvattu oudoiksi mutta kuvaus on lakonista jopa steriiliä, niistä välittyy välinpitämättömyyttä.

Asuinpaikka Kulosaari on suomenruotsalaisten asuttama, jota Tikkanen kuvaa "Ken on asunut Kulosaaressa, hänet on tuo näennäistodellinen yhteisö ikiajoiksi merkinnyt väärien arviointiensa leimasimella s.62. "Kulosaari oli epäilemättä luokaton yhteiskunta jossa vallitsi vahvasti vaihteleva tasa-arvo" s.63. Rahojen menettäminen on paha asia, niin tapahtui Henrikin isälle, ja hän möi jopa mattoja Stockmannilla. Kirjan mukaan hänet potkitaan Pörssiklubista, jota perustamassa hän oli. Kulosaarta kuvataan yhdyskunnaksi, jossa vallitsi (tuolloin) omahyväisyys. "Isä varustautui suuren halveksunnan asein ympäristön rajoittuneisuutta vastaan, ja se heijastui hänessä syvänä itsehalveksuntana. Ei ihme, että hän joi liikaa." s.66.

Äidin suhteita, ja alamäkeä tarkastellaan, isän kohtalo oli viina, joka äidillekin maittoi kieltolaista huolimatta, ja sen jälkeen äidillä on rakkaushuolia. Poika tuntuu kiintyneen isovanhempiinsa, ja perheen koiraan Innaan, joka jäi Kulosaareen, kun äiti lähti. Innan kuolemaa surraan.

Kirja on kuolemaa täynnä, on onnettomuutta, oman käden kautta tapahtuvaa kuolemaa, ja viinalla vauhditettua loppua. Viina, häpeä ja epätoivoiset teot värittävät avausosaa, mutta asiat on kuvattu niin, että tätä oli mielenkiintoista lukea.

Koska kirja kertoo pojan kasvusta mieheksi, on käsitelty myös niitä ekoja kertoja. Eka kerta olisi pitänyt olla kesämökillä talvisaikaan, mutta kaikkea voi tulla eteen. Kristillisen kesäsiirtolan kokemukset ovat myös sarjassa, 'kokemuksia, joita itse en ole onneksi kokenut, ja kuulostaa kyllä lievästi sanoen omituiselta, 12-vuotiaat pojat toistensa jalkovälissä kiinni.

Sota on läsnä. Vanhemmat veljet astuvat armeijaan, esikoisen tie oli lyhin ja traagisin, kaksoset touhusivat taisteluissa löytäen kutsumuksensa, kertojan mukaan heidän kasvatuksensa sopii armeijaan, koska heitä oli lapsuudessa nöyryytetty, loukattu, kohdeltu epäoikeudenmukaisesti ja siihen oli tyytyminen. Kertoja astui sotaväkeen vapaaehtoisena tajuten, kuten ilmeisesti järkevimmät jo Stalingradin jälkeen, että sota hävitään, mitä mielipidettä komppanian päällikön kanssa puidaan. Sodassa sotilaista tulee miltei aina pasifisteja (tai kuolleita).

Kirja on nopealukuinen, mutta syvällinen, ja kerronta on vailla omakehua. Tarinassa vilisee merkkihenkilöitä, kuten Wäinö Aaltosesta ja presidentti Ståhlbergistä, joista huomiot jätän jokaisen itse luettavaksi.

Henrik Tikkasen osoitetrilogia alkaa teoksella Kulosaarentie 8 Kulosaari Puh. 35, se on tiivis ja kyyninen katsaus vuosiin 1924 - 1947.

****
Georg Henrik Tikkanen (9.9.1924 - 19.5.1964) oli suomenruotsalainen kirjailija, taiteilija, piirtäjä ja pakinoitsija. Olen kokenut yllä olevan romaanina, en autenttisena (totena, aitona ja tyhjentävänä) kuvauksena Tikkasen perheestä, perheystävistä tai suvusta. Tikkanen tunnustaa teoksessa Yrjönkatu käsitelleensä yksipuolisesti asioista. Todellisuudessa Henrik Tikkasen isä oli arkkitehti (lähde Wikipedia), mikä ei tule mitenkään tässä ilmi, osoitetrilogian toisessa osassa on maininta, että isä oli pula-aikana Stockmannilla töissä, ei siis ollut siellä kuolemaansa asti. Isä sai olympiapronssia Pariisin olympiakisoista, sekä hopea- ja pronssimitalin Antwerpenissa, tosin kaikki joukkuelajissa. Henrik Tikkasen isänisä oli taidehistorian professori J.J. Tikkanen, jonka isä Paavo puolestaan perusti Suomettaren. Henrikin äidinisä oli Lahden piirilääkäri ja valkoinen, ja veli tolstoilainen, en laita nimiä henkilötietojen takia.

Osoitetrilogia
1. Kulosaarentie 8. Kulosaari puh. 35
2. Majavatie 11, Herttoniemi, puh. 78 035.
3. Mariankatu 26. Kruununhaka

Jatko-osat
Yrjönkatu  sekä
Henrikinkatu.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

P.G Wodehouse: Hiiop, Jeeves


P.G. Wodehouse: Hiiop, Jeeves, sisältää tarinat Hiiop Jeeves, Code of the Woosters 1938, Huomenta Jeeves, Joy in the Morning 1946 sekä Bingo pulassa,  Clustering Round Young Bingo 1925. Suomentanut Kaisa Sivenius. Teos, 2010, sivumäärä 617.

P.G Wodehousen (1881 - 1975) Jeeves-tarinoiden idea on yksinkertainen. Minäkertoja on laiska ja rikas poikamies Bertram 'Bertie' Wooster. Hänen talouttaan hoitaa hovimestari Jeeves. Bertie pitää itseään välkkynä, mutta on todellisuudessa aika tyhmä, kömpelö ja joutuu jatkuvasti vaikeuksiin. Jeeves on isäntäänsä monin verroin älykkäämpi ja junailee asiat lopulta uomiinsa.  Bertie on laiska ja avuton, mitä kuvaa kirjan aloituskin:
Kurkotin kättäni peiton alta, ja soitin kelloa kutsuakseni Jeevesin paikalle.
- Iltaa Jeeves
- Hyvää huomenta
Tästä yllätyin
- Onko nyt aamu?
- Kyllä on
- Oletteko varma ulkonahan on pimeää.
- On sumua ...

Bertie on saanut rahansa perimällä edesmenneet vanhempansa. Bertien sukuun kuuluu paljon setiä ja tätejä, joista eniten tarinoissa esiintyvät Dahlia-täti, tämän aviomies Tom Travers, sekä Agatha-täti. Bertien suurin pelko on joutua naimisiin, hän yrittää pysytellä poikamiehenä ja Jeevesin passattavana, toiseksi tärkeintä on saada nauttia Anatole-kokin herkuista.

Olen lukenut teini-iässä kaikki silloin suomennetetut Jeeves-tarinat, ja P.G Wodehousen teoksia enemmänkin. Sain lahjaksi ylläolevan kirjan jossa on kolme tarinaa, eli kaksi täyspitkää Hiiop Jeeves sekä Huomenta Jeeves ja yksi lyhyt tarina Bingo pulassa.

Bingo pulassa  on kirjan tarinoista ajallisesti ensimmäinen ja lyhin ja sisältää olennaista informaatiota, eli miten loistokokki Anatole päätyi Bertien tädin Dahlian palvelukseen. Dahlia julkaisee Miladys Boudoir -lehteä, johon Bingon vaimo kirjailija Rosie M. Banks kirjoittaa jutun  'Näin varmistan miesmussukkani rakkauden'. Bingo, joka on Bertien vanha koulukaveri vetoaa Bertieen, jotta tämä murtautuisi heille ja varastaisi vaimonsa kirjoittaman jutun. Bertien murto päättyy katastrofiin ja poliisin tuloon, mutta Jeeves on nerokkaasti hankkinut sisäkön Bingolle, ja  saa Anatolen pestautumaan Dahlialle, sekä pystyy estämään jutun julkaisun. Jeeves on yliveto.

Hiiop Jeeves -tarina on kirjan ensimmäinen täyspitkä kertomus ja siinä on muutamia juonilankoja.
Bertie haluaa siis pysytellä poikamiehenä, eikä ainakaan avioitua Madeline Bassetin kanssa, jonka isä on tuomari sir Watkyn Bassett, joka on tuominnut Bertie poliisilakin varkaudesta sakkoihin. Madeleine Basset kihloissa Bertien ystävän Gussie Fink-Nottlen kanssa. Bertie pelkää, että Madeline iskee uudestaan häneen kyntensä, pari on ollut lyhyen aikaa kihloissakin.
Bertien täti Dahlia tarvitsee jatkuvasti mieheltään Tomilta rahaa Miladys Boudoir -lehtensä pyörittämiseen. Tom on keräilijä ja kärkkyy hopeista lehmäkermakkoa. Dahlia käskee Bertien mennä haukkumaan kermanokka antiikkikauppaan, jotta Tom saisi sen halvalla. (Tässä tulee ilmi muuten yksi ikuinen teema, mitä enemmän on rahaa, sitä halvemmalla kaikki pitäisi saada).

Bertie törmää antiikkikaupassa sir Watkyn Bassettiin, joka pitää häntä varkaana, jonka on tuominnut vankilaan kolmeksi kuukaudeksi. Sir Watkyn on kaupassa fasistijärjestön puheenjohtajan Roderick Spoden kanssa. Spode on pitkä ja paksu, ja pahansuopa. Sir Watkyn esittelee Spodelle Bertien rikollisena. Bertie kompastuu kissaan ja miltei lähtee epähuomiossa kermakko mukanaan antiikkikaupasta. Sir Watkyn ostaa lehmäkermakon Tomin nenän edestä.

Gussie Fink-Nottle sähköttelee Bertille maanisesti, että Bertien on pakko tulla eheyttämään hänen kihlaustaan Isä-Bassetin tyköön. Myös Dahlia-täti usuttaa Bertietä varastamaan Tomille kermakon. Bertie menee paikalle, mistä Madeline on imarreltu, hän luulee että Bertie rakastaa häntä yhä.

Gussiella on tapana merkitä muistikirjaansa huomioita ihmisistä. Hän on avautunut tulevan appensa maiskutuksesta ja muista ärsyttävistä tavoista. Muistikirja katoaa, mutta on Bassetin siskon tyttärellä Stephanie Byngillä eli Stiffyllä, joka haluaa mennä naimisiin Bertien ystävän Harold Pinkerin eli Pimeän kanssa. Harold on vain kappalainen, eli hänen pitäisi saada kirkkoherran paikka. Stiffy kiristää Bertietä varastamaan kermakon, jotta hänen sulhasehdokkaansa sen palauttaisi ja voisi pyytää kirkkoherran paikkaa. Dahlia-täti ilmoittaa myöskin tulevansa kartanoon. Lisäksi Roderick Spode ilmoittaa Bertielle tietävänsä, että Bertien tehtävä kartanossa on vain ja ainoastaan varastaa hopeinen lehmäkermakko Tom Traversille.

Tilanne muodostuu todella pahaksi, nuorten avioliitot uhkaavat jäädä solmimatta, Bertietä uhkaa kuukauden vankeustuomio, ja kokki Anatolea ollaan menettämässä.

Jeeves kuitenkin kätilöi ratkaisun, hauskana yksityiskohtana voi mainita, että Spodesta ilmenee silloin erikoinen, nykyisin normaali asia, hän kaupittelee naisten alusvaatteita.

Huomenta Jeeves on näistä tarinoista minusta hauskin.
Bertien Agatha-tädin toinen aviomies Lordi Worplesdon on pyytänyt apua Jeevesiltä fuusiossa. Lordi Worplesdonin ristimänimeltään Percival on laivanvarustaja ja valmistelee fuusiota amerikkalaisen Chichester Clamin kanssa. Asia ei saa vuotaa julkisuuteen, koska tieto vaikuttaa pörssiin.  Suunnitelman mukaan Bertien ja Jeevesin on muutettava lordin tilusten lähellä Wanhaan torppaan.

