Karl Ove Knausgård: Taisteluni - toinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni - toinen kirja, Min kamp 2009, suomentanut Katriina Huttunen, Like 2013, sivumäärä 1280, taskukokoinen Miki-kirja .

Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallinen teos Taisteluni, toinen kirja on jatkoa avausosasta (bloggaus). Karl Ove on saanut ykkösosan valmiksi 26.6.2008, ja hän aloittaa tämän 29.7.2008. Ykkösosa on käsitellyt norjalaisen kirjailijan varttumista opettaja-isänsä varjossa, jalkapalloharrastusta, mieheksi kasvamista ja vanhempiensa avioeroa. Isä on kuollut ja haudattu, mutta äiti elää ja on parisuhteessa. Tämän toisen kirjan aikana käsitellään Knausgårdin vanhempien suhdetta, myös asiaa jota Karl Ove ei ole ymmärtänyt, eli että äiti oli rakastanut Karl Oven isää.

Tämä osaa alkaa Ruotsissa Göteborgin lähellä, missä Karl Ove, hänen ruotsalainen vaimonsa Linda, ja kolme pientä lasta Vanja, Heidi ja John ovat lähteneet lapsettomien ystäviensä kesäpaikasta, ovat huvipuistossa, ja meno on lapsiperheille hyvin tuttua. Perhe asuu Malmössä, lapset ovat lastentarhassa, jossa vanhemmat vuorollaan hoitavat lapsia, myös Karl Ove, joka on lasten kanssa läsnä.

Teoksen pääpaino on kuitenkin Karl Oven nopea muutto Norjasta Ruotsiin Tukholmaan. Vanha avioliitto ja talo eivät merkitse, kun Ruotsi houkuttaa, maa jota kirjailija on aina katsonut ylöspäin. Vasta Tukholmassa hän tajuaa, että Norja ja Ruotsi ovat täysin erilaisia maita. Ruotsalaisuuden pinta on sileä, särötön, mutta maassa on kirjailijan mukaan piilossa eriarvoisuutta, asuinalueet ovat eriarvoisia. Eriarvoisuus rehottaa, mutta kaikki puheen tasolla on hyvin, jokainen on tasa-arvoinen. Isompi houkutin KO:lle on kirjailija Linda, jonka Karl Ove on Norjassa tavannut. Linda ei osoittaudu niin suureksi pettymykseksi kuin Ruotsi. Hiljalleen heistä muotoutuu pari. Kumpikaan ei ole 'helppo luonne', eikä tilanne ole mutkaton, toisaalta Karl Ove on Ruotsissa vapaa kotikaupunkinsa ja kotimaansa paineista. Pari muuttaa yhteen, ja Linda alkaa odottaa esikoistaan, joka myöhemmin kastetaan Vanjaksi. Odotusaika, synnytys, ja vauva-aika on kuvattu isän näkökulmasta, ja itsekin olen kokenut asiat kolmeen kertaan. Molempien suvut ovat läsnä lasten arjessa, riippumatta siitä halusiko pari sitä tai ei.

Pari asuu Lindan äidin vuokra-asunnossa, joka on upea, mutta perheen onnea alkaa vainota alakerran naapuri, nainen, joka luultavasti on seuralaispalvelussa. Vakiovälein yhteenotot toistuvat, ja yhä rajumpina. Lopuksi tilanne kärjistyy, ja perhe muuttaa nelihenkisenä Malmöhön, jossa John syntyy.

Luultavasti kaikki, jotka lukevat tämän kakkososan lukevat koko sarjan. Itselleni oli antoisinta vauva-ajan kuvaus, sekä Karl Oven saapuminen Tukholmaan, monta tuttua paikkaa hän kuvaa: Dramaten, NK:n tavatalo, Kungsträdgården, Tukholman lautat, Skanssen ja monet muut paikat. Karl Ove käy ystävänsä Geirin kanssa keskusteluja norjalaisesta kirjallisuudesta runoilija Olav H. Haugesta ja nobelistista Knut Hamsunista. Ibseninin he väittävät pitäneen mitaleista, ja Strindbergin alkemiasta.

Knausgård kerronnassaan on säälimätön itselleen ja varsinkin läheisilleen. En itse viitsi kirjoittaa enkä kommentoida, mitä hän läheisistään kirjoittaa. Karl Ovella on sisäisiä lukkoja, ja tupakkaa kuluu paljon, hän myös ruotii läheisiään ja kertoo heidän vaiheistaan.

Knausgård kuvaa itseään araksi, mutta tunnustaa että hänen saamansa huomio julkaisuistaan on kuin huume. Hän sanoo, että kun hän on ihmisten kanssa, hän yrittää palvella ja miellyttää heitä sekä olla läheinen, mutta kun ihmiset ovat poissa ne eivät merkitse hänelle kovinkaan paljoa.

