Sirpa Kähkönen: Hietakehto

 

Sirpa Kähkönen: Hietakehto, Otava 2012, sivumäärä 336.

Sirpa Kähkösen (s.1964) Kuopio-sarjan romaani Hietakehto on kuudes osa Kuopio-sarjasta, joka valottaa punaisten Tuomien elämää. Hietakehtoa edeltävät välirauhan aikaa luotaava Jään ja tulen kevät sekä yhden päivän romaanit Lakanasiivet ja Neidonkenkä. Hietakehdon  jälkeen on ilmestynyt vuoteen 1968 sijoittuva  Tankkien kesä ja kesästä 1972 kertova Muistoruoho

Hietakehto sijoittuu jatkosodan aikaan vuoden 1943 elokuuhun, jolloin herrasväki asuu  Kallaveden saarilla olevissa kesähuviloissaan. Kelojen mökillä ovat lääkäri Johan Kelo ja hänen vaimonsa Selma, hänen tyttärensä Mikaela. Huvilalla on pahasti oireileva sotaorpo oppikoululainen Juho Tiihonen,  ja äitinsä hylkäämä 8-vuotias Charlotta, hänen "huoltajansa" Kalle Blomberg, ja Tuomet Anna ja hänen ja Lassin kaksoset Lilja ja Otto, Lassin sisar Hilda Tuomi, sekä Hertta Miettinen. Äärioikeistolainen liikemies ja toimittaja Ilmari Lehtivaara raskaana olevan flaamilaisvaimonsa Marieke Cendrix-Lehtivaaran kanssa ovat huvilallaan lähisaaressa. Marieken synnytys koittaa ...

Olen lukenut sarjaa sieltä täältä ja tämän kirjan ymmärtämiseksi olisi hyvä lukea sarjaa ilmestymisjärjestyksessä, sen verran erilaisia suhteita ja jännitteitä on ihmisten välillä. Lassi Tuomi oli sisällissodassa punaisten puolella, ja loikkasi Neuvostoliittoon, mutta palasi. Tässä teoksessa Lassi on komennettu uudelleen rintamalle nyt jatkosotaan, ja hän pääsee lomalle.

Saarille tulee ja lähtee henkilöitä. Mari Martiskainen on ollut ulkonaliikkumiskiellon aikana elokuvissa, ja lähetetty saareen lapsenpiiaksi, Arvi Hujasen äiti ajaa Arvin kodistaan, hän on korviaan myöten rakastunut. Mari lähtee Johan Kelon kanssa Kannakselle, jossa on Johan Kelon tytär Sirkka lavantaudissa. Arvi jää kesämökille, sillä naisten on turvatonta olla yksin. Ravintola Tatran omistaja Ensio Mertanen on liikkeellä toisen vaimonsa  Edithin kanssa, ja tuo sotalomalle päässeen Lassi Tuomen huvilalle. Lehtivaara uhkailee ja haukkuu Lassia kolminkertaiseksi petturiksi, ja kommunistiksi, mutta naiset saavat tilanteen lientymään, että Lassi pääsee tapaamaan Annaa.

Mikaela Kelo on britti Mulliganin lapsi, äitinsä Johan Kelon nykyinen vaimo Selma on ollut naimisissa Lehtivaaran kanssa mutta aiemmissa osissa tapaili Mulligania. Lehtivaaran ja Selman poika Jaakko on kuollut sodassa. Selma ja Johan ovat naimisissa.

Tämä teos minusta käsittelee sodasta kärsiviä lapsia. Juho Tiihonen Johan Kelon holhokki on sotaorpo. Juho Tiihosen isä on kuollut parantolassa. Juho oireilee todella pahasti. Hilda sanoo sivulla 185: "Nyt se on tuo poika tullu ihan hulluksi". Juhon kanssa sotaleikkejä savimiehillä leikkii mökille lähetetty äitinsä hylkäämä Charlotta, kahdeksan vuotias tyttö, joka ei ole vielä koulussa, mutta jota Hertta Miettinen opettaa. Charlotta on tanssijatar Mizzi Gansin lapsi. Charlotan isää ei tuoda ilmi, mutta Sirpa Kähkösen mukaan voi olla Kaarlo Torkkeli, klarinetisti. Kalle Blomberg, jonka hoivissa Charlotta on, on basisti. Blomberg suunnittelee muuttavansa Tukholmaan, mutta Charlotta ei halua lähteä.

