keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Colleen McCullough: Okalinnut


Colleen McCullough: Okalinnut, The Thorn Birds 1977, suomentanut Eva Sikarla, 1978 WSOY, sivumäärä 452.

Colleen McCulloughin Okalinnut on eeppinen australialainen romaani, joka kertoo päähenkilöidensä Meghann "Meg" Clearyn ja hänen perheensä sekä pappi Ralph de Bricassartin kohtaloista yli puolen vuosisadan ajan. Okalinnut on huikea rakkaustarina, jossa halut, mammonan tavoittelu, ja toteutumaton rakkaus raastavat ja repivät päähenkilöidensä sydämiä. Vaikka Okalintujen juoni on huikea, se on vain osa romaanin tenhoa, myös maiseman kuvaus on tarkkaa. Lukija voi myös pohtia runsaan henkilökatraan moraalisia valintoja. Romaani käsittelee myös naisen asemaa maskuliinisessa yhteisössä.

Juoni ja henkilöt (älä lue, jos et ole lukenut romaania tai katsonut tv-sarjaa, olen kirjoittanut tämän lähinnä itselleni muistoksi)

Okalintujen tarina alkaa vuodesta 1915, jolloin Meg Cleary täyttää Uudessa Seelannissa neljä vuotta. Meg on Padraig "Paddy" ja Fiona "Fee" Cleary lapsikatraan ainoa tytär. Paddy on irlantilaissiirtolainen, ja lampaiden keritsijä, perheessä on liuta poikia, joista vanhin on Frank, joka on Megin tuki ja turva, mutta vihaa Paddya. Clearyjen perheen elämä on jatkuvaa raatamista. Pian Paddy jää kokonaan ilman keritsemisurakoita.

Rikas leskirouva Mary Carson asuu Australiassa Droghedan tilalla. Hän himoitsee komeaa ja kaunista isä Ralphia, katolista pappia, joka on lähetetty uppiniskaisuuden vuoksi Australiaan. Mary Carson on itsekäs peluri. Hän kutsuu veljensä Paddyn perheineen tilanhoitajiksi, ja niin Clearyjen muutto Australiaan toteutuu. Ralph tapaa Clearyt ja kinnostuu pienestä punapäisestä Megistä. Ralph oleilee tilalla paljon, sillä  Carson on suuri lahjoittaja kirkolle. Ralphin ja nuoren Meggien suhde muodostuu erityiseksi. Frank vihaa Paddya, ja pestautuu ammattinyrkkeilijäksi, ja Meggie jää yksin, ja paljolti isä Ralphin neuvojen varaan. Fee Cleary on ollut rikkaan perheen lapsi, Paddy on lähtenyt Irlannista "ajolähdöllä yhden kuolleen jälkeen".

Mary Carson ei ole hyvä ihminen (kuin ei kukaan muukaan ihminen). Mary on manipuloiva. Hän ihailee Ralph de Bricassartia ja yrittää saada tätä sänkyynsä. Hän on hyvin kateellinen nuorelle Megille, koska tajuaa Ralphin rakastavan tätä. Mary Carson järjestää itselleen isot 72-vuotis syntymäpäiväjuhlat, ja tekee uuden testamentin, jonka antaa vain isä Ralphille, ja haukkuu tätä tekopyhäksi luuseriksi, jolla ei edes seiso. Yön aikana Mary Carson kuolee (lienee siis itsemurha). Ralph lukee saamansa kirjeen ja testamentin. Carson testamenttaa koko omaisuutensa 13 miljoonaa puntaa katoliselle kirkolle, omaisuus säätiöidään ja sitä valvomaan asetetaan Ralph de Bricassart. Ralphilla olisi ollut mahdollisuus hävittää testamentti ja valita Meg (eli hän olisi joutunut luopumaan pappeudestaan).

Tämä käänne tapahtuu suhteellisen aikaisessa vaiheessa kirjaa ja osoittaa Carsonin terävän älyn. Isä de Bricassart on ollut ahne, hän on ensin kärkkynyt Droghedan tilaa, mutta Meggien tultua ollut lääpällään häneen. Kukaan ei ole tiennyt, että suuren tilan lisäksi leski on omistanut yrityksiä ja osakkeita, ja omaisuus on ollut silloisen mittapuun mukaan valtava. Mary Carson on turvannut veljensä aseman tilalla. Perhe saa asua tilalla lastenlapsiin asti. He saavat irtaimiston ja palkkaa, jonka isä de Bricassart määrää. Kuten Paddy toteaa he ovat tyytyväisiä 13 miljoonaa olisi ollut liikaa rahaa. Sen sijaan Ralph tajuaa, että niin suuren omaisuuden avulla hänen maanpakonsa on ohi, ja hän pystyy raivaamaan asemat Vatikaanissa. Aiemmin kirjailija on monessa kohtaa tuonut rahan vaikutuksen kohteluun. Uudessa Seelannissa nunnat pieksivät vain köyhien lapsia, siis Clearyja, Australiassa Meg kävi luostarissa koulua, siellä kohtelu oli hyvää Mary Carsonin lahjoitusten vuoksi. Mary Carson lahjoitti Ralphille oman hevosen, ja auton -peräti Daimlerin ...

Meg kaipaa kirkon herrahissiin kadonnutta Ralphia. Kirjailija toteaa Ralphin myyneen Megin 13 miljoonasta hopearahasta, silti Ralph ikävöi Megiä. Kuivuuden jälkeen rajuilman synnyttämä tulipalo tappaa Paddyn ja villisika Stun. Luonnon olosuhteet ovat armottomat, mutta isä Ralph pääsee paikalle. Inhimillisen surun voittaa Megin vetovoima, hän antautuu suutelemaan kiihkeästi impeä, kun tämä hieroo Ralphin mustelmia. Hautajaisten jälkeen Ralph palaa paavin legaatin luo, mukanaan Megiltä saamansa ruusu.

Katastrofista ja 25 000 lampaan menetyksestä toivutaan. Bob ottaa vastuun Droghedasta ja palkkaa uutta  työvoimaa. Luke O'Neill on irlantilaistaustainen röyhkeä ja itsevarma mies, jota Meg vertaa Ralphiin. Luke onnistuu houkuttelemaan Megin tanssiaisiin ja voittaa hänet miehekkyydellään, ja naimisiin mennään. Luke riistää Megiltä tämän säästöt, suuntaa Pohjois-Queenslandiin sokeriruokoa leikkaamaan miesporukassa. Megin hän laittaa palvelijaksi saksalaisperhe Muellereille. Hellät hetket ovat Luken kanssa harvassa ja ovat Megille pelkkää tuskaa. Meg tajuaa, että Luke on ongelma. Luke rakastaa äijäelämää sokeriruokoplantaasilla, Meg kuitenkin onnistuu hankkiutumaan raskaaksi, ja synnyttää tytön, Justinen. Luke leikkaa sokeriruokoa, mutta Ralph pelmahtaa sentimentaalisesti paikalle. Megin emäntä Anne Mueller Ralphin rahoilla järjestää loman Megille Valliriutalla, jonne Anne yrittää houkutella myös Lukea, joka ei kuitenkaan lähde, eikä hän välitä tyttärestään. Sen sijaan isä-Ralph menee saarelle, ja tutustuu Megiin ja lihallisiin iloihin. Tämän jälkeen hän tekee valintansa, jos hän jatkaisi lihallisella linjalla, hän olisi kuin kuka tahansa mies, jatkamalla pappina, hän on erilainen. Meg käy tekemässä tilit selväksi Luken kanssa myös vuoteessa. Meg tietää odottavansa Ralphin lasta, poika syntyy, ja kastetaan Daneksi.

