Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri, The Old Man and the Sea , 1952, suomentanut Tauno Tainio, Tammen Keltainen kirjasto, 1999, sivumäärä 130.

Nobelisti Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri on hänen myöhäistuotantoaan, ja lyhyydestään huolimatta yksi tunnetuimmista. Se on tarina vanhuksen kalastusmatkasta. Kirjan syvin sanoma on kuitenkin allegoria eli vertauskuvallisuus ihmisen ja luonnon suhteesta sekä vanhuksen ja nuoren kohtaamisesta. Tarinassa voi nähdä myös sinnikkään yrittämisen, itsensä voittamisen, onnistumisen, mutta myös saavutusten katoamisen, kun saalistajat repivät kaiken kappaleiksi, ja sen jälkeen kaikki unohtuu.

Kuuban rannikolla vanhus, laiha kalastaja Santiago yrittää pyydystää kaloja Golfvirrasta. Santiagon kumppanina on nuori kyläläinen Manolin, joka on jäänyt veneestä pois, kun vanhus ei ole saanut kalaa 40 päivään. Tarinan käynnistyy, kun kalatonta kautta on kestänyt 84 päivää. Vanhus on ystävällinen pojalle, hän kertoo nuoruudestaan. Lisäksi he puhuvat baseballista ja amerikkalaisesta baseballtähdestä Joe DiMaggiosta, jonka isä oli siirtolainen ja kalastaja.

Vanhus asuu yksinkertaisessa majassa, ja lähtee pienellä veneellään kalaan. Hemingway kuvaa hienosti vanhuksen ajatuksia, ja luonnon ilmiöitä, ja aiempia kalaretkiä, kunnes jättivonkale iskee kiinni koukkuun. Kala rimpuilee kolme päivää koukussa, vanhus väsyttää sitä, hänen kätensä ovat verillä, mutta hän saa kalan harppuunalla hengiltä. Vonkale on miltei kuuden metrin mittainen miekkakala, jonka "miekka" on baseballmailan mittainen. Miekkakala on venettä suurempi, ja vanhus vetää kalaa kotirantaan. Ensin iskee yksi hai, ja raatelee kalaa, lopulta vanhuksen pyytämästä vonkaleesta on jäljellä vain luuranko, jonka Santiago jättää mereen ja palaa kotiin. Turistit luulevat luurankoa hain luurangoksi, (hai kuuluu rustokaloihin).

Poika auttaa vanhusta, ja lupaa tulla kalastamaan vanhuksen kanssa. Vanhus jatkaa elämäänsä kuin ennenkin. Kirjasin juonen ylös, sama on nimittäin vielä suoremmin wikipediassa, joka oli kirjan ensimmäinen googlen hakutulos.

Kirja on koululaisille hyvä lukukirja. Näennäisestä helppoudestaan huolimatta tähän sisältyy paljon elämänviisautta.

1. Vanhus ei anna periksi, vaan kalastaa, hän ei päästä vonkaletta karkuun, vaan tekee asian loppuun.

2. Vanhuksen unelma hajoaa haiden tultua. Onni voi siis olla epäonni. Usein saalistajat hyötyvät toisen työstä. Luonto on armoton.

3. Vanhuksen olisi minusta pitänyt päästää miekkakala vapaaksi, koska sen perille saanti oli mahdotonta. Mikä oikeus on tappaa eläin turhaan?

4. Mies laski kuinka paljon rahaa hän saaliillaan saa. Ihminen on ahne.

5. Vanhus ei ole kuitenkaan poissa tolaltaan, hän ei syyttele ketään, eikä raivoa twitterissä, eikä somessa, eikä edes kotikylässään.

6. Turistit ovat tietämättömiä. He tuovat rahaa kalastajakyliin. Kalastajakylät tullaan aikanaan hävittämään, koska turisteille tehdään hotelleja, ravintoloita, uima-altaita ja muita palveluja.

7. Kalat kalastetaan tehokalastuksena merestä trooleilla, jolloin vanhus ei saa enää kalaa.

8. Elintason nousu täyttää meren saasteilla ja muovilla, joka järkyttää ekosysteemiä.

En pitänyt kirjan käännöksestä, eniten ärsyttivät puheet pesäpallosta, ja baseball-joukkueiden nimet oli turhaan suomennettu, esimerkiksi New Yorkin Jenkit, (New York Yankees).
*****
Amerikkalainen Ernest Hemingway (1899 - 1961) voitti kirjallisuuden Nobelin palkinnon vuonna 1954. Hemingway oli kotoisin Illinoisista ja perhe oli "omalaatuinen". Ernest pestautui Kansasiin toimittajaksi. Hemingwayn Kirjavasta Satamasta olen blogannut näin. Olen blogannut teoksesta Jäähyväiset aseille näin. Hemingway syntymästä on tänään 119 vuotta, ja hänen kirjallisuutensa elää.

Baseballin kuuluisin tähti on Joseph Paul DiMaggio (25.11.1914 - 8.3.1999). Di Maggio pelasi vuosina 1936- 1951, ja oli naimisissa Marilyn Monroen kanssa kirjan julkaisun jälkeen 1954, avioliitto jäi lyhyeksi, mutta Marilyn ja Joe tapailivat ehkä tämänkin jälkeen. DiMaggiolla oli yksi lapsi, mutta ei siis Marilynin kanssa. DiMaggion isä oli siirtolainen ja kalastaja. DiMaggio syntyi Kaliforniassa kahdeksan lapsiseen perheeseen. Hän edusti New York Yankeesia ja voitti yhdeksän mestaruutta. Vuonna 1941 hän löi juoksuja 56:ssa ottelussa peräkkäin.

