Tuomas Vimman Gourmet

Tuomas Vimman Gourmet on julkaistu vuonna 2008, tämä teos on pokkari vuodelta 2009, jonka kantta en edes saanut skannatuksi, otin salamalla kuvan. Vimman teoksen miljöö on Helsinki ja sen pintaliitoporukat, gourmet-ravintolat (lähinnä asiakkaat), ja hieman ravintolan keittiö ja sali.

Teos on vimmamainen sujuva sutkauksia täynnä oleva pinnallinen kuvaus hedonistisista kolmikymppisistä, joiden elämässä on rahaa, aikaa, vimmaista kiimaa ja päihteitä. Juonen käänteet toivat mieleen joidenkin elokuvien juonet ainakin Vaihtokaupat ja Rottatouille tulivat mieleen. Takakansi teksti paljastaa juonesta ja henkilöistä varsin paljon.

Teos alkaa iskevästi nimetön päähenkilö, ranskalaisen keittiösuvun vesa saa potkut Hans Välimäen ravintolasta. Potkuja on tullut työpaikoista ja kokkikouluista, juoni, jota en avaa, vie eteenpäin kohti loppuhuipennustaan.

Teos muistuttaa Vimman teosta Toinen, jonka luin joitain vuosia sitten, nuoria kauniita ihmisiä, viettejä joita tyydytetään, sekä rohkeaa ruumiinkulttuuria. Raha on tehty poltettavaksi, ja nautinnot tyydytettäväksi. Köyhänä ei kannata esiintyä, eikä kipeänä olla.

Kiinnostavampana näin gourmet-keittiön kuvauksen. Sivulla 39 kuvaillaan raaka-aineita "pylkönmäkiläistä riekkoa, ginikraavattua siimapyydettyä posiolaista kääpiönieriää", näitä eksoottisia ainesosia luetellaan useaan otteeseen myöhemminkin "vanilja-valkosipulivoissa haudutettu naakimalla pyydetty nokikana ". Keittiötouhussa kuitenkin oli hieman asiaa, sillä poika oli mestarin opissa, ja oppitunnit aloitettiin keittiön jynssäämisellä, jota jatkui varsin pitkään, sitten siiirryyttin eri perunalajeihin, sipuleihin, sitten kastikkeisiin. Mestarin mielestä eksoottiset elintarvikkeet eivät voita lähiruokaan, jos taitoa ja mielikuvitusta on. Puhuttiin myös kate-asiaakin ...

Salin puolelta käsiteltiin lähinnä viinejä, korkkivikoja, ja viinien vuosikertoja, eli saliosuus ei ollut niin antoisa kuin gourmet-keittiöosuus.

Luultavasti olisin pitänyt teoksesta viisi vuotta sitten enemmän kuin nyt. Nyt häiritsi liian teennäinen juonen kuljetus, ja pintaporukan poreilut hedonismissaan ja paljastuminen toisenlaisiksi henkilöiksi. Lisäksi maailman vanhimman ammatin esittely oli jokseenkin turhaa ja tuskin kovinkaan faktoihin perustuvaa. Kohokas lässähti loppua kohden.

Eniten nyppi "kuin-vertaukset", jotka toistuivat liian tiuhaan.
ss.127-128 Stocka oli täynnä kuin jokelalainen kriisikeskus, minusta alentava vertaus
s. 148 Ihasteli korkkia kuin Klonkku sormustaan, tämä on jo huono, sillä Klonkun suhde sormukseensa ei ole terve, sormus edustaa pahaa, ja sormus on muuttanut Klonkun persoonaa (Taru Sormusten Herrasta).
Myöhemmin ruumiin osia verrataan Smith&Wessonin luoteihin, ja toiminnan intensiteettia verrataan erääseen telttaretkeen (s.154), minusta mautonta ja asiatonta.

Kaikesta kitinästä huolimatta Tuomas Vimma osaa kirjoittaa tehokasta tekstiä, jota on helppo lukea, ja lienee suunnattu nuorisolle. Teksti soljuu eteenpäin pintavaahtoihin vanoja vetäen. Luultavasti sopii Hietsun hiekkarannoille biitsi-lukemiseksi, jos laittaa kunnon aurinkorasvat, ei ennätä edes palaa, kun teos on tankattu loppuun.

Kirja on ostettu kirjakaupasta.

Franz Kafka: Oikeusjuttu

Franz Kafka Oikeusjuttu on kesken jäänyt romaani, ja se ilmestyi vuosi Kafkan kuoleman jälkeen vuonna 1925, tämän version kirjasta oli suomentanut Aarno Peromies, Seven-pokkari 214 sivua. Kirja, poistettujen kohtausten kanssa on 244 sivua.

Teoksen sivut ovat täynnä tekstiä ja sitä on hankala lukea, koska logiikkaa ei kaikissa luvuissa ole, alussa ja lopussa on painajaisunenomaisia absurdeja kohtauksia.