Maailma elää läpi tuskallisen maailmansodan, ja sen jälkeisen nousun.Ralph kohoaa vuonna 1952 kardinaaliksi ja käy Droghedassa, missä Meggie on ottanut yhteen äitinsä kanssa. Meggie on päässyt tasapainoon. Justine ja Dane tulevat hyvin toimeen, ja varttuvat. Fee toteaa Meggielle, että Dane on ilmetty isänsä. Meggie toteaa, että hänessä on Luken piirteitä. Äiti napauttaa tytärtään tiedolla, että on koko ajan tiennyt Ralphin ja Meggien suhteesta ja lapsen todellisesta alkuperästä ja siitä, että Meggie on manipuloinut Ralphia.

Meggie kuittaa äidilleen tietävänsä, että Frank ei ole Paddyn lapsi. Frank on vuosia aiemmin ollut katutappelussa, jossa on tappanut humalassa paljain käsin miehen, ja saanut elinkautisen vankeustuomion pakkotyöhön. Feellä on ollut salasuhde naimisissa olevan paikallisen politikon kanssa. Kun Frank on syntynyt äpäränä, on Feen vanhemmat naittaneet hänet rahasta Paddylle. Paddy on ollut kuitenkin hyvä aviomies, ja rakastanut Feetä, Paddy pitää Frankia omana lapsenaan.  Äiti sanoo, että Meggie joutuu kaikesta oveluudestaan huolimatta maksamaan hinnan suhteistaan, ja menettää Danen.

Isä Ralph tulee Droghedaan, hän on saanut Frankin vapautettua.  Hän viettää yönsä Meggien kanssa ja palaa Roomaan. Hän ei tajua Danen olevan oma poikansa. Aika kuluu ja lapset varttuvat. Justine ottaa yhteen äitinsä kanssa, hän haluaa näyttelijäksi ja muuttaa  äitinsä vastustuksesta huolimatta Englantiin. Dane aikoo papiksi, Meg vastustaa aietta, ja Fee irvii, että Meg on varastanut Danen Jumalalta. Kardinaaliksi kohonnut Ralph on Danen mentori, mutta ei ymmärrä tämän olevan oma poika.

Loppuosa kirjasta on dramaattinen. Dane kuolee Kreikassa pelastaessaan kahta hukkuvaa naista. Hautajaisissa Meggie paljastaa Ralphille Danen olleen heidän yhteinen lapsi. Ralph kuolee, ja Justine oireilee.

Kirjan viimeinen osa käsittelee Justinea, hän saa asiansa kuntoon ja avioituu Rainer Hartheimin kanssa, mutta ei välttämättä jää Droghedaan Paddyn lapsenlapsena, vaikka hänellä siihen Mary Carsonin testamentin mukaan olisikin oikeus.

Okalinnut on suurten tunteiden sukuromaani, joka on kertomus myös Australiasta. Romaani kertoo myös toisen maailmansodan ajasta, ja karjanhoidosta, kuivuudesta, ja kaniiniongelmasta sekä sen ratkaisuyrityksiä myksoomaviruksella. Meg ei juurikaan käynyt koulua, ja kouluista annetaan hyvin kyyninen kuva. Uudessa Seelannissa Clearyt kävivät nunnien pitämää koulua, joissa köyhiä eli siis Clearyja lähinnä kepitettiin ja nöyryytettiin. Australiassa Meg kävi luostarissa koulua, koska Mary Carson oli rikas, oli kohtelu asiallista. Rahan voitelevaa vaikutusta muutenkin käsitellään.

Okalintujen eräs suuri teema on naisen ongelmallinen asema. Fee on hyvin kyyninen, hän sanoo, että suurin virhe on 'syntyä naiseksi'. Toisaalta kirjan kaikki naiset Mary Carson, Fee, Meg ja Justine ovat hyvin vahvoja ja itsenäisiä ja itsepäisiäkin naisia, naisia, jotka ovat myös intohimoisia, ja kantavat vastuun tekemistäään ratkaisuista. Kirjan miehet -etenkin isä Ralph de Bricassart- ovat pehmeitä, epäluotettavia ja eivät pysty kantaamaan vastuuta. Isä Ralph on minusta myös moraalisesti rappeutunut ja sen lisäksi tekopyhä.

Kirjan nimi tulee (keksitystä?) legendasta okalinnuista, jotka laulavat kerran elämässään, ja keihästävät sen jälkeen itsensä puissa oleviin okiin. Ihmiset eivät itseään keihästä niinkään moniin okiin, vaan omiin mokiin.

Mary Carson: "Kaikki täydellisyys on sietämättömän ikävystyttävää". s. 53

*****
Australialainen Colleen McCullough (1937 - 2015) oli neurologi ja opettaja, jonka toinen romaani on Okalinnut, josta on tehty myös TV-sarja, jonka pääparia näytteli Richard Chamberlain sekä Rachel Ward. Mary Carsonia näytteli legendaarinen Barbara Stanwyck, joka oli jo mykkäelokuvissa, sekä elokuvassa Nainen ilman omatuntoa.

Tällä bloggauksella osallistun The books of my life-blogin Down Under -haasteeseen TÄÄLLÄ.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Rex Stout: Liian monta asiakasta



Rex Stout: Liian monta asiakasta, Too Many Clients 1960, suomentanut Reijo Lehtonen. SaPo 265, WSOY 1981, sivumäärä 254.

Rex Stoutin dekkareiden salapoliisi on New Yorkin luksuslukaalissa viihtyvä massiivinen Nero Wolfe, joka ratkaisee kerättyjen tietojen ja älykkyytensä avulla rikokset. Dekkareiden kertojana ja kenttätyössä olevana 'salapoliisina' on Archie Goodwin, joka hoitaa myös Wolfen talousasiat. Wolfella on kaksi intohimoa orkideoiden ihaileminen ja kulinaristiset nautinnot. Wolfen orkideoita hoitaa Theodore Horstmann ja keittiössä herkkuja tekee sveitsiläinen kokki Fritz Brenner. Tällainen elämä maksaa, ja rahat tulevat toimeksiannoista. Kirjan alkaessa Nero Wolfen pankkitili hupenee, sillä huippukokki ja orkidea-ansarin hoito maksavat, pankkitilillä on enää  14 194, 62 dollaria. Silloin Archie Goodwinin luo tulee nukkavieru hahmo. Mies väittää olevansa Continental Plasticsin toimitusjohtaja Thomas G. Yeager. Mies luulee, että häntä varjostetaan. Hän palkkaa Goodwinin varjostamaan varjostajiaan sadan dollarin tuntihintaan. Varjostus ei ehdi edes alkaa, kun Goodwinille selviää, että Yeager on murhattu.

Goodwin erilaisten palkkioiden toivossa alkaa selvittää murhaa. Ensinnäkin ilmenee, että Goodwinin puheilla ollut mies ei ollut oikea Yeager, jota jäivät suremaan vaimo ja kaksi aikuista lasta. Toimitusjohtaja Yeager löydettiin katukaivannosta, mutta Goodwin saa selville, että hänet oli murhattu eräässä asunnossa, joka vaikuttaa toimarin lemmenpesältä, siellä on alusvaatteita, silkkiä ja marmoria, jääkaappi pullottaa kaviaaria. Talon isännöitsijä herra Cesar Perez, hänen vaimonsa ja tyttärensä Maria  herättävät epäilyksiä, he tarjoavat toimeksiannosta rahaa Goodwinille, kuten myös asunnossa ollut näyttelijätär Mey Duncan. Yeagerin vaimo oli valitettavan tietoinen miehensä ylikiimaisuudesta, hän on yksi epäilyksenalainen, mutta myös toimeksiantaja.

Goodwin palkkaa yksityisetsivä Fred Durkinin päivystämään, tuleeko vielä joitain tipusia lemmenpesään. Sinne piipahtaa Yeagerin sihteeri muodokas 29-vuotias Julia McGee. Sihteeri väittää tulleensa Continental Plasticsin pääjohtaja Benedict Aikenin pyynnöstä, ja myös Aiken tulee paikalle, ja antaa myös toimeksiannon Wolfelle, jotta muovimiehen lemmenpesä pidetään yrityksen maineen vuoksi poissa julkisuudesta.

