Bo Carpelan: Kesän varjot

 

Bo Carpelan: Kesän varjot,  alkuteos Berg, suomentanut Oili Suominen, Otava 2005, sivumäärä 206. 

Bo Carpelan voitti toistamiseen  kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2005 tällä romaanilla Kesän varjot. Kesän varjot kertoo 64-vuotias Mattias Bergmarkin matkasta sukukartano Bergiin tapaamaan Sonjaa, jolloin hänen mieleensä tulvahtavat sotamuistot. Mattias matkaa Bergiin ja näkee nykyisyyden, mutta muistelee  menneisyyttä. Merkityksellisenä vuonna Mattias oli 8-vuotias, Mattiaksen veli Jonas 17-vuotias ja Sonja 22-vuotias. Sukukartanossa oli elämää, mutta jatkosota tuotti kuolemaa ja hautajaisia. Sonja oli täynnä elämäniloa, ja moni oli rakastunut häneen. Nyt Sonja esittää kuolinvuoteella Mattiakselle toiveen. 

Teos on vanhuuden kuvaus, mutta peilatessaan nuoruuteen, tässä ilmenee koko elämänkaari. Kieli on monivivahteista:
"Pääskyset vetävät hopeaviivojaan ilmaan, niiden kirkuna nousee meidän mykistä kurkuistamme. Kattopalkit pystyvät töin tuskin kannattelemaan pimeyttä, kohta se putoaa meidän kaikkien niskaan". s.172
 "Olen polvillani ja tirkistelin pimeään, valo tekee raitoja heihin, heidän suruunsa ja yksinäisyyteensä, minä näen heidän hiljaisuutensa." s. 182. 

Aivan loistavaa, paitsi että pääskyset eivät todellisuudessa vedä hopeaviivoja, eikä niiden ääntely tule meidän  kurkuistamme, eivätkä kattopalkit kannattele pimeyttä. Pimeyttä sen sijaan on kirjassa, jonka anti on hyvin kryptistä ja sekavaa. Tässä on samanlaista ajassa liitelyä kuin Bo Carpelanin ensimmäisessä Finlandiapalkitussa teoksessa Urwind (Alkutuuli).

Kesän varjot -romaanissa sodan kauhut aiheuttivat traumoja, jotka ovat jonkin verran haalistuneet viidessäkymmenessäviidessä vuodessa. Sonja oli jäänyt orvoksi ja asui Bergissä. Hänellä oli suhde Mattiaksen Paul-sedän kanssa. Paul kaatuu sodassa. Sonja "pääsi" rikkaisiin naimisiin ulkomaille, mutta on palannut nuolemaan haavojaan Bergiin, joka Sonjan tavoin vetelee viimeisiään. Mattiaksen veli Jonas on herkkä ja omintakeinen, eikä kasva "aikuiseksi", hän viettää vanhuuttaan hoitokodissa. Sonja tuntee vetoa Jonakseen. Miksi? Luullakseni siksi, että Sonja on menettänyt lapsensa, eikä Jonas ole kasvanut aikuiseksi? 

Teoksessa on lisäksi random-katras jengiä (isä, äiti, Jonas, Sonja, Arvi, Paul, Elna, Aina, Marina, Jan, Nan, Tora ja Carlos). Lisäksi on liuta paikkoja. Kaiken kaikkiaan tämä on teos, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2005 ja siksi kannattaa tutustua Hiirenkorvia ja muita blogin arvioon (täällä)

Bo Carpelan (1926 - 2011) oli suomenruotsalainen kirjailija, ja hyvä sellainen, vaikka tämä ei minulta saanut suitsutusta. Pidin esimerkiksi enemmän Bo Carpelanin teoksesta Lehtiä syksyn arkistosta, joka on myös myöhäistuotantoa.

Bo Carpelan: Alkutuuli

 

Bo Carpelan: Alkutuuli, alkuteos Urwind, suomentanut Kyllikki Härkäpää, Otava 1993, Seven 2006 sivumäärä 285.

Bo Carpelan voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 1993 tällä romaanillaan Urvind Alkutuuli. Valinnan teki kirjallisuuden tutkija Kai Laitinen, jonka mukaan Alkutuuli on "monitasoinen, rikas, herkkä romaani, villi ja vakava samalla kertaa. Se on kerronnallisesti tarkkuustyötä". Tuo nimi Urwind tulee päähenkilön sukunimestä, jolla on juuret Liettuassa, ja "kantaisä" Heinrich Urwäder oli hopeaseppä.

Alkutuuli ei ole perinteinen romaani vaan monitasoinen kollaasi, jossa on useita kerroksia ja tajunnantasoja, eläviä ja kuolleita puhumassa keskenään, lisäksi sen kieli on ajoittain hyvin runollista, ja romaani kuvaa sekavia sirpaleita eri aikatasoissa. Alkutuulesta voi erottaa juonenkin, tai ainakin yritin:
1. Daniel Urvind on 53-vuotias aviomies. (kirjassa on 53 lukua)
2. Danielin vaimo Maria lähtee vuodeksi tutkijaksi Amerikkaan. Daniel kirjoittaa joka viikko yhden "raportin" eli 52 "raporttia". Raportti on täysin sopimaton sana, sillä kyse on terapiamaisesta luotaamisesta syvälle mieleen, ja menneisyyteen eri aikatasoihin. Raporteissa kaikki lepattavat ajassa. "Minun antikvariaattini oven pielessä seisoo lapsi, katsoo ympärilleen, häipyy, hän ei ole vielä syntynyt, ei ollut siinä, aika ja paikka tanssivat kuin roskat pitkin halkeillutta asvalttia". s.125.
3. Yllä on yksi fakta, Danielilla on antikvariaatti, jonka on perinyt isältään, ja isä ostanut sen ennen sotaa.
4. Daniel on syntynyt sodan aikana ja mennyt naimisiin Marian kanssa, ja saanut kaksoset Lenan ja Janin 1960-luvulla.
5. Kirjassa on lukematon määrä henkilöitä, jotka ovat välillä eläviä, välillä kuolleita.