Juonipaljastuksia (älä lue)
Teos on klassikko ja klassikkomaine tulee kasvottomasta koneistosta, joka astuu Josef K:n elämään ja asuntoon. Teos alkaa "Joku oli varmaan panetellut Josef K:tä, sillä eräänä aamuna hänet pidätettiin ilman, että hän olisi tehnyt mitään pahaa ". Vaikka mitään syytteitä ei lueta, niin teos päättyy  Josef K:n teloitukseen "...toisen herran kädet tarttuivat kurkkuun, kun toinen työnsi veitsen syvälle hänen sydämeensä". Kaiken toiminnan syy on jonkun panettelut Josef K:sta.

Teoksen lukemisen jälkeen minulle selvisi, että Oikeusjuttu on osin yksipuolisesti siteerattu. Vaikka K. pidätetään, hän saa asua kotona ja käydä töissä pankissa prokuristina. Itse oikeusistuntoja taisi teoksessa olla yksi, mutta asianajajia käsitellään teoksen puolivälin jälkeen paljonkin.

Tätä kirjaa ei pysty avaamaan lyhyessä bloggauksessa. Josef K. on alun pidätyksen jälkeen enemmän kummissaan ja vihainen kuin vielä peloissaan.  Josef K. kuuluu keskiluokkaan ja on pankissa esimiehenä. 

Teemoja ovat ulkopuolisuus, byrokratia ja totalitarismi, sillä Josef K. voidaan pidättää ilman mitään syytettä, systeemin vika ei ole oikeusistuimissa, vaikka kirjassa oikeusistuimia lienee useita hierarkioita, vaan järjestelmä on väärin rakennettu. Länsimainen oikeuskäsitys perustuu lainsäädäntövallan, toimeenpanovallan ja tuomiovallan hajautukseen, jossa tuomiovalta on riippumattomilla tuomioistuimilla. Kukin kolmesta vallasta on riippumaton toisistaan. Oikeudenkäyntien pitäisi olla julkisia, todistustaakka on tuomioistuimella, teosta, joka ei ole lainsäädännön mukaan laiton, ei voi saada tuomiota. Samaa juttua ei voida kaivaa naftaliinista uudelleen, lievimmissä rikoksissa on tietyt määräajat, jolloin rikos vanhenee. Kafkalla istunnot ja syyte ovat salaisia, mitään järjellistä systeemiä ei ole. Ei voi puolustautua, jos ei tiedä mistä syytetään ja mitä todisteita sinua vastaan on.

Josef K. kokee yhä enemmän vierautta ja eristäytymistä.

Lisäksi puhutaan lahjonnasta ja "seksistä", mitä kuvaa rakastajattert ja alastomuus. 

Teoksessa alkaa esiintyä vihjailua lahjonnasta, kuten

s. 53  jutun käsittelyä jatketaan näennäisesti jonkin suuremman lahjuksen toivossa, aivan turhaa kylläkin, sillä minä en lahjo ketään

s.59 ehkäpä virkailijakunta haali sen taskuihinsa ... ... hänellä (K) ei ollut sivuansioita lahjonnan  ... avulla

s.68-69 ei ...varoja  ...myös jotkut asiakkaat osallistuivat siihen

s.81 Kuinka huonosti meille maksetaan... rikastua  ... pelkällä työllä se ei onnistu

s.84 olisi saanut lahjussumman vielä hiukan korkeammaksi

Teoksessa (julkaistu 1925) on myös aika rohkeaa vihjailua K:n ja muiden rakastajattarista, kurituksesta siivouskopissa alastomana, kummallisista kirjoista, eräästä Elsasta ...

s.51 aukaisi ... kirjan, näkyviin tuli säädytön kuva ...mies ja nainen istuivat alastomina leposohvalla

s 102 K .. kiersi käsivarret Lenin ympärille ja veti itseään vastaan

s. 105 puri ja suuteli kaulaa

Sitten joitain kyynisiä heittoja

s.112 salainen oikeudenkäynti vierii itsellään

s.115 Virkamiehet lapsen kaltaisia

s.117 oltaisiin jo paljon pidemmällä, jos K. olisi ajoissa kääntynyt asianajajan puoleen.

Suositan teoksen lukemista sen klassikkomaineen vuoksi. Teos on keskeneräinen ja osin sekava, mutta on siinä minusta oma hohtonsa.

***

Yle Teema näytti kirjasta vuoden 1962 mustavalkoisen filmatisoinnin, jossa Joseph K:ta näytteli Anthony Perkins, Psyko-mies, ja Orson Welles oli asianajaja ja ohjaaja. Loppu päättyi dynamiitti-nipun paukahdukseen, kuka paukahti jäi hieman epäselväksi, kirjassa Josef K. kuolee tai teloitetaan. Ahdistava filmi, eikä kirjakaan ole kepeä.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rakkauden nälkä oli ensimmäinen Harjunpää, jonka luin.
Harjunpää-dekkaria vertaisin Mankellin Wallandereihin. Timo Juhani Harjunpää, väkivaltaosaston rikospoliisi, on päähenkilö, mutta tarkastelussa ovat myös poliisilaitoksen muut poliisit ja  heidän solmuisat suhteensa. Harjunpään perspektiivistä ja välillä rikollisten silmin tilannetta päivitetään dekkarin sivuille. Matti Yrjänä Joensuun tyyli on mahtavaa, vähäeleistä, mutta aidon tuntuista.