Henning Mankell: Palomuuri

Henning Mankell: Palomuuri, alkuteos  Brandvägg 1998, suomentanut Laura Jänisniemi, Otava-Seven 2013, sivumäärä 598.

Henning Mankellin Wallander-sarjan Kurtin aktiivinen osuus päättyy tähän mainioon Palomuuri-teokseen. Kurt Wallander pohtii mennessään Stefan Fredmanin hautajaisiin elämänsä tärkeitä ihmisiä, niitä on hyvin vähän jäljellä. Tytär Linda on Tukholmassa ja toimii tarjoilijana rahoittaakseen poliisiopintoja! Stefan Widen on Kurtin nuoruuden ystävä, Widenillä ei mene hyvin, tässä osassa hän pohtii laukkatallinsa myyntiä. Gertrud Andersson Kurtin isän taloudenhoitaja ja toinen vaimo, on myös Kurtille tärkeä.

Mona on avioitunut kamreerinsa kanssa, ja asuu Malmössä, joskin heillä on toinen asunto Espanjassa. Kurtin etäsuhde Baiba Liepaan on katkennut. Poliisikoulun priimus naispoliisi Ann-Britt Höglund pyytää Kurtia puhumaan naisyhdistykselle. Kurtia hermostuttaa ja ahdistaa esiintymiset, mutta yleensä onnistuu niissä. Baiba, soittaa Kurtille, ja kysyy tämän kuulumisia, mutta yhteys -se henkinen- on katkennut. Kurt on ollut ja on naimisissa työn kanssa. Kurt Wallander laittaa henkilökohtaista palstalle ilmoituksen jossa esittelyssä kertoo olevansa viisikymppinen poliisi ja eronnut diabeetikko. Ei kovin myyvä ilmoitus, mutta seuraksi saapuu 39-vuotias Elviira Lindfeldt, joskin laskelmoivista syistä, eikä mitään 'sellaista' tapahdu, eikä varmaan myöskään Baiba Liepankaan kanssa.

Syyttäjä Åkeson on edelleen Sudanissa (on välillä ollut Ugandassa?). Kurtin oppi-isä syöpään kuollut Rydberg on edelleen mielessä. "Jokaisella huoneella on oma hengityksensä. Sinun täytyy kuunnella. Huone kertoo monta salaisuutta asukkaastaan". Poliisilaitoksella ollut Svedberg murhattiin teoksessa Askeleen jäljessä, puhelinvaihteen Ebba on jäänyt eläkkeelle, tilalla on kolmikymppinen Irene. (Miehet on kirjattu sukunimillä, naiset kokonimellä tai vain etunimin).

Stefan Fredman, mielisairas lapsimurhaaja, on tehnyt itsemurhan. Stefanin äiti pyytää Kurtia hautajaisiin, Wallander osallistuu, mutta repii innokkaan valokuvaajan filmin kamerasta, ja saa vaikeuksia asiasta. Kurt Wallanderin terveys reistailee stressin, epäsäännöllisten elämäntapojen ja murheiden vuoksi, mutta poliisin työn hän hoitaa kunnolla. Kurt Wallanderissa on paljon rikkinäisyyttä ja inhimillisyyttä.

Palomuuri koostuu erillisistä murhista, joskin ensimmäinen kuolema oli luonnollinen. ATK-konsultti Tynnes Falk kuolee pankkiautomaatilla. Nuoret tytöt 14-vuotias Eva Persson ja 19-vuotias Sonja Hökberg ryöstömurhaavat taksikuskin veitsellä ja vasaralla. Wallander kuulustelee ensin Sonja Hökbergiä, ja on kauhistunut tytön tunteettomuudesta. Sonja Hökberg pääsee pakenemaan, mutta löydetään myöhemmin murhattuna muuntoasemalta, samalla Skooneen tulee sähkökatkos. Wallanderin kuulustellessa 14-vuotiasta Eva Perssonia, tämä hyökkää äitinsä kimppuun. Wallanderin annettua rauhoittavan (?) korvapuustin tytölle, äiti ja tytär liittoutuvat Wallanderia vastaan, ja siitä tehdään tutkinta...

Itse kirjan pääjuonessa pankkiautomaatilla kuollut Tynnes Falk ja Angolassa asuva Carter aikovat käyttää nyky-yhteiskunnan haavoittuvuuksia hyväkseen. Miehet ovat tavanneet 1970-luvulla Angolassa, jossa Falk on ollut konsulttitöissä, ja Carter Maailmanpankin palveluksessa. Carterin mielestä Maailmanpankki auttaa vain rikkaita rikastumaan. Toiminta lähtee vyörymään Tynnes Falkin luonnollisen kuoleman vuoksi hallitsemattomasti, ja poliisi pääsee väliin ennen kuin "sytytyslanka on palanut loppuun". Apua tarvitaan hakkeri Robert Modinilta, mutta juonen saa jokainen itse lukea ja nautiskella.

