sunnuntai 26. toukokuuta 2019

J.K Rowling: Harry Potter ja Kuoleman varjelukset


J.K Rowling: Harry Potter ja Kuoleman varjelukset, Harry Potter and  the Deathly Hallows, 2007, suomentanut Jaana Kapari-Jatta, Tammi 2008, sivumäärä 784.

Kuoleman varjelukset on seitsenosaisen Harry Potter -sarjan päättöosa. Tarina alkaa Lucius Malfoyn kartanossa  missä kidutetaan ja tapetaan jästitietoa opettanut velho, ja suunnitellaan Harry Potterin kaappaamista, kun Feenixin kilta on häntä siirtämässä, Harry täyttää 17 vuotta ja tulee täysi-ikäiseksi ja Petunia-tädin "antama" suoja häviää. Edellisen osan  Puoliverisen prinssin lopussa Kalkaros on tappanut Dumbledoren, ja Kalkaros spekuloi Voldemortille Harryn siirtämistä. Feenixin kilta ei taas pysty tappamaan Voldemortia  ellei kaikkia hirnyrkkejä ensin tuhota. Luultavasti vain Dumbledore, Harry, Ron ja Hermione tietävät hirnyrkeistä. Harryn siirto on hankala, sillä Voldemortilla on kätyrit Taikaministeriössä. Aurorien turvin monijuomaliemellä saadaan kuusi Harry Potter-kopiota lentämään ja "alkuperäinen". Villisilmä Vauhkomieli kuolee siirrossa, ja Frediltä lähtee korva. Harry joutuu miltei Voldemortin kynsiin, Harry selviää mutta Hedwig kuolee. Tilanne on todella huono Billin ja Delacourin häihin tulee kuolonsyöjiä etsimään Harrya, taikaministeri Rufus Rymistyir on tapettu, hän toi ennen kuolemaansa tavaroita, jotka Albus Dumbledore oli lahjoittanut Ronille, Hermionelle ja Harrylle, Ronille pimeytin, Hermionelle kirja, ja Harrylle sieppi, mutta myös Rohkelikon miekka, jota hän ei saa antaa ministeriön määräyksestä. Kaikilla näillä esineillä on käyttöä.

Hermione organisoi Ronin, itsensä ja Harryn paon. Heidän täytyy pysyä hengissä löytää ja tuhota hirnyrkit ja kukistaa Voldemort, eli urakka, joka on täysin mahdoton. Lontoossa he törmäävät Kuolonsyöjiin, he piiloutuvat Kalmanhanaukiolle.

Juoni on monipolvinen ja moniuloitteinen, ja jätän sen jokaisen itse  luettavaksi.

Harry paneutuu Albus Dumbledoren elämään. Dumbledore on asunut Godrickin notkossa, paikassa, jossa myös Harryn vanhemmat asuvat. Harry ja Hermione käyvät siellä, mutta joutuvat Naginin yllättämäksi. Päättöosassa selviää myös Kalkaroksen tarina, sekään ei ole onnellinen, mutta Kalkaroksella on suuri rooli Pimeyden ruhtinaan voittamisessa. Kalkaros on tuntenut Harryn äidin lapsuudesta asti, ja kaipaa tätä, vaikka Lily Evans kuoli vain 21-vuotiaana 31.10.1981. Kalkaros antaa Harrylle muistoja, jonka perusteella lukija saa selville koko tarinan. Kalkaroksen suojelius on Naarashirvi, häntä on pitänyt Dumbledoren puolella ihastus ja rakkaus Lily Evansiin.

Kuoleman varjelukset -kirja kertoo velhomaailman sisällissodasta, ystävyydestä, erilaisuuden sietämisestä, itsensä uhraamisesta ja luottamuksesta. Kirja on myös hyvin yllätyksekäs. Albus Dumbledoren elämä on ollut lapsuudessa traaginen. Taistelussaan Voldemortia vastaan Dumbledore on hajauttanut tietonsa, ja ollut hyvin salamyhkäinen. Harry, Hermionen ja Ron saavat ponnistella yksin eteenpäin hirnyrkki kerrallaan. Siriuksen veljen omistaman kotitontun Oljon kertomuksesta Harry päättelee, että hirnyrkki medaljongissa on vielä tuhoamatta. He saavat medaljongin uskaliaasti ministeriöstä, ja lopulta Ron, joka on jo kerran jättänyt Harryn ja Hermionen, tuhoaa sen Rohkelikon miekalla. Puuskupuhin kupin Hermione onnistuu saamaan Bellatrixin holvista Irvetasta, mistä "varkaat" lähtevät livohkaan lohikäärmeellä. Hermione tuhoaa hirnyrkin basiliskin myrkyllä. Pimeyden ruhtinas lopulta tajuaa, että hänen salaisuutensa on paljastettu, ja hirnyrkkejä tuhotaan. Harryn on pakko palata Tylypahkaan, sillä hän tajuaa, että siellä on yksi hirnyrkeistä, joka pitää tuhota.

Voldemortin vallankaappauksessa koko taikamaailman valta on kaapattu. Taikaministerinä Pius Sakia toimii komennuskirouksen alaisena. Tylypahkan koulu on alistettu ministeriölle. Voldemort on kuliseissa, sillä ennustuksen mukaan hänen pitää tappaa Harry Potter, jos haluaa elää.

Ankeuden ja taisteluiden lisäksi kirjassa on paljon tarinoita. Kuoleman varjelukset perustuu tarinaan, jossa kolme veljestä saavat Kuolemalta varjeluksia. Ensimmäinen saa Seljasauvan, jonka valtias saa taikasauvasta tappavaa voimaa. Ikävä vaan, että vanhin veli murhataan nukkuessa, ja sauva saa uuden omistajan. Toinen veljes saa elpymiskiven, joka herättää kuolleista. Toinen veljes kutsuu nuoruuden rakastettunsa, mutta kuollut ei voi kokonaan palata, ja toinen veli tekee itsemurhan. Viisain ja varovaisin veljes saa näkymättömyysviitan, jolla hän onnistui piiloutumaan ennenaikaiselta kuolemalta. Tarinassa Voldemort ei tunne tarinaa kokonaisuudessaan, ja haluaa olla Seljasauvan valtias, hän hakee sauvan Dumbledoren haudasta, mutta sauva ei toimi halutusti. Harryn sauva taas katkeaa puuosiltaan, mutta Harry riistää Draco Malfoyn sauvan, voittamalla tämän. Harryn näkymättömyysviitta on aito, sitä ei pysty taikomaan "esille" eikä pois.

Voldemort haluaa tuhota taikamaailmasta kuraveriset ja sekaveriset, vaikka hänen oma murhaamansa isä oli jästi. Voldemort ei myöskään luota kehenkään. Harry osoittaa kypsymisen merkkejä. Hän toimittaa vapauttamansa kotitonttu Dobbyn avulla sivullisia turvaan Malfoyn kartanolta. Harry suree Dobbyn kuolemaa, kaivaa haudan, ja osoittaa monessa kohtaa suurta uhrautuvaisuutta. Kohtelemalla Oljoa kunnioittavasti he saavat selville medaljongin tarinan. Harry uhrautuu myös myöhemmin ...