Poliisilaitoksen sosiaalisten suhteiden kuvaus tuo mieleen Henning Mankellin Wallanderien

kerronnan. Ystadissa on hieman säntillisemmät poliisit kuin Helsingissä, varsinkin Lampinen kuvataan varsin omavaltaiseksi nilkiksi, jolta ”puuttui jotakin –hyvinkin paljon kyky tuntea syyllisyyttä, kiintymystä ja myötätuntoa, kyky tajuta, miltä toisesta tuntuu …” s.292. Harjunpää on fyysisesti paremmassa kuosissa kuin Wallander, eikä pohdi niin paljon yhteiskunnan tilaa, joskin masentavia ajatuksia hänenkin päässään pyörii ja ” hän oli väsynyt olemaan laastarilappuna; väsynyt ratkaisemaan ongelmaa, johon ei ollut ratkaisua”. s.159. Suomen poliisilaitoksessa on jo tuolloin ollut organisaatiosupistuksia, jotka ovat johtaneet kitkan kasvuun. Moitteita Harjunpääkin saa kuten Wallanderikin. Kirjan miljöönä on Helsinki 1990-luvulla, Harjunpää asuu Kirkkonummella. Henkilögalleria on sangen laaja, mutta uskottavasti kuvattu.

Myös syyllisen nahkoihin astuminen on samanlaista kuin Mankellin dekkareissa. Tipi eli Asko hiippailee porraskäytävissä, tiirikoi asunnot ja hiplailee ... Tipin lapsuuden kipupisteet ja äidin hakkaamiset ja rakastettuna olemiset tuodaan monesti ja hyvin esille. Tipin paikka ei olisi minusta vapaana, sen karmeat kuvaukset osoittavat. Uhrien asemaan myös paneudutaan, muttei niin paljon. Syyllisen perheen tragedia tuodaan esille myös perheen tasolla, koko perhe on laittomilla poluilla, joskin äiti on kunnioitusta vaativa Kultamuori, joka hakkaamisen jälkeen hän manipuloi lapsiaan rakastamaan. Onko huuhkajakohtaus otettu Garnerin Huuhkajalaaksosta, tuskin?! Tipin toikkarointi porraskäytävissä hajuja tuntien toi mieleen Rimmisen Irman ovikelloja kilkuttelemassa.

Harjunpään perhe toimii paremmin kuin ”kollegansa” Wallanderin. Pauliina, Pipsa, ja Valpuri ovat reippaita lapsia ja vaimo-Elisa uskossa. ”Läheinen” työtoveri Onerva on Harjunpään ainoa tuki kiusausten kalvamassa poliisilaitoksella. Hurttia huumoria kollegoiden kesken, mutta piikkiä on vitseissä mukana. Isän kanssa Harjunpäällä on ongelmia kuten Wallanderillakin, nämä teokset ovat pääosin aiemmin kirjoitettu, tämäkin siis jo 1993.

Kirjan loppuratkaisu ei jätä kylmäksi, itse en pidä moraaliselta kannalta tämän tyyppisistä ratkaisuista, mutta niitä elämässä tietenkin on.

Pidin Joensuun kirjoitustyylistä: asiallista, katkoo tekstiä, vaihtaa näkökulmaa, jättää aukkoja, pitää välin lukijaa epätietoisuudessa, tunnelma tihentyy, jännitys kasvaa. Luvut olivat hyvin rytmitettyjä, ja nimikoitu oivallisesti.

Luultavasti kirjan lukeminen ja ymmärtäminen vaatii täysikäisyyttä, eikä aihe ole kovinkaan mukava..

-

Etsin kirjan teemoista taustatietoa. Carmina Burana Carl Orff musiikkiesitys, joka löytyy youtubesta.

Tipin toiminta ei ole ehkä kaukaa haettua, koska mtv3.fi uutisessa täällä kerrotaan ”Salaluukun kautta vessassa naisien kourimisesta epäilty mies on häirinnyt naisia aiemminkin, kertoo Ilta-Sanomat . Lehden tietojen mies hiiviskeli naisten makuuhuoneissa Helsingin Töölössä 1980-luvulla”. 

Kesä- heinäkuussa on Turussa lehtitietojen mukaan hiippaillut keskustan kerrostaloihin mies, joka on tullut jonkinnäköisellä avaimella asuntoihin sisälle. (edit: 12.7.2012)

--

Joensuun päähenkilöillä tuntemukset ovat samanlaisia kuin monella muulla kirjan päähenkilöllä: kaikki hyvät tunteet aiheuttavat lämpöä, ”lämmin olo”, ja kielteisyys koetaan kylmänä tai viluna ”tulvahti jotain kylmää”, kuten myös aiemmin viittaamallani Rimmisellä, hänen päähenkilöillään hyvä on aina lämmintä ja usein myös pyöreää.

