Leena Krohn: Matemaattisia olentoja tai jaettuja unia, WSOY 1992, sivumäärä 165.
Leena Krohn (s.1947) voitti vuoden 1992 kaunokirjallisuuden Finlandiapalkinnon tällä esseenovellikokoelmalla jossa on 12 novellia tai esseetä. Leena Krohn osaa kirjoittaa, tiivistää ja löytää yhteyksiä olemassaoloon, muistamiseen, elämään ja kuolemaan.
Esikoisen sormet on avausnovelli, lyhyt vain kuuden sivun mittainen. Vuonna 1908 otetun valokuvan kautta pohditaan muistoja ja lapsen kykyä elää hetkessä. Vanhempi seilaa nykyisyyden, menneen ja tulevan välillä.
Edelleen pohditaan miksi kiitäjä menee tummalle alustalle, mistä kiitäjä tietää olevansa itse tumma? En ole näiden pohdintojen ystävä enkä asiantuntija, mutta luulen, että kiitäjä ei tiedä, mutta evoluutio on toiminut ja vaaleat kiitäjät on syöty, eivätkä ne ole päässeet siirtämään vaaleita värigeenejään seuaaviin sukupolviin.
Kolmosnovelli on Valaistunut. Pritta on aina halunnut olla joku muu. Hän menee terapiaan jossa pyritään transpersoonallisiin kokemuksiin. Hän kokee mentaalisen metamorfoosin ja "on" tai puhuu kuin kiiltokärpänen ja valaistuu. Pritan elämä on valaistumisen jälkeen entistä hankalampaa.
Jälkikuvan hehku on neljäs novelli. Sairaalassa vanhalta mieheltä on poistettu jalka, samassa huoneessa on nuori poika, jolla on vain yksi käsi. Hän tuntee molemmat kätensä, hän tuntee sormetkin ja kivun. Yksijalkainen mies kokee sen sijaan vanhenemista ruumiin rappiota, on toisten käännettävänä. Aika syvissä vesissä siis pyöritään.
Suolakaivos -novelli jäi minulle hieman epäselväksi. Päähenkilö on ollut tai on parisuhteessa Juulin kanssa. Hän on rakastanut Juulia, mutta ei voi enää muistaa sitä. Herra on joko tappanut vaimonsa, tai fantasioi sillä. Ei mikään mukava tarina.
Sillä kaikki elävät -novelli on neutraalimpi kuin edeltävät. Päähenkilö pohtii vieraita kasvoja, mutta ei muista, onko hän nähnyt ne, ja jos on, niin missä. Kasvot ei sovi minnekään.
Lucilia illustris on pitkän tarinan nimi. Päähenkilö on entomologi, joka tutkii hyönteisiä. Päähenkilön mukaan: "hyönteiset eivät ole yksilöitä. Ne ovat tilastollisia olentoja niin sanoakseni." s.93. Mutta raatokärpäset tekevät tärkeää työtä, ne hajottavat. Hänet kutsutaan paikalle entomologina, kun ruumis löytyy. Hän analysoi ruumiista löytyviä hyönteisiä. Lucilia illustris lienee kiiltokärpänen, joka kuuluu raatokärpäsiin. Raatokärpästen munien kehitysaste kertoo, kauanko vainaja on ollut kuolleena. Raatokärpäset eivät koskaan valehtele. Joskus mitä kauemmin vainaja on ollut "luonnossa", sitä vaikeampi on määrittää kuolinhetkeä. Tässä novellissa on muitakin päätelmiä myös se, että elämässä ei palata takaisin. Hajottajat hajottavat, ja syntyy kiertokulkua, mutta takaisin ei palata.
Novellissa Kuolemani valtias päähenkilö katsoo hieman liian pitkään laitapuolen kulkijaa, ja joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Hän onnistuu väistämään ja pötkii pakoon, mutta ajatukset lähtevät laukalle. Hän pohtii, että tuo viheliäinen olento on hänen arkipäivänsä alla. Tässä näen aika hyvää pohdittavaa ihmisille, jotka ovat turruttaneet sosiaalisen omatuntonsa. Päähenkilö tajuaa, että tuo vihamielinen ja pahanhajuinen pultsari on pohjimmaltaa samanlainen ihminen kuin hän. Seuraavassa novellissa ryvetään eritteissä, kun naisen päälle heti alussa virtsataan. Sen jälkeen eritteitä eritellään.
Noidan kätkyt -novellissa päähenkilö haluaa kokea jotakin ja menee noidan kätkyeeseen eli säkkiin joka roikkuu ilmassa. Säkissä ollaan pimeässä ja joko ajatukset alkavat laukata tai sammuvat. Muutenkin pohditaan aistimuksiin liittyviä asioita. Lisäksi ihmetellään lahkojen halua täyttää jumalilla avaruutta.
Häävieraat juttu on minusta mauton. Siinä on ensin kaupungin "nähtävyytenä" vankilasta vapautunut kannibaali. Uhri oli ollut morsian. Seuraavaksi kuvataan häitä, jossa on kuokkavieras, joka jää kiinni syödessään vain parsannuput. Sitten puhutaan ooppiumilla tehdystä kolmoisitsemurhasta ja miehestä joka pelasti vieraan ihmisen koiran jäistä, mutta hukkui itse.
Cerro El Plomon inkaprinssille -tarina päättää kokoelman. Tarina alkaa kuvauksella nuoren inkan harhailulla vuoristossa. Hän kuolee. Krohn pohtii hänen kauttaan muistia, muistamista ja elämää kuoleman jälkeen. Inka on säilynyt kylmässä ja ohuessa vuori-ilmassa puoli vuosituhatta. Muumio löydettiin 1954 luolasta 5400 metrin korkeudesta, eikä 14 000 metrin korkeudesta, kuten minun painoksessani luki. Krohn arvelee inkan eksyneen, mutta googlattuani, luulen että hienoihin vaatteisiin puettu noin 10-vuotias poika on uhrattu. Kuoleman jälkeiseen elämään kuolintapa ei vaikuttane? Krohn pohtii tuolloin muodossa ollutta suurrikkaitten omien aivojen säilömistä nestemäiseen typpeen.
Leena Krohnin Finlandia-palkittu kokoelma Matemaattisia olentoja tai jaettuja unia on kielellisesti ja ajatuksellisesti laadukas teos.