Taikamaailma vaikuttaa yhä enemmän sekopäitten paikalta. Syyttömät viruvat vankilassa, syylliset ovat kunnioitettuja. Ministeriö on mammuttimainen byrokratian pesä. Taikamaailman sisällissodassa on minusta kysymys, vallasta, väkivallasta ja hallitsemisesta. Voldemort haluaa ikuista valtaa, jossa  vain puhdasveriset velhot ja noidat (sekä hän, joka ei ole) voivat toimia velhoyhteisössä. Ilmeisesti Voldemortin tarkoitus on laajentaa valtaa jästiyhteisöihin tappamalla heitä. Toinen puoli velhomaailmasta uskoo moninaisuuteen, erilaisuuteen, ja siihen, että velhomaailma on piilossa. Se maailma, jossa velhot ja noidat elävät, on minusta sietämätön. Ministeriön byrokratia on järkyttävän suuri, demokratiaa ei ole, lakeja luultavasti on joitain, mutta sääntöjä sitäkin enemmän. Oikeudenkäynnit ovat puolueellisia, vankeustuomiot hirvittäviä, ankeuttajat suutelevat sieluja pois. Velhot komennuskiroavat toisiaan, käyttävät monijuomaliuoksia, huijaavat, varastavat, tappavat, kohtelevat kotitonttuja orjinaan. Taikalehdistö valehtelee ja maalaa syyttömistä syyllisiä. Mikä tässä maailmassa on hienoa? Hienoa on hyvän voitto pahasta ja tässä opuksessa Oljo-kotitontun muuttuminen.

Harry Potter ja Kuoleman varjelukset  on minusta kuitenkin hyvä päättöosa, ja juonipaljastus, tarina päättyy hyvin, eli 19  vuotta tapahtumien jälkeen Harry ja Ginny ovat saattamassa nuorempaa poikaansa Albusta Tylypahkan pikajunaan, ja ovat siellä Ron ja Hermione jälkikasvunsa kanssa, kuten myös Draco Malfoikin Scorpius-poikansa kanssa. Tylypahkassa  Neville Longbottom on yrttitiedon opettaja, ja Ronilla on jästien ajokortti.

***
Harry Potterit on kirjoittanut on  Joanne Kathleen Rowling. J.K Rowling on syntynyt kuten Harry 31.7.
Ensimmäisen ja viimeisen Potterin kansi
Kirjat on hienosti suomeksi kääntänyt Jaana Kapari (nyk Jaana Kapari-Jatta), ja suomalaiset kansikuvat on tehnyt Mika Launis.

Olen blogannut aiemmin:
Harry Potter ja Viisasten kivi
Harry Potter ja Salaisuuksien kammio
Harry Potter ja Azkabanin vanki
Harry Potter ja Liekehtivä pikari
Harry Potter ja Feenixin kilta

maanantai 20. toukokuuta 2019

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 Kulosaari Puh. 35


Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 Kulosaari Puh. 35 alkuteos Brändövägen 8 Brändö Tel. 35, suomentanut Elvi Sinervo, WSOY 1976, sivumäärä 166.

Henrik Tikkanen oli pakinoitsija ja piirtäjä, ja kirjailija.  Kulosaarentie 8 Kulosaari Puh. 35 on avausosa osoitetrilogiaan, jota täydennettiin vielä kahdella lisäteoksella viiteen niteeseen. Takakannessa puhutaan muistelmista. Henrik Tikkanen kuului kulttuurisukuun, josta bloggauksen alla tarkemmin.

Henrik Tikkasen teos Kulosaarentie 8 on siis trilogian ensimmäinen osa. Sen tyyli on hyvin pisteliäs ironia ja huomiot ovat vähätteleviä. Kyyninen katse pyyhkii läpi lähipiirin ja porautuu myös itseen. Muistelmat alkavat Pariisin olympiakisoista 1924, jossa Henrikin vanhemmat olivat, isä osallistui ammuntaan, äiti juhlintaan. Henrik syntyi syksyllä ja alkaa ".. karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta". Avausosa loppuu isän uurnan laskuun, hänen kuoltua viinaan. Ensimmäinen osa käy läpi pojan varttumisen mieheksi tiettyine kipupisteineen, mutta tarkastelee etenkin isän ja äidin alamäkeä. Isän ensimmäinen avioliitto oli päättynyt kertojan isoveljien syntymään ja heidän äitinsä kuolemaan. Kertojan äiti liehui aika paljon ja pian pois perheen päivittäisestä elämästä.

Perhe asui Kulosaaressa. Aluksi kertoja lähetetään maalle ja kristilliseen kesäsiirtolaan, jossa vasta kummaa touhua oli. Useimmat kirjan asiat on kuvattu oudoiksi mutta kuvaus on lakonista jopa steriiliä, niistä välittyy välinpitämättömyyttä.

Asuinpaikka Kulosaari on suomenruotsalaisten asuttama, jota Tikkanen kuvaa "Ken on asunut Kulosaaressa, hänet on tuo näennäistodellinen yhteisö ikiajoiksi merkinnyt väärien arviointiensa leimasimella s.62. "Kulosaari oli epäilemättä luokaton yhteiskunta jossa vallitsi vahvasti vaihteleva tasa-arvo" s.63. Rahojen menettäminen on paha asia, niin tapahtui Henrikin isälle, ja hän möi jopa mattoja Stockmannilla. Kirjan mukaan hänet potkitaan Pörssiklubista, jota perustamassa hän oli. Kulosaarta kuvataan yhdyskunnaksi, jossa vallitsi (tuolloin) omahyväisyys. "Isä varustautui suuren halveksunnan asein ympäristön rajoittuneisuutta vastaan, ja se heijastui hänessä syvänä itsehalveksuntana. Ei ihme, että hän joi liikaa." s.66.

Äidin suhteita, ja alamäkeä tarkastellaan, isän kohtalo oli viina, joka äidillekin maittoi kieltolaista huolimatta, ja sen jälkeen äidillä on rakkaushuolia. Poika tuntuu kiintyneen isovanhempiinsa, ja perheen koiraan Innaan, joka jäi Kulosaareen, kun äiti lähti. Innan kuolemaa surraan.

Kirja on kuolemaa täynnä, on onnettomuutta, oman käden kautta tapahtuvaa kuolemaa, ja viinalla vauhditettua loppua. Viina, häpeä ja epätoivoiset teot värittävät avausosaa, mutta asiat on kuvattu niin, että tätä oli mielenkiintoista lukea.

Koska kirja kertoo pojan kasvusta mieheksi, on käsitelty myös niitä ekoja kertoja. Eka kerta olisi pitänyt olla kesämökillä talvisaikaan, mutta kaikkea voi tulla eteen. Kristillisen kesäsiirtolan kokemukset ovat myös sarjassa, 'kokemuksia, joita itse en ole onneksi kokenut, ja kuulostaa kyllä lievästi sanoen omituiselta, 12-vuotiaat pojat toistensa jalkovälissä kiinni.

Sota on läsnä. Vanhemmat veljet astuvat armeijaan, esikoisen tie oli lyhin ja traagisin, kaksoset touhusivat taisteluissa löytäen kutsumuksensa, kertojan mukaan heidän kasvatuksensa sopii armeijaan, koska heitä oli lapsuudessa nöyryytetty, loukattu, kohdeltu epäoikeudenmukaisesti ja siihen oli tyytyminen. Kertoja astui sotaväkeen vapaaehtoisena tajuten, kuten ilmeisesti järkevimmät jo Stalingradin jälkeen, että sota hävitään, mitä mielipidettä komppanian päällikön kanssa puidaan. Sodassa sotilaista tulee miltei aina pasifisteja (tai kuolleita).

