Jan Ivar Billow: Sininen Naamio

Jan Ivar Billow: Sininen Naamio, Blå Masken, suomentanut Veera Roos, WSOY Punainen sulka 1960, sivumäärä 168.

Jan Ivar Billow (1904 - 1994) oli ruotsalainen kirjailija, tämä Sininen Naamio on Aaveprikaatin jatko-osa. Kirjassa eletään aikaa ennen televisiota, ja tietenkin ennen älykännyköitä ja internettiä.

Teos alkaa vanhan kyttyräselkäisen  Korppisen eukon laittaessa rantakioskinsa kuntoon, hän tuo sinne tupakkaa, makeisia ja nuuskaa. Samaan aikaan etsivät Reiman ja Varamo tutkivat kioskivarkauksia ja komisario Uljakseen kohdistunutta ilkivaltaa. Aaveprikaatin sankari 15-vuotias Ville Koivu puhuu etsivien kanssa, jotka pyytävät apua. Etsivät ja Ville pitävät rikoskirjoja ja gangsterielokuvia huonoina, etsivät pitävät kurittomuuden syynä nykyajan houkutuksia, kuten kauppoja ja makeisautomaatteja. Ville osuu paikalle, kun Korppisen eukon kioski on ryöstetty. Ville soluttautuu nuorten jengiin, jota johtaa Kari Valkio, joka on kansikuvassa, poika, jolla on silmälappu ja arpi kasvoissa. Karin lasisilmä on kadonnut, silmä on aiemmin päätynyt Villelle. Kari polttaa tupakkaa, hänellä on kavereita, jotka kokoontuvat Karin enon  romuvarastossa. Karille on sattunut onnettomuus itse tehdyn aseen kanssa. Ville päättää esiintyä nuorisorikollisena, ja niin Sininen Naamio soluttautuu jengiin. Ville saa selville, että pojat ovat komisarion pyykkivarkauden takana, mutta eivät ole tehneet kioskivarkauksia. Pojat ryhdistäytyvät, ja perustavat Asiatoimiston ja alkavat tienata elantonsa yrittäjinä. Karin lasisilmäkin löytyy.

Kaupunkiin on tullut Mac Morrisin Sirkus Tivoli, jossa on leijonia, leijonakesyttäjä, käärmemies, taikuri, nuori tanssijatar, ja koulutettu simpassi. Sirkuksesta löytyy Karin isäkin.

Kioskivarkaudet selviävät. Osa sirkuksenväestä on ne tehneet. He ovat kouluttaneet simpanssin varkaaksi ....

Korppisen eukko saa kioskilleen lopussa sirkuksen nuoren tytön myyjäksi, kun tyttö harjoittelee kaidalla tiellä kulkemista. Mieskonnat joutuvat kalterien taa, ja simpanssin osana on jatkaa sirkuksessa.

Parasta minusta näissä kirjoissa on silloisen miljöön kuvaus ja poikien selviäminen ja rehellisyys. Juoni on osin epäuskottava (ja vähän sekava, kuten ylläoleva sepustuskin), mutta kertomuksen raameista näkee heijastuman silloiseen yhteiskuntaan ja arkeen.

Aino Harjula on blogannut tämän kirjan vanhemmasta painoksesta TÄÄLLÄ.

Ursula K. Le Guin: Osattomien planeetta

Ursula K. Le Guin: Osattomien planeetta, alkuteos An Ambiguous Utopia 1968, suomentanut Kalevi Nyytäjä, WSOY 1979, sivumäärä 413.

Ursula K. Le Guinin scifi-teos Osattomien planeetta on loistava yhteiskunnallisia teemoja sisältävä scifi-teos, jossa rikkaan Urras-planeetan köyhän Anarres-kuun asukki kuulu fyysikko Shevek loikkaa Urrasiin. Luin tämän teininä, ja nyt toistamiseen, ja oli jopa parempi kirja kuin muistinkaan. Teoksen ydin on kahden täysin erilaisen yhteiskunnan vertailu, ja sen tajuaminen, että ei ole järjestelmää, jossa ei olisi ongelmia.

Satunnainen blogissa seikkailija tyytynee yllä olevaan, kirjan lukenut ja siitä kiinnostunut voi lukea pitkähkön pohdiskelun, joka ei paljasta juonta juuri lainkaan, eikä ainakaan lopputulemia, haluan itsekin lukea kirjan vielä uudestaan kolmannen kerran.

Taustaa
Osattomien planeetan näyttämö on hainilainen galaksi, ja galaksin planeetta Urras, jota kiertää Anarres niminen ilmakehällinen kuu. Rehevästä ja kapitalisesta Urraksesta on karkotettu 170 vuotta sitten anarkisteja karuun Anarresiin rakentamaan ihanneyhteiskuntaansa, joka ei perustu yksityisomistukseen vaan tasa-arvoon ja mikä tärkeintä vapauteen. Yhteisön on ideoinut anarkisti Odon, joka kuoli Urrasissa ennen muuttoa tai karkotusta. Anarres perustuu odonilaisuuteen.

