sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Niccolo Ammaniti: Minä en pelkää


Niccolo Ammaniti: Minä en pelkää, alkuteos Io non ho paura 2001, suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä, Otava Seven 2005, sivumäärä 272.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Michele Amitrano. Michele elää lapsuutensa yhdeksättä kuumaa ja kuivaa kesää Etelä-Italiassa Acqua Traversessa, joka on takapajula, mutta sitähän lapsi ei tajua. Michele ei onneksi tiedä, että lapsuuden leikit on pian leikitty ja aikuisten rujo valheellinen maailma viiltää lapsuuden viattomuuden iäksi pois.

Alun miljöö on huikaisevan kaunis, viljapellot lainehtivat keltaisena, kesä on aivan idyllinen. Michelle leikkii tienoon lapsien kanssa, porukassa, jota johtaa Antonio Natale eli Kallo, Kallo määrää säännöt ja rangaistukset. Joukkoon kuuluvat myös Remo Marzano, ja yhdeksänvuotias Salvatore Scardaccione, jonka isä Emilio on Roomassa lakimiehenä ja perhe on varakas. Michelen viisivuotias silmälasipäinen ja kierosilmäinen pikkusisko Maria tulee joukon jatkona. Joukon toinen tyttö on lihava Barbara Mura, jonka isä on seudun parturi.

Kaikki alkaa, kun vuorelle viimeisenä tulleelle Barbaralle ollaan langettamassa rangaistus. Hän on joutunut jo vilauttamaan kehittyviä rintojaan, ja nyt olisi vuorossa alapää. Michele ei halua, että Barbaraa nöyryytetäan, joten Michele haluaa rangaistuksen, joka rangaistus on hänellä autiotalon toisen romahtaneen kerroksen ylittäminen. Michelle putoaa talon takapihalle, jossa maassa on aaltomuovilla peitetty kuoppa. Michelle avaa kuopan kannen, ja kannen alla on pimeää ja haisee uloste, mutta siellä on myös ihmisen jalka, joka kuuluu valkoiselle pojalle. Michelle pelästyy, ja vaikenee löydöksestään, ja menee viisivuotiaan pikkusiskonsa kanssa kotiin, jossa äidin lisäksi on rekkaa ajava isä, joka on tuonut pohjoisesta tuliaisia.

Michelle alkaa käydä yksin autiotalon takapihan alla olevassa vankilassa. Jalka kuuluu elävälle ihmiselle, valkoinen poika on kahlehdittu toisesta jalasta kiinni. Vieras poika on ensin apaattinen, mutta ahmii Michelen tuomia ruokia ja hörppii vettä , hän on kauttaaltaan lian, liman ja veren peitossa, poika hourailee pesukarhuista ja enkeleistä. Michelleä kiinnostaa kuka on teljennyt pojan kuoppaan.

Kirjassa on aivan perustavan laatuisia teemoja. Lapsen uskon romahtaminen, velvollisuuden tunto., todellisuuden tajuaminen ja yhteisön moraali. Salaisuus, kulissit, köyhyys, raadollisuus ja pahuus sekä raakuus.

Minun oli helppo samastua Michellen asemaan ja ajatuksiin, sekä ratkaisuihin. Michelen on kuljettava omaa tietä, kestettävä yksinäisyyttä, ja kärsittävä valinnoistaan. Eniten luullakseni Micheleä satuttaa ja vahingoittaa raadollisuuden tajuaminen, koko luottamuksen korttitalon romahtaminen. Kirja on minusta Michellen lapsuuden tai sen lopun kuvausta.

Teos on kuvaukseltaan rikas, en viitsi avata lainkaan juonta, joka aukeaa tarkkaavalle lukijalle melko varhain ja on lopputulemaltaan traaginen ja rankka luotaus elämän raadollisuuteen, muttei lohduton, sillä teoksen mukaan Michele kirjoittaa tätä 22 vuotta tapahtuminen jälkeen, eli on tolkuissaan. Minusta Michelle kasvaa aikuiseksi tarinan aikana. Hän pystyy irrottautumaan joukkiostaan. Ottamaan etäisyyttä vanhempiinsa, salaisuutta hän ei pystynyt pitämään loppuun asti, mutta lupauksensa hän piti. Aikuisuutta osoittaa myös vastuunkanto.

Niccolo Ammanitin Minä en pelkää on varsin hyytävä tarina kuumasta kesästä ja lapsuuden äkkinäisestä loppumisesta.

*****
Niccolò Ammaniti (s. 1966) on italialainen kirjailija. Kirjan kannessa on kuva filmistä, joka valmistui vuonna 2003, ja on varsin hyvä ja hyytävä.

Elokuvan alussa on hyvin kauniita ja vaikuttavia kuvia tuleentuneista viljapelloista.

Nämä kuvat kaurapellosta ja vehnän korsista räpsin viime elokuussa, ja ovat sangen kehnoja. Filmi sen sijaan on hyvä, ja se painottaa asioita hieman eri tavalla kuin kirja, tai sain siitä hieman eri käsityksen, vaikka tapahtumat menevät samoin.

torstai 17. tammikuuta 2019

Frederick Marryat: Uudenmetsän lapset



Frederick Marryat: Uudenmetsän lapset, alkuteos The Children of the New Forest 1847 mukaellen suomentanut Anni Swan, Otava 1927, sivumäärä 304. Kirjan kanteen olen kirjoittanut valkoisella tekstit.

Frederick Marryatin Uudenmetsän lapset alkaa Englannin sisällissodan (1642 - 1651) tuoksinassa. Sisällissodassa olivat vastakkain kuningas Kaarle I:n ja myöhemmin Kaarle II:n tukijat eli rojalistit ja toisella puolella parlamentaristit eli keropäät Oliver Cromwellin (1599 - 1658) johdolla. Kuningas Kaarle I (1600 -1649) oli kuninkaana vuodesta 1625  vuoteen 1649, jolloin hänet teloitettiin. Englannissa ei ollut kuningasvaltaa vuosina 1649-1659, jonka jälkeen Kaarle II kutsuttiin kuninkaaksi.

