L.M Montgomery: Pieni runotyttö, tähtitrilogia

L.M Montgomery: Pieni runotyttö, WSOY 2005 I.K Inhan uudistettu suomennos 1961, alkuteos Emily of New Moon, 1923, 306 sivua. Kannen kuvassa päähenkilö, jolla on tummat, mustat hiukset, ja kaksi palmikkoa, ja hän pitää kissoista.

Ykkösosan juonesta
Emilia Byrd Starr asuu äitinsä kuoltua isänsä kanssa. Perheen taloutta hoitaa Ellen niminen taloudenhoitaja. Isällä on keuhkotauti, joten hänen kuoltuaan Emilia sijoitetaan Blair Watersoniin Uuden kuun tilalle äidin sukulaisten Murray-suvun vanhaan sukutaloon. Suvun matriarkkana häärää tiukka Elisabet-täti, jonka ankaruutta ja pedanttisuutta vastassa ovat Emilian haaveilut, runoviehtymys ja spontaanisuus, mutta myös timanttinen tahto.  Penseitä he olivat myös Emilian äidille tämän avioliitosta köyhän sanomalehtimies Douglas Starrin kanssa. Emilian pitää siis aloittaa elämä ankeissa olosuhteissa, onneksi tilalla asuu runoja sepittävä Jimmy-serkku ja kiltti Laura-täti. Kouluunkin on mentävä. Koulun opettajatar neiti Brownell ottaa Emilian silmätikukseen, mutta nolaa muitakin oppilaita. Koulussa odottaa myös lauma tyttöjä, jotka piikittelevät Uuden kuun uutta tulokasta, ja antavat tuliaislahjaksi käärmeen paketissa, ja vinoilut ilman pakettia. Emilia tointuu tästä Ilse Burnleyn avulla. Myöhemmin käydään nokitteluja muiden tyttöjen kesken syntymäpäiväkestikutsuista. Emilian ja Ilsen ystävyys sen sijaan syvenee. Poikaenergiaa tuovat renkipojaksi tullut kunnollinen, oikeudenmukainen mutta rämäpäinen Perry Miller ja lähiseudulla äitinsä kanssa asuva kuvataiteellinen nynnyhkö Teddy. Ilsen äiti on "karannut" serkkunsa kanssa, ja lääkäri-isä on yksinhuoltaja, kuin myös Teddyn "hieman" kajahtanut äiti. Emilialla on Murrayn puolelta sukulaisia, jotka ovat liian ylpeitä, ja kopeita. Nancy-iso-täti on nokkava, mutta vierailessaan siellä Emilia murtaa äksyn leskirouvan jääkerroksen. Myös Elisabetin kanssa otetaan monesti yhteen. Elisabet on periaatteiden kangistama konservatiivi, jonka syntikäsitys on keskiajalta. Emilia, joka on kiltti ja suhteellisen mukautuvainen lapsi, lukee ja kirjoittaa tarinoita, jotka ovat Elisabetin mielestä syntiä. Vielä tuhoisampia ovat Elisabetin käsitykset naisen asemasta, työteosta ja opiskelusta, ne ovat jokseenkin kaiken järkevän toiminnan ja kehityksen abs-jarru. Sukuylpeys on käsijarru, murrayt ovat aina olleet tällaisia, priestit tätä burnleyt tätä ja starrit sita sun tätä, eli nimi ei ole enne vaan kahlitseva vanne.

Emilia jakaa mielipiteitä, mutta yleensä tytön toimintaa luonnehditaan keijukaismaiseksi tai ylimieliseksi. Hän on kuitenkin yleisemmin tähhti (starr).

Teoksen kertojaratkaisu on hyvä. Kaikkitietävä kertoja vie tapahtumia eteenpäin, mutta välillä on Emilian "kirjeitä" isälle. Näissä kirjeissä sydänverellä kirjoitetut tapahtumat tuntuvat aidoilta ja pienet runon pätkät monipuolistavat ilmaisua, siinä myös selviävät paremmin Emilian ajatukset, ja pieniä hauskoja yksityiskohtia. Emilian syntymäpäivä on muuten toukokuun yhdeksästoista päivä*.

