Pekka ja pupu lääkärissä

Tammen kultaiset kirjat -sarjassa  numerolla 116 on julkaistu Pekka Richard Scarryn Pekka ja pupu lääkärissä kuvakirja Marjatta Kurenniemen tekstein.

Pekka ja Pupu menevät molemmat lääkäriin ja joka sivulla viedään tarinoita eteenpäin. Ensin harjataan hampaat, mennään paikalle, odotetaan,  punnitaan, mitataan ja vielä rokotetaan ja sitten onnellisesti kotiin. Voitetaan epävarmuus ..

Varsin perinteinen tarina, ja kannessa vielä mieslääkäri. Mutta tarina on tärkeä. Vaikka neuvolassa ja koulussa vaikuttavat nykyisin lähes aina naislääkärit ja naisterveydenhoitajat, mittaus, punnitus ja rokottaminen ovat tärkeitä asioita.

Mittaus ja punnituskin voivat mennä yli, esim. aiemmin Käckon kirjassa syömishäiriöstä, mutta osittain juuri siksi on hyvä, että tervettä kasvua yritetään tukea, ja tarpeelliset rokotukset annetaan. Minulle on luettu tätä pienenä, ja uskalsin käydä "terkkarilla" tarvittaessa, ja kasvoin noin 170 cm:n pituuteen. Terveydenhoitajat tekevät tärkeää työtä, mutta geenit vaikuttavat loppupituuteemme ja myös varmasti ruumiinrakenteeseen muutenkin, eikä se, onko syönyt porkkanoita tai aamupuuroa. Ravinto on välttämätön edellytys pituuskasvulle, mutta geenit määräävät että mihin asti.

Minusta perinteisen mukava lasten kirja, jota suositan nykylapsille, ilman mitään erikoista asiantuntemusta :)

Tekstinäyte
Tohtori Puppula sanoo:
- Sinä olet aika pulska pupunpoika!
-Minä syönkin aina kaikki porkkanani, Pupu sanoo ylpeänä.

Richard Adams: Ruohometsän kansa

Richard Adams: Ruohometsän kansa WSOY 1987, alkuteos Watership Down, suomentanut Kersti Juva, lukujen motot suomentanut Panu Pekkanen, sivumäärä 414, lisäksi sisällys sanastoa ja kartta.

Richard Adamsin Ruohometsän kansa on klassikko. Se on yhteisön pako-exodus ja kertoo englantilaisista kaneista, mutta laajenee yhteisöjen syntymisen, hallitsemisen ja hajoamisen tarkasteluun.

Kirja on jaettu neljään osaan: Matka, Watershipin vuorella,Efrafa ja Pähkinä-Rah.

Juoni lyhyesti ja kaneja. 
Alussa Pähkinä ja Viikka asuvat kaniyhdyskunnassa, jossa vallitsee siis staattinen tila, jossa kanien elämä pyörii rutiinien mukana isossa pesässä. Yhdyskunnan elämä on tarkasti järjestetty. Kaniyhdyskunnat ovat maan alla. Jokaisella yhdyskunnalla on johtaja ja neuvosto eli owsla, joka päättää asioista. Kanien elinikä on lyhyt, joten yhdyskunnassa tarvitaan sekä koiraita että naaraita. Viikka on pienikokoinen ja arka kani, joka näkee enteitä. Hän näkee onnettomuuden. Pähkinä on hänen reipas ja viisas veljensä. Pähkinän puhe vaarasta ei johda mihinkään. Elämä kaniyhdyskunnassa pyörii rutiinien varassa, vaarallinen tila mille tahansa yhteisölle. Isopää on ollut owslan jäsen. Isopää on isokokoinen rohkea kani, joka osaa pitää puoliaan. Viikan varoituksen vuoksi Pähkinän johdolla muutamia kaneja lähtee pois. Viikka näki ennalta, että puskutraktorit tulivat, rakennustyömaan vuoksi kaniyhdyskunta jyrätään pois.

