Karo Hämäläinen: Yksin, WSOY 2015, Sivumäärä 252.
Yksin valottaa Paavo Nurmen (1897 - 1973) elämää, joka oli Karo Hämäläisen (s. 1976) romaanin mukaan hyvin armotonta ja yksinäistä. Teos alkaa Antverpenin olympiakisojen 1920 vitosella, jossa matkalla voimansa kuluttanut Paavo Nurmi jää hopealle jääden ranskalaiselle Joseph Guillemotille (1899 - 1975). Paavo Nurmea ei harmittanut tappio, vaan hän pelkästään vihasi sitä. Nurmen ura olympiakisoissa päättyi 1928 Amsterdamissa, jossa Nurmi voitti kympin, ja oli hopealla vitosella ja kolmentonnin esteillä, joka jäi viimeiseksi olympiajuoksuksi, jota Karo Hämäläinen kuvaa seuraavasti: "Estejuoksun loppukilpailussa Toivo Loukola lähti. Tyydyin osaani. Jos olisin tarttunut hänen vauhtiinsa, en olisi jaksanut. Tunsin koneeni, tunsin kelloni. Elämäni piinaavimmat yhdeksän minuuttia juoksin kohti hopeamitalia. Juoksin urani parhaan esteajan Loukola maailmanennätyksen. Häpesin ja kärsin ..." s.151. Suomi saavutti esteissä kolmoisvoiton, sillä kolmanneksi tuli Ove Andersen. Nurmi oli parhaassa kunnossa 1924 Pariisin kisoissa, jossa hän voitti viisi kultaa. Legendaarisinta oli voittaa samana iltana 1500 metriä ja 5000 metriä. Pariisin 1924 kisoissa Ville Ritola saavutti neljä kultaa, kympiltäkin, johon Nurmi ei osallistunut. Hämäläisen mukaan Suomen joukkueen johto halusi, että Ritola voittaa sen, ja Nurmi olisi jättänyt sen siksi juoksematta? Ville Ritola (1896 - 1982) saavutti vuosien 1924 ja 1928 olympiakisoista viisi kultaa ja kolme hopeaa. Ritola syntyi Kuopiossa, mutta asui Yhdysvalloissa, jossa työskenteli pilvenpiirtäjien rakennustyömailla. Hannes Kolehmainen (1889 - 1966) voitti Tukholman 1912 olympiakisoissa kolme kultaa ja hopean, ja 1920 Antwerpenin kisoista maratonin kultaa.
Yksin -teos antaa Nurmesta varsin piikikkään kuvan, aktiiviuralla hän vierasti Ritolaa, eikä suhtautunut kilpailuaikana tähän kovinkaan empaattisesti. Yleensäkin romaani on varsin nuiva, mutta kiinnostava, ja siinä kuuluu kertojan ääni varsin hyvin. Oliko Nurmi tällainen henkilö? Ehkä? Ritola oli lahjakas, mutta aivan erilainen ja ilman häntä Nurmella voisi olla enemmän olympiamitaleja ja kultaakin (ja päinvastoin). Nurmi saavutti olympiakisoista yhteensä yhdeksän kultaa ja kolme hopeaa. Olympiakisoihin matkustettiin laivalla, ja kärsittiin usein merisairaudesta. Olympialaisten rankin kisa lienee ollut vuoden 1924 Maastojuoksun joukkuekilpailu, jossa varjossa oli 37 astetta hellettä, ja 55 astetta auringon porottaessa. Suomi saavutti kultaa, Nurmen ja Ritolan johdolla, mutta muut suomalaiset paitsi Heikki Liimatainen (1894 - 1980) tuupertuivat kuumuudesta, kuten suurin osa osallistujista. (Tässä Ylen juttu ja "video" juoksusta, lisäksi on Nurmen kommentti vuodelta 1970)
Karo Hämäläinen luotaa myös Nurmen lapsuusvuosiin. Isän kuoleman vuoksi oppikouluun ei voinut jatkaa, vaan Paavo Nurmi oli leipurin apulaisena pullakuskina. Nuori Nurmi liittyy porvariseura TuUL:iin, vaikka Nurmi on työläiskodista. Nurmelle puhutaan Alfred Shrubbista (1879-1964), joka alitti ensimmäisenä vitosella 15 minuuttia 1904. Shrubb oli kirjoittanut kaksi teosta kestävyysjuoksuharjoittelusta (Running and Cross-Country Running in 1908 and Long Distance Running and Training in 1909). Paavo Nurmi sai kirjatietoa ja alkoi harjoitella systemaattisesti. Kellon mukaan juokseminen tuli myöhemmin Nurmen tavaramerkiksi. Nurmen elämä ja harjoitukset olivat sangen askeettisia. Seurustelut jäivät, ja kirjan kantava voima on Nurmen nuoruuden rakastettu. Nurmi oli tosin naimisissa 1930-luvulla, mutta avioliitto päättyi eroon, ja poika jäi äidin hoiviin. Kaipuu nuoruuden ihastukseen kalvoi mieltä, kuten moni muukin asia.
