Hermann Hesse: Arosusi

Hermann Hesse: Arosusi, 1927, Der Steppenwolf, suomentanut Eeva-Liisa Manner, 1974, sivumäärä 277.

Arosusi-romaani alkaa Harry Hallerin eli Arosuden esittelyllä, sitä seuraa Harry Hallerin muistiinpanot kahdessa osaa huomautuksella  "Ainoastaan hulluille", muistiinpanojen välissä on "kaikkitietävän kertojan" selitystä ihmisen sielun kaksi- tai useampi jakoisuudesta otsikolla "Kirja Arosudesta", sekin on luonnollisesti  viitteellä"Ainoastaan hulluille".

Arosusi-romaani on varsin vaikealukuinen teos ja muistuttaa rakenteeltaan ja teemoiltaankin etäisesti Bulgakovin teosta Saatana saapuu Moskovaan, varsinkin teoksen loppuosan unenomainen osuus, jossa verikin lainehtii ja pyssyt paukkuvat.

Kirja alkaa "Julkaisijan esipuheella" , jossa täyshoitolan "poika" kirjoittaa "Tämä kirja sisältää erään miehen muistiinpanot, miehen jota nimitimme Arosudeksi samoin kuin hän itsekin nimitti". Julkaisija elää porvarillista elämää käy säntillisesti töissä ja pidättäytyy väkijuomista. Arosusi sen sijaan juo viiniä, ja vaikuttaa vieraantuneelta, ja yksinäiseltä. Hän ei käy toimessa eikä hänen elämässä ole porvarillisia rutiineja. Arosusi vaikuttaa kokeneelta ja älykkäältä, mutta hän halveksii kulttuurifilosofeja ja auktoriteetteja, mutta inho ja viha kohdistuu häneen itseensä. Julkaisija päättelee, että hän elää erakkona, ja kärsii eri aikakausien taitekohdassa, ja viittaa Nietzshen kaltaisen luonteen kärsimyksiin. Arosudella on huoneessaan lukuisia kirjoja: Dostojevskiä muun muassa, ja mahatma Gandhin kirjoituksia. Haller on liki viisikymppinen hieman kivulloinen ja leinin runtelema mies.

Kirja Arosudesta
Seuraavaksi alkavat Harry Hallerin muistiinpanot jonka katkaisee Kirja Arosudesta kolmekymmentäviisisivuinen selitys Harry Hallerin ja Arosuden persoonien taistelusta Harryn ruumiissa. Minusta tämä osa teoksesta tuntuu tekofilosofoinnilta, missä ensin selitetään, että kaksi persoonaa riehuu Harryssa, mutta tämän jälkeen laajennetaan, että persoonia on lukemattomasti. Lisäksi Kirja Arosudesta sisältää naiivia vinkumista kuten "mikään ei pöyristyttävämpää kuin hoitaa jotakin virkaa", tilanteessa, missä kaveri huinii ja kippaa viiniä. Kvasifilosofointina pidän myös valitusta siitä että "yksinäisyys ja riippumattomuus on ollut hänen toivonsa, mutta nyt hänen tuomionsa". Ikävintä tässä osiossa on huomiot itsemurhasta. Harry kuuluu itsemurhaajien luokaan, ja puhutaan, että "heittäisi hyvästit kaikille vaivoilleen - todennäköisesti partaveitsen välityksellä". Ennen tätä on puhuttu tusina- ja laumaihmisten tekemistä vastaavista teoista ja  pikkuporvarillisuudesta, koko kirja itse asiassa ruoskii porvarillisuutta ja sen synnyttämää elintapaa. Nerojen kuulemma tarvitsee vain ilmaista totuus, niin enemmistö sulkee heidät hourulaan. Tekstissä väitetään, että koko psykologia vaatii jonkun ilmiön ymmärtämiseksi apukeinoja, teorioita, valehtelua (valehtelu ei minusta kyllä pidä paikkaansa), ja jatkaa, että kirjailijan täytyy esityksen päätteeksi selvittää valheensa. Koko teos päättyy unenomaiseen kohtaukseen Maagillisessa teatterissa. Hesse ei selitä tätä hallusinaatiota mitenkään. Muutenkin "teoria" Harry Hallerin ja Arosuden kahtalaispersoonasta on sekava ja päättyy julistukseen sen pätemättömyydestä : "Harryn pako arosusikuvitelmiin on yhtä kummastuttava kuin  .. raukkamainen kätketty mieltymys porvarillisuuteen". Sitten tehdään päätelmiä monipersoonaisuudesta. Esitys on siis häilyvä ja minusta huono, mutta kirjoitettu erittäin hyvin ja teos on klassikko, itse en vain satu pitämään tällaisesta ristiriitaisesta kuvauksesta, tämä on minusta yhden ihmisen sekava näky - ei yleistys mistään.

Harry Hallerin muistiinpanot
Muistiinpanot alkavat päivittäisten rutiinien kuvauksella. HH vihaa poroporvarien tyytyväisyyttä, optimismia ja keskenkertaisuutta, kokien itse masennuskohtauksia. Hän kummastelee, mitä ihmiset etsivät täyteen ahdetuista raitiovaunuista, osaamatta vastata. Minä ehkä osaan. Raitiovaunu on minusta kulkuväline, ehkä "poroporvarit" tai paremminkin työläiset menevät vain töihin. Huiniessaan kaupungilla HH näkee hallusinaationomaiset kirjaimet "Maagillinen teatteri sisäänpääsy ainoastaan hulluille". HH:llä on nihilistisiä ajatuksia ja hän pohtii itsemurhaa: uskonto, isänmaa, valtio, perhe eivät merkitse hänelle mitään ja hän inhoaa kaiken lopuksi raadollista sovinnaisuutta. Tähän viitekehykseen sopii huonosti maininta siitä, että HH on ollut pasifisti, ja hän ennustaa uutta sotaa. Vielä huonommin se sopii  Maagillisessa teatterissa suorittamiinsa veritekoihin, jotka luultavasti ovat HH:n hallusinaatioita.