Kirja on nopealukuinen, mutta syvällinen, ja kerronta on vailla omakehua. Tarinassa vilisee merkkihenkilöitä, kuten Wäinö Aaltosesta ja presidentti Ståhlbergistä, joista huomiot jätän jokaisen itse luettavaksi.

Henrik Tikkasen osoitetrilogia alkaa teoksella Kulosaarentie 8 Kulosaari Puh. 35, se on tiivis ja kyyninen katsaus vuosiin 1924 - 1947.

****
Georg Henrik Tikkanen (9.9.1924 - 19.5.1964) oli suomenruotsalainen kirjailija, taiteilija, piirtäjä ja pakinoitsija. Olen kokenut yllä olevan romaanina, en autenttisena (totena, aitona ja tyhjentävänä) kuvauksena Tikkasen perheestä, perheystävistä tai suvusta. Tikkanen tunnustaa teoksessa Yrjönkatu käsitelleensä yksipuolisesti asioista. Todellisuudessa Henrik Tikkasen isä oli arkkitehti (lähde Wikipedia), mikä ei tule mitenkään tässä ilmi, osoitetrilogian toisessa osassa on maininta, että isä oli pula-aikana Stockmannilla töissä, ei siis ollut siellä kuolemaansa asti. Isä sai olympiapronssia Pariisin olympiakisoista, sekä hopea- ja pronssimitalin Antwerpenissa, tosin kaikki joukkuelajissa. Henrik Tikkasen isänisä oli taidehistorian professori J.J. Tikkanen, jonka isä Paavo puolestaan perusti Suomettaren. Henrikin äidinisä oli Lahden piirilääkäri ja valkoinen, ja veli tolstoilainen, en laita nimiä henkilötietojen takia.

Osoitetrilogia
1. Kulosaarentie 8. Kulosaari puh. 35
2. Majavatie 11, Herttoniemi, puh. 78 035.
3. Mariankatu 26. Kruununhaka

Jatko-osat
Yrjönkatu  sekä
Henrikinkatu.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

P.G Wodehouse: Hiiop, Jeeves


P.G. Wodehouse: Hiiop, Jeeves, sisältää tarinat Hiiop Jeeves, Code of the Woosters 1938, Huomenta Jeeves, Joy in the Morning 1946 sekä Bingo pulassa,  Clustering Round Young Bingo 1925. Suomentanut Kaisa Sivenius. Teos, 2010, sivumäärä 617.

P.G Wodehousen (1881 - 1975) Jeeves-tarinoiden idea on yksinkertainen. Minäkertoja on laiska ja rikas poikamies Bertram 'Bertie' Wooster. Hänen talouttaan hoitaa hovimestari Jeeves. Bertie pitää itseään välkkynä, mutta on todellisuudessa aika tyhmä, kömpelö ja joutuu jatkuvasti vaikeuksiin. Jeeves on isäntäänsä monin verroin älykkäämpi ja junailee asiat lopulta uomiinsa.  Bertie on laiska ja avuton, mitä kuvaa kirjan aloituskin:
Kurkotin kättäni peiton alta, ja soitin kelloa kutsuakseni Jeevesin paikalle.
- Iltaa Jeeves
- Hyvää huomenta
Tästä yllätyin
- Onko nyt aamu?
- Kyllä on
- Oletteko varma ulkonahan on pimeää.
- On sumua ...

Bertie on saanut rahansa perimällä edesmenneet vanhempansa. Bertien sukuun kuuluu paljon setiä ja tätejä, joista eniten tarinoissa esiintyvät Dahlia-täti, tämän aviomies Tom Travers, sekä Agatha-täti. Bertien suurin pelko on joutua naimisiin, hän yrittää pysytellä poikamiehenä ja Jeevesin passattavana, toiseksi tärkeintä on saada nauttia Anatole-kokin herkuista.

Olen lukenut teini-iässä kaikki silloin suomennetetut Jeeves-tarinat, ja P.G Wodehousen teoksia enemmänkin. Sain lahjaksi ylläolevan kirjan jossa on kolme tarinaa, eli kaksi täyspitkää Hiiop Jeeves sekä Huomenta Jeeves ja yksi lyhyt tarina Bingo pulassa.

Bingo pulassa  on kirjan tarinoista ajallisesti ensimmäinen ja lyhin ja sisältää olennaista informaatiota, eli miten loistokokki Anatole päätyi Bertien tädin Dahlian palvelukseen. Dahlia julkaisee Miladys Boudoir -lehteä, johon Bingon vaimo kirjailija Rosie M. Banks kirjoittaa jutun  'Näin varmistan miesmussukkani rakkauden'. Bingo, joka on Bertien vanha koulukaveri vetoaa Bertieen, jotta tämä murtautuisi heille ja varastaisi vaimonsa kirjoittaman jutun. Bertien murto päättyy katastrofiin ja poliisin tuloon, mutta Jeeves on nerokkaasti hankkinut sisäkön Bingolle, ja  saa Anatolen pestautumaan Dahlialle, sekä pystyy estämään jutun julkaisun. Jeeves on yliveto.

Hiiop Jeeves -tarina on kirjan ensimmäinen täyspitkä kertomus ja siinä on muutamia juonilankoja.
Bertie haluaa siis pysytellä poikamiehenä, eikä ainakaan avioitua Madeline Bassetin kanssa, jonka isä on tuomari sir Watkyn Bassett, joka on tuominnut Bertie poliisilakin varkaudesta sakkoihin. Madeleine Basset kihloissa Bertien ystävän Gussie Fink-Nottlen kanssa. Bertie pelkää, että Madeline iskee uudestaan häneen kyntensä, pari on ollut lyhyen aikaa kihloissakin.
Bertien täti Dahlia tarvitsee jatkuvasti mieheltään Tomilta rahaa Miladys Boudoir -lehtensä pyörittämiseen. Tom on keräilijä ja kärkkyy hopeista lehmäkermakkoa. Dahlia käskee Bertien mennä haukkumaan kermanokka antiikkikauppaan, jotta Tom saisi sen halvalla. (Tässä tulee ilmi muuten yksi ikuinen teema, mitä enemmän on rahaa, sitä halvemmalla kaikki pitäisi saada).

Bertie törmää antiikkikaupassa sir Watkyn Bassettiin, joka pitää häntä varkaana, jonka on tuominnut vankilaan kolmeksi kuukaudeksi. Sir Watkyn on kaupassa fasistijärjestön puheenjohtajan Roderick Spoden kanssa. Spode on pitkä ja paksu, ja pahansuopa. Sir Watkyn esittelee Spodelle Bertien rikollisena. Bertie kompastuu kissaan ja miltei lähtee epähuomiossa kermakko mukanaan antiikkikaupasta. Sir Watkyn ostaa lehmäkermakon Tomin nenän edestä.

Gussie Fink-Nottle sähköttelee Bertille maanisesti, että Bertien on pakko tulla eheyttämään hänen kihlaustaan Isä-Bassetin tyköön. Myös Dahlia-täti usuttaa Bertietä varastamaan Tomille kermakon. Bertie menee paikalle, mistä Madeline on imarreltu, hän luulee että Bertie rakastaa häntä yhä.