Anarres on yhtä 'valtiota', jolla ei ole hallintoa vaan asioita tasapainottaa TJK eli Tuotannon ja jakelun koordinaatio. Maassa ei ole yksityisomaisuutta, eikä rahaa. Kirjan alkuhetkellä Urrasista karkotetut anarkistit ovat asuttaneet Anarresia 170 vuotta, heillä on oma kieli ja omat tavat, yhteydenpito ulkomaailmaan on hyvin vähäistä, vain  tavaraliikennettä. Anarresin valtamerissä on ollut muuttohetkellä kaloja, ja "kuussa" on ollut tieteellinen siirtokunta. Maaeläimiä ei ole, ja Anarresia metsitetään ja rakennetaan. Anarres on tai haluaa olla omavarainen, he eivät halua olla tekemisissä Urraksen Oman ahneiden kanssa. Anarresissa kaikki perustuu jakamiseen. Planeetalla tai paremminkin planeetan kuulla on kuivuusjaksoja, ja nälänhädissä kuolee paljon ihmisiä. Anarresissa on vain huomattavan vähän ihmisiä, ja nälänhädissä kuolleisuus on suuri. Vapaus tai riippumattomuus on myös tätä.
Anarresissa ei tunneta avioliittoa, sukupuolisuhteet ovat vapaaehtoisia, niitä suhteita voi olla eri tai saman sukupuolen kanssa. On mahdollista sitoutua parisuhteeseen. Ihmisillä on vain etunimi, josta ei sukupuoli paljastu. Naiset ja miehet ovat täysin tasa-arvoisia, kuin ihmiset yleensä. Lapset laitetaan päiväkoteihin, ja vanhemmat voivat lähteä työkomennukseen, ja lapset kasvatetaan päiväkodissa ja kouluissa. "Mikään ei ole omaa, lapsetkin ovat yhteisiä". Anarresissa on yliopistoja. Anarkistisessa idyllissä on varjoja, ja kirjan kuluessa valitettavasti ilmenee juonitteluja, ja rankkaa kiusaamista sekä syrjintää, ulosjättämistä, joka perustuu mielipiteisiin.

Urras on vehmas ja kaunis planeetta, jossa asuu paljon rikkaita, mutta siellä on myös syrjitty alaluokka, joka asuu slummeissa. Pikkupatriotismi kukoistaa Urraksella, joka koostuu kolmesta valtiosta voimakkaista A-Ionista ja Thusta sekä heikommasta Benbilistä. Kirjan tapahtumien kuluessa A-Ion ja Thu sotivat keskenään, mutta Benbilissä, jonka sisällissotaan molemmat valtiot osallistuvat. Urrasissa pojilla ja tytöillä on omat koulunsa, ja naiset jäävät kotiin "vaimoiksi", ovat siilitukkaisina ja paljasrintaisina kutsujen vakiovieraita, mutta paljas pinta on vain lumetta. Naiset ovat pidättyvämpiä kuin Anarreissa, jossa sukupuolisuus on luontevampaa. Urrasissa on pitkälle kehittynyt markkinatalous, jonka seurauksena tuloerot ovat suuret. Urrasin lehdistön vapaus toimii niin, että isoimmat mediayhtiöt saavat vapaasti kertoa hallitusmyönteisiä uutisia. Köyhät asuvat slummeissa, joissa kytee kapina. Urrasissa on hainilainen Maailmojen liiton edustus, ja Terran suurlähetystö. Avaruusmatkat tehdään vain valonnopeudella. Terra, joka on tuhoutunut maailma, ja lähes asumiskelvoton, on 11 valovuoden päässä.

Juoni, kerronta ja tapahtumia
Kirjan alussa Anarreksen kuulu fyysikko tohtori Shevek loikkaa tai matkustaa ensimmäisenä ihmisenä Anarreksesta Urrasiin. Vastaanotto on lämmin, Shevek lunastaa saamansa tieteellisen palkinnon simultaaniteoriastaan, ja saa professuurin saattaakseen valmiiksi yleisen aikateorian.
Kirjan luvut vuorottelevat Urraksella Shevekin nykyhetkessä ja Anarresissa Shevekin menneisyydessä. Shevek on lähettänyt kuljetusalusten mukanaan tutkielmansa Urrasiin. Shevekin saama mahdollisuus on kaunis lahja, jonka sisuksesta paljastuu juonitteluja. Taustalla on Galaksi, jossa on kolme voimatekijää cetiläiset, joita edustavat Urras ja Anarres, hainilaiset, sekä Terra. Shevekin tieteellinen työ mullistaisi avaruusmatkailun ja antaisi cetiläisille ylivallan. Ylivallan saamista haittaa Benbilin sisällissota ja köyhien kapinamieliala. Shevek tajuaa olevansa kultaisessa häkissä, jossa hänen odotetaan munivan kultamunan, eli Aikateoriansa.

Shevek on jo varsin nuorena ollut johtava Anarresin ja jopa galaksin fyysikko. Hän on joutunut julkaisemaan teesinsä torsoina, ja yhdessä vanhemman fyysikon kanssa. Shevek on joutunut akateemisen nurkkakuntaisuuden ja kateellisen vallankäytön uhriksi. Hänet potkitaan nelivuotisen nälänhädän aikana yliopistosta. Shevek pohtii että odolaisuuden ydin on vapaus ja yrittää elää sen mukaan. Shevek  tajuaa, että Anarres nelivuotisen nälänhädän ja poikkeustilan aikana on muuttunut diktatuuriksi, jossa näennäisestä valintavapaudesta on tullut pakko ja kahlitseva voima.

Scifin ystävien kannattaa lukea tämä, erinomainen kirja, joka kuten Isaac Asimovin Säätiö myös siten, että yhteiskuntien kehittymistä tarkastellaan, ja niin että päähenkilöt miltei jäävät ideoiden alle.

Kirjan tasa-arvopohdiskelut ovat hyvin ajankohtaisia. Anarresissa naiset ja miehet ovat täysin tasa-arvoisia. Nainen synnyttää lapsen, mutta hänellä ei ole muita velvollisuuksia tätä kohtaan, jos hän ei halua. Kaikki perustuu jakamiseen ja vapaaseen tahtoon. Sukupuolisuhteet ovat sallittuja, ja siis minkä sukupuolen kanssa haluaa. Ihmisten elämä soljuu eteenpäin. He käyvät koulua, opiskelevat, mutta kaikissa olosuhteissa osallistuvat säännöllisesti myös ruumillsiin töihin. Asunnot ovat kommuuneja. Yksin ei ole suotavaa asua. Kommuuneissa saa ruokaa, ja asunnon. Mitään henkilökohtaisia tavaroita ei ole. Minäily on tuomittavaa, mitään omaa ei ole. Shevek saa varsin nuorena hyvän neuvon, "älä anna väärän tasa-arvovertaisuus-keskustelun hämätä". Ihminen on ihminen (ei siis susi vaan ihminen).