---

Jokke-niminen henkilö esiintyy teoksessa :) 

s.415 Jos menet Jokke varmuuden vuoksi sinne

***
25.6.2013
Yle TV1 esitteli tämän kirjan  laatuohjelmassa 10 kirjaa rikoksesta sunnuntaina 23.6.2013 klo 20. Kirjaa avasivat Timo Harakka ja Anna Kortelainen ja erikoisvieras oli sivistynyt ja humaani arkkipiispa Kari Mäkinen.

Keskustelussa nousi esille seuraavia "teemoja"
-Dekkarissa voidaan tarkastella vaiettuja asioita esim. pahuutta ja kuolemaa myös syyllisyyttä ja joskus armoa.
-Tästä kirjasta tunnistetaan Tipin herkkyys, ja nerous lukkojen kanssa, näkee asiat väreinä, myös Tipin himon ja vihan kokeminen ja puhumattomuus
-Tipin "uhriasema" tuodaan esille (ankea lapsuus). Omassa analysissä olen enemmän kiinnostunut Tipin uhrien asemasta, ja olen heidän puolellaan perusoikeuksiin kuuluvat kotirauha ja yksityisyyden suoja.
-Pahuudesta puhutaan
-Lisäksi keskusteltiin eräistä uskonnollisista teemoista (Harjunpään vaimo tulee uskoon), joita en blogiperiaatteiden vuoksi kommentoi.
Kannattaa katsoa yle-areenasta lähetys, jossa myös selviää, että Joensuu jäi luokalleen, eikä käyttänyt koskaan virka-asettaan, ja oli osin varsin yksinäinen ...
Minusta tämä oli hyvä kirja ja ohjelman arvoinen.
----

V.A Koskenniemi: Runousoppia ja runoilijoita



V.A Koskenniemi: Runousoppia ja runoilijoita on teos vuodelta 1951. Jo heti avaus on valaiseva Koskenniemi naulaa, että "laulurunouden aikamuoto on preesens", hän hehkuttaa läsnäolevasta hetkestä, silmänräpäyksen taltioinnista. On runous toki muutakin, ja Koskenniemi käy läpi sanan taiteen, diftonkien voiman, rytmin ja riimin ja loppusoinnut. Jokaiselle runon lukijalle on Koskenniemen teesi riimistä selvä. Loppusoinnut eivät pelasta huonoa runoa, eikä hyvässä runossa tarvitse olla loppusointua. Riimi sitoo ja eristää ,,, (eli riimi sitoo rivit toisiinsa, ja eristää ne muusta tekstistä VAK on riimien puolesta, hän näkee niillä merkityksensä).

Koskenniemellä on asiantuntemusta, ja mieli(kieli)piteitä, mutta teoksen kieliasu on vanhahtava. Koskenniemi kehuu suureellisesti monta runoilijaa ja runoa, ja kehuu myös Suvivirren, mutta hieman kummalla tavalla: "suvivirren teho, jollei juuri sen naiivia sisältöä säestävään naiiviin poljentoon" mitä naivia on kevään tulossa? Toisaalta monta runoilijaa jää kehumattakin.

Tässä teoksessa on paljon saksankielistä runoutta runsaasti Goethen runoja. Ruotsinkielisiä runoja on myös, Runebergiä hän arvosti kovasti. Olen postannut Vänrikki Stoolin tarinoista, mutta saksaa en ymmärrä runouteen asti.

Koskenniemen runoista parhaiten tunsin ennen tätä teosta runon Koulutie, joka on perinteinen, luultavasti Koskenniemi arvostaa loppusoinnullista runoa hyvin kontrolloitua ilmaisua, laitan tähän runon ensimmäisen säkeistön, huomaa aikamuotona preesens, ja runo on aika perinteinen, mutta siinä on myös sävyjä.

Olen unessa useasti

sinun kaduillas, koulutie.

Kotiportilta kouluun asti

minun askeleeni vie.
***
Säkeistössään ja koulun aitaa vastaan
jo vanhan rehtorin nään
Miten tuttu astunnastaan,
ja ryhdistä miehisen pään!

Koskenniemi kuvaa rehtorin Mauno Rosendalin ja lähde on K A Wegeliuksen Routaa ja rautaa.
***

Teoksen lopussa Koskenniemi selittää omien runojen syntyä, ja runoissa Pääkallokiitäjä ja Maariankämmekkä on sama loppusoinnillisuus ja "määrämittaisuus" havaittavissa.