Detalji. Karl Ove ajaa ajokortin aikuisena, ja kuuntelee matkallaan Coldplayn uusinta levyä, jota ei voi sietää, mutta on hyvää kuunneltavaa matkalla. Luultavasti hän puhuu albumista Viva La Vida, tai sitä aikaisemmasta albumista  X&Y, jossa on yksi uran monista helmistä, eli Fix You löysin videon, ja on Tukholman suunnalla kuvattu.

*****
Norjalainen Karl Ove Knausgård (s. 1968) on tunnettu etenkin tästä kuusiosaisesta Min kamp -sarjasta.

Sofokles: Antigone

Sofokles: Antigone, WSOY 1910, suomentaja Kaarlo Koskimies.

Sofokleen Antigone on kreikkalainen tragedia, joka esitettiin ensi kertaa jo 440-luvulla eaa.

Antigone haluaisi haudata kotikaupunkiinsa Theebaan hyökänneen veljensä Polyneikosin ja jakaa aikeensa sisarensa Ismenen kanssa. Polyneikosin  ja tietenkin Antigonen ja Ismenen veli Eteokles puolustanut Thebaa. Kaikki neljä ovat Oidipuksen lapsia. Eteokles on myös kuollut, hänet on haudattu Theebaan sankarina.

Antigone puhuu Polyneikoksen hautaamisesta sisarelleen Ismenelle, joka ei siihen suostu, koska Theban kuningas Kreon on kuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt hautaamisen, koska Polyneikos on hyökännyt omaan kaupunkiinsa. Hyökkäyksen syy on pohjimmiltaan valtapeli. Kreon on astunut Oidipuksen jälkeen valtaistuimelle. Oidipus oli kuninkaana, mutta  Kreon vaati, että ruton hävittämiseksi kuningas Oidipuksen pitää selvittää, kuka oli murhannut edellisen kuninkaan Laioksen. Oidipus tapasi Teiresiaan, sokean tietäjän, ja lopulta Oidipukselle selvisi kauhea totuus, hän on tietämättään tappanut isänsä Laioksen ja mennyt naimisiin äitinsä Iokasteen kanssa. Totuus musertaa ja Iokaste tappaa itsensä, ja Oidipus puhkoo silmänsä, ja on nyt  jo kuollut. Parin neljästä lapsesta pojat ovat siis kuolleet.

Antigone onnistuu hautaamaan veljensä Polyneikosin, mutta hautaamisesta kerrotaan Kreonille. Kreon kysyy "Mitä sä virkat? Kenpä mies on juljennut?"  (Vainajaa multimassa, kylvänyt hiekkaa, uhritoimet suorittanut). Kuoro aprikoi, olisiko jumalain tekosia. Ruumis kaivetaan esiin, ja toisella yrityksellä Antigone jää hautaamisesta kiinni, ja joutuu enonsa tuomittavaksi, Kreon on siis Iokasteen veli. Antigone puolustautuu sillä, että kuolevaisen käsky ei kumoa jumalain vankkoja sääntöjä, vaikka näitä ei ole ylös kirjattukaan. Edelleen Antigone toteaa 'en vihaamaan ma luotu oo, vaan lempimään', johon Kreon vastaa, 'käy tuonelaan siis lempines sä, lempimään Heit'.

Ismene haluaa kuolla sisarensa Antigonen kanssa, vaikka ei ole ollut hautaamassa veljeään, ja on siis syytön. Ismene toteaa, että Antigonen kuolema jättää Kreonin pojan Haimonin ilman rakastettuaan. Haimon käy isänsä Kreonin kanssa keskustelun, myötäillen alkuun isäänsä, mutta tavoitteena vapauttaa Antigone. Haimon lähtee vihaisena Kreonille. Kreon päättää haudata Antigonen elävältä. Sokea tietäjä Teiresias varoittaa Kreonia, joka on uppiniskainen. Teiresias ennustaa  Kreonille, että sun omaa vertas sovitteeksi vainajain.

Tapahtumat etenevät nopeasti, hurmeissaan Haimon kuol', lisäksi Tuon neito raukan hirttyneenä heiluvan, paulaksi väätty sindon-huivi kaulassaan; eli rakastavaiset Haimon ja Antigone ovat oman käden kautta luopuneet elämästään, Eurydike Kreonin vaimo, ja Haimonin äiti on surmannut itsensä.

Tässä Kreon lausuu runomitassa:

Oi leppymätöntä Tuonen merta!
Himootko jo, surma, syyllisen verta?
Oi airut surkeiden sanomain,
Sano, ymmärsinkö sun oikein vain?
Sä kuollehen surmaat uudestaan!
Mitä kerroitkaan?
Mik' uusi hirmuinen tapaturma!
Vai minua tuhoamaan
Jo saartelee mua vaimoni hurmesurma?

(Kuningattaren ruumis näkyy näyttämön perältä.)