Lehtivaara on käynyt Saksassa ja tietää että Saksaa on pommitettu, ja Stalingradin taistelu oli päättynyt Saksan totaaliseen tappioon. Lehtivaara on saksalaismielinen, ja on ilmeisesti tartuttanut fyyreri-ajatukset Juhoon, joka lukee saksalaisia lehtiä. Juho on tehnyt itselleen savimiehiä, joista yhtä Golem Argillanderia kantaa mukanaan ja puhuu tälle. Juho leikkii fyyrer-sotaa, pohtii Ukrainassa 1937 tapahtunutta Vinnytsjan joukkosurmaa, leikkii Hannibalin hyökkäystä, tuhoaa tavaroita, ja lopulta kaatuu ja ruhjoo päätään. Juhon kujanjuoksu jatkuu tästäkin. Tosin on muutama suvanto. Hän on ankeriasjahdissa Lehtivaaran kanssa. Ankerias pääsee karkuun, mutta Lehtivaara avautuu yllättävästi, ja puhuu miehenä olemisen vaikeudesta. Hän ehdottaa Juholle käytännön ammatteja, ja myös arkkitehtiä, joka Juhosta tuleekin.

Ensio puhuu Lassin kanssa, hänet on kutsuttu Valpon kuulusteluihin, ja haluaa aseesta eroon. Edith ja  Anna tulevat myös hyvin toimeen. 

Suhteiden kudelma saa uusia silmukoita, ja värityksiä, ja tässä pohditaan paljon lapsia, tyttöjen halua ja kykyä murtautua pois perinteisistä rooleista. Charlotta on kiinnostunut tähtitieteestä. Hän pystyy siinä kuin pojatkin. Yllättäen Tuomen lapset ovat ydinperheestä, mutta muiden perheet ovat vajaita tai uusioperheitä, Mikaela Kelo on avioton. 

Vaikka on kesä, ja ollaan Kallaveden äärellä, saarissa, niin taustalla on huolia, ja ollaan ahdistuneita, murheissaan tai pelätään. Lehtivaara on masentunut Saksan tilanteesta Hampurin pommituksesta, häämöttävästä tappiosta, osa pelkää Neuvostoliiton voittoa. Anna Tuomi pelkää tulevansa raskaaksi. Lassi Tuomi pelkää itseään, tai miten selviää rintamalla. 

Kerronnasta ja tekstistä
Sirpa Kähkösen kieli on kaunista ja hän vie välillä tarinan juonta eteenpäin, välillä kuvaa ympäristöä ja paneutuu Juhon ja Charlotan tekemisiin. Tässä kirjassa Kähkönen on mieltynyt sanaan paarustaa. Jopa leppäkerttu paarustaa. Moni pitää Kähkösen kielestä, josta seuraavaksi näyte: "Kiiltomadot sammuttivat valonsa, yön tuoksu haipui puutarhasta ja kasvimaa joi kiitollisena, ahneena. Sade rummutti, pellit hälisivät, vesitynnyri talon nurkalla polotti omaa kieltään. Sitten sen voima hapertui, pilvet alkoivat hajaantua, vielä kerran sade supisi katoilla, pyyhki maisemaa pehmeillä helmuksillaan ja oli poissa." s.257

Sirpa Kähkösen Hietakehto on hieno kirja.

Kirjan nimi Hietakehto -nimi tulee muuten Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen viimeisestä luvusta, kun Eeron vaimo Seunalan Anna laulaa lapselle.

Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell' on hieno hietakehto,
Sinnepä lapseni saatan.

    ....

Tuonen viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita,
Kaukana kavala maailma».

Olen blogannut Kuopio-sarjan teoksista Jään ja tulen kevät, jossa eletään välirauhan aikaa sekä teoksesta Tankkien kesä, ja teoksesta Muistoruoho.

Tämän lisäksi olen blogannut Kähkosen teoksesta Vihan ja rakkauden liekit sekä  Graniittimies.

*****

Helmet lukuhaasteen kohta 7 rastittuu, kun tässä on myös ystävyyttä.

John Grisham: Lainlukijat

 

John Grisham: Lainlukijat, alkuteos The Rooster Bar 2017, suomentanut Jorma-Veikko Sappinen, WSOY 2018, sivumäärä 344.

Lainlukijat on John Grishamin  31:s suomennettu teos. Hänen ensimmäinen suomennos oli Firma, missä romaanin päähenkilö Mitchell McDeere on valmistumassa Harvardissa vuosikurssinsa parhaimmiston joukossa, ja hänelle sataa työtarjouksia, Mitch hyväksyy yhden hyvin äveriään, mutta firma on rikollisten omistama. Tässä Lainlukijat -romaanissa päähenkilöt ovat valmistumassa anti-Harvardista  Foggy Bottom opinahjosta, ja edessä sen jälkeen oikeusasianajajan tutkinnon tentti, jota on vaikea läpäistö Foggy Bottomin tiedoin.  