Koskenniemi käsittelee myös suomalaisia naisrunoilijoita kuten Maila Talviota ja lopussa nuorena nukkunutta Saima Harmajaa. Heidän runojaan en toista tähän, se on toisen postauksen paikka. Maila Talvio on suomentanut sekä Quo Vadiksen että H.C Andersenin tarinoita.

Jokaisella aikakaudella on oma kielensä. Koskenniemen kieli on ollut juhlallisista varmasti jo tuolloin, laitan tekstinäytteen ja kaksi runoilijaesittelyjä tähän, niin voitte arvioida hänen sanojensa tehoa.

metafyysillisille mietteille on ominainen suuri lyyrillisyys, niin on hänen etiikkansa sen sijaan varsin rationalistinen. Sääli on sille tuntematon … s. 189

Uuno Kailasta kuvataan seuraavasti ”Ranskan rivieralla, taivaansini-rannikolla, keskellä etelän kevättä sammui Suomen runoilija-toivo, lyyrillinen lieska, kirkas ja kuuma tuli, jonka polttovälineenä oli nuori ihmiselämä. Zeun kateellinen salama on syössyt Faethonin alas tämän luvattomalta taivaankaariretkeltä”.

Saima Harmaja rakkaudentunteen lyyrikkona

… näkemään yhden alkuperäisemmistä lyyrillistä elämäntöistä … s. 236  …Kuolemantaudin ansari-ilma joudutti Saima Harmajan ehkä vieläkin nopeampaan varhaiskypsyyteen …s. 240.

--

V.A  eli Veikko Antero Koskenniemi (1885-1962) oli akateemikko, runoilija ja kulttuurivaikuttaja, joka ehkä parhaiten tunnetaan Finlandia-hymnin sanoista. Kuten wikipedian jutussakin sanotaan Koskenniemi arvosti mitallista loppusoinnullista runoutta ja antiikin perinnettä. Tämän kirjan yleisin sana lienee lyyrillinen, myös tragediallinen sana mainitaan useasti. Itse asiassa nautin lukemastani. Tätä kirpputorilta ostamaani teoskappaletta ei ehkä ole ennen luettu kokonaan, koska sivuja ei ollut avattu. Tätä teosta on ollut saatavissa myös huuto.netistä.

Tämä on positiivinen blogi. Arvostan V.A Koskenniemen runoutta ja elämänuraa.

Teoksen kirjoittamattomista virkkeistä, ja paatoksellisuudesta voin kuitenkin päätellä, että Koskenniemellä on ollut luultavasti oma oppositionsa.

---

Suomi on kaunis karu maa, ja pieni kieli, joten samaan suuntaan kannattaa venettä soutaa, kun on pilvistä, poutaa, matka taittuu joutuin, ei haittaa tyven, ei virta, mutta epäpura riita, kansan turmioon vie, se on tuhon tie, lyhyt lie, loiva, kovin ei motivoiva, siis yhteen hiileen pitää puhaltaa, läpi tyrskyjen taivaltaa, perille vie kohtaloon, onneen, ja kansan autuuteen. (Jokke Böcker -2012)

--

V.A Koskenniemi on laatinut esipuheen myös Victor HugonKurjien 1927 wsoy:n painokseen, aloittaen näin: ”Harvoin kertomataiteellista teosta on odotettu yhtä kiihkeästi ja tervehditty yhtä kansainvälisellä innostuksella kuin Victor Hugon … Koskenniemi on haltioissaan, kuten seuraavasta ilmenee: Sen valtavia, joskus hiukan muodottomia mittasuhteita vastaa jättiläismäinen mielikuvitus, runoilijafantasia, jonka näkevä voima sen parhaimmillaan ollessa vangitsee elämän sykäshdyttävän suurena värikkäihin freskoihinsa.

Haltiotila ilmenee monipolvisine lauseineen, attribuutit milteipä ahdistavat paatoksellaan.

Alkusanojen kolmannella sivulla (kaikkiaan seitsemän sivua) löytyy  nykyään muotisana ikäänkuin ja yhteen kirjoitettuna  Runoilija kuljettaa väsymättömästi lukijaansa ikäänkuin näköalavuorelta toiselle -

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Luin Olli Jalosen teoksen 14 solmua Greenwichiin kaikki 381 sivua. Teoksen anti minulle oli Olli Jalosen luoma tunnelma. Itse juoni ja sen takana oleva kilpailu tuntuivat minusta väkisin keksityltä.

Teoksen lähtökohta on maailmanympärikisa pitkin Greenwichin pituuspiiriä 14 solmukohdan kautta ilman nykyaikaisia kulkuneuvoja. Kilpailu on järjestetty tähtitieteilijä ja luonnontutkija Edmund Halleyn 350-vuotisjuhlan kunniaksi. Matkaa taitetaan kävellen, purjehtien ja ilmalaivallakin. Päähenkilöitä on neljä, Graham ja Isla ovat brittiläinen tutkijapariskunta, Petr ja Kari suomalaiset veljekset, Petr on Grahamin tutkijatuttu, ja Kari ajautuu sattumalta retkikuntaan.