Gussiella on tapana merkitä muistikirjaansa huomioita ihmisistä. Hän on avautunut tulevan appensa maiskutuksesta ja muista ärsyttävistä tavoista. Muistikirja katoaa, mutta on Bassetin siskon tyttärellä Stephanie Byngillä eli Stiffyllä, joka haluaa mennä naimisiin Bertien ystävän Harold Pinkerin eli Pimeän kanssa. Harold on vain kappalainen, eli hänen pitäisi saada kirkkoherran paikka. Stiffy kiristää Bertietä varastamaan kermakon, jotta hänen sulhasehdokkaansa sen palauttaisi ja voisi pyytää kirkkoherran paikkaa. Dahlia-täti ilmoittaa myöskin tulevansa kartanoon. Lisäksi Roderick Spode ilmoittaa Bertielle tietävänsä, että Bertien tehtävä kartanossa on vain ja ainoastaan varastaa hopeinen lehmäkermakko Tom Traversille.

Tilanne muodostuu todella pahaksi, nuorten avioliitot uhkaavat jäädä solmimatta, Bertietä uhkaa kuukauden vankeustuomio, ja kokki Anatolea ollaan menettämässä.

Jeeves kuitenkin kätilöi ratkaisun, hauskana yksityiskohtana voi mainita, että Spodesta ilmenee silloin erikoinen, nykyisin normaali asia, hän kaupittelee naisten alusvaatteita.

Huomenta Jeeves on näistä tarinoista minusta hauskin.
Bertien Agatha-tädin toinen aviomies Lordi Worplesdon on pyytänyt apua Jeevesiltä fuusiossa. Lordi Worplesdonin ristimänimeltään Percival on laivanvarustaja ja valmistelee fuusiota amerikkalaisen Chichester Clamin kanssa. Asia ei saa vuotaa julkisuuteen, koska tieto vaikuttaa pörssiin.  Suunnitelman mukaan Bertien ja Jeevesin on muutettava lordin tilusten lähellä Wanhaan torppaan.

Percivalin hehkeä tytär Florence Craye, on ollut kihloissa Bertien kanssa ja on ollut aivan tipalla, että hääkellot eivät ole soineet. Bertie, joka luuli, että Spinozan kootut ovat kirjakerhon kuukauden kirja, on hakemassa niteitä Jeevesille. Hän valehtelee Florencelle, että Spinoza on häntä itseään varten. Florencen kiinnostus Bertieen uudelleen nousee, vaikka Florence on iskenyt kyntensä Bertien ystävään D'Arcy Cheesewrightiin eli Stiltoniin ja he ovat kihloissa. Stilton, vaikka on hienostokoulusta, on ruvennut tavalliseksi passipoliisiksi. Florence ei pidä muutoksesta, eikä isä ole antamassa nuorille naimalupaa. Stilton on hyvin mustasukkainen, ja saa selville, että Bertie on ollut kihloissa Florencen kanssa. Maalla Florencen pikkuveli Edwin ahkera partiolainen, aina valmiina myös tulentekoon. Bertien majana oleva mökki roihahtaa palamaan ...

Percival ei anna myöskään naimalupaa Nobbylle ja Bokolle. Nobby eli Zenobia  Hopwood on ollut kihloissa Percyn kanssa, Boko eli George Fittleworth on kirjailija, joka on lähdössä Hollywoodiin, jossa on houkutuksia. Nobby ei halua päästää Bokoa pokamiehenä Amerikan naaraiden raadeltavaksi, Nobby on vasta 20-vuotias, eikä tuolloin täysikäinen ...

Maalla on totisesti mukavaa, ja paljon sattuu ja tapahtuu ennen kuin parit saavat toisensa sekä liikeasiat saadaan päätökseen.

Juonet on monipolvisia, ja juoni langat risteilevät mutta Jeeves on paras!

*****
P.G. Wodehouse (1881 - 1975) eli ristimänimeltään Pelham Grenville Wodehouse oli kuuluisa englantilainen kirjailija, joka aateloitiin vasta 1975. Wodehouse muutti 1930-luvulla Ranskaan, ja joutui saksalaisten arestiin ja teki sodan aikana muutamia radiokuunnelmia Berliinissä. Tämä oli shokki Saksan kanssa sodassa olevalle Britannialle. Sodan jälkeen Wodehouse muutti Yhdysvaltoihin.

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Ursula Le Guin: Kaukaisin ranta



Ursula Le Guin: Kaukaisin ranta, The Farthest Shore, suomentanut Kristiina Rikman WSOY 1977, sivumäärä.

Ursula Le Guinin Kaukaisin ranta päätti alkuperäisen  Maameren tarinat trilogianKaukaisin ranta alkaa Rokelta, jossa Arkkimaagi Ged eli Varpushaukka ottaa vastaan Enlandin ja enlandilaisten maiden ruhtinaan pojan Arrenin. Arren tuo Gedille ankean viestin. Taikuus katoaa Maamereltä, ihmiset unohtavat loitsut, ja menettävät elämänhalunsa ja paha valtaa alaa.

Maameri on "meri, jossa on lukuisia saaria", teoksissa on karttoja, joissa on erilaisia paikkoja, kuten ilmansuuntien mukaan nimetyt rajavedet, Kargien maa, Gont, Havnor, ja Roke, jossa on velhokoulu, jonka johdossa on arkkimaagi Ged. Ged on yhdistänyt aiemmissa osissa Erreth-Agben "renkaan" ja "Liiton riimu" on saatu ehjäksi. Ged ei ole kuitenkaan perinteinen ylivertainen sankari, vaan sankaruus, ja elämä näyttäytyy Maameren tarinoissa moniuloitteisempana. Vahvuus ei ole fyysistä vahvuutta eikä erehtymättömyyttä, ongelmat ovat monisyisiä, ja sankaritkin kokevat syviä vastoinkäymisiä.

Maamerellä Havnorin valtaistuin on ollut tyhjänä satoja vuosia, ja siksi Roke on Maameren keskus, ja Arkkimaagi henkilö, jolta pyydetään palveluksia, ja jota kuunnellaan. Havnorin viimeinen kuningas kuitenkin ennusti: "Se joka on elävänä kulkenut halki pimeyden valtakunnan ja käynyt päivän kaukaisilla rannoilla on perivä minun valtaistuimeni". s.26.

Rokella Velhojen kokous ei pääse yhteisymmärrykseen maailmantilasta, mutta Arkkimaagi Ged lähtee Arrenin kanssa purjehdukselle Kaukokatseella selvittämään taikavoimien ehtymistä ja loitsujen unohtumista. Arkkimaagi naamioituu, eikä Arrenkaan kerro syntyperäänsä. Vastoinkäymiset alkavat heti, maailma on todella muuttunut. Hortin kaupungissa rappio rehottaa, taikuus on kadonnut, huumejuuri ja toivottomuus valtaavat alaa. Lauluistakin katoavat sanat. Mitä etelämmäs mennään, sitä ankeammaksi muuttuu, sitten Ged ja Arren eivät pääse enää rantaan, kun vihamieliset ihmiset heittävät heitä keihäillä, ja Ged saa osuman keihäästä.

Arren on siis ylhästä sukua, ja lähti vastoin Enlandin kansan tahtoa matkaan. Nuori Arren imee Gedin viisautta. Hän on kasvamassa ennustettuun kuninkuuteen. Ged kertoo Arrenille Cob-nimisestä miehestä, joka manasi kuolleita. Ged kukisti hänet nuorena, mutta kaikki nyt ilmi tullut viittaa häneen eli  Cobiin. Usea tietäjä on etsinyt kuolemaa, ja kuoleman maasta pakoa.

