sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Aleksandr Solżenitsyn: GULag Vankileirien saaristo



Aleksandr Solzhenitsyn: Vankileirien saaristo - Gulag ilmestyi 1973 suomentaja Esa Adrian, Silberfeldt 2012, sivumäärä 1305.

Kirjassa on Sofi Oksasen alkusanat, jossa hän toteaa, että diktatuurin vahvin vihollinen on sen sortamalle yksilölle annettu ääni tai hänen kohtalonsa kertominen.  Leireistä ei puhuttu Neuvosto-Virossa.

Martti Anhava aloittaa lainauksella saatesanoissaan: ”On tiukasti sotilaallisen toiminnan aika. On välttämätöntä terästää massojen energiaa ja luonnetta vastavallankumouksellisiin kohdistettavalla joukkoterrorilla, etenkin Pietarissa, jonka antama esimerkki on ratkaisevan tärkeä. Terveisin Lenin.” (3.7.1918.)
Anhava jatkaa:
Toisin kuin Lokakuun vallankumouksessa yliotetta havitelleet bolševikit kernaasti muistivat, heidän nousunsa ei ollut historiallinen välttämättömyys eivätkä työtätekevät massat olleet heidän puolellaan. Massat eivät tienneet heistä mitään, etenkään maaseudulla. Bolševikkeja oli vähän ja alusta pitäen he joutuivat pelkäämään entistä yhteiskuntajärjestystä puolustavien valkoisten vastaiskua sekä kilpailevien uudistajien kuten menševikkien tai sosialistivallankumouksellisten juonitteluja.

Kun kannattajien joukko oli pieni eikä rahaa ja muita tarvikkeita ollut nimeksikään, valtaa oli vahvistettava sitä lujemmin ottein. Koko teksti on TÄÄLLÄ.

Niissä selviää, että ensimmäiset leirit perustettiin jo vuonna 1918, vangit lähetettiin metsä- ja kaivostöihin. GULag oli leirien hallinto- ja koordinointi, ja toimi salaisen poliisin alaisuudessa. Pakkotyöjärjestelmässä oli 1934-1940 seitsemän miljoonaa ihmistä, ja vielä 1953 kolme miljoonaa.

Stalinin vainoista löytyy internetistäkin paljon tietoa, leireille lähetettiin ihmisiä, ja paljon myös kuoli. Suomalaisia Neuvostoliitossa kuoli Wikipedian mukaan 25 000 ja amerikansuomalaisia 2000. Toisessa maailmansodassa neuvostoliittolaisia kuoli ainakin 27 miljoonaa.

GULag Vankileirien saaristo -teoksen on siis kirjoittanut kirjallisuuden Nobelin palkinnon 1970 saanut Aleksandr Solženitsyn, joka oli itse kärsinyt kahdeksan vuoden tuomion 1945-1953.  Hän toteaa alussa, että aloitti teoksen kirjoittamisen vuonna 1958, ja valmiiksi se tuli Vallankumouksen juhlavuonna eli 1967, teosta alettiin julkaista Ranskassa 1973. Kirjailija karkotettiin Neuvostoliitosta.

Vankileirien käsittely alkaa vangitsemisen kuvaamisesta. Pidätyksen syytä ei kerrota, haetaan yleensä yöllä ja kotoa. Öiset toimet ovat pelottavampia, ja osa ihmisistä ovat päiväihmisiä, joten he eivät välttämättä saa tietää. Kotoa hakijoita kutsutaan viejiksi. He ovat ovelia, joskus pidätys voidaan naamioida vangitun omaisen tapaamiseksi. Kirjailija itse vangittiin rintamalla. Aleksandr Solženitsyn julkaisi aiemmin vankileireistä romaanin Ivan Denisovitsin päivä.  Ivan Denisovitsiin viitataan monesti ja hänen vankeuttaan kuvataan.

Kirja on kauhistuttavaa luettavaa kirjailija kuvaa eri aaltoja milloin vangittiin ihmisiä enemmän, ja milloin mitäkin etnistä ryhmää, myös ulkomailta palanneet emigrantit usein vietiin leireille. Tuulen suunta saattoi kääntyä nopeasti NEP-miehet vangittiin 1928. Baltian maista vangittiin paljon ihmisiä 1940-lopulla.

