Charles Dickens: Kaksi kaupunkia, alkuteos A Tale of Two Cities 1859, suomentanut Helka Varho, WSOY 1949, sivumäärä 347.
Charles Dickensin Kaksi kaupunkia on yksi myydyimmistä (jopa myydyin?) romaaneista kautta aikojen. Kahden kaupungin tarina alkaa vuonna 1775 Englannissa ja päättyy Ranskan suuren vallankumouksen kuohuihin 1790-luvun alussa. Charles Dickens, joka oli köyhistä oloista lähtöisin ollut ammattikirjailija, vie tässä romaanissa virtuoosimaisesti juonta läpi tapahtumien. Kerronta on alusta saakka taitavaa ja kuvaus yksityiskohtaista ja runsasta, teoksen jokainen kohtaus on merkityksellinen juonilangan palanen, joka tarinan loppuosassa yhdistetään tapahtumien upeaksi kirjokuvaelmaksi. Jokainen henkilö näyttelee pientä tai isoa roolia dramaattisessa ja kaihoisan traagisessa loppunäytöksessä Pariisissa.
Vuonna 1775 Tellson pankin johtaja Jarvis Lorry saa viestin "palautettu elämään" Tellsonin pankin vahtimestari Jerry Cruncherilta. Postivaunut suuntaavat Doveriin josta Lorry ja neiti Lucie Manette suuntaavat Pariisiin. Lucie Maneten isä tohtori Alexandre Manette on löytynyt Pariisista, hän toimii muistinsa menettäneenä suutarina. Tellson pankki on hoitanut Maneten asioita. Lucien äiti on kuollut Lucien ollessa pieni, isä on aiemmin suljettu syyttömänä Bastillen vankilan pohjoistornin selliin 105. Lucieta hoitaa neiti Pross. On kulunut 18 vuotta ja Manette on muistamaton ja tylsistynyt ja toimii suutarina Pariiisissa, ravintololoitsijoina toimivan Defargen pariskunnan luona. Lucien ja Lorryn tulo hiljalleen herättää Maneten eloon tuntevaksi ihmiseksi, ja tohtori muuttaa Lontoon Sohoon, jossa hänellä on Englannissa kukoistava vastaanotto (myöhemmin).
Toisessa osassa siirrytään vuoteen 1780 ja oikeudenkäyntiin, jossa Charles Darnay'ta syytetään vakoilusta. Dickens on mestari kuvaamaan mutkikkaita oikeudenkäyntejä. Tässä urkkijat John Barsad ja Roger Cly todistavat Darnayn olevan vakoilija, joka olisi paljastanut Ranskalle Englannin joukkojen sijaintia Yhdysvalloissa (joka oli itsenäistynyt 1776). Darnay'ta puolustaa taitava asianajaja Stryver, jolla on rähjäinen avustaja Sydney Carton. Stryver saa Darnayn vapaaksi, hän huomaa että Carton on paljolti yhdennäköinen Darnayn kanssa. Manetet seuraavat oikeudenkäyntiä, ja iloitsevat vapautuksesta.
Ranskassa kuvataan mätäpaise-markiisi Evremondea. Markiisi on varsinainen mulkvist, ja ajaa rattaillaan yhden lapsen kuoliaaksi eikä asia häntä harmita. Markiisi on hyvin hankala, ylimielinen ja sortaa köyhiä. Charles Darnay vierailee Ranskassa ja ilmenee, että Darnay on markiisin veljenpoika. Darnay lähtee Englantiin. Markiisi murhataan, mutta Charles on luopunut arvonimestä ja jää Lontooseen. Charles elättää itsensä opettamalla ranskaa ja kirjallisuutta, ja tekee käännöstyötä. Hän tutustuu Lucieen ja on tähän hyvin ihastunut. Sydney Carton, jolle viina maistuu, on myös ihastunut Lucieen, johon myös Stryver on ihastunut. Stryver luopuu leikistä nai rikkaan lesken jolla on kolme lasta, ja menestyy uralla. Sen sijaan Sydney Carton pitää itseään hyödyttömänä ja huonona ihmisenä, Carton keventää sydäntään Lucielle, jolle Sydney myös tunnustaa rakkautensa. Lucie arvostaa Sydney Cartonia, mutta avioituu Charlesin kanssa. Charles paljastaa oikean nimensä Evremonde tohtori Manetelle, joka saa hermoromahduksen, ja taantuu suutariksi, josta Lorry hänet pian palauttaa. Lucie ja Charles menevät naimisiin ja saavat pojan, joka nukkuu pois ja tytön, joka ristitään Lucieksi. Sydney Carton vierailee Darneyttein luona ja Sydney ihailee lapsia, ja he pitävät Sydneystä.
Sitten alkaa Ranskassa vallankumous, ja alkavat suuret mullistukset kaikille päähenkilöille, jokaisen asema muuttuu, ja vaikeudet alkavat, loppu on huikeaa.