Pakeneva kanijoukko joutuu ratkomaan ongelmia, miten päästä pakoon, miten löytää ruokaa ja suojaa, mistä löytyy uusi pesä ja mistä saadaan naaraat, jotta yhdyskunta voi jatkaa elämäänsä. Matkalla kerrotaan tarinoita kanien mytologista ja myyttisestä El Ahrarahista. Aikansa harhailtuaan tutustutaan ansalankojen yhteiskuntaan, jossa elää hyvinvoivia kaneja, mutta missä on kummallinen tunnelma. Yhdyskunta on "sairas", se elää ulkopuolisen ruokatuen voimin, ja hyvinruokittu kanikonttori joutuu maksamaan ravinnostaan kovan hinnan. Ihmisen ansalanka pyydystää kaneja ruuaksi. Se on muuttanut kanien käytöstä pois ikiaikaisesta perinteestä.

Ruohometsän kansa -kirjan eräs hienous on se, että siinä tarkastellaan ryhmäilmiöitä ja sankaruutta sekä erilaisten ryhmien ominaisuuksia saarnaamatta. Matka jatkuu, ja löydetään Hunajakenno niminen pesä, jota parannellaan. Lähistöllä asuu kani-kenraali Ratamon johtama totaalitaarinen yhteisö, missä vallitsee kova kuri. Tärkeää kirjassa ei ole vain päämäärä, vaan myös prosessi. Viikan, Pähkinä ja Isopään on pakko selvitä, ja muutoksessa kanit muuttavat tapojaan, hiirien kanssa hierotaan yhteistyötä, koiraatkin kaivavat, kun naaraita ei ole kaivamassa pesiä. Löydetään haavoittunut lokki Kehaar. Haavoittunutta lokkia hoidetaan, ja myöhemmin Kehaar kertoo ilmasta näkemistään havainnoista ja osallistuu taisteluihin. Hiirestäkin on hyötyä. Tässä nähdään kirjan suvaitsevaisuus, koiraat kaivavat, uusia yksilöitä hyväksytään. Vaikka naaraat poikivat, se tapahtuu yhteisön säilymisen vuoksi. Koiras ei voi poikia, biologia ei anna myöten - ei edes fantasiassa.

Yhteisössä ikivanhalla perinteellä, sen kertomisella ja perinteen siirtämisellä on iso merkitys, kuten tällä kirjallakin. Jokainen kani lunastaa paikkansa yhteisössä, Viikka visioilla, Pähkinä johtajuudella, Isopää voimalla, Vatukka suunnitelmilla ... tekniikkaa käytetään venettä ja junarataa, ja Kehaar tiedustelee, ja hiiri kertoo.

Naaraat haetaan osin tarhasta ja osin Ratamon pesästä. Siellä on ylikansoitusongelma, ja naaraat eivät saa synnyttää. Uusi  yhdyskunta perustetaan, aika laimeasti todettu, niin kovat valmistelut ja taistelut käydään sen olemassaolon oikeutuksesta, mutta tämä on sen teoksen loppuosa.

Pidin Ruohometsän kansa -kirjasta ja siinä olevat sanat olivat minusta kiinnostavia: silflay, owsla, hraka, hlessi ja El-ahrairah -tarinat olivat hyvää perinnettä. Ehdoton suosikkini on Kehaar naurulokki, joka toimii kanien ilmavoimina!

Luulin että citykaniuutisten jälkeen, Ruohometsän kanit eivät enää olisi kiinnostaneet minua aikuisiällä. Miinusta oli mukava lukea Ruohometsän kansa, näen tässä analogiaa jopa Sormusten ritarien matkaan, vaikka pienemmät panokset on pelissä, siinähän on koko Keski-Maa vaakalaudalla, tässä vain kourallinen kaneja, mutta siitä huolimatta on saatu tepsivä tarina, jonka sydän on lämmin ja sykkivä.

Netistä löydät hakemalla loistavia ja antaumuksella tehtyjä sivuja, johon on kerätty Ruohometsän kansan henkilöt, sanasto ja paljon pohdintaa ja juonikin.

Tätä on luettu lukupiirissäkin, mutta olen eri mieltä osasta kommenteista. Minusta tämä on tasa-arvoinen ja suvaitseva teos, ei minusta sovinistinen. Perustelen sitä toistamiseen biologialla: koiras ei voi poikia, ei edes fantasiakirjallisuudessa. Toiseksi, vaikka Ratamon pesässä on ollut kova kuri ja naaraiden asema heikko, niin Hunajakennossa vallitsivat suvaitsevaisuus ja erilainen työnjako.