Kirja on myös erittäin hauska. Huumori ei ole väkisin revittyä, vaan on osana kertomusta.  Emilia esimerkiksi kirjoittaa luvatta "pelätylle" Nancy-tädille, jonka aiemman kirjeen sisältöä Elisabet on "manipuloinut". Emilia lähettää Nancylle myös Teddyn piirtämän kuvan itsestään, ja yrittää kumota Nancyn esittämän käsityksen, että Emilia olisi tyhmä. Irrallisena vakuuttelu ei tunnu hauskalta, mutta tekstin sisällä minusta kuvaa hyvin Montgomeryn huumoria.
"Rakas Nancy-täti.  Elisabet-täti antoi ottaa minusta valokuvan ...olen siinä liian ruman näköinen ... laitan toisen kuvan tilalle .. -sinun kuuliainen Emilia Byrd Starr.
J.K En minä ole niin tyhmä kuin sinä luulet.  E.B.S
J.K N:o 2. En minä ole ollenkaan tyhmä"
Minustakaan eikä myöhemmin Nancystakaan Emilia ei ole tyhmä.

Myös voimakasta tragiikkaa on mukana, murhenäytelmät ovat koko elämän kestoisia. Emilian äidin avioliiton arvostelu, Starrin suvun vähättely, Lauran ja Elisabetin vanhapiikuus ja siten myös lapsettomuus, Teddyn äidin, Ilsen isän ja äidin, sekä Teddyn äidin tilanne, Jimmy-serkun kaivoon putoaminen, ja Dean Priestin "Pönttöselän" mollaus, ne ovat asioita, jotka ovat, niitä ei hyssytellä, mutta ne ovat elämän kestoisia ilmiöitä, jotka eletään niin, että ne muodostuvat arkisiksi asioiksi.

Lähiseudulla asuu monia ihmisiä, joiden yhteistyökyky ja huumorintaju ovat sangen omituisia, he kuitenkin ovat aitoja. Katolinen Korkea John on persoona ja mainio Isä Cassidy, jonka kanssa Emilia käy keskusteluja. Isä Cassidy on luokitellut tyypillisimpiä kirjan juonia. Myös tässä ihastuttavan hienossa kirjassa juoni on sangen kaavamainen. Orpo-tyttö yksin maailmassa, ankara kasvatti-täti on joustamaton eikä ymmärrä. Koulussa tulee rapaa, kanssatytöt ovat tuhmia, onneksi on mukava tyttö-bestis, ja muutama ymmärtävä poika. Otsatukka olisi kiva kasvattaa, mutta sitten sitä "vähän" leikataan. Kun tarpeeksi tarpoo omaa tietä, kohtalo auttaa, ja rautakankikin (tässä: Elisabet tädin kasvatuskäsitys) taipuu. Kuitenkin kohtalo heittää kulkutautia niskaan. Lopussa ongelmat selviävät. Vaikka juoni on ehkä klisee,niin toteutus ei ole, tämä on taidetta ja oikean elämän kuvausta. Kaikki olemme olleet lapsia, kasvaneet ihmisten joukossa. Isä Cassidy, ja Dean Priest ovat mainioita henkilöitä, kuten myös Jimmy-serkku ja Laura-täti, mutta maailmassa on elisabetejä, nancyja ja muita säätäjiä. Juoni ei ole tärkeä vaan asenne ihmisiin, se, että samaistuuko kirjaan, onko sillä kaikupohjaa jossakin inhimillisessä ja tällä teoksella minusta on, tämä on jopa parempi kuin Montgemeryn itsensä kirjoittama Anna-kirja.

Lukiessani kirjaa runotytön runot tuntuivat  latteilta, ja loppuosassa teosta ne todetaankin muutamaan poikkeusta lukuunottamatta Emilian runot varsin kliseisiksi opettaja Carpenterin analysoinnin jälkeen, mutta on siellä kymmenkunta kelvollista säettä, hyvä suoritus kolmetoistavuotiaalta. Emilia käyttää kirjoittamista myös "terapiana" ja tunteiden purkamiseen. Hänen runojaan parempia ovat osin kyynisetkin huomiot ihmisten todellisesta luonteesta päiväkirjassa.