Näytelmä päättyy Kreonin valitukseen ja vinkumiseen.

Sofokleen Antigone on tragedia ja rakenteeltaan samanlainen kuin Sofokleen Kuningas Oidipus. Antigonen ja Haimonin rakkaus on syvää. Kreon kostonhimossaan ei tajua, että yhteisön sääntöjen mukaan kannattaa elää, haudata kuolleet, ja suosia eläviä, niin myös elämän harmonia säilyisi.

******
Sofokles (n.496 eKr - 406 eKr) oli antiikin yksi suurimmista näytelmäkirjaililijoista, hän on kirjoittanut näytelmät myös Oidipuksesta ja Oidipus Kolonoksessa sekä Elektrasta.

Antigonen luin Projekti Lönnrotin kautta, e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen. Yläkuva on omatekoinen tekele.
Hannele on blogannut Antigonesta Göteborgin festivaaleilla TÄÄLLÄ
Osallistun tällä johonkin kategoriaan Gregoriuksen Shakespearen sisaret haasteeseen.

Peter Handke: Suuri putous

Peter Handke: Suuri putous 1981, alkuteos Der Grosse Fall 2011, suomentanut  Arja Rinnekangas, Lurra Editions 2013, sivumäärä 192.

Peter Handken romaani Suuri putous kertoo nimettömäksi jäävän vanhemman miesnäyttelijän SIITÄ päivästä, "joka päättyi Suureen putoukseen". Näyttelijä vaeltaa kaupungin läpi mietiskellen koko päivän valmistautuessaan viimeiseen rooliinsa amok-juoksijana.

Mies herää ukkoseen ja salamiin, ja mies on yöpynyt nuoremman naisen lakanoissa. Nainen on lähtenyt töihin ja mies syö aamupalaa. Ilmenee, että miesnäyttelijän isä oli laatoittaja, ja opetti ammattinsa pojalleen. Suurella näyttelijällä on edelleen laatoittajan tavat. Näyttelijän ura on päätepisteessä, ja ura ollut tavanomainen: teatterista, elokuviin ja sitten motivaatio ja luomisvoima katoaa. Aamuvapinaa on. Näyttelijä on Yhdysvalloissa viimeisen roolinsa vuoksi, AMOK-juoksijaa pitää näytellä.

Suuri putous tarkastelee miesnäyttelijän tekemistä ja havaintoja. Mies tiskaa, imuroi, ja lähtee asunnosta, ja menee metsään, ja siellä Peter Handke tai hänen sankarinsa pohtii kuvitteellista Erehtymisluontopolkua: "Erehdyksen, erehdyksessä löytämisen arvoisena pidetyn, erehdyksen aiheuttajan perusteellinen tarkkailu erehdyksen sisäistämisen jälkeen. - Ja mitä oli odotettavissa sen kaltaisesta erehtymisen tarkkailusta? Eivätkö ne erheelliset asiat, koivun kaarna, kiilto - "kissankulta" -, herhiläispesä, hiirenharmaa, repaleinen, tarkemmin katsottuna olleetkin täysin arvottomia? Ei ne edustaisivat tiettyä arvoa. Se nopea hetki, joka seuraisi erehtymisen tunnistamista ... s.43 tässä vaiheessa moni muu lukija tajuaisi erehtyneensä, ja pistäisi kirjan kiinni. Lisäksi luulen kääntäjän erehtyneen, sillä koivussa on minusta tuohta - tai kaarnaa käytetään yleensä männyn ja kuusen kuoren eli "kaarnan" kuvaamisen, koivussa on  tuohta.

Miehen matka jatkuu metsässä, missä nähdään ja kuullaan räyhäävä mies, marjanpoimijoita ja sienestäjä. Matkalla kaupunkiin mies havannoi nuoria pareja, ja sitten  muistelee erästä naapuria, ja siitä tulee mieleen naapurisodat, jotka alkavat tavaroiden tuhoamisella.

Jotkut mieltävät Peter Handken vaikeaksi kirjailijaksi. Tässäkään ei yhtään ihmistä nimetä, mutta kuvauksissa käytetään filmivertauksia. Hahmoja kuvataan milloin Charlie Chaplinin elokuvien kautta, milloin Jacques Tatin. Puhutaan pelastumisesta ja uhrautumisesta, Clint Eastwoodilla, ja John Fordilla luodaan visuaalisia mielikuvia. Päähenkilön viimeinen osa on näytellä miehen amok-juoksu. Hän pohtii osaansa varten Robert de Niroa elokuvassa Taksikuski. Osasta on tuleva vimmaisempi kuin Travis Bicklen verinen juoksu?

Se kuinka osa onnistuu, ja miten juoksu maittaa jää epäselväksi, ja monimerkitykselliseksi, kuten Handkella usein. Lukeville ihmisille ei tarvitse kaikkea pureskella valmiiksi.