Selvittelyt etenevät, ja yksi murha tehdään vielä lisää. Loppuselvittelyssä Nero Wolfe kertoo kaikkien läsnäollessa, miten kaikki tapahtui ja miksi.

Nero Wolfe oli varsin mukava tuttavuus, saatan lukea myöhemmin näitä lisää. Kirjoittamisajankohtaan nähden tämä lemmenpesä oli varsin rohkea aihe. Lisäksi kieliasu on ajoittain sangen vulgääri, esimerkiksi kun murharyhmän johtaja Cramer sylkee sappea Nero Wolfen päälle "... näytätte minulle pitkää nenää ja käskette nuolla persettänne ... " s.250.

****
Yhdysvaltalaisen Rex Stoutin (1886 – 1975) Nero Wolfe -sarjaan kuului yhteensä peräti 47 dekkaria, jotka oli kirjoitettu pääosin vuosien 1934 ja1975 välillä. OLen blogannut dekkarin Löytölapsi TÄÄLLÄ.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä



Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä, Popularmusik från Vittula 2000, suomentanut Outi Menna, Like 16. painos 2011, sivumäärä 267.

Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on maaginen kasvutarina Pajalan Vittulasta, Pohjois-Ruotsista Torniojokilaaksosta. Kertoja on Nepalissa, kun lapsuusmuistoja 1960-luvun alkupuolelta alkaa virrata mieleen.

Juoni ja teema: 
Meänkielinen pikkupoika varttuu yhdessä ystävänsä Niilan kanssa. Niila on lestadiolaisperheestä ja suvusta ja varttuu monilapsisessa perheessä. Niila ei osaa puhua, ja kun puhuu, kukaan ei tunnista kieltä, myöhemmin selviää mustan papin saarnatessa, että Niila on kuunnellut radiosta esperantoa ja puhuu sitä. Niilan isä Isak menettää uskonsa, mutta ei ankaraa kasvatusotettaan. Hän hakkaa poikiaan, kunnes pojat hakkaavat hänet. Isak, joka pitää jostain syystä itseään oikeudenmukaisena, lopettaa perheenjäsenten hakkaamisen, mutta on sen jälkeen erittäin hankala naapuri, ja valittaa viranomaisista. (Nykyään Suomessakin vilpitön viranomainen voi joutua kanteluiden syyttömäksi kohteeksi),

Vaikka tarina painottuu kertojan ja Niilan lapsuuteen ja nuoruuteen, niin tarina laajenee tornionlaaksoisten elämäntapaan ja aikuiseksi kasvuun ja elämään. Yksittäiset tarinat kuvaavat joko sukujuhlia, hautajaisia, häitä ja 70-vuotispäiviä, joissa saunotaan, juodaan viinaa ja riidellään tai poikien villejä nuoruusleikkejä tai orastavaa mieheksi kasvamista.

Niilan isoäidin hautajaisten jälkeen on perinnönjako, jossa ympäri maailmaa asuvan suvun jäsenet kohtaavat. Hautajaisissa sukulaispojat tuovat Beatlesin vinyylin Niilalle, jonka seurauksena pop-musiikki astuu kuvioon. Niilan kodissa ei ole radiota, tv:tä eikä levysoitinta, joten vinyyliä kuunnellaan kertojan kotona. Pojat värkkäävät omatekoiset soittimet. Kouluun tulee musiikinopettaja Greger, joka edistää poikien soittoharrastusta. Bändiin tulee mukaan Erkki ja Holger, ensimmäinen keikka on koulun aamunavauksessa. Toiselta keikalta Työväentalolta mukaan tarttuu kertojan mukaan punatyttö, jonka kanssa ollaan eka kerta naisten pukuhuoneessa, onneksi siitä ei tartu mitään muuta, aikuiset naiset tosin tulevat karkelon loppuvaiheissa sivusta seuraajiksi.

Isoäidin hautajaisista on muitakin seurauksia. Niila näkee isoäitinsä kummittelevan. Pojat menevät suomalaisen Ryssi-Jussin luo manatakseen isoäidin haamun pois. Ryssi-Jussi on entinen kommunisti, joka muutti Neuvostoliittoon, mutta joutui Siperiaan. Jussi onnistui pakenemaan noitana ja tarina on kyllä tällä kohtaa aika erikoista. Sama pätee entisen SS-miehen Heinzin rottiin, joita kertoja eliminoi, kunnes niitä on vain yksnkertaisesti liikaa.

Pajalan asukas muistuttaa paljon suomalaista, ei paljoa puhu, tekee kovin töitä ja jos juo, juo paljon. Isä kertoo pojan varttuessa pajalalaisten sukujen ja perheiden suhteet, ketä pitää välttää, keiden kanssa ollaan riidoissa, ja ketkä ovat aiempien sukupolvien syrjähyppyjen vuoksi serkkuja ja joita siksi pitää intiimissä mielessä vältellä.

Luvut ovat suhteellisten lyhyitä. Teksti on helppolukuista, välillä on ironiaa, ja tilanteet kärjistyvät usein joko maagisiksi tai absurdeiksi. Kirjan ydin on kuitenkin mieheksi kasvu, tuntemukset kehossa ja mielessä. Poikien rajut leikit ovat aidosti kerrottuja, on ilmakiväärisotia, joissa ammutaan reisille, ja vahingossa silmien väliin sekä kiljunjuontikilpailu, josta toivutaan monta päivää. Pojat eivät voi olla "knapsuja" akkamaisia, on säilytettävä kova kuori ja pitää ottaa iskuja vastaan. Soittaminenkin on knapsua, mutta sitä he eivät voi lopettaa.

Aikuisten maailmasta huomio:
s.227 "Yhtä lailla perverssiä joukkoa ovat torniojokilaaksolaiset talonrakentajat. Syrjäänvetäytyvät miehet, keskustelutilanteissa poissaolevat, levottomat ... vasta kun saavat vasaran käteensä, he muuttuvat tavallisiksi ihmisiksi, silloin he saattavat puhua vaimolleen ystävälliseen sävyyn suupielet nauloja täynnä. ... Suunnilleen siinä vaiheessa, kun rakennuslautakunta alkaa olla sitä mieltä, että tontti on rakennettu täyteen. Ja silloin miehen käytös alkaa muuttua hallitsemattomaksi ..." .
Rakentajan ainoa toivo se, että rakennusvalvonta määrää purettavaksi laittomat rakennelmat, jolloin löytyy uutta nikkaroitavaa.

Nuorten maailmaan kuuluu valitettavasti aina koulukiusaaminen
"Yläasteella koulukiusaaminen oli vauhtiin toden teolla. Pajalan Keskuskoulu oli siihen aikaan kamala paikka niille, jotka pistivät silmään väärällä tavalla. Ulkopuoliset saattoivat kuvitella tilanteen aivan toisenlaiseksi. Rauhallinen koulu syrjäseudulla, rauhallisessa pikkukylässä. Oppilaitakin vain runsaat kaksi sataa. Käytävillä hiljainen, miltei ujon vaikutuksen tekevä tunnelma..." sivun 174 kuvausta, jota jatkuu sivulle 176 asti, joka sisältää kiusaamisen eri muotoja potkimista, neuloilla pistämistä ja kuristamista. Kiusaaja kontrolloivat uhreja, pitävät pelon vallassa. Uffe, yksi kiusaajista, harjoittelee kuristusotetta hikariin Mikaeliin, ja muut katsovat uteliana, Mikael kuristetaan miltei hengiltä, mutta oppilaat eivät puutu, eivätkä opettajat, vaikka aavistavat. Opettajista monet itsekin ovat hätää kärsimässä. Eteläruotsalaista naisopettajaa kiusataan systemaattisesti ... nauretaan ivallisesti, pistetään pornolehtiä laukkuun ...