Shevek on odolainen, hän matkustaa, tulee ja menee aina  tyhjin käsin, mutta saa tieteellisen läpimurtonsa, ja tämä on hyvä kirja.

Tästä on bloggaus Risingshadowsissa täällä, ja Taikakirjaimissa täällä

Tulevaisuuden kuva, ilmaston lämpeneminen, anarkismi ja keskitetty järjestelmä
Le Guinin Galaksissa hainilaiset ovat johtava voima, he ovat pelastaneet Terran ekokatastrofin seurauksista. Kaikissa scifi-teoksissa kirjailija päätyy samaan johtopäätökseen, me tulemme tuhoamaan itsekkyydessämme ja ahneudessamme maapallon. Sen jälkeen väestön määrä romahtaa, tulee sota, ja lopulta syntyy säännöstelytalous, joka on totalitaarinen.
Terran lähettiläs kertoo Shevekille sivulla 371 maapallon kohtalosta, joka romahdutti väestön yhdeksästä miljardista alle puoleen miljardiin. Lainauksia tekstistä "minun maapalloni, on pelkkä raunio. Se on ihmissuvun tärvelemä planeetta. Me lisäännyimme ja ahmimme ja sodimme kunnes mitään ei jäänyt jäljelle, ja sitten me kuolimme... Minun maapallollani ei ole jäljellä enää metsiä. Ilma on harmaa, taivas on harmaa, ilma on aina kuumaa. siellä ei voi asua ... Te odolaiset valitsitte autiomaan, me terralaiset teimme autiomaan. Kerran meitä oli yhdeksän miljardia..." sivulla 372: "Luut ja tiilet murenevat tomuksi, mutta muovin palaset eivät murene milloinkaan." Hainilaiset ovat tulleet auttamaan Terraan, "meillä on täydellinen hyödykkeiden ja syntyvyyden säännöstely, eutanasia ja yleinen työvelvollisuus".

Anarres on valtio, jossa ei ole näennäisiä valtarakenteita, se on anarkistien perustama. Pian ilmenee, että syntyy juonitteluja, vallan tavoittelua, kuppikuntia, muureja, ja muurien sisälle muureja. Le Guinin mukaan anarkismin yksi ongelma on se, että anarkisti voi rikkoa lakia, mutta ei yhteisönsä tapoja. Tavat ovat siis ankkureita hillitsevät muutosta, ja tapauskollisuus on hyvin kahlitseva voima.
*****
Yhdysvaltalainen naiskirjailija Ursula Kroeber Le Guin (1929 -2018) oli tai on edelleen kuulu scifi- ja fantasiakirjailija, jonka kuuluisin teos on Pimeyden vasen käsi. Pienoisromaanista Haikaran silmä olen blogannut täällä ja Maanpakolaisten planeetta täällä.
Le Guin on kirjoittanut myös Maameren tarinat, josnka avausosa on Maameren velho, kakkososa Atuanin holvihaudat, ja kolmas osa Kaukaisin ranta.  Trilogian perään on kirjoitettu vielä kaksi kirjaa, Tehanu ja Kertomuksia Maamereltä,.

Hermann Hesse: Lasihelmipeli

Hermann Hesse: Lasihelmipeli, alkuteos Das Glasperlenspiel 1943, suomentanut Kai Kaila, ja runot Elvi Sinervo, Kirjayhtymä 1985, sivumäärä 541.

Hermann Hessen Lasihelmipeli kertoo lasipelimestari Josef Knechtin elämänvaiheet. Lasihelmipeli on helmitaululle erivärisillä ja erimuotoisilla lasihelmillä eri tasoihin sommiteltava peli, joka kuvaa "hengen ja musiikin ydintä". Lasihelmipeli keksittiin samoihin aikoihin Englannissa ja Saksassa. Aluksi sillä kuvattiin musiikkia, sitten matematiikkaa, ja myöhemmin Lasihelmipelin idea levisi kaikkiin tieteisiin. Sotaisan vuosisadan jälkeen peliä vaalittiin Kastalian maakunnassa, jossa keskitytään etupäässä mietiskelyyn, musiikkiin ja lasihelmipeleihin. Juhlapelejä  johtaa Ludi Magister eli pelimestari. Kastalia elää toisten kustannuksella tekemättä muuta kuin laittamalla lasihelmiä eri järjestykseen ja kouluttamalla valioihmisiä, tai tarkemmin poikia ja miehiä. Kastaliaa johtaa neuvosto, joka koostuu miehistä. Lahjakkaita poikia kutsutaan valiokouluihin, ja siellä alkaa seulonta, joka johtaa veljeskuntaan, jonka periaatteina ovat köyhyys ja naimattomuus. Lasihelmipeli yhdistää toisiinsa hengenmiehiä, mutta jo edistynyt 15-vuotias poika voi olla pelin johtaja.

Hessen romaani on siis kertomus lasihelmipelimestarin Josef Knechtin elämästä. Josef Knecht on orpo. Orpous luo kirjan mukaan hedelmällisen maaperän sisäoppilaitosopinnoille, koska perheen ja koulun välille ei tule risririitoja. Josef Knecht seuloutuukin koulussa taso tasolta yhä ylemmäs, jolloin myös luokkatoverit ovat henkevämpiä. Kastaliassa koulun tarkoitus ei ole kouluttaa rahvaanomaisiin ammatteihin, kuten puusepäksi, lääkäriksi tai lakimieheksi, vaan opetusohjelmassa opetellaan meditoimaan, tyhjentämään mieltä, ja luomaan yhteyksiä. Tieteistä matematiikka, kielitiede ja ehkä politiikkaa tarjonnevat musiikin ohella ainekset lasihelmipelin pelaamiseen.

Kirjassa on paljon tyhjäkäyntiä, ja jahkailua, kummallisia väitteitä, eikä sen lukeminen näytä palkitsevalta. Eletään  tulevaisuutta ehkä 2000-lukua, jossa sodat on jätetty taakse. Kirjassa arvostellaan vuolaasti 'sarjalukemistoja' (=aikakausilehtiä), missä on ollut ristisanatehtäviä. Pitää luopua nopeasta rahan ansaitsemisesta, maineesta ja julkisista kunnianosoituksista ja suurista painoksista  ja Nobelin palkinnoista s.32 (huvittavaa, että Hesse sai tämän julkaisun jälkeen Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1946, jonka otti vastaan).