Mankellin Palomuuri sisältää ajankohtaisia teemoja, kuten ATK-järjestelmien, ja sähkölaitosten turvallisuus. Lisäksi kirja kantaa huolta nuorten tunteettomuudesta ja vanhempien puuttuvasta kasvatusvastuusta. Palomuuri summaa Kurt Wallanderin "vaiheet" edellisistä osista.

*****
Wallander-sarja:
Kasvoton kuolema (1991)
Riian verikoirat (1992)
Valkoinen naarasleijona (1993)
Hymyilevä mies (1994)
Väärillä jäljillä (1995)
Viides nainen (1996)
Askeleen jäljessä (1997)
Palomuuri (1998)
Pyramidi (1999)
Ennen routaa (2002)
Haudattu (ilmestynyt Hollannissa jo 2003)
Rauhaton mies (2009)

Tanssinopettajan paluu (kertoo poliisi Stefan Lindmanista, joka alkaa seurustella Lindan kanssa, Linda on Rauhattomassa miehessä toisen miehen "oma")

Reijo Mäki: Gekko

Reijo Mäki: Gekko, Otava 2018, sivumäärä 399.

Reijo Mäen Gekko on laskujeni mukaan jo 29:s Vares-kirja, joka alkaa tutusti Uuden Apteekin alkoholinhöyryissä marraskuussa. Dekkarin maisemat ovat vaihtuneet, ollaan Halisten lähiössä, josta lohkaistaan -"Kansan suussa  nurkkakunta tunnettiin nimellä Turun Monaco. Lähiö kun oli asujaimistoltaan kansainvälinen, ja keskimääräinen veroprosentti oli jopa alhaisempi kuin tuossa välimerellisessä ruhtinaskunnassa."  s.22. Puhutaan Jäkärlässä autojen purkamisesta, käydään Valpperissa ja Liedossa. Sauvossa tapahtuu Lars ja Ellen Satomaan kaksoismurha paljuun

Minusta tämä oli Vares-tasossa parempi kuin edeltäjänsä Kakolan kalpea.

Pääjuonena on kadonneen Elssa Rothmanin etsintä. Vares törmää purkuautoja etsiessään Karlo Vihtori Rothmaniin, joka pyytää Jussia selvittämään Elssan katoaminen. Elssa on ollut kuvataiteilija ja Taide-Akatemian tuntiopettaja, ja hän on asunut Luolavuoressa naisten kolhoosissa. Kun Jussi seuraa Elssan jälkiä kuulemalla ihmisiä, ja lukemalla Elssan muistikirjaa. Murhattu lakimies Ellen Satomaa on ollut yhteyksissä Elssaan, ja Jussi joutuu poliisin kuultavaksikin paljumurhan tiimoilta.

Sivujuonena on luonnollisesti Luusalmen sekoilut nyt etupäässä rap-sanoituksissa, joita Mäki jaksaa irvailla, minusta ihan turhaan. Sitten on Ernon ja Ternon törmäilyt, jotka päättyvät huonosti.

Kirjan nimi tulee Gekko-liskosta, jonka nimi Gordon viittaa Gordon Gekkoon Wall Street -elokuvan riistokapitalistiin.

Jussi Vares piehtaroi vakiovarvit sängyssä, ja hengaa kaverien kanssa juottoloissa. Sen lisäksi hän saa tietoja Elssasta Jaames Palmulta, jonka lukemistoon kuuluvat Morgan Kanet. Jaamesin mukaan Morgan Kanella on kolme revolveria. Minä olen joskus sarjaa lukenut, ja vyöllä Morgan Kanella on vain yksi revolveri. Toki miehellä on kivääri. Morgan Kanella on tähdenmuotoinen arpi kämmenselässä. Tässä kirjassa Jussi Vares saa Jaamesin ansiosta tähdenmuotoisen arven poskeen.

Reijo Mäen dekkarien lukeminen on elämäntapa kuten Morgan Kanejen. Gekko on minusta petrausta edellisiin, ainakin tapahtumapaikat ovat vaihtuneet uusille kulmille, joskin loppupaot tapahtuvat Hirvensalosta, Lauttarantaan mennessä on nykyisin liikenneympyrä. Mäki paikantaa Rothmanin julkisen työhuoneen Vähäheikkilänkadulle, jota ei Turussa ole, sen sijaan on Vähäheikkiläntie. Kirjailija saa vapaasti muuntaa miljöötä.

Tästä kirjasta on blogannut aiemmin Kirjakaapin avaimen Jonna näin.

*****
Reijo Mäki (s. 12.10.1958) on reipas ja sanavalmis kirjailija, joka on syntynyt Siikaisissa ja asuu Turussa.

Olen blogannut Vareksista
Ensimmäinen Vares-kirja oli Moukanpeli
Black Jackin ja Valkovenäläisen täällä
Huhtikuun tytöt täällä
Sheriffi täällä
Cowboyn täällä
Intiaanin täällä
Tulivuoren näin.

Reijo Mäen esikoisteos Enkelipölyä on blogattu NÄIN.
Mäellä on myös Roivas-sarja, olen blogannut
Kruunun vasikan TÄÄLLÄ
Liian kauniin tytön TÄÄLLÄ
Slussenin TÄÄLLÄ.

Ingmar Bergman: Laterna magica, muistelmat

Ingmar Bergman: Laterna magica, muistelmat, 1987 suomentanut Heikki Eskelinen, Otava Seven 2007.