Marryatin Uudenmetsän lapset -kirjan alussa uskollinen rojalisti eversti Beverley kaatuu sodassa keropäiden laukauksiin, ja häneltä jää orvoksi neljä lasta Edvard, Humphrey, Alice ja Edith. He asuvat Arnwoodin kartanossa, miehet ovat kaatunut taisteluissa, alustalaiset eivät maksa veroja, eivätkä tee töitä. Elämä Arnwoodissa on hankalaa ja lisäksi Oliver Cromwellin joukot etsivät Kaarle I:ä juuri Arnwoodin metsistä ja kartanosta. Cromwellin keropäät tuikkaavat kartanon tuleen, onneksi Uudenmetsän metsävartija Jacob Armitage on vienyt ihmiset turvaan ja Beverleyn lapset kasvatettavakseen kotiinsa metsän keskelle. Beverleyn lapsista Edvard on neljäntoista, ja hänen veljensä vuotta nuorempi, Alice on yhdentoista ja Edith kahdeksan.

Edvard ja Humphrey opettelevat metsästämään, lisäksi otetaan kiinni sodassa irtipäässeitä ja osittain villiintyneitä kotieläimiä. Aatelisen Beverleyn lapset oppivat jokapäiväiseen kovaan työhön ja Jacob vie markkinoille lihaa ja nahkoja. Perheen talous on turvattu. Metsät ovat tosin valtion, eikä ihmisillä ole lupaa metsästää.

Edvard Beverley vihaa keropäitä, mutta Humphrey (joka Anni Swanin suomalaisessa käännöksessä on Alfred)  on tasaisempi.  Jacob kuolee, ja Edvard pestautuu päämetsänvartija Stonen kirjuriksi. Stonella on hehkeä tytär Kate, jonka Oliver pelastaa liekeistä. Lisäksi Humphrey pelastaa rosvojen kynsistä rojalisti Ratcliffin tyttären Klaran, joka varttuu Stonella. Stone on taistellut aluksi Cronwellin puolesta, mutta kuninkaan mestaamisen jälkeen ei ole enää innokas keropää.

Kirjassa laitetaan rosvolaumoja kuriin, sitten Oliver pestautuu Kaarle II:n soturiksi, ja paljastaa muille aatelisille verenperintönsä, ja selvittää vaikeudet ja nai lopulta Katen, eikä tässä suinkaan kaikkia vaan saa takaisin Arnwoodin. Humphrey nai Klaran, ja Alice ja Edith saavat siipat Oliverin hienoista aateliskavereista.

Frederick Marryatin Uudenmetsän lapset on nuorille sopiva historiallinen seikkailu. Edvardin asenne on sangen ehdoton, ja hän näkee vain oman asiansa oikeutuksen. Tuleva appiukko neuvoo häntä pitämään omia mielipiteitään piilossa. Stone on myöskin arvannut Oliverin olevan Beverley, sillä Stone oli selvittänyt Beverleyn lasten ristimänimet. Stone oli toivonut Oliverin kosaisua, Kate taas ei tiennyt isän mielipiteestä, eikä uskaltanut heti lupautua vain metsänvartijan jälkeläiselle. Chaloner, joka nai Alicen, on tyypillinen aatelinen, hän pitää rahvaanomaisena Beverleyn lasten työntekoa. Juoneen on ympätty  myös Pablo, joka on ollut tuolloin maahanmuuttaja, ja hänen romani-taustansa tuodaan esille. Pablo on reipas kaveri ja jää metsänvartijan talolle, kun muut muuttavat kukin omaan hulppeaan kartanoonsa. Osallistun tällä Mennään metsään -haasteeseen.

*****
Frederick Marryat (1792 - 1848) oli sujuvakynäinen kirjailija,  Marryatin Nuori kadetti Simple on blogattu TÄÄLLÄ, ja Merirosvo TÄÄLLÄ.
Vaikka Oliver Cronwell voitti sisällissodan, niin parlamentti kutsui Kaarle II:n monarkiksi Cronwellin jälkeen, Kaarle II hallitsi vuosina 1660 - 1685.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu


Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu, Kun nykyhetkestä tuli second handia, alkuteos Vremja second hand, suomentanut Vappu Orlov, Tammi Keltainen kirjasto 2018, sivumäärä 703.

Valkovenäläinen nobelisti Svetlana Aleksijevitš on jakanut lukemattomista haastatteluista kertovan teoksensa kahteen osaan, Lohtuna maailmanloppu 1991 - 2001 sekä Tyhjyyden lumous 2002 - 2012.