Waldzellin koulu on Kastalian korkein opinahjo, siellä tiede ja taide yhdistyvät. Knecht on uuras oppilas. Hän ajautuu väittelyihin koulun toisen priimusoppilas Plinio Designogrin kanssa. Plinio on repivä, ja Josef rakentava väitteilyissään. Pojat ovat kilpailijoita, mutta myöhemmin ystäviä. Plinio on ylhäisestä suvusta, ja hän lopettaa opinnot, menee kotimaahansa. Pliniolla olisi suvun perinteet ja joita hän voisi jatkaa. Hän kuitenkin liittyy nuorten vihaisten miesten oppositiorintamaan, ja vaahtoaa vuorostaan siellä. Josef jatkaa opintojaan ja haluaisi vierailla Plinion luona. Josef ei saa lupaa tähän. Josef on Kastalian lasihelmitornin vanki, hän ei voi avioitua eikä omistaa mitään, ei edes matkustaa ilman lupaa. Kastalialaiset kuitenkin kokevat, että juuri Plinio ja hänen kaltaiset ovat ammatissaan materian ja halun vankeja. Josef etenee opinnoissaan. Kastalia on hyvissä väleissä Rooman kirkon kanssa. Josef kutsutaan Madiafelsin benediktiiniläisluostariin, jossa hän oppii mietiskellen maailma, hän käy myös Kiinassa bambumetsässä katsomassa erakkoa ja oppii siankärsämöstä, yrteistä ja elämästä.

Knecht valitaan lasipelimestariksi, virkaan jossa pitää ohjata opettajia, peliyhteisöä, ja vuosittain organisoida juhlapeli. Knecht kaivaa ensimmäiseen juhlapeliinsä innoituksen bambumetsän opetuksista, ja tästä kiinalaispelistä tulee pelin historian aatelia. Koko touhu tuntuu lukijasta täydeltä haihattelulta, ja lasihelmipeli on minusta puuta heinää. Minusta Knecht alkaa pohtia, mikä on Kastalian tarkoitus, olemassaolon perusta, ja myös rahoitusasema, maakunta, joka ei tuota mitään, tosin sieltä valmistuu opettajia, kirjoja, menetelmiä, sen tarkoitus on pitää moraali puhtaana. Juoni menee eteenpäin. Knecht tapaa uudestaan Plinio Designorin, joka on arvioimassa ja tarkastamassa Kastaliaa. Knecht löytää yhteyden Plinion kanssa. Plinio on koulun jälkeen rappeutunut, vetänyt huumeita, mutta avioitunut. Hänen poikansa on pilalle hemmoteltu rajaton kauhukakara.

Knechtin "varjo" eli apulainen on älykäs ja oikullinen Fritz Tegularius, Tegularius on hyvin etevä. Aikansa mietiskeltyään Knecht saa hahmon maailmasta, hän ymmärtää, että Kastalian olemassa olo on vaarassa. Hän kirjelmöi neuvostolle uhkaavasta vaarasta ja haluaa saada eron elinikäisestä virasta

Kirja on aika ajoin pitkäpiimäinen mutta minusta joku tolkku saadaan lopussa, kun veljeskunnan johtaja Alexander ja Lasipelimestari Knecht puhuvat erosta ja Kastiliasta. Kastilia on eristynyt, ja eristänyt itsensä ulkomaailmasta. Miehet, jotka elävät naimattomina ja ilman omaisuutta, eivät tiedä tavallisen kansan elämästä mitään. He ovat vieraantuneita. Vieraantuminen alkaa jo sisäoppilaitoksessa, jossa on vain samanlaisia poikia. Lahjattomat karsitaan pois, monen siivilöinnin jälkeen on jäljellä vain valioiden valiot, jotka sitten jättäytyvät lepäämään laakereilleen, ja mietiskelevät, ja laittavat lasihelmiä eri tasoihin. Tämä ei varmasti ole Hessen tulkinta, mutta minusta Rooman miesten pyörittämä kirkko, tai Kastalian poikamiesporukka on aika heiveröinen taho antamaan neuvoja todellisen elämän raadollisiin ongelmiin. Lasihelmipelaajat ovat heiveröisiä verrattuna George Lucasin luomiin jedeihin, vaikka jedeillä on hieman sama idea, tosin jedien galaksia sitoo voima, jota he pystyvät käyttämään hyväksi.

Knechtin kirjeessä neuvostolle, Knecht tiivistää sen, jonka tarkka lukija on jo huomannut, lasihelmipeli itsessään ei ole mitään, eikä edes säilyttämisen arvoinen. Lisäksi kirjeestä tulee ilmi, että maailmasta irrallinen itseään muita ylempänä pitävä miespoppoo jää sivuraiteille. Eliitistinen porukka kadottaa yhteyden, ja muiden kunnioituksen. Minusta moni säätiö, instituutio ja uskonnollinen auktoriteetti on eristäytynyt, ylentänyt itsensä muita paremmaksi, rappeutunut ja menettänyt luottamuksensa ja aloitekykynsä. Minusta miltei joka tavaralla, ja aatteella ja lafkalla on oma elinkaarensä, joka joillain on hyvinkin lyhyt.