Ulla bloggasi tästä kirjasta näin.

Teemoja
Kirjassa on monia teemoja, mutta käsittelen vain yhtä, sitä kuinka vähän lähimmäinen pystyy vaikuttamaa toiseen ihmiseen. Näyttelijä kertoo, että nainen jonka luona hän yöpyi rakastaa tätä, mies ei rakasta vaimoa. Emme pysty vaikuttamaan toisen rakkauteen emme edes tekemällä hyvää tai pahaa.  Näyttelijän vaimo on kuollut, hän on ollut seikkailija, asiaan johon näyttelijä ei ole voinut vaikuttaa. Äidin jalanjäljissä porhaltaa poika, jonka isä aavistaa olevan vaikeuksissa. Poika on ollut Alaskassa. Isä lähettää paperikirjeen hänelle miksi? Miksi juuri "tänään". Suunnitteleeko mies omaa juoksuaan. Amok-juoksu on väkivaltainen, mutta juoksu voi tähdätä myös oman itse väkivaltaiseen loppuun? Kuinka vähän lähimmäiset pystyvät vaikuttamaan toisten pakkomielteen omaisiin tekoihin, oletuksiin maailman tilasta ja elämästä. Pidämme kiinni joistain käsityksistä.

Ote harhasta ei kirpoa edes suuren pudotuksen partaalla.

...
Hän seisoi, ja seisoi, ja seisoi. Kolmas nälkä, se  suuri nälkä
Oli aika aloittaa toinen rauhallinen juoksu.

Sen sijaan. Suuri Putous.

Great Falls Montana 2011.

****
Peter Handke (s. 6.12.1942) on itävaltalainen kirjailija, joka voitti vuoden 2019 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Handkelta on suomennettu yhteensä 11 teosta. Handken isä on saksalainen sotilas ja pankkivirkailija ja äiti sloveeni vähemmistöä. Peter Handke asui vuodet 1944 - 1948 Berliinissä, ja siinä osassa, joka oli 1945 lähtien Neuvostoliiton valvonta-aluetta. Handke muutti sittemmin Itävaltaan. Olen blogannut Barnberättelse -teoksesta täällä.

Frances Hodgson Burnet: Kadonnut prinssi

Frances Hodgson Burnet: Kadonnut prinssi, alkuteos The Lost Prince, 1915 Suomentanut Toini Swan, NTK nro 8, neljäs painos 1975, sivumäärä 265.

Kirja alkaa Lontoon rähjäisiltä kujilta, jonne 12-vuotias Marko Loristan on isänsä kanssa muuttanut. Marko on tottunut jatkuviin muuttoihin maasta toiseen, Markon isä kertoo, että he ovat samavialaisia, ja heidän sydän sykkii Samavian puolesta, kuten Samavian puolesta ovat heidän miekkansa, katseensa, ajatuksensa, henkensä ja elämänsä. Marko ei saa paljastaa, että on Samaviasta, eikä Marko saa puhua maan kieltä. Isän kertoman tarun mukaan, Samaviassa oli viisisataa vuotta sitten ahne kuningas, joka ajoi toimillaan maan sekasortoon, ja yritti surmata kruununprinssi Ivorin, joka pääsi pakenemaan ja ehkä maanpakoon. Pian uusi kuningas syöstiin vallasta ja surmattiin, ja ahneet vallanpitäjät vaihtuivat usein. Samavian laillinen monarkkiFedorovitshin kuningassuku näyttää kadonneen, ja vallasta kamppailevat Maranovitshit ja Jarovitsihit. Samavia on uutisotsikoissa Lontoossakin, missä Marko havaitsee kuninkaan linnassa samaviaa osaavan ihmisen, ja kadulla raajarikkoisen pojan Rotan, joka tuntuu tietävän Samavian asioista. Hän ystävystyy Rotan eli Jim Ratcliffin ja hänen kumppaniensa kanssa, jotka myös tietävät Samaviasta. He perustavat salaisen "puolueen" Liiton ja leikkivät sotaa.

Frances Hodgson Burnet on kuuluisa lähinnä tyttökirjoistaan Salainen puutarha ja Salainen puutarha joka kertoo pojasta, sekä kirjasta Pikku lordi jossa on hieman samanlainen asetelma. Tämä tarina päättyy Markon ja Rotan saapuessa Samaviaan. Kirjan jännite onkin, kuka on kadonnut prinssi, ja miten mahdollinen vallanvaihdos voi toteutua.