Kun ihminen pidätettiin, suoritettiin tutkimuksia, mutta ne eivät juuri koskaan johtaneet vapautukseen. Kirjailija kuvaa 31 eri kuulustelumenetelmää, ensimmäisiä oli nagani pöydällä. Selleissä, jossa odotettiin kuulusteluja, oli tungos ja löyhkä. Ennen pitkää tulee tunnustus ja allekirjoitus. Kirjailija itse pidätettiin rintamalla ja hän istui aluksi Moskovassa Lubjankan vankilassa, jossa vankeja kuulusteltiin, sitten kirjailija siirretään Butyrkiniin, jossa ei ole työvelvoitetta mutta hyvin ahtaat paikat ja varsinkin sängyt. Vankilaan virtaa venäläisiä sotavankeja ja emigrantteja. Selleissä tupakointiin ja puhuttiin. Sitten kirjailija siirrettiin kirkkoon jossa joutui 200 hengen selliin... Kirja poukkoilee ajassa ja sisältää paljon myös kaunokirjallista kuvailua.

Kirjassa väitetään, että: "me unohdamme kaiken, emme muista menneitä asioita. Ei haluta muistaa edes julkisia oikeudenkäyntejä jotka alkoivat jo 1918".  Päättelin, että Leninin aikana säädettiin uusi rikoslaki. Solżenitsyn väittää sivulla 225 että vuosina 1826 - 1906 olisi tuomittu 1397 kuolemaan, joista 894 pantiin täytäntöön. Myöhemmin mainitaan, että 1905-1908 kuolemantuomiot lisääntyivät ja olivat 2200. Venäjän vallankumous ja sisällissota olivat raakoja. Tilanne vakiintui 1922, jolloin alkoivat sitten oikeudenkäynnit, joita  kuvataan hyvinkin tarkasti. Myös kirkkoa vastaan käytiin oikeutta. Tsaariuden loppuaikoina vankiloissa oli nälkälakkoja, joihin reagoitiin, toisin oli neuvostoaikana. 1930-luvulla ruokatilanne heikkeni muutenkin vankiloissa.

Solżenitsyn nostaa esiin paljon vankeja, yksi heistä on Nikolai Kozyrev (1908 - 1983) joka oli vankilassa 1930-luvulla. Kozyrev on kuulu tähtitietelijä, joka 1950-luvulla tutki kuuta, tai aineiden spektriä, ja myös Venusta.

Vankileirejä oli paljon osa saarilla, minne vankeja vietiin laivoilla. Tsaarin aikana Siperiaan jopa käveltiin, mutta Neuvostoaikana käytettiin junaa. Vankileirit olivat missä kaikki "asutus"  loppui. Selleissä oli ihmisiä kirjan mukaan 10-kertainen määrä, eikä ollut lämmitystä. Vankiloista mentiin leireille, eikä aina ollut tietoa, mihin kukakin "kuului". Kuljetukset yleensä olivat hyvin organisoitu niin paljon niitä kirjailija luettelee.

Kirjailija kuvaa Solovetskin saarta Vienan merellä ja sen valoisia öitä ja revontulia. Luostari perustettiin 1400-luvulla, ja siellä oli myös luostarivankila. Neuvostoaikana luostariin sijoitettiin vankeja. Leirin toiminnasta on paljonkin ikävää luettavaa. Solovetsk tyhjennettiin ennen Talvisotaa 1939, kirjailija väittää sen olleen liian lähellä länttä. Monilla leireillä rakennettiin kanavia, Vienan meren kanava, Volgan kanava. Lisäksi rakennettiin vesivoimaloita, murskattiin malmia, kaivettiin hiiltä radiumia, tehtiin rautateitä kuten Suomen ja Persian rajojen suuntaiset rautatiet hakataan metsää

Ruokaa oli leireillä liian vähän työmäärän tai kulutukseen verrattuna, teoksessa mainitaan ainakin kaalisoppa, mannapuuro, nokkoskeitto ja leipäannokset. Leireillä oli keripukkia ja ripulia. Sairastuvat olit viheliäisiä.

Kirjailija teki tiiliä tehdassalissa, ja oli paljon kaivamassa savea kuopassa. Tiilet kuljetettiin Moskovaan. Vankilatuomion aikana henkinen näköpiiri kapenee. Yllättäen hyötyjäkin mainitaan, ei tarvitse osallistua kokouksiin, vaan on vapaa ajattelemaan (ei puhumaan) mitä vaan. Leireillä lakkoilu on itsemurhaa, ja nälkälakko hyödytön. On vain kestettävä. Vartijoita kirjailija pitää sadisteina.

Alaikäisiä oli leireillä, kirjan mukaan vuonna 1926 tuli lakimuutos, jossa jo 12-vuotias saattoi saada tuomion. Vuonna 1928 nuoria 16 - 24-vuotiaita olisi teoksen mukaan ollut vangeista noin 40%.