Percivalin hehkeä tytär Florence Craye, on ollut kihloissa Bertien kanssa ja on ollut aivan tipalla, että hääkellot eivät ole soineet. Bertie, joka luuli, että Spinozan kootut ovat kirjakerhon kuukauden kirja, on hakemassa niteitä Jeevesille. Hän valehtelee Florencelle, että Spinoza on häntä itseään varten. Florencen kiinnostus Bertieen uudelleen nousee, vaikka Florence on iskenyt kyntensä Bertien ystävään D'Arcy Cheesewrightiin eli Stiltoniin ja he ovat kihloissa. Stilton, vaikka on hienostokoulusta, on ruvennut tavalliseksi passipoliisiksi. Florence ei pidä muutoksesta, eikä isä ole antamassa nuorille naimalupaa. Stilton on hyvin mustasukkainen, ja saa selville, että Bertie on ollut kihloissa Florencen kanssa. Maalla Florencen pikkuveli Edwin ahkera partiolainen, aina valmiina myös tulentekoon. Bertien majana oleva mökki roihahtaa palamaan ...

Percival ei anna myöskään naimalupaa Nobbylle ja Bokolle. Nobby eli Zenobia  Hopwood on ollut kihloissa Percyn kanssa, Boko eli George Fittleworth on kirjailija, joka on lähdössä Hollywoodiin, jossa on houkutuksia. Nobby ei halua päästää Bokoa pokamiehenä Amerikan naaraiden raadeltavaksi, Nobby on vasta 20-vuotias, eikä tuolloin täysikäinen ...

Maalla on totisesti mukavaa, ja paljon sattuu ja tapahtuu ennen kuin parit saavat toisensa sekä liikeasiat saadaan päätökseen.

Juonet on monipolvisia, ja juoni langat risteilevät mutta Jeeves on paras!

*****
P.G. Wodehouse (1881 - 1975) eli ristimänimeltään Pelham Grenville Wodehouse oli kuuluisa englantilainen kirjailija, joka aateloitiin vasta 1975. Wodehouse muutti 1930-luvulla Ranskaan, ja joutui saksalaisten arestiin ja teki sodan aikana muutamia radiokuunnelmia Berliinissä. Tämä oli shokki Saksan kanssa sodassa olevalle Britannialle. Sodan jälkeen Wodehouse muutti Yhdysvaltoihin.

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Ursula Le Guin: Kaukaisin ranta



Ursula Le Guin: Kaukaisin ranta, The Farthest Shore, suomentanut Kristiina Rikman WSOY 1977, sivumäärä.

Ursula Le Guinin Kaukaisin ranta päätti alkuperäisen  Maameren tarinat trilogianKaukaisin ranta alkaa Rokelta, jossa Arkkimaagi Ged eli Varpushaukka ottaa vastaan Enlandin ja enlandilaisten maiden ruhtinaan pojan Arrenin. Arren tuo Gedille ankean viestin. Taikuus katoaa Maamereltä, ihmiset unohtavat loitsut, ja menettävät elämänhalunsa ja paha valtaa alaa.

Maameri on "meri, jossa on lukuisia saaria", teoksissa on karttoja, joissa on erilaisia paikkoja, kuten ilmansuuntien mukaan nimetyt rajavedet, Kargien maa, Gont, Havnor, ja Roke, jossa on velhokoulu, jonka johdossa on arkkimaagi Ged. Ged on yhdistänyt aiemmissa osissa Erreth-Agben "renkaan" ja "Liiton riimu" on saatu ehjäksi. Ged ei ole kuitenkaan perinteinen ylivertainen sankari, vaan sankaruus, ja elämä näyttäytyy Maameren tarinoissa moniuloitteisempana. Vahvuus ei ole fyysistä vahvuutta eikä erehtymättömyyttä, ongelmat ovat monisyisiä, ja sankaritkin kokevat syviä vastoinkäymisiä.

Maamerellä Havnorin valtaistuin on ollut tyhjänä satoja vuosia, ja siksi Roke on Maameren keskus, ja Arkkimaagi henkilö, jolta pyydetään palveluksia, ja jota kuunnellaan. Havnorin viimeinen kuningas kuitenkin ennusti: "Se joka on elävänä kulkenut halki pimeyden valtakunnan ja käynyt päivän kaukaisilla rannoilla on perivä minun valtaistuimeni". s.26.

Rokella Velhojen kokous ei pääse yhteisymmärrykseen maailmantilasta, mutta Arkkimaagi Ged lähtee Arrenin kanssa purjehdukselle Kaukokatseella selvittämään taikavoimien ehtymistä ja loitsujen unohtumista. Arkkimaagi naamioituu, eikä Arrenkaan kerro syntyperäänsä. Vastoinkäymiset alkavat heti, maailma on todella muuttunut. Hortin kaupungissa rappio rehottaa, taikuus on kadonnut, huumejuuri ja toivottomuus valtaavat alaa. Lauluistakin katoavat sanat. Mitä etelämmäs mennään, sitä ankeammaksi muuttuu, sitten Ged ja Arren eivät pääse enää rantaan, kun vihamieliset ihmiset heittävät heitä keihäillä, ja Ged saa osuman keihäästä.

Arren on siis ylhästä sukua, ja lähti vastoin Enlandin kansan tahtoa matkaan. Nuori Arren imee Gedin viisautta. Hän on kasvamassa ennustettuun kuninkuuteen. Ged kertoo Arrenille Cob-nimisestä miehestä, joka manasi kuolleita. Ged kukisti hänet nuorena, mutta kaikki nyt ilmi tullut viittaa häneen eli  Cobiin. Usea tietäjä on etsinyt kuolemaa, ja kuoleman maasta pakoa.

Etelässä Gedin ja Arrenin pelastavat avoimen meren lapset, jotka syntyvät, ja elävät lautoilla. Avoimen meren lapset ovat hyviä, ja huolettomia, mutta sama unohdus ja toivottomuus yltää lautoillekin.
Maamerellä jokaisella on tosinimi. Ged tietää useimpien tosinimen, myös Arrenin, se on Lebannen. Lebannen pystyy kertomaan unistaan, ajatuksistaan, tuskastaan ja kuoleman pelostaan.  Ged kertoo, että pahuus on ihmisen aiheuttamaa. Mittaamattomien rikkauksien ja kiistattoman turvallisuuden haluaminen aikaansaa pahuutta. Keskikesän juhlan aikana ilmenee, että laulujen sanat alkavat unohtua jo kaukana avomerelläkin.




Lohikäärme Orm Embarin ohjaamana Ged ja Arren joutuvat kohtaamaan viimeisellä rannalla Cobin, joka on avannut kuoleman ja elämän oven, ja jonka Ged joutuu laittamaan kiinni. Ged kuluttaa voimansa ja Arren johdattaa heidät taas elämään....

Tämä on hyvä kirja, ja teema, missä yksi ihminen aiheuttaa niin paljon pahaa, että koko muu yhteisö ei saa sitä neutraloitua. Ged kantaa vastuuta, hän laittaa avoimen oven kiinni, ja kuluttaa kaiken voimansa. Tässä teoksessa on myös kysymys matkasta, niin kuin elämässä aina on, ja nuoren ja vanhan ihmisen matkasta. Le Guin ei juuri selitä, eikä moralisoi, teoksen tehoa se ei kuitenkaan vähennä. Itse asiassa luin teoksen neljännen kerran, luin teoksen ensi kerran 13-vuotiaana, enkä ihan ymmärtänyt, tämän ymmärätminen minusta vaatii ymmärrystä maailman pahuudesta, ja ihmisen hauraudesta, jotenkin tämä lapsena vain ahdisti, mutta on minusta hyvä teos.

Trilogia alkaa teoksella Maameren velho ja toinen osa on Atuanin holvihaudat. Jälkeenpäin on kirjoitettu vielä kaksi kirjaa, Tehanu ja Kertomuksia Maamereltä, jossa tarinan päättää teos Toinen tuuli. (näistä tulee bloggaukset ...)

Yhdysvaltalainen naiskirjailija Ursula K. Le Guin (1929 - 2018) on kuulu scifi- ja fantasiakirjailija, jonka pienoisromaanista Haikaran silmä olen blogannut täällä. Kuuluisin Le Guinin kirja on Pimeyden vasen käsi. sekä Osattomien planeetta

torstai 9. toukokuuta 2019

Jan Ivar Billow: Sininen Naamio



Jan Ivar Billow: Sininen Naamio, Blå Masken, suomentanut Veera Roos, WSOY Punainen sulka 1960, sivumäärä 168.

Jan Ivar Billow (1904 - 1994) oli ruotsalainen kirjailija, tämä Sininen Naamio on Aaveprikaatin jatko-osa. Kirjassa eletään aikaa ennen televisiota, ja tietenkin ennen älykännyköitä ja internettiä.

Teos alkaa vanhan kyttyräselkäisen  Korppisen eukon laittaessa rantakioskinsa kuntoon, hän tuo sinne tupakkaa, makeisia ja nuuskaa. Samaan aikaan etsivät Reiman ja Varamo tutkivat kioskivarkauksia ja komisario Uljakseen kohdistunutta ilkivaltaa. Aaveprikaatin sankari 15-vuotias Ville Koivu puhuu etsivien kanssa, jotka pyytävät apua. Etsivät ja Ville pitävät rikoskirjoja ja gangsterielokuvia huonoina, etsivät pitävät kurittomuuden syynä nykyajan houkutuksia, kuten kauppoja ja makeisautomaatteja. Ville osuu paikalle, kun Korppisen eukon kioski on ryöstetty. Ville soluttautuu nuorten jengiin, jota johtaa Kari Valkio, joka on kansikuvassa, poika, jolla on silmälappu ja arpi kasvoissa. Karin lasisilmä on kadonnut, silmä on aiemmin päätynyt Villelle. Kari polttaa tupakkaa, hänellä on kavereita, jotka kokoontuvat Karin enon  romuvarastossa. Karille on sattunut onnettomuus itse tehdyn aseen kanssa. Ville päättää esiintyä nuorisorikollisena, ja niin Sininen Naamio soluttautuu jengiin. Ville saa selville, että pojat ovat komisarion pyykkivarkauden takana, mutta eivät ole tehneet kioskivarkauksia. Pojat ryhdistäytyvät, ja perustavat Asiatoimiston ja alkavat tienata elantonsa yrittäjinä. Karin lasisilmäkin löytyy.

Kaupunkiin on tullut Mac Morrisin Sirkus Tivoli, jossa on leijonia, leijonakesyttäjä, käärmemies, taikuri, nuori tanssijatar, ja koulutettu simpassi. Sirkuksesta löytyy Karin isäkin.

Kioskivarkaudet selviävät. Osa sirkuksenväestä on ne tehneet. He ovat kouluttaneet simpanssin varkaaksi ....

Korppisen eukko saa kioskilleen lopussa sirkuksen nuoren tytön myyjäksi, kun tyttö harjoittelee kaidalla tiellä kulkemista. Mieskonnat joutuvat kalterien taa, ja simpanssin osana on jatkaa sirkuksessa.

Parasta minusta näissä kirjoissa on silloisen miljöön kuvaus ja poikien selviäminen ja rehellisyys. Juoni on osin epäuskottava (ja vähän sekava, kuten ylläoleva sepustuskin), mutta kertomuksen raameista näkee heijastuman silloiseen yhteiskuntaan ja arkeen.

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Ursula K. Le Guin: Osattomien planeetta



Ursula K. Le Guin: Osattomien planeetta, alkuteos An Ambiguous Utopia 1968, suomentanut Kalevi Nyytäjä, WSOY 1979, sivumäärä 413.

Ursula K. Le Guinin scifi-teos Osattomien planeetta on loistava yhteiskunnallisia teemoja sisältävä scifi-teos, jossa rikkaan Urras-planeetan köyhän Anarres-kuun asukki kuulu fyysikko Shevek loikkaa Urrasiin. Luin tämän teininä, ja nyt toistamiseen, ja oli jopa parempi kirja kuin muistinkaan. Teoksen ydin on kahden täysin erilaisen yhteiskunnan vertailu, ja sen tajuaminen, että ei ole järjestelmää, jossa ei olisi ongelmia.