Juonipaljastuksia älä lue
Rotta muuttaa Loristaneille, kun hänen juoppohulluisä kuolee. Rotta tottuu Loristanin perheen tavoille, ja harjoittelee kainalosauvoilla kävelyä, ja kertoo näkemyksistä tunkeutua Samaviaan. Samaviassa riehuu sisällissota, jossa maranovitshiläiset ja jarovitsihiläiset kamppailevat kruunusta. Kadonnut prinssi on löytynyt, fedorovitshiläiset suunnittelevat prinssin paluuta, jota taas muut ryhmät yrittävät estää. Marko joutuu urkkijoiden vangiksi, mutta pelastuu vankeudesta paljastamatta tietoja. Marko ja Rotta saavat tehtäväkseen välittää salasanomaa pisin Eurooppaa määrätyille yhteyshenkilöille, urkkijat ovat heidän kannoillaan ja Markolla on heistä harmia. Kaksikko kokee huikeita seikkailuja, kun Marko välittää valituille henkilöille viestin: "Lamppu on sytytetty". Ranskasta, Itävaltaan, ja Unkariin, tie vie lopulta Samaviaan, missä Marko näkee aseseppien täyttämät luolat täynnä aseita, ja viimeinen viesti papille. Pojat palaavat kotiin, mutta isä on poissa, ja Samavian "valekuningas" Mikael  Maranovitsh on surmattu. Tässä isänmaallisessa tilanteessa Loristanien  vuokraemäntä rouva Beedle ahdistelee, niinkin vähäpätöisellä asialla kuin vuokralla, jonka samavialaiset lupaavat kärttyisästi joskus maksaa. Samaviassa taistelut etenevät, ja uutiset kertovat, että prinssi on palannut, ja kruunataan kuninkaaksi. Marko ja Rotta matkustavat uudestaan Samaviaan, ja kruunupää on Markon yllätykseksi hänen oma isänsä, ja hän on nyt prinssi.

Teos Kadonnut prinssi kasvaa loppua kohti kuvaukseksi vallanvaihdosta, ja Markolla on oma osansa asiassa. Markon isä pitää paljon piilossa suojatakseen poikaansa urkkijoilta ja itseltään. Loppuun asti hänelle ja lukijalle on epäselvää kuka on prinssi, mutta oli siis Marko.

****
Frances Hodgson Burnett (1849 - 1924) oli englantilainen kirjailija, Kadonnut prinssi on hänen laajasta tuotannosta viimeisimpiä, ja luultavasti viimeinen, joka on suomennettu. Minusta se sopii lapselle edelleen varsin hyvin ja miksei kyyniselle kirjabloggaajallekin, vaikka kirja on toisaalta ennalta arvattava ja kliseinen, mutta lapsi ei ole lukenut ennen tällaisia kirjoja, eli on huikea seikkailu.
Olen blogannut hänen kirjoistaan
Pikku prinsessa
Salainen puutarha
Pikku lordi
Näistä kaksi ensimmäistä ovat loistavia ja Pikku Lordi ja Kadonnut prinssi ovat teoksia joista myös  kyyninen kirjabloggari pitää.

Mika Waltari: Tähdet kertovat, Komisario Palmu

Mika Waltari: Tähdet kertovat, Komisario Palmu! WSOY 1962,  Bon-pokkari 2016, sivumäärä 295.

Tähdet kertovat Komisario Palmu! on kolmas Mika Waltarin kirjoittama, koska kaksi aiempaa 1940 kirjoitettu Komisario Palmun erehdys sekä 1939 kirjoitettu Kuka murhasi rouva Skrofin oli siirretty onnistuneesti valkokankaalle ensin vuonna 1960 Komisario Palmun erehdys ja vuonna 1961 Skrof -tarina nimellä Kaasua komisario Palmu, sitten tehtiin vielä kolmas komisario Palmu elokuva Tähdet kertovat, komisario Palmu. Neljäs Palmu-elokuva Vodkaa komisario Palmu ei ollut enää Mika Waltarin kirjoittama. Tähdet kertovat komisario Palmu on kirjoitettu ensin käsikirjoitukseksi ja sen jälkeen kirjaksi, jota nyt arvioin. Dekkarissa on paljon hyviä oivalluksia, 1960-luvun  nuorison esiinmarssi ja sen herättämä pahennus on hyvin tallentunut, on lättähattuja, nahkatakkeja ja piukkapöksyjä.

Tarina alkaa syyskuun lopulla neiti Kaino Pelkosen (49 v) koiranulkoilutuksen kuvauksella. Hänellä on Skotlannin terrieri, jonka nimi on Turva Toveri of Abercombie-Cooke. Koira on vapaana ja  löytää kasvoista ruhjotun ruumiin Helsingin Tähtitorninmäeltä Haaksirikkoisten patsaan vierestä. Neiti Kaino Pelkonen tapaa Tähtitorninmäellä myös miehen, joka ei halua odottaa poliisia eikä halua sanoa nimeään.