Richard Adams: Ruohometsän kansa kertoo Pähkinän johtamasta pyhästä paosta, jossa Viikan vision voimin lähdetään käpälämäkeen, kohdataan vaikeuksia ja voitetaan ne, ja perustetaan uusi parempi yhdyskunta, ja siinä samalla kerrotaan tarinaa ja tarinoita, ei lainkaan hrakaa.

Ruohometsän kansa  on ehdoton klassikkokirja.

*****
Richard Adamsilta (s. 1920-2016) olen lukenut Shardikin, karhusta kertovan fantasian sekä Ruttokoirat nimisen teoksen, se on kertomus koe-eläinkoirista, jotka karkaavat, hyvä tarina, mutta ei niin eheä kuin Ruohometsän kansa. Kirjat on ostettu kirjakaupasta.

*****last edit 3.1.14*****
Lostin Sawyer lukee Ruohometsän kansa -teosta Lostin ensimmäisellä tuotantokaudella ollessaan hiekkarannalla.

Giovanni Guareschi: Isä Camillo vauhdissa

Luen Suuren Suomalaisen kirjakerhon teosta vuodelta 1980 eli  Isä Camillo vauhdissa, se on takakansitekstin mukaan "kokoelma kaikkein hauskimpia Isä Camillo -tarinoita". Sivuja 276 ja juttuja lienee 34.

Päähenkilöinä oli katolinen pappi Isä Camillo  ja kommunisti-pormestari Peppone. Lampaanreisi ja Turski, ja piispa.

Hyvää satiiria, mutta minut on kasvatettu olemaan puhumatta uskonnosta, politiikasta ja rahasta, ja näitä varsinkin kahta ensimmäistä käsitellään. Joskin tähän tyyliin tottuu juttu jutulta, ja jalkapallo-ottelu on aivan mainio, kovine uhoineen, ja lahjoittuine tuomareineen. Koska juttuja on monia tämä alttaridialogi loppuu, ja sitä kaipaa. Seuraavissa jutuissa konepistooleilla yritetään toista nujertaa, mutta Pepponella ja Camilolla on sentään järkeä päässä. Seuraavaksi Camillo on hieman jopa taka-alalla, ja äänestyksiä jännitellään ja "vallankumouksellista toimintaa" organisoidaan. Kolhoosikin perustetaan, ja sille käy kun Neuvostoliitolle, ei toimi kuin paperilla. Traktori sentään saadaan toimimaan, kun Peppone pyytää Camilloa sitä vihkimään.

Toistuvan teemana on vastakkainasettelu kommunisti-Pepponen ja katolisen isä Camillon välillä. Yllättävän hyvin päästään aina sopuun. Pepponella on aattensa, ja Isä Camillolla on tapana puhua alttarin kanssa. Teoksessa hän puhuu alttarille käyttäen sanaa Jeesus, ja saa vastauksia, ja tämä minua haittaa tässä eniten. Voin olla vanhoillinen, sinäänsä alttarin suunnasta tulee teräviä ja hyviä vastauksia, koska Camillo on vain ihminen omassa äkkipikaisuudessaan ja "erinomaisuudessaan". Alttarikeskustelut tosin loppuvat, ja niitä jää kaipaamaan, ristiriitaista!

Pepponen joukot saavat konflikteja aikaan, ja piispa karkoittaa Isä Camillon toviksi aikaa vuoristoon, mutta otetaan riemusaatossa takaisin, mutta heti  Peppone ja Camillo alkavat nahistella tällä kertaa korttipakasta.

Teos kertoo Po-joen laakson (siis Pohjois-Italian) elämästä. Italiassa sodan jälkeen oli voimakas vasemmisto ja katolisuus on ollut (ja oleva) yhtä vahva voima ja särmiä hiottiin, mutta myös teoksessa tapellaan, väitellään, töherryksiä tehdään ... Kuitenkin konservatismin siteet ovat vahvat, yllättäen monessa asiassa ollaankin samalla puolella, tuntuu, että väittelyä on väittelyn vuoksi? Molemmat kuuluvat kylään Camillo ja Peppone?

Sain kirjan ja olisin voinut sen jättää lukematta, mutta se on jossain satasen listassa.

Kirjassa on juttuja vuosilta 1948, 1952 ja 1963, ilmeisesti teoksista Isä Camillon kylä, Isä Camillo ja hänen laumansa, Isä Camillon paluu, Toveri Don Camillo ja  Isä Camillo ja nykynuoret.  Teos on vuodelta 1969 ja tämä on painettu 1980.