Etelässä Gedin ja Arrenin pelastavat avoimen meren lapset, jotka syntyvät, ja elävät lautoilla. Avoimen meren lapset ovat hyviä, ja huolettomia, mutta sama unohdus ja toivottomuus yltää lautoillekin.
Maamerellä jokaisella on tosinimi. Ged tietää useimpien tosinimen, myös Arrenin, se on Lebannen. Lebannen pystyy kertomaan unistaan, ajatuksistaan, tuskastaan ja kuoleman pelostaan.  Ged kertoo, että pahuus on ihmisen aiheuttamaa. Mittaamattomien rikkauksien ja kiistattoman turvallisuuden haluaminen aikaansaa pahuutta. Keskikesän juhlan aikana ilmenee, että laulujen sanat alkavat unohtua jo kaukana avomerelläkin.




Lohikäärme Orm Embarin ohjaamana Ged ja Arren joutuvat kohtaamaan viimeisellä rannalla Cobin, joka on avannut kuoleman ja elämän oven, ja jonka Ged joutuu laittamaan kiinni. Ged kuluttaa voimansa ja Arren johdattaa heidät taas elämään....

Tämä on hyvä kirja, ja teema, missä yksi ihminen aiheuttaa niin paljon pahaa, että koko muu yhteisö ei saa sitä neutraloitua. Ged kantaa vastuuta, hän laittaa avoimen oven kiinni, ja kuluttaa kaiken voimansa. Tässä teoksessa on myös kysymys matkasta, niin kuin elämässä aina on, ja nuoren ja vanhan ihmisen matkasta. Le Guin ei juuri selitä, eikä moralisoi, teoksen tehoa se ei kuitenkaan vähennä. Itse asiassa luin teoksen neljännen kerran, luin teoksen ensi kerran 13-vuotiaana, enkä ihan ymmärtänyt, tämän ymmärätminen minusta vaatii ymmärrystä maailman pahuudesta, ja ihmisen hauraudesta, jotenkin tämä lapsena vain ahdisti, mutta on minusta hyvä teos.

Trilogia alkaa teoksella Maameren velho ja toinen osa on Atuanin holvihaudat. Jälkeenpäin on kirjoitettu vielä kaksi kirjaa, Tehanu ja Kertomuksia Maamereltä, jossa tarinan päättää teos Toinen tuuli. (näistä tulee bloggaukset ...)

Yhdysvaltalainen naiskirjailija Ursula K. Le Guin (1929 - 2018) on kuulu scifi- ja fantasiakirjailija, jonka pienoisromaanista Haikaran silmä olen blogannut täällä. Kuuluisin Le Guinin kirja on Pimeyden vasen käsi. sekä Osattomien planeetta

torstai 9. toukokuuta 2019

Jan Ivar Billow: Sininen Naamio



Jan Ivar Billow: Sininen Naamio, Blå Masken, suomentanut Veera Roos, WSOY Punainen sulka 1960, sivumäärä 168.

Jan Ivar Billow (1904 - 1994) oli ruotsalainen kirjailija, tämä Sininen Naamio on Aaveprikaatin jatko-osa. Kirjassa eletään aikaa ennen televisiota, ja tietenkin ennen älykännyköitä ja internettiä.

Teos alkaa vanhan kyttyräselkäisen  Korppisen eukon laittaessa rantakioskinsa kuntoon, hän tuo sinne tupakkaa, makeisia ja nuuskaa. Samaan aikaan etsivät Reiman ja Varamo tutkivat kioskivarkauksia ja komisario Uljakseen kohdistunutta ilkivaltaa. Aaveprikaatin sankari 15-vuotias Ville Koivu puhuu etsivien kanssa, jotka pyytävät apua. Etsivät ja Ville pitävät rikoskirjoja ja gangsterielokuvia huonoina, etsivät pitävät kurittomuuden syynä nykyajan houkutuksia, kuten kauppoja ja makeisautomaatteja. Ville osuu paikalle, kun Korppisen eukon kioski on ryöstetty. Ville soluttautuu nuorten jengiin, jota johtaa Kari Valkio, joka on kansikuvassa, poika, jolla on silmälappu ja arpi kasvoissa. Karin lasisilmä on kadonnut, silmä on aiemmin päätynyt Villelle. Kari polttaa tupakkaa, hänellä on kavereita, jotka kokoontuvat Karin enon  romuvarastossa. Karille on sattunut onnettomuus itse tehdyn aseen kanssa. Ville päättää esiintyä nuorisorikollisena, ja niin Sininen Naamio soluttautuu jengiin. Ville saa selville, että pojat ovat komisarion pyykkivarkauden takana, mutta eivät ole tehneet kioskivarkauksia. Pojat ryhdistäytyvät, ja perustavat Asiatoimiston ja alkavat tienata elantonsa yrittäjinä. Karin lasisilmäkin löytyy.

Kaupunkiin on tullut Mac Morrisin Sirkus Tivoli, jossa on leijonia, leijonakesyttäjä, käärmemies, taikuri, nuori tanssijatar, ja koulutettu simpassi. Sirkuksesta löytyy Karin isäkin.

Kioskivarkaudet selviävät. Osa sirkuksenväestä on ne tehneet. He ovat kouluttaneet simpanssin varkaaksi ....

Korppisen eukko saa kioskilleen lopussa sirkuksen nuoren tytön myyjäksi, kun tyttö harjoittelee kaidalla tiellä kulkemista. Mieskonnat joutuvat kalterien taa, ja simpanssin osana on jatkaa sirkuksessa.

Parasta minusta näissä kirjoissa on silloisen miljöön kuvaus ja poikien selviäminen ja rehellisyys. Juoni on osin epäuskottava (ja vähän sekava, kuten ylläoleva sepustuskin), mutta kertomuksen raameista näkee heijastuman silloiseen yhteiskuntaan ja arkeen.

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Ursula K. Le Guin: Osattomien planeetta



Ursula K. Le Guin: Osattomien planeetta, alkuteos An Ambiguous Utopia 1968, suomentanut Kalevi Nyytäjä, WSOY 1979, sivumäärä 413.

Ursula K. Le Guinin scifi-teos Osattomien planeetta on loistava yhteiskunnallisia teemoja sisältävä scifi-teos, jossa rikkaan Urras-planeetan köyhän Anarres-kuun asukki kuulu fyysikko Shevek loikkaa Urrasiin. Luin tämän teininä, ja nyt toistamiseen, ja oli jopa parempi kirja kuin muistinkaan. Teoksen ydin on kahden täysin erilaisen yhteiskunnan vertailu, ja sen tajuaminen, että ei ole järjestelmää, jossa ei olisi ongelmia.

Satunnainen blogissa seikkailija tyytynee yllä olevaan, kirjan lukenut ja siitä kiinnostunut voi lukea pitkähkön pohdiskelun, joka ei paljasta juonta juuri lainkaan, eikä ainakaan lopputulemia, haluan itsekin lukea kirjan vielä uudestaan kolmannen kerran.