Kirjassa Elisabet-tädin asenne on valitettava asenne vieläkin. "minä en keskustele asiasta", "olen jo päättänyt sen", tämä asenne eskaloi tilannetta, ja kun kerran käydään oikea keskustelu, ja Elisabet on lukenut itseään koskevat Emilian kirjemerkinnät, alkaa Uudessa kuussa jonkinnäköinen uusi dialogin aika.

Nykyistä rap-sukupolvea kiinnostaa tieto, että Dean Priestillä on Karri-koira lemmikkinään.

Täydellinen tyttökirja muutamaa kauneusvirhettä lukuunottamatta, arvosanaksi muotoutuu täysi kymppi.
***

L.M Montgomery: Runotyttö maineen polulla, WSOY 2005 I.K Inhan suomennos 1948, alkuteos Emily climbs, 1925, 306 sivua.

Kirjaan tässä lukukokemukseni tästä toisesta kirjasta. Nämä ovat tuntemuksiani lukemisen aikana ei sen jälkeen, toinen kirja ei ollut suosikkini, se toisti ykköstä, ja mielestäni teennäinen, mutta silti erittäin hyvä.

Kirjan kaava muistuttaa ykkösosaa. Alkuun kertaillaan tilannetta ja esitellään henkilöitä. Sitten on sukukokous, lähteekö Emilia lukioon. Elisabet päättää ettei, mutta sitten sovitellaan. Lisäksi alussa on telepaattista Teddyä pelastuspuuhassa, kun Emilia on kirkossa lukkojen takana erään kylähullun etsiskellessä ammoin kuollutta morsiantaan. Juonen käänteellä näytetään Teddyn ritarillisuus, ja Teddyn äidin omistamisen halu, mutta tämä sekä siivouskopissa kylän ämmien juorujen kuuntelu tuntuivat väkisin väännetyiltä. Vakiokaava jatkuu, Ruth-täti majoittaa Emilian lukioaikana, hän on ankara ja jakelee purevia huomautuksia, koti-ikävä vaivaa Emiliaa ankeassa huoneessa. KotiinUuteen kuuhun kävellään suutuspäissään ja Brownellin sukulaistytön Evelyn Blaken kanssa otetaan kipakasti yhteen. Erilaisuutta ei siedetä, kopeutta ja omaa kehua nähdään vain muissa, vaikka muut ovat osin oman itsen peili.

Kiinnostavaa on myös Dean Priestin (Priest tarkoittaa jonkin näköistä pappia, mutta Dean ei välttämättä usko Jumalaan) ja Emilian suhde. Puhutaan miltei neljäkymmentävuotiaan miehen motiiveista tavata Emiliaa, joka on neljäntoista. Dean käsittää, että Emilian rakkaus on tuhlautuva nuoreen kolliin, mutta lienee elätellyt toiveita enemmästä. Myönnän, että Dean on hieno ihminen, mutta ihmettelin jo ensimmäisessä osassa, mitä ihmettä poikamies tekee vuosittaisilla Euroopan reissuillaan ja Algeriassa ja tepastelee oraalla olevan neidon kanssa. Rakkaus ei katso ikää, mutta nelitoistavuotias neito ei ole valmis nelikymppisen matkustavan poikamiehen rakkauteen ei fyysisesti eikä psyykkisesti. Dean sanoo Emilialle sivulla 204 " sinä hymyilet ... on hauskaa nähdä naisen hymyilevän itsekseen", minusta Emilia on tyttö, ei nainen, eikä mitenkään aikuisen tasolla kuten ei kuulukaan olla, samaan aikaan paheksutaan sitä että Emilian kävelee täysin viattomasti Ilsen, Teddyn ja Perryn kanssa. Näistä kaksilahkeisista Perry on oma suosikkini tähän asti. Kaveri, kuten Ruth-täti messuaa "on katuojan kasvatti", ehkä, mutta jos sieltä itsensä nostaa lukiolaiseksi tämän kirjabloggarin arvonannon saa. Hänen toilailunsa rehtorin illallisilla oli minusta väkisin keksitty, ja pahennusta herättänyt pusukohtaus tuntui teennäiseltä ottaen huomioon Emilian kävelyretket poikamies Priestin kanssa. Toisen osan kaavamaisuutta lisäävät Emilian meediounet, jotka aiheuttavat taas löydöksiä. Autiotalossa kävi kuin Dingolla, se ravisti, mutta vain tätien juorumaailmaa. Tässä saadaan Ruth-tädin oikea luonto selville ja juoruämmien kuten rehtorin suut pannaaan suppuun, koska mitään ei tapahtunut, myrsky oli vain ulkona. Ruthilla on aseinaan rahapussukka, velkakirjoja ja mahtava määrä meheviä juoruja (ovat vielä faktoja), joita voisi laskea liikkeelle.