Neuvostoihmisen loppu on tyypillinen Aleksijevitšin teos, jossa pöyhitään Neuvostoliiton historian kipupisteet läpi eri ihmisten näkökulmista. Ymmärtääkseen teoksen viiltoja on hyvä tietää Neuvostoliiton historiasta ja poliittisista ja taloudellisista olosuhteista riittävästi. Neuvostoliitto muotoutui Lokakuun vallankumouksen jälkeen loppuvuonna 1917, jonka jälkeen Venäjällä oli kolmisen vuotta paikallisia levottomuuksia ja sisällissota, mutta bolsevikit ja Lenin lopulta voittivat. Neuvostoliitossa alettiin toteuttaa uutta talouspolitiikkaa NEP:ä. Lenin jälkeisessä valtataistelussa Stalin peri voiton, eikä hän kuten ei Leninkään ollut kovinkaan hellämielinen. Stalinin puhdistukset olivat suurimmillaan 1930-luvulla, mutta kirjassa on huomiota karkoituksista ja vankilatuomioista  senkin jälkeen. Elokuussa 1939 Saksa ja Venäjä solmivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, sen salaisessa lisäpöytäkirjassa oli mielenkiintoisia maamerkintöjä. Tästä huolimatta tai sen vuoksi Saksa loppuun saattoi Barbarossa operaationsa ja hyökkäsi 21.6.1941 Neuvostoliittoon. Neuvostoliitto menetti toisessa maailmansodassa paljon sotilaita ja siviilejä, mutta kuului sodan voittajavaltioihin. Stalin kuoli vuonna 1953, jolloin Hruštšov pääsi niskan päälle Kremlissä. Hruštšov syrjäytettiin 1964 ja alkoi Brežnevin aika, jota kesti 1982 asti. Andropov oli lyhyen aikaa Neuvostoliiton kommunistisenpuolueen NKP:n pääsihteeri, ennen Tšernenkoa, mutta Neuvostoliiton hajoamisen tahaton(?) arkkitehti oli Mihail Sergejevitš Gorbatšov. Gorbatšov joutui syrjään, kun hätätilakomitea yritti tarttua vallankahvaan elokuussa 1991. Hätätilakomitean nokkamies oli Janajev. Boris Jeltsin onnistui pääsemään valtaan, ja kaikki Neuvostotasavallat itsenäistyivät. Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti levottomuutta ja taloudellista ahdinkoa, mutta Venäjän talous on noussut, se perustuu monilta osin kapitalismiin. Venäjä Putinin ja Medvedev on palauttanut Venäjälle Neuvostoliiton suurvalta-aseman.  Edellä oleva historian tulkinta on omani ja äärimmilleen yksinkertaistettu. Mihail Gorbatšov oli suosittu Lännessä. Hän oli vallankahvassa, kun muuri kaatui Berliinissä, Saksa yhdistyi. Gorbatšov höllensi kuria, mutta hän ei onnistunut liennyttämään oman isänmaansa Neuvostoliiton paineita. Hajoamisen syistä olen lukenut, ja jonkun tulkinnan mukaan juuret ovat jo Brežnevin ajassa, jolloin puolue-eliitti eristäytyi, ja sosiaalinen nousu väheni ja talous pysähtyi. Toisen teorian mukaan USA:n presidentin Ronald Reaganin Tähtien sota puolustusinvestointi, sai aikaan varustelukilpailun, jota Neuvostoliiton kuralla oleva suunnittelutalous ei kestänyt. Kirjan luettuaan tulee mieleen, että Gorbatsovin Perestroikka ei tuonut mitään tilalle.

Aiemmin oli kilpailua imperialismia vastaan, Kuun miehityskilpailussa Neuvostoliitto sen sijaan johti aluksi, ja Juri Gagarin oli ensimmäinen ihminen avaruudessa 12.4.1961, matka kesti 108 minuuttia. Sitten tuli pysähdys. Neuvostoliitto kävi sotaa Afganistanissa, sota alkoi 1979 ja jatkui vuosikymmenen, se ei ollut helppo eikä voitokas sota Neuvostoliitolle.

Luulen, että Svetlana Aleksijevitš on valinnut haastateltavat, tai vaihtoehtoisesti tietyntyyppiset ihmiset ovat kertoneet näkemyksensä kirjailijattarelle. Näkemykset ovat pääosin pessimismiä, vaikeuksia, menetyksiä, ja usein tarinat päättyvät itsemurhaan.

Neuvostoihminen eli Homo sovieticus kehittyi  Aleksijevitšin kirjan mukaan 70 vuoden aikana marxilais-leniniläisessä ympäristössä huippuunsa, nyt kaikki 2000-luvulla eivät enää tiedä sirpistä ja vasarasta. Kirjan ensimmäisessä osassa haastateltavat syyttävät ja vihaavat Gorbatšovia kotimaansa riistämisestä. Joku ei totu lainkaan Venäjän lipun trikoloriin. Usealla on kaipuu neuvostoaikaan, he vertaavat sitä puhtaaseen kapitalismiin. Neuvostoaikaan yhteishenki, ja kirjojen kierrättäminen olivat huipussaan. Ihmiset jotka rakensivat sosialismia olivat valmiita minkälaisiin uhrauksiin vain. Mutta kun kertomukset etenevät, ilmenee kolikon toinen puoli ilmiannot, leirille siirrot ja kuolemat. Moni tarina kertoo itsemurhasta. Marsalkka Sergei Fjodorovitš Ahromejev teki kirjan mukaan myös henkilökohtaisen ratkaisun Neuvostoliiton romahdettua. Yhdessä tarinassa nuori runoilija  tekee itsemurhan. Usea muu on elänyt kommunistisen lapsuuden, mutta joutuu elämään kapitalistisessa maassa. Osassa tarinoissa kerrotaan siitä nationaistisesta vihasta, mikä purkautui Neuvostoliiton vallan löystyttyä.

Karmeaa on myös lukea tarinoita leireistä, kuka on ollut leirillä, yleensä jonkun naapurin ilmiannosta. Eräs arkkitehti  isä on joutunut leirille, ja kuollut, äiti on ollut leirillä, jonka päiväkodissa lapsi on saanut olla kolmivuotiaaksi asti sitten lapsi on siirretty lastenkotiin. Äiti on päässyt hengissä pois, mutta uusia vaikeuksia tulee karkoituksesta ja juurtumisesta. Näistä leirikomennuksista johtuu Stalinista, hän on kuitenkin edelleen nostalginen hahmo, jota myös ihaillaan.

