torstai 9. joulukuuta 2021

Pierre Boulle: Apinoiden planeetta


Pierre Boulle: Apinoiden planeetta, alkuteos La planete des singes 1963, suomentanut Outi Nyytäjä, Like 2001, sivumäärä 220.

Ranskalaisen Pierre Boullen legendaarinen scifi-teos Apinoiden planeetta on taipunut valkokankaalle lukemattomia kertoja. Ensimmäinen filmi tehtiiin Charles Hestonin tähdittämänä vuonna 1968, siihen tehtiin neljä jatko-osaa ja vielä vuonna 1974 tv-sarja ja piirrossarja. Vuonna 2001 Tim Burton filmasi Apinoiden planeetan, mutta tarinalle ei tullut jatko-osia. Kansikuva yllä on tästä filmistä. Apinoiden planeetasta tehtiin vuosina 2011, 2014 ja 2017 elokuvatrilogia. Olen nähnyt myös ensimmäisen Apinoiden planeetta -filmin, jossa retkikunta siirtyy ajassa eteenpäin. Kirjassa, johon alla oleva bloggaus pohjautuu, ollaan tulevaisuudessa ja matkustetaan toiseen aurinkokuntaan ja takaisin.

Boullen Apinoiden planeetta alkaa, kun avaruudessa aurinkopurjealuksella matkaava pari Jinn ja Phyllis löytävät  pullopostin, jossa on huikea tarina kirjoitettu maan kielellä.

Tarina
Tarinan kirjoittaja Odysseus Merou kertoo tutkimusretkestä Betelgeusen aurinkokuntaan, ja sen toiselle planeetalle, jonka retkikunta nimeää Sororiksi. Retkikuntaan kuuluu sen johtaja professori Antelle, fyysikko Arthur Levain ja lehtimies Odysseus Merou sekä simpanssi Hector. Retkikunta jättää avaruusaluksensa kiertoradalle ja laskeutuu maahan. He tapaavat siellä alastoman naisen, jonka he nimeävät Novaksi. Nova ääntelee ja käyttäytyy kuin eläin, ja tappaa heti Hectorin. Novan heimo vangitsee kolmikon. Vaatetetut apinajoukko hyökkää kylään ja tappaa suuren osan ihmisistä, loput he ottavat vangiksi ja vievät häkkeihin. Ihmisillä tehdään älykkyys-kokeita. Koeasemaa johtaa oranki Zaius, ja assistenttina on simpanssi Zira, joka huomaa Odysseuksen älykkyyden. 

Apinoiden planeetta -teos tarkastelee sivilisaatioiden kehitystä, ja tuhoa, evoluution valintaa, älykkyyttä, kulttuuria, rasismia ja vallankäyttöä. Näiden teemojen lisäksi Apinoiden planeetta on huikea juoneltaan, pääseekö retkikunta pois planeetalta, ja mitä sitten tapahtuukaan? Boulen Apinoiden planeetta on ajaton kauhu-scifin merkkiteos.

Juonipaljastuksia ja analyysia (älä lue jos et ole lukenut kirjaa).
Retkikunnan jojtaja professori Antelle on sivistynyt mies. Alus on hyvin varustettu, ja jäsenet ovat perheettömiä. Retkikunta suuntaa  aurinkokunnan toiselle planeetalle, jonka happi ja typpipitoisuus ovat maankaltaisia, he nimeävät planeetan Sororiksi, koska se on kuin maan sisarplaneetta. Päähenkilö Odysseus Merou tapaa planeetalla alastoman ja hyvin kauniin naisen. Nainen urahtelee, ja käytös on vaistomaista. He ristivät naisen Novaksi. Nova telmii miesten kanssa vedessä. Pian Novan heimo tulee ja vangitsee kolmikon. Retkikunta on ymmällään ihmisten apinamaisesta käytöksestä. Vaatetetut apinat hyökkäävät kylään ja apinat tappavat osan ihmisistä, fyysikko Levain kuolee, mutta Antelle ja Merou lähtevät pakoon, mutta juoksevat verkkoansaan. Ihmisillä ei ole vaatteita, ja retkikunnan vaatteet on jo revitty ja varusteet tuhottu. Vangit viedään apinoiden yliopiston koe-eläimiksi häkkiin.
Apinoiden yhteiskunta muistuttaa paljon maan yhteiskuntia. Planeetta on yhtä valtakuntaa, ja apinayhteiskunta koostuu kolmesta eri lajista: orangeista, gorilloista ja simpansseista. Gorillat ovat erikoistuneet sotilaiksi, ja usein voimaa tarvittaviin tehtäviin, simpassit ovat älykköjä, ja orangit hallitsevat mielellään. Tutkimuslaitoksen johtaja on oranki Thaius. Naarassimpassi Zira on etevä tutkija, hänen kumppani  on ihmisteoreetikko simpassi Cornelius. Ihmisille tehdään samanlaisia kokeita kuin Pavlovin eläinkokeet. Merou joutuu alistumaan kokeisiin, hän yrittää näyttää älykkyytensä, mutta sangen laihoin tuloksin, hyviä suorituksia pidetään matkimisena. Kuukaudet kuluvat ja Merou on vaipumassa sivistymättämyyteen, hän joutuu parittelemaan Novan kanssa, ja kerjäämään ruokaa. Merou kuitenkin keksii keinon, hän alkaa raapustaa matemaattisia merkintöjä, ensin Ziralle Pythagoraan lauseen, ja sen jälkeen kartioleikkauksia kuten ellipsi ja hyperbeli. Zira kiinnostuu uudestaan Odysseus Merousta ja opettelee ranskaa, jota Merou puhuu. Merou alkaa opetella apinakieltä, jonka hän vankeuden aikana oppii. Zira ja Cornelius alkavat valmentaa Therouta isoa konferenssia varten. Apinajoukko on ällikällä lyöty Odysseus Meroun esiintymisestä. Myös kateutta esiintyy. 
Merou selvittää miten professori Antelle voi. Hän on eläintarhassa ja valunut viettien ja vaistojen tasolle. Antelle ei tunnista enää Therouta, eikä osaa edes ranskaa.
Cornelius esittää arkeologisia kaivauksia Odysseus Theroulle. Apinat ovat kaivauksista innoissaan. Planeetalla on vallinnut korkeakulttuuri tuhansia vuosia sitten. Innostus muuttuu raivoksi, kun ilmenee, että se oli ihmisten luoma kulttuuri. Simpassitiedemies Helius on päässyt ihmiskokeissa atavistisille tasoille, ja soittaa nauhoituksia. Ihmiset ovat alkaneet koulia apinoita, ja käyttäneet apinapalvelijoita. Apinakapinan seurauksena apinat ovat ottaneet vallan. Ihmiset on tapettu ja ajettu luontoon, jossa he ovat taantuneet eläinten tasolle.
Nova on raskaana, ja synnyttää pojan. Poika Sirius-nimeltään alkaa jokeltaa, ja se on apinoille uhka. Zira ja Cornelius auttavat Theroun, Novan ja Siriuksen pakoon tai avarusalukselle. Kolmen vuoden matkan aikana Sirius oppii puhumaan, ja myös Nova, joka saa toisenkin lapsen.