Kirjassa on Knechtin kolme kirjoittamaa tarinaa Sateentekijä, Rippi-isä ja Intialainen tarina. Sateentekijä -tarina vie muinaiseen yhteisöön, jossa orpopoika Knecht hankkiutuu Sateentekijän oppipojaksi, ja kohoaa aikanaan itse Sateentekijäksi, mutta antaa uhrata uransa loppuvaiheessa itsensä epidemian aikana. Tarina on minusta analoginen kirjan kertomukselle.
Rippi-isä -tarina kertoo Josephus Famuluksesta, joka on ottaa kasteen aikuisena, auttaa ihmisiä, mutta erakoituu ja kokee myös itsetuhoisia ajatuksia. Hän hakee apua mestari Dionilta. Josef ymmärtää, että ihminen voi oppia perinpohjaisesti vasta todellisten vaikeuksien jälkeen. Tarinassa ensin kuolee mestari ja vanhana myös Josephus.
Intialainen tarina kertoo hallitsijan pojasta Dasta, joka pakenee palatsista lehmien hoitajaksi, mutta maistaa valtaa ja joutuu onnettomuuksiin, mutta pääsee joogin oppipojaksi. Tarinassa tulee ilmi itämainen uudelleen syntymisajatus ja oikeastaan kaikissa tarinoissa itämainen oman tiensä kulkemisajatus, joka toisaalta ehkä esiintyy Raamatussakin esimerkiksi  tavallaan Tuhlaajapoika -vertauksessa.

Teoksessa on Josef Knechtin runoja, joista tämän nimi on Lasihelmipeli.

Kuin kirkkaat tähtikuviot ne hohtaa.
Ja niiden kehiin kerran yltäneen
tie niistä eteenpäin voi johtaa
yhtäälle enää: Pyhään Keskukseen.

Ylen elävässä arkistossa on 20 minuutin  ääniklippi, missä Seppo Puttonen haastattelee lisensiaatti Teppo Kulmalaa.

****
Hermann Hesse syntyi eteläisessä Saksassa 1877 ja kuoli 1962, hän voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1946. Hesse kirjoitti Lasihelmipeliä vuodesta 1931 asti yksitoista vuotta, se julkaistiin Sveitsissä 1943. joskin Sateentekijä osuus julkaistiin jo 1934. Hesse höpisee tässä kirjassa, että Lasihelmipeli on Maaginen teatteri.
Hessen Arosusi (bloggaus täällä) -teoksessa päähenkilö  Harry Haller toikkaroi aikansa, ja päätyy lopussa unenomaiseen karkeloon  Maagillisessa teatterissa

Pertti Lassila kirjoittaa toisaalla, että Hesseä ei kelpuutettu ensimmäisen maailmansodan rintamalle. Hesse oli karannut teologisesta koulutuksesta 1892 ja yritti itsemurhaa ja oli tämän jälkeen hoidossa "hermosairaalassa". Maailmansodan jälkeen Hesse koki (uudelleen) hermoromahduksen ja hakeutui psykoterapiaan ja Jungin psykoanalyysiin.

Hessen romaaneista Arosusi on minusta varsin sekava ja harhainen kirja. Siddharta on taas hyvin erilainen ja seesteinen kirja. Lasihelmipeli on minusta näiden välissä.

Dorothy L. Sayers: Kuolema kirkkomaalla

Dorothy L. Sayers: Kuolema kirkkomaalla, The Nine Taylors 1934, suomentanut Annika Eräpuro, Viihdeviikarit Oy 1989, sivumäärä 273.

Dekkari alkaa lumipenkasta Uuden vuoden aattona. Lordi Peter Wimsey on ajanut lumessa Daimlerinsa ojaan, ja he  kävelevät yhdessä Bunterin kanssa Fenchurch St Pauliin pappilaan. Kirkkoherra Theodore Venables ottaa vieraat vastaan ystävällisesti. Pappilan vieressä on hieno kirkko ja kellotorni, jossa on yhdeksän nimettyä ja huolella valettua kirkonkelloa, joilla on aikomus soittaa yhdeksän tunnin "aaria" uuden vuoden kunniaksi. Peter pääsee soittamaan yhtä kelloista, kun William Thoday on sairaana. Samalla kuullaan juoruja etenkin sir Henryn häistä, jotka on tosin vietetty vuonna 1914, kirjassa eletään luultavasti 1930-luvun alkua. Sir Henryn häiden aikana on varastettu rouva Wilbrahamin smaragdikaulanauha. Kaulanauhaa ei ole koskaan löydetty, mutta oikeudessa sen varkaudesta on tuomittu hovimestari Deacon, ja lontoolainen konna Cranton. Miehet ovat saaneet pitkät vankeustuomiot, mutta Deacon on kuollut vankilapaon yhteydessä. Sir Henryn isä on korvannut smaragdit, ja se on tehnyt ison loven sir Henryn omaisuuteen, joka meni naimisiin orvon ja köyhän tytön kanssa, ja josta tuli siis lady Thorpe. Sir Henry haavoittui vaikeasti ensimmäisessä maailmansodassa. Parilla on nyt  viisitoistavuotias tytär Hilary Thorpe. Kyläläisistä William Thoday on mennyt naimisiin Deaconin vaimon Mary Russelin kanssa. Uutena vuotena lady Thorpe kuolee ja haudataan. Kun pääsiäisenä kuolee sir Henry, avataan sukuhauta, ja lady Thorpen arkun päältä löytyy miehen ruumis, jonka kasvot on ruhjottu. Kirkkoherra Theodore Venables kirjoittaa perjantaina kirjeen lordi Peterille, joka saa postin lauantaina aamupostissa! (Kirjasin tämän huomioksi, miten posti voi kulkea ripeästi. Pappila on hyvinkin syrjäinen paikka).

Tämän dekkarin ansiot ovat Wimseyn järjestelmälliset tutkimukset, siitä kuka kuollut on, onko hän Cranton. missä ovat Wilbrahamin smaragdit, mihin vainaja on kuollut, ja miksi hän on haudassa. Kaikki liittyy luonnollisesti sir Henryn häihin, ja siellä sattuneeseen varkauteen, jotka dekkarin tuleva lukija saa herkutella rauhassa. Murha tapahtuu hieman toisista syistä, ja ongelma haaroittuu erilaisiin arvoituksiin, joihin saadaan riittävä selvyys.