Lehdistö saa vihiä tapahtumasta, ja murhaa luullaan lättähattujen tekemäksi pultsarin tapoksi, varsinkin kun puiston liepeillä on varastettu auto ajettu mäsäksi, ja puhelinkioski on hajotettu. Iltalehden jutun perusteella tämän tarinan kirjoittaja lakimies ja rikospoliisin va. päällikkö Toivo Virta saa lehdistön kimppuunsa. Komisario Palmu ottaa esimiehensä Virran suojiinsa, ja tuttu kolmikko Palmu, Kokki ja Virta alkavat tutkia tapausta. Patologi huomaa, että ei ole mistään puliukosta kysymys, seuraavaksi lättähatuilta löytyy Kaivopihalta kaukoputki. Seuraavaksi yleisöltä tulee vihje, vainaja on Fredrik Nordberg. Nordbergin kanssa asuu hänen veljentyttärensä Saara Maria Pohjanvuori, joka seurustelee nahkatakki Ville Valkosen kanssa. Ville on ollut lastenkodissa, eikä käy koulua, Ville vihaa auktoriteetteja. Dekkarissa lehdistö painaa päälle, ja irvailee rikospoliisia ja sen johdossa olevaa Virtaa. Ville pidätetään kuulusteluja varten, ja Virta on varma, että Ville on syyllinen, joka tunnustaakin, mutta lopulta vain puhelinkioskin hajottamisen. Palmu sen sijaan on varma, että Ville on syytön. Palmun mielestä "kylmäverinen murhaaja on yhteiskunnan pahin tuhoeläin" s.213, ja Palmu aikoo pitää todellisen murhaajan hyväuskoisena.

Juonen avaamista (älä lue)
Dekkari on varsin moderni, sillä kummallakaan alussa epäilyillä ei ole mitään tekemistä murhan kanssa, eikä murhaajaa ole esitelty. Poliisit tajuavat vasta sivulla 100, että murhatun kaukoputki on viety. Palmu tajuaa, että Haaksirikkoisten patsaan vieressä on ollut kaukoputken jäljet. Koska vainaja oli ostanut asunnon, ja väittänyt että raha-arpajaisvoitolla, niin arpajais-asiaa tutkitaan. Päävoitto oli mennyt Rovaniemeen. Palmu tajuaa, että kaukoputkesta on nähty murha, ja niin -vasta dekkarin loppuvaiheissa- tiedetään kenen kuolemasta on kyse. Ajan henkeen puhutaan Leif Wagerin laulamasta Tähdet kertovat -kappaleesta. Pian ollaan jäljillä. Rikkaan suvun jälkeläinen Maire Vadenblick on pudonnut parvekkeelta. Dokumenttien mukaan paikalla on ollut vieraita, ja Mairen aviomies majuri Gustaf  Vadenblick, sekä vainajan sisar Annika Melkonen. Maire on Melkosten sukua, joka on melkoisen rikas. Melkosten yhtiötä johtaa vuorineuvos Aarne Melkonen. Mairelle on viina maistunut, ja  kuolema on kuitattu itsemurhaksi.

Palmu, Kokki ja Virta tekevät vierailun majuri Vadenblickin kaupunkiasuntoon, joka näkyy Tähtitorninmäeltä kaukoputkella. Majuri, majurin 12-vuotias poika, ja Mairen sisko Annika Vadenblick ovat maaseudulla kartanossa, jonne kajahtanut majuri rakentaa omaa bunkkeriaan Sudenpesää. Poliisikolmikko suuntaa kartanoon majurin poika ampuu variksia, ja mielellään muutakin kuten tontille tulevia vieraita. Kun Palmu ojentaa poikaa, hän kantelee isälle, ja pyytää "tuo äijä löi minua, tapa se". Majuri Vadenblick sotahullu maaninen, sadistinen sovinisti-narsisti, joka haalii Melkos-yhtiön osakkeita. Vadenblickillä on jo aikatukku osakkeita, Mairelta niitä on saatu lisää. Lisäksi majuri on iskenyt kyntensä Mairen sisareen Annikaan. Melkoinen mies. Melkosyhtiön johtaja puolestaan tekee yhteistyötä poliisin kanssa.

Kirjan ratkaisu on paljon dramaattisempi ja raaempi, majurin poika, ja Annika kuolevat. Hullu majuri saadaan elävänä. Hyville käy hyvin. Neiti Kaino Pelkonen löytää salaperäisen miehen jonka tapasi Tähtitorninmäellä, joka ei halunnut vaarantaa liikematkaansa Yhdysvaltoihin. Ville Valkonen täyttää 18-vuotta, nuoret menevät naimisiin, saavat lapsen, Ville menee autokomppaniaan, ja tulevaisuus muotoutuu onnelliseksi. Poliisien kuoro satapäisenä lähtee Kööpenhaminaan vuorineuvoksen rahoin.