Kirja on yhdistelmä haastatteluista, tekstillinen  panorama, jossa katsotaan kokonaiskuvaa, toisaalta poraudutaan yksityiskohtiin. Kirjan tekstistä tulee räsymatto, jossa eri näkökulmat vaihtelevat. Räsymatto on sangen repaleinen, likainen, tallottu, ankea ja piikikäs. Olen katsonut kaikki Ville Haapasalon 30 päivässä dokumentit (Venäjän halki 30 päivässä, Silkkitie 30 päivässä, Suomensukuiset 30 päivässä, Jäämeri 30 päivässä, Kaukaasia 30 päivässä, Volga 30 päivässä sekä Altai 30 päivässä). Minusta niiden kuva on erilainen, ihmiset ovat pohjimmiltaan onnellisia ja arki sujuu. Tämä kirja antaa minusta masentavan ja lohduttoman kuvan. Neuvostoliitossa ilmiannetaan, ja saadaan leirikomennuksia. Venäjällä on kapitalismi viety  äärimmilleen. Vieratyöläisiä häädetään pois Moskovasta, toisaalta osa venäläisistä hakeutuu emigrantiksi Yhdysvaltoihin. Vain teoksen viimeinen muutaman sivun tarina kertoo minusta haapasalomaisen tarinan kaiken ajattomuudesta.


Tämä kirja oli lainattavissa Turun kirjastossa jo vuonna 2015 kirjailijan Nobel-vuonna venäjänkielisenä.

Poimin lukiessani huomioita, ja teen niistä tilkkutäkin
Sovok -termi on ollut käytössä, se on suomeksi neukku. Neuvostoliitto on ollut eräänlainen sulatusuuni, jossa kansallisuuksien ristiriidat ovat jääneet vähemmälle, kuin nykyään.
Kirjojen kierrätyksestä puhutaan, ja kirjailijoista tärkeitä ovat Pasternak, Tolstoi, Gogol, mutta useimmin mainitaan Vankileirien saariston ja Ivan Denisovitsin päivän kirjoittanut Aleksandr Solzenitsyn.
Isä teki ohjuksia neuvostoaikaan, kun tehdas alkoi tehdä pesukoneita, niin isä irtisanottiin. Sama toistuu muulloinkin. Teoksen mukaan Neuvostoliitto teki maailman parhaat tankit, mutta ei kattiloita. Insinöörejä koulutettiin paljon. Kun neuvostoaika loppui, ei ollut tarvetta tai töitä insinööreille. Tarvittiin myyjiä, ja kaikkea yritetään myydä. Puhutaan myös farkkujen myynnistä. Talous romahti ja alkoi katujen kapitalismi.
Neuvostoajan sodista puhutaan paljon Afganistanin sodasta, ja sen jälkeen Venäjän sodasta Tsetseniassa. Azerbaijanin ja Armenian vihanpito käydään läpi. Paljon on havaintoja juutalaisvihasta. Sen peruste, ristiinnaulitsivat Jeesuksen, on minusta omituinen. Jeesuksen kuolemaan, ja ylösnousemukseen, ja Pyhän hengen vuodatukseen perustuu luullakseni Kristinusko, ja uskoon Jeesukseen, anteeksiantoon ja myös suvaitsevaisuuteen. (Olenko ymmärtänyt tämän väärin?). Ihmiset elivät Neuvostoliitossa aatteelle, kun sitä ei ollut, he alkoivat uskoa. Tätä en itse näe samalla lailla. Ortodoksinen kirkko neuvostoajasta huolimatta on hyvin vahva, vaikka sitä ei varmaankaan näkynyt.
Juomisesta on monia havaintoja, ja votkan juomisesta. Juomista kirjan mukaan kiihdytti vankilatuomiot ja pelko niistä.
Eräs haastateltava mainitsee, että "isä oli mukana Suomen-sodassa, minkä tähden sitä käytiin, sitä hän ei edes tajunnut, mutta lähteä piti. Siitä sodasta ei puhuttu ..."
Vaikka puutteita nähtiin, niin neuvostovalta tuntui ikuiselta, eikä odotettu makkaran tulevan kauppoihin. Kaikki kuitenkin romahti, ja teoksen mukaan arkistot avautuivat, ja eräällekin henkilölle selvisi, että naapurin rouva oli tehnyt hänestä ilmiannon (Jokke: ehkä, että pelasti oman nahkansa?)
Leireillä opetettiin rakastamaan toveri Stalinia. Silloin kuoltiin ja tapettiin vallankumouksen puolesta. Jonkun mukaan elettiin hyvin perestroikkaan asti. Gorbatšov avasi häkin ja me rynnättiin ulos, nyt matkustamme Krimin sijasta Italiaan. Toisaalta kotimaassa matkatoimistot myyvät konseptia, haluatko olla Hodorkovski. Teoksessa on myös viiltoja muutamiin 2000-luvulla olleisin terrori-iskuihin tai niiden uhrien kertomuksiin.

Riitta K. on blogannut tästä osuvasti näin.

****
Valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš syntyi Neuvostoliitossa vuonna 1948 nykyisen Ukrainan alueella. Svetlana Aleksijevitš sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015.
Olen blogannut aiemmin häneltä
Sodalla ei ole naisen kasvoja
Tsernobylistä nousee rukous

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä



Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä, alkuteos Drakarna över Helsingfors, suomentanut Arja Tuomari, Otava 1996, pokkaripainos 2012, sivumäärä 527.

Moni pitää tätä Leijat Helsingin yllä -romaania Kjell Westön (s. 1961 Helsingissä) uran parhaana. Kirjan päähenkilö on Rikhard "Riku" Bexar, suomenruotsalaiseen varakkaaseen perheeseen 1960-luvun alussa syntynyt normaali poika. Bexarin perheenpää isä Henrik oli sotalapsena Ruotsissa ja Henrik on yrittäjä ja myöhemmin toisen palveluksessa rahoitusalalla, kunnes saa potkut maltillisuutensa takia hurjimpina kasinovuosina. Perheen äiti Benita on kotona, Benitalla ja Henrikillä on kolme lasta, esikoinen Daniel eli Dani, Marina eli Marsu sekä Riku. Kirjan juonen kuljetus kattaa ajanjakson 1940-luvulta 1990-luvun lamaan, kirjassa sangen arkiset tapahtumat toistuvat ja miljöö on Helsinki. Tätä reseptiä Kjell Westö on käyttänyt hyvin samanlaisesti teoksissaan Älä käy yöhön yksin sekä  Rikinkeltainen taivas joka on täysin samalla kaavalla kirjoitettu, ja jossa taivas on illalla rikinkeltainen, tässä se on syvän ja turkoosin sininen. Sininen on muutenkin kirjan väri, sillä Henrik ihastuu Saksassa ollessaan sinistä leijaa lennättävään tyttöön, ja kirjassa harvoin mainitut leijat ovat sinisiä.