Ruotsalainen loistava elokuvaohjaaja ja teatteriohjaaja Ernst Ingmar Bergman (14.7.1918 - 30.7.2007) on kirjoittanut kahdet muistelmat, josta Laterna magica kertoo romaanin omaisesti hänen elämästään, ja jonkin verran on elokuvista ja teatteriesityksistä. Toiset muistelmat (joita en ole lukenut) keskittyvät taiteellisiin tuotoksiin.

Laterna magica on romaaninomainen Ingmar Bergmanin elämäntarina, se ei ole siis kronologinen vaan asiat limittyvät  toisiinsa mielteiden kautta. Jotta kirjasta saisi enemmän irti, olisi Ingmar Bergmanin taiteellinen tuotanto hyvä tuntea, tapahtumien ajankohta  selviää usein filmien nimistä. Olen itse nähnyt vain Fannyn ja Alexanderin ja Mansikkapaikan.

Ingmar Bergman oli kolmilapsisen pappisperheen keskimmäinen lapsi. Varhainen lapsuus alkaa espanjantaudin runnellessa äitiä. Ingmar lähetetään Våromsiin, jossa vauvalla on imettäjä. Äiti selviää taudista, mutta Ingmarille selviää äidin päiväkirjojen kautta, että tämä ei ole ollut onnellinen. Koko perhe on onneton. Ingmarilla on huonot välit perheensä kanssa, ja katkoo monesti välinsä. Isoveljellä on isoja ongemia, samoin kuin pikkusisarella (niitä en laita, sillä jälkikasvua saattaa olla elossa). Ingmarin isä oli pappi, jonka kasvatus on systemaattista, mutta ankaraa. Kasvatuksessa puhutaan synnistä, ja sen tunnustamisesta, sitten rangaistuksesta ja lopulta anteeksiannosta. Rikkeistä järjestetään 'oikeudenkäyntejä'. Minusta tämä metodi on kuvattu hienosti Fannyn ja Alexander -elokuvan pappilakohtauksissa. Perheessä veljekset inhoavat toisiaan, ja heidän välillään tuntuu olevan sota. Ingmarin äidinäiti on läsnä perheen elämässä. Joulu on tärkeä juhla, jolloin saadaan paljon joululahjoja. Perheen rikas Anna-täti tuo mammonaa elämään. Ingmarin isoveli saa joululahjaksi Laterna Magican, jonka Ingmar vaihtaa itselle sadalla tinasotilaalla. Laitteella pystyy katsomaan kuvia. Carl-eno,  joka on hullu keksijä, virittelee laitetta, ja se on Ingmarille tärkeä. Tärkeitä ovat myöhemmin elokuvat, joista ensimmäinen kirjassa mainittu on Uljas musta, filmi on vuodelta 1921. Ingmar on ollut elokuvista pienestä asti kiinnostunut, myöhemmin hän elokuvissa ollessaan pohtii myös, miten kamera-ajot on tehty. Kun Ingmar lopulta lopetti elokuvien tekemisen, hän kirjoittaa, että valo on aina kiehtonut. "Lempeä, vaarallinen, epätodellinen, elävä, kuollut, selkeä, utuinen, kuuma, kova, kalsea, äkillinen, himmeä, keväinen, katsojaa kohti suuntautuva, katsojasta poispäin suuntautuva, suora, viistosti lankeava, aistillinen, hillitsevä, rajoittava, myrkyllinen, rauhoittava, valoisa valo. Valo." s.217. Taiteellisen uransa Ingmar aloitti kuitenkin teatterista, ja oopperasta. Ingmar myöskin kirjoitti näytelmiä. Eri teatterien tilanteista on kirjassa paljonkin tilanteita selitetty (taiteellisia ambitioita on, talous usein retuperällä, potkuja tulee, ja murskakritiikkejä). Elokuvista on jonkin verran muisteloita, mutta Fannysta ja Alexanderista vain yksi. Bergman puhuu kohtauksesta, jossa Alexander tapaa Ismaelin. Bergman pitää onnistuneena Alexanderin ilmettä. Hän kertoi suojanneensa Alexander Ekdahlin näyttelijää (Bertil Guvaa).

Ingmar Bergman tunnustaa koko teoksensa ajan, että ei ole helppo ihminen. 'Jos luulin, että minun kimppuuni käytiin, hyökkäsin puremaan kuin pelokas koira. En luottanut kehenkään, en rakastanut ketään, en kaivannut ketään. Minua ajoi seksuaalisuus, joka pakotti minut olemaan uskoton ...'
Vanhemmiten Ingmar alkoi hyväksyä itsensä ja muut, luultavasti viimeinen avioliitto oli onnellisin, ainakin se oli pisin, ja päättyi vaimon kuolemaan. Ingmar puhuu naisistaan, vaimoistaan, ja suhteistaan, mutta ei lapsistaan. Ingmar oli viidesti naimisissa, hänellä oli yhdeksän lasta. Hänellä oli lisäksi suhde elokuviensa näyttelijättärien kanssa, ja lapsikin, (en luonnollisesti laita kenenkään elävän ihmisen henkilötietoja tähän, lukekaa itse kirja, on hyvä toisin kuin tama torso postaus).
Ingmarin mukaan elokuvan tekemisessä on eroottisia elementtejä. Ingmarin oman seksuaalisuuden herääminen, ensimmäiset kokemukset ne ovat kaikki kirjattu, ja myös, että kiima vei miestä nuorena. Ingmar on ollut myös hyvin omistava ja mustasukkainen.