Satunnainen blogissa seikkailija tyytynee yllä olevaan, kirjan lukenut ja siitä kiinnostunut voi lukea pitkähkön pohdiskelun, joka ei paljasta juonta juuri lainkaan, eikä ainakaan lopputulemia, haluan itsekin lukea kirjan vielä uudestaan kolmannen kerran.

Taustaa
Osattomien planeetan näyttämö on hainilainen galaksi, ja galaksin planeetta Urras, jota kiertää Anarres niminen ilmakehällinen kuu. Rehevästä ja kapitalisesta Urraksesta on karkotettu 170 vuotta sitten anarkisteja karuun Anarresiin rakentamaan ihanneyhteiskuntaansa, joka ei perustu yksityisomistukseen vaan tasa-arvoon ja mikä tärkeintä vapauteen. Yhteisön on ideoinut anarkisti Odon, joka kuoli Urrasissa ennen muuttoa tai karkotusta. Anarres perustuu odonilaisuuteen.

Anarres on yhtä 'valtiota', jolla ei ole hallintoa vaan asioita tasapainottaa TJK eli Tuotannon ja jakelun koordinaatio. Maassa ei ole yksityisomaisuutta, eikä rahaa. Kirjan alkuhetkellä Urrasista karkotetut anarkistit ovat asuttaneet Anarresia 170 vuotta, heillä on oma kieli ja omat tavat, yhteydenpito ulkomaailmaan on hyvin vähäistä, vain  tavaraliikennettä. Anarresin valtamerissä on ollut muuttohetkellä kaloja, ja "kuussa" on ollut tieteellinen siirtokunta. Maaeläimiä ei ole, ja Anarresia metsitetään ja rakennetaan. Anarres on tai haluaa olla omavarainen, he eivät halua olla tekemisissä Urraksen Oman ahneiden kanssa. Anarresissa kaikki perustuu jakamiseen. Planeetalla tai paremminkin planeetan kuulla on kuivuusjaksoja, ja nälänhädissä kuolee paljon ihmisiä. Anarresissa on vain huomattavan vähän ihmisiä, ja nälänhädissä kuolleisuus on suuri. Vapaus tai riippumattomuus on myös tätä.
Anarresissa ei tunneta avioliittoa, sukupuolisuhteet ovat vapaaehtoisia, niitä suhteita voi olla eri tai saman sukupuolen kanssa. On mahdollista sitoutua parisuhteeseen. Ihmisillä on vain etunimi, josta ei sukupuoli paljastu. Naiset ja miehet ovat täysin tasa-arvoisia, kuin ihmiset yleensä. Lapset laitetaan päiväkoteihin, ja vanhemmat voivat lähteä työkomennukseen, ja lapset kasvatetaan päiväkodissa ja kouluissa. "Mikään ei ole omaa, lapsetkin ovat yhteisiä". Anarresissa on yliopistoja. Anarkistisessa idyllissä on varjoja, ja kirjan kuluessa valitettavasti ilmenee juonitteluja, ja rankkaa kiusaamista sekä syrjintää, ulosjättämistä, joka perustuu mielipiteisiin.

Urras on vehmas ja kaunis planeetta, jossa asuu paljon rikkaita, mutta siellä on myös syrjitty alaluokka, joka asuu slummeissa. Pikkupatriotismi kukoistaa Urraksella, joka koostuu kolmesta valtiosta voimakkaista A-Ionista ja Thusta sekä heikommasta Benbilistä. Kirjan tapahtumien kuluessa A-Ion ja Thu sotivat keskenään, mutta Benbilissä, jonka sisällissotaan molemmat valtiot osallistuvat. Urrasissa pojilla ja tytöillä on omat koulunsa, ja naiset jäävät kotiin "vaimoiksi", ovat siilitukkaisina ja paljasrintaisina kutsujen vakiovieraita, mutta paljas pinta on vain lumetta. Naiset ovat pidättyvämpiä kuin Anarreissa, jossa sukupuolisuus on luontevampaa. Urrasissa on pitkälle kehittynyt markkinatalous, jonka seurauksena tuloerot ovat suuret. Urrasin lehdistön vapaus toimii niin, että isoimmat mediayhtiöt saavat vapaasti kertoa hallitusmyönteisiä uutisia. Köyhät asuvat slummeissa, joissa kytee kapina. Urrasissa on hainilainen Maailmojen liiton edustus, ja Terran suurlähetystö. Avaruusmatkat tehdään vain valonnopeudella. Terra, joka on tuhoutunut maailma, ja lähes asumiskelvoton, on 11 valovuoden päässä.

Juoni, kerronta ja tapahtumia
Kirjan alussa Anarreksen kuulu fyysikko tohtori Shevek loikkaa tai matkustaa ensimmäisenä ihmisenä Anarreksesta Urrasiin. Vastaanotto on lämmin, Shevek lunastaa saamansa tieteellisen palkinnon simultaaniteoriastaan, ja saa professuurin saattaakseen valmiiksi yleisen aikateorian.
Kirjan luvut vuorottelevat Urraksella Shevekin nykyhetkessä ja Anarresissa Shevekin menneisyydessä. Shevek on lähettänyt kuljetusalusten mukanaan tutkielmansa Urrasiin. Shevekin saama mahdollisuus on kaunis lahja, jonka sisuksesta paljastuu juonitteluja. Taustalla on Galaksi, jossa on kolme voimatekijää cetiläiset, joita edustavat Urras ja Anarres, hainilaiset, sekä Terra. Shevekin tieteellinen työ mullistaisi avaruusmatkailun ja antaisi cetiläisille ylivallan. Ylivallan saamista haittaa Benbilin sisällissota ja köyhien kapinamieliala. Shevek tajuaa olevansa kultaisessa häkissä, jossa hänen odotetaan munivan kultamunan, eli Aikateoriansa.

Shevek on jo varsin nuorena ollut johtava Anarresin ja jopa galaksin fyysikko. Hän on joutunut julkaisemaan teesinsä torsoina, ja yhdessä vanhemman fyysikon kanssa. Shevek on joutunut akateemisen nurkkakuntaisuuden ja kateellisen vallankäytön uhriksi. Hänet potkitaan nelivuotisen nälänhädän aikana yliopistosta. Shevek pohtii että odolaisuuden ydin on vapaus ja yrittää elää sen mukaan. Shevek  tajuaa, että Anarres nelivuotisen nälänhädän ja poikkeustilan aikana on muuttunut diktatuuriksi, jossa näennäisestä valintavapaudesta on tullut pakko ja kahlitseva voima.

Scifin ystävien kannattaa lukea tämä, erinomainen kirja, joka kuten Isaac Asimovin Säätiö myös siten, että yhteiskuntien kehittymistä tarkastellaan, ja niin että päähenkilöt miltei jäävät ideoiden alle.

Kirjan tasa-arvopohdiskelut ovat hyvin ajankohtaisia. Anarresissa naiset ja miehet ovat täysin tasa-arvoisia. Nainen synnyttää lapsen, mutta hänellä ei ole muita velvollisuuksia tätä kohtaan, jos hän ei halua. Kaikki perustuu jakamiseen ja vapaaseen tahtoon. Sukupuolisuhteet ovat sallittuja, ja siis minkä sukupuolen kanssa haluaa. Ihmisten elämä soljuu eteenpäin. He käyvät koulua, opiskelevat, mutta kaikissa olosuhteissa osallistuvat säännöllisesti myös ruumillsiin töihin. Asunnot ovat kommuuneja. Yksin ei ole suotavaa asua. Kommuuneissa saa ruokaa, ja asunnon. Mitään henkilökohtaisia tavaroita ei ole. Minäily on tuomittavaa, mitään omaa ei ole. Shevek saa varsin nuorena hyvän neuvon, "älä anna väärän tasa-arvovertaisuus-keskustelun hämätä". Ihminen on ihminen (ei siis susi vaan ihminen).

Shevek on odolainen, hän matkustaa, tulee ja menee aina  tyhjin käsin, mutta saa tieteellisen läpimurtonsa, ja tämä on hyvä kirja.

Tästä on bloggaus Risingshadowsissa täällä, ja Taikakirjaimissa täällä

Tulevaisuuden kuva, ilmaston lämpeneminen, anarkismi ja keskitetty järjestelmä
Le Guinin Galaksissa hainilaiset ovat johtava voima, he ovat pelastaneet Terran ekokatastrofin seurauksista. Kaikissa scifi-teoksissa kirjailija päätyy samaan johtopäätökseen, me tulemme tuhoamaan itsekkyydessämme ja ahneudessamme maapallon. Sen jälkeen väestön määrä romahtaa, tulee sota, ja lopulta syntyy säännöstelytalous, joka on totalitaarinen.
Terran lähettiläs kertoo Shevekille sivulla 371 maapallon kohtalosta, joka romahdutti väestön yhdeksästä miljardista alle puoleen miljardiin. Lainauksia tekstistä "minun maapalloni, on pelkkä raunio. Se on ihmissuvun tärvelemä planeetta. Me lisäännyimme ja ahmimme ja sodimme kunnes mitään ei jäänyt jäljelle, ja sitten me kuolimme... Minun maapallollani ei ole jäljellä enää metsiä. Ilma on harmaa, taivas on harmaa, ilma on aina kuumaa. siellä ei voi asua ... Te odolaiset valitsitte autiomaan, me terralaiset teimme autiomaan. Kerran meitä oli yhdeksän miljardia..." sivulla 372: "Luut ja tiilet murenevat tomuksi, mutta muovin palaset eivät murene milloinkaan." Hainilaiset ovat tulleet auttamaan Terraan, "meillä on täydellinen hyödykkeiden ja syntyvyyden säännöstely, eutanasia ja yleinen työvelvollisuus".

Anarres on valtio, jossa ei ole näennäisiä valtarakenteita, se on anarkistien perustama. Pian ilmenee, että syntyy juonitteluja, vallan tavoittelua, kuppikuntia, muureja, ja muurien sisälle muureja. Le Guinin mukaan anarkismin yksi ongelma on se, että anarkisti voi rikkoa lakia, mutta ei yhteisönsä tapoja. Tavat ovat siis ankkureita hillitsevät muutosta, ja tapauskollisuus on hyvin kahlitseva voima.
*****
Yhdysvaltalainen naiskirjailija Ursula Kroeber Le Guin (1929 -2018) oli tai on edelleen kuulu scifi- ja fantasiakirjailija, jonka kuuluisin teos on Pimeyden vasen käsi. Pienoisromaanista Haikaran silmä olen blogannut täällä ja Maanpakolaisten planeetta täällä.
Le Guin on kirjoittanut myös Maameren tarinat, josnka avausosa on Maameren velho, kakkososa Atuanin holvihaudat, ja kolmas osa Kaukaisin ranta Trilogian perään on kirjoitettu vielä kaksi kirjaa, Tehanu ja Kertomuksia Maamereltäjosta viimeisein osa on Toinen tuuli.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Hermann Hesse: Lasihelmipeli


Hermann Hesse: Lasihelmipeli, alkuteos Das Glasperlenspiel 1943, suomentanut Kai Kaila, ja runot Elvi Sinervo, Kirjayhtymä 1985, sivumäärä 541.

Hermann Hessen Lasihelmipeli kertoo lasipelimestari Josef Knechtin elämänvaiheet. Lasihelmipeli on helmitaululle erivärisillä ja erimuotoisilla lasihelmillä eri tasoihin sommiteltava peli, joka kuvaa "hengen ja musiikin ydintä". Lasihelmipeli keksittiin samoihin aikoihin Englannissa ja Saksassa. Aluksi sillä kuvattiin musiikkia, sitten matematiikkaa, ja myöhemmin Lasihelmipelin idea levisi kaikkiin tieteisiin. Sotaisan vuosisadan jälkeen peliä vaalittiin Kastalian maakunnassa, jossa keskitytään etupäässä mietiskelyyn, musiikkiin ja lasihelmipeleihin. Juhlapelejä  johtaa Ludi Magister eli pelimestari. Kastalia elää toisten kustannuksella tekemättä muuta kuin laittamalla lasihelmiä eri järjestykseen ja kouluttamalla valioihmisiä, tai tarkemmin poikia ja miehiä. Kastaliaa johtaa neuvosto, joka koostuu miehistä. Lahjakkaita poikia kutsutaan valiokouluihin, ja siellä alkaa seulonta, joka johtaa veljeskuntaan, jonka periaatteina ovat köyhyys ja naimattomuus. Lasihelmipeli yhdistää toisiinsa hengenmiehiä, mutta jo edistynyt 15-vuotias poika voi olla pelin johtaja.