Katsoin ruotsalaista dokumenttia tällä viikolla tytöstä, joka painoi yli satakaksikymmentä kiloa, ja meni laihdutusleikkaukseen "lukioikäisenä", hän kertoi kamalasta koulukiusaamisesta, ja valitettavasti se on yhä jokapäiväistä, ja hyvin yleistä. Sitä ei valitettavasti ymmärrä kuin ne, jotka joutuvat sen kohteeksi. Vain se, jota kiusataan tietää, miltä tuntuu maistaa nyrkkiä, tai saada sylkeä naamaan, miten selitellä revityt vaatteet kotona, ja miten kestää kaikki nimittelyt, ja vähättelyt. Tässäkin Pajalan koulussa menestyjiä kiusataan, kuten nyky-Suomessakin, tosin Pisa-tulosten trendin mukaan, yhä harvempi poika enää menestyy koulussa, mutta osa niistä joka menestyy joutuu kiusatuksi.


Mikael Niemen  Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on hyvä kirja kokonaisuudessaan.

****
Per Mikael Niemi (s.13.8. 1959),  on kotoisin Ruotsista Pajalasta, josta kertoo myös hänen 1993 kirjoittamansa Kirkon piru, josta bloggaus TÄÄLLÄ.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yö tarinat



Riku Korhonen: Kahden ja yhden yö tarinat, Sammakko 2003, sivumäärä 261.

Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinat on hänen palkittu esikoisteoksensa, joka koostuu lyhyistä kertomuksista, jotka nivoutuvat yhdeksi tarinakimpuksi Tora-alhontiellä. Kertomuksen minät räpistelevät tornitaloissa ja sen läheisellä kaatopaikalla, jonka myrkyt hönkivät kuoloa ja ankeutta. Iltahuutoa kuuluu myös omakotitalosta, rantakaislikkoon tuuperrutaan, koulussa opettaja jakaa karkkeja, lääketokkurassa ja luonnossa vietit vapautuvat padoistaan.

Tarinoiden tapahtuma-aika ulottuu 1970-luvulta 2000-luvun alkuun, lähiölapset varttuvat aikuisiksi, kunnes torajyvä muuttaa ja murskaa unelmat.

Korhosen ilmaisu on ollut tuolloin valmista ja kerroksellista, hän saa tarinalaattansa niitattua yhdeksi kokonaisuudeksi, joka kertoo maailman olevan rujo torso. Romaanin novellit on  jaettu neljään osaan. Novellit eivät limity toisiinsa täydellisesti, mutta myöhemmin selviää, mistä on kysymys. Koska minäkertojia harvoin esitellään, on 34 kertomuksen hahmottaminen mukavan haastavaa, ja jännite pysyy yllä.

Riku Korhosen Kahden ja yhden yö tarinat aiheuttaa kuitenkin voimakkaita ristiriitaisia tunteita, myös inhoa ja kuvotusta, minua tämä yhden lähiösukupolven kasvun kuvaus ei ensi lukemisella ilahduttanut. Loppu on koskettavaa ja surullista.

Romaani on saanut Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Antti Majander on arvioinut teoksen Hesarissa 7.11.2003 ja ylistävästi, ja toteaa, että "kaikkea ei tarvitse märehtiä lukijalle valmiiksi". Riku Korhonen on parhaimillaan tajuntaa muuttava ja avartava kirjailija.

Arvio julkaistu 21.11.2017 klo 16.30

*****
Olen blogannut tästä aiemmin tammikuussa 2012, kirjailija Korhonen tuntui arvostavan bloggaustani sen verran, että uhrasi siihen Granta 2017:n esseensä monta riviä:

"Alussa Jumala loi maan ja taivaan ja ihmisen rumine elimineen ja juuri edellisen Jokken kirjanurkan virkkeen (siis alla lihavoitu teksti) julkaisemiseksi ihmiskunta oli Baabelin tornin romahduksen jälkeen yhdessä ponnistellen rakentanut huikean teknissisällöllisen struktuurin, internetin, runkoverkko ryömi mannerten yli, tuhansien kilometrien mittaisia merikaapeleita laskettiin syvyyksiin, satelliittiyhteydet sytytettiin Orionin haaran kauniiseen avaruuskuvaan, koodarit ryystävät kolajuomaa, maailmanlopullinen hardwarea liikkui konteissa ja taloudellisia etuja lenneltiin edistämässä suihkukoneilla ja kokouksiin kiidettiin bituminkiiltoisilla moottoriteillä ja suunniteltiin ilmastoituja palvelusaleja Haminasta Tianjiniin, giganttisten datamerien virtoja ja vuorovesiä, Jotta Jokke sai näkkärilautanen sylissä naputella vaikeaa harvinaista äidinkieltä online ja runnella uskoa kolmesataavuotiseen ilmaisuvapauden ideaanGranta 2017 s.257.
 
Viittaus liittyy alla olevaan lihavoituun 27.1.2012 julkaistuun tekstiini:
"Episodit alkavat lapsuuden jousipyssyleikeistä, cowboyunelmista, ja lihavan likan syntymäpäivistä, jossa oksennellaan, pian päästään kuollutta varista kuvaamaan, ja tyttöjen shoppailuiltaan, oikeasti ihmettelen, mistä näitä aiheita revitään. Tytöt nimittäin eivät pidä nyyttäreitä eivätkä osta purnukoita. Tarina jatkuu episodein. Olen itse asunut vuokralla lähiöissä samoin kuin toiset isovanhempani, onko kirjailija Korhonen elänyt köyhien lähiössä? Mikä on tämän kuvauksen maali, jos tavoitellaan lähiön lukijoita, kieli on liian monimutkaista, jos taas tavoitellaan omakotiasujien vastakaikua, on laitettu liikaa lokaa laariin?

Suomalaisessa (tässä ollut alkuperäisessä tekstissä virhemuoto Suomalainen) maskuliinisessa nykyproosassa yleistyy ongelmakeskeinen tajunnanvirta, missä tapahtumia ei sidota henkilöihin eikä aikaan, maailma on rujo, ja sitä irvitään, ruikutetaan ja kuten tässä vilautellaan rumia asioita ja elimiä. Missä on se nuorten miesten ratkaisukeskeinen manifesti, sitä kyllä odottelen. Tässä kaikki tapahtumat koetaan kipeiksi, ja sairaiksi. Joku opettaja jakaa karkkeja, erästä lasta sanotaan Vesipääksi, erästä miestä, joka pelaa koripalloa, kutsutaan sillä rasistisella N-sanalla. Miksi? Miksi pitää tuoda ihmisen ihonväri esiin tai etninen tausta? Eikö ihmisen teot, ja ajatukset olekaan tärkeitä? Teoksen hahmoista poimitaan ikäviä yksityiskohtia, suksisauvalla piikitellään".

Aiempaan bloggaukseeni olin ottanut 2003 painoksesta esimerkiksi seuraavat lainaukset:
s.18 Seurauksena on banaalia sisäistä draamaa, sietämätön tunne ajassa putoavan lähiöperheenisän räpiköinnistä avuttomuudesta ...
s.30 laasti mureni ja tuuli ja vesi tulivat sisään (tämä on myös traagista, kuten saastunut maaperäkin)
s. 36 Vitun lehmä! Jos sä et nyt kuvaa, mä sullon sen (kuollut mädäntynyt varis) sun suuhun
s.38 25,4 ... Minulle se tarkoittaa hänen pudotuksensa korkeutta...
Nämä kaksi edellistä lainausta viittaavat pariskuntaan, jossa runoilijamies hyppää alas kerrostalosta. Hän on luontoretkellä käskenyt vaimonsa kuvaamaan kuollutta elottavaa varista. Kun nainen on yksin, oletettavasti isättömän lapsen kanssa, tytöt järjestävät hänelle illan, jossa kaupitellaan eräänlaisia naisten apuvälineitä, ja Katja poistuukin paikalta eräs pitkähkö alapäähänsä kenties sujahtava patukka  mukanaan. Suksisauvajuttuja on, ja irvokasta on minusta suksisauvan tekemä toinen peräaukko.