Ingmar puhuu vatsaongelmistaan, joista ensimmäinen on koulun alkaessa, Ingmar oksentaa eikä kouluunlähdöstä tule mitään. Myöhemmin puhutaan vatsan kouristelusta, ja ripuleista. Ingmar ei rutise, eikä syytä muita. Kun hän alkoi elokuviensa myötä menestyä, hän perusti yrityksiä. Ruotsin valtio tulkitsi pykäliä omalla tavallaaan, ja tekstistä päättelin, että tuloista olisi pitänyt maksaa 118 % veroa. Joka tapauksessa 1970-luvulla Ingmar pidätetään useasti,  veroasioita tutkitaan uudestaan ja uudestaan, ja uutisoidaan. Ingmar muuttaa lopulta Pariisiin, ja sieltä Mücheniin, ja Ingmar oli vapaaehtoisessa maanpaossa.

Meillä oli kotona kaikki Strindbergin teokset, valitettavasti en lukenut niistä silloin yhtään, nyt olen. Strindberg on muistelmien mukaan ollut Ingmar Bermanille tärkeä, myöhemmin Moliere, Shakespeare, ja ooppera. Kuuluisana Ingmar Bergman tapasi mykkäelokuvien legendaarisen tähden 35-vuotiaana vetäytyneen Greta Garbon, Charlie Chaplinin, sekä Shakespeare-näyttelijä Laurence Olivierin. Kaikki ovat neroja alallaan.

Luettuani muistelmat tajusin, kuinka paljon Fannyn ja Alexanderin päähenkilö Alexander Ekdahl muistuttaa Ingmar Bergmania. Sisäinen viha, oikuttelut, sekä kummitusten näkeminen. Ingmar Bergman kuvaa monia yliluonnollisia tapahtumia, ensimmäinen ruumishuoneella. Hän tuntee myös kuolleen äitinsä läsnäolon usein.

Ingmar Bergmanin muistelmat Laterna magica on romaaninomainen muistelmat, joista heijastuu elokuvaohjaajan rikkinäinen sisäinen maailma, taiteen tekemisen hinta ja lopulta seestyminen. Ingmar Bergmanin syntymästä on tänään 14.7.2018 sata vuotta.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1, Swannin tie Combray, alkuteos Du côté de chez Swann, julkaistiin 1913, suomentaneet Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen, Ex Libris -erikoispainos, sivumäärä 233.

Jokaisen varteenotettavan ja reippaan kirjabloggarin pitää lukea vähintään yksi osa Marcel Proustin romaanisarjasta À la recherche du temps perdu eli  Kadonnutta aikaa etsimässä, koska kyseessä on kuuluisimpia 1900-luvun teossarjoja.

Kirjan ensimmäinen osa alkaa lapsuusmuistoista ja nukahtamisesta, yöheräilystä, unista ja kuvitelmista. Erityisesti mieleen on jäänyt aika isovanhempien luona "Combrayssa oli huone, jossa minun oli mentävä vuoteeseen ja maattava unta saamatta kaukana äidistä ja isoäidistä, paikka johon ajatukseni joka päivä illan suussa tuskaisesti keskittyivät. Niiksi illoiksi, jolloin olin erityisen surkean näköinen, minulle oli keksitty antaa taikalyhty, joka ruokaa odotellessaan asetettiin lamppuni päälle ja niinkuin paraskin gotikan arkkitehti tai lasimestari se lävisti umpiseinät aineettoman värin hohtelulla...." ss 11-12, virke jatkuu vielä pitkään, ja kertoo nukkumaanmenon piinan lievennyksestä.

Yllä oleva lainaus kertoo hyvin paljon sekä kirjailijan hienovaraisesta kerronnasta, ja kuvatun pikkupojan peloista. Äiti ja isoäiti ovat kyllä samassa asunnossa, mutta seurustelevat toisinaan vieraansa herra Swannin kanssa, Muulloin äiti peittelee pojan ja antaa hyvänyönsuukon, ja Swannin vierailut ovat siksi piinallisia. Piinallisia ne voivat olla Swannillekin, vaikka hän on perhetuttu ja naapuri, ja Swannin isä on ollut myös perheystävä, herra Swann joutuu tulemaan ilman vaimoaan ja tytärtään. Swannin isä on ollut pörssimeklari, ja poika lienee menestynyt pörssissä, mutta hän seurustelee hertuattarien, kreivien ja prinssien kanssa, ja se on punainen vaate, koska pitää pysyä omassa kastissaan (kirjan termi), perhe pitää vaimoa miltei kokottina (siis nykysuomeksi huorana), miellyttävä nimitys ystävän vaimolle, ystävän, joka tuntee Ranskan lähettilään ja on monessa mukana. Pikku Marcel on siis isovanhempien , iso-täti Celinen, Flora-tädin, äidin ja Francoise-palvelijoiden hoidossa. Tunnelmat iltasuukon puuttumisesta käsitellään perinpohjaisesti, kunnes siirrytään Madeleine-leivoksen maun aiheuttamiin tuntemuksiin.
Tärkeämpää kuin nukahtaminen tai Madeleine-leivos  on muistojen palautuminen varhaislapsuudesta. Marcel kirjoittaa tätä aikuisena, unettomuus laukaisee muistot, leivoksen maku tai haju tuo mieleen toisenlaisia muistoja. Ensimmäinen osa itse asiassa päättyy muistojen analysointiin, tuoksuja, mutta myös sitä, että omat ja kerrotut muistot sekoittuvat. "muistot - vanhimmat ja uudemmat, tuoksusta syntyneet, ja sitten  ne jotka olivat vain toisen henkilön muistoja, minun häneltä kuulemiani saattoi kuitenkin erottaa toisistaan: välillä ei ollut ehkä rakoja, todellisia halkeamia, mutta kuitenkin juoviin, erilaisia värejä, jotka joissakin kallioissa, joissakin marmorilajeissa paljastavat erot alkuerän, iän ja 'muodostuksen' välillä".s. 229.