Hessen romaani on siis kertomus lasihelmipelimestarin Josef Knechtin elämästä. Josef Knecht on orpo. Orpous luo kirjan mukaan hedelmällisen maaperän sisäoppilaitosopinnoille, koska perheen ja koulun välille ei tule risririitoja. Josef Knecht seuloutuukin koulussa taso tasolta yhä ylemmäs, jolloin myös luokkatoverit ovat henkevämpiä. Kastaliassa koulun tarkoitus ei ole kouluttaa rahvaanomaisiin ammatteihin, kuten puusepäksi, lääkäriksi tai lakimieheksi, vaan opetusohjelmassa opetellaan meditoimaan, tyhjentämään mieltä, ja luomaan yhteyksiä. Tieteistä matematiikka, kielitiede ja ehkä politiikkaa tarjonnevat musiikin ohella ainekset lasihelmipelin pelaamiseen.

Kirjassa on paljon tyhjäkäyntiä, ja jahkailua, kummallisia väitteitä, eikä sen lukeminen näytä palkitsevalta. Eletään  tulevaisuutta ehkä 2000-lukua, jossa sodat on jätetty taakse. Kirjassa arvostellaan vuolaasti 'sarjalukemistoja' (=aikakausilehtiä), missä on ollut ristisanatehtäviä. Pitää luopua nopeasta rahan ansaitsemisesta, maineesta ja julkisista kunnianosoituksista ja suurista painoksista  ja Nobelin palkinnoista s.32 (huvittavaa, että Hesse sai tämän julkaisun jälkeen Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1946, jonka otti vastaan).

Waldzellin koulu on Kastalian korkein opinahjo, siellä tiede ja taide yhdistyvät. Knecht on uuras oppilas. Hän ajautuu väittelyihin koulun toisen priimusoppilas Plinio Designogrin kanssa. Plinio on repivä, ja Josef rakentava väitteilyissään. Pojat ovat kilpailijoita, mutta myöhemmin ystäviä. Plinio on ylhäisestä suvusta, ja hän lopettaa opinnot, menee kotimaahansa. Pliniolla olisi suvun perinteet ja joita hän voisi jatkaa. Hän kuitenkin liittyy nuorten vihaisten miesten oppositiorintamaan, ja vaahtoaa vuorostaan siellä. Josef jatkaa opintojaan ja haluaisi vierailla Plinion luona. Josef ei saa lupaa tähän. Josef on Kastalian lasihelmitornin vanki, hän ei voi avioitua eikä omistaa mitään, ei edes matkustaa ilman lupaa. Kastalialaiset kuitenkin kokevat, että juuri Plinio ja hänen kaltaiset ovat ammatissaan materian ja halun vankeja. Josef etenee opinnoissaan. Kastalia on hyvissä väleissä Rooman kirkon kanssa. Josef kutsutaan Madiafelsin benediktiiniläisluostariin, jossa hän oppii mietiskellen maailma, hän käy myös Kiinassa bambumetsässä katsomassa erakkoa ja oppii siankärsämöstä, yrteistä ja elämästä.

Knecht valitaan lasipelimestariksi, virkaan jossa pitää ohjata opettajia, peliyhteisöä, ja vuosittain organisoida juhlapeli. Knecht kaivaa ensimmäiseen juhlapeliinsä innoituksen bambumetsän opetuksista, ja tästä kiinalaispelistä tulee pelin historian aatelia. Koko touhu tuntuu lukijasta täydeltä haihattelulta, ja lasihelmipeli on minusta puuta heinää. Minusta Knecht alkaa pohtia, mikä on Kastalian tarkoitus, olemassaolon perusta, ja myös rahoitusasema, maakunta, joka ei tuota mitään, tosin sieltä valmistuu opettajia, kirjoja, menetelmiä, sen tarkoitus on pitää moraali puhtaana. Juoni menee eteenpäin. Knecht tapaa uudestaan Plinio Designorin, joka on arvioimassa ja tarkastamassa Kastaliaa. Knecht löytää yhteyden Plinion kanssa. Plinio on koulun jälkeen rappeutunut, vetänyt huumeita, mutta avioitunut. Hänen poikansa on pilalle hemmoteltu rajaton kauhukakara.

Knechtin "varjo" eli apulainen on älykäs ja oikullinen Fritz Tegularius, Tegularius on hyvin etevä. Aikansa mietiskeltyään Knecht saa hahmon maailmasta, hän ymmärtää, että Kastalian olemassa olo on vaarassa. Hän kirjelmöi neuvostolle uhkaavasta vaarasta ja haluaa saada eron elinikäisestä virasta

Kirja on aika ajoin pitkäpiimäinen mutta minusta joku tolkku saadaan lopussa, kun veljeskunnan johtaja Alexander ja Lasipelimestari Knecht puhuvat erosta ja Kastiliasta. Kastilia on eristynyt, ja eristänyt itsensä ulkomaailmasta. Miehet, jotka elävät naimattomina ja ilman omaisuutta, eivät tiedä tavallisen kansan elämästä mitään. He ovat vieraantuneita. Vieraantuminen alkaa jo sisäoppilaitoksessa, jossa on vain samanlaisia poikia. Lahjattomat karsitaan pois, monen siivilöinnin jälkeen on jäljellä vain valioiden valiot, jotka sitten jättäytyvät lepäämään laakereilleen, ja mietiskelevät, ja laittavat lasihelmiä eri tasoihin. Tämä ei varmasti ole Hessen tulkinta, mutta minusta Rooman miesten pyörittämä kirkko, tai Kastalian poikamiesporukka on aika heiveröinen taho antamaan neuvoja todellisen elämän raadollisiin ongelmiin. Lasihelmipelaajat ovat heiveröisiä verrattuna George Lucasin luomiin jedeihin, vaikka jedeillä on hieman sama idea, tosin jedien galaksia sitoo voima, jota he pystyvät käyttämään hyväksi.

Knechtin kirjeessä neuvostolle, Knecht tiivistää sen, jonka tarkka lukija on jo huomannut, lasihelmipeli itsessään ei ole mitään, eikä edes säilyttämisen arvoinen. Lisäksi kirjeestä tulee ilmi, että maailmasta irrallinen itseään muita ylempänä pitävä miespoppoo jää sivuraiteille. Eliitistinen porukka kadottaa yhteyden, ja muiden kunnioituksen. Minusta moni säätiö, instituutio ja uskonnollinen auktoriteetti on eristäytynyt, ylentänyt itsensä muita paremmaksi, rappeutunut ja menettänyt luottamuksensa ja aloitekykynsä. Minusta miltei joka tavaralla, ja aatteella ja lafkalla on oma elinkaarensä, joka joillain on hyvinkin lyhyt.

Kirjassa on Knechtin kolme kirjoittamaa tarinaa Sateentekijä, Rippi-isä ja Intialainen tarina. Sateentekijä -tarina vie muinaiseen yhteisöön, jossa orpopoika Knecht hankkiutuu Sateentekijän oppipojaksi, ja kohoaa aikanaan itse Sateentekijäksi, mutta antaa uhrata uransa loppuvaiheessa itsensä epidemian aikana. Tarina on minusta analoginen kirjan kertomukselle.
Rippi-isä -tarina kertoo Josephus Famuluksesta, joka on ottaa kasteen aikuisena, auttaa ihmisiä, mutta erakoituu ja kokee myös itsetuhoisia ajatuksia. Hän hakee apua mestari Dionilta. Josef ymmärtää, että ihminen voi oppia perinpohjaisesti vasta todellisten vaikeuksien jälkeen. Tarinassa ensin kuolee mestari ja vanhana myös Josephus.
Intialainen tarina kertoo hallitsijan pojasta Dasta, joka pakenee palatsista lehmien hoitajaksi, mutta maistaa valtaa ja joutuu onnettomuuksiin, mutta pääsee joogin oppipojaksi. Tarinassa tulee ilmi itämainen uudelleen syntymisajatus ja oikeastaan kaikissa tarinoissa itämainen oman tiensä kulkemisajatus, joka toisaalta ehkä esiintyy Raamatussakin esimerkiksi  tavallaan Tuhlaajapoika -vertauksessa.

Teoksessa on Josef Knechtin runoja, joista tämän nimi on Lasihelmipeli.

Kuin kirkkaat tähtikuviot ne hohtaa.
Ja niiden kehiin kerran yltäneen
tie niistä eteenpäin voi johtaa
yhtäälle enää: Pyhään Keskukseen.

Ylen elävässä arkistossa on 20 minuutin  ääniklippi, missä Seppo Puttonen haastattelee lisensiaatti Teppo Kulmalaa.

****
Hermann Hesse syntyi eteläisessä Saksassa 1877 ja kuoli 1962, hän voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1946. Hesse kirjoitti Lasihelmipeliä vuodesta 1931 asti yksitoista vuotta, se julkaistiin Sveitsissä 1943. joskin Sateentekijä osuus julkaistiin jo 1934. Hesse höpisee tässä kirjassa, että Lasihelmipeli on Maaginen teatteri.
Hessen Arosusi (bloggaus täällä) -teoksessa päähenkilö  Harry Haller toikkaroi aikansa, ja päätyy lopussa unenomaiseen karkeloon  Maagillisessa teatterissa

Pertti Lassila kirjoittaa toisaalla, että Hesseä ei kelpuutettu ensimmäisen maailmansodan rintamalle. Hesse oli karannut teologisesta koulutuksesta 1892 ja yritti itsemurhaa ja oli tämän jälkeen hoidossa "hermosairaalassa". Maailmansodan jälkeen Hesse koki (uudelleen) hermoromahduksen ja hakeutui psykoterapiaan ja Jungin psykoanalyysiin.

Hessen romaaneista Arosusi on minusta varsin sekava ja harhainen kirja. Siddharta on taas hyvin erilainen ja seesteinen kirja. Lasihelmipeli on minusta näiden välissä.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Dorothy L. Sayers: Kuolema kirkkomaalla




Dorothy L. Sayers: Kuolema kirkkomaalla, The Nine Taylors 1934, suomentanut Annika Eräpuro, Viihdeviikarit Oy 1989, sivumäärä 273.

Dekkari alkaa lumipenkasta Uuden vuoden aattona. Lordi Peter Wimsey on ajanut lumessa Daimlerinsa ojaan, ja he  kävelevät yhdessä Bunterin kanssa Fenchurch St Pauliin pappilaan. Kirkkoherra Theodore Venables ottaa vieraat vastaan ystävällisesti. Pappilan vieressä on hieno kirkko ja kellotorni, jossa on yhdeksän nimettyä ja huolella valettua kirkonkelloa, joilla on aikomus soittaa yhdeksän tunnin "aaria" uuden vuoden kunniaksi. Peter pääsee soittamaan yhtä kelloista, kun William Thoday on sairaana. Samalla kuullaan juoruja etenkin sir Henryn häistä, jotka on tosin vietetty vuonna 1914, kirjassa eletään luultavasti 1930-luvun alkua. Sir Henryn häiden aikana on varastettu rouva Wilbrahamin smaragdikaulanauha. Kaulanauhaa ei ole koskaan löydetty, mutta oikeudessa sen varkaudesta on tuomittu hovimestari Deacon, ja lontoolainen konna Cranton. Miehet ovat saaneet pitkät vankeustuomiot, mutta Deacon on kuollut vankilapaon yhteydessä. Sir Henryn isä on korvannut smaragdit, ja se on tehnyt ison loven sir Henryn omaisuuteen, joka meni naimisiin orvon ja köyhän tytön kanssa, ja josta tuli siis lady Thorpe. Sir Henry haavoittui vaikeasti ensimmäisessä maailmansodassa. Parilla on nyt  viisitoistavuotias tytär Hilary Thorpe. Kyläläisistä William Thoday on mennyt naimisiin Deaconin vaimon Mary Russelin kanssa. Uutena vuotena lady Thorpe kuolee ja haudataan. Kun pääsiäisenä kuolee sir Henry, avataan sukuhauta, ja lady Thorpen arkun päältä löytyy miehen ruumis, jonka kasvot on ruhjottu. Kirkkoherra Theodore Venables kirjoittaa perjantaina kirjeen lordi Peterille, joka saa postin lauantaina aamupostissa! (Kirjasin tämän huomioksi, miten posti voi kulkea ripeästi. Pappila on hyvinkin syrjäinen paikka).