Taustaa
Osattomien planeetan näyttämö on hainilainen galaksi, ja galaksin planeetta Urras, jota kiertää Anarres niminen ilmakehällinen kuu. Rehevästä ja kapitalisesta Urraksesta on karkotettu 170 vuotta sitten anarkisteja karuun Anarresiin rakentamaan ihanneyhteiskuntaansa, joka ei perustu yksityisomistukseen vaan tasa-arvoon ja mikä tärkeintä vapauteen. Yhteisön on ideoinut anarkisti Odon, joka kuoli Urrasissa ennen muuttoa tai karkotusta. Anarres perustuu odonilaisuuteen.

Anarres on yhtä 'valtiota', jolla ei ole hallintoa vaan asioita tasapainottaa TJK eli Tuotannon ja jakelun koordinaatio. Maassa ei ole yksityisomaisuutta, eikä rahaa. Kirjan alkuhetkellä Urrasista karkotetut anarkistit ovat asuttaneet Anarresia 170 vuotta, heillä on oma kieli ja omat tavat, yhteydenpito ulkomaailmaan on hyvin vähäistä, vain  tavaraliikennettä. Anarresin valtamerissä on ollut muuttohetkellä kaloja, ja "kuussa" on ollut tieteellinen siirtokunta. Maaeläimiä ei ole, ja Anarresia metsitetään ja rakennetaan. Anarres on tai haluaa olla omavarainen, he eivät halua olla tekemisissä Urraksen Oman ahneiden kanssa. Anarresissa kaikki perustuu jakamiseen. Planeetalla tai paremminkin planeetan kuulla on kuivuusjaksoja, ja nälänhädissä kuolee paljon ihmisiä. Anarresissa on vain huomattavan vähän ihmisiä, ja nälänhädissä kuolleisuus on suuri. Vapaus tai riippumattomuus on myös tätä.
Anarresissa ei tunneta avioliittoa, sukupuolisuhteet ovat vapaaehtoisia, niitä suhteita voi olla eri tai saman sukupuolen kanssa. On mahdollista sitoutua parisuhteeseen. Ihmisillä on vain etunimi, josta ei sukupuoli paljastu. Naiset ja miehet ovat täysin tasa-arvoisia, kuin ihmiset yleensä. Lapset laitetaan päiväkoteihin, ja vanhemmat voivat lähteä työkomennukseen, ja lapset kasvatetaan päiväkodissa ja kouluissa. "Mikään ei ole omaa, lapsetkin ovat yhteisiä". Anarresissa on yliopistoja. Anarkistisessa idyllissä on varjoja, ja kirjan kuluessa valitettavasti ilmenee juonitteluja, ja rankkaa kiusaamista sekä syrjintää, ulosjättämistä, joka perustuu mielipiteisiin.

Urras on vehmas ja kaunis planeetta, jossa asuu paljon rikkaita, mutta siellä on myös syrjitty alaluokka, joka asuu slummeissa. Pikkupatriotismi kukoistaa Urraksella, joka koostuu kolmesta valtiosta voimakkaista A-Ionista ja Thusta sekä heikommasta Benbilistä. Kirjan tapahtumien kuluessa A-Ion ja Thu sotivat keskenään, mutta Benbilissä, jonka sisällissotaan molemmat valtiot osallistuvat. Urrasissa pojilla ja tytöillä on omat koulunsa, ja naiset jäävät kotiin "vaimoiksi", ovat siilitukkaisina ja paljasrintaisina kutsujen vakiovieraita, mutta paljas pinta on vain lumetta. Naiset ovat pidättyvämpiä kuin Anarreissa, jossa sukupuolisuus on luontevampaa. Urrasissa on pitkälle kehittynyt markkinatalous, jonka seurauksena tuloerot ovat suuret. Urrasin lehdistön vapaus toimii niin, että isoimmat mediayhtiöt saavat vapaasti kertoa hallitusmyönteisiä uutisia. Köyhät asuvat slummeissa, joissa kytee kapina. Urrasissa on hainilainen Maailmojen liiton edustus, ja Terran suurlähetystö. Avaruusmatkat tehdään vain valonnopeudella. Terra, joka on tuhoutunut maailma, ja lähes asumiskelvoton, on 11 valovuoden päässä.

Juoni, kerronta ja tapahtumia
Kirjan alussa Anarreksen kuulu fyysikko tohtori Shevek loikkaa tai matkustaa ensimmäisenä ihmisenä Anarreksesta Urrasiin. Vastaanotto on lämmin, Shevek lunastaa saamansa tieteellisen palkinnon simultaaniteoriastaan, ja saa professuurin saattaakseen valmiiksi yleisen aikateorian.
Kirjan luvut vuorottelevat Urraksella Shevekin nykyhetkessä ja Anarresissa Shevekin menneisyydessä. Shevek on lähettänyt kuljetusalusten mukanaan tutkielmansa Urrasiin. Shevekin saama mahdollisuus on kaunis lahja, jonka sisuksesta paljastuu juonitteluja. Taustalla on Galaksi, jossa on kolme voimatekijää cetiläiset, joita edustavat Urras ja Anarres, hainilaiset, sekä Terra. Shevekin tieteellinen työ mullistaisi avaruusmatkailun ja antaisi cetiläisille ylivallan. Ylivallan saamista haittaa Benbilin sisällissota ja köyhien kapinamieliala. Shevek tajuaa olevansa kultaisessa häkissä, jossa hänen odotetaan munivan kultamunan, eli Aikateoriansa.

Shevek on jo varsin nuorena ollut johtava Anarresin ja jopa galaksin fyysikko. Hän on joutunut julkaisemaan teesinsä torsoina, ja yhdessä vanhemman fyysikon kanssa. Shevek on joutunut akateemisen nurkkakuntaisuuden ja kateellisen vallankäytön uhriksi. Hänet potkitaan nelivuotisen nälänhädän aikana yliopistosta. Shevek pohtii että odolaisuuden ydin on vapaus ja yrittää elää sen mukaan. Shevek  tajuaa, että Anarres nelivuotisen nälänhädän ja poikkeustilan aikana on muuttunut diktatuuriksi, jossa näennäisestä valintavapaudesta on tullut pakko ja kahlitseva voima.

Scifin ystävien kannattaa lukea tämä, erinomainen kirja, joka kuten Isaac Asimovin Säätiö myös siten, että yhteiskuntien kehittymistä tarkastellaan, ja niin että päähenkilöt miltei jäävät ideoiden alle.

Kirjan tasa-arvopohdiskelut ovat hyvin ajankohtaisia. Anarresissa naiset ja miehet ovat täysin tasa-arvoisia. Nainen synnyttää lapsen, mutta hänellä ei ole muita velvollisuuksia tätä kohtaan, jos hän ei halua. Kaikki perustuu jakamiseen ja vapaaseen tahtoon. Sukupuolisuhteet ovat sallittuja, ja siis minkä sukupuolen kanssa haluaa. Ihmisten elämä soljuu eteenpäin. He käyvät koulua, opiskelevat, mutta kaikissa olosuhteissa osallistuvat säännöllisesti myös ruumillsiin töihin. Asunnot ovat kommuuneja. Yksin ei ole suotavaa asua. Kommuuneissa saa ruokaa, ja asunnon. Mitään henkilökohtaisia tavaroita ei ole. Minäily on tuomittavaa, mitään omaa ei ole. Shevek saa varsin nuorena hyvän neuvon, "älä anna väärän tasa-arvovertaisuus-keskustelun hämätä". Ihminen on ihminen (ei siis susi vaan ihminen).