Romaanin toisen osan tapahtumia on vielä vaikeampi kuvata kuin ensimmäisen osan. Kuvailu kohdistuu Swanniin ja yhdentekeviin henkilöihin paljolti. Kerronnan lomassa ilmenee, että iso-täti  Celine on hyvin sairas, Francoise palvelijatar on ongelmallinen. Swann on avioitunut kokottinsa kanssa. Kertoja näkee tämän hienostohutsun ensimmäistä kertaa ylättäen setänsä Adolfen kanssa. Kyseinen Kokotti avioituu siis Swannin kanssa. Kertoja tunteilee nuoren Gilberten olemuksesta ja näkemisestä. Gilberte on kokotti-Odeten ja kaiketi Swannin tytär. Romaanin alkuosassa mainittua Charlusia en juuri havaitse, eikä hän ainakaan Odeten kanssa touhua.

En oikeastaan halua lähteä tätä analysoimaan, sillä tämä lienee lähes loppuun asti koluttu. Alla on linkattu minusta kiinnostava bloggaus.

Sitä ennen otan vielä pienen lainauksen: "Näihin aikoihin minä rakastin teatteria, platonisesti sillä vanhempani eivät vielä koskaan olleet  antaneet minun mennä teatteriin ... " ss. 89 - 90.
Platonisuus voi siis olla tällaista?  Marcelilla intohimo kasvoi teatterin puutteesta.

Sabinan knallissa on tästä kirjasta hieno bloggaus TÄÄLLÄ.
*****
Marcel Proust (10.7.1871 - 18.11.1922) syntyi Pariisissa, kärsi jo lapsuudessa astmasta, mutta hän suorittaa asepalveluksen, ja aloittaa oikeustieteen opinnot 1890. Proust avioitui ja alkoi kirjoitella, ja vuonna 1895 hän meni kirjastoon töihin. Proust alkoi kirjoittaa 1909 lapsuusmuistoja, mutta Proustilla oli vaikeuksia julkaista tätä yllä arvioitua romaania ja romaanisarjaa, ja se onnistuu vasta omalla kustannuksella 1913.

Ursula Le Guin: Maameren velho

Ursula K. Le Guin: Maameren velho, alkuteos A Wizard of Earthsea 1968, suomentanut Kristiina Rikman, WSOY 1976, sivumäärä 227 .

Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoiden ensimmäinen osa on nimeltään Maameren velho. Tarinan miljöö on muinainen Maameri, joka on meri, jossa on lukuisia saaria, koneita eikä sähköä ole keksitty. Trilogian päähenkilö on Varpushaukka ja tosinimeltään Ged, joka mainitaan lohikäärmeiden herraksi ja tulevaksi arkkimaagiksi. Taikuus perustuu Maamerellä ihmisten, eläinten ja luonnon ilmiöiden tosinimiin sekä vanhaan kieleen, mutta myös taipumuksiin ja harjoitteluun.

Alkuun gontilainen Ged on köyhä vuohipaimen Duny, jolla on luontaista loitsimiskykyä, tädiltään hän oppii muuttohaukan kutsumista. Kun kargilaiset hyökkäävät Gontiin, Ged nostattaa sumun puolustaakseen kyläänsä. Koska Ged ei osaa hallita taitojaan, hän muuttuu mykäksi. Ogion-niminen velho ottaa hänet mukaansa oppipojakseen. Ogionin opetustyyli ei pure nuoreen Gediin, hän ei näe kärsivällisyyttä, tasapainoa ja hiljaista viisautta hyveenä. Ged joutuu paikallisen lumoojattaren Osskilin tyttären pauloihin ja Ged on manaamassa vainajaa, Ogion hänet viime hetkellä pelastaa. Ogion antaa Gedin valita, jatkaako hänen opissaan, vai meneekö Roken saarelle velhojen kouluun. Ged lähtee Rokelle, ja pääsee kouluun, jota johtaa arkkimaagi Nemmerle. Koulun pyhin paikka on Henkilehto, jonne pääsevät vain pitkälle edistyneet oppilaat. Oppilaita koulussa on noin sata. Koulussa opetetaan lauluja luomisesta, vanhaa kieltä, jolla siis nimetään kohteita, sääilmiöiden hallintaa, taikatuulten nostattamista, kasvien salaisuuksia, sekä silmänkääntötemppuja ja illuusioita ja oikeita muodonmuutoksia. Ged ystävystyy koulussa  Vehka-nimisen pojan kanssa. Jalosukuinen Jaspis niminen poika kiusaa Gediä, jolla on alemmuuskompleksi. Ged opiskelee kovasti, hän on lahjakas ja ahkera, mutta toisaalta hän haluaa päteä ja näyttää. Joitain vuosia myöhemmin Jaspis hiillostaa Gediä ja haukkuu tätä vuohipaimeneksi.  Jaspiksen yllyttäessä Ged manaa kuolleen, ja synnyttää halkeaman, josta tulee varjomainen olio, joka hyökkää Gedin kimppuun. Arkkimaagi Nemmerle eheyttää maailman, ja pelastaa Gedin, mutta menettää voimansa ja kuolee. Ged on todella pitkään sairastuvalla, kunnes palaa mykkänä ja arpisena. Puhekyky ja taidot palaavat hiljalleen, mutta pahinta on, että Gediä vainoaa hänen irtilaskemansa varjo. Ged on tosin turvassa Rokella taikojen takana.