Kaarlo Merimaa: Kräki-Kalle ja Limperi

Kaarlo Merimaa: Kräki-Kalle ja Limperi, WSOY toinen painos 1963, NTK-sarja 142 sivumäärä 112. 

Kaarlo Merimaan Kräki-Kalle ja Limperi on jatko-osa mainiolle Takapihan sankareille.  Kirjan päähenkilö  on  Kräki Kalle, eli ristimänimeltään Kalle Oksa. Limperi, lienee Lindberg. Kilju-Limperi on kirjassa etäisempi hahmo, hän asuu Kräkin Kallen pihapiirissä ja on kattilanpaikkaaja ja on mainoksensa mukaan tinassa. Poliisit vievät Limperin lopussa.

Tapahtumapaikkana on Turku, Kräki-Kalle käy lyseota, poikakoulua yhdessä monta kertaa luokalle jääneen Valosen eli Tuikun kanssa. Tuikku nimi tulee kahdesta suunnasta, ei hirveästi ideoita kouluaineissa, ja sukunimi Valonen. Koulun opettajien lempinimiä ovat Trilobiitti, Tynnyri, Naimi ja Surre, eli joka ajalla on omat väännöksensä, kuten aina pikkupojilla. Kräki-Kallen koulujuttuja on varsin paljon. Trilobiitin johdolla kerätään kasviota. Nipa ahneuksissaan ostaa kasveja Alfredin äidin kasviosta, mutta unohtaa vaihtaa nimilaput. Kräki-Kalle jää kiinni koulun rännin rummutuksesta. Opettajat ovat olleet tuolloin tiukkoja, mutta oikeudenmukaisia, joten lapsellisuuksiin on suhtauduttu oikein.

Turun lyseo on ollut tuolloin nykyisen Maariankadun ja Aurakadun kulmassa. Pojat asuvat Puolalanmäen kupeessa, jonka 'omistusoikeudesta' käydään taistelu Päivölän porukan vastaan, johon kirjan kansikuvakin viittaa. Pihapiirissä asuva Lispekin on mukana taisteluissa, jotka sitten keskeyttää parkkari eli puistovahti. Myöhemmin kiirii huhu, että Turun ruotsinkieliset olisivat valtaamassa puistoa, mutta 'hurrien' (=kirjan termi) aikeet hautautuvat syyssateisiin.

Lispe nousee kirjan loppuosassa nousee toiseksi päähenkilöksi. Lispe ja Kräki-Kalle houkuttelevat lemmenkipeän Tuikun Kunnallissairaalan portille, he ovat uhkauskirjeen myös lähettäneet tyttökoulun johtajattarelle. Poliisit nappaavat Tuikun, mutta päästävät vapaaksi. Kräki-Kalle ja Lispe tuntevat katumusta, ja käyvät pyytämässä jNaimilta anteeksi.

Perä-Eemelin äidiltä katosi Limperille paikattavaksi aiottu kattila. Sen oli vienyt oma poika osto- ja myyntiliikkeeseen, kun kattila oli lojunut pihalla. Lispe leikkii postinkantajaa äitinsä rakkauskirjeillä. Limperi olettaa kirjeen taustalla olevan Perä-Eemelin äidin, joka on siis yksinäinen nainen. Lemmen tarinaa ei synny, sillä poliisit kiikuttavat Limperin putkaan syy ei selviä, ehkä se on viinan teko tai myynti 

Kirja  kertoo samasta ajasta kuin Heikki Haavion kirja, koska Merimaa on hänen aikalaisiaan (syntynyt 1900-luvun alussa, ja kirjan tapahtumapaikkana on Turku). Tämä olisi ehkä hyvä kutosluokan kirja kunnon tehtävin. Kirja ei ole kovin uniikki, mutta kuvaa aikaa, mikä vallitsi ehkä 1930-1950-luvun lapsilla, ennen  tv:tä, radiota ja sisävessaa.  Koulua käydään, kasvioita kerätään, ja kaverin äidin kasveja lainataan, näärännäppyjä parannellaan ja Puolalanmäellä tapellaan, kuten Haaviokin vahvistaa, eli joka ajalla on omat kujeensa, niinkuin Tuikun "naisseikkailut" ja pikkupoikien aika viattomat kepposet.