Aluksi totean, että en pitänyt kilpailuideasta, se tuntui teennäiseltä ja väkinäiseltä, hirveästi monimutkaisia arvoituksia. Tietoliikennettä kontrolloidaan, mutta perusasiat olivat rempallaan. Henkilöt kävelevät pisin 0-meridiaania jonkun maanviljelijän pellolla Englannissa ja Espanjassa rinkat selässä. Maailmassa kilpaillaan vaikka mistä, eli ei sen puoleen, mutta napa-alueet ja kaikki ja niiden teennäiset ylitykset, edes solmukohdissa ei ole ihmisiä. Kilpailuaika on vuoden mittainen ja rahat pulitetaan pääosin omasta pussista. Sääntöjä on liikaa, ja ne ovat liian monimutkaisia, ja mitään varmistuksia esim. ensimmäisen venevuokraamon osalla ei ollut tehty, joten koko kilpailun idea ja toteutus minua ihmetytti. Pyreneitten vuoretkin ylitettiin siis yksin aloittelijoina. Olen partioaikana suunnistanut ja vaeltanut Lapissa sekä Norjassa että Suomessa, mutta minulla ei olisi mitään eväitä lähteä Pyreneitä ylittämään juuri tietystä 0-linjasta talvella puutteellisin varustein, eikä edes asianmukaisin varustein. Karilla ei varmasti ollut edes rokotukset kunnossa, eikä estolääkitykset. Kuitenkin seurasin google-mapista reittiä jonkin aikaa satelliittikuvin. Teoksessa mainitaan vastaava matka Greenwichistä napojen kautta eli ”Transglobe expedition”, joka nettilähteiden mukaan kesti peräti kolme vuotta (1979-1982). Sir Ranulph Fiennes ja Charles R. Burton saapuivat Etelänavalle 17.12.1980 ja Pohjoisnavalle 11.4 1982. Tämä kirjan matka siltikään ei tunnu järkevältä, teoksen lukija tietää, oliko se. Aloittelijan on vaikea hallita kiipeilyä ja jatkuvaa vaellusta sekä purjehtimista. Itse en osaa purjehtia, mutta olen ollut purjehtimassa muutaman kerran. Teoksen hienouteen kuitenkin kuuluu, että teos on todella hyvä, matka on vain kehikko tarkastella sen teemoja, joskin monta faktaa matkan loppupuolellakin kummastutti. Matka on kuin elämä, kaikkeen ei saada vastauksia ja matkan järjestelyt ja säännöt ovat kuin taulun raamit, kuva syntyy tapahtumista ja tunnelmista.

Kirjan alussa selviää, että Petr tuskin pääsee maaliin asti, koska Kari on kertoja, joskin Petrin silmin tilannetta myös seurataan hänen kirjauksin ja on Islan ja Grahamin lokikirjan otteita. Olli Jalosen kirja on siis hyvä ja tunnelmaltaan tiivis ja rivien välissä väreilee. Grahamin ja Islan suhteen särö näkyy jo heti alussa kuvauksessa heidän kotitalossa, missä asuvat besserwisser ja heikkouninen sekä oudot tapahtumat pihapiirissä. Grahamin tinkimätön ja ylimielinen käytös tulee hienosti ilmi ja Petrin suhde pariskuntaan ja Islan kipuilu.  Grahamin maailmasta on tiivistys sivulla 227. ”Ei Jumala vaan maailma ....  Ei usko vaan ymmärrys, ei saa luottaa vaan tietää ... Toisin kun nykyisin, että heittäydy vapaaksi, usko ja luota ...” Grahamin sämpylän lisukkeita ei selvitetä, saiko hän tietoja matkan aikana tai sitä ennen? Islan motiivit tulevat hyvin selville, ja myös Karin, minulle Graham jää pieneksi arvoitukseksi.

Teoksen lainaukset voisi ottaa monesta kohtaa, arvoin sivuksi 205:n, ja nämä eivät paljasta juonesta mitään

En ollut ennen huomannut kuinka äidin näköinen Petr nukkuessaan oli, tummempi vain, poskissa liikaa löysää lihaa, huulet rohtuneet rikki merivedestä ja tuulesta…

Lähdin ulos taloa kiertävälle terassille. Ulkona oli nuhruista, kahisevia muovipusseja luudan alla nurkassa ja alhaalla vihreällä pihalla sammioita ja ämpäreitä, rikkinäisiä betonia katukiveysten reunassa, isoja vaaleanruskeita hyönteisiä kaiteilla …

Teoksen keskeinen lause jonkun mielestä on ”Maailma huuhtoo ihmiset erilleen”, ja puhutaan myös ajasta. Tässä blogiyhteisössä olemme hetken yhdessä, aallot tuovat uusia bloggaajia, ja yhteisöstä huuhtoutuu muihin askareihin. Tärkeää on se aika yhdessä, jossa voi vaihtaa mielipiteitä kirjoista, ja lukemastaan. Tarkemmalla seulalla näin ei ollut teoksessa. Maailma huuhtoisi vähemmän, jos pitäisi kiinni toisesta ja periaatteistaan.  Teoksessa oli enemmän kyse minusta pakkomielteestä suorittaa matka, päästä maaliin, ja sen jälkeen totuuden ja valheen rajapinnasta. Tämä teos ei ole tosi-tv:tä, missä leikkauspöydällä tehdään näytettävä versio, tässä kerrotaan koko prosessi. Tätäkin kirjan lukeneet varmasti pohtivat.