Leijat Helsingin yllä on siis pitkälti Riku Bexarin kasvutarina suomenruotsalaisessa Helsingissä, mutta myös kuvaus perheen pahoinvoinnista, avioerosta, ja huumeiden käytöstä. Arvostan korkealle suomalaista kirjallisuutta, ja etenkin Kjell Westötä, mutta minä olen lukenut tällä formaatilla kirjoitettuja kirjoja kiintiöni täyteen. Tämä teos on toki merkittävin siksi, että tämä on ensimmäinen siitä vakiomuotista tullut romaani. On hieman turhauttavaa lukea samat lapsuuden leikit, musiikin kuuntelut, seksikokemukset  ja etenkin tässä teoksessa olleet armeijatarinat. Joko olen kertausharjoitusten tarpeessa tai Westö ei ole käynyt armeijaa. Hän kirjoittaa, että Ufa (Marina tuleva mies) on intin loppuvaiheessa vänrikki, minusta reservin vänrikiksi ylennetään vasta kotiutuksen yhteydessä ja RUK:n käyneet ovat upseerikokelaita varusmiesaikana. Riku saa "marssilla" kohtauksen, ja Sammy ottaa Rikun kamoja kantoon, Westön mukaan Sammy juoksee tämä 100 kg:n lasti kannossa maastossa, tuskinpa. Sammylla on myös Rikun rynkky eli rynnäkkökivääri, eli oma ase ja Rikun ase. Sotilas ei anna omaa asettaan missään olosuhteissa pois. Lisäksi paikalla leijuu joku innokas tai paremminkin raivokas kapiainen. Kantahenkilöstö on minusta asiallista porukkaa.

Kjell Westön Leijat Helsingin yllä on mosaiikkimainen tutkielma helsinkiläisen suomenruotsalaisen Bexarin perheen sisäisesti onnettomasta perhe-elämästä.

Hyviä arviota tästä  Linnealta, ja Katjalta.

Juoni, henkilöitä ja huomioita (älä lue, jos aiot lukea kirjan)
Romaani tarkastelee Bexarin perhettä toisen maailmansodan ajoista lähtien. Tapahtumia tarkastellaan kertojan kuvaamina, sekä Riku Bexarin että Marina  Bexarin silmin. Onnettoman perheen tragedian siemenet ehkä kylvetään ulkomailla, Henrik on lyhyen aikaa sotalapsena Ruotsissa, työkuvioiden vuoksi hän viettää aikaansa Länsi-Saksassa, jossa lienee ihastunut sinistä leijaa lennättävään naiseen. Henrikin ja Benitan aviotaipaleesta syntyy kolme lasta, mutta esikoisen Danin elämästä ei tule menestystarinaa. Menetystarinan renkaita ovat riidat isän kanssa, mukana olo kuolonuhreja vaatineessa auto-onnettomuudessa, ulkomaille lähtö, huumeiden veto ja vastuuttomuus. Perheen ilmapiiri vaikuttaa myrkkykaasun tavoin kaikkiin perheenjäseniin. Marina on jotenkin raiteillaan, ja lukee itsensä luokanopettajaksi, ja avioituu kulttuurimaisteri Rufus Palmin eli Ufan kanssa, joka puolestaan antaa keltaisen nesteen nousta päähänsä, ja hassaa rahojaan galleriaansa ja isojen poikien sijoituksiin. Marinan mitta täyttyy kirjan loppupuolella Ufan toimintaan.

Rikun koulutaivalta seurataan westömäiseen tapaan. Riku lyöttäytyy yksiin Sammy Cederin ja Robert Robbi Åstrandin kanssa. Sammy on juonen kannalta merkityksellinen. Hän on työläisperheestä, mutta hänen tahdonvoimansa on kova. Ruotsinkielisissä kouluissa kiusataan kaikkia, vapaa-ajalla tiiraillaan tussuja, juodaan viinaa, poltetaan tupakkaa, panokokemuksia hankitaan, lorvehditaan, kuunnellaan musiikkia, ajelehditaan, kunnes kumppani löytyy ja syntyy lapsi mutta ei  tulla tolkkuihin. Olen hyvin suvaitsevainen ihminen, ja rakkaus on kaunista. Minusta kirjasta olisi voitu leikata Nikki pois. Nikki "viettelee" ensin Marinan ja myöhemmin Rikun, ja selitetään hänen New Yorkin seksiluolatanssit ja puhelinpalvelut, minusta 527 sivusta olisi ollut paljon karsittavaa. Riku on löytänyt vaimon eli Niina "Kookoksen" ja heillä on lapsikin Raymond eli Raj.