Runokilpailussa harrastetaan plagiointia ja tytöt käyvät kirjoitustensa vuoksi yhtä ylikierroksilla kuin nykymiehet lätkäkaukalossa.

Kakkososan kiinnostavin teema on runojen kirjoittaminen niiden palautus julkaisematta vakiovastauksella, tai niiden julkaiseminen, pienet mutta suurenevat palkkioshekit ja innostuneisuus ja väristykset, kun runo tai tarina julkaistaan. Tämä on minusta Emilian kasvun osalla tämän osan hienous. Pitsikromeluurit juonessa minusta enemmin pilaavat kokonaisuutta, kuin kantavat sitä. Toisaalta pitsien välistä löytyy milloin vanhaa runosivua tai muuta juonen kannalta olennaista.

Edellä olevasta voisi päätellä, etten pitänyt lukemastani. Teksti on harhaa, sillä pidin ja paljon. Runotytön kakkososa on enemmän kuin osiensa summa, olennaista ei ole tapahtumat vaan niiden suhteet, kokemistapa sekä kerronta. Tarina on pullataikina, joka nousee pellillä ja paistuu uunissa. Tarinataikinassa on rusinoita, taateleita ja muuta täytettä, kaikki ei maistu makeilta, mutta kuuluvat tarinaan, eli Montgomery osaa linkittää täytteetkin juoneen. Kertojanäkökulma vaihtuu, Montgomery vaihtaa myös kerronnan tempoa ja tyyliäkin, lisäksi teoksen lopun merkinnät ovat Emilian päiväkirjamerkintöjä, jossa hän on elänyt ja hyväksynyt tapahtumat ja jää odottamaan tulevaa.

L.M Montgomery: Runotyttö etsii tähteään, WSOY 2005 suomentanut Laine Järventaus-Aav 1949, alkuteos Emily's quest, 1927, 215 sivua. Tässä luvut ovat nimettömiä toisin kuin kahdessa edeltävässä. Ratkaisu on hyvä, sillä lukujen nimet olivat usein liian lennokkaita tai teennäisiä.

"Ei enää maitoteetä", Emilia on jättänyt lapsuuden, hylännyt nuoret kosijat, jäänyt Uuteen Kuuhun ja kirjoittelee, kun Ilse, ja Teddy opiskelevat ja Perry lukee lakia ja työskentelee. Dean sen sijaan ei tee mitään, muuta kuin matkustelee, ja lorvailee ja kommentoi Emilialle, miksi kirjoitat, kaikkihan on jo kirjoitettu. Eli tämä blogikirjoitus on täysin turha, samalla logiikalla tästä on blogattu aiemminkin, Deania en arvosta, joten neuvoakaan en  noudata, vaan jatkan. Rakastuminen, seurustelu, ja oikean elämän kumppanin löytäminen on elämänvaihe, joka on varsin ratkaiseva, ja sisältää suuria tunteita, ja loistavia mahdollisuuksia, mutta myös eväitä epäonnistumisiin. Tässä kirjassa lähipiirin neuvot ovat surkuhupaisia. Deanin isoisän isoisä oli mielisairas, kommentoija ei huomannut, sitä, että Teddy-pojan äiti ei aivan tasapainoisin ihminen ollut, ja Perry oli "katuojan kasvatti". Rakkausdraamassa joku on pitkään liian nynny, toisaalta myös väärä sukuylpeys haittaa oikeiden parien muodostusta, ja kateelliset ihmiset.