Kirjan päähenkilöt ovat Mark Frazier, Todd Lucero ja Zola Maali.  He ovat köyhistä oloista. Mark on yksinhuoltajaperheestä, veli on myynyt crackia ja joutuu vankilaan. Todd elättää itseään baarimikkona ja Zola on Senegalista tulleiden paperittomien siirtolaisten Yhdysvalloissa syntynyt tytär. Zolalla on kansalaisuus, muulla perheellä ei, ja vanhempia ja Bo-veljeä ollaan karkoittamassa takaisin Senegaliin. Perhe on ollut maassa 25 vuotta. Kolmikko on päässyt yllättäen lukemaan oikeustiedettä Foggy Bottomiin. Lukukausimaksut ja elinkustannukset kolmikko on hoitanut tyrkytetyllä opintolainalla. Valmistuminen häämöttää, mutta uranäkymät ovat huonot. Viimeinen kevät on alkamassa, kun kolmikko palaa joulun jälkeen opinahjoon. Kolmikon ystävä Gordon Tanner on aivan maaninen, hän väittää keksineensä suuren salaliiton, hänen mukaansa yksityiset oikeustieteelliset tiedekunnat haalivat huonoja opiskelijoita, joilta lypsävät lukukausimaksuja, jotka katetaan opintolainalla. Opiskelijoiden opintolaina kohoaa neljännesmiljoonaan dollariin, joka tulee maksuun valmistumisen jälkeen. Työpaikkoja ei ole. Gordon väittää, että liikemies Gordon Rackley omistaa useita oikeustieteellisiä tiedekuntia, omistaa opintolainaa tarjoavia pankkeja, perintätoimistoja, ja käyttää määräysvaltaa eräissä lakitoimistoissa, joita käyttää markkinoinnissa. Tanner on hyvin maaninen ja tuskainen ja hukuttautuu Potomac-jokeen. Kolmikko päättää lopettaa opinnot, ja toimia laittomina lakimiehinä, ja haalivat asiakkaikseen rattijuopumukseen ja ylinopeuksiin syyllistyneitä. Toiminta paisuu ja rönsyää, ja tulee huomatuksi. Kolmikko on vaihtanut nimensä, mutta jälkiä on vaikea peittää. Kun tilanne käy yhä tukalammaksi heitä etsivät tiedekunnan opettajat, Washingtonin lakimiesyhdistys, poliisi, ja eräät asiakkaat. Kolmikko on päättänyt selvitä, ja  selvittää myös Rackleyn mahdollisen toiminnan, ...

Kirjan lopun huomautuksessa viitataan, että kirjan idea on saatu syyskuun 2014 The Atlanticin jutusta Huijaus oikeustieteellisillä tiedekunnilla. (juttu oli 13.8.2021 täällä).  

Yhdysvalloissa opintolainat, tai niiden suuruus ja valmistuneiden kyky maksaa takaisin lainaa on ollut otsikoissa Suomessa. Tuossa artikkelissa väitetään, että voittoa tavoittelevat lakikoulut vääristävät markkinoita. Opiskelijat eivät saa sellaista työtä, että he voisivat maksaa opintolainojaan, jotka jäävät ilmeisesti veronmaksajien maksamaksi (Liittovaltion takaus). Osa yksityistä lakikouluista on pääomasijoittajien omistamia....

Grishamin kirjassa lainaneuvojat pommittavat kirjeillä kolmikkoa, jotka vastailevat, ja se on ehkä takakannessa mainittu "hyväntuulinen ja ilkikurinen", sen sijaan trilleri tulee siitä pääseekö kolmikko kiipelistä, ja jos pääsee, niin miten.

Ostin ja luin kirjan oikeastaan tuon koulutuksen ylitarjonnan vuoksi. Minusta Suomessa otetaan yliopistoihin liikaa opiskelijoita, ettei kaikille löydy koulutusta vastaavaa  työtä työmarkkinoilta.

John Grishamin Lainlukijat on hieman erilainen kirja hänen tuotannossaan, mutta viihdyttävä ja jännittävä. 

*****

John Grisham (s. 1955) on yksi kiertävän rakennusmiehen lapsista. Hän valmistui lakimieheksi ja paiski 80 tuntisia työviikkoja. Heräsi aikaisin, teki töitä ja alkoi kirjoitella kirjoja. Firma oli hänen läpimurtoteoksensa. Nyttemmin Grisham "vain" kirjoittaa. Luulen, että ihmiset pitävät häntä viihdekirjalijana, mutta hänen kirjansa ovat sujuvasti kirjoitettuja, ja paljastavat jotakin raadollista, mutta totta maailmasta, olen blogannut aiemmin hänen teoksistaan Vetoomus ja Lakimiehet

Helmet lukuhaasteen kohta 35 rastittuu, kun tässä on oikeudenkäynti.

Abdulrazak Gurnah: After Lives

 

Abdulrazak Gurnah: After Lives, alkuteos The Last Gift 2011, (= Loppuelämät), Bloomsbury Publising 2021, sivumäärä 285. 

