Ursula Le Guin: Kaukaisin ranta

Ursula Le Guin: Kaukaisin ranta, The Farthest Shore, suomentanut Kristiina Rikman WSOY 1977, sivumäärä.

Ursula Le Guinin Kaukaisin ranta päätti alkuperäisen  Maameren tarinat trilogian. Kaukaisin ranta alkaa Rokelta, jossa Arkkimaagi Ged eli Varpushaukka ottaa vastaan Enlandin ja enlandilaisten maiden ruhtinaan pojan Arrenin. Arren tuo Gedille ankean viestin. Taikuus katoaa Maamereltä, ihmiset unohtavat loitsut, ja menettävät elämänhalunsa ja paha valtaa alaa.

Maameri on "meri, jossa on lukuisia saaria", teoksissa on karttoja, joissa on erilaisia paikkoja, kuten ilmansuuntien mukaan nimetyt rajavedet, Kargien maa, Gont, Havnor, ja Roke, jossa on velhokoulu, jonka johdossa on arkkimaagi Ged. Ged on yhdistänyt aiemmissa osissa Erreth-Agben "renkaan" ja "Liiton riimu" on saatu ehjäksi. Ged ei ole kuitenkaan perinteinen ylivertainen sankari, vaan sankaruus, ja elämä näyttäytyy Maameren tarinoissa moniuloitteisempana. Vahvuus ei ole fyysistä vahvuutta eikä erehtymättömyyttä, ongelmat ovat monisyisiä, ja sankaritkin kokevat syviä vastoinkäymisiä.

Maamerellä Havnorin valtaistuin on ollut tyhjänä satoja vuosia, ja siksi Roke on Maameren keskus, ja Arkkimaagi henkilö, jolta pyydetään palveluksia, ja jota kuunnellaan. Havnorin viimeinen kuningas kuitenkin ennusti: "Se joka on elävänä kulkenut halki pimeyden valtakunnan ja käynyt päivän kaukaisilla rannoilla on perivä minun valtaistuimeni". s.26.

Rokella Velhojen kokous ei pääse yhteisymmärrykseen maailmantilasta, mutta Arkkimaagi Ged lähtee Arrenin kanssa purjehdukselle Kaukokatseella selvittämään taikavoimien ehtymistä ja loitsujen unohtumista. Arkkimaagi naamioituu, eikä Arrenkaan kerro syntyperäänsä. Vastoinkäymiset alkavat heti, maailma on todella muuttunut. Hortin kaupungissa rappio rehottaa, taikuus on kadonnut, huumejuuri ja toivottomuus valtaavat alaa. Lauluistakin katoavat sanat. Mitä etelämmäs mennään, sitä ankeammaksi muuttuu, sitten Ged ja Arren eivät pääse enää rantaan, kun vihamieliset ihmiset heittävät heitä keihäillä, ja Ged saa osuman keihäästä.

Arren on siis ylhästä sukua, ja lähti vastoin Enlandin kansan tahtoa matkaan. Nuori Arren imee Gedin viisautta. Hän on kasvamassa ennustettuun kuninkuuteen. Ged kertoo Arrenille Cob-nimisestä miehestä, joka manasi kuolleita. Ged kukisti hänet nuorena, mutta kaikki nyt ilmi tullut viittaa häneen eli  Cobiin. Usea tietäjä on etsinyt kuolemaa, ja kuoleman maasta pakoa.

Etelässä Gedin ja Arrenin pelastavat avoimen meren lapset, jotka syntyvät, ja elävät lautoilla. Avoimen meren lapset ovat hyviä, ja huolettomia, mutta sama unohdus ja toivottomuus yltää lautoillekin.
Maamerellä jokaisella on tosinimi. Ged tietää useimpien tosinimen, myös Arrenin, se on Lebannen. Lebannen pystyy kertomaan unistaan, ajatuksistaan, tuskastaan ja kuoleman pelostaan.  Ged kertoo, että pahuus on ihmisen aiheuttamaa. Mittaamattomien rikkauksien ja kiistattoman turvallisuuden haluaminen aikaansaa pahuutta. Keskikesän juhlan aikana ilmenee, että laulujen sanat alkavat unohtua jo kaukana avomerelläkin.

Lohikäärme Orm Embarin ohjaamana Ged ja Arren joutuvat kohtaamaan viimeisellä rannalla Cobin, joka on avannut kuoleman ja elämän oven, ja jonka Ged joutuu laittamaan kiinni. Ged kuluttaa voimansa ja Arren johdattaa heidät taas elämään....