Kirjan pohjalta on tehtiin filmi, se on kolmas Palmu-filmi, se on nähtävissä Yle-areenassa TÄÄLLÄ muokkaamani kuvan koira on minusta sama kuin on filmissä Hilman päivät, Hilman päivissä oli mukana myös Aino Mantsas, jolla on rooli Annika Vadenblickinä. Filmi alkaa kuorolaululla on monessa kohtaa erilainen kuin kirja, ja paljon silotellumpi. Reportteri on Pentti Siimeksen näyttelemänä lähinnä koominen. Loppuratkaisu tapahtuu nopeammin, ja majurin kolmas vaimo jää henkiin, ja hoivailee lopussa majurin poikaa, joka vain loukkaantuu filmissä. Pentti Siimeksen näyttelemä reportteri ampuu natsimajuria.

Kirjassa on osa, jossa Virta muistelee kariutunutta avioliittoa balettitanssijan kanssa, ja siihen liittyviä mustia ajatuksia, tällaista kohtausta kirjassa ei ole. Saaraa ja Villeä esittävät filmissä Maija-Leena Soinne ja Esko Salminen. Filmissä näyttelee sen aikaisia tähtiä. Pääkolmikko on Palmu-filmeissä aina sama, eli Joel Rinne näyttelee komisario Palmua, Matti Ranin tuomari Virtaa, sekä Leo Jokela  ylietsivä Kokkia. Filmit ohjasi Matti Kassila,  Tässä Helge Heralalla on pahiksen osa, ja hitler-viikset esittäessään Carl Gustav Vadenblickiä, Jarkko Herala esittää Vadenblickin poikaa,  Pia Hattara esittää neiti Alli Pelkosta (nimi eri kuin kirjassa),

Filmissä ei ole Leif Wagerin laulua, eikä puhuta Zeppelin-postimerkin virhepainamista, eikä edes efemeredikirjasta. Minusta kirja ja elokuvat ovat hyviä, mutta eivät ehkä kahden aiemman tasoisia.

****
Mika Waltari, Suomen yksi suurimpia  kirjailijoita, syntyi 19.9.1908, hän menehtyi 26.8.1979. Waltarin tunnetuin teos on Sinuhe Egyptiläinen, josta bloggaus on täällä. Waltarilla on muitakin historiallisia romaaneja kuten Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim.

Richard Scarry: Kani kuriton

Richard Scarry: Kani kuriton, alkuteos Naughty Bunny 1959, suomentanut Helena Anhava, Tammi Kultaiset kirjat numero 91, kolmas painos 1977, sivumäärä 24.

Kirjan päähenkilö pikku poikanen Kani yritti olla kiltti, mutta häiritsee isää aamiaispöydässä ja kaataa maitolasin. Isä kuitenkin lupaa tuoda Kanille jotain kivaa, jos hän on kiltti.

Päivän aikana Kani huudattaa televisiota, piirtää tapettiin, sekottaa huoneeseensa, poimii luvatta kukkasia, ja tönäisee hänestä kielineen Pupun mutalätäkköön. Iltapäivällä Kani huseeraa työkaluvajassa, ja kaataa maalipurkin, päästää kanat vahingossa karkuun.

Isä tuo töistä tullessaan  Kanille vesivärit.

Iltatouhu on tutunoloista, nukkumaan ja kylpyyn meno takkuaa, ja Kani kiukuttelee. Äiti sanoo, että hänestä on ikävää, että Kani on niin kuriton. Kani lupasi olla erikoiskiltti huomenna.

Kunnon lastenkirjan tapaan, Kani ei hölmöile enää aamiaispöydässä, ei kaada maitolasia, syö siististi, käy päiväunilla, ja leikkii Pupun kanssa kunnolla.

Päättökuvassa äiti halaa Kania, joka on luvan kanssa maalannut pupun kuvan keltaiseen tapettiin, ja kirjoittanut  Kani tykkää äidistä.

Kani Kurittomasta on tullut Kani Kiltti.

****
Richard Scarry (1919 - 1994) oli loistava amerikkalainen piirtäjä, ja lasten kirjailija, jonka luomaa Touhulan väkeä saamme monessa paikassa ihailla.

Itse olen iloinen, että blogiin on tullut uusia seuraajia Henna, Marja-Liisa P., Lare, Kirjarikas elämäni, yeetspy, Eeva R, Lasse K, Sanna V, Taina J. Salty Cone, Lauri 2014, Roope Dessutom, Tui Gregorius, Sini K, Jaakko poika, Toni ja Aapo.

Bloggaan vähintään kerran viikossa, seuraavaksi blogataan teoksesta Tähdet kertovat komisario Palmu, ja tulossa on Burnettin Kadonnut prinssi, Sofokleen Antigone, Canterburyn tarinat, Handken Suuri putous, Knausgaardin Taisteluni osa 2.