Tämän dekkarin ansiot ovat Wimseyn järjestelmälliset tutkimukset, siitä kuka kuollut on, onko hän Cranton. missä ovat Wilbrahamin smaragdit, mihin vainaja on kuollut, ja miksi hän on haudassa. Kaikki liittyy luonnollisesti sir Henryn häihin, ja siellä sattuneeseen varkauteen, jotka dekkarin tuleva lukija saa herkutella rauhassa. Murha tapahtuu hieman toisista syistä, ja ongelma haaroittuu erilaisiin arvoituksiin, joihin saadaan riittävä selvyys.

Dekkarin ytimessä on kuitenkin pappilan ja sen henkilöiden elämä. Dorothy L. Sayers varttui itse pappilassa seudulla, jossa oli tulvia. Sayersin muiden dekkareiden tapahtumapaikat eivät ole englantilaisia maalaiskyliä, sillä maalaiskylään sijoitti murhamysteerit Agatha Christie ja salapoliisiksi neiti Marplen, joka asuu St. Mary Meadin maalaiskylässä. Lordi Peter selviää kuitenkin hyvin ja saa kartutettua Hilary Thorpen omaisuutta löytämällä smaragdit, ja on Hilaryn omaisuuden haltija, sillä setään ei luoteta.  Ansiokasta on myös Sayersin kuvaus kirkon kellojen soitosta.  Kaikista kirkonkelloista annetaan yksityiskohtaista tietoa: "Batty Thomas (No. 7 Paino n. 1530 kg Sävelkorkeus D) Sarjan vanhin kello nykyisessä ilmiasussaan, ja vanhin myös alkuperäiseltä malliltaan. Kellon on ensikertaa valanut Thomas Belleytere Lynnistä vuonna 1338...." s.77

Nipvetin Juha Makkonen on analysoinut uuden ajan ja vanhan ajan törmäystä omassa bloggauksessaan täällä. Minusta yhteydet ulkomaailmaan pelaavat postin ja puhelimen ansiosta, mutta kirkonkylä on sisäänpäin kääntynyt, josta on vähemmän mairitteleva huomio: "Holliday on Russelin sisarentytär, haudankaivajan, tiedättehän, ja jonkinlaista sukua Mary Thodaylle, vaikka, tietysti, kaikki ovat, tässä kylässä, siis sukua jollekulle. Se johtuu siitä että kylä on niin pieni, vaikka nyt kun jokaisella on  moottoripyörä ja bussit kulkevat kahdesti viikossa tilanne ei ole niin  huolestuttava, eikä synny niin monia epäonnisia olentoja kuten Hullu-Peake". Lopussa kylä on saarroksissa tulvan vuoksi, ja silloin lordi Peter vasta tajuaa, miten vainaja on kuollut. Makkosen analyysi on paljon syvempi ja parempi kuin omani, mutta tulkitsen pappilan Sayersin lapsuuden maisemaksi, jossa autoja ei ollut. Rikokset itsessään ovat Sayersin dekkareissa usein arvattavia, niin tässäkin. Suola onkin kaikki muu inhimillinen toiminta ja kyläläisten ajatukset ja juorut, joita ilmenee dekkarissa.

Toisin kuin muut suomalaiset bloggarit voin suositella tätäkin dekkaria brittidekkarien ja Sayersin ystäville, englantilaisissa bloggauksissa tätä on lämpimästi suositeltu.

****
Dorothy L. Sayers (1893 - 1957) oli tuottelias ja laadukas dekkarikirjailija.

Tuotantoa
Kuka ja mistä 1923
Kuolema keskiyöllä 1926
Luonnoton kuolema 1927
Kuolema vierailee kerhossa 1928
Lordi Peter katsastaa ruumiin  1928 –novellikokoelma
Myrkkyä  1930
Hirttäjän vapaapäivä 1933 –novellikokoelma
Kuolema kirkkomaalla 1934
Juhlailta 1935
Kuolema häämatkalla, 1937
In The Teeth of the Evidence, 1939 –novellikokoelma
Striding Folly, 1972 –novellikokoelma

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Mauri Kunnas: Piitles


Mauri Kunnas: Piitles, Otava 2012, sivumäärä 80

Mauri Kunnas on lajissaan Suomen paras. Hänen lajinsa on (tylsienkin) tarinoiden toteutus hauskasti kiteyttäen kuvin ja sanoin.

Mauri Kunnas syntyi vuonna 1950 ja The Beatles perustettiin vuonna 1960, ja se hajosi vuonna 1970, The Beatles on kaikkien aikojen merkittävin rock-bändi, jonka jäsenet ovat Liverpoolista kitaristi John Lennon, basisti Paul McCartney, kitaristi George Harrison, ja rumpali Ringo Starr, ilmeisesti kaikki laulavat, mutta eniten Lennon ja McCartney.

Tämä Piitles-kirja kertoo The Beatles yhtyeen alkutaipaleen läpimurtoonsa asti, myös sen että basistina ollut Stuart Sutcliffe erosi bändistä ja Paul McCartney siirtyi bassoon. Yhtyeen rumpalikin vaihtui, Pete Best erotettiin ja tilalle rumpuja paukuttelemaan nousi Ringo Starr. Täm nelikko on kannessa ja kuva on piirretty kuten Abbey Roadin (1969) kansi, eli kadun yli marssivat John, Ringo, Paul ja George.

Henkilökohtaisesti en ole kuunnellut Beatlesia, en omista levyjä, enkä tunne jäseniäkään, mutta Piitles oli upeasti toteutettu kirja. Tiedän toki muutaman tunnetuimman kappaleen, ja senkin Ferry Aidin pohjalta, jolloin Paul McCartney (tai oikeuden omistajat?) 'antoi' esittää Let It Be:n, ja siinä lauletaan: 'When I find myself in times of trouble, Mother Mary comes to me/ Speaking words of wisdom, let it be'.

Kirjassa lähdetään jäsenten lapsuudesta, Paul McCartneyn äidin nimi oli Mary, hän oli naimisissa Jimin Paulin isän kanssa, isä oli puuvillakauppias, Paulilla oli pikkuveli. Kätilönä toiminut Mary-äiti kuoli, mutta perhe puski eteenpäin. Ringo Starr syntyi ensinnä 7.7.1940 pommitusten aikana, sitten John Lennon syntyi eli 9.10.1940. John Lennonin lapsuus oli hyvin "rikkonainen" mutta ainakin virikkeellinen. Isä Alfred lähti merille, ja äiti Julia sai toiselle miehelle lapsen. John Lennon asui välillä äitinsä, välillä tätinsä ja välillä isänsä luona. Johnilla oli coverbändi Quarry Men vuonna 1957, jona vuonna hän meni taidekouluun, ja seuraavana vuonna Johnin äiti jäi auton alle. John alkoi seurustella Cynthian kanssa, jonka kanssa hän meni naimisiin. Kirjasta saa käsityksen, että John Lennon ei ollut kovin sitoutunut liittoon.

Beatlesin  nimestä on teorioita, ja tässä esitetään, että nimi olisi ilmaantunut liekehtivässä piirakassa. Nimi oli ensin The Silver Beetles, mutta muuntui muotoon The Beatles.


Loppukesällä 1960 matka suuntautuu Saksan Hampurin Reeperbahnille, takakannen kuvassa kadun yli kävelevät Pete Best ja Stuart Sutcliffe. Kuvassa on uskomaton määrä yksityiskohtia. Juliste jossa lukee The Beatles, ja sen yläpuolella Rory Storm and his Hurrican, bändi jossa Ringo Starr soitti.  Kuvan ylälaidassa on puhelintyttö, merimies ja nainen, sekä kaksi katunaista alakulmassa, ja kissa ja akka. Harrison oli alaikäinen, ja sitä kautta tuli lähtö Hampurista, mutta sinne vielä palattiin.

Vuonna 1961 Beatles soitti Cavernilla Liverpoolissa ruokatunnilla, ja sihteerit kävivät kuuntelemassa. Albumissa on esitelty bändimuutokset, ja Brian Epsteinin mukaan tulo. Stuart kuolee, Paul siirtyy bassoon, ja Ringo rumpuihin Peten potkujen jälkeen.


Upea albumi, jonka kuvia on hyvä katsella, ja tekstiä on paljon.
***
Mauri Kunnas piirsi sarjakuvia vuosina 1975-1986 ja niitä julkaistiin Introssa, Helpissä ja Suosikissa, ja niistä on koottu albumi Nyrok City, josta on bloggaus täällä.
Nyrok City -albumissa oli koko Beatlesin tarina  tiivistetty kahteen sivuun, se on tehty jo 9/1978, eli aikana, jolloin kaikki beatlet vielä olivat elossa. Eli tarina Piittels' story on kertomus Liverpallin nelosista, johon kuuluvat Juhani Lennonjohto, Pauli Mäkikartano, Yrjö Harvinainen ja Risto "Rinkeli" Tähti. Sarjakuva alkaa ajasta, jolloin rumpalina oli vielä Pete Paras. Sarjakuvassa seikkailee Rion Epsilon, mukuloissa aiheutetaan hysteriaa, on rakastamisen aika, ja hippikausi, Sitten tapahtuu hajoaminen, ja Yoko ja John nakuilevat, mutta Paulilla ei ole siivet maassa (Linda MacCartney ja Wings!)
Kännykkäkamerakuva albumista. Kuvan epätarkkuus on tarkoituksellista, vähemmän kopioitavaa, eli hankkikaa albumi :)
***
Tänään on Kirjan ja Ruusun päivä, aiemmin on saanut ilmaiskirjan, jos on ostanut 15 eurolla kirjoja, nyt saisi kassin. Tämä on aiemmin hankittu kirja. Aiemmat postaukseni Kirjan ja Ruusun Päivästä:

2018: Leena Lehtolainen:Turmanluoti:
2017: Roope Lipasti, Karoliina Korhonen: Elovena tyttö
2016: Ronja Salmi ja Jami Nurminen: Onks noloo?
2015: Kari Hotakainen Kantaja
2014: Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito
2013: Jari Tervon Jarrusukka
2012: Tuomas Kyrön Miniä

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa


Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa, 1910, Gutenbergistä luettu.

Tulitikkujen lainausmatka alkaa liperiläisen Antti Ihalaisen pirtistä ja sinne se päättyykin, joskin takaisin tulee yksi tikku, ja sekin raapaistu, mutta paljon ehtii tapahtua tällä välin. Kaikki alkaa Antin vaimon Anna-Liisan aikoessa leipoa ja talouteen tarvitaan tulitikkuja, joita Antti lähtee noutamaan Hyvärisen ukolta. Antti hyppää tuoreen leskimiehen Jussi Vatasen hevosrattaille. Jussi Vatanen on vast'ikään jäänyt leskeksi ja kärkkyy uutta vaimoa. Vatasella on hevosia, lehmiä ja sikoja, joiden hinnoista, kaupoista ja poikimisesta puhutaan. Jussi aikoo kosia Anna-Kaisaa, joka yllättäen suostuu. Antti ja Jussi lähtevät hakemaan kihlajaiskamppeita Join kaupungista (Joensuu?). Mukana on vajaa pullo, johon on tarkoitus ostaa viinaa, mutta pullo pitää juoda entisestä viinasta tyhjäksi. Miehet ovat olleet vuosia raittiina, mutta viinan noustessa päähän, miehet hölmöilevät. Miehet kehuvat kännipäissään lähtevänsä Amerikkaan ja joutuvat putkaan, ja saavat sakkotuomion.

