Nadine Gordimer: Poikani tarina

Nadine Gordimer: Poikani tarina, alkuteos My Son's Story 1990, suomentanut Kristiina Drews, WSOY 1992,  sivumäärä 327.

Naisnobelisti Nadine Gordimerin romaani Poikani tarina kertoo mustasta perheestä, joka taistelee Etelä-Afrikan enemmistövallan hyväksi. Tarinan kertoja on perheen poika Will, jonka isä Sonny joutuu luopumaan opettajan toimesta organisoituaan lasten mielenosoituskulkueen. Sonny on naimisissa ahkeran Ailan kanssa, perheen esikoinen on tyttö, räiskyvä Baby.

Kirja alkaa kun Will lintsaa koulusta, ja näkee isänsä Sonnyn vieraan naisen Hannah Plowmanin kanssa. Hannah on valkoinen, lähetyssaarnaajan lapsi, ja YK:n ihmisoikeustyöntekijä. Hannah on tutustunut Sonnyyn, tämän ollessa vankilassa " poliittisen aktivismin" takia. Sonny sai viiden vuoden tuomion, joka saatiin lakituvassa lyhennettyä kahdeksi vuodeksi. Will salaa äidiltä ja siskolta isän touhut luullen olevansa ainoa joka tietää salaisuuden. Salaisuus rapauttaa, eikä se suinkaan ole ainoa pinnan alla oleva asia...

Nadine Gordimer on taitava kuvaamaan Etelä-Afrikan tilannetta yhden perheen kautta. Apartheid (eli rotujen sijoittaminen erilleen) otettiin käyttöön 1948, se vaikuttaa kaikkeen. Etelä-Afrikka siirtyi neuvotteluiden tielle Frederik de Klerkin presidenttikaudella, ja johti 1990-luvun alussa enemmistövaltaan. Prosessi ei ollut helppo. Tässä kuvataan tilannetta ehkä 1980-luvulla tai aiemmin. Ennen neuvotteluita mustat oli eristetty omille asuinseuduilleen ja valtioihin. Sonny potkujensa jälkeen muuttaa valkoisten alueelle, joka on ollut yksi tapa murentaa pala palalta valkoiste ylivaltaa. Teoksessa tulee ilmi paljon muitakin tapoja: koulutus, avustustyö, lakot, boikotit, aseellinen vastarinta, ja ulkomailta tapahtuva toiminta.

Poikani tarinan kerronta on perheen tasolla, mutta sisältää paljon yllätyksiä, joten en avaa juonta paljoakaan, mutta siinä jokaisella perheen jäsenellä on omat haasteet, ja oma tehtävä taistelussa enemmistövaltaan. Juonen jokainen saa selvittää, mutta kirja avaa asetelmaa. Monet mustat haikailevat sosialismia, ja kommunismia, samaan aikaan kun itäisen Euroopan sosialistivaltiot rapautuvat. Neuvostoliitto hajoaa vuonna 1991, eli tämän kirjoittamisen jälkeen. Namibia itsenäistyi vuonna 1990, sitä ei kirjassa käsitellä. Sen sijaan on puhetta Lusakasta tapahtuvasta toiminnasta. Lusaka on Sambian pääkaupunki. Etelä-Afrikka pystyi kontrolloimaan muuttamista viisumien avulla, mutta henkilöitä siirtyi "laittomasti" maasta toiseen. Etelä-Afrikasta lähdettiin myös maanpakoon, tässä myös Ruotsiin.

Perheen isä Sonny on suorittanut korkeakoulututkinnon, ja on suuri Shakespeare.fani, ja antanut pojalleen nimen Will, joka suorittaa yliopistotutkinnon.


Poikani tarina on yllätyksellinen, olen lukenut Gordimerin novellikokoelman Hyppy jossa on kuvattu aktivismia, joten tajusin kerronnan rivien välistä eräitä juonen käänteitä. Voin suositella kirjaa aiheesta kiinnostuneille.

Margit on blogannut tästä 2016 hyvin tiivistäen salailun, peittelyn ja valheen, ja niiden hajottavan vaikutuksen.

*****
Nadine Gordimer (22.11.1923 – 13.7.2014) oli eteläafrikkalainen kirjallisuuden naisnobelisti vuodelta 1991. Hän syntyi Springsissä kaivoskaupungissa Johannesburgin lähellä. Nobelin kirjallisuuden palkinto -sivuilla hänen palkintoaan on perusteltu näin: "who through her magnificent epic writing has - in the words of Alfred Nobel - been of very great benefit to humanity".

Kirjassa pohditaan myös mitä tapahtuu, kun on vihdoin enemmistövalta, miten ruokkia kansa. Etelä-Afrikka valitsi erilaisen tien kuin Zimbabwe, jossa Robert Mugabe takavarikoi valkoisten tiloja mustille. Etelä-Afrikka siirtyi siis "vapaaehtoisesti" enemmistövaltaan 1990-luvulla. Ulkopuolisen silmin varsinkin Nelson Mandelan panos oli korvaamaton. Myös presidentti F.W. de Klerk laittoi uransa ja arvovaltansa peliin. Maassa toiminut Totuuskomissio oli myös hyvä ratkaisu. Kirjassa puhutaan Jan Smutsin lentokentästä. Smuts oli sotapäällikkö ja poliitikko, mutta lentokentän nimi on vaihdettu.

Nelson Mandela mainitsee Gordimerin vankilasta lähettämässään kirjeessä Helen Josephille 1.4.1987. Helen oli opettaja joka oli syntynyt 1905 ja Nelson Mandelaa 13 vuotta vanhempi.
"When you see Nadine do give her my fondest regards & best wishes. She has turned out to be a formidable communicator whose message reaches far beyond the visible horizons. ow such girls have become so precious today!" s. 496

Nadine Gordimerista löysin New York Timesin pitkähkön artikkelin, se on on hyvä, ja on  täällä.