Olin kiinnostunut teoksen uudelleen luvussa pitivätkö tosiaan N-sana paikkaansa, ja vesipää. Molemmat pitivät, aluksi tosin mainitaan A-talon musta mies s.24 , mutta myöhemmin puhutaan jo  4A:n n??k?ristä. Kaikki irvokkaat yksityiskohdat löytyvät kirjasta, myös Helmin ja Heikin kaikenlaiset kuvitellut petipuuhat.

Pokkaripainoksen sivulla 189 on oivallinen havainto:
"Tiedän, että maapallon reilusta kuudesta miljardista ihmisestä noin puolet on alle 25-vuotiaita. He ovat historian suurin ja levottomin nuorisolauma. Vuonna 2015 maailmassa on miljardi nuorta, enemmän, asukaslukuun nähden eniten Lähi-idässä, Afganistanissa, Pakistanissa, Meksikossa ja eteläpuolisessa Afrikassa. He tulevat olemaan sosiaalisesti nykyistäkin epävakaampi nuorisopolvi. Vanhentuneet ja epädemokraattiset koulutusjärjestelmät eivät kykene kasvattamaan heistä vallitsevien taloudellisten ja poliittisten rakenteiden aktiivisia kannattajia. 
Riku Korhonen 2003 kirjoitti tämän! Asiaa viedään eteenpäin, ja lukija saa asiaa pohtia, Korhonen kuittaa asian käsittellyksi viimeistään sivulla 191: pitelemättömäksi yltyvä paskantamisen tarve kukistaa tahdonvoiman kilpailijan pillastuneissa sisälmyksissä. Siirtymä ei ole näin sujuva, mutta Korhosen väestöhavaintoa pidän nerokkaana.

Kirjailijalla on vapaus kirjoittaa omia kirjojaan, oikeus ja velvollisuus ilmaista ne asiat, mitkä pitää sanoa. Tässä asiat on sanottu vahvasti, ja ne ovat totta, ihmiset tosiaan panevat, pissaavat (eräässä kohtauksessa pikku poika pissaa luonnon helmassa panevan parin päälle), pierivät ja paskantavat. Ehkä inhimillisyyteen kuuluvat korkeammatkin arvot ja ajatukset, ja häveliäisyydellä suojataan viettien vaurioittamaa seitinohutta sivistystä. Jos Dostojevski olisi kirjoittanut Rikoksen ja rangaistuksen tällä tyylillä, niin Raskolnikov kävisi aina välillä paskalla. Minusta tällöin Raskolnikovin persoonasta karisisi osa narsismista. Jos puolestaan  'äitipuolensa parittama' pyhimysmäinen Sonjakuvattaisiin irvokkaasti hänestä olisi kenties karsiutunut pyhimysmäisyys. Häveliäisyys on ollut ja on oleva tämä blogin ja bloggarin hennon humanismin suojana, yllä oleva irvokkuus on pakon sanelema poikkeus ja jää poikkeukseksi, mutta rivosti on helppo kirjoittaa, helpompaa kuin häveliäästi.

Oma miltei kahden viikon blogitaukoni on nyt takana, ja bloggaamiseni jatkuu kuten ennenkin, eli bloggaan niistä kirjoista, joista haluan, subjektiivisen objektiivisesti. Pyrin porautumaan edelleen pintakerroksen alle paljastaen sen, joka kiinnostaa tai ärsyttää minua. Tämä ei aina ole mukavaa, ei minulle eikä niille, jotka kirjasta pitävät. Porautukaa kommenteissa siihen mikä ilahduttaa tai ärsyttää. En bloggaa mielelläni kirjasta sen parhaimpana myyntiaikana, koska siitä kirjoittaminen jää aina hyvin vaillinaiseksi. Ostan pääosan kirjoista uutena tai käytettynä tai lainaan kirjastosta tai nappaan kierrätyspisteistä, mihin ne luettuani palautan. Blogiaikana taloudellinen asemani ei ole muuttunut ainakaan paremmaksi.

Lopuksi iso ja lämmin kiitos kaikille minua kannustaneille bloggareille eli nelikolle Marjatta, Kyösti, Paula ja Arja, olen todella kiitollinen teille. Rivitaloasukas kehotti juuri kritiiikin vuoksi jatkamaan, koska kritiikki pyrkii suitsimaan 'arviointia'.  Kiitos

Ilman mitään vastakaikua olisin oikeasti lopettanut, tai laittanut siis blogin yksityiseksi. Mutta nyt olen palannut online näkkärilautasineni naputtelemaan tai siis viisaampien mukaan runtelemaan heidän uskoaan ilmaisuvapauteen, joka minusta kylläkään ei ole 300-vuotinen, vaan luultavasti paljonkin lyhyempi ja hauraampi. Yritän muulla tavoin - kuin kaapeleita merenpohjaan asentamalla - puolustaa sananvapautta, demokratiaa ja avointa yhteiskuntaa, jossa kansa voi toteuttaa itseään lakien puitteissa.

torstai 9. marraskuuta 2017

Riku Korhonen: Puhu, viha. Tunnustus Grantassa


Kirjailija Riku Korhonen on taitava ja vahvaa tekstiä kynäilevä mies. Vimmaisessa esseesään hän ruotii varsin suoraan kirjojensa saamaa kritiikkiä, sivalluksesta on tullut vastasivallus, mikä on luonnollisesti varsin kohtuullista. Tottakai kirja-arvosteluja ja bloggauksia saa ja pitääkin kritisoida.

Korhosen essee on herättänyt huomiota Helsingin Sanomissa 26.10.2017.


Edit 10.11.2017 klo 16:15 (Pyynnöstä lainaukset,mistä puhutaan)
Olin itse aika yllättynyt varsin pitkästä lainauksesta omasta bloggauksestani 27.1.2012, jossa olin ruotinut Korhosen esikoisteoksen Kahden ja yhden yön tarinoita (julkaistu 2003) herättämistä ajatuksista. Kritiikki kehittää, ja tällä bloggauksella kerron myös sen, että olen Korhosen esseen lukenut, oivaksi todennut, ja otan kyllä siitä opiksi, sitä saa mitä pilaa.

Tässä kyseinen kohta (laitan sen että tiedetään, mistä kirjoitan), ensin minun bloggaukseni eräs kappale, Korhonen on lainannut vain lihavoidun osan:
Omasta tekstistäni
Episodit alkavat lapsuuden jousipyssyleikeistä, cowboyunelmista, ja lihavan likan syntymäpäivistä, jossa oksennellaan, pian päästään kuollutta varista kuvaamaan, ja tyttöjen shoppailuiltaan, oikeasti ihmettelen, mistä näitä aiheita revitään. Tytöt nimittäin eivät pidä nyyttäreitä eivätkä osta purnukoita. Tarina jatkuu episodein. Olen itse asunut vuokralla lähiöissä samoin kuin toiset isovanhempani, onko kirjailija Korhonen elänyt köyhien lähiössä? Mikä on tämän kuvauksen maali, jos tavoitellaan lähiön lukijoita, kieli on liian monimutkaista, jos taas tavoitellaan omakotiasujien vastakaikua, on laitettu liikaa lokaa laariin?