Samaan aikaan toisaalla räätäli Tahvo Kenonen, vanhapoika, haikailee nuoruuden ihastustaan Anna-Liisaa. Anna-Liisa taas ihmettelee, missä Antti on ja miksi Antti ei ole tuonut tulitikkuja. Anna-Liisa käy Hyvärisillä, ja Hyväriset valehtelevat Anna Liisalle Vatasen menneen kosaisemaan Pekka Roivaan tyttöjä ja otaksuvat, että Antti on lähtenyt Amerikkaan. Anna-Liisa, joka esitetään varsin yksinkertaisena, on ollut huolissaan, onko Antti joutunut ojan pohjalle, on nyt huojentunut: "Hyvin epätietoisena ja levottomana palasi Anna Liisa kotiinsa. Rauhottui hän, kun tiesi nyt Antin olevan Ameriikassa eikä ojassa, mutta toisekseen hän taas ei käsittänyt mitä varten se Antti oli nyt sinne mennyt ihan ilman puhumatta ".  Anna-Liisan luona käymään tuleva Maija-Liisa Kananen puhuu Tahvo Kenosesta.

Jussi ja Antti pääsevät putkasta, ja törmäävät kaupungissa Kaisa Karhuttareen eli Kaisa Makkoseen, joka on jäänyt leskeksi, miehensä Makkosen kuoltua. Kuolemaa jauhetaan sivutolkulla, kun Jussi toteaa: "Vai viimeiseksi hän sitten vasta kuoli!" Kaisa hoivaa Jussin varastamaa sikaa, ja Kaisalle selviää, että Jussikin on leski. Jussi muistaa, että hänen tammansa on vapaana, eikä sitä enää löydy. Aikansa haahuiltuaan vieraan hevosen kanssa, miehet löytävät itsensä taas putkasta. Putkassa miehillä on myös sika, jota he hellästi hoivaavat. Miesten poissaolon aikaan Liperissä alkavat huhut elää omaa elämäänsä. Ville Huttunen juoruakkaillee, että Vatanen ja Hyvärinen ovat lähteneet Amerikkaan. Kun tulee tieto eräästä laivaonnettomuudesta, Anna-Liisa saa kuulla Huttuselta, että hän on nyt leski. Kierrokset edelleen lisääntyvät, kun räätäli Kenonen saapuu riiuulle Anna-Liisan luo, ja sovittaa isännän verkapukua. Jussi ja Antti joutuvat oikeudenkäyntiin, ja Kenonen asettuu majaksi Ihalaisille.

Kotiinpaluun aika koittaa. ja Vatanen toteaa Antille: "Kaikkea sitä tässä ajallisessa elämässä tikustakin heruu, kun se oikeen lypsämään rupeaa, minkä nyt tämäkin Join matka mutkinensa ja näine Makkosen leskinensä ja muine kapeinensa, Kenosen akoittumisinensa ja kaikkinensa!"

Tulitikkuja lainaamassa on hauska ja hervoton tragikomedia.

Virossa tunnetaan tämä myös bloggaus TÄÄLLÄ.
*****
Maiju Lassila ei ollut oikeasti nainen vaan mies Algot Untola (1868 - 1918). Tästä on tehty varsin mallikas Yrjö Nortan ja Toivo Särkän filmi, jossa on ollut pääosissa sen aikaiset tähdet Aku Korhonen (Antti Ihalainen), Unto Laakso (Jussi Vatanen), Aino Haverinen (Anna-Liisa), Ester Toivonen (Maija-Liisa), Siiri Angerkoski (Kaisa Karhutar),  Joel Rinne (Ville Kettunen, kirjassa nimellä Ville Huttunen).

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Erle Stanley Gardner: Perry Mason ja tummaverikön tapaus



Erle Stanley Gardner: Perry Mason ja tummaverikön tapaus, alkuteos The Case of the Borrowed Brunette 1946, suomentanut  Armi Koistinen, sivumäärä 220.

Perry Mason on legendaarinen puolustusasianajaja, joka esiintyi 83:ssa dekkarissa. Olen katsonut Perry Mason -tv-sarjaa (MTV3-sarjalta 2000-luvulla), jota esitettiin alunperin vuosina 1957 - 1966, jaksoja on ehkä kolmisensataa, laskin itse että 313, mutta toisaalla pääosan esittäjä Raymond Burr (Perry Mason) olisi ollut vain 271 jaksossa.

Perry Mason on puolustusasianajaja, jolla on sihteeri Della Street, ja Masonia avustaa yksityisetsivä Paul Drake. Perry Mason dekkareiden ja tv-sarjan menestyksen salaisuus on vakiokaavassa, jossa alkuesittelyjen jälkeen tapahtuu murha, ja Perry Mason puolustaa toimeksiantajaansa ja selvittää murhan. Poliisit eivätkä syyttäjät ole ilahtuneita Masonin läsnäolosta eikä ilmaantumisesta paikalle. Kaikki huipentuu yleensä oikeussaliin, jossa Perry Mason osaa yllättää.

Tummaverikön tapaus on toinen lukemani Perry Mason -kirja. Se on järjestyksessään 28:s sarjassa, jossa on 83 osaa. Tarina alkaa kun Perry Mason näkee kadunkulmissa samanlaisia tummaveriköitä samanlaisessa asussa. Kysymys on naisen palkkaamisesta esittämään Helen Reedley -nimistä naista. Masonia arvoitukset kiinnostavat, ja hän tutustuu Reedley'tä esittävään Eva Martelliin sekä palkattuuun seuralaiseen Adelle Wintersiin. Vaihtoa junailee Robert Hines. Juttu vaikuttaa hyvin salaperäiseltä. Mason tajuaa vaaran, ja pian Robert Hines löytyy murhattuna.

Murhan jälkeen Mason tapaa Helen Reedleyn miehen Orvillen. Tapaus on kimurantti, ja sisältää monta vaihetta, joka tapauksessa Eva Martell saa syytteen murhasta. Syyttäjänviraston virkaintoisella Harry Gullingilla on jotain Perry Masonia vastaan, ja hän syyttää tätä avunannosta murhaan. Perry Mason joutuu oikeussalissa todistajan aitioon. Lopulta Perry Mason saa viimeisen palan palapeliin, ja hän paljastaa murhaajan ja motiivin oikeussalissa, kuten ilmeisesti aina.

Erle Stanley Gardnerin Perry Mason ja tummaverikön tapaus on varsin yllättävä dekkari, mutta minusta hieman sekava eikä niin hyvä kuin Perry Mason ja papukaija todistajana. Bloggaan 7.6.2019 postuumisti ilmestyneestä Perry Mason ja piikkilanka-aita -dekkarista, minusta se on paras, ja ilmestynyt myös SaPo -sarjassa

****
Erle Stanley Gardner (1889 - 1970) oli tuottelias amerikkalainen kirjailija, alun alkaen lakimies, joka kirjoitti vielä seitsemällä eri salanimellä yksi oli Robert Parr (vrt Parrot). Perry Mason -tarinoita on yhteensä 83.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Dorothy L. Sayers: Hirttäjän vapaapäivä



Dorothy L. Sayers: Hirttäjän vapaapäivä, alkuteos Hangman's Holiday 1933, suomentanut Annika Eräpuro, Gummerus 1997, sivumäärä 191.

Dorothy L. Sayersin Hirttäjän vapaapäivässä esiintyy kaksi salapoliisia, Sayersin pitkissä jutuissa esiintyvä älykäs lordi Peter Wimsey sekä vain lyhyissä jutuissa esiintyvä  Plummett & Rose viiniliikkeen myyntiedustaja Piccadillyltä Montague Egg. Tämä on hyvä kokoelma, erityisesti lyhyet jutut sopivat Montague Eggin personaan.

Ei kuitenkaan kannata lukea selostusta jutuista, joissain voidaan paljastaa tekotapaa tai ideaa.

Lordi Peter Wimsey tarinat:

Kuva peilissä
Peter Wimsey joutuu ratkaisemaan murhan, josta syytetään Wimseyn tapaamaa Robert Duckworthya. Robert on kertonut lordi Peter Wimseylle merkillistä tapahtumista, jotka liittyvät uniin, unitiloihin, ja peileihin. Lisäksi ihmiset väittävät Robertin olleen eri paikoissa, kun tämä on ollut sairaana. Tässä rikoksen juuret juontavat kolmeen sisarukseen, joista naimaton neiti saa kaksoset. Muut naimisissa olevat sisarukset adoptoivat lapset, ja he kasvavat erillään, toinen Englannissa ja toinen Australiassa. Tässä on vielä kysymys ns. peilikaksosuudesta, eli kaksoset ovat toistensa peilikuvia, tämä lienee mahdollista identtisillä kaksosilla. Tässä kaksosten luonteet ovat joko peilikuvia, tai vain vastakohtia.

Lordi Peterin uskomaton pakomatka
Tarina tapahtuu Pyreneiltä. Wimsey kuulee junassa herra Langleyltä tarinan tohtori Wetherallin kiroukseen joutuneesta vaimosta Alicesta, joka on täysin apaattinen. Seuraavaksi seudulle muuttaa latinaa puhuva velho ja hänen avustajansa. Kun tohtori Wetherall menee käymään kotiin USA:han hoitaa velho rouvan kuntoon ja pakomatka voi alkaa.  Latinaa puhuva velho on tietenkin Wimsey ja avustaja Bunter. Peter Wimseyn ja Alicen välillä ei ole mitään, tulevaisuudessa Alicen ja Langleyn välillä kenties on.
Kyse oli mustasukkaisen aviomiehen mahdollisuudesta alistaa nuori vaimo olemalla antamatta tälle kilpirauhaslääkettä.

Helmikaulanauha
Arvokas helmikaulanauha varastetaan sir Septimus Shalen vuosittaisissa juhlissa, joissa on arvoitusleikkejä, ja syödään myös "dickensiläisiä herkkuja". Sir Septimus on upporikas, ja joka vuosi hän lahjoittaa tyttärelleen helmen helmikaulanauhaan. Ohjelmassa on myös piilosilla oloa. Juhlat menevät hyvin, kunnes huomataan, että helmikauhanauha on kadonnut loppusointuleikin aikana. Tämän jälkeen tutkitaan osallistujien taskut. Lordi Peter Wimseyllä on kirurgin pihdit, suurennuslasi, ja tuumamitta, muilta löytyy ruuansulatuspilleriä, sokeripaloja, sinettivahaa, hakaneuloja, ja lankaa. Eräältä herralta löytyy sukkanauha, puuterirasia ja perunan puolikas. Lordi Peter pystyy selvittämään, kuka vohki helmikaulanauhan, ja minne hän sen pilotti. Minusta tämä oli mainio juttu.

Montague Egg -jutut
Myrkytetty Dow '08.
Kauppamatkustaja Montaque Egg, joka on Plummet &Rose -edustaja, tulee myymään tuotteitaan lordi Borrodalelle, joka on hänen asiakkaansa. Poliisi on vastassa, Borrodale on kuollut siemaillessaan Eggin myymää portviiniä. Portviini on hyvää, mutta sen seassa, on nikotiinia. Egg selvittelee poliisin kanssa tilannetta, ja konna jää kiinni, jo heti alkuun herättämällä puhetavallaan huomion. (Älä lue seuraavaa: tässä jutussa on dekkarien suurin klisee, eli hovimestari on syyllinen. Hovimestari aiemmista tavoistaan poiketen kutsuu Eggiä siriksi. Tämä juttu myrkynkin osalta, muistuttaa Agatha Christien Murhenäytelmä kolmessa näytöksessä, jossa myrkky oli nikotiini, ja syyllinen näytteli hovimestaria. Portviini siis on Plemmet & Rosen ja vuosikertaa 1908.
Kääntäjä on suomentanut The Salesman's Handbookin Kauppamiehen käsikirjaksi, muissa suomennoksissa se on Myyntimiehen käsikirja, tässä Egg siteeraa käsikirjan sääntöä 10, "Kun saavutat sisäkön suosion, kauppa jo puoleksi tehty on" s.77

Vainukoirat hajulla
Egg on Pig & Pewterin hotellissa ja sen takkahuoneessa viettävät aikaa Montague Egg, eräs parfyymiedustaja, paikallispoliisi, nuori pari, ja muutama muu herrasmies. Radiosta tulee kuulutus, että Alice Stewartin murhaajaksi epäiltyä Gerald Beetonia nuorta miestä (on 35-vuotias) etsitään, ja pyydetään ottamaan yhteyttä Nottighamin seriffiin, no oikeasti poliisipäällikköön. Montague Egg ja muut pohtivat veritekoa, ja Montague Egg pystyy nerokkaasti selvittämään kuka huoneissa olijoista Beeton on, ja saa hänet paljastamaan itsensä. Tarinassa väitetään, että paikka on savuinen ja ruuanhajun pilaama. Loppuselvittelyissä putoaa hajuvesipullo ja rikkoutuu, joten tuoksut vaihtuvat.