Tuossa Theroun kertomus tiiviisti. Tarinassa otetaan kantaa minusta lajien alistamiseen, ja eläinkokeisiin. Siinä pohditaan evoluution valintoja. On sattumaa, miten evoluuto on edennyt. Tiedettä tehdään arvolähtöisesti. Apinoilla on tärkeä saada tieteestä pönkitystä apinoiden ylivallalle. Professori Antellen kohtalolla Boulle haluaa osoittaa, että sivistys voi karista alkukantaisessa ympäristössä nopeasti.

Juonipaljastus (älä lue)
Tarina on siis pullossa, josta Jinn lukee sen Phyllikselle aurinkopurjealuksessa. Theroun tarina päättyy, kun he saapuvat maahan. Maaassa ei juuri toimintaa näy, mutta vastassa on vaatettu gorilla ... ja Boulle paljastaa, että Jinn ja Phyllis ovat simpasseja, jotka pitävät tarinaa, missä ihminen olisi älykäs, täysin mahdottomana.

Apinoiden planeetan yllätyksellisyyttä ei minusta ole osattu saada siirtymään valkokankaalle. 


Tim Burtonin filmi on minusta surkea. Kuvassa filmin sankari kapteeni Leo Davidson (Mark Wahlberg). Filmi alkaa Davidsonin aluksen saapumisella planeetalle, muuten planeetan kuvaus on erilaisia. Apinat ja ihmiset puhuvat englantia, ja filmi on pelkkää taistelua, vain alku ja loppu ovat kiinnostavia. Filmi loppuu miltei samoin kuin kirja.

*****
Pierre-François-Marie-Louis Boulle (1912 - 1994) oli ranskalainen kirjailija. Hänen toinen tunnettu teoksensa on Kwai-joen silta. Kirjailijalla oli kumiplantaasi nykyisessä Malesiassa, ja hän toimi vastarintaliikkeessä toisen maailmansodan aikana.

maanantai 6. joulukuuta 2021

Jalkaväkirykmentti JR 14 Suomen sodassa 1941 - 1944

 


Vieno V. Vihanto: Jalkaväkirykmentti JR 14 Suomen sodassa 1941 - 1944, 1993, sivumäärä 253.

Tämän kirjan julkaisija on JR 14:n perinnetoimikunta ja siinä kuvataan tekstein ja pääosin valokuvin JR 14:n matkaa jatkosodassa. Vieno V. Vihanto on kuulunut toimituskuntaan, jossa ovat olleet myös Pekka Saine, Eero Järvelä, Helmer Laukoma ja Jorma Vuori. Kirjaa painettu 400 kpl ja sitä on ollut myynnissä antikvariaateissa hinnalla 150 euroa, joskin juuri nyt kirjoitushetkellä sitä ei ole saatavissa.

Jalkaväkirykmentti JR 14 oli Lounais-Suomen sotilasläänin  perustama reserviläisrykmentti. Perustamispäivä oli 17.6.1941. Miehiä tuli Turkuun ainakin seuraavista kunnista Eura, Hinnerjoki, Mynämäki, Nousiainen ja Yläne. Turusta suunnattiin ensin Ahvenanmaalle, sotatoimiin lähdettiin ensin Petsamoon, sieltä etelämmäs Kiestinkiin ja lopulta Maaselälle, ja 1944 kotiutus Turkuun. Rykmentissä oli ikäluokkia 1911 ja 1912. Matka Turusta rintamalle oli pitkä, eikä kunnon tiestöä ollut. Suomenhevosia käytettiin vetotöissä huonoimmilla teillä. Ilman uhreja ei päästä perille, vaan Ivalossa auto kaatuu, ja kaksi miestä kuolee. 

Miehet ovat olleet ainakin noin kolmekymmentävuotiaita (jos ovat olleet 1911 ja 1912 ikäluokkaa). Jatkosota alkoi taisteluin, sitten tuli asemasotavaihe, ja lopussa naapuri tuli isolla kalustolla rynnäköiden idästä. Kirjan toimituskunta on ollut oletettavasti kolme vuotta eturintamassa. Taistelut, kuolemanpelko, kaatuneet ja haavoittuneet ovat kirjassa läsnä. Kuvia on paljon, taisteluista ei ollenkaan, jonkin verran ruumiista, ja arkuista, mutta useimmin kuvia on hetkistä, jolloin koitettiin tehdä jotain muuta kuin sotia: saunotaan, uidaan, kieritään lumessa, otetaan aurinkoa, poltetaan Saimaata, katsotaan kesäteatteria ja  järjestetään urheilukisoja. Maisemista on kuvia, kalustosta, kaatuneista ja tietenkin korsuista. Hevoskuvia on paljon, mutta myös karhunpennuista, joista yksi lahjoitettiin Korkeasaareen. Kuvista ilmenee, että myös kuorolaulua harrastettiin.