Vuoden 2021 Nobelin kirjallisuuden palkinnon voittanut Abdulrazak Gurnah aloittaa romaaninsa konkreettisesti: "Khalifa oli 26-vuotias, kun hän tapasi kauppias Amur Biasharan", 31-vuotiaana 1907 hän avioitui Amurin sisarentyttären  20-vuotiaan Asha Fuadin kanssa. Tarina sijoittuu Afrikan itäosiin, joita saksalaiset hallitsivat 1800-luvun lopulta ensimmäisen maailmansodan päättymiseen asti. Siirtomaa-aika alkoi 1880-luvulla, saksalaiset kukistivat kapinat, ja rakensivat teitä, lisäksi siirtomaiden kuppaus alkoi. Puuvillan pakkotuotannosta alkoi alueella Maji maji kapina 1900-luvun alussa, sekin kukistettiin hyvin verisesti. Saksan Itä-Afrikka käsitti nykyisen Tansanian, Burundin ja Ruandan, muttei Zanzibaria. Tarina alkaa 1900-luvun alusta ja jatkuu yli molempien maailmansotien. Ensimmäistä maailmansotaa käytiin myös Afrikassa, ja paikalliset toimivat emämaiden siirtomaajoukoissa. Päähenkilöitä on useampia, ja tapahtumat sijoittuvat nykyiseen Tansaniaan, Sansibarille, sekä osittain myös Saksaan.

Loppuelämät romaanissa on useita päähenkilöitä: kauppias Khalifa, hänen vaimonsa Asha, orvot Ilyas ja hänen sisarensa Afiya sekä Hamza. Abdulrazak Gurnahin kerronta on päähenkilöidensä tasolla ja siksi hyvin inhimillistä, lasten kasvatusprosessia myös uskonnollista käydään läpi. Gurnah kuvaa tuolloista miljöötä tarkkaan, toimintaa, ammatteja, ruokaa, merta ja maisemia tuodaan esille hyvin. Kerronnasta voi aavistella, miten afrikkalainen näkee siirtomaallistetun kotimaan ja miten eurooppalaisten vallanhimo heijastuu siirtomaiden kantaväestöön. Eurooppalaisista huolimatta elämä jatkuu ja menee eteenpäin, jolloin saksalaisten toiminta jää taka-alalle. Tämä on minusta optimistinen kirja, vaikka pohjavire on ajoittain surullinen. Kaikkiin kysymyksiin Gurnah ei anna vastausta, eikä niihin elämässäkään saa aina selvyyttä.

Abdulrazak Gurnahin romaani Loppuelämät ei tarjoa länsimaalaisia koukuttavia juonenkäänteitä, huikeita loppuja, jossa sankariparit saavat toisensa, jossa kaikki olisivat kuuluisia ja rikkaita, sen sijaan se kertoo ihmisten selviämisestä ihan tavallisessa elämässä. Tarinoita on kasvusta, ja myös siitä, että jokaisella on menneisyydessään asioita, jotka ovat traumaattisia ja niitä hävetään ja niistä vaietaan.

Tämän bloggauksen pidempi oppimäärä alkaa tästä ja avaa enemmän romaania. Khalifa avioitui Maji maji kapinan loppumisen aikoina, jolloin saksalaiset siirtomaaisännät teloittivat Al Bushirin julkisesti. Khalifa tutustuu myös orpoon Ilyakseen, jonka askari-sotilas oli kaapannit nuorena. Ilyas on otettu myöhemmin asumaan kasvattivanhemmille, ja hän on käynyt saksalaisen koulun. Ilyas hakee pikkusiskonsa Afiyan maalta. Ensimmäinen maailmansota lähenee, ja Ilyas liittyy vapaaehtoisena saksalaisten Schutztruppeihin. Ilyaksen orpo sisko Afiya saa lopulta asua Khalifan luona, joka vaimoineen vastaa hänen kasvatuksestaan. Ilyaksen motiiveja liittyä siirtomaaisäntien joukkoihin ei avata, mutta hän lähtee silmät palaen askari-joukkoihin ja kiihkoilee siitä, kuinka hyviä siirtomaaisäntiä saksalaiset ovat. Ajatuksille hän ei saa yhteisöstä vastakaikua. Sota lähenee ja alkaa, mutta Ilyas tuntuu hävinneen, eikä häneltä tule mitään viestejä. Saksalaisten siirtomaajoukoissa on myös Hamza. Hamza on myös orpo, hänestä tehdään upseerien palvelija, ja hänen osansa on traaginen, hän joutuu lääkintäupseerin hyväksikäyttämäksi. 

Sodn lopputulos: saksalaiset häviävät. Hamza saapuu Sansibariin (paikkaa ei mainita nimeltä, mutta sinne mennään laivalla, matkaa kuvataan aika pitkään). Hamza on yksin ja vailla asuntoa, mutta pääsee varastoon töihin, hän tutustuu Khalifaan ja saa asunnoksen Khalifan vaatimattoman piharakennuksen. Afiyan kasvatus etenee, ja hän tulee ikään, jossa hänelle etsitään aviomiestä. Hamza on häneen ihastunut, molemmat ovat orpoja, ja kokeneet kovia niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hamzan työmarkkina-arvoa nostaa se, että hän osaa lukea, ja lisäksi osaa hyvin saksaa.  