Dekkarin ytimessä on kuitenkin pappilan ja sen henkilöiden elämä. Dorothy L. Sayers varttui itse pappilassa seudulla, jossa oli tulvia. Sayersin muiden dekkareiden tapahtumapaikat eivät ole englantilaisia maalaiskyliä, sillä maalaiskylään sijoitti murhamysteerit Agatha Christie ja salapoliisiksi neiti Marplen, joka asuu St. Mary Meadin maalaiskylässä. Lordi Peter selviää kuitenkin hyvin ja saa kartutettua Hilary Thorpen omaisuutta löytämällä smaragdit, ja on Hilaryn omaisuuden haltija, sillä setään ei luoteta.  Ansiokasta on myös Sayersin kuvaus kirkon kellojen soitosta.  Kaikista kirkonkelloista annetaan yksityiskohtaista tietoa: "Batty Thomas (No. 7 Paino n. 1530 kg Sävelkorkeus D) Sarjan vanhin kello nykyisessä ilmiasussaan, ja vanhin myös alkuperäiseltä malliltaan. Kellon on ensikertaa valanut Thomas Belleytere Lynnistä vuonna 1338...." s.77

Nipvetin Juha Makkonen on analysoinut uuden ajan ja vanhan ajan törmäystä omassa bloggauksessaan täällä. Minusta yhteydet ulkomaailmaan pelaavat postin ja puhelimen ansiosta, mutta kirkonkylä on sisäänpäin kääntynyt, josta on vähemmän mairitteleva huomio: "Holliday on Russelin sisarentytär, haudankaivajan, tiedättehän, ja jonkinlaista sukua Mary Thodaylle, vaikka, tietysti, kaikki ovat, tässä kylässä, siis sukua jollekulle. Se johtuu siitä että kylä on niin pieni, vaikka nyt kun jokaisella on  moottoripyörä ja bussit kulkevat kahdesti viikossa tilanne ei ole niin  huolestuttava, eikä synny niin monia epäonnisia olentoja kuten Hullu-Peake". Lopussa kylä on saarroksissa tulvan vuoksi, ja silloin lordi Peter vasta tajuaa, miten vainaja on kuollut. Makkosen analyysi on paljon syvempi ja parempi kuin omani, mutta tulkitsen pappilan Sayersin lapsuuden maisemaksi, jossa autoja ei ollut. Rikokset itsessään ovat Sayersin dekkareissa usein arvattavia, niin tässäkin. Suola onkin kaikki muu inhimillinen toiminta ja kyläläisten ajatukset ja juorut, joita ilmenee dekkarissa.

Toisin kuin muut suomalaiset bloggarit voin suositella tätäkin dekkaria brittidekkarien ja Sayersin ystäville, englantilaisissa bloggauksissa tätä on lämpimästi suositeltu.

****
Dorothy L. Sayers (1893 - 1957) oli tuottelias ja laadukas dekkarikirjailija.

Tuotantoa
Kuka ja mistä 1923
Kuolema keskiyöllä 1926
Luonnoton kuolema 1927
Kuolema vierailee kerhossa 1928
Lordi Peter katsastaa ruumiin 1928 –novellikokoelma
Myrkkyä 1930
Yksi kuudesta 1931
Kas tässä teille ruumis 1932
Mainosmurha 1933
Hirttäjän vapaapäivä 1933 –novellikokoelma
Kuolema kirkkomaalla 1934
Juhlailta 1935
Kuolema häämatkalla, 1937
In The Teeth of the Evidence, 1939 –novellikokoelma
Striding Folly, 1972 –novellikokoelma, julkaistu postuumisti

Mauri Kunnas: Piitles

Mauri Kunnas: Piitles, Otava 2012, sivumäärä 80

Mauri Kunnas on lajissaan Suomen paras. Hänen lajinsa on (tylsienkin) tarinoiden toteutus hauskasti kiteyttäen kuvin ja sanoin.

Mauri Kunnas syntyi vuonna 1950 ja The Beatles perustettiin vuonna 1960, ja se hajosi vuonna 1970, The Beatles on kaikkien aikojen merkittävin rock-bändi, jonka jäsenet ovat Liverpoolista kitaristi John Lennon, basisti Paul McCartney, kitaristi George Harrison, ja rumpali Ringo Starr, ilmeisesti kaikki laulavat, mutta eniten Lennon ja McCartney.

Tämä Piitles-kirja kertoo The Beatles yhtyeen alkutaipaleen läpimurtoonsa asti, myös sen että basistina ollut Stuart Sutcliffe erosi bändistä ja Paul McCartney siirtyi bassoon. Yhtyeen rumpalikin vaihtui, Pete Best erotettiin ja tilalle rumpuja paukuttelemaan nousi Ringo Starr. Täm nelikko on kannessa ja kuva on piirretty kuten Abbey Roadin (1969) kansi, eli kadun yli marssivat John, Ringo, Paul ja George.

Henkilökohtaisesti en ole kuunnellut Beatlesia, en omista levyjä, enkä tunne jäseniäkään, mutta Piitles oli upeasti toteutettu kirja. Tiedän toki muutaman tunnetuimman kappaleen, ja senkin Ferry Aidin pohjalta, jolloin Paul McCartney (tai oikeuden omistajat?) 'antoi' esittää Let It Be:n, ja siinä lauletaan: 'When I find myself in times of trouble, Mother Mary comes to me/ Speaking words of wisdom, let it be'.

Kirjassa lähdetään jäsenten lapsuudesta, Paul McCartneyn äidin nimi oli Mary, hän oli naimisissa Jimin Paulin isän kanssa, isä oli puuvillakauppias, Paulilla oli pikkuveli. Kätilönä toiminut Mary-äiti kuoli, mutta perhe puski eteenpäin. Ringo Starr syntyi ensinnä 7.7.1940 pommitusten aikana, sitten John Lennon syntyi eli 9.10.1940. John Lennonin lapsuus oli hyvin "rikkonainen" mutta ainakin virikkeellinen. Isä Alfred lähti merille, ja äiti Julia sai toiselle miehelle lapsen. John Lennon asui välillä äitinsä, välillä tätinsä ja välillä isänsä luona. Johnilla oli coverbändi Quarry Men vuonna 1957, jona vuonna hän meni taidekouluun, ja seuraavana vuonna Johnin äiti jäi auton alle. John alkoi seurustella Cynthian kanssa, jonka kanssa hän meni naimisiin. Kirjasta saa käsityksen, että John Lennon ei ollut kovin sitoutunut liittoon.