Helmikuu alkaa James Bondin tehtävällä Suomessa, sitten Eeva Kilven Tamara, Kurt Vonnegutin Teurastamo 5, sitten Troian sota, Latinaa liikemiehille, Landerin Tummien perhosten koti, T.S Eliotin Cocktail-kutsut, ja sitten C.S Lewisin Narnian tarinoiden osat 2 -7, Scifiä Lemin Solaris, Asimovin Robotit-sarjaa Hoylejen Viides planeetta, ja Atwoodin MaddaAddam -sarjaa eli blogausta pukkaa, troivottavasti jengi viihtyy.

Laittakaa blogienne nimiä niin seuraan niitä, kaikkia en ilmeisesti seuraa, osaa kylläkin.

Veijo Meri: Manillaköysi

Veijo Meri: Manillaköysi, 1957, seven pokkari 2015, sivumäärä 172 (Kannen suunnittelu Jukka Kaskinen), skannattu tarkoituksella vinoon.

"Keppilän Joose löysi köyden keskeltä huoltotietä" näin alkaa Veijo Meren esikoisromaani Manillaköysi. Eletään toisen maailmansodan aikaa ja Suomen jatkosotaa, ja ollaan Karjalassa. Joose tykästyy löytämäänsä köyteen, tuo sen korsuun ja aikoo viedä kotiin Viiralle pyykkinaruksi ja se kiedotaan Joosen ympärille, kun Joose lähtee lomille.

Muiden mielestä Joose näyttää lihonneen, ja köysi hiertää, ja Joosella on monia vaikeuksia matkan aikana. Kirjan lopussa kotona Joosen vaimo Elviira irrottaa köyden, ja se on hiertänyt Joosen haavoja. Köyden pätkät Elviira nakkaa lantakasaan.

Kirjan sisältö koostuu lomamatkan aikana ja kotona kerrotuista yksittäisistä sotatarinoista, jotka antavat mosaiikkimaisen karskin, joskin hauskan, mutta paikoin irvokkaan kuvan sodasta, ja jutuissa käsitellään hulluutta, ruumiita, sotilaiden luita, kuolemista, ja  saksalaisia, eikä kaikkia tarinoita kerrota täysin vakavana, vaan niissä liioitellaan..

Junamatka on Kannakselta pitkä, ja junassa vinoillaan sotapoliiseille. Erikseen mainitaan Laguksen alikersantti. Ruben Lagus, (1896 - 1959) oli  jääkärikomppanian komentaja ja jääkärikenraalimajuri, hyvä sotilas, jonka joukot valtasivat Äänislinnan, mistä yksi tarinakin kertoo, kun Lagus vie huonosti käyttäytyviä sotilaita putkaan, laihoin tuloksin. Joosella on hankaluuksia junassa, myös köysien vuoksi. Junassa pelataan korttia ja juodaan viinaa.

Eräässä tarinassa kokonainen pelto on täynnä mätäneviä ruumita. Maatalon siat ovat vapaana ja syövät pellolla, eikä ketään haluta syödä enäänäitä sikoja (siisti lyhyt versio), toisessa tarinassa lääkäri kerää ruumiin luut laatikkoon.

Kolmannessa tarinassa mies hakee vainajilta saappaita, jos saappaat ovat tiukassa, hän hakkaa ne kirveellä irti. Mies kuolee, ja myöhemmin kuuluu kirveellä hakkaamista.

Eräs vääpeli, jota pidetään lievästi hulluna, vie joukkoja aina eteenpäin."Eiköhän pojat mennä vähän vielä eteenpäin". Toinen vakiomaneeri on "kyllä minä hulluja osaan käsitellä". Vääpeli saakin hullun pois katolta, uhkaamalla muuten kaatavansa koko talon. Seuraavaksi hullu ampuu harhoissaan vääpelin. Lisäksi on tarina saksalaisen junan alle jäämisestä, ja räjäytystöistä, jonka kertoo Joosen naapuri ja hänen kummisetänsä, Joosen isän mieliharmiksi. Teos loppuu kummisedän mainintaan naisen pyllyn haistelusta.

Veijo Meri lopettaa tähän tarinansa jättäen Joosen vaimoineen lyhyelle lomalleen kolmen poikansa (4 v, 6 v, ja 8 v) ja kahden tyttönsä (3 v ja vauva) kanssa.

Manillaköyden kuvitusta on kehuttu, ja kirjaa on pidetty Meren parhaana.
*****
Veijo Meri (1928 - 2015) oli suomalainen kirjailija, joka oli syntynyt Viipurissa. Meren toinen teos ja ensimmäinen romaani oli kenties hänen tunnetuin eli tämä Manillaköysi.  Meren viimeinen julkaistu romaani oli Jääkiekkoilijan kesä vuodelta 1980.
Olen blogannut myös kirjoista: Everstin autonkuljettaja sekä Peiliin piirretty nainen

Osallistun tällä omaan Rauhan haasteeseen joka on lanseerattu täällä ja jossa luetaan toiseen maailmansotaan liittyviä teoksia.