Rykmentti siis suuntasi  Kalastajansaarentoon Petsamoon, missä oltiin saksalaisten alaisuudessa.  Neuvostojoukot hyökkäävät. Saksalaisia kutsutaan aseveljiksi, ja saksalaisten tavoite oli katkaista Murmanskin rautatie, sillä Yhdysvallat aseisti Neuvostoliittoa Saksaa vastaan. Rykmentti siirretään etelämmäs Jelettijärvelle, Ahvenlahteen, Kiestinkiin ja Röhöön. Uhtuassa tehdään Honkapirtti, joka siirrettiin sodan jälkeen Turun Ruissaloon. Rykmentti siirrettiin lopulta Kannakselle 1944, ja kotiutettiin, kun tuli aselepo.

Veteraanitoiminta on tärkeää, joskin miltei kaikki toisessa maailmansodassa sotineet ovat jo kuolleet. Minusta kirjassa on oma huumorinsa, joskin seuraavat lainaukset varmasti ärsyttävät hyvinvointivaltiomme uusimpia kasvatteja, heidän kannattaa toki muistaa, että sotaveteraanit pelastivat Suomen ja rakensivat hyvinvointivaltion. 

Sivulla 46 rintamakirjeenvaihtaja V.E Koskimäki muistelee, että "keskinäinen luottamus on täydellinen. Juuri kuten rauhaa rakastavassa Suomen kansanarmeijassa tuleekin olla. Siksi se kestää ja voittaa".  s.46 Tämä oli vuoden 1941 retoriikkaa,  ja on nähtävissä Talvisodan kokemusten kautta. 

Sivulla 29 on kuva sillasta, ja kuvateksti: "Rovaniemen silta ennenkuin aseveljemme räjäyttivät sen." s.29 


Tässä yllä on kuva sotatalvelta, miesten päällä lumipuku, ja kulkupelinä puusukset.

Jalkaväkirykmentti 14:n muistomerkki paljastettiin Säkylän Huovinrinteellä 7.6.1986.

Hyvää Itsenäisyyspäivää itsenäiselle isänmaallemme Suomelle.

keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Abdulrazak Gurnah: Den sista Gåvan

 

Abdulrazak Gurnah: Den sista Gåvan, alkuteos The Last Gift 2011, (= Viimeinen lahja), ruotsintanut Helena Hansson, Celanders 2021, sivumäärä 285. 

Zanzibarilla 1948 syntynyt Abdulrazak Gurnah voitti vuoden 2021 Nobelin kirjallisuuden palkinnon. Palkintoa on perusteltu Gurnahin "tinkimättömästä ja myötätuntoisesta porautumisessa ​​kolonialismin vaikutuksiin ja pakolaisen kohtaloihin eri kulttuurien ja mantereiden välisissä kuiluissa", minkä toteuttaa myös Gurnahin kahdeksas romaani Viimeinen lahja

Romaanin päähenkilö on 63-vuotias Englannin Norwichissä asuva alkujaan siirtolainen Abbas, joka kirjan alkusivuilla saa sairaskohtauksen hikoillen ja täristen. Vaimo Maryam toimittaa miehensä ambulanssilla sairaalaan. Välillä Abbas on parempi, mutta kunto heikkenee. Sairasvuoteen äärellä käyvät myös parin jo aikuiset lapset Hanna ja Jamal. Sairauden edetessä Abbas paljastaa ensimmäisen kerran, miksi lähti synnyinpaikastaan, myös Maryam paljastaa elämänsä kipupisteen. Parin aikuisille -englantilaiseen keskiluokkaan pyrkiville-  lapsille paljastukset aiheuttavat traumaattisia ajatuksia.

Romaani kuvaa myös paljon Hannan ja Jamalin ja näiden ystävien elämää eri aikatasoissa. Tarinat osoittavat, että maahanmuuttajien lapsilla on erilaiset tarinat, ja kaikilla on ollut omat haasteensa. Abbas ja Maryam ovat kasvattaneet lapsiaan hyvin englantilaiseksi, tai niin, etteivät he halua mitenkään erottautua. Hanna, joka haluaa itseään kutsuttavan Annaksi, on valmistunut yliopistosta ja kumppaninaan on väitöskirjaa tekevä Nick. Jamal opiskelee, ja hän alkaa seurustella irlantilais-italialaisen Lenan kanssa.

Kun Abbasin tila heikkenee, hän lopulta kertoo ensimmäistä kertaa vaimolleen (ja myöhemmin lapsilleen) lapsuudestaan Zanzibarilla ja syistä, miksi lähti pois. Abbasin vaimo Maryam muistelee ensitapaamista Abbasin kanssa jonossa Exeterissä. Abbas on ollut merimies, ja työllistyy Englannissa tehdastyöhön. Maryam on löytölapsi, joka on hylätty sairaalan ulkopuolelle.  Maryamin sijaisperheet vaihtuvat ja lopulta hän on on intialaistaustaisen Vijayn  ja  siirtolaisen lapsen Feroozin kodissa sijaislapsena, lapsettomat kasvattivanhemmat rajoittavat Maryamia ja myös nuorta rakkautta, ja Maryam muuttaa pois kotoa. 

Kun vanhemmat Abbas ja Maryam paljastavat oman elämänsä kipeät käännekohdat, lapset ahdistuvat, mutta se antaa heille mahdollisuuden löytää juurensa toisaalta Zanzibarista ja toisaalta tavata Maryamin kasvattivanhemmat.