Beatlesin  nimestä on teorioita, ja tässä esitetään, että nimi olisi ilmaantunut liekehtivässä piirakassa. Nimi oli ensin The Silver Beetles, mutta muuntui muotoon The Beatles.

Loppukesällä 1960 matka suuntautuu Saksan Hampurin Reeperbahnille, takakannen kuvassa kadun yli kävelevät Pete Best ja Stuart Sutcliffe. Kuvassa on uskomaton määrä yksityiskohtia. Juliste jossa lukee The Beatles, ja sen yläpuolella Rory Storm and his Hurrican, bändi jossa Ringo Starr soitti.  Kuvan ylälaidassa on puhelintyttö, merimies ja nainen, sekä kaksi katunaista alakulmassa, ja kissa ja akka. Harrison oli alaikäinen, ja sitä kautta tuli lähtö Hampurista, mutta sinne vielä palattiin.

Vuonna 1961 Beatles soitti Cavernilla Liverpoolissa ruokatunnilla, ja sihteerit kävivät kuuntelemassa. Albumissa on esitelty bändimuutokset, ja Brian Epsteinin mukaan tulo. Stuart kuolee, Paul siirtyy bassoon, ja Ringo rumpuihin Peten potkujen jälkeen.

Upea albumi, jonka kuvia on hyvä katsella, ja tekstiä on paljon.
***

Mauri Kunnas piirsi sarjakuvia vuosina 1975-1986 ja niitä julkaistiin Introssa, Helpissä ja Suosikissa, ja niistä on koottu albumi Nyrok City, josta on bloggaus täällä.
Nyrok City -albumissa oli koko Beatlesin tarina  tiivistetty kahteen sivuun, se on tehty jo 9/1978, eli aikana, jolloin kaikki beatlet vielä olivat elossa. Eli tarina Piittels' story on kertomus Liverpallin nelosista, johon kuuluvat Juhani Lennonjohto, Pauli Mäkikartano, Yrjö Harvinainen ja Risto "Rinkeli" Tähti. Sarjakuva alkaa ajasta, jolloin rumpalina oli vielä Pete Paras. Sarjakuvassa seikkailee Rion Epsilon, mukuloissa aiheutetaan hysteriaa, on rakastamisen aika, ja hippikausi, Sitten tapahtuu hajoaminen, ja Yoko ja John nakuilevat, mutta Paulilla ei ole siivet maassa (Linda MacCartney ja Wings!)

Kännykkäkamerakuva albumista. Kuvan epätarkkuus on tarkoituksellista, vähemmän kopioitavaa, eli hankkikaa albumi :)

***
Tänään on Kirjan ja Ruusun päivä, aiemmin on saanut ilmaiskirjan, jos on ostanut 15 eurolla kirjoja, nyt saisi kassin. Tämä on aiemmin hankittu kirja. Aiemmat postaukseni Kirjan ja Ruusun Päivästä:

2018: Leena Lehtolainen:Turmanluoti:
2017: Roope Lipasti, Karoliina Korhonen: Elovena tyttö
2016: Ronja Salmi ja Jami Nurminen: Onks noloo?
2015: Kari Hotakainen Kantaja
2014: Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito
2013: Jari Tervon Jarrusukka
2012: Tuomas Kyrön Miniä

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa, 1910, Gutenbergistä luettu.

Tulitikkujen lainausmatka alkaa liperiläisen Antti Ihalaisen pirtistä ja sinne se päättyykin, joskin takaisin tulee yksi tikku, ja sekin raapaistu, mutta paljon ehtii tapahtua tällä välin. Kaikki alkaa Antin vaimon Anna-Liisan aikoessa leipoa ja talouteen tarvitaan tulitikkuja, joita Antti lähtee noutamaan Hyvärisen ukolta. Antti hyppää tuoreen leskimiehen Jussi Vatasen hevosrattaille. Jussi Vatanen on vast'ikään jäänyt leskeksi ja kärkkyy uutta vaimoa. Vatasella on hevosia, lehmiä ja sikoja, joiden hinnoista, kaupoista ja poikimisesta puhutaan. Jussi aikoo kosia Anna-Kaisaa, joka yllättäen suostuu. Antti ja Jussi lähtevät hakemaan kihlajaiskamppeita Join kaupungista (Joensuu?). Mukana on vajaa pullo, johon on tarkoitus ostaa viinaa, mutta pullo pitää juoda entisestä viinasta tyhjäksi. Miehet ovat olleet vuosia raittiina, mutta viinan noustessa päähän, miehet hölmöilevät. Miehet kehuvat kännipäissään lähtevänsä Amerikkaan ja joutuvat putkaan, ja saavat sakkotuomion.

Samaan aikaan toisaalla räätäli Tahvo Kenonen, vanhapoika, haikailee nuoruuden ihastustaan Anna-Liisaa. Anna-Liisa taas ihmettelee, missä Antti on ja miksi Antti ei ole tuonut tulitikkuja. Anna-Liisa käy Hyvärisillä, ja Hyväriset valehtelevat Anna Liisalle Vatasen menneen kosaisemaan Pekka Roivaan tyttöjä ja otaksuvat, että Antti on lähtenyt Amerikkaan. Anna-Liisa, joka esitetään varsin yksinkertaisena, on ollut huolissaan, onko Antti joutunut ojan pohjalle, on nyt huojentunut: "Hyvin epätietoisena ja levottomana palasi Anna Liisa kotiinsa. Rauhottui hän, kun tiesi nyt Antin olevan Ameriikassa eikä ojassa, mutta toisekseen hän taas ei käsittänyt mitä varten se Antti oli nyt sinne mennyt ihan ilman puhumatta ".  Anna-Liisan luona käymään tuleva Maija-Liisa Kananen puhuu Tahvo Kenosesta.