Leirituomion kärsittyään seurasi usein karkotus.  Kirjailija kärsi loppuosan tuomiostaan nykyisessä Kazakstanissa. Hän mainitsee, että Karakanda olisi ollut kaupunki, jossa oli paljon karkotettuja. Wikipedian sivu (täällä) tukee tätä väitettä. Hiilen louhinnassa käytettiin myös vankityövoimaa. Karkotus on ollut ihmisheimoissa rangaistuksena ennen vankeutta. Kirjan mukaan Venäjällä karkotus otettiin käyttöön Aleksei Mihailovitš Romanovin valtakaudella 1648 (luultavasti suolakapinan jälkeen).

Kirjassa monta pahaa liitetään Berijaan, joka oli NKVD:n johdossa 1938-1945, ja varapääministerinä 1941-1953, ja vastasi teoksen mukaan Baltian maiden väestön siirroista.

Vankeudessa ihminen muuttuu ja tuollaisessa systeemissä varmasti. Teoksessa eritellään systeemin vaikutuksia, joita ovat alituinen pelko, sulkeutuneisuus, ja epäluottamus, yleinen tietämättömyys, ja ihmisten vähäinen vapaaehtoinen liikkuvuus työpaikasta toiseen, petturuus, ilmiannot ja näistä kaikista johtuva turmeltuneisuus.

Neuvostoliitossa suhdanteet vaihtuivat. Hruštšov pääsi valtaan Stalinin jälkeen ja antoi luvan painaa kirjailijan teoksen Ivan Denisovitsin päivä joka myöhemmin julistettiin taas haitalliseksi

Aleksandr Solżenitsynin romaani GULag Vankileirien saaristo on pysäyttävä teos. Siinä riittäisi kahlaamista vuosiksi. Itse luin teoksen kuukaudessa. Jaoin luku-urakan 30-100 sivuisiin osioihin, jotta selviäisin urakasta kirjaston laina-ajassa. Kirjan takana on hyvin perinpohjainen henkilölista ja selvitys käytetyistä lyhenteistä.

Tämä kirja on Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla.

*****
Aleksander Solženitsyn (1918 - 2008) syntyi kasakkaperheeseen, sotilaana palvellut isä kuoli ennen Aleksanderin syntymää. Aleksander oli alkuun neuvostojärjestelmän tukija ja taisteli puna-armeijassa toisen maailmansodan aikana. Solženitsyn oli suorapuheinen, ja hänen leirikomennuksensa alkoivat vuonna 1945, mutta hänet rehabiloitiin vuonna 1956. Solženitsyn joutui Breznevin aikana kasvavan arvostelun alle, hän sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1970, jota ei uskaltanut noutaa. Tämä Vankileirien saaristo julkaistiin siis (jossain muodossa) vuonna 1973. Solženitsyn karkotettiin vuonna Neuvostoliitosta 1974 ja muutti Venäjälle vuonna 1994.

6 kommenttia:

  1. Erittäin mielenkiintoinen postaus!

    Solženitsyn ja Parvilahden Berijan tarhat olivat aikakautensa kuuma peruna. Omasta hyllystä löytyy tämä teos Wahlströmin & Widstrandin painoksena, ja nämä molemmat olivat sellaisia, jotka lapsuudenkodissani eivät poikkeuksellisesti sijainneet kirjahyllyssä, vaan tiukasti Isäni pöytälaatikossa, josta ne tietty poimittiin lukuun...

    Järkyttäviä aikoja ja järkyttävää luettavaa, joskin erinomaista, että tämäkin historia on sanoiksi puettu ja muistiin kirjoitettu. Jottei unohdettaisi ja josko jotain opittaisiin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan tämä tärkeä teos, ja ilmestymisaikana Suomessa oli taistolaisaikaa.

      Poista
  2. Tämä aihe on tullu tutuksi sukututkimuksen myötä. Tätä kirjaa en ole lukenut, mutta muuten kyllä jonkin verran noista vankileirioloista , Karakanda on tuttu nimi. Kyseessä ei ilmeisesti ole kuitenkaan varsinainen kaupunki sanan varsinaisessa merkityksessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kitos, sinulla olikin vähän aihetta sivuava kirja. Karakandasta löydettiin hiiltä (Wikipedian mukaan 1833) ja luonnollisesti louhinta vaati ihmisiä. Leirien vangit myöhemmin olivat töissä kaupungissa. Kaupunki on Kazakstanissa

      Poista
  3. Tämä on vielä itselläkin edessä, hirvittää jo etukäteen! Hienon kuvauksen olet tehnyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ja olihan tämä raskas, luin sen 30 - 50 sivua keralla, mutta luin samalla myös jotain kevyempää. Onne listan läpikäyntiin. Minulla se kesti vaivaiset 10 vuotta.

      Poista