Murha aamulla
Montague Egg aikoo myydä tuotteitaan, koska "älä pientäkään tilaisuutta ohittaa päätä, kuin koittanut oot kepillä jäätä". Asiakas Humphrey Pinchbeck löytyy kuitenkin kallo murskana. Egg, joka on ollut Länsirintamallakin, hälyyttää poliisin. Kuolemansyyn tutkimuksessa epäilykset kohdistuvat vainajan retkumaiseen velkaiseen sisarenpoikaan Theodore Bartoniin. Yllätystodistaja neiti Queek todistaa nähneensä epäillyn auton rekisteritunnuksella WOE-1313 muualla. Jutun juju on siinä, että Montague Egg murskaa yllätystodistajan kertomuksen. "Jos kauppamies käyttää aivojaan, hän säästelee runsaasti vaivojaan". Tässä Montague Egg myy lauantaina viinejä, eli pitkään tehtiin kuusipäiväistä työviikkoa.

Yksi liikaa
Yhtyneitten Nitrofosfaattien Simon Grant on kateissa, ja yhtiön pörssikurssi laskee. Montague Eggillä ei ole yrityksen osakkeita, mutta hän on ollut junassa, johon Simon Grantilla on ollut lippu. Kuulusteluissa Montague Egg päättelee huijarikoplan menettelyn. Simon Grant ei ollut kadonnut murhaamisen vuoksi, vaan siksi, että hän on huijari, joka on häipynyt. Menetelmä perustuu silloiseen konduktöörien tapaan lukea junalippuja, ja jutun nimi viittaa epäsuorasti lippukikkailuun. Mukava tarina tämäkin.

Murha Pentecostissa
Montague Egg on myyntimatkalla Oxfordin kampuksella, ja Pentecostissa on tapahtunut rehtorin murha. Egg narauttaa syyllisen kirjastokäyttäytymisen perusteella. Konna on harhauttanut Collegen opiskelijoita myös pukeutumalla naisten vaatteisiin, tämäkään ei myyntimiestämme harhauta.

Maher Shalal Hashbaz
Montague Egg törmää väkijoukkoon, joka ihmettelee kissan karkaamista puuhun. Kissa on nuoren tytön Jenny Maitlandin, joka on myymässä sitä rahapulassaan lehdessä olleen ilmoituksen vuoksi. Kissan myyjiä on jonossa, ja kissa pitää viedä illalla tiettyyn osoitteeseen. Montague Egg on onneksi tytön tukena. Kissa on Jennylle rakas, ja Maher Shalal Hashbaz karkaa ja palaa  Jennyn luo. Egg tutkii kissaongelmaa, ja se on sukulaisten juoni saada eräs vanhus kuolemaan sydänkohtaukseen. Montague Egg pitää tekoa murhana.

Muita tarinoita on kaksi

Mies joka tiesi miten, herra Pender lukee tusinoittain salapoliisiromaaneja, ja uskoo erään herran pelottelutarinan junassa, ja sillä on arvaamattomia seurauksia, myös pelottelijalle.

Suihkulähde pulppuilee -tarinassa herra Spillerin elämää haittaa ikävä kiristäjä, kun hänestä päästään, on seuraava jonossa. 

*****
Dorothy L. Sayers (1893 - 1957) oli tuottelias ja laadukas dekkarikirjailija.

Tuotantoa
Kuka ja mistä 1923
Kuolema keskiyöllä 1926
Luonnoton kuolema 1927
Kuolema vierailee kerhossa 1928
Lordi Peter katsastaa ruumiin  1928 –novellikokoelma
Myrkkyä  1930
Hirttäjän vapaapäivä 1933 –novellikokoelma
Kuolema kirkkomaalla 1934
Juhlailta 1935
Kuolema häämatkalla, 1937
In The Teeth of the Evidence, 1939 –novellikokoelma
Striding Folly, 1972 –novellikokoelma

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Jack London: Klondyken kuningas


Jack London: Klondyken kuningas,  Burning Daylight 1910, suomentanut Rauni Kanerva, Karisto 1979, Uusi Kirjakerhon -painos, sivumäärä 321.

Jack Londonin Klondyken kuningas kertoo karskin miehen taistelusta ensin Alaskan hyisessä erämaassa, sitten kapitalistisessa maailmassa. Teoksen päähenkilö Elam Harnish eli Polttava Päiväsäde tulee teoksen alussa tulee pelamaan Circkle Cityn Tivoliin rahasta, ja häviää pokerissa  kaiken, kultahiekkansa, valtauksensa ja omistamansa postilinjan. Hänellä oli neljä kuningatarta ja ässä, mutta voittajalla oli neljä kuningasta. Elam Harnish eli Polttava Päivänpaiste on positiivinen. Häviön jälkeen yö juhlitaan. Päivänpaisteelle on jäänyt vain koirat, joista hän ei luovu. Uskollisen intiaanin Kaman kanssa hän lähtee postimatkalle, josta lyödään vetoa. Päivänpaiste lupaa tulla takaisin 60 päivässä, hyisessä erämaassa matkaa kertyy 3000 km. Matkanteko on vaikeaa, sillä pakkasta on 50 astetta. Kaikesta selvitään ammattitaidolla ja sisulla. Koiria vaihdetaan ja Päivänpaiste saapuu sovittuun aikaan, ja saa vedoista muutama tuhat dollaria. Hän lähtee talven selkään kahden toveruksensa kanssa etsimään kultaa. Talvella, kun muut miehet viettävät aikaa juoden ja pelaten, Päivänpaiste haluaa löytää kultasuonen. Päivänpaiste on kuolemassa hyiseen veteen, mutta lopulta löytää kultasuonen, mutta Päivänpaiste ainoana ei ala kaivamaan, hän haalii valtauksia, kuljetusreittejä, elintarvikkeita, ja tontteja. Kaiken liikenevän rahan hän sijoittaa uhkayrityksiin. Käydään kamppailu markkinoiden hallinasta. Päivänpaisteen asenne elämään ja peliin on samanlainen, hän näkee sen sattuman aikaansaamana, millaiset kortit on jaettu, ja kuinka hyvin pystyy korteillaan pelaamaan, ratkaisee lopputuloksen. Armoa ei pyydetä, eikä sitä anneta, vahvin ja ovelin voittaa. Päivänpaiste siis haalii, ostaa, myy ja keinottelee. Kultaryntäyksen aikaan tulee etelästä keinottelijoita, Päivänpaiste päihittää upporikkaan lopuksi keinottelija Guggenhamerin. Päivänpaiste pärjää miesten maailmassa, mutta kokee naiset pelottavaksi menninkäisiksi, eikä päästä heitä lähelleen. Muutama ilmeisen siveä kapakkatyttö yrittää lähestyä Päivänpaistetta, mutta turhaan. Molemmat tekevät itsemurhan, toinen vanhan rakkauden vuoksi, toinen Päivänpaisteen vuoksi. Päivänpaiste myy kaiken omaisuutensa, ja lähtee miljoonineen San Franciscoon.

Romaanin toisen osan alussa etelän suursijoittajat Leon Guggenheimer, Nathaniel Letton ja John Dowsett ottavat Päivänpaisteen mukaan kuparikaivoskeinotteluun. Tarkoitus on ostaa osakkeita, ja kun ilmoitus ylimääräisestä osingosta tulee, niin myydä. Yhtiö ilmoitus on kuitenkin täysin päinvastainen. Päivänpaistetta petetään ja hän häviää miljoonia. Hän tajuaa, että herrasmiesten sanaan ei voi luottaa. San Franciscon kapitalistinen kerma on vaarallisempi vastustaja kuin Alaskan karu luonto, jossa nyt omaisuutensa hävinnyt Elam Harnish on karaistunut. Konnakolmikon pitäessä voitonjuhlia, Päivänpaiste tulee tekemään pesänselvitystä Colt 44:n kanssa. Tilanteessa löytyy "sopu". Loppuosa kirjasta on hyvin teennäistä, ennalta arvattavaa ja pateettista pölinää.

Päivänpaiste keinottelee keinoja kaihtamatta. Hänen toimistossaan on siveä konekirjoittaja Dede Mason, jonka Päivänpaiste tapaa sunnuntairatsastuksilla. Päivänpaiste kosii Dedeä, joka ei suostu ja antaa monet rukkaset Päivänpaisteelle, joka on naimisissa rahan ja mammonan kanssa, peli on hänen himonsa. Hän on saanut valtaa, jolla kostaa kilpailijoilleen. Monien pitkäveteisten juonenväänteiden kautta, Päivänpaiste ostaa pienen maatilan läheltä ratsastuspaikkaa, ja luopuu omaisuudestaan. Hän saa köyhään elämäänsä vain yhden kultahipun, Dede Masonin rakkauden:
 "Päivänpaiste veti Dede huulet omilleen ja suuteli häntä kiivaasti ja intohimoisesti.
- Millainen rakastaja Dede sanoi ja hänen äänessään kaikui ylpeys sekä miehestä että omasta naisellisuudesta", ss 320-321.

Jack Londonin (1876 - 1916) kirjat ovat parhaimmillaan karskien miesten, tai armottoman luonnon kuvausta, sekä eloonjäämistaistelun läpikäyntiä. Londonin lapsuuden perhe ei ollut varakas. Jack luki kirjastossa tarinoita ja jäljensi Rudyard Kiplingin tekstejä. London kävi myös ”oppikoulua”, joka jäi kesken. Jack otti 17-vuotiaana pestin hylkeenpyyntikuunarille, joka suuntasi Japanin rannikolle. Tämä on pohjana myös Merisusi –romaaniin. Merisusi  on myös darwinistinen taistelu elonjäämisestä Susi-Larsenin Ghost -laivalla, jossa runoilija Humphrey van Weyden joutuu miehistymään. Jack London tunnetaan erityisesti eläinten ystävänä Erämaan kutsussa päähenkilö on Buck-koira, joka palveltuaan ihmisten katalassa maailmassa, muuttaa villieläinten joukkoon luontoon.

Jack London lähti Klondykeen kultaryntäyksen mukana, joka on pohjana tähän romaaniin, kuten myös elämä San Franciscossa. Jack Londonilla on ajatuksia rikkaiden rappiosta, darwinistisesta eloonjäämisestä, eläinten ja ihmisten samankaltaisuudesta, ja köyhyyden ihannoinnista. Lisäksi hänen päähenkilönsä ovat voimiltaan, älyltään ja kyvyiltään ylimittaisia muihin. Jack London oli suosittu kirjailija, aikanaan ainakin  USA:n käännetyin kirjailija. Jack London julkaisi 51 kirjaa, 500 artikkelia sekä 191 novellia. London sairasteli ja lääkitsi itseään, nämä sekä myrskyisä yksityiselämä sekä kova työtahti edesauttoivat Jack Londonin ennenaikaista kuolemaa, joka tämän kirjan alkusanojen mukaan tapahtui oman käden kautta. Tässä kirjassa Alaskassa kaksi naista tekivät itsemurhan. Päivänpaiste suunnittelee itsemurhaa, ja eräs hänen liikekumppaninsa tekee itsemurhan, kun joutuu vararikkoon. Jack London rakensi isoa kotiaan, jonka oli ristinyt Sudenpesäksi. Vuonna 1913 se paloi maantasalle, ennen täydellistä valmistumistaan, talo oli vakuuttamaton.

Jack Londonin Klondyken kuningas on minusta alkuosiltaan mestarillinen teos, mutta lässähtää sentimentaaliseksi ja pateettiseksi, sekä ihannoi köyhyyttä ja sosialistisia haihatteluja.

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta




Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta, alkuteos Eight Cousins 1875, suomentanut Ville Hynynen, 1992 WSOY, sivumäärä 206.