Shevek on odolainen, hän matkustaa, tulee ja menee aina  tyhjin käsin, mutta saa tieteellisen läpimurtonsa, ja tämä on hyvä kirja.

Tästä on bloggaus Risingshadowsissa täällä, ja Taikakirjaimissa täällä

Tulevaisuuden kuva, ilmaston lämpeneminen, anarkismi ja keskitetty järjestelmä
Le Guinin Galaksissa hainilaiset ovat johtava voima, he ovat pelastaneet Terran ekokatastrofin seurauksista. Kaikissa scifi-teoksissa kirjailija päätyy samaan johtopäätökseen, me tulemme tuhoamaan itsekkyydessämme ja ahneudessamme maapallon. Sen jälkeen väestön määrä romahtaa, tulee sota, ja lopulta syntyy säännöstelytalous, joka on totalitaarinen.
Terran lähettiläs kertoo Shevekille sivulla 371 maapallon kohtalosta, joka romahdutti väestön yhdeksästä miljardista alle puoleen miljardiin. Lainauksia tekstistä "minun maapalloni, on pelkkä raunio. Se on ihmissuvun tärvelemä planeetta. Me lisäännyimme ja ahmimme ja sodimme kunnes mitään ei jäänyt jäljelle, ja sitten me kuolimme... Minun maapallollani ei ole jäljellä enää metsiä. Ilma on harmaa, taivas on harmaa, ilma on aina kuumaa. siellä ei voi asua ... Te odolaiset valitsitte autiomaan, me terralaiset teimme autiomaan. Kerran meitä oli yhdeksän miljardia..." sivulla 372: "Luut ja tiilet murenevat tomuksi, mutta muovin palaset eivät murene milloinkaan." Hainilaiset ovat tulleet auttamaan Terraan, "meillä on täydellinen hyödykkeiden ja syntyvyyden säännöstely, eutanasia ja yleinen työvelvollisuus".

Anarres on valtio, jossa ei ole näennäisiä valtarakenteita, se on anarkistien perustama. Pian ilmenee, että syntyy juonitteluja, vallan tavoittelua, kuppikuntia, muureja, ja muurien sisälle muureja. Le Guinin mukaan anarkismin yksi ongelma on se, että anarkisti voi rikkoa lakia, mutta ei yhteisönsä tapoja. Tavat ovat siis ankkureita hillitsevät muutosta, ja tapauskollisuus on hyvin kahlitseva voima.
*****
Yhdysvaltalainen naiskirjailija Ursula Kroeber Le Guin (1929 -2018) oli tai on edelleen kuulu scifi- ja fantasiakirjailija, jonka kuuluisin teos on Pimeyden vasen käsi. Pienoisromaanista Haikaran silmä olen blogannut täällä ja Maanpakolaisten planeetta täällä.
Le Guin on kirjoittanut myös Maameren tarinat, josnka avausosa on Maameren velho, kakkososa Atuanin holvihaudat, ja kolmas osa Kaukaisin ranta Trilogian perään on kirjoitettu vielä kaksi kirjaa, Tehanu ja Kertomuksia Maamereltäjosta viimeisein osa on Toinen tuuli.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Hermann Hesse: Lasihelmipeli


Hermann Hesse: Lasihelmipeli, alkuteos Das Glasperlenspiel 1943, suomentanut Kai Kaila, ja runot Elvi Sinervo, Kirjayhtymä 1985, sivumäärä 541.

Hermann Hessen Lasihelmipeli kertoo lasipelimestari Josef Knechtin elämänvaiheet. Lasihelmipeli on helmitaululle erivärisillä ja erimuotoisilla lasihelmillä eri tasoihin sommiteltava peli, joka kuvaa "hengen ja musiikin ydintä". Lasihelmipeli keksittiin samoihin aikoihin Englannissa ja Saksassa. Aluksi sillä kuvattiin musiikkia, sitten matematiikkaa, ja myöhemmin Lasihelmipelin idea levisi kaikkiin tieteisiin. Sotaisan vuosisadan jälkeen peliä vaalittiin Kastalian maakunnassa, jossa keskitytään etupäässä mietiskelyyn, musiikkiin ja lasihelmipeleihin. Juhlapelejä  johtaa Ludi Magister eli pelimestari. Kastalia elää toisten kustannuksella tekemättä muuta kuin laittamalla lasihelmiä eri järjestykseen ja kouluttamalla valioihmisiä, tai tarkemmin poikia ja miehiä. Kastaliaa johtaa neuvosto, joka koostuu miehistä. Lahjakkaita poikia kutsutaan valiokouluihin, ja siellä alkaa seulonta, joka johtaa veljeskuntaan, jonka periaatteina ovat köyhyys ja naimattomuus. Lasihelmipeli yhdistää toisiinsa hengenmiehiä, mutta jo edistynyt 15-vuotias poika voi olla pelin johtaja.

Hessen romaani on siis kertomus lasihelmipelimestarin Josef Knechtin elämästä. Josef Knecht on orpo. Orpous luo kirjan mukaan hedelmällisen maaperän sisäoppilaitosopinnoille, koska perheen ja koulun välille ei tule risririitoja. Josef Knecht seuloutuukin koulussa taso tasolta yhä ylemmäs, jolloin myös luokkatoverit ovat henkevämpiä. Kastaliassa koulun tarkoitus ei ole kouluttaa rahvaanomaisiin ammatteihin, kuten puusepäksi, lääkäriksi tai lakimieheksi, vaan opetusohjelmassa opetellaan meditoimaan, tyhjentämään mieltä, ja luomaan yhteyksiä. Tieteistä matematiikka, kielitiede ja ehkä politiikkaa tarjonnevat musiikin ohella ainekset lasihelmipelin pelaamiseen.

Kirjassa on paljon tyhjäkäyntiä, ja jahkailua, kummallisia väitteitä, eikä sen lukeminen näytä palkitsevalta. Eletään  tulevaisuutta ehkä 2000-lukua, jossa sodat on jätetty taakse. Kirjassa arvostellaan vuolaasti 'sarjalukemistoja' (=aikakausilehtiä), missä on ollut ristisanatehtäviä. Pitää luopua nopeasta rahan ansaitsemisesta, maineesta ja julkisista kunnianosoituksista ja suurista painoksista  ja Nobelin palkinnoista s.32 (huvittavaa, että Hesse sai tämän julkaisun jälkeen Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1946, jonka otti vastaan).

Waldzellin koulu on Kastalian korkein opinahjo, siellä tiede ja taide yhdistyvät. Knecht on uuras oppilas. Hän ajautuu väittelyihin koulun toisen priimusoppilas Plinio Designogrin kanssa. Plinio on repivä, ja Josef rakentava väitteilyissään. Pojat ovat kilpailijoita, mutta myöhemmin ystäviä. Plinio on ylhäisestä suvusta, ja hän lopettaa opinnot, menee kotimaahansa. Pliniolla olisi suvun perinteet ja joita hän voisi jatkaa. Hän kuitenkin liittyy nuorten vihaisten miesten oppositiorintamaan, ja vaahtoaa vuorostaan siellä. Josef jatkaa opintojaan ja haluaisi vierailla Plinion luona. Josef ei saa lupaa tähän. Josef on Kastalian lasihelmitornin vanki, hän ei voi avioitua eikä omistaa mitään, ei edes matkustaa ilman lupaa. Kastalialaiset kuitenkin kokevat, että juuri Plinio ja hänen kaltaiset ovat ammatissaan materian ja halun vankeja. Josef etenee opinnoissaan. Kastalia on hyvissä väleissä Rooman kirkon kanssa. Josef kutsutaan Madiafelsin benediktiiniläisluostariin, jossa hän oppii mietiskellen maailma, hän käy myös Kiinassa bambumetsässä katsomassa erakkoa ja oppii siankärsämöstä, yrteistä ja elämästä.