Abdulrazakin Gurnahin  Viimeinen lahja on helppolukuinen romaani, jossa teemoja on paljon. Abbasin ja Maryamin kerrottua tarinansa tärkeäksi nousee omat juuret ja niiden hyväksyminen, kertomukset omasta lapsuudesta ja myös perheenjäsenten salaisuudet ja niiden vaikutukset. Abbas on kertonut hauskoja absurdeja tarinoita lapsuudestaan, puhuvista eläimistä, ja on kutsunut itseäänkin "Apinaksi Afrikasta". Klovni on pelkkä rooli, ja vasta kuolinnaamion saapuessa Abbas pesee klovnin meikit kasvoiltaan. Lasten juurtuminen elämään alkaa vasta, kun Abbas on kertonut, mitä hänelle tapahtui Zanzibarissa. Kirjassa ei mässäillä sodalla, eikä kidutuksella, vaikka sekin nousee joissain keskusteluissa esille. Kyse on paljon tavanomaisemmista tragedioista, mutta jotka ovat jokapäiväisiä miljoonille siirtolaisille ja pakolaisille, vaikka he olisivat saaneet uuden asuinmaansa kansalaisuuden.

*****

Laitan tähän pidemmän oppimäärän, jossa avaan hieman enemmän romaania, mutta en paljasta Abbasin salaisuutta. 

Sairaskohtausten jälkeen Abbas alkaa kertoa lapsuudestaan. Hän on viisilapsisen perheen nuorin. Isä on saita ja ilkeä, mutta sodan jälkeen hän ainoana pääsee kouluun, ja jatkaa sisarusten luona asuen opintietään. Seminaari kestää kolme vuotta, minkä aikana hän käy yhä vähemmän kotonaan isänsä haukuttavana, mutta kaupungissa on omat houkutuksensa ja kaikessa on petoksen mahdollisuus. Abbas tuntee joutuneensa ansaan, josta lähtee käpälämäkeen.

Perheen äiti on tavannut Abbasin jonossa, ja Abbas on töissä tehtaassa, Maryam sairaalan ruokalassa. Maryam on muuttanut Abbasin luo nopealla aikataululla. Maryam on löytölapsi, jolla on ollut monia kasvattivanhempia, viimeiseksi intialaistaustainen Vijay ja vaimonsa Ferooz. Maryam on lopulta perheen piika, mutta piikuuden säilyttäminen komentelevan ja vastenmielisen Vijayn sisarenpojan tullessa taloon, ei ole helppoa. Hannan ja Jamalin elämää kuvataan paljon, muuton hankaluutta. Hannan nimipohdintaa (Hanna => Anna), suhtautumista Nickin  vanhempien kristilliseen taustaan. Pelkästään muutos tuoma naapuruston vaihdos, tuntuu ongelmalta. Kaikki muutkin pulmat esitetään hankaliksi. Jamal hakee identiteettiä islamilaisesta lukupiiristä. Kirja tapahtuu arviolta vuonna 2003, joten myös kaksoistorni-iskuja pohditaan. Jamal löytää yllättäen Magdalenan eli Lenan tai oikeastaan päinvastoin.  Abbasin sairaus etenee. Maryam ottaa pestin paikallisessa "pakolaiskeskuksessa", eli haluaa tukea tulijoita.

Hanna ja Jamal alkuhankaluuksien jälkeen hyväksyvät juurensa. Isän lähdön syyllä on vaikutusta koko perheeseen ja heihinkin. Lisäksi Maryam on ollut löytölapsi. Perhe tai siis Maryam, Hanna ja Jamal haluavat vierailla Zanzibarissa, ja he myöskin melko suurella varmuudella saavat tietää, kuka oli Maryamin äiti, ja jonkinnäköinen arvaus on isän kansallisuudestakin.

Abdulrazak Gurnah saapui Britanniaan Sansibarista vuonna 1968 pakolaisena vallan vaihduttua Zanzibarissa. Zanzibar oli itsenäistynyt brittivallasta 1963. Britit taas olivat "vapauttaneet" saaret arabien orjakaupalta, jonka jälkeen britit taas hallinnoivat saaria, monien vaiheiden jälkeen Sansibarin saaret kuuluvat nyt Tansanialle. 

Gurnah pääsi elämään kiinni, pääsi töihin yliopistoihin sekä Englannissa että 1980-luvun alussa myös Nigeriassa. Hän on julkaissut kymmenen romaania. Gurnah työllistyi ja lopulta akateemiselle uralle ja kirjailijaksi. Gurnahin "ensimmäinen kieli" on swahili, mutta hän kirjoittaa englanniksi, mikä on nykyisinkin postkolonialistisessa kirjallisuudessa yleistä. 

sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

 


Pauliina Rauhala: Synninkantajat, Gummerus 2018, sivumäärä 368.

Pauliina Rauhala (s.1977) käsitteli esikoisteoksessaan Taivaslaulu vanhoillislestadiolaisten ehkäisykieltoa ja päähenkilön Viljan väsymystä. Synninkantajat kuvaa 1970-luvun vanhoillis lestadiolaisten tutkimuksia, joita tekee kirjassa saarnaaja Taisto. Kirjan epilogissa Taisto 96-vuotiaana on sairasvuoteella  viimeisillään, muisti ei toimi, mutta tuskaisia muistoja purkautuu. Taisto asui pienessä kylässä, touhusi luonnossa, kalasteli, saarnasi ja puuttui lähimmäisten (oletettuihin) synteihin. Miksi muisti meni, ja Taisto kuoli yksin? Tarinan kertoo suvun 1979 syntynyt mies, joka rustaa poukkoilevaa matkakertomusta, liittää oheen pari tutkimuspäytäkirjaa, ja kirjassa saavat vuorollaan kerrontavuoron lintuja seuraava Taisto, Taiston pojanpoika Aaron, ja sukulaistyttö Auroora, sekä tämän äiti Aliisa, jonka tytär Rakel on Aaronin äiti.