Hämäläinen valottaa myös Yhdysvaltain vuosia Pariisin olympialaisten jälkeen, jolloin Nurmi juoksi paljon kisoja. Hän sai "kulukorvausta", summat kasvoivat, ja 1932 kisoissa Nurmi julistettiin ammattilaiseksi, eikä hän voinut osallistua Maratonille.
Hämäläinen kertoo kirjassaan, miten Wäinö Aaltonen ikuisti Nurmen pronssipatsaaseen, Nurmen sijoitustoiminta, ja rakennuttamisura lähtivät käyntiin.
Paavo Nurmi juoksi olympiatulen kanssa 1952 Helsingin olympiastadionille ja sytytti olympiatulen.
Ville Ritola muutti takaisin Suomeen 1971, ja Nurmi hommasi hänelle asunnon ja ystävystyi Nurmen kanssa.
Yksin -romaani oli minulle apeasta pohjavireestä huolimatta hyvinkin antoisa teos.
*****Paavo Nurmen ennätykset ovat edelleen varsin kovia, ottaen huomioon sen aikaiset radat ja välineet, listaan tähän nykyisinkin olympiakisoissa juostavia matkoja.
Olen osallistunut WSOY:n kirjan julkaisutilaisuuksiin jossa Karo Hämäläinen muiden kirjailijoiden kanssa on puhunut omista teoksistaan, erittäin kiinnostavasti. En ole lukenut tuota kirjaa mutta muistan Hämäläisen hyvän tarinoinnin julkkareista. 🌹
VastaaPoistaKyllä nuo juoksijat ovat suomalaisten rakastamia sankareita.
Suomi on juostu maailmankartalle, näiden maiden ittujen liksi Väätäinen, Vesala ja Viren. En ole itse ollut koskaa kirjan julkaisutilaisuudessa mutta messuilla olen ollut kuuntelemassa esityksiä.
PoistaLuin tämän silloin kun kirja ilmestyi. Pidin paljon kirjasta. Hämäläisen kirjoitustyyli on minun mieleeni.
VastaaPoistaKiitos minäkin pidin, onnistunut. Nurmi oli itselleen armoton.
PoistaKiinnostava, kuvin elävöitetty avaus Paavo Nurmen elämänkerrasta, joka ei todellakaan ollut silkkaa ruusuilla tanssimista. Uskomaton urheilija, jonka ennätystuloksia ei edes ajanhammas ole kokonaan tomuksi jauhanut.
VastaaPoistaTuon olympiatuli ja sen tuominen Stadionille oli laajasti innostunutta keskustelua herättänyt aihe vanhempien kesken. "Lentävä suomalainen" on sijansa urheiluhistoriassamme ja tämän teoksensa ansainnut, esittelystä kiitos!
Kiitos. Itseäni Nurmi on aina kiinnostunut. Juoksi usein Jarrumiehenkadulta Ruissaloon.
Poistakiva museokäynti, haaveilikohan isäni meistä uutta Paavo Nurmea? Omakotitalomme puutarhaan hän hommasi caterpillarin, joka teki juoksuradan ihan tavallisen tontimme ulkoreunaan, kuinka monta metriä siitä, 300 metriä? Äitini kauhistui, pikkuveljen kanssa juostiin joskus.
VastaaPoistaMuseo on aina auki Paavo Nurmen syntymäpäivänä 13.9 ja muuten sopimuksen mukaan.
Poista