Kirjan teemoja
Kirja alkaa seuraavasti: "Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden ja hulluuden ikä, uskon aika, epäilyksen aika, valon ja pimeyden aika, tämä oli toivon kevät ja epätoivon talvi, meillä oli kaikki edessämme eikä mitään edessämme, kuljimme kaikki suoraa päätä taivaaseen, kuljimme kaikki suoraa päätä toista tietä — sanalla sanoen, aikakausi muistutti niin nykyistä aikaa ...". Saimi Järnefeltin suomennos. Aikakausi voisi olla 2020-lukukin, ihmiskunta on huono oppimaan. Kirjassa on ikuisia teemoja kuten vallassa pitäjien sorto, ja syyttömien tuomitseminen. Kostoa tarkastellaan paljon. Kansalaiset, jotka kaappavat vallan, ovat entisiä vallanpitäjiä ja aatelisia julmempia, he eivät tunne myöskään mitään armoa. Vallankumoksessa kiihko voittaa järjen ja maltillisten käy aina huonosti. Maailmassa on kuitenkin suurempia voimia: lähimmäisenrakkaus, ja itsensä uhraaminen.
Kirja myös näyttää, että salaisuudet tulevat ilmi, omaa kohtaloa ei voi välttää, isien synneistä saavat jälkipolvet maksaa, mutta on olemassa hyviä ihmisiä, jotka ovat valmiita uhraamaan kaikkensa, jotkut aatteen, jotkut rakkaiden puolesta.
Tämä on minulle merkityksellinen kirja. Sain tämän syntymäpäivälahjaksi äiidiltäni kun täytin 14 vuotta. Koskaan aiemmin en ole pystynyt lukemaan tätä loppuun, mutta nyt luin ja kannatti. Loppuosa juonesta on huikea, ja koska kirjoitan tätä lähinnä itselleni, avaan sitä tuohon alas, eli jos haluat lukea kirjan älä lue tätä, äläkä muita netin sivuja, missä on avattu loppuratkaisut.
Ranskan vallankumous 1789 oli suuri mullistus. Kirjassa vallankumoukselliset valtaavat Bastiljin ja vapauttavat vangit. Herra Defarge on etunenässä ja selli 105 pohjoistornissa tuhotaan. Aatelisilta riistetään omaisuus ja sitten henki. Terävähampainen nainen La Guillotine katkoo vankien päitä, tori lainehtii verta.
Charles Darnayn on pakko suunnata avunpyynnön vuoksi Ranskaan. Häntä sitoo kunnia, hän yrittää saada perheen palvelijaa vankilasta, mutta joutuu emigranttina pidätetyksi. Pariisiin lopulta keräytyy kaikki päähenkilöt: tohtori Manette, Lucie, pikku-Lucie ja neiti Pross ja he Charlesin vuoksi. Jarvis Lorry ja Jerry Cruncher ovat pankin asioilla. Myös oikeuden käynnissä olleet John Barsad ja oman kuolemansa lavastanut Roger Cly ovat. Julmuuden tahtipuikkoa heluttaa Therese Defarge. Darnay viruu vankilassa ja sitten hänelle järjestetään oikeudenkäynti, joka on dramaattinen. Tohtori Manetten kohtaloa käytetään myös todisteena. Manetten sulkeminen Bastiljiin oli Evremondejen aikaansaannosta. Maneten vetoomus vapauttaa Darnayn. Charles ehtii hädin tuskin kotiin, kun jo pidättäjät tulevat uudestaan, nyt hänet pidätetään Evremondena. Darnay vangitaan ja uudessa oikeudenkäynnissä hänet tuomitaan kuolemaan, vuorokauden sisällä.
Älä lue. Käy ilmi, että Therese Defarge on raaka ja vaatii kostoa, Charles Darnayn täytyy kuolla. Therese haluaa myös Maneten perheen ja myös pikku Lucien hengen. Neiti Pross taas taistelee Lucien puolesta. Sydney Carton haluaa Lucien ja pikku-Lucien parasta. Hän käyttää suhteitaan, ja vierailee Charles Darnayn sellissä, lyö tajuttomaksi, ja vaihtaa osia tämän kanssa, ja mestataan. Tajuton Darnay kuljetetaan Lorryn ja Manettejen vaunuihin, jotka kiiruhtavat Englantiin. Therese kansalaisineen on tullut pidättämään Manetteja, mutta neiti Pross taistelee vastaan, ja joutuu lopulta surmaamaan Theresen ja lähtee myös Pariisista.
Kahden kaupungin suurin sankari ja päähenkilö on ollut rähjäinen itseään vähättelevä Sydney Carton.
Charles Dickensin Kaksi kaupunkia on ajaton, kiihkeä ja tunteikas tarina, joka ei jätä ketään kylmäksi.