Teos alkaa, kun vaimo on kiikutettu lentoasemalle, ja Daniel ajaa kotiin. Hän siis "kirjoittaa raportin joka viikko". Muistoja tulee eri huoneissa, ja Daniel "asuu" kerrostalossa, hissi minusta kuvaa siirtymistä ajassa ja paikassa. Porraskäytävässä asuu erilaisia ihmisiä. Teos on ensi lukemalta hyvin haastava, asioiden kytkeytyminen toisiinsa on joskus painajaismaisen runollisesta, eli aloitin muutaman kerran lukuprosessin uudestaan.

Daniel Urwind on varttunut paikkakunnalla ja työskentelee antikvariaatissa. Hän on naimisissa Marian kanssa, joka lähtee vuodeksi pois. Maria on tutkija. Daniel on yksinäinen ja minusta "sekaisin". Raporteissa käydään vanhempien ja isovanhempien kuolemat läpi, myös Viktoria, joka on Danielin täti, ilmeisesti kuolee. Viktoria on ollut balettitanssija. Häneen liittyy paljon muuta, jota en bloggauksessa paljasta. Daniel "puhuu" siis kuolleiden kanssa"isä puhuu kadunpuoleisessa huoneessa, hänhän on ollut jo kauan kuollut, mutta minä kuulen hänen äänensä ..." s.9. Yleisemmin lukijan pitää vain arvata, kuka on kuollut ja kuka elävä, tosin Daniel on yksin, joten kaikki on mennyttä ja kaikki tai suurin osa on kuolleita.

Kirjan porraskäytävä on mielenkiintoinen paikka: "Kun viimeksi tulin Viktorian luota, olivat melkein kaikki ovet portaisiin raollaan, ja ulos kurkisti kalpeita kasvoja, jotkut seisoivat oviensa ulkopuolella, kuin kodittomat. Minusta tuntui, että kaikki olivat kuolleita, vain vaatteet olivat jäljellä, ja naamio rapautuneilla kasvoilla. Minä oli heissä kaikissa, kamreerissa, insinöörissä ... "s.38. Kysyn uteliaisuuttani bloggauksen lukijoilta, kuinka moni aviovaimo hätkähtäisi, jos saisi aviomieheltä tällaisia kirjeitä?

Kirja on silti lukemisen arvoinen, siinä on välillä runollista kieltä, voimakkaita ilmaisuja, ja usein verta. Taide on keskeissä osassa, välillä puhutaan musiikista, on kapellimestarikohtauksia, toisinaan ollaan ateljeessa, kirjallisuuteen on viitteitä. Silti lentäminen on hyvin keskeistä. Danielia verrataan Raamatun Danieliin, joka selvisi Leijonan luolassa, koska luotti Herraan, ja oli lähettänyt enkelin luolaan sulkemaan. Enkelintekijöistäkin puhutaan, mutta en tiedä liittyykö se tähän enkeliteemaan. Lumi ja leijuminen ovat usein läsnä ja myös lumi liikkuu ajassa. "Jokainen vuosi on lumihiutale, tuuli riepottaa sitä nykyhetken ja menneen välillä". s.21

Aika ei ole kirjassa lineaarinen, eikä tapahtumajärjestys ole kronologinen. Lentoasema on alussa ja lopussa. Tarina alkaa joulun jälkeen ja päättyy joulun seutuville, tietty sykslisyys on havaittavissa.

Lentäminen on siis monta kertaa esillä eri yhteyksissä. Nuorukainen Daniel on ollut ihastunut Fannyyn, ja nuoret suutelevat, kun Fannyn isä tulee oven taakse. Daniel hyppää "siipien" kanssa ullakolta, ja mätkähtää maahan. Luullakseni Fannylle käy huonosti, koska ymmärsin, että hän oli myöhemmin vuorineuvoksen "rakastaja". Lentämisen ohella myös siivet ovat tärkeitä. "Sinun lapsensydämesi ... lyö samaan tahtiin kuin pulujen siiveniskut" s. 17 ... "sinusta irtoaa osia, jotka lentävät kauhun kipinöinä". s.18. Rappukäytävä on siis mielenkiitoinen paikka ja siellä on "alaston täti jolla on siivet" s.34. Porraskäytävässä ilmestyy "valkosiipinen enkeli" s.35 "joka tarttuu minua kädestä, ja me nousemme kuin morsiuspari, leijailemme kuin lumihiutalaleet ...". s.35. Vielä viimeisessä luvussa nostetaan lentäminen ja siivet esiin.

Bo Carpelanin Finlandialla palkittu Alkutuuli on moderni kubistinen romaani, jonka mosaiikkinen kerronta herättää lukijassa lennokkaita ajatuksia, jos ei, niin kirja lentää takaisin kirjahyllyyn (tai roskikseen).

******

Bo Carpelan (1926 - 2011) oli suomenruotsalainen kirjailija, ja hyvä sellainen, olen aiemmin blogannut Bo Carpelanin teoksesta Lehtiä syksyn arkistosta. Romaanilla Berg eli suomeksi Kesän varjot Bo Carpelan voitti toisen kerran 2005 Finlandian kirjallisuuspalkinnon.