Ged valmistuu koulusta ja menee vaatimattomaan palveluspaikkaan Satasaarille. Ged on ouduksuttu, mutta arvostettu hiljaisuutensa ja arpiensa vuoksi. Yrittäessään pelastaa kalastajan lapsen henkeä (siinä onnistumatta) Ged näkee kuoleman muurilla varjonsa. Ged on kuolemassa, mutta hänen lemmikkinsä Otak nuolee tätä, ja Ged pystyy palaamaan. Ged tajuaa, että ei voi jäädä Satasaarille  ja vaarantaa yhteisön turvallisuutta. Velhoa tarvitaan etenkin lohikäärmeiden suojaksi. Ged tekee velvollisuutensa ja päättää kohdata Pendorin lohikäärmeen, jonka onnistuu "rauhoittamaan" nimeämällä tämän. Lohikäärme tarjoaa hänelle aarretta, ja varjon nimeä, mutta Ged ei lähde kaupantekoon lohikäärmeen kanssa.

Ged joutuu pakenemaan varjoaan, hän joutuu Serretin kynsiin, naikkonen on sama joka houkutteli alun alkaen Gedin manaamaan hengen Ogionin luona, jonka aikeen hän teki Rokella. Ged joutuu toistuvasti taistelemaan olemassaolonsa puolesta, ja vielä pakenemaan varjoaan. Varjo tappaa myös Gedin Otakin. Ged pakenee muuttohaukan olomuodossa ja hän palaa Ogionin luo, joka on hänen todellinen mestarinsa. Ogion muuttaa Gedin jälleen ihmisen muotoon. Ogion kehottaa Gediä käymään varjoaan vastaan, ei pakenemaan sitä.Maamerellä liikutaan vesitse, ja Gedin veneen nimi on Kaukokatse. Ged kokee haaksirikon pienelle luodolle, jossa asuvat alkeellisesti kummallinen vanha mies ja vanha nainen, he ovat olleet saarella kahden lapsesta asti (ovat karkoitettuja kuninkaallisia). Ged saa naiselta lahjan, eli sormuksen puolikkaan. Sormus on Erreth-Akben renkaan puolikas. Sitten Ged tapaa ystävänsä Vehkan, jonka kanssa hän yrittää saada pahan varjon satimeen. Lopulta Ged kohtaa varjonsa, ja onnistuu nimeämään sen.

Maameren velho -kirja käsittelee aika perustavan laatuisia aiheita ja teemoja. Nuoruuden ylpeys, epävarmuus ja näyttämisen halu hallitsevat Gedin nuoruutta. Maltti ja järki unohtuvat, kun on halu tehdä näyttäviä asioita, tulla nähdyksi ja olla kuuluisa. Häpeä omasta syntyperästä ajaa Gediä myös näyttämään muille. Ged käsittelee ylpeyksissään voimia, jotka olivat pahoja, ja joita hän ei pystynyt hallitsemaan. Tämä teema toistuu Maameren tarinoissa varsinkin kolmannessa osassa, eli oven avaaminen on helpompaa kuin se sulkeminen. Ged häpeää koulussa sitä, mitä on, eli että on ollut vuohipaimen. Maamerellä todella suuret ihmiset ovat vuohipaimenia, tässä osassa Ogion, ja aivan päättöosassa Toinen tuuli, itse Ged paimentaa taas vuohia.

Tuntemalla hahmon todellisen nimen pystyy sitä Maamerellä käsittelemään. Kirja ei ole niin kepeä, mutta opettaa nöyryyttä. Kirjassa on ne samat elementit, kuin muissakin Maameren tarinoiden osissa. Ne, joilla on voimaa, kantavat suurimman vastuun, ja taakan. Voimakkaita ihmisiä ei välttämättä tunnista voimakkaiksi. On myös mahdollista menettää voimansa. Jokaisessa osassa tarkastellaan elämän ja kuoleman rajaa sekä maailman eri elementtien tasapainoa.