Knecht valitaan lasipelimestariksi, virkaan jossa pitää ohjata opettajia, peliyhteisöä, ja vuosittain organisoida juhlapeli. Knecht kaivaa ensimmäiseen juhlapeliinsä innoituksen bambumetsän opetuksista, ja tästä kiinalaispelistä tulee pelin historian aatelia. Koko touhu tuntuu lukijasta täydeltä haihattelulta, ja lasihelmipeli on minusta puuta heinää. Minusta Knecht alkaa pohtia, mikä on Kastalian tarkoitus, olemassaolon perusta, ja myös rahoitusasema, maakunta, joka ei tuota mitään, tosin sieltä valmistuu opettajia, kirjoja, menetelmiä, sen tarkoitus on pitää moraali puhtaana. Juoni menee eteenpäin. Knecht tapaa uudestaan Plinio Designorin, joka on arvioimassa ja tarkastamassa Kastaliaa. Knecht löytää yhteyden Plinion kanssa. Plinio on koulun jälkeen rappeutunut, vetänyt huumeita, mutta avioitunut. Hänen poikansa on pilalle hemmoteltu rajaton kauhukakara.

Knechtin "varjo" eli apulainen on älykäs ja oikullinen Fritz Tegularius, Tegularius on hyvin etevä. Aikansa mietiskeltyään Knecht saa hahmon maailmasta, hän ymmärtää, että Kastalian olemassa olo on vaarassa. Hän kirjelmöi neuvostolle uhkaavasta vaarasta ja haluaa saada eron elinikäisestä virasta

Kirja on aika ajoin pitkäpiimäinen mutta minusta joku tolkku saadaan lopussa, kun veljeskunnan johtaja Alexander ja Lasipelimestari Knecht puhuvat erosta ja Kastiliasta. Kastilia on eristynyt, ja eristänyt itsensä ulkomaailmasta. Miehet, jotka elävät naimattomina ja ilman omaisuutta, eivät tiedä tavallisen kansan elämästä mitään. He ovat vieraantuneita. Vieraantuminen alkaa jo sisäoppilaitoksessa, jossa on vain samanlaisia poikia. Lahjattomat karsitaan pois, monen siivilöinnin jälkeen on jäljellä vain valioiden valiot, jotka sitten jättäytyvät lepäämään laakereilleen, ja mietiskelevät, ja laittavat lasihelmiä eri tasoihin. Tämä ei varmasti ole Hessen tulkinta, mutta minusta Rooman miesten pyörittämä kirkko, tai Kastalian poikamiesporukka on aika heiveröinen taho antamaan neuvoja todellisen elämän raadollisiin ongelmiin. Lasihelmipelaajat ovat heiveröisiä verrattuna George Lucasin luomiin jedeihin, vaikka jedeillä on hieman sama idea, tosin jedien galaksia sitoo voima, jota he pystyvät käyttämään hyväksi.

Knechtin kirjeessä neuvostolle, Knecht tiivistää sen, jonka tarkka lukija on jo huomannut, lasihelmipeli itsessään ei ole mitään, eikä edes säilyttämisen arvoinen. Lisäksi kirjeestä tulee ilmi, että maailmasta irrallinen itseään muita ylempänä pitävä miespoppoo jää sivuraiteille. Eliitistinen porukka kadottaa yhteyden, ja muiden kunnioituksen. Minusta moni säätiö, instituutio ja uskonnollinen auktoriteetti on eristäytynyt, ylentänyt itsensä muita paremmaksi, rappeutunut ja menettänyt luottamuksensa ja aloitekykynsä. Minusta miltei joka tavaralla, ja aatteella ja lafkalla on oma elinkaarensä, joka joillain on hyvinkin lyhyt.

Kirjassa on Knechtin kolme kirjoittamaa tarinaa Sateentekijä, Rippi-isä ja Intialainen tarina. Sateentekijä -tarina vie muinaiseen yhteisöön, jossa orpopoika Knecht hankkiutuu Sateentekijän oppipojaksi, ja kohoaa aikanaan itse Sateentekijäksi, mutta antaa uhrata uransa loppuvaiheessa itsensä epidemian aikana. Tarina on minusta analoginen kirjan kertomukselle.
Rippi-isä -tarina kertoo Josephus Famuluksesta, joka on ottaa kasteen aikuisena, auttaa ihmisiä, mutta erakoituu ja kokee myös itsetuhoisia ajatuksia. Hän hakee apua mestari Dionilta. Josef ymmärtää, että ihminen voi oppia perinpohjaisesti vasta todellisten vaikeuksien jälkeen. Tarinassa ensin kuolee mestari ja vanhana myös Josephus.
Intialainen tarina kertoo hallitsijan pojasta Dasta, joka pakenee palatsista lehmien hoitajaksi, mutta maistaa valtaa ja joutuu onnettomuuksiin, mutta pääsee joogin oppipojaksi. Tarinassa tulee ilmi itämainen uudelleen syntymisajatus ja oikeastaan kaikissa tarinoissa itämainen oman tiensä kulkemisajatus, joka toisaalta ehkä esiintyy Raamatussakin esimerkiksi  tavallaan Tuhlaajapoika -vertauksessa.

Teoksessa on Josef Knechtin runoja, joista tämän nimi on Lasihelmipeli.

Kuin kirkkaat tähtikuviot ne hohtaa.
Ja niiden kehiin kerran yltäneen
tie niistä eteenpäin voi johtaa
yhtäälle enää: Pyhään Keskukseen.

Ylen elävässä arkistossa on 20 minuutin  ääniklippi, missä Seppo Puttonen haastattelee lisensiaatti Teppo Kulmalaa.

****
Hermann Hesse syntyi eteläisessä Saksassa 1877 ja kuoli 1962, hän voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1946. Hesse kirjoitti Lasihelmipeliä vuodesta 1931 asti yksitoista vuotta, se julkaistiin Sveitsissä 1943. joskin Sateentekijä osuus julkaistiin jo 1934. Hesse höpisee tässä kirjassa, että Lasihelmipeli on Maaginen teatteri.
Hessen Arosusi (bloggaus täällä) -teoksessa päähenkilö  Harry Haller toikkaroi aikansa, ja päätyy lopussa unenomaiseen karkeloon  Maagillisessa teatterissa

Pertti Lassila kirjoittaa toisaalla, että Hesseä ei kelpuutettu ensimmäisen maailmansodan rintamalle. Hesse oli karannut teologisesta koulutuksesta 1892 ja yritti itsemurhaa ja oli tämän jälkeen hoidossa "hermosairaalassa". Maailmansodan jälkeen Hesse koki (uudelleen) hermoromahduksen ja hakeutui psykoterapiaan ja Jungin psykoanalyysiin.

Hessen romaaneista Arosusi on minusta varsin sekava ja harhainen kirja. Siddharta on taas hyvin erilainen ja seesteinen kirja. Lasihelmipeli on minusta näiden välissä.