Pauliina Rauhala käyttää kaunista kieltä ja paljon luontovertauksia, etenkin linnusto on keskiössä. Tarina kulkee veden äärellä, syntien tulvassa rakennellaan jo arkkia, ja luonnon kauneudesta huolimatta on odotettavissa kauheutta, mutta sisältää ripauksen toivoa selviytymisestä,

Synninkantajat -romaani on saanut kiittävät arviot ja oli vuoden 2018 Finlandia-palkinto ehdokkaana.

Oma arvioni (älä lue, jos aiot lukea romaanin, en paljasta loppuratkaisuja, mutta asenteeni kirjaan)

Tarina alkaa  SMP:n vaalivoittovuonna 1970, kun Aaron syntyy kylään joen varteen. Aaronin Taisto-pappa kalastelee, Matti-isä kotoilee, Aaron kirjoittelee asioita vihkoonsa, ja tiirailee lintuja. Taiston saarnoilla kiihottama yhteisö kokee synnin nousevan äyräiden yli, tulee vedenpaisumus ja tarvitaan uusi arkki. Taisto pauhaa seurakuntalaisille, ja on näkevinään lopunajan elkeet taistolaisissa,  SMP:n nousussa ja tapojen turmeluksessa. Aaron seuraa naama valkoisena Taiston tykitystä kirkon etupenkistä. Aliisa Aaronin äidin Raakelin äiti seuraa saarnoja, mutta Aliisan nuorempi tytär Auroora soutelee "uskonnottoman" pojan kanssa, vaihtaa suudelmia, ja halauksia. Taisto käy varoittamassa Aliisaa, joka näkee että suvaitsevaisuus on parempi tie kuin tuomitseminen. Taisto yhdessä oululaisten uskonveljien kanssa järjestävät tutkimuksia. Synninkantajat tarkastelee paljon Taiston kaksinaista persoonaa, perhosten, ja kukkien katselijaa, ja armotonta moraalinvartijaa ja tuomitsijaa, sekä Aliisan huolta Taiston puheiden ja tekojen seurauksista. Synninkantajia ovat kuitenkin nuoret Aaron ja Auroora, tarina kertoo, mihin psyykkiseen tilaan lopunaikoja enteilevä ilmapiiri heidät ajaa ja mitä ratkaisuja nuoret tekevät.

Kiiltomato on analysoinut teoksen perinpohjaisesti ja tarkasti täällä. Kiiltomato kiittää kerroksellista luontokuvausta ja Rauhalan runokieltä. Kieli on kaunista, mutta itse kyllästyin siihen:
Aliisa: "Linnut lauloivat keltaisilla yläoksilla vapautta, kirkkaasti  viheltävät tiaiset ja helisevästi sirisevät tilhet. Aliisa lauloi niiden mukana." s. 268
Taisto: "Keltasirkku lennähtää kauralyhteen päälle ja jää toheltamaan jyviä. Tiaiset pörheltävät takaisin nokkimaan auringonkukan siemeniä". s.271
Aliisa havainnoi lintuja. Taisto on lintufriikki, ja tietenkin vielä syöttää niitä (mikä on minusta hyvin outoa). Auroora on alussa jonkin verran kiinnostunut linnuista: ""lokki löytää kalan, tiainen pesäpöntön" s.61. Aaronin kertomuksessa on hyvin vähän lintuja, vain silloin kun Taisto-pappa raahaa Aaronin metsään ja käskee kuunnella: "Ruisrääkkä raksuttaa. Kehrääjä surisee. Sirkkalintu sirisee. ja satakieli, yön kuningaslaulaja, se tekee kaiken, huiluttelee, näppäilee ja rätinöi." s.55 Tämä oli minulle jo liikaa, lisäksi itseä alkoi tympiä lyhyet luvut ja jatkuva näkökulmien vaihtuminen, ja se, että asioita harvemmin sanottiin suoraan, se on kai sitä "runollista kieltä".  Juoni vie huonoihin valintoihin, ja murhenäytelmään, mikä on jo epilogin sanoma. 

Mutta lopulta minä pidin tästä kirjasta. Nuoren pojan Aaronin tarina kosketti. Hän oli tavallinen poika, kunnes Taisto-papan uskonnollinen vouhotus alkaa hämärtää Aaronin ajatusmaailmaa.  Taiston seurakunnassa on kaikki "kiva" kielletty, tai Taiston mukaan paha on kielletty, kuten televisio, kirkkokuoro, ja diakonia, rokkia ei tietenkään saa kuunnella. Nouseva taistolaisuus on pahasta, eikä SMP:n nousukaan ole hyvää. Aaron on kuitenkin pikkupoika, hänellä on omat piilot, missä on vihon lisäksi Tex Willerit, ja Auroora on äänittänyt radiosta Kovan päivän illasta rokkia. Aurooran tarinaa tarkastellaan ja sitä voi verrata Aaronin tarinaan. Aaron on siis Aurooran siskon Raakelin lapsi.  Aurooran ja Raakelin äiti Aliisa on Aaronin mummi. Taisto-pappa on Aaronin isän Matin isä. Kaikki ovat siis  joko sukulaisia tai tuttuja keskenään. Kun seurakunta erottaa Aliisan yhteisöstä, hän on Saatanan lapsi. Voimakas vertaus.
Taisto on uskossaan ankara, tuomitseva ja vouhottava. Aliisa näkee kristillisyyden suvaitsevaisemmin. Aliisan tytär Auroora on kylän silmätikku ja hän ui syvissä vesissä.
Tarinassa Aaronin ja Aurooran kohtaloita voi verrata toisiinsa....