*****
Charles Dickens (1812 - 1870) lienee kautta aikain yksi parhaimmista romaanikirjailijoista. Dickens toimi 17-vuotiaasta lähtien lehtimiehenä. Dickens ei ollut itselleni helppo luettava, sillä sain luettua Dickensin Oliver Twist -teoksen vasta kolmannella yrittämällä. Teos on kuitenkin loistava. Dickensin Suuria odotuksia -teoksen luku onnistui jo ensi yrittämällä, kuten David Copperfieldinkin. Kolea talo ja Pickwick-kerhon jälkeen jääneet paperit meni niin ikään ensi lukemisella loppuun asti.
Laitan loppuun Saimi Järnefeltin käännöksestä pitkähkön lainauksen (siinä Lucie on käännetty Lucyksi):
Kuten jo mainittiin, oli tohtorin kadunkulma merkillinen kaikumaan. Aina uutterasti kiertäen kultaista lankaa, joka yhdisti hänen miestään, isäänsä, häntä itseään ja vanhaa kasvattajaansa ja kumppaniaan autuaalliseen elämään, istui Lucy kaikuvan kulman hiljaisessa talossa, kuunnellen askelten kaikua.
Vaikka hän olikin täysin onnellinen nuori vaimo, oli alussa hetkiä jolloin hänen työnsä hitaasti luisui hänen käsistään ja hänen silmänsä kostuivat. Sillä tässä kaiussa oli jotain keveää, kaukaista ja vielä tuskin kuuluvaa, joka tärisytti liiaksi hänen sydäntään. Utuisia toiveita ja epäilyksiä — toiveita rakkaudesta, joka vielä oli hänelle tuntematon, epäilyksiä siitä, saisiko hän jäädä eloon nauttiakseen tätä uutta onnea — taistelivat hänen rinnassaan. Hän kuvitteli itselleen ennenaikaista hautaansa, ja ajatellessaan puolisoaan, joka jäisi yksin hyljättynä syvästi häntä suremaan, täyttyivät hänen silmänsä ja puhkesivat valtoinaan kyyneltulviin.
Se aika meni, ja hänen pikku Lucynsä makasi hänen rinnoillaan. Niitten äänien joukossa, joita kaiku toi, kuului myöskin hänen pienten jalkojensa poljenta ja hänen jokeltava puhelunsa. Olipa toiset äänet kuinkakin kovat, taisi nuori äiti kätkyen ääressä aina kuulla koska ne tulivat. Ne tulivat ja tuo himmeä huone kirkastui lapsen naurusta, ja tuo jumalallinen lasten ystävä, jolle hän levottomuudessaan oli uskonut lapsensa, näytti ottavan sen syliinsä, samoin kuin Hän ennen muinoin antoi lasten tulla luoksensa, ja valmisti äidille pyhän ilon.
Yhä uutterasti kiertäen kultaista lankaa, joka yhdisti heidät kaikki ja pujottaen onnellista vaikutustaan heidän elämänsä kankaaseen antamatta sen missään liiaksi vallita, kuuli Lucy vuosien kaiussa vain ystävällisiä ja lohduttavia ääniä. Hänen miehensä askeleet olivat voimakkaat ja iloiset, hänen isänsä lujat ja tasaset. Katso neiti Prossia, joka puettuna nauhoista tehtyihin siloihin herättää kaikuja kuin mikäkin hillitty, piiskalla kuritettu sotaratsu, joka korskuu ja polkee maata plataanin alla puutarhassa.
Silloinkin kun surun säveleet yhtyivät toisiin, eivät ne olleet katkeria, eivätkä julmia. Silloinkin kun kultakutrit, jotka muistuttivat hänen omiaan, sädekehänä tyynyllä ympäröivät pienen pojan riutuneita kasvoja ja hän sanoi säteilevällä hymyllä: "rakas isä ja äiti, olen hyvin suruissani jättäessäni teidät ja kauniin sisareni, mutta olen kutsuttu ja minun täytyy mennä", kun hänen helmaansa uskottu sielu lehahti hänen luotaan — eivät kyyneleet, jotka kostuttivat nuoren äidin poskea olleet yksinomaan epätoivosta lähteneitä. Antakaa heidän tulla, älkää heitä kieltäkö. He näkevät isäni kasvot. Oi isä, siunatut sanat!
Niinpä siis enkelin siipien suhina sekaantui kaikuihin, eivätkä ne olleet kokonaan maallista laatua vaan saivat tuulahduksen taivaasta. Tuulen humina, joka puhalsi pienen haudan yli sekaantui myös niihin ja Lucy kuuli niiden hiljaisen suhinan — ikäänkuin meren huokauksen, joka on kesällä nukahtanut hiekkarannalle. Pikku Lucy taas naurettavan uutterana istuen aamutyönsä ääressä ja vaatettaen nukkea äitinsä jalkain juuressa, jokelsi niitten kahden kaupungin kieltä, jotka sekaantuivat hänen elämäänsä.
Helmet-kohta 44, kirjan nimessä kaupunki.