Tämä on hyvä kirja, ja teema, missä yksi ihminen aiheuttaa niin paljon pahaa, että koko muu yhteisö ei saa sitä neutraloitua. Ged kantaa vastuuta, hän laittaa avoimen oven kiinni, ja kuluttaa kaiken voimansa. Tässä teoksessa on myös kysymys matkasta, niin kuin elämässä aina on, ja nuoren ja vanhan ihmisen matkasta. Le Guin ei juuri selitä, eikä moralisoi, teoksen tehoa se ei kuitenkaan vähennä. Itse asiassa luin teoksen neljännen kerran, luin teoksen ensi kerran 13-vuotiaana, enkä ihan ymmärtänyt, tämän ymmärätminen minusta vaatii ymmärrystä maailman pahuudesta, ja ihmisen hauraudesta, jotenkin tämä lapsena vain ahdisti, mutta on minusta hyvä teos.

Trilogia alkaa teoksella Maameren velho ja toinen osa on Atuanin holvihaudat. Jälkeenpäin on kirjoitettu vielä kaksi kirjaa, Tehanu ja Kertomuksia Maamereltä, jossa tarinan päättää teos Toinen tuuli. (näistä tulee bloggaukset ...)

Yhdysvaltalainen naiskirjailija Ursula K. Le Guin (1929 - 2018) on kuulu scifi- ja fantasiakirjailija, jonka pienoisromaanista Haikaran silmä olen blogannut täällä. Kuuluisin Le Guinin kirja on Pimeyden vasen käsi. sekä Osattomien planeetta

Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat,

Ursula K. Le Guin: Atuanin holvihaudat, The Tombs of Atuan 1977, suomentanut Kristiina Rikman, WSOY 1990, sivumäärä 178.

Atuanin holvihaudat on toinen osa Maameren tarinoista. Maameri on maailma, joka koostuu merestä, jossa on paljon saaria, lohikäärmeitä, kansoja, velhoja, jumalia, mutta aivan tavallisia ihmisiä, vuohia, lampaita, jäkälää, omenapuita, kalaa, sisiliskoja, ja setripuita. Varpushaukka eli Ged on trilogian päähenkilö, hän on varttunut "vuohipaimenena", mutta käy velhokoulun, oppii ilmiöiden nimiä, oppii nimeämään oman varjonsa eli erään nimettömän.

Atuanin holvihaudoissa palvotaan Nimettömiä. Atuanin hautaholvien esipapitar on uudestisyntyvä Arha. Edellisen papittaren kuollessa etsitään lapsi, joka on syntynyt Arhan kuolinhetkenä. Köyhät ihmiset haluavat tyttölapsista eroon, ja valehtelevat,että tyttö on syntynyt kuolinhetkenä. Oikea lapsi kuitenkin löytyy, mutta äiti haluaakin pitää lapsen, ja naamioi lapselle marjamehulla pilkkuja. Papittaria ei huijata, lapsi valitaan, terveyttä tarkkaillaan. Viisivuotiaana lapsi otetaan koulutkseen seuraaja, ja kuusivuotiaana uusi Arha vihitään jatkamaan julmaa uskontoa. Arha joutuu nukkumaan yksin, ja mukautumaan papittarien ja eunukkien tapoihin. Yhteisössä valtaa pitää ylipapitar Kossil, jonka intressi on palvella Arhan lisäksi Jumalveljeksiä. Arhan valtakuntaa on Nimettömien maanalainen Holvihautojen alla oleva labyrintti, jonne päästään sokkelon kautta. Luotarimaisessa yhteisössä papittaria, ja muita naisia, sekä myös eunukkeja. Yhteisön koko on noin kaksisataa henkilöä. Palvottavina ovat nimettömät valtiaat, joille uhrataan kaksoisvohlia vuohen verta, ja muuta veriherkkua säännöllisesti kuten luvattomasti tunkeutuneet miehet. Maan alla ei saa sytyttää valoa, ja itse labyrintissä pystyy olemaan vain Arha. Holvihaudoissa on pimeydessä aarteita. Arha kuulee vanhalta Tharilta, että kallein aarre on Erreth Akben amuletin puolikas. Amuletti rikkoutui, kun Erreth Akbe lyötiin  ja taikasauva katkaistiin Kargadin valtakunnassa. Toinen amuletin puolikason kateissa. Thar kuolee, ja, Arha ja Kossil jäävät Atuanille kaksin hallitsemaan. Arha on tajunnut Tharin vihjaiuksista, että Kossil ei usko Jumalkuninkaaseen, eikä Nimettömiin, Kossil rakastaa vain puhdasta raakaa valtaa, ja haluaa Arhastakin eroon.

Sitten labyrinttiin tunkeutuu mies. Arha ihmettelee, miksei Nimettömät tukahduta häntä hengiltä. Mies on Ged. Hän etsii aarteiden joukosta amuletin puolikasta. Ged on saanut toisen puolen Erreth-Agbe amuletista haltuunsa Maameren velho -teoksessa.