Synninkantajat on minusta hyvä kirja. Minun makuuni kertomus olisi voinut olla yhtenäisempi ja lyhyempi, mutta Pauliina Rauhala saa vivahteet esiin, ja tarinansa kerrottua. 

maanantai 22. marraskuuta 2021

Warrenin komission raportti

 


Warrenin komission raportti presidentti Kennedyn murhasta, on todellisuudessa 888-sivuinen raportti, jonka Earl Warrenin johtama komissio luovutti presidentti Lyndon B. Johnsonille 24. syyskuuta 1964, raportti julkaistiin muutama päivä myöhemmin syyskuussa 1964. 

Presidentti John F. Kennedy (1917 - 1963) murhattiin Dallasissa Texasissa 22.11.1963.  Avoautossa ollutta Kennedyä ammuttiin kirjavaraston ikkunasta. Myös kuvernööri John B. Conally (1917 - 1993) haavoittui. Kirjavarastossa ampui Lee Harvey Oswald  (1939 - 1963), joka oli entinen merijalkaväen sotilas ja oleskellut Neuvostoliitossa (1959 - 1962).  Lee Harvey Oswaldin ampui myöhemmin Jack Ruby (1911 - 1967). Warrenin komissio päätyi lopputulokseen, että sekä Oswald että Ruby toimivat yksin, eikä JFK:n murhan takana ollut salaliittoa.

Tämä vihko on toimittaja Miriam Ottenbergin (1914 - 1982) koostama, ja sen on julkaissut Yhdysvaltain Tiedotustoimisto.




Tässä A4-kokoisessa vihkosessa on 22 sivua, jossa on mustavalkoisia valokuvia, kuvan "kartta" ihmisistä ja dokumenteista. Kennedyn murhasta on joitain kaitafilminauhoituksia, ja monia salaliittoteorioita, joiden mukaan ruohokummulla aidan takana olisi ollut muita ampujia. Lisäksi on spekuloitu, oliko murha takana joku taho. Epäilyksiä on herättänyt Zapruderin kaitafilmitallenne. Virallinen totuus on kuitenkin se, että Oswald ampui Kennedyn ja Ruby Oswaldin, ja siihen on tyytyminen.

Varapresidentti Lyndon B. Johnson (1908 - 1973), josta siis tuli presidentti JFK:n jälkeen asetti seitsenhenkisen komission. Puheenjohtaja Earl Warren (1891 - 1974) oli korkeimman oikeuden tuomari, republikaani, mutta liberaali. muut komission jäsenet olivat Russell. Boggs, McCloy, Cooper, Dulles,  ja tuleva varapresidentti ja presidentti Gerald Ford (1913 - 2006).

JFK:n Texasin matka oli osa vaalikampanjaa, ja presidentin auton kulkureitti oli ollut sanomalehdissä. FBI oli seuraillut Oswaldia, mutta Warrenin komissio väittää, että ei tiedetty, että hän oli Texasin koulukirjavarastossa töissä (huom. minun on vaikea uskoa tätä). Raportissa kuvataan presidentin autosaattueen kulkureitti ja ampuminen, Lee Harvey Oswald keekoilee eräässä kuvassa kivääri kädessä.

Oswald oli liittynyt Merijalkaväkeen 17-vuotiaana, ja palveli pari vuotta, ja radikalisoitui marxilaiseksi, ja "loikkasi" Neuvostoliittoon. Oswald toimi Minskissä radiotehtaassa. Oswald meni naimisiin neuvostokansalaisen Marinan kanssa  ja saivat Marinan kanssa lapsen 1962. Oswald epäonnistui kenraali Walkerin murhaamisessa huhtikuussa. 

Ammuttuaan Kirjavarastosta, hän pötki pakoon ja ampui poliisi Tippitin, jonka murhasta häntä syytettiin. Oswaldia siirrettäessä Jack Ruby ampui tunnekuohussa Oswaldin.

Tämä oli lyhykäisyydessään tämän lehdykän sisältö. Raportti vakuuttaa, että (vain) Oswald ampui. Kuitenkin asiassa on niin paljon sattumia, että se on jättänyt spekulaatioille sijaa, varsinkin kun Oswald ammutiin ennen oikeudenkäyntiä.

torstai 18. marraskuuta 2021

Arno Kotro ja Olli Lindholm: Olli, - yhden miehen varietee

 


Arno Kotro ja Olli Lindholm: Olli, - yhden miehen varietee, Docendo 2017, pokkari 2019, sivumäärä 225.

Olli Lindholm (1964 - 2019) oli Yö-yhtyeen keulakuva ja laulaja. Arno Kotro (s, 1969) on suomalainen kirjailija ja opettaja, jota pyydettiin kirjoittamaan teos Olli Lindholmista. Teos on tehty haastattelemalla, ja mitä hienointa siihen on kirjoitettu kysymykset ja vastaukset, on ollut ainakin yhdeksän istuntoa ajanjaksolla 8.6.2016 - 29.7.2017. Teoksessa on lisäksi paljon mustavalkoisia valokuvia ja mustavalkoisia ovat usein myös Ollin kannanotot. Tässä on paljon sitä "asennetta", mitä Olli toi esiin ja kertoi Vain Elämää -ohjelman kaudella 6 ilmi. Vain Elämää kausi 6 näytettiin Nelosella 21.4 - 10.6.2017. Ohjelmasta Ollie mainitsee Robinin coverin Frontside Ollien keränneen kehuja Suomessa. Biisissä mainittu Karri on myös kuvissa ja oli Ollin ystävä. Haastatteluissa mainittiin myös Voice of Finland

Teos on minusta rehellinen, tai se osoittaa, miten Olli asioihin suhtautuu, ja mitä hän niistä ajattelee. Alla on hajahuomioita kirjasta ja omia näkemyksiäni. 

perustettiin vuonna 1981, ja musiikki lepäsi paljolti Jussi Hakulisen ja Olli Lindholmin harteilla. 