Luin tämän osan nyt neljännen ja ehkä jo viimeisen kerran, teos on paljon parempi kuin muistinkaan. Le Guinin kirjat ovat hienompia kuin niistä kirjoitetut bloggaukset, tämäkään ei minusta ole sellainen postaus, kuin sen haluaisin olevan. Eri ikäisenä kirjasta löytyy uusia asioita ja kerroksia, tällä kertaa tajusin tarinan eri näkökulmasta, kun 14.vuotiaana.  Atuanin hautaholvit on Maameren tarinoiden kakkososa, jossa  Ged etsii Atuanin hautaholvista Erreth-Akben renkaan rauhanriimun yhdistäjää eli renkaan puolikasta. Nuori papitar Arha, jonka oikea nimi on Tenar, pitää käännyttää ja Varpushaukan pitää uinuttaa uneen Nimettömät ja ratkaista Nimettömien labyrintti. Pääpaino on kuitenkin Tenarin tarinalla ja sillä, että moni voima on näkymätön. Vaikka voimaa ei suoraan havaitse, se on kuitenkin olemassa ja vaikuttaa.

Kolmas kirja on nimeltään Kaukaisin ranta -teoksen vastustajan nimi on Cob. Ged ja Arren taistelevat Cobin kanssa maailman tasapainosta. Trilogian perään on kirjoitettu vielä kaksi kirjaa, Tehanu ja Kertomuksia Maamereltä, josta viimeisein osa on Toinen tuuli.
*****
Yhdysvaltalainen naiskirjailija Ursula Kroeber Le Guin (1929 -2018) on kuulu scifi- ja fantasiakirjailija, jonka kuuluisin teos on Pimeyden vasen käsi. Pienoisromaanista Haikaran silmä olen blogannut täällä ja Maanpakolaisten planeetta täällä.

Leena Lehtolainen: Tappava säde

Leena Lehtolainen: Tappava säde, Tammi 1999, Seven 2002, sivumäärä 293.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Turvakoti Kotipesän sosiaaliterapeutti Säde Vasara. Säde elää yksisilmäisen kissansa kanssa, ja kohtaa rankassa työssään hakkavia, uhkailevia ja tappavia miehiä.

Kirjan alussa Säde Vasara on  Espoon rikospoliisi päällikön Maria Kallion kuultavana. Turvakodin vakioasiakas Irja Ahola on löydetty väkivaltaisen miehensä tappamana. Turvakodissa, joka on perustettu testamenttilahjoituksen rahoin, ja on säätiön ylläpitämä, on kymmenen paikkaa. Siellä on Säteen tullessa poliisilaitokselta Sirpa Väätäinen, jolla on mustasukkainen ja narsistisen hullu aviomies Ari. Säde yrittää taivutella Sirpaa tekemään rikosilmoituksen, ja muuttamaan Espoon kaupungin vuokra-asuntoon. Turvakodissa on myös pariskunnan kaksi lasta. Turvakodissa on myös 60-vuotias arka  Anja Jokinen, jonka mies hakkasi, kunnes Anjan toinen poika kosti, ja on nyt taposta vankilassa. Anjaa hakkaa nyt hänen nuorempi poikansa Heikki. Turvakodin vakioasiakkaaksi hakeutuu myös hyvin toimeentuleva Tiina Leiwo, jonka mies Pasi on kuristanut häntä, pahoinpitely ei jää yhteen kertaan...

Säde, joka kuvailee itseään hiireksi ja vanhaksi piiaksi, kirjoittaa olleensa lukiossa "paksureitinen, finninaamainen ja ujo" s.73. Säde tapaa samassa talossa asuvan Kalle Jokisen, mukavan oloisen miehen, joka tuo takaisin Säteen eksyneen Sulo-kissankin. Säde on luokitellut Kallen linnakundiksi Sörkkä-tatuoinnin perusteella. Kalle on saanut seitsemän vuoden tuomion taposta, hän oli mennyt liian rajusti tappelun tuoksinaan. Neljä vuotta istumista olin Kallesta tuntunut elinkautiselta...

Kirja jakautuu kahteen osaan kuolemantapauksiin sekä Säteen itsetilityksestä.

Ensimmäisessä kategoriassa Ari Väätäinen löytyy kuolleena kotoaan, hän on kuollut partaa ajaessaan sähköiskuun. Pasi Leiwo rattijuoppoilee, ja poliisien takaa-ajamana ajaa ulos ja kuolee. Myös hakkaava Heikki katoaa.

Toisessa kategoriassa Säde selittää hiustenlähtöään, pahaa oloaan, ja syyllisyyden tuntojaan.

Kirjan tapahtumat summataan parissa viimeisessä luvussa. Voin todeta, että Leena Lehtolaisella on sujuva kynä, ja Säteen tarina on helppolukuinen ja osin arvattava. Naisten pahoinpitelyaihe on mitä tärkein. Henkilökohtaisesti eräät asiat dekkarin ratkaisussa jäivät närästämään, sinänsä omanlainen ja ansiokas dekkari, jota en voi avata, jokainen saa lukea ja tulkita sitä.

*****
Leena Lehtolainen (s.1964) on reipas suomalainen kirjailija, joka suuri yleisö tunnistaa parhaiten Maria Kallion 'äitinä'.
Olen blogannut Maria Kalliosta seuraavasti Ensimmäinen murhani ja  Harmin paikka on käsittelyssä täällä. Veren vimma on blogattu näin.
Leena Lehtolaisen Henkivartijasta olen blogannut täällä.
Leena Lehtolaisen Turmaluoti oli Kirjan ja Ruusun päivän kirjana 2018, ja blogattu TÄÄLLÄ.