Ged tunkeutuu siis labyrinttiin, tarkoituksenaan etsiä amuletin puolikasta, tällöin rauhan riimu yhdistyisi. Ged joutuu sitomaan kaikki voimansa  pitääkseen nimettömät voimat "rauhallisena", unessa. Toisaalta hän saa voimaa vedestä, ja vettä antavista käsistä. Ged ja Arha "tutustuvatkin" toisiinsa, Arhalla on eräiden vankien veri "kontollaan". Arhalla on omat haasteensa: Kossil, epäuskoinen nainen on vallanhimoinen, ja kostonhaluinen, pitää toisten tappamisesta. Suurempi on se, että labyrintissä on valo, ja mies, häntä heikennetään, eli "hänen voimansa oli ehtynyt" "taikavalo oli kalvennut ja himmeä", voimillaan hän piti vihollisia unessa. Ged ei sano omaa nimeään, vaan esittäytyy Varpushaukaksi, ja tietää, että Arha tarkoittaa "se, joka on uhrattu", eli tarkoittaako se, sitä että hänet uhrataan palvelemaan pimeän voimia? Ged tietää  jo alusta saakka, että se ei ole hänen oikea nimensä, vaan hän on "uhrattu" esipapittareksi. Valon näkeminen labyrintissa alkaa muuttaa Arhaa ja hän haluaa sytyttää lyhdyn. Gedin toiminnasta ja nimettömien voimien hiljentämisestä on monia vaikutuksia, eli Gedin voimat ehtyvät, hän on hyvin heikko, Kossil, joka on paha, ja palvoo toisia voimia, luulee, että nimettömien voimat ovat kadonneet.

Ged pystyy muuttamaan Arhaa, nimeämällä tämän, Arha on oikeasti Tenar.

En avaa juonta enemmän, mutta kirja on minusta trilogian paras, vaikka myös avaus- ja päätösosassa on hetkensä: varjo, miksi se pääsi valloilleen, varjon olemus ja nimeäminen, sanojen katoaminen ...

Kirjan olen aina kuvitellut kuvaavan henkilön vastuuta yhteisöstä, ja voimaa estää pahaa tapahtumasta, kuten ihmisyhteisöissä, työelämässä, politiikassa, jotkut joutuvat uhraamaan voimaa, vaikutusvaltaa siihen, että asiat eivät menisi tolaltaan, ei siksi, että ihmiset olisivat pahoja, vaan siksi, että vallanhimo, kateus, pahansuopuus voittavat helposti alaa, entropia maailmassa kasvaa, joten vaikka uutta pitää rakentaa, vanhaa täytyy ylläpitää, ettei ruoste ja eroosio tai kateus ja vallanhimo vie hedelmiä yhteisestä korista. Hedelmäkorin hedelmien oikeudenmukainen jako on varmasti tärkeää, mutta keskeistä on, että kaikki tuottavat ja haluavat tuottaa hedelmiä jaettavaksi, kaupattavaksi markkinoille. Ged kysyy Tenarilta nasevan kysymyksen: "oletko ikinä saanut heiltä mitään? ... heillä ei ole mitään annettavaakaan ...heitä ei pidä kieltää eikä unohtaa, muttei myöskään palvoa"  ... Eli paheita ei pidä kieltää, eikä unohtaa, mutta kuinka paljon itse palvoo paheita, tai antaa kateudelle ja pahansuopaisuudelle ja ilkeydelle periksi ja pelkää vastustaa niitä, ja altistuu itse käyttämään samoja aseita. Teoksen sanoin niiden edessä ei saa nöyrtyä, pitää olla rohkea. Luottamus auttoi Gedin ja Tenarin ystävystymään.

Gedin voimat siis kuluvat pimeyden voimien hillitsemisessä, eli pahat voimat eivät voi vaikuttaa, se puolestaan saa Kossil-hiiren hyppimään pöydällä, eli kun yhden paheen tukahduttaa, seuraava jo pulpahtaa pintaan, mieti tätä jossain yhteisössä monien voimat haaskaantuvat haitallisten ilmiöiden patoamiseen, ja kun ongelmia ei ole, joku hämmentää jo seuraavaa soppaa.

Arhakin järkiintyy, kun Tenariksi kutsutaan, eli oikeassakin elämässä, jos onnistumme nimeämään asiat eli puhumaan oikeista asioista oikealla tavalla, tämä auttaisi yhteisöissäkin paljon.

---
Trilogian jonkin näköinen heikohko hahmotusyritykseni löytyy täältä. Kolmas osa on Kaukaisin ranta, ja blogattu täällä. Toinen tuuli päättää Maameren tarinat.
Osattomien planeetta on minusta hyvä Le Guinin scifi-teos.

Artsikin on uusintalukenut  Atuanin holvihautoja  täällä.
***

Sivuhuomiona kaksi kolmiopäätelmää: bloggaaja -lukijanumero-kommentoija  toisaalta kirja-bloggaus-kommentti

Lukijanumerolla minusta ei ole lopulta merkitystä, vaan kommentit ja keskustelut ovat tämän homman suola, itse pihvit ovat kirjat, ja kastike on se bloggaus :)

Ursula K. Le Guin (1929 - 2018) oli loistava fantasiakirjailija.