Nousukauden jälkeen talous pysähtyy, ja kaikki romahtaa, jo sitä ennen Dani möhlii työnsä, ja suhteensa tyttäreensä. Danin kuolema ei ole päätepiste vaan minusta yksi väkisin keksitty tapahtuma tässä moraalisessa ja henkisessä alamäessä. Cederin veljekset Sammy ja Benno keinottelevat ja häipyvät Espanjaan, Robbilla menee omat rahat ja firman rahat sekaisin ja hänet pidätetään. Kookos heittää Rikun asunnostaan tämän myytyä levykokoelman, joka ei ollut häädön syy vain viimeinen pisara. Riku perustelee - tämä on juonipaljastus-  pahaa oloaan sillä, että Helsinki on muuttunut. "Minua nakertava olio oli helsinkiläisotus, oikea pääkaupunkilaisrotta, joka piiloutui taitavasti minun katseeltani, kätkeytyi kaupungin sekasortoon ja hälinään, sen yksitoikkoiseen ja katkeamattomaan muminaan". s. 438. Uskomatonta vastuuttomuutta ja haihattelua, Westöllä on aina joku täysin tolkuton henkilö, usein mies.

Kirjan loppusivuilla perheen matriarkka Didde täyttää 85-vuotta, ja hän on ainoa suvusta joka on tolkuissaan, tosin sukuun naitu Rikun vaimo Ninni on myös tolkun ihminen, lääkäri ja äiti. Muuten kaikki tarinat ovat ryyppäämistä, naimista (mikä toisen naimisessa kiinnostaa? Minua ei mikään), huijaamista, petosta, seksitansseja, huumeiden vetoa, sitten on Arto Rahjan epäonnistunut NHL-ura, jonka jälkeen hän pelaa koukkupolvisena raakkina HIFK:ssa.

Kjell Westön Leijat Helsingin yllä on hänen läpimurtoteoksensa, hyvin pidetty ja filmattukin.
*****
Kjell Westön (s. 1961 Helsingissä) Finlandia-palkittu Missä kuljimme kerran romaani on hyvä. Myös ruotsiksi lukemani Hägring 38  on hyvä ja blogattu täällä
Kjell Westön lehtikirjoituksia on julkaistu teoksessa Halkeamia. Rikinkeltaisisia yksityiskohtia olen tarkasteltellut täällä.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Markus Leikola: Matkalla tänne



Markus Leikola: Matkalla tänne, Novelleja, Schildts & Söderströms 2013, sivumäärä 150. Kansi ja Ulkoasu Jussi Karjalainen, kuva kirjasta Jokke.

Markus Leikolan teos Matkalla tänne sisältää kaksitoista lyhyttä novellia. Novelli on minulle haastava kirjallisuuden laji lukea, mutta Leikolan novelleihin pääsee helposti sisälle. Kokoelman novellit jättävät riittävästi vapauksia lukijalle, toisaalta niitä on siksi vaikea kuvata

Ensimmäinen  Pihapolku kertoo pienen pojan jännittävästä yöllisestä vessareissusta "pikkulaan" vaarin kesämökillä. Pikkupojilla on omat ajatuksensa ja arvomaailmansa. "Kellon tunsin ja osasin. Mutta hienointa siinä oli nahkaranneke, josta lennähti hyvä haju aina, kun käden nosti nenänpieleen jos tarvitsi pyyhkäistä ylimääräistä räkää". s. 10. Minustakin pojalle on tärkeää osata joku asia, tässä tuntea kello. Nahkaremmikin on hieno lisä ja haju, mutta virkkeen loppu on olennaista. Räkä pyyhitään kädellä, eikä sitä kaikkea tarvitse pyyhkiä, vain ylimääräinen.

Kakkos novelli ... ja kevät kertookin isomman pojan eturauhastutkimuksesta, jota suorittaa naislääkäri. Naislääkäri on - mikä myöhemmin ilmenee- myös miehen naisystävä.

Kolmannessa novellissa Telakalla Sakari saa tuntea korealaisen telakan "koreuden", ja vielä epäsuorasti mediaa seuraavien kaverien kautta.

Altaanmittoja -novellissa Jarmo ui hallissa rataa päästä päähän ja iskee silmänsä Mariin. Tämä ei pääty edes seurusteluun. Jarmo siirtyy lenkkeilyyn, Marikaan ei jatka uintiharrastustaan.

Jouluihminen -novelli oli minusta paras. Maaret on novellin päähenkilö, äiti, joka on tulossa isoäidiksi, ja jonka tytär Tiia raahaa joulua rakastavan äitinsä Kanariansaarille mukana on Tiian kumppani Ari-Pekka. Novellissa käy ilmi, miksi joulu on äidille arvokas, ja tyttärelle ei. Maaret yllättää, hänellä on glögit mukana, ja keitättää riisipuurot. Lisäksi hänellä on mukana rakkaat joulukoristeet, ja päästään kuusen koristushommiin ja samalla puhutaan perheen solmuja auki. Hyvä novelli.

Häämatkalla -novellissa Kirsimaria ja Matti suuntaavat Pariisiin, ja yrittävät aukoa Matin salaisuuksia. Pyykkitupa -novellissa kerrostalokyttääjä pesee pyykkejään ja pohtii naapureitaan. Naapurit tulee käsitellyksi, mutta pyykit jäävät vahingossa pesemättä.

Novellit Tänään ja Kadonnut Passi koostuvat dialogista. Passi-tarina on hyvä, siinä matkailija ilmoittaa poliisille passinsa varastetun hotellista, ja joutuu kuulusteluun, jossa kysytän ketä hän tavannut ja miksi.

Arpajaisvoitto. Olavi voittaa yhden hengen matkan Olavin Linnaan, oopperaan. Matka taittuu tilausbussilla. Olavi itse on ollut linja-autokuski, joka on ajanut työkseen väliä Helsinki - Savonlinna..

Jätetty, tarinassa Suski on jätetty.

Päättöjuttu on nimeltään  Huipulla. Keski-ikäinen ja keskikertainen Pirjo ponnistelee turistijoukossa Kilimandjaron huipulle. Matka ja nousu on maksettu, kuten myös varusteet, kantaja ja matkanjohtaja.

Markus Leikolan novellikokoelma Matkalla tänne sisälsi kaksitoista helppolukuista, mutta syvälle luotaavaa novellia.