Jussi ja Antti pääsevät putkasta, ja törmäävät kaupungissa Kaisa Karhuttareen eli Kaisa Makkoseen, joka on jäänyt leskeksi, miehensä Makkosen kuoltua. Kuolemaa jauhetaan sivutolkulla, kun Jussi toteaa: "Vai viimeiseksi hän sitten vasta kuoli!" Kaisa hoivaa Jussin varastamaa sikaa, ja Kaisalle selviää, että Jussikin on leski. Jussi muistaa, että hänen tammansa on vapaana, eikä sitä enää löydy. Aikansa haahuiltuaan vieraan hevosen kanssa, miehet löytävät itsensä taas putkasta. Putkassa miehillä on myös sika, jota he hellästi hoivaavat. Miesten poissaolon aikaan Liperissä alkavat huhut elää omaa elämäänsä. Ville Huttunen juoruakkaillee, että Vatanen ja Hyvärinen ovat lähteneet Amerikkaan. Kun tulee tieto eräästä laivaonnettomuudesta, Anna-Liisa saa kuulla Huttuselta, että hän on nyt leski. Kierrokset edelleen lisääntyvät, kun räätäli Kenonen saapuu riiuulle Anna-Liisan luo, ja sovittaa isännän verkapukua. Jussi ja Antti joutuvat oikeudenkäyntiin, ja Kenonen asettuu majaksi Ihalaisille.

Kotiinpaluun aika koittaa. ja Vatanen toteaa Antille: "Kaikkea sitä tässä ajallisessa elämässä tikustakin heruu, kun se oikeen lypsämään rupeaa, minkä nyt tämäkin Join matka mutkinensa ja näine Makkosen leskinensä ja muine kapeinensa, Kenosen akoittumisinensa ja kaikkinensa!"

Tulitikkuja lainaamassa on hauska ja hervoton tragikomedia.

Virossa tunnetaan tämä myös bloggaus TÄÄLLÄ.
*****
Maiju Lassila ei ollut oikeasti nainen vaan mies Algot Untola (1868 - 1918). Tästä on tehty varsin mallikas Yrjö Nortan ja Toivo Särkän filmi, jossa on ollut pääosissa sen aikaiset tähdet Aku Korhonen (Antti Ihalainen), Unto Laakso (Jussi Vatanen), Aino Haverinen (Anna-Liisa), Ester Toivonen (Maija-Liisa), Siiri Angerkoski (Kaisa Karhutar),  Joel Rinne (Ville Kettunen, kirjassa nimellä Ville Huttunen).

Erle Stanley Gardner: Perry Mason ja tummaverikön tapaus

Erle Stanley Gardner: Perry Mason ja tummaverikön tapaus, alkuteos The Case of the Borrowed Brunette 1946, suomentanut  Armi Koistinen, sivumäärä 220.

Perry Mason on legendaarinen puolustusasianajaja, joka esiintyi 83:ssa dekkarissa. Olen katsonut Perry Mason -tv-sarjaa (MTV3-sarjalta 2000-luvulla), jota esitettiin alunperin vuosina 1957 - 1966, jaksoja on ehkä kolmisensataa, laskin itse että 313, mutta toisaalla pääosan esittäjä Raymond Burr (Perry Mason) olisi ollut vain 271 jaksossa.

Perry Mason on puolustusasianajaja, jolla on sihteeri Della Street, ja Masonia avustaa yksityisetsivä Paul Drake. Perry Mason dekkareiden ja tv-sarjan menestyksen salaisuus on vakiokaavassa, jossa alkuesittelyjen jälkeen tapahtuu murha, ja Perry Mason puolustaa toimeksiantajaansa ja selvittää murhan. Poliisit eivätkä syyttäjät ole ilahtuneita Masonin läsnäolosta eikä ilmaantumisesta paikalle. Kaikki huipentuu yleensä oikeussaliin, jossa Perry Mason osaa yllättää.

Tummaverikön tapaus on toinen lukemani Perry Mason -kirja. Se on järjestyksessään 28:s sarjassa, jossa on 83 osaa. Tarina alkaa kun Perry Mason näkee kadunkulmissa samanlaisia tummaveriköitä samanlaisessa asussa. Kysymys on naisen palkkaamisesta esittämään Helen Reedley -nimistä naista. Masonia arvoitukset kiinnostavat, ja hän tutustuu Reedley'tä esittävään Eva Martelliin sekä palkattuuun seuralaiseen Adelle Wintersiin. Vaihtoa junailee Robert Hines. Juttu vaikuttaa hyvin salaperäiseltä. Mason tajuaa vaaran, ja pian Robert Hines löytyy murhattuna.

Murhan jälkeen Mason tapaa Helen Reedleyn miehen Orvillen. Tapaus on kimurantti, ja sisältää monta vaihetta, joka tapauksessa Eva Martell saa syytteen murhasta. Syyttäjänviraston virkaintoisella Harry Gullingilla on jotain Perry Masonia vastaan, ja hän syyttää tätä avunannosta murhaan. Perry Mason joutuu oikeussalissa todistajan aitioon. Lopulta Perry Mason saa viimeisen palan palapeliin, ja hän paljastaa murhaajan ja motiivin oikeussalissa, kuten ilmeisesti aina.

Erle Stanley Gardnerin Perry Mason ja tummaverikön tapaus on varsin yllättävä dekkari, mutta minusta hieman sekava eikä niin hyvä kuin Perry Mason ja papukaija todistajana.Postuumisti on ilmestynyt Perry Mason ja piikkilanka-aita ja minusta se on paras, ja ilmestynyt myös SaPo -sarjassa

****
Erle Stanley Gardner (1889 - 1970) oli tuottelias amerikkalainen kirjailija, alun alkaen lakimies, joka kirjoitti vielä seitsemällä eri salanimellä yksi oli Robert Parr (vrt Parrot). Perry Mason -tarinoita on yhteensä 83.