Kira Poutanen: Ihana meri

Kira Poutanen: Ihana meri, Otava 2001, Seven-pokkari 2008, sivumäärä 185.

Kira Poutasen Ihana meri on päiväkirjamuotoinen nuoren tytön sairastumiskertomus syömishäiriöön. "Hopeinen ja musta meri, joka jatkuu ikuisesti" esiintyy toistuvasti tekstissä, joka alkaa hyvin tavanomaisesti, kun 15-vuotias Julia Talvi on terveystarkastuksessa. Hän on normaali tolkun tyttö ja 165 senttiä pitkä ja painaa 48 kiloa. Ysillä opettajat paasaavat vuorotellen jatko-opintopaikoista ja lisääntyvistä vaatimuksista. Julia alkaa lukea enemmän, jännittää kokeita ja hermoilee turhasta. Tytöt juoksevat cooperia, pelaavat koripalloa, puhuvat laihduttamisesta ja salaatin syömisestä. Julia jättää karkit pullat ja alkaa lenkkeillä ja tehdä vatsalihasliikkeitä. Hän on jotenkin vielä tolkuissaan syyslukukauden, mutta lopettaa joulun jälkeen miltei kaikkien ruokien syömisen, puntaroi itseään monta kertaa päivässä, ja liikkuu maanisesti. Paino alkaa laskea ja laskea ... parin kuukauden jälkeen paino on alle 40 kg:n läksyjä ja vatsalihaksia tehdään yöllä, ja paino putoaa kuin kivi. Näin siinä käy. Syömishäiriö on minusta itseään ruokkiva prosessi.

Vanhempien vuoksi vinkkaan tästä kirjasta, syömishäiriöiset oppivat laihtumaan, teeskentelemään ja valehtelemaan, mikä tässäkin kirjassa tulee hyvin ilmi. Tässä vanhemmat alkavat ponnekkaasti tarjoamaan ruokaa vasta kun tyttären paino on 32,9 kg ja peli pitkälti menetetty. Luultavasti  ärjäisy "Julia, nyt kyllä syöt jumalauta" ei ole kovinkaan tepsivä keino näin paljon laihduttaneelle. Muutosta ei tapahdu, kevätjuhlien aikaan juhlitaan tasalukuja: paino on  30 kg, ja keskiarvo 10, seuraavaksi ollaankin osastolla. Heinäkuussa jo syödään sairaalassa, mutta se tuntuu tappiolta, sodassa muita ja läskiä vastaan.

En osaa tulkita, miten kirja päättyy, minusta tuntuu, että Julia ei ehkä selviä, vaikka eräs sairaanhoitaja on kertonut totuuden, Julia tulee kuolemaan anoreksiaan, ellei opettele syömään.

Minusta Ihana meri on hyvä teos, joka kuvaa, kuinka pienestä nuorella ja vastuuntuntoisella nuorella voi livetä elämänhallinta. Koulutyön kuvaus minusta osoittaa varsin osuvasti opettajien suhtautumisen tyttöihin ja poikiin, ja tyttöjen turhaan pänttäämiseen. Itse en peruskoulussa pänttäillyt sanakokeisiin, enkä koskaan koulussa lukenut saman päivän kokeisiin, en myöskään lukenut iltaisin enkä öisin kokeisiin, vaan menin suhteellisen aikaisin nukkumaan, harrastin ja tein kotitöitä, joita oli pakko tehdä. Meillä ei erikseen komennettu tekemään, vaan kotitöiden kuten kaupassa käynnin, siivoamisen, pihatöiden ja hevosten ja muiden kotieläinten hoito oli jokapäiväinen (myös viikonloppuisin) toistuva säännöllinen ja pakollinen rutiini. Tässä kirjassa lapsilla Julialla ja hänen pikkuveljillään ei tunnu olevan mitään harrastuksia, ei kotitöitä, vaan kaikki aika kuluu kouluasioita ja myöhemmin ruokailua miettiessä. Lisäksi isosta talosta on omat haittansa. Kun keskenkasvuisten lasten annetaan olla omissa oloissaan ison omakotitalon omassa huoneessa, katoaa helposti tolkku. Tässäkin isä on lähes koko ajan töissä, eikä asenne perheeseen ole kovinkaan rakentava. Ainoa kommunikointitapa on vitsailu tai huutaminen.

Nykyajan perusoikeusasiantuntijoiden mukaan lasten perusoikeuksia ei saa rajoittaa. Olen osittain samaa mieltä, mutta minusta vanhempien kuuluu kasvattaa lapsiaan syömään, nukkumaan, ja tulemaan toimeen toisten kanssa. Lasten pitää myös kasvaa vastuuseen. Kasvatus ei valitettavasti tapahdu niin etteikö toisen tahtoa joskus pitäisi rajoittaa. EU-ajan lapset ovat minusta kasvaneet rajattomassa vapaudessa, jonka hyvät ja huonot seuraukset valitettavasti näkyvät kouluarjessa ja yhteiskunnassa.

*****
Kira Poutanen (s.1974) voitti tällä esikoisteoksellaan Finlandia Junior-palkinnon.
Marianne Käckon kirja Tapa minut äiti, on kertomus tyttären syömishäiriöstä, mutta äidin näkökulmasta. Nobelisti Herta Müllerin teoksessa Hengityskeinu on nälän vaikutus kuvattu hyvin.