Blogi-maailmassa Satu on arvioinut teoksen täällä. ja Lumiomena/ Katja täällä. Katjan arviota komppaan, en osaa pukea sanoiksi lukemaani. Hesarin  artikkeli täällä on varsin valaiseva, mutta paljastaa juonesta miltei kaiken, mutta on laadukas artikkeli, sillä pääpointti ei juoni vaan hienovaraisemmat asiat ja tunnelma.

Suositan, teos oli hyvä ja lukemisen arvoinen. 

Olli  Jalonen voitti toistamiseen kirjallisuuden Finlandapalkinnon teoksella Taivaanpallo

--

Lopuksi pieni huomautus. Sivulla 293 puhutaan Chelseasta ”englantilainen miljonääri joukkue jossa vielä muutama englantilainenkin sai silloin tällöin hetkeksi peliaikaa”.

Mestarien liigan semifinaaleissa Chelsean joukkueessa sai avauskokonpanopaikan englantilaisista, John Terry (ajettiin ulos), Ashley Cole, Gary Cahill sekä Frank Lampard. Lampard, Cole ja Terry ovat olleet joukkueen avainpelaajia jo vuosia ja Terry kapteenikin, joten kummastelin kovasti kommenttia, sitä paitsi kaikki suurseurat koostuvat kansainvälisistä pelaajista, ja ovat jo vuosia koostuneet.

Arto Melleri: Runot, Elävien kirjoissa

Arto Melleri: Elävien kirjoissa, Myöhempien aikojen historia lyhyt oppimäärä. Ostin Seven pokkarin Arto Melleri Runot, jonka osana tämä 1991 Finlandia-palkinnon voittanut teos on.

Teoksessa on neljässä osassa noin kolmekymmentä runoa ja neljä novellimaista kertomusta. Mellerin sanoissa ja ilmaisussa on voimaa ja tabua, hän käyttää arkojakin sanoja ja aiheita. Anatomia ja eritteet, hyväksikäyttö, stalkkaus, peräkammarin poika ja kerrostalokyttääjä esiintyvät teoksessa. Tulee mieleen jopa Rosa Liksomin tyyli Yhden yön pysäkissään.

Novellimaisessa tarinassa Rouva Kananpaska tilitetään kerrostalokyttääjän tunnot: ”Sitä ennen on tietysti muita häiriöitä: yläkerran everstin vesihana vuotaa … kolmannen kerroksen nuorenparin dalmatian koirat … niistä olen tehnyt valituksen”

Iso tyttö parka –runossa Melleri kysyy ”miksi joku tahtoo pahaa toiselle, joka on kiltti”, hyvä kysymys. Ukrainassa sattuneeseen onnettomuuteen viitattaneen Energian suurassa ” Nähdään kalvaan Koiruohon kantavan satoa/vielä monen Ukrainan mustassa mullassa”, myöhemmin viitataan Persianlahden sotaan, ja muurin murtumiseen, yhdentyvään Eurooppaan ja pelkoihin siitä.

Useat runot ovat hyviä, kuten Syntymätön: ”Ei, en halua syntyä vaihtaa lapsiveden suloista solinaa” … Vaimon tuontiakin kommentoidaan ”Välitalon Uolevi on hommannut itselleen emännän Filippiineiltä” …

Teoksen lukeminen vaatii jonkin verran yleissivitystä, Platonin luolavertaukseen viitataan, ja Urho Kekkosen Pekka Peitsi nimimerkkiin ja samassa ”novellissa” viitataan kvartettiin Ryti, Tanner Kivimäki ja Linkomies. He saivat kaikki sotasyyllisyystuomion.

Elävien kirjoissa on elävä osoitus runouden voimasta. Mellerillä ei ole aina säkeitä, eikä juuri koskaan riimejä, mutta tunnetta on, ja elettyä elämää, voisi olla itse koettua, sen makuista on rosoista ja karheaa.

Pieni muistutus vielä, että nämä erite- ja anatomia-asiat jätin kommentoimatta, ja niitä näissä runoissa myös löytyy, elämää tietenkin sekin.

Arto Mellerin Johnny B Goethestä arvosteluni täällä.

Thomas Mann: Nuori Joosef

Nuori Joosef on saksalaisen Thomas Mannin (1875-1955) kirjailijan myöhäistuotantoa. Mann voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon 1929, ja Joosef ja hänen veljensä -sarjaa hän kirjoitti tämän jälkeen. Mannin pääteoksiin  kuuluvat esikoisromaani Buddenbrooks (1901) ja Taikavuori (1924).

Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä -sarjan toisella romaanilla Nuori Joosef on mittaa 262 sivua. Teoksessa on seitsemän osaa, jotka on jaettu otsikoilla pienempiin kokonaisuuksiin. Teoksen ostin kirppikseltä samaan aikaan kuin Quo Vadis –teoksen.

Teoksen Joosefin tarina kerrotaan myös Vanhan Testamentin ensimmäisessä Mooseksen kirjassa, jossa Joosefin kateelliset veljet heittävät Joosefin kaivoon ja myyvät orjaksi. Joosef nousee merkittävään asemaan Egyptissä. Faraolle hän tekee suhdanteita käsittelevän unen selityksen, seitsemää lihavaa vuotta seuraa aina seitsemän laihaa vuotta. Kuten Joosefin unet olivat ennustaneet, hän on oleva veljeksistä suurin, sillä nälissään veljet tulevat Egyptiin, missä Joosef ”paljastaa” itsensä.

Pohdin, miksi Mann on kirjoittanut Joosef -sarjan. Wikipedian mukaan, Mannin vaimo olisi ollut juutalainen. Thomas Mann oli poistunut Saksasta Sveitsiin natsien valtaantullessa ja muutti sieltä Yhdysvaltoihin.


Seuraava postaus on tulkintaani Mannin teoksesta, eikä ole teologista pohdintaa. En ole lukenut teologiaa, enkä tutkinut muuta kuin lukemalla Mooseksen ensimmäistä kirjaa.

Mannin Joosefin tarina on kiinnostava ja selittää israelilaisten Egyptiin muuton. Tarinassa on myös tärkeitä teemoja, sillä siinä käsitellään veljeskateutta, Jaakobin liiallista isänrakkautta ja esikoisen asemaa. Jaakobilla, Joosefin isällä oli VT:n mukaan seuraavat lapset ” Lean poikia olivat Jaakobin esikoinen Ruuben sekä Simeon, Leevi, Juuda, Isaskar ja Sebulon, Raakelin poikia olivat Joosef ja Benjamin, Raakelin orjattaren Bilhan poikia olivat Dan ja Naftali,  Lean orjattaren Silpan poikia olivat Gad ja Asser”.

Veljeskateus puhkeaa, kun Joosef on "seitsentoistavuotias", ja Ruuben oli jo miltei kolmikymmenvuotias, eli teini-ikäisistä ei ollut kyse. Jaakob harrasti paimentolaisuutta, mutta viljeli myös tämän teoksen mukaan maata. Kaunan syy kirjan mukaan oli kahtalainen: kateus ja itserakkaus. Veljet olivat kateellisia Joosefille, kaunis ja oppinut Joosef oli tämän mukaan itserakas.

Teoksessa käsitellään myös Abrahamin aikoja, ja välillä käytetään termiä Abram, myös Jaakobin elämää ja valintoja käsitellään. Isän suru pojan kohtalosta kuvataan myös hyvin. Samoin Joosefin mietteet kaivossa, ja orjaksi myynti. Teoksen alkuosaa en aivan ymmärtänyt, onko Mannilla ollut muita lähteitä käytössään kuin Raamattu, vai onko hän itse ”miettinyt” tapahtumia.

Esikoisen asemaa tarkastellaan myös ollut tärkeä tuolloin samoin kuin miehen asema, näin tulkitsen, ja palataan teoksessa Jaakobin ja Eesau kysymykseenkin.

Mannin teoksessa isä antaa arvokkaan vaatteen Joosefille, kun katsomassani Raamatun käännöksessä hän teetti värikkään puvun. Yhtä kaikki veljekset yllättävät Joosefin, mutta eivät surmaa, mutta uskottelevat isälle, että Joosef on kuollut. Tärkeää kaivoon laitossa on minusta Rubenin - esikoisen - käytös, hän teoksessa olisi päästänyt Joosefin kaivosta, ja lukemani VT:n käännöksen mukaan yritti myös pelastaa Joosefin takaisin isän luo.

En luultavasti saanut teoksesta kaikkea irti, koska en ole lukenut Mannin teossarjan avausosaa, enkä ole saanut teoreettista teologian opetusta koskien Vanhan Testamentin tulkintaa. Älkää tuomitko mahdollisia asiavirheitäni, tarina on kerrottu kokonaisuudessaan myös Raamatussa. 

Minusta Thomas Mannilta on ollut iso ja rohkea askel alkaa kirjoittaa Joosefin tarinaa 1930-luvulla Saksassa. Teossarja on wikipedian mukaan neliosainen.

Sarjaa on ollut myynnissä myös huuto.netissä.

Tämä postaus on torso sillä paljon jäi ymmärtämättä, mutta olen vakuuttunut Mannin kyvystä kirjoittaa Nobelin arvoisesti.