Hamza ja Afiya saavat toisensa, ja lapsen, joka saa  nimekseen Ilyas. Myöhemmin hän seuraa setänsä jälkiä Saksassa ....

Gurnahin Afterlives tarjoaa paljon tietoa Itä-Afrikan luonnosta, ja asukkaista, sekä siirtomaahistoriasta. Romaanin lukeminen lisää ymmärrystä siirtomaasysteemin aiheuttamista ongelmista. Saksalaiset mainitaan tehokkaiksi, ja he rakentavat teitä, klinikoita ja perustavat kouluja. Kaikki kuitenkin tapahtuu saksalaisten alaisuudessa, ja paikallset pakotetaan siirtomaaherrojen palvelijoiksi. Ilyas vanhempi joutuu vaikeuksiin Saksassa sen rotulakien vuoksi ...

*****
Abdulrazak Gurnah saapui Britanniaan Sansibarista vuonna 1968 pakolaisena vallan vaihduttua Zanzibarissa. Zanzibar oli itsenäistynyt brittivallasta 1963. Britit taas olivat "vapauttaneet" saaret arabien orjakaupalta, jonka jälkeen britit taas hallinnoivat saaria, monien vaiheiden jälkeen Sansibarin saaret kuuluvat nyt Tansanialle.

Gurnah pääsi elämään kiinni, pääsi töihin yliopistoihin sekä Englannissa että 1980-luvun alussa myös Nigeriassa. Hän on julkaissut kymmenen romaania. Gurnah työllistyi ja lopulta akateemiselle uralle ja kirjailijaksi. Gurnahin "ensimmäinen kieli" on swahili, mutta hän kirjoittaa englanniksi, mikä on nykyisinkin postkolonialistisessa kirjallisuudessa yleistä.

Helmet lukuhaasteen kohta 33 rastittuu, kun tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan.

Robert van Gulik: Kiinalaiset naulamurhat

 

Robert van Gulik: Kiinalaiset naulamurhat, alkuteos The Chinese Nail  Murders 1961, suomentanut Kristiina Rikman, WSOY SaPo n:o 160, vuonna 1974, sivumäärä 221.

Hollantilainen Robert van Gulik (1910 - 1967) kirjoitti yhteensä 20 dekkaria Tuomari Deestä, joka on historiallinen henkilö. Tuomari Dee eli vuosina 630 - 700. Hän palveli maaseututuomarina ja vaikutti myös Tang-keisarikunnan sisä- ja ulkopolitiikkaan. Tang-Dynastia oli jakanut maan piirikuntiin. Lainkäyttö perustui kahteen lakikirjaan eli rikoslakiin ja hallintolakiin. Robert van  Gulik toimi diplomaattina Kauko-Idässä, ja käänsi teoksen Tuomari Deen tapauksista. Myöhemmin hän kirjoitti Tuomari Deestä dekkareita, joissa siis tuomari Dee oli päähenkilönä. Olen aiemmin blogannut dekkarista Kummitusluostari. 

Tämä kirja kertoo Tuomari Deen uran alusta ja siitä, miten hän selvitti hyvin dramaattisesti neljä murhaa eli päättömän naisen murhan, nyrkkeilymestari Lanin myrkytysmurhan ja kaksi erillistä naulamurhaa Pei-Chewin maakunnassa. Pei Chew on valtakunnan pohjoisosassa, alue oli vallattu hiljattain tataareilta, ja siellä oli rauhatonta. 

Murhien tapahtuma-aikana on talvi ja kylmä, maassa on lunta. Ensimmäisessä murhatarinassa antiikkikauppias Pan Fengin vaimo löytyy päättömänä ilman vaatteita kotoa, Pan Feng on poistunut kotoa säkki kädesssään. Vaimon veljet löytävät ruumiin, ja tulevat kertomaan asiasta Tuomari Deelle, joka aloittaa tutkimukset.  Tutkimuksissa Dee pystyy todistamaan, että aviomies Pan Fang on syytön, mutta ei vielä tiedä, kuka on tekijä. Juttuun liittyy pelivelkoja, haureutta ja viekkautta. Juttu perustuu van Gulikin mukaan 1200-luvulla julkaistuun rikostapaukseen, josta on eri versiota. Kun tuomari yrittää ratkaista murhamysteeriä, tapahtuu uusia rikoksia. Nyrkkeilymestari Lan murhataan kylpylässä, hänen teehensä on laitettu myrkytetty jasmiininkukka. Tuomari aavistaa rikollisen, ja hänet otetaan kiinni, mutta todisteet puuttuvat. 