Bändi murtautui läpi ja LP Varietee oli menestys. 

Alkuaikojen suurin biisi oli eittämättä Hakulisen Joutsenlaulu. Bändissä on ollut aika paljon ristivetoa, ja jäsenet ovat vaihtuneet. 

Yö on ollut palapeli, aina kaikki palat eivät ole sopineet, henkilövaihdoksia on ollut

Jossain vaiheessa Lindholmin ja Hakulisen välit katkesivat. Bändikin oli loppua, ja Olli paiski töitä Servi Systemsillä, mutta Ollin mukaan velat ajoivat uudelleen soittamaan, levyttämään ja rundeille. Pakko opetti biisintekoa, ja myös Juice teki Yölle tekstejä.


Satelliitti- levylle (1996) teki tekstejä Pauli Hanhiniemi, jonka Kolmas nainen oli hajonnut 1994, sävellykset ovat Olli Lindholmin, ja kitaristi Markku Petanderin. Hanhiniemi on tehnyt paljon tekstejä Yölle.

Ollin välit Jussi Hakuliseen korjaantuivat välillä, ja Jussi Hakulinen on tehnyt biisin Rakkaus on lumivalkoinen ja muutaman muun biisin tuolle Rakkaus on lumivalkoinen -levylle, mutta ei ollut Yö-yhtyeessä enää tuolloin. Vaikka Rakkaus on lumivalkoinen ja  Joutsenlaulu ovat hittejä, ei Yö ole minusta mikään hittiyhtye, vaan levyt ovat tasaisia, ja hyviä biisejä on paljon. 

Kirjantekohetkellä Olli Lindholm asui Tampereella, mutta oli porilainen. Ollin isä oli paljon poissa, mutta lapsuus oli onnellinen, eno oli Ollille tärkeä. Olli ei olut lukumiehiä koulussa, vaan levoton, mutta valmistui amiksesta levyseppähitsaajaksi. Bändi touhun yksi lieveilmiö oli 1980-luvulla viinanjuonti, ja aikanaan Ollikin vierottautui viinasta. Haastatteluissa käydään läpi nuoruus, bändisysteemit, perhekuviot, mutta kirjassa on paljon suhtautumisesta elämään ja musiikkibisnekseen.

Musiikkibisnes on muuttunut paljon 40 vuodessa. Kirja on samalla ikkuna puolen vuosisadan taakse Poriin ja musiikkielämään, ja kertoo jotain myös muutoksesta musiikin tekemisessä. Enää ei ole C-kasetti -demoja, levymyynti ei vedä. Suositut bändit eivät saa fanikirjeitä, eivätkä tee kerholehtiä, on some ja siellä eri alustoja kuten Instagram. Myös keikkailu on muuttunut. Keikan jälkeen ei pyydetä nimikirjoitusta vaan #selfie. 

Arno Kotron ja Olli Lindholmin teos Olli, - yhden miehen varietee on tinkimätön ja maanläheinen kuvaus Yön ja Ollin taipaleesta. Kotro on pysynyt hyvin uomassa, eikä ole välttänyt vaikeitakaan kysymyksiä ja aiheita. Olli kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen 12.2.2019. Häntä kaipaamaan jäivät läheiset, ja suuri hänen musiikkinsa fanikunta.

Itse olen aika perus -yhtyeen kuuntelija, omistan Yön kokoelma-CD:n Legenda Yön 36 suurinta hittiä.

Minulla on ollut Yön levyjä, nyt löysin yllä olevien lisäksi CD-levyt Rakkaus on lumivalkoinen, ja Kuolematon

CD-sinkku Mysteeri, jossa live-vedot Joutsenlaulusta sekä biisistä Vain varjot häntä seuraa. Lisäksi minulla on siis Yöm kokoelma Legenda Yön 36 suurinta hittiä ja Varietee


Minulla on lisäksi Suvi Teräsniskan "cover"-CD:t Hän tanssi kanssa enkeleiden sekä Ihmisen poika.

Yö-yhtyeen levyistä suurin myynti on tuolla Legenda-kokoelmalla 146 614 kpl, Rakkaus on lumivalkoinen levy on myynyt 137 775 kpl:tä ja Kuolematon 65 100 kpl.

Suvin levyä Hän tanssi kanssa enkeleiden on myyty 29 921 kpl ja tuo Ihmisen poika on ollut myös listoilla, mutta ei ehkä ole myynyt kultaa.

Yön musiikki on jäänyt elämään.

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Rebecca West: Lähde tulvii

 




Rebecca West: Lähde tulvii, alkuteos The Fountain Overflows 1956, suomentaja Maija-Liisa Virtanen, WSOY 1957, sivumäärä 361. 

Rebecca Westin löyhästi omaelämäkerrallinen Lähde tulvii tarkastelee Rosen varttumista köyhtyneessä taiteilijaperheessä, jossa äiti on hermoheikko, ja isä on holtiton.

Tarina alkaa alkaa Edinburgista Skotlannista: "Äänettömyyttä kesti niin kauan, että aloin aprikoida, puhuisivatko vanhempani enää koskaan toisilleen".