Sain kirjan joululahjaksi perheeltäni, kiitos.

torstai 3. tammikuuta 2019

Jokken hiilidioksidihaaste 2018 päättyi lopputulokset



Jokken hiilidioksidihaaste 2018
Olin nuorempana enemmän kiinnostunut luonnonsuojelusta. Kun vanhenee, asiat unohtuvat, tai arki ja vastuu saattavat ruotuun. En omista edelleenkään kesämökkiä, en asuntoautoa, en asuntovaunua, en venettä, enkä harrasta lentomatkoja, mutta omistan nykyään pienen auton ja asunto-osakkeen (tosin pankilla on asunnon osakekirjat), syön miltei joka toinen päivä lihaa, ryystän kahvia, eli en ole mikään eko-teko-mies, joten lanseerasin Jokken hiilidioksidihaasteen 2018.

Jokken hiilidioksidihaasteen 2018 tarkoituksena oli pohtia kirjallisuuden kautta hiilidioksidi- tai kuormitus-asiaa tai vähentää omia hiilidioksidipäästöjä, omalla järkevällä tavalla ketään tuomitsematta. Haaste alkoi 1.1 ja osallistua pystyi 31.12.2018 asti. Haasteeseen riitti, kun bloggasi ja kertoi, miten oli vähentänyt hiilijalanjälkeä, tai miten sitä oli kirjoissa käsitelty.

Olen viimeisen vuoden aikana miettinyt ilmastonmuutosta ja olen hyvin pessimistinen, jotakin ikävää tulee tapahtumaan, jos emme globaalisti tee jotain järkevää päästöjen vähentämissuunnitelmaa ja toteuta sitä. Ilmasto on tilastojenkin mukaan lämmennyt, ja luulen, että jotain peruuttamatonta on jo tapahtunut. Toisaalta ihmiskunta on pystynyt torjumaan haasteita pakon edessä. Tämän haasteen tekee hankalaksi iso väestönkasvu ja elintason nousu, joka sinänsä on hieno asia kehitysmaille, mutta kuormittaa,

Osallistuin tähän myös itse.. En halunnut mitään poliittista liturgiaa, vaan bloggauksen kirjasta, tai omia konkreettisia valintoja.

Osallistujat ja palkinto
Paula osallistui tähän Colin Beavanin kirjalla  Ekovuosi Manhattanilla ja vielä näin
Arja osallistui tähän Yual Noah Hararin kirjalla Sapiens Ihmisen lyhyt historia
Deekoo osallistui tähän Pentti Linkolan kirjalla Unelma paremmasta maailmasta

Itse osallistuin tähän Hannu Raittilan Terminaali -kirjan yhteydessä, olen myös tinkinyt entistä enemmän elintasostani, vähentänyt huimasti kahvinjuontia, ja lopettanut kahvin ostamisen paperimukeista, olen jopa kerännyt lenkeillä palautuspulloja ja tölkkejä. Ostin lenkkarit pullokuiteilla, mutta palauttanut niitä myös hyväntekeväisyyslaatikoihin. Ajan kaikki työmatkat kaupungin sisällä Kaupunkipyörä Fölläreillä tai kävelen. Tämä ei ole ole pelkästään ekoilua, sillä Turussa on paljon ruuhkia, vaikka autoja ei ole niin kovin paljon. Parkkipaikkoja ei ole juuri ollenkaan. Kaupungissa on minusta ilmapiiri, jossa kadun vieressä olevista parkkipaikoista halutaan eroon, eikä ainakaan maksuttomia paikkoja ole.

Helpointa on aina muuttaa itseään ja omaa käytöstään. Suomi tuottaa sangen vähän globaalipäästöjä alle 0,2%, mutta jonkun on aloitettava. Kannattaa aloittaa itsestä. Toivottavasti ne maat, jotka tuottavat yli 99,8% päästöistä tekevät samoin, ja istuttavat metsää, eivätkä kaada sitä. Lisäksi väestönkasvu olisi hyvä saada aisoihin. Vuonna 1987 maailmassa oli neljä miljardia ihmistä, pian jo 8 miljardia. Jossain on kestokyvyn raja väestönkin suhteen.

Lupasin palkinnon jos osallistujia on on 30, mutta 3 ulkopuolista on hieno saldo, kolme enemmän kuin aavistin (olen pessimisti), arvoin ja Deekoo voitti kirjalahjakortin, laitan sinulle sähköpostia, blogissasi olevaan sähköpostiin.

Kiitos myös kaikille niille, jotka peukuttivat asiaa twitterissä, ja lukivat bloggaukseni.

tiistai 1. tammikuuta 2019

Robert I. Sutton Työpaikan kusipäät, selviytyjän opas



Robert I. Sutton Työpaikan kusipäät, selviytyjän opas, The Asshole Survival Guide, kääntäjä Juuso Arvassalo, Minerva 2018, sivumäärä 238.

Työelämä ja sosiaalinen elämä ovat yhä kuormittavampia. Minusta tämä kirja paneutuu hankaliin ihmisiin "assholes" joka on käännetty kusipääksi. Itse olen paneutunut myös tematiikkaan, tässä tosiaan minusta tarkoitetaan kusipäitä, vaikka monesti Suomessa puhutaan vain ikävistä ihmisistä, hankalista työtovereista, ja haastavista asiakkaista.

Sutton kirjoittaa, että tavallinen ihminen väheksyy kusipääongelmaa. Tavallinen ihminen uskoo ajan ratkaisevan ongelman, uskotaan puheen voimaan, lisäksi ihminen yliarvioi oman jaksamisensa. Toisaalta Sutton kehottaa kuitenkin tarkkailemaan tilannetta, se voi olla väärin tulkittua, tai ohimenevää, mutta oikeasti hankaliin kohtaamisiin pitää kehittää oma selviytymisstrategiansa, sillä myrkynkylväjä, takanapäin puhuja, selkään puukottaja, tyhjästä nipottaja saa kohteensa tilaan, josta seuraa terveydellisiä ongelmia kuten unettomuutta, päänsärkyä, verenpaineen nousua, ja vatsakipuja.