Tarinan päähenkilö on 13-vuotias orpo Rose Campbell, joka vanhempiensa kuoleman jälkeen, joutuu sukulaistensa holhoukseen. Rose Campbell on haaveilija, ja kirjojen parissa viihtyvä tyttö, jolla ei ole ystäviä. Rose on hyvin herkkä: "hevosia pelkään, veneessä voin pahoin, ja poikia vihaan". Hänet majoitetaan vanhojen tätien luokse, mutta lähistöllä asuu Rosen seitsemän serkkua, Archie, Georgie, Will, Jamie, Charlie, Mac ja Steve, eli kaikki ovat poikia.

Rosen huoltajaksi on testamentissa määrätty Alec-setä, joka on lääkäri. Hän lohduttaa itkevää tyttöä. Hän kuulee, että Rose on heikko, nukkuu huonosti, ja on väsynyt. Tädit juottavat hänelle rohtoja. Alec, joka on lääkäri, heittää rohdot sivuun, kieltää tytöltä kahvin juonnin, koska se aiheuttaa unettomuutta ja sydämen tykytystä. Aamupalaksi Alec määrää kaurapuuroa, ja pikari maitoa, joka pitää olla itse lypsettyä. Rose alkaa herätä aikaisin, mennä lypsylle ja Rose ystävystyy orvon tytön Fabe Moren kanssa. Fabe tekee palvelijan töitä, on reipas ja mukava tyttö.

Suru unohtuu, ja Rose reipastuu ja Alec-setä kasvattaa Rosea. Kahdeksan serkusta on Alcottille tyypillinen teos, se on hyvin kasvattava. Rose oppii joka luvussa jotain. Alec saa hänet ulkoilemaan, reipastumaan, tekemään töitä, asettumaan toisen asemaan ja opettelemaan taloustöitä, joita Alec pitää naisen tärkeimpänä ominaisuutena. Nykymaailmassa taloustöiden osaaminen on tärkeää kaikille. Tekemällä ruokaa, pitämällä asunto siistinä, ja hoitamalla raha-asioita, saadaan elämälle tuleva perusta. Rose yllytyksestä lävistää korvansa, ja laittaa itselleen korvarenkaat. Alec ihmettelee turhamaisuutta, ja ehdottaa nenärengastakin, kuten Fidzillä oli tuolloin. Nenä jää lävistämättä (ja napa). Rose paheksuu poikien tupakanpolttoa, ja vetoaa se lopettamiseen. Pojat luopuvat tupakoinnista, ja Rose korvarenkaista.

Roselle sattuu monia seikkailuja, nilkka nyrjähtää, ja luistelun jälkeen tulee keuhkokuume, mutta kaikesta selvitään. Kirjan lopussa Rose saa päättää kenen luo jää, ja Alec-setä saa kasvattaa neidon aikuiseksi.

Kirjassa on reippaita mielipiteitä rahasta:
"Rahanhimo on Amerikan kirous" s. 146
Lisäksi on mainintoja, että liika rikkaus on pahasta. Rose on sitä mieltä, että tytön tehtävä on pitää huolta pojista, mutta Febe More kumoaa tämän, tytön täytyy pitää huolta itsestään.

****

Louisa May Alcott (1832 - 1888) on legendaarinen kirjailija, jonka on kuuluisin kirjasarja kertoo Marchin tytöistä, jonka osat ovat Pikku naisiaViimevuotiset ystävämme ja Pikku miehiä sekä Plumfieldin pojat Lisäksi olen lukenut Alcottin Tytöistä parhain joka on myös kelvollinen kirja.

Kirjablogini täyttää kahdeksan vuotta, suunta on eteenpäin. Tämä on se toinen versio 8-vuotis- jutusta, version 1, kirjoitin kun luin tiettyjä päiväkirjoja, kiitos kommenteistanne ja tuesta. Arvostakaa itseänne, ja kanssa bloggareita. Nauttikaa kun luette jotain.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

V.S Naipaul: Elämän kuva



V.S Naipaul: Elämän kuva, alkuteos Half a life 2001, suomentanut Juhani Lindholm, Otava Seven 2008, sivumäärä 266.

Nobelisti V.S Naipaulin romaani Elämän kuva kertoo intialaisen Willie Somerset Chandran tarinan itsensä etsimisestä, mutta myös ulkopuolisuuden tunteesta ja minusta epäsuorasti myös, elämäntarkoituksesta ja opittujen arvojen näkymättömästä kahlitsevuudesta ja ihmisen itsekkyydestä.

Kirjan kertoja on  Willie Somerset Chandra ja se koostuu kolmesta osasta. Teos alkaa Willie Chandranin isän kertomuksella, miksi Willien toinen nimi on Somerset, tarina on pitkä ja kertoo myös Willien isovanhemmista vanhemmista, ja Willien ja hänen siskonsa Saronijin ristiriitaisesta taustasta. Willien isän isä näki nälkää 1890-luvulla ja hakeutui maharadjan palvelukseen ja teki asiakirjoja hindiksi, englantia hän ei osannut riittävästi, että olisi edennyt virkakunnassa. Isoisä koulutti poikansa eli Willien isän. Willien isä opiskeli yliopistoissa, mutta kapinoi sitä vastaan ja poltti kirjansa. Hän kuitenkin valmistuu, sillä naimakaupat on sovittu Collegen rehtorin tyttären kanssa. Willien isän virkaura etenee joutuisasti maharadjan kirjurina, ja jatkuvasti hänelle tulee aiheettomia ylennyksiä.W illien isä on kuitenkin uhmannut kastijärjestystä, ja saattanut yliopistossa opiskelleen kastittoman stipendiaattinaisen hankalaan asemaan. Willien isä on joutunut piilottamaan naisen, ja elättämään tätä. Kun yhteisölle selviää Willien isän tempaus, Willien isä tekeytyy marttyyriksi, istuu puhumattomana temppelin edessä. Hänestä tulee kuuluisuus, jonka näkee myös englantilaiskirjailija  Somerset Maugham (1874 - 1965). Maugham kirjoittaa Willien isästä matkakirjaansa.  Willien isä on penseä, ja arvostelee ja omien sanojensa mukaan inhoaa valitsemaansa naista. Pari saa kaksi lasta pojan Willien ja tytön Sarojinin. Willie toistaa isänsä käytöstä, ja murjottaa ja kiukuttelee lähetyskoulussa, ja keskeyttää sen. Willien isä onnistuu suhteillaan saamaan Willien Englantiin Lontooseen stipendiaatiksi. Tällöin eletään 1950-luvun loppuvuosia.

Willie lähtee Englantiin. Hän opiskelee kasvatustieteellisessä, mutta ei tunne kiinnostusta opettajan ammattiin. Hän on enemmän kiinnostunut sekalaisten ystäviensä tyttöystävistä. Willie julkaisee novellikokoelman ystävänsä painossa. Eräs naispuolinen opiskelija Ana näkee kirjoituksissa itsensä kaltaisen ihmisen. Koska stipendi on loppumassa, Willie ja Ana matkustavat Anan perimälle plantaasille Portugalin siirtomaahan Mosambikiin Afrikkaan.

Kirjan rakentuu kolmesta osasta. Ensimmäinen osa on isän kertoma tarina Willielle, toinen on Willien kirjoittama opiskelustaan Lontoossa, ja kolmas osa on Willien kertomus, miksi hän erosi Anasta ja palasi Eurooppaan. Willien sisko Sarojini on muuttanut Länsi-Saksaan yhdessä saksalaisen Wolfin kanssa. He eivät ole naimisissa, koska Wolfilla on toinen perhe.

Kolmas osa on siirtomaaolojen kuvausta. Paikalliset plantaasin omistajat ovat etuoikeutettuja suhteessa paikallisiin, mutta kakkosluokan väkeä verrattuna emämaan portugalilaisiin. Paikalliset tekevät raskaat työt, ja siirtomaaisännät keräävät mahdollisimman paljon rahaa, ja lähettävät lapsensa Portugaliin kouluun. Analla ja Wiliellä ei ole lapsia, ja Ana haluaa asua Mosambikissa. Monet, kuten Ana ovat "värillisiä", eli siirtomaasuvuissa on paikallista väritystä. Tässä on juoni pääpiirteissään, mutta ei sisällä kertomuksen teemoja, käännekohtia tai  johtopäätöksiä, kirjoitan niistä enemmän, mutta jos aiot lukea tämän, lopeta lukeminen tähän.

Kirjat teemat, huomiot ja johtopäätökset.
Miesten ja naisten suhteet?
Kirjan yksi teema on epäsäätyinen avioliitto, ja sen seuraukset. Kirjassa suoraan viitataan legendaan  Kuningas Cophetuasta ja kerjäläistytöstä. Tässä ei niinkään käsitellä suvun tai yhteisön odotuksia, mutta Willien isä ei aidosti rakasta tai ei ainakaan aidosti osoita rakastavansa vaimoaan. Myöskään Willie ei puhu äidistään, ei kirjoita tälle. Kirjassa on  minusta jopa häiritsevässä määrin Willien seksuaalisesta käytöksestä. Hän käy Englannissa yleisissä naisissa, harrastaa seksiä kaveriensa tyttöystäviensä kanssa. Hän on kanssakäymisessä myös Anan kanssa, Anan, joka hyväksyy Willien sellaisena kuin on. Anan perhesuhteet ovat myös hyvin eri säätyiset, kun Williellä ne on eri kastiset. Kuitenkin Willie päätyy ostamaan seksiä hyvin nuorilta tytöiltä siirtomaissa, tämä on hyvin vastenmielistä, iljettävää ja erittäin tuomittavaa, mutta nämä asiat hän siis kertoo sisarelleen täysin luonnollisina asioina. Kun naapurin plantaasille muuttaa uusi tilanhoitaja, Willie aloittaa kiihkeän suhteen tilanhoitajan vaimon Gracan kanssa. Graca on mennyt naimisiin, vain että ei joutuisi luostariin.
Willie käyttäytyy minusta hyvin moukkamaisesti vanhempiaan, siskoaan, kavereitaan, ja etenkin vaimoaan Anaa kohtaan. Willie on kuten isänsä pohjimmiltaan laiska, heikko tyhjäntoimittaja. Kun hän tilittää itsensä etsimistä sisarelleen hän on vasta 41-vuotias, mutta on velttoillut hyvin paljon.
Willien äiti on hyvä vaimo tai olisi, jos mies osoittaisi suurempaa omistautuista perheelle. Saronijin on oikeastaan pakko lähteä Intiasta, koska hänen asemansa on hyvin huono. Ana on myös hyvä ihminen. Hän on joutunut isäpuolensa käpälöimäksi, mutta pysyy synnyinmaassaan. Ana on voimaton Willien velttoilun ja naintien edessä.

Siirtomaa
Siirtomaa . emämaa -asetelma paistaa tekstistä monessa kohdassa. Intia on Tarinan alussa brittien siirtomaa. Willien ensimmäinen ystävä tumma Percy Cato on kotoisin Panamasta, minne hänen isänsä on viety tekemään kanavaa. Mosambikin kehitystä seurataan. Emämaa heikkenee, ja kapinaliike vahvistuu, niiden kahdeksantoista vuoden aikana kun Willie maassa on, valta on vaihtumassa.

Näkymättömät kahleet
Kirjassa tulee ilmi kulttuurin luomat odotukset ja näkymättömät kahleet, jotka sitovat Willien äitiä. Willie on osin samassa asemassa Intiassa ja Englannisa kuin paikalliset ovat Mosambikissä.

Nobelisti V.S Naipaulin romaani Elämän kuva on parhaimillaan kerronnassaan, sen antama kuva maailmasta sen syrjivyydestä ei ole miellyttävä. Lukukokemusta entisestään ankeuttaa myös päähenkilön vastenmielisyys. Tämä oli lukemistani Naipaulin teoksista huonoin.

****
Sir Vidiadhar Surajprasad Naipaul (1932 - 2018)  voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 2001. Hän on syntynyt Trinidadissa, asui Englannissa ja oli intialaista sukujuurta. Olen blogannut Naipaulin teoksesta Joki tekee mutkan sekä Vallan hinta.