Robert van Gulikin dekkarit ovat yllätyksellisiä. Pienistä tapahtumista tulee isoja, kulisseissa on intohimoa, ahneutta ja vihaa, joka purkautuu murhina. Juttujen ratkaisut ovat yllättäviä, paljon kulutetaan myös sivupolkuja, on vääriä luuloja ja todisteita puuttuu. Tilanne menee jo niin hankalaksi, että Tuomari Deen koko ura on vaakalaudalla.  Tuomarilla on oma lähipiiri. Vaimoja on kolme, ja kahdella vanhimmalla vaimolla on lapsia, kaksi poikaa ja tyttö. Lisäksi Deellä on oma henkilöstö, joka etsii todisteita ja he tutkivat asioita. Liikkuessaan Dee käyttää kantotuolia. Tämä dekkari päättää tietyn ajanjakson Deen työuralla, tämän jälkeen Dee siirtyy pääkaupunkiin, jossa hän toimii korkeimman oikeuden puheenjohtajana.

Robert van Gulikin Kiinalaiset naulamurhati pitää lukijaa pinteessään loppuun asti, (siksi en paljasta tapahtumista enempää).

*****
Juhani K:n sivuilla on blogannut Naulamurhista TÄÄLLÄ.

Helmet lukuhaasteen kohta 42 rastittuu, kun tässä asutaan kommuunissa.

Eve Hietamies: Yösyöttö

 

Eve Hietamies: Yösyöttö, Otava 2010. MiKi -minikirja 2013, sivumäärä 696.

Kirjan päähenkilö Antti Pasanen on joutunut yllättäen ja yksin outoon maailmaan, jonka keskipisteenä on vauva, Paavo Pasanen. 

Isälle on vauvassa kaikki uutta, syöttäminen, kylvetys, nukutus, pukeminen, vaipat, koliikki, hampaiden tulo, ja sairastelu. Vauvan kanssa olo on palkitsevaa, mutta yöunet ja oma aika jäävät vähiin.

Antin kumppani Pia on oirehtinut jo odotusaikana, ja lähtenyt taksilla pois Kätilöopistolta, palannut kotiin sekavana ja lopulta hänet viedään ambulanssilla pois.  Antti on kaksin Paavon kanssa, maailmassa, jonka mies harvemmin ypöyksin kohtaa. Yksinhuoltajalla on  valtava vastuu vauvasta ja Antti on valmistautunut käymään töissä lehdessä ja olla vain mukana vauvan hoidossa, mutta niin, että päävastuu vauvasta on Pia-äidillä. 

Teos on on ollut suosittu, ja siitä on tehty elokuvakin, jota en ole nähnyt. Kirjan miljöö on rakennettu otolliseksi Antin yksinäisyydelle- Antin äiti on kuollut, ja Antin isä huolehtii Antin synnytyksessä vammautuneesta Janne-veljestä. Pian vanhemmat asuvat Espanjassa. 

Antti verkottuu naapurin Reposen perheen kanssa. Anna hoitaa välin Paavoa, ja Annan Ilkka mies pitää seuraa Antille. Ilkka sanotaan äijämäisesti Reposeksi, ja hän on poliisi. Annan ja Ilkan avioliitto on hyvä, ja siinä on paljon rakkautta ja lapsia. Antin avioliitto on ollut vaikea. Kyse on ollut kahdesta yksilöstä, Pialla on ollut ankea lapsuus ja nuoruus. Reposen poliisin kanssa vaihdetaan ajatuksia. Antti tukeutuu paljon neuvolan Ullaan ja  käy ainoana isänä neuvolan vertaisryhmässä, missä on äitejä ja vauvoja. Vanhempi-lapsi ryhmässä Antti tutustuu Enni-äitiin ja Kerttu-vauvaan.

Tarinan kuluessa Paavo kasvaa parivuotiaaksi, Antti tutustuu äitiryhmään, joka käy lähipuistossa, ja joutuu kuuntelemaan äiti-läppää.

Kirjassa on yllättävän tefloninen pinta, vaikka se käsittelee yllättävän kipeää asiaa, eli äidin psyykkistä oirehdintaa, ja aviopuolison sekoamista, ja tilannetta, missä äiti hylkää lapsensa.

Kirja oli helpolukuinen, ja sen luki nopeasti. Siinä oli paljon huomioita vauva-arjesta. Se on jonkin verran ilkeä. Siinä puhutaan finninaamaisista alokkaista, miestisseistä, ja läskeistä. Äideillä on minusta hieman ilkeät liikanimet. Puolukka-Pihla, Nelli-Tupperware, Linda-väsynyt ja Julia-Kauppakassi.

Useimmin tai kun itse olin hiekkalaatikolla ihmiset olivat Paavon isä, Kertun äiti, Pietarin ja Wilman äiti. Olen pohtinut olinko erilainen vanhempi, vai vain huonomuistinen, mutta en koskaan rutissut yövalvomisista, koliikeista, lasten leikkimisistä, tai siihen, että piti leikkiä lapsen kanssa, toisaalta en ollut yksin, mutta lapsia oli enemmän kuin vanhempia.