Suomalainen (pitäisi lukea Suomalaisessa) maskuliinisessa nykyproosassa yleistyy ongelmakeskeinen tajunnanvirta, missä tapahtumia ei sidota henkilöihin eikä aikaan, maailma on rujo, ja sitä irvitään, ruikutetaan ja kuten tässä vilautellaan rumia asioita ja elimiä.
Missä on se nuorten miesten ratkaisukeskeinen manifesti, sitä kyllä odottelen. Tässä kaikki tapahtumat koetaan kipeiksi, ja sairaiksi. Joku opettaja jakaa karkkeja, erästä lasta sanotaan Vesipääksi, erästä miestä, joka pelaa koripalloa, kutsutaan sillä rasistisella N-sanalla. Miksi? Miksi pitää tuoda ihmisen ihonväri esiin tai etninen tausta? Eikö ihmisen teot, ja ajatukset olekaan tärkeitä? Teoksen hahmoista poimitaan ikäviä yksityiskohtia, suksisauvalla piikitellään.


Korhonen tykittää hienosti vastapalloon:

"Alussa Jumala loi maan ja taivaan ja ihmisen rumine elimineen ja juuri edellisen Jokken kirjanurkan virkkeen (siis lihavoitu teksti) julkaisemiseksi ihmiskunta oli Baabelin tornin romahduksen jälkeen yhdessä ponnistellen rakentanut huikean teknissisällöllisen struktuurin, internetin, runkoverkko ryömi mannerten yli, tuhansien kilometrien mittaisia merikaapeleita laskettiin syvyyksiin, satelliittiyhteydet sytytettiin Orionin haaran kauniiseen avaruuskuvaan, koodarit ryystävät kolajuomaa, maailmanlopullinen hardwarea liikkui konteissa ja taloudellisia etuja lenneltiin edistämässä suihkukoneilla ja kokouksiin kiidettiin bituminkiiltoisilla moottoriteillä ja suunniteltiin ilmastoituja palvelusaleja Haminasta Tianjiniin, giganttisten datamerien virtoja ja vuorovesiä, Jotta Jokke sai näkkärilautanen sylissä naputella vaikeaa harvinaista äidinkieltä online ja runnella uskoa kolmesataavuotiseen ilmaisuvapauden ideaanGranta 2017 s.257.

Pidin Korhosen uusimmasta romaanista Emme enää usko pahaan (arvio siis täällä). Luin vuonna 2016 julkaistun romaanin  keväällä 2017 ja julkaisin bloggaukseni 17.9.2017 ja kesällä olin  tutkinut  romaanin tapahtumapaikkoja  Kuuvuoren huipulta, josta bloggasin 16.9.2017 ja bloggaus on luettavissa täällä.

*****
Korhonen joko oikeasti on suivaantunut kirja-arvioinneistaan, tai joka tapauksessa kirjoittaa niiden ärsyttävän, muu ainakin on fiktiota. Fiktio ja ironia ovat haastavia, joskus joku voi ymmärtää väärin, Grantan lukijat ovat älykkäitä, he eivät ymmärrä väärin. Pidän  vajaan parin viikon tuumaustauon poissa blogimaailmasta, tuumin asiaa oikein pohjamutien kautta, mistä ja miten blogataan.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Anni Polva: Taitaa olla rakkautta, Tiina



Anni Polva: Taitaa olla rakkautta, Tiina 1986, sivumäärä 139.

Olen tutustunut Tiina-sarjaan vasta blogiurani aikana, ja olen seurannut Kirjan pauloissa Paulan bloggauksia, en jaksanut enää odottaa vaan lainasin kirjastosta viimeisen osan, ja katsoin, että kehen lopulta Tiina on rakastunut. Ohjelmoin tämän vasta parin kuukauden päähän eli marraskuulle ja tässä on Paulan julkaisema postaus loppuhuipennuksesta .

Ulkomaiset tyttökirjasarjat eli L.M Montgomeryn Anna- ja Runotyttö -sarjat on kirjoitettu aikuisuuteen asti kuten L.M Alcottin Pikku Naisia, kaikkine jatko-osineen. Eli päähenkilöt varttuvat aikuisiksi ja Anna sekä Marchin tytöt saavat lapsia, joiden elämää tarkastellaan. Annan aviomies Gilbert, Emilia Byrd Starrin  aviomies Teddy, sekä Marchin tytärten aviomiehet Fritz, John Brooke sekä Laurie ovat kultaisia, hyväkäytöksisiä koulutettuja, kilttejä  sekä hieman nynnyjä, mutta elättävät perheensä, kasvattavat lapsensa, antavat vaimoilleen tilaa tasa-arvoisessa avioliitossa, eivät juopottele, uhkapelaa, käytä huumeita, eivätkä hakkaa eivätkä petä vaimojaan.

Tiina ei vartu aikuiseksi, joten Tiina-sarjan idea on toinen. Tiina ei juurikaan vanhene, siksi olisin toivonut, että lukijalle olisi jäänyt enemmän liikkumavaraa, kenet Tiina kenties valitsee. Ja tämä tiinailu päättyy teini-iän ensisuudelmaan, siitä alttarille on vielä melkoinen matka.

Anni Polvan Tiina sarjan päättää teos Taitaa olla rakkautta, Tiina. Tiina on ilmeisesti keskikoulussa, ja luokka aikoo lähteä luokkaretkelle Turkuun (tai Ahvenanmaalle, mutta Turun kautta), lukiolaiset suuntaavat Tukholmaan.

Tiina stressaa tästä todella vaatimattomasta luokkaretkestä Turkuun. Ensinnäkin hän pelkää Juhan reaktiota. Eikö Tiinallakin pidä olla mahdollisuus omaan elämään, kavereihin? Hääkellotkaan eivät ole soineet, eikä Juha ole käynyt edes tuolloin pakollista asepalvelustaan eli inttiä, oppivelvollisuuskin on kesken, toimeentulosta ei ole tietoakaan.

Toisekseen Tiina stressaa yhdentekevistä arpajaisista, Tinttamari sotkee kissan kanssa arpalippuja ja sukan kutominenkin on hankalaa. Kaikki lopulta selviää.

Juha kokee sisäistä myllerrystä, näkee Matin uhkana, mutta Tiinan takana luokassa istuva Antti on pahempi kilpakosija, joka lähettelee rakkauskirjeitä Tiinalle. Lehtolan likalla on siis vientiä...

Luokkaretkeä varten Tiina luokan poikien kanssa suunnittelee ohjelmaa ja Juha on naama lasin takana. Mustankipeys kasvaa, kun ohjelmaa esitetään. Juha kuitenkin antaa lopulta Tiinan päättää, mikä minusta on ritarillista ja tytön oikeus.

Älä lue tätä, jos et halua tietää mitä tapahtui. Älä lue muutenkaan.

Tiina haluaa koiran, ja hänellä on se jonkun aikaa, samalla Tiina poimii linnun ulkoa ja nukkuu sen kanssa, aamulla lintu on kuollut ja isä hautaa sen. Kuinka oppikoululainen ottaa villieläimen kotiinsa, linnun jolla on siipi murskana? En usko, että Polvalla on tässä mitään symboliikkaa, mutta Tiinankin siipi on maassa, ja luokkaretki arvelluttaa. Tiinalle tulee hammassärky, hän jää pois linja-autosta, ja saa suudelman Juhalta, joka lintsasi koulusta katsoakseen Tiinan lähtöä linja-autolla Turkuun. Tiinan kipu katoaa. Kyse ei siis ollut Temptation Islandin  neljännestä tuotantokaudesta, jonne toki pitää mennä parina, vaan yhden päivän mittaisesta opettajien valvomasta luokkaretkestä.