Seuraavaksi HH tapaa tytön nimeltä Hermine Mustassa kotkassa, joka on ravintola. Hermine opettaa HH:n tanssimaan, ja uusi maailma on auennut. Tanssi, viini ja naisseura tuovat arosutta "normaaliin maailmaan". Herminen suunnitelmat ovat kuitenkin toiset. Hän tutustuttaa HH:n Maria-nimiseen nuoreen naiseen, jonka kanssa HH viettää öitään. Maria on maksullinen nainen, jolla on muitakin miehiä, yksi heistä on jazz-soittaja saksofonisti Pablo, jolla lienee suhde myös Herminen kanssa. Jätän paljon asioita kirjaamatta ... mutta meno muuttuu yhä kaoottisemmaksi: Pablon bileissä käytetään aisteja laajentavia aineita kuten ooppiumia ja välin kokaiinia, Marian kanssa makaa milloin Pablo, milloin HH, milloin joku muu. Marian itsensä myymisestä tehdään jotenkin kaunista. Vanha arosusi HH:n sisällä sen sijaan nukahtaa, ja itsetuhoajatukset lientyvät. Ennen "Maagilliseen teatteriin" menoa HH tarrautuu villisti Mariaan, ja "harhailee vielä kerran kiihkoissaan ja himokkaasti hänen ilotarhansa kaikki polut ja tiheiköt ..."

Kirja huipentuu bulgakovilaisiin karkeloihin Maagillisessa teatterissa, jossa sekavia tapahtumia riittää. Teatterin ohjelmistoa en avaa, mutta hahmoina, on koulukaveria, entisiä rakastettuja, Hermine ja Pablo, kun puolensataa sivua on karkeloitu, on jo selittämätön loppu käsillä.

Hessen tekstiä aiemmasta osasta (Kirja Arosudesta):
"mikä kerran on syösty olemisen likaiseen virtaan, se ei pysty enää koskaan, ei koskaan nousemaan vastavirtaan, palaamaan olemisen alkulähteille. Viattomuuteen, olemattomuuteen siis Jumalan luo johtava tie ei viittaa taaksepäin vaan eteenpäin" ...
"Jälleen-yhtyminen kaikkeuteen oman yksilöllisyyden hävittäminen ja jumaluuden tavoittaminen edellyttää sielun laventamista siinä mitassa, että se uudelleen pystyy käsittämään kaikkeuden".
En ota tähän kantaa enkä kommentoi, mutta huomautan, että Maagillisessa teatterissa meno oli varsin hurmeista ja osin kiimaista, joten näen ison ristiriidan tässä, joskin HH palasi teatterista elävänä.
Pidättäydyn kuitenkin lisäkommenteista ja jatkoanalyysistä.

Lukukokemuksesta voin todeta, että lienen sitten poroporvari, ja ikävä ihminen, joka elää näennäistodellisuudessa (vaikka olin luullut toista :). Mutta en kaipaa tällaisia huveja. Lisäksi minusta työssäkäynnissä, perhe-elämässä eli keskinkertaisuudessa ei ole mitään moitittavaa. Demokratia, todellinen tasa-arvo (myös laumaihmiset ovat arvokkaita) ja  ihmisoikeudet ovat minusta arvoja, joita pitää puolustaa, en siksi usko pelkkään pasifismiin ja panetteluun. Laumaihminen termin Hesse on repinyt luultavasti Nietzscheltä. Friedrich Nietzsche teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen toistuvasti irvailee laumaihmistä ja demokratiasta, ja pitää neroja laumaihmisiä parempina. Nietzsche puhuu laumaihmisistä yhä uudestaan ja uudestaan esimerkiksi kirjan teesissä 203
 "Demokraattinen liike ei vain poliittinen rappiomuoto, vaan ihmisten rappio ...  heidän ihanteenaan ihmisen rappeutuminen täydelliseksi laumaeläimeksi. Tai kuten he sanovat vapaan yhteiskunnan ihmiseksi".

Toki tämä on taidetta, ja kirjoitettu eri aikana, Nietzsche 1800-luvulla, tämä Arosusi vuonna 1927, mutta silti, on olemassa joku raja, minkä yli ei ole syytä mennä. Kirja teknisenä suorituksena on hyvä, kieli on rikasta ja juonen käänteet ovat ennalta arvaamattomia. Teos vaikuttaa varsin voimakkaasti, mutta koin lähinnä turhautumisen tunteita johtuen ristiriitaisuuksista ja heitoista ilmaan, joita ei otettu kiinni vaan unohdettiin. Vähäisestä sivumäärästä huolimatta luin teosta varsin pitkään.

Arosusi aukeaa hitaasti ja sen lukeminen vaatii hengen ponnistuksia, kuten sen ymmärtäminen tai selittäminen. Toisaalta ei unta tai taidetta voi kovinkaan helposti selittää.

***
Saksalainen (saksalais-sveitsiläinen) Hermann Hesse (1877 - 1962)  voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1946, hänen pääteos on Lasihelmipeli. Arosusi on kirjoitettu 1920-luvulla ja on mainittu osin omaelämäkerralliseksi. Harry Hallerin nimikirjaimet ovat ainakin H.H. ja H.H:n julistus on varsin raju ja meno varsin "monivivahteista". Minusta Hessen paras teos on seesteinen Siddharta.