Eve Hietamiehen Yösyöttö avaa trilogian, joka jatkuu Tarhapäivällä ja Hammaskeijulla.

Yösyötön on blogannut myös Elina.

Eve Hietamies (s. 1964) on suomalainen toimittaja, kirjailija ja käsikirjoittaja. Olen blogannut häneltä teoksen Teräsmiehen morsian.

Goscinny -Sempe: Nikke on paras

 

Goscinny - Sempe: Nikke on paras, Pikku Niken uudet seikkailut 2, alkuteos Histoires inédites du petit Nicholas 2004, suomentanut Anna-Maija Viitanen, WSOY 2006, sivumäärä 330.

Nikke-tarinoiden tekstistä vastasi René Goscinny (1926 - 1977) ja tarinat on kuvittanut Jean-Jacques Sempe (s. 1932). Vuosina 1959-1966 parivaljakko teki tarinan viikottain Sud-Ouest Dimanche - sanomalehteen, aiemmin julkaistiin  viisi hulvatonta Nikke- kirjaa ( Nikke ja kaverit, Nikke ja Nenä,  Nikke ja kostajien sakki, Pikku Nikke, sekä Nikke kesälomalla).

Rene Goscinnyn kuoleman (5.11.1977) jälkeen 2000-luvulla julkaistiin Nikke-tarinoita, joita aiemmin ei ollut kirjoissa. Kirjan esipuheen on kirjoittanut tytär Anne Goscinny, Annen äiti kuoli ennen julkaisua, mutta kuvittaja Sempé oli aktiivisesti mukana. Teos Nikke on paras sisältää kolmasosan noista julkaisemattomista tarinoista.

Nikke on paras viittaa avausjuttuun, jossa Nikellä on oikeinkirjoituksessa vain seitsemän väärin (ranskaa lienee vaikeampi kirjoittaa kuin suomea?).   Nikke on huono koulussa, ja hänen luokkansa priimus on silmälasipäinen Albert, jolla on seitsemän virhettä ja lisäksi puuttuu i:n piste. Opettaja kehuu Nikkeä ja Nikke saa maistaa priimukseen kohdistuvaa kateutta: kaverit karttelevat, eikä isäkään osta luistimia, minkä on joskus luvannut ostaa, jos Nikke olisi jossain paras. Minua haittaa tässä opuksessa viittaukset selkäsaunoihin, lisäksi vanhemmilla on jatkuvasti riitoja. Isä hiiltyy Niken kysymykseen luistimista ja äiti tulee keittiöstä:

-Mitä nyt taas? äiti kysyi. 

Silloin minä selitin, että isä oli sanonut että saan selkääni. 

- Aika erikoinen tapa kannustaa poikaa, äiti sanoi. 

- Niin, minä sanoin , jos en saa luistimia, en kannustu yhtään.
-Mitä luistimia, äiti kysyi
-Ilmeisesti minun täytyy maksaa tästä sanelutehtävästä luistimilla
-Ponnistelu kannattaa  palkita, äiti sanoi
-Onneksi Niken isä on miljonääri, isä sanoi, ostan mielelläni luistimet palkinnoksi seitsemästä oikeinkirjoitusvirheestä
En tiennytkään, että isä on miljonääri. Täytyy kertoa Jorille, joka puhuu aina puhuu rikkaasta isästään ..  ....s16

Tuo sananvaihto on tosin loppuosiltaan hyvin hauska, ja tilanne tarinassakin palautuu ennalleen, kun Nikke saa matematiikan kokeesta nollan, ja isä vie hänet  elokuviin. Mutta muissa jutuissa on enemmän uhkailua. 

Kirjassa on tarinoita naapureista.  Bledurt ostaa kroketin. Isän ja Bledurtin peli menee tappeluksi ja mailamiekkailuksi. Nikke ihmettelee, mihin palloja tarvitaan? Bledurt ja Niken äiti järjestävät yllätyksenä Niken isän synttäreitä. Isä on  myöhässä, ja kiroaa sisään tullessaan läskimaha Bledurtin rotiskoauton olevan talon edessä. Ei kivaa kielenkäyttöä ja Bledurt suuttuu. Nikke leikkii Ann-Marien kanssa ja leikki sujuu hyvin, mutta Ann-Marie päättää leikkien säännöt. Nikke joutuu kärräilemään myös Mercellin vauvaa. Äiti puhuu pikkuveljen tilauksestakin. Juttuja on kaikenlaisia, Niken äiti kadottaa Niken tavaratalossa, ja toisessa jutussa Nikke löytää pudonneen lompakon, ja haluaa palauttaa sen poliisilaitokselle, josta isä on hieman pahoillaan. Isä  uhriutuu monesti työntekemisestään, kun äiti auttaa Nikkeä ristisanatehtävässä, ja mainitsee sanan soopeli, kun kysytään turkkia, isä saa kyynis-depreessisen kohtauksen. Isä vie myös Niken työpaikalleen. Nikke tekee paperilennokkeja isän sopimuksesta, joten se joudutaan konekirjoittamaan uudestaan, Niken toimistoon tulee Henrin isä, ja Nikke ja Henri tappelevat koulussa, ja lopulta Henrin isä vetää sopimuksen pois firmasta.