Vaikea kuvitella, että tämä on kirjoitettu vuonna 1986, jolloin lasten luokkaretket, rippileirit, lomamatkat olivat jo koko kansan huvia, tämä Tiinan ja Juhan lemmenseikkailu tapahtunee varmasti aiemmin, mutta on minusta asenteeltaan hyvin kankea, tässä voi jäädä arvuuttelemaan, onko Tiinalla ja hieman aikuistuneella Juhalla mahdollisuus selvitä seurustelun, kihlautumisen kautta avioliittoon asti, vai onko heillä sitten ollut tulevaisuus avoparina, tai repivässä on off - suhteessa. Luultavasti Polva tai ainakin Jokke toivovat nuorelle parille yhteistä tulevaisuutta!

Anni Polvan Tiina-kirjasarjaa on blogattu tässä blogissa seuraavasti:

Tiina ja Tiina epäilee Juhaa
Tiina Harrastaa (sisältää teokset Tiinastako näyttelijä, Tiina harrastaa sekä Tiinakin ratsastaa)

*****
Anni Polva (1915-2003) oli tuottelias kirjailija Tiina-kirjojen lisäksi löysin 45 romaanin nimeä ja kolmisen kymmentä nuorten kirjaa. Muu tuotanto on vuosien 1945 - 1993 välillä julkaistu.

Anni Polvan aikuisten teoksesta Tule ja puserra bloggaus täällä.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Barack Obama: Unelmia isältäni



Barack Obama: Unelmia isältäni. Kertomus rodusta ja sukuperinnöstä,  Dreams from My Father, A Story of Race and Inheritance, 1995 ja 2004, suomennos Seppo Raudaskoski (luvut 1-11) ja Mika Tiirinen (epilogi ja 12-19), BTJ 2009, sivumäärä 543.

Barack Obaman (s.1961) Unelmia isältäni on kirjoitettu alun alkaen 1990-luvun alussa, ennen Obaman poliittista uraa, joka alkoi osavaltiossa, jatkui senaattorina ja Barack Obama oli USA:n presidentti vuosina 2009 - 2017.

Teos alkaa kahdella johdannolla, jotka on kirjoitettu vuosien 1995 ja 2004 laitoksiin. Kertomus alkaa isän kuolemasta auto-onnettomuudessa Nairobissa 1982, kun Barack asuu New Yorkissa ja on 21-vuotias. Isä on ollut kenialainen vaihto-opiskelija Havaijilla, vanhemmat ovat olleet naimisissa. Vuonna 1963 pari erosi, joten Barackin kuva isästä on muodostunut sukulaisten kertomuksien perusteella. Barack Obaman isä siis kuoli vuonna 1982 auto-onnettomuudessa. Kirjan kolmannessa osassa Barack Obama matkustaa isänsä kuoleman jälkeen Keniaan kuukaudeksi tapaamaan isän sukulaisia, ja hän tutustuu omiin juuriinsa ja tajuaa, että "tuntemani tuska oli isäni tuskaa."

Kenia itsenäistyi 12.12.1963, ja vielä 1980-luvulla siirtomaahallinnon epäsuotuisat vaikutukset ovat havaittavissa. Syrjinnän muodot ovat muuttuneet. Kenialainen Obaman velipuoli ei toisaalta hahmota, että USA:ssa mustilla on omat hankaluudet työllistyä. Keniassa rahakkaat länsimaalaiset saavat hyvää kohtelua, myös eri heimot ovat kirjan mukaan eri asemassa, lisäksi aasialaisväestöön suhtaudutaan eri lailla. Keniassa kikuju-heimo on hallinnut, Obaman isä oli kuulunut luo-heimoon.

Teoksen kahdessa ensimmäisessä osassa Barack Obama kertoo elämästään, lapsuudestaan Havaijilla, Indonesiassa, kouluistaan Havaijilla, Los Angelesissa ja New Yorkissa, sekä asukaskoordinaattorin työstään Chicagossa. Kirjan kerronta päättyy siis 1980-luvulle.

Barack Obama on siis syntynyt vuonna 1961 J.F. Kennedyn presidenttikaudella,  Obaman lapsuudessa 1960-luvulla rotukysymys oli hyvin ajankohtainen ja arka, seka-avioliitot olivat useassa osavaltiossa kiellettyjä, mutta ei Havaijilla. Äidin erottua Barack Obama vanhemmasta, hän avioituu uudestaan indonesialaisen Lolon kanssa, ja perhe muuttaa Indonesiaan, jossa Barack Obama käy koulua. Tämäkin avioliitto päättyy eroon, ja koulu jatkuu Havaijilla, jonne Barackin isä tulee kerran vierailulle.

Teini-ikäistä ja nuorta Obamaa ahdistavat rotukysymykset. Obama tuo kirjassa esille rotukysymystä tavalla, johon kukaan valkoinen ei pysty. Mustat ja värilliset puhuvat rotukysymyksestä toisin, kuin valkoiset, mustat kutsuvat slangissa tosiaan siten, miten valkoinen ei voi heitä kutsua. Obaman äiti ja äidin sukulaiset ovat valkoisia, joten Obaman asema ei ole kovinkaan yleinen USA:ssakaan. Minulla ei ole asiantuntemusta avata USA:n mustan ja värillisen väestön näkemyksiä, eikä siitä miten tasa-arvopyrkimyksissä pitäisi edetä. Kuitenkin jokaisessa tasa-arvopyrkimyksessä on radikaaleja suuntia, keskitien kulkijoita, ja niitä, joiden mukaan asiassa ei pidä edetä ollenkaan. Minusta hallitseva luokkakin jakaantuu niihin, jotka kannattavat muutosta, osa, joka puhuu muutoksesta, mutta hyötyy epätasa-arvosta, eikä halua muutosta, sekä ne, jotka pelkäävät muutosta, ja kannattavat nykytilaa. Minusta Obaman rotukysymykseen kanta on tuolloin ollut, sama kuin minullakin esim. sukupuolten tasa-arvoon, että menneisyyden vääryyksiä ei voi muuttaa, joten niihin ei kannata ankkuroida itseään. Vanhat ja nykyiset vääryydet pitää tietää, ja koittaa kaikessa toiminnassa pyrkiä todelliseen tasa-arvoon. Meistäkin osa on useassa asiassa itsekäs oman edun tavoittelija, tasa-arvosta on helppo puhua, mutta vaikea elää sen mukaan. Helpointa on puhua asioista, jotka eivät itseä kosketa, tai eivät vaadi itseltään ponnistelua.

Kiinnostava on kuvaus Barack Obaman ajasta Chicagon asukaskoordinaattoritoiminnassa. Mustat ovat asuneet laitakaupunkien vuokraslummeissa, joiden ympärillä on ollut vanhoja kaatopaikkoja, on ollut asbestiongelmaa. Suuri ongelma, minkä ratkaisemisessa kaiketi Obama onnistui, oli saada ihmiset, ja eri toimijat mukaan. Mustilla babtisti-kirkko on yhteisöllinen toimija. Obaman on aluksi pitänyt opetella "pelisäännöt", miten asiat todellisuudessa toimivat.

Kirjan nimi jäi minulta ymmärtämättä, unelmia isältäni, isästä kirjassa on varsin vähän tarinaa, ja isän odotukset Barack on varmasti täyttänyt. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että ei ymmärrä. Kirjan yksi opetuksista on minusta juuri se, että ihmiset elävät eri todellisuuksissa, eivätkä voi täydellisesti ymmärtää toisen elämän lähtökohtia. Barack Obama on käynyt pitkän tien Havaijilta Valkoiseen taloon, ja yksi sen etapeista oli Harvard, joka mustalle nuorelle ei ollut itsestäänselvyys:
"Jotta voisin saada todellisen muutoksen, minun pitäisi tietää korkokannoista, yritysfuusioista, liikeyritysten ja pankkien rakenteesta ....Minun pitäisi tietää vallan kierto kaikessa mutkikkuudessaan ... ehkä kaikki osoittautuisi pelkäksi pakenemiseksi.. Paoksi köyhyydestä, tylsistymisestä ja rikollisuudesta tai ihonvärin kahleista.... Ja niin paljon kuin Chicagossa olikin rotuerottelua, ihmisoikeusliikkeen menestys oli lähentänyt ainakin hieman yhteisöjä ja antanut enemmän liikkumatilaa minun kaltaiselleni ihmisille. Pystyin toimimaan mustassa yhteisössä yhteisökoordinaattorina tai lakimiehenä ja asumaan silti tornitalossa. .. Minua sanottaisiin roolimalliksi, esimerkiksi  mustan miehen menestyksestä." ss 349 - 351. Olen tiivistänyt Obaman sanomaa, toisessa alkupuheessa hän sanoo, että hän itse tiivistäisi sanomaansa. Ihonväri on tuolloin määrittänyt ihmisen aseman paikan yhteiskunnassa ja sen, mitä kuuluisi tehdä, missä kuuluisi asua, ja missä ja mitä opiskella.