Teoksessa on monia neuvoja ja paljon esimerkkejä. Eräs hyvä tapa välttää kusipääongelma on kirjan mukaan pakeneminen. Monesti ihmiset eivät uskalla ottaa etäisyyttä kiusaajaan, koska kieltävät nykytilan, toivovat asioiden menevän paremmin, tai uskovat parantavansa tilanteen, tai päättävät vain kestää. Pienen etäisyyden ottaminen auttaa, sillä tutkimusten mukaan työkavereiden työpisteiden läheisyys vaikuttaa altistusaikaan. Minusta Suomessa on kysymys myös kehtaamisesta, emme kehtaa toimia  tai ottaa etäisyyttä.

Sutton kehottaa myös hidastamaan rytmiä. Olen havainnut tämän saman taktiikan hyväksi. Kun joku pommittaa sinua maanisesti sähköposteilla, ei kannata vastata samassa tahdissa, vaan hidastaa tahtia oikeasti perehtymällä siihen rauhassa, eli kuittaa posti vasta jonkin ajan kuluttua, ja kerro, että paneudut ongelmaan paremmalla ajalla. Yleensä henkilö on löytänyt kiinnostavampia ongelmia, tai asia voi jopa unohtua, ehkä ihminen on osannut sen ratkaista, tai aika on sen tehnyt.

Sutton käsittelee paljon isojen pomojen ongelmia, eli kannattaa pitää esikunnassaan ongelmanratkaisijoita, tai alaisia, jotka kohtaavat ihmisten kiukuttelua. Ongelmien poimijoilla taas pitää olla omat turva-alueet, missä voivat etäännyttää itseään tilanteesta. Sutton kertoo myös tunneituista tekniikoista, eli etäännyttää itseään ongelmista ja pohtimalla asian hyviä puolia tai mahdollista huumoria. Riittävän hankalaan ihmiseen ei tehoa sympatia. Kuitenkin Sutton kehottaa malttiin johtopäätösten teossa, henkilö voi olla ohimenevästi hankala. Suttonilla jotkut ohjeet ovat varsin suoraviivaisia, eli kun hankala ihminen tulee, niin ihmiset varoittavat toisiaan, tuntuu tylyltä minusta. Muutama hankala kusipää maksaa kirjan mukaan yritykselle paljon.

Aggressiivinen yhteenotto kusipään kanssa ei johda positiiviseen tulokseen. Syyttämällä kusipäätä kusipääksi, et yleensä selviä voittajana. Tilanteen dokumentointi, tyyni, arvostava ja rationaalinen, mutta suorapuheinen keskustelu voi olla parempi tapa (kuka sellaiseen pystyy?).  Sinun ei kannata olla Suttonin mukaan olla koskaan yli-itsevarma, eikä kannata tuomita ketään.

Sutton vertaa toisaalta kiusaajia torakoihin, kun voimakkaasti valaistaan, ne menevät piiloon, eli tuomalla tosiasioita tuodaan työyhteisöön valoa, totuutta kiusaajat perääntyvät. Suttonin mielestä kusipäitä vastaan ei kannata lähteä yksin taistelemaan, vaan joukolla, se tuottaa parempia tuloksia. Lakitietä hän ei kannata, USA:ssa on ollut oikeudenkäyntejä, jossa kiusatun sairaushistoriaa on käytetty hyväksi. Ihmiset leimataan helposti hankaliksi tai hulluiksi. Sutton nostaa Hemingwayn kohtalon esille. Kirjan mukaan FBI oli seurannut häntä. Hemingway leimattiin epäilyineen hulluksi, mutta ilmeisesti häntä seurattiin, tässä linkki The Guardianiin, jossa on juttu asiasta. Sutton mainitsee myös Lance Armstrongin, joka haukkui rumasti kaikki häntä dopingista syyttäneet ihmiset.

Aina voi pohtia, pitävätkö muut minua kusipäänä, ja Sutton listaa asioita, jotka altistavat kusipäisyydelle, tai sille, että ihmiset pitävät sinua kusipäänä. Altistavin tekijä on se, että olet kusipäiden seurassa. "Joukossa kusi nousee päähän varmemmin". Jos sinulla on valtaa, jonka olet saanut äskettäin, eli olet esimerkiksi uusi esimies, voi kusi nousta päähän tai näet alaiset uhkana itsellesi, olet rikas, tai olet kylmä. Olet ahkera, mutta valitat, että muut eivät tee yhtä paljon töitä, niin tästä ei pidetä tai nipotat säännöistä. Et nuku tarpeeksi, tai sinulla on liikaa töitä, tai olet kiireinen, eli olet ärtynyt, se saa sinut näyttämään kusipäältä. Jos vilkuilet jatkuvasti puhelinta, olet kyyninen tai negatiivinen, se näyttäytyy muille kusipäisyytenä.

Kirjassa kuvataan hankalaa ihmistä piikikkääksi, kun kaksi piikikästä koittaa olla toistensa lähellä, kestää aikana löytää etäisyys, missä toisen piikit eivät tee kipeää.

Sain tämä joululahjaksi perheeltäni, ja kirjan nimi sai minut hieman varpailleni, mutta oli oikein valaiseva kirja, jota suosittelen kaikille, jotka ovat hankalassa työpaikassa. Huomenna taas useimmat meistä aloittavat vuoden työt.

****
Robert I. Sutton (s. 1954) on Stanfordin yliopiston professori, joka on tehnyt väitöstutkimuksen organisaatiopsykologiasta, ja on "Management Science"  eli hallintotieteen tai johtamisen professori  (Lähde Wikipedia). Sutton on paneutunut pitkään tähän työpaikan kusipääongelmaan.