Lomalle lähdetään Bretagneen, ja mennään junalla. Tällä kertaa kanssa matkustajilla on kestämistä Niken perheen touhuista. Nikke huomaa, että vastapäinen mies lukee kirjaa, jonka sivua ei käännä koko junamatkan aikana.

Niken vanhemmat jättävät Niken kotiin, kun menevät kahdestaan syömään. He ovat tulleet tulokseen, että Nikke on kypsä olemaan yksin. He tekevät tarkastussoiton, ja rientävät takaisin, kun Nikke ei vastaa. Nikke on nukahtanut ja äiti toteaa, että he eivät ole kypsiä jättämään Nikkeä yksin. 

Nikke käy myös eläintarhassa, kaverit ovat kylässä ja hammaskin lähtee.

Nikke on paras sisältää kolmasosan Histoires inédites du petit Nicholas  -teoksesta. Osa jutuista eivät minusta ole niin hauskoja tai kepeitä, joten ymmärrän, että nämä jutut eivät ole mahtuneet viiiteen kokoelmakirjaan. Tämä kirja kuitenkin syventää tietämystä Nikke-sarjan luonteesta ja monesta henkilöstä. Kloku on jäänyt lastentarhassa luokalleen, ja on luokan vanhin. 

Ensimmäinen osa suomeksi käännetystä  ranskankielisestä teoksesta Histoires inédites du petit Nicholas on Nikke palaa lomilta ja kolmas osa on Nikke vauhdissa  josta siis bloggasin syyskuussa, sillä tämä kakkososa on minusta huonoin,

Alistar MacLean: Karhusaari

 

Alistar MacLean: Karhusaari alkuteos Bear Island,  suomentanut Seppo Loponen, WSOY 1971, sivumäärä 319.

Karhusaari on skottikirjailija Alistar MacLeanin (1922 - 1987) jännäri arktiksilta vesiltä. Ikäloppu alus Aamuruusu kyntää Barentsinmerta kokka kohti Karhusaarta, jossa aiotaan filmata. Laivassa on Olympus Productionsin henkilökuntaa, näyttelijöitä, ohjaaja, tuottaja, ja laivan henkilökuntaa. Tarina alkaa illallisella. Italialainen Antonio poistuu hyttiinsä, ja löytyy sieltä myrkytettynä. Laivan lääkäri tohtori Marlowe alkaa selvittää myrkytystä. Samoilla illallisilla kuusi muutakin sai myrkkyä, ja vainajia on kolme. Marlowe alkaa tutkia, miten myrkyttäminen on tehty. Hän itse pelastuu täpärästi omasta kuolemastaan, kun pidättäytyy whiskystä, joka on myrkytettyä. Myrkky-whiskyä juonut mies katoaa. Tilannetta mutkistaa, sillä radio on hajotettu. Laiva ankkuroidaan karulle ja kallioiselle Karhusaaren Sörhanan satamaan. 

Karhusaari sijaitsee Huippuvuorten eteläpuolella, se on karu kallioinen saari, joka kuuluu Norjalle. Retkikunta on matkalla lokakuussa, eli monen kuukauden kaamos on alkamassa. Karhusaaressa on rakennuksia, johon majoitutaan, ja aletaan kuvata ...

Alistar MacLean on hämäyksen mestari. Alkuun lukija ei tiedä, missä mennään, matkalla on aivan muita tarkoituksia kuin kuvausreissu. Filmijoukkiosta kuoriutuu pikku konnia, konnia ja yksi pääkonna. Myös Marlowella on toinenkin ammatti, hän on brittiviranomainen.

Tarina tapahtuu ensimmäisen kuumatkan jälkeen joko lokakuussa 1969 tai 1970. Kirjan mätien mulkeroiden lonkerot ja juuret ovat natsiaatteessa ja tähtäimenä natsien kulta. MacLeanilla on takataskussaan paljon muita yllätyksiä.

Olen blogannut teosparin Navaronen tykit ja Navaronen haukat tarinat tapahtuvat toisen maailmansodan aikana, ja natseja vastaan niissäkin taistellaan.

Macleanilla rikosten motiivi ja ratkaisu ovat yksioikoisia: "...täydellinen mielipuoli ja päättää päivänsä hullujenhuoneessa. ...... suljetaan tietenkin elinkaudeksi varmuusvankiloihin".  ss. 311-312.