Teoksen kertojaratkaisu on ennallaan, suoraa kaikkitietävää kerrontaa sekä Emilian päiväkirjamerkintöjä. Paljon käydään läpi kirjoittamista tekstien hyväksymistä, hylkäyksiä ja sekkejä. Hyvä havainto on, että on helpompi tarjota tekstiä, kuin kirjoittaa tilauksesta, siinä on enemmän vaikeutta. Kakkososassa Emilian ja Elisabetin välillä käydään valaiseva keskustelu. Emilian on itkenyt Dickensin David Copperfieldin kohtaloa. Elisabetin mielestä ei kannata itkeä keksittyjen hahmojen takia, johon Emilia toteaa, että ne hahmot ovat yhtä eläviä, kuin hän ja Elisabet. Totta, hekin ovat keksittyjä, mutta Emilian pointti on silti oikea. Keksitty juttu, fiktio on monesti realismia ja todellisuutta liikuttavampaa luettuna. Toisen hädän kokeminen on minulle sangen vaikeaa, niinkuin Emilialle on opettaja Carpenterin kuolema. Carpenter edustaa kyynisen älyllistä kirjojen ihmistyyppiä. Kylmän ja kovan kuoren alla on älykäs ja lämmin sydän, jonka hän itse kätkee ivallisen ilkeilyn taakse.

Deanista pohditaan, onko hän muuttumassa ystävästä ihailijaksi, vai oliko hän koko ajan ihailija? Dean on innokkaasti paikalla, ja traagisten käänteiden jälkeen Emilia lähestyy rakkausasioissa häntä, minusta velvollisuuden tunteesta ja kokemattomuudesta. Jos elämässä kaiken edeltä käsin tietäisi, mitä kannattaa tehdä tekisi vähemmän virheitä, mutta elämän suola katoaisi. Kokemusta saa vain elämällä ja tietoa saa myös ajan kanssa. Kihloissaolo tai deittailu sata vuotta sitten ei minusta ollut dramaattinen asia, koska kovin fyysistä se ei ollut. Joten nykyaikaan siirrettynä on tässä paljon melua tyhjästä.

Loppukirjan aikana Emilia kirjoitusasioita valotetaan, ja Emilian pitää purjehtia avioelämän auvoon.
Autiotalo kovasti Emiliaa ravistaa, mutta hän ei ole lähelläkään aivovauriota, vaikka tippui portailtakin. Tässä bloggauksessa jää kertomatta kenen kanssa Emilia sinne taloon autioon käsi kädessä kävelee  ja kuka hänet sinne lopulta vie reppuselässä ja minkälaisin väristyksin hän sen tekee.

Emilian käytöksessä heijastuu pikkuvanhuudesta huolimatta lapsellisuus, ja ajatuksissa näkyy elämänkokemuksen puutetta. Kovinkaan realistisena monia juonen käänteitä voimakkaan telepaattisten kokemusten vuoksi ei voi pitää, mutta silti tämä kolmoskirja on miltei parempi kuin ykkösosa, näin se elämä menee rakastuminen, rakkaus, kiintymys, ystävyys ja niiden muutokset ovat tärkeitä ja traagisia.

Eniten minua kuitenkin ensimmäisestä osasta alkaen kiinnosti arpinaamaisen Aileen Kentin tarina, ja Emilian ja Aileenin välille syntyy yhteys, ja kadonneen kirjeen (juoni on kuin silmänkääntäjän hattu, josta löytyy kaikenlaista) vuoksi Aileen saa vastauksia, ja rauhan, ja lukija vastaukset ja huikean rakkausdraaman loppuun.

*****

* Näiden kirjojen kannet ovat varsin traditionaaliset. Emilia hameessa ja paidassa, joka on kaulaan asti napitettuna. Taustalla on kaunis luonto. Emilian syntymäpäivä oli siis toukokuun yhdeksästoista päivä eli siis tänään, runotyttökirjat lienevät  monella naisella ja tytöllä kirjahyllyssä.  Runotytön tähti loistaa valoa monen aikuisen naisen elämään, vaikka kirjoja enää luettaisikaan, ne on jo nuoruudessa sisäistetty ja aarteina säilytetään.

Vanhan painoksen kansi on yllä