Viipyilevä hyvä kirja, jossa tuleva presidentti  ei kehu itseään koko ajan eikä aseta itseään millekään jalustalle.

Mielipide:
Barack Obama selittää kansalaisjärjestötoiminta-aikaansa Chicagossa, joka kärsi raskaan teollisuuden alasajosta, sekä työttömyydestä. Kaikenlaisella kansalaistoiminnalla pystytään osallisuutta lisäämään, yhteistyö voi tuoda myös jonkin verran työpaikkoja. Minusta kuitenkin työpaikkoja voi syntyä pysyvästi vain yksityisen sektorin kautta. Minusta raskaan teollisuuden pitää kehittyä, eikä jäädä energiaa kuluttavaksi, mikä on ollut suuntaus nykyisin rapakon takana, ja Trump on palaamassa raskaaseen teollisuuteen. Suomalaiset ovat olleet luultavasti sitä mieltä, että Barack Obama oli hyvä presidentti, joka oli täydet kaksi kautta.

Nykypresidentti yrittää muuttaa retoriikallaan myös Obaman aikaa ja tulkintaa siitä. Luultavasti Obama teki paljon oikeita valintoja, mutta mahdollisesti myös vääriä valintoja tai oli liian pehmeä. Syyrian sota kiihtyi, Pohjois-Korea jatkoi ydinohjelmaansa, USA:n terveysuudistusta ei onnistuttu kestävästi rahoittamaan, ja siksi maahan syntyi tyytymättömyyttä, joka sai aikaan demokraattisen presidenttiehdokkaan häviämisen nykypresidentille. Mutta on sangen yleistä että vuorollaan on ollut demokraatti-tai republijaanipresidentti, USA:ssa on ollut republikaanipresidenttejä esim. George W Bush, Georga H.W Bush, Ronald Reagan, Richard Nixon (Gerald Ford), eli kaikki paitsi Ford valittiin vaaleilla, Ford oli Nixonin varapresidentti, joka astui valtaan Watergate-skandaalin jälkeen. Tämä Watergatesoppa oli vasta Nixonin toisella kaudella.

Trump voitti lopulta esivaalit, mediapelin ja myös varsinaiset vaalit ja siis Hillary Clintonin. Trumpin ympärillä seuraavat kohut ja varsinkin nämä vaalikohut eivät ole toistaiseksi ole häntä hetkauttanut, mutta koko ajan minusta pahenee ja ilma sakenee. Miten tämä kaikki oikein päättyy? Muistaako historia Trumpin hyvänä presidenttinä? Entä Obaman? Obama oli kuitenkin USA:n ensimmäinen presidentti, joka ei ollut valkoinen, ja hän oli tien avaaja. Minusta Obaman aatteet olivat hyviä, ja suunta oikea, mutta koska hänellä ei ollut molempia kongressin kamareita tukenaan, niin muutos jäi puolitiehen, lopulta kahdeksan vuotta on liian lyhyt aika muuttaa maailmaa.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Freeman Wills Crofts: Wight-saaren arvoitus



Freeman Wills Crofts: Wight-saaren arvoitus, alkuteos Mystery on the Southampton Water 1934 suomentanut Aune Suomalainen WSOY, Riksin sarja, 1959, 247 sivua.

Freeman Wills Croftsin dekkarit henkivät vanhaa aikaa. Dekkarit kuvaavat hyvin tarkoin silloista miljöötä, ja poliisitutkimukset vaikuttavat realistisemmalta kuin monissa muissa maailmansotien välissä kirjoitetuissa. Croftsin useimmissa dekkareissa sankarina on Scotland Yardin rikoskomisario Joseph French, jonka järjestelmälliset ja kekseliäät menetelmät vievät aina perille.

Wight-saaren arvoitus -dekkarissa pikasementtiä valmistava Joymount Oy on menettänyt lyhyessä ajassa markkinoita, koska  kilpaileva Chaylen yhtiö  on tehnyt innovaation ja pystyvät tekemään pikasementtiä enemmän ja halvemmalla. Chayle ei paljasta uutta menetelmää, eivätkä edes patentoi sitä, sillä he haluavat yksinoikeuden (patentista olisi voinut ostaa Englannissa lisenssin). Joymont Oy:n avainhenkilöt yrittävät ensin rehellisillä tutkimuksilla keksiä uuden valmistusmenetelmän niksit. Tämän jälkeen siirrytään epärehellisiin keinoihin, eli aiotaan murtautua kilpailijan Wight-saarella sijaitsevaan tehtaaseen. Tehtaan avaimista on teetetty tiirikat vahakopioiden avulla ja on vakoiltu yövartijan liikkeitä. Yövartija yllättää kuitenkin konnakaksikon, mutta saa nyrkiniskun leukaansa, ja kaatuessaan lyö päänsä kiveen ja kuolee. Konnat kuljettavat ruumiin mantereelle (kansikuva) ja lavastavat kuoleman auto-onnettomuudeksi. Tämä kaikki kerrotaan lukijalle dekkarin alussa, eli tämä ei ole juonipalastus, sillä tämä ei  "kuka sen teki" -dekkari, vaikka lopussa rikoksesta selviää paljon uutta, mitä alussa ei kerrota.

Paikallispoliisi pyytää apua Scotland Yardilta ja niin rikoskomisario Joseph French matkustaa Southamptoniin. Frenchin tutkimukset paljastavat auto-onnettomuuden lavastukseksi. Tutkimukset junnaavat paikallaan, koska Chaylen omistajakaksikko Havilland ja Mairs tajuavat, kuka tehtassa on käynyt ja tekevät sopimuksen Joymountin kanssa lisenssin käytöstä. Pääkonna on ovelampi ja ilkeämpi. Pian Frenchillä on kaksoismurha tutkittavana.

Kiintoisaa tässä on se, että alibin rakennuksessa on käytetty samaa esinettä kuin Agatha Christien  dekkarissa Roger Ackroydin murha (joka julkaistiin jo vuonna 1926), eli varta vasten äänitettyä äänilevyä ja gramofonia (Christiellä nimi oli diktafoni myös Edisonin keksimä fonofrafi tallensi ääntä, tässä oli teetetty äänilevy!).

Täytyy sanoa, että viihdyn Joseph Frenchin seurassa, Wight-saaren arvoitus sisälsi alkuasetelmastaan huolimatta monia yllättäviä seikkoja, jotka eivät ilmene tässä lyhyehkössä postauksessa.

***
Rautatieinsinööri Freeman Wills Crofts (1879 - 1957) oli erittäin tuottelias dekkaristi. Hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu vain yhdeksän teosta, "romaaneja" eli minusta dekkareita hän julkaisi 37, ja päälle kokoelmia. Olen lukenut niistä joitain, ja niissä päähenkilönä on ollut tarkastaja French.

Olen blogannut teoksista
Groote-puiston murha
Kiristäjä
Kuin varas yöllä
Punainen sirppi
Salaperäinen laatikko
S/S Jane Vosperin haaksirikko
Poliisi ei hellitä