Rosen vanhemmat isä Piers Aubrey ja äiti Clare Aubrey eivät olleet kylläkään riidelleet, mutta isä on sanonut "kuulehan olen hyvin pahoillani tästä kaikesta". Perheen isä Piers on puoleensa vetävä, ja miellyttävä mies, joka toimittaa lehtiä, ja junailee asioita. Raha-asiansa hän junailee toistuvasti kuralle. Äiti Clare on saanut hermoromahduksen ja luopunut huippupianistin urasta, ja tavannut Ceylonilla Piersin ja mennyt miehen kanssa naimisiin. Perheellä on neljä lasta: esikoinen Cordelia, joka soittaa viulua, Rose ja Mary, jotka soittavat pianoa, sekä Rickhard Quin, joka on vasta lapsi mutta soittaa huilua. Teos tulvii musiikillisia keskusteluja ja arviointia. Rose ja Mary ovat lahjakkaita, mutta Cordelia vain suorittaa, mutta hän on miellyttävän näköinen. Cordelian opettajatar houkuttelee Cordelian esiintymään, äiti vastustaa hanketta jyrkästi. Hän pitää Cordeliaa huonona viulistina ja on sitä mieltä, että lapsena ei kuulu esiintyä, kehitys pysähtyy.

Kertoja Mary rakastaa isäänsä, ja myös muut rakastavat. Isä-Piers kuitenkin innostuu kummallisista hankkeista, ja jatkuvasti sekoittaa raha-asiansa ja riitautuu ihmisten kanssa. Siitä seuraa perheelle toistuvia muuttoja ja uusia alkuja. Edinburgista muutetaan Lontoon Lovegroveen, missä isä päätoimittaa paikallista Gazettea. Perhe muuttaa Skotlannista isän edesmenneen tädin ränsistyneeseen taloon. Sosiaalinen elämä alkaa uudestaan, kun äiti vie Rosen serkkunsa Jockin vaimon Constancen luo. Constancen perhe on myös köyhtynyt. Constance tytär Rosamundista tulee Rosen ystävä. Rosamundin isästä Jockista ei kukaan pidä.  Lasten koulukaveri Nancy Phillipsin perhe on varakas, perheen kanssa asuu Lily-täti. Alempana tarkastelen joitain tapahtumia ja teemoja.

Rebecca West kirjoitti Aubreyiden tarinaan jatko-osia, joita hän ei julkaissut, mutta jotka on hänen kuolemansa julkaistu, kakkososa on The Real Night ja päättöosa Cousin Rosamund.

Tapahtumat ja teemat
Rebecca julkaisi teoksen 54-vuotiaana, mutta kertoja Rose tarkastelee tapahtumia lapsen silmin. Hän ei ymmärrä isän touhuja, eikä niitä avata kovinkaan selvästi. Isä ilmeisesti keinottelee rahalla, ja häviää sitä. Isä on lapsenkaltainen viehättävä, ja auttavainen, mutta ei pysty pitämään perheestään huolta. Tilannetta pahentavat Claren reistailevat hermot, joka vaikuttaa perhedynamiikkaan. Clare ja myös Rose arvioi useita ihmisiä varsin ankarasti. He pitävät itseään muita parempina, vaikka ovat rutiköyhiä. Rahan puute on esillä monesti. Phillipsejä joilla on rahaa, he pitävät nousukkaina. Phillipseihin liittyy tragedia, jossa Nancyn äiti surmaa Nancyn isän. Nancyn äiti tuomitaan kuolemaan, mutta Piers tehtailee armonanomuksia, ja painaa lentolehtisiä. Tuomiota lykätään.
Kirjassa on myös yliluonnollisia elementtejä. Rosamundin kotona tavarat liikkuvat itsellään ja hajoilevat. Rose ja hänen äitinsä osaavat myös ennustaa. Kirjassa  lapset touhuavat näkymättömien hevosten kanssa.

Aubreyn perheen äiti Clare halveksii Cordelian soittopyrkimyksiä, ja arvioi ylipäätään ihmisiä negatiivisesti, ja pitää näitä sivistymättöminä. Hän on itse jättänyt pianouransa kesken. Clare kuitenkin pitää perhettä pystyssä, ja on turvannut pesämunan isän lopullisesti pötkiessä pakoon. Isän poistuminen on aiempien tapahtumien varsin ilmeinen seuraus. Myös Jock on heikompaa tekoa kuin Constance. Tarinan ydinjoukko on naisia, joista kukaan ei tosin käy töissä, tai tee muuta kuin hoivaa perhettä. Aybreyn perheen köyhyyttä alleviivataan, mutta perheellä on oma palvelija, ja asunto on minusta hyvällä seudulla ja hyvin tilava. Perheen poika Richard Quin jää vähemmälle huomiolle. Koko perhe huolestuu hänen saadessa korkean kuumeen. Perheen varoilla halutaan turvata hänen sisäoppilaitospaikka. Tytöt käyvät tyttökouluja, ja he tähtäävät musikilliselle uralle. 

Rebecca West oli tunnettu kirjallisuuskriitikko ja kirjailija, tämä on ollut kehuttu teos. Onko aika ajanut teoksen yli? Koin perheen ongelmat itse aiheutettuina ja niihin ylireagoitiin. Lisäksi teos junnaa samaa asetelmaa jatkuvasti, hyvin väsyttävä teos.

Rebecca Westin omaelämäkerrallinen Lähde tulvii lapsen näkökulmastaan huolimatta on hyvin tarkka ja monikerroksinen romaani, jonka rivien väleistä löytyy feministisiä elementtejä.

*****
Cicily Isabel Andrews o.s Fairfield (1892 - 1983) eli taiteilijanimeltään Rebecca West oli brittiläinen kirjailija ja kirjallisuuskriitikko, jonka äiti oli ennen avioitumistaan huippupianisti, ja isä seikkailija ja journalisti. Perheen vanhin tytär Letitia oli myöhemmin kuuluisa lääkäri, ja lakimies. Rebecca tunsi ilmeisesti sangen hyvin sekä kirjailija H.G Wellsin ja ohjaaja Charlie Chaplinin.
Menköön tämä isänpäiväkirjana, kaikki isät, vaikka ovat rakastettavia, eivät pysty elämään häpeän tai muun syyn vuoksi .