Kaarlo Merimaan Kräki-Kalle ja Limperi on mukava kirja, tiivis, lyhyt, ja teoksen suoraa kerrontaa, minäkin ymmärsin jo lapsena, eikä ollut liian jännittävää. Kirja on nostalginen ja kertoo ajasta jolloin lapset saivat olla lapsia, ilman ohjelmoituja harjoituksia, jokapäiväistä päiväkodittelua,  ja kännyköitä.

*****

Kaarlo Merimaa (1902 – 1969) syntyi Haapajärvellä ja kuoli Helsingissä, mutta pääsi ylioppilaaksi 1922 Turun Lyseosta. Kaarlo Merimaa sai Topelius-palkinnon vuonna 1968 koko tuotannostaan.

Marianne Käcko: Tapa minut. äiti!

Teoksen kannessa lukee vielä: "Äidin kertomus tytöstä, joka kieltäytyi syömästä".

Luin pieninä annoksina teoksen, ja pahaa teki.  Kyse on Marianne Käckon kertomus tyttärestään, jolla puhkeaa anoreksia yksitoista vuotiaana, ja selviää siitä, mutta tauti puhkeaa vielä uudestaan neljä vuotta myöhemmin, ja kuvailee ensi oireita, hoitojaksoja ...

Kirja on hyödyllinen niille, joilla on kokemuksia asiasta, minulla oli vaikea lukea, niin kauheasta sairaudesta on kyse. Pienistä asioista se voi lähteä, ja se mikä alkaa, on vaikea saada päättymään. Anoreksia on yleisempi tytöillä kuin pojilla, ja sairastuneet ovat älykkäitä ja fiksuja nuoria, joilla tuntuu olevan tahdonvoimaa, mutta tarkkana saa olla kaikki vanhemmat, ja lapset.

Tämä sairaus -maallikon mielipide- tuntuu olevan sama kuin päihteiden käyttäjällä, eli sitä ei pysty tunnustamaan ja tunnistamaan, ja kun se on liian pitkällä, sille on vaikea enää tehdä mitään.

Ruuan syömisen vähentäminen, lopettaminen, karkkilakot, liikunnan lisääminen, pakonomainen painonkontrolli, niitä nyt ainakin kannattaa seurata, varmasti hyödyllisiä, mutta eivät kuitenkaan aina...

Ajatuksena herää ne yhteiskunnan viestit, että ylipaino on ongelma. On suurinta pudottajaa ja pienintä painoa, eli signaalit laihduttamiseen ovat, ja jotkut ottavat asian liian tosissaan, ja se on  hengenvaarallinen juttu.

Tämän kirjoittaminenkin on minulle vaikeaa, ja varmasti äidille vielä miljoonasti vaikeampaa, mutta laitan tämän lähinnä siksi, että tässä ainakin kirja äidin silmin koettuna vakavasta ongelmasta, ja yksikin tapaus vähemmän on hyvä.

--

Poikaiässä podin joskus huonoa omaatuntoa karkin syönnistä limonaadin juonnista, tai jos söin "roskaruokaa", syömisongelmaa eikä alipainoa ollut, mutta nyt ajattelen taaksepäin jossain siinä 10-12 -vuotiaina pyöräilimme, uimmme, ja juoksimme koko kesäpäivät, jolloin energiavajettahan karkeilla täytettiin, sama kuin armeijan alokasaikana sotkun munkeilla, eli onko ne kaloripitoiset ruuat kaikille niin epäterveellisiä, kohtuu toki kaikessa.

Isaac Asimov: Itse jumalat

Isaac Asimovin romaanin Itse Jumalat. WSOY 1974, 308 sivua, Alkuteos The Gods Themselves 1972, kääntänyt suomeksi Ari Koskinen.

Isaac Asimovin romaanin Itse Jumalat. -teoksen lähtökohta on Plutonium-186. Plutonium on alkuaine, jonka järjestysluku on 94 ja atomipaino yli 240. Ollakseen stabiili alkuaineet tarvitsevat yleensä paljon neutroneita, joita kuvaa massaluvun ja järjestysluvun erotus. Siksi Plutonium 186 on mahdoton, koska esimerkiksi lyijyatoimin ytimessä on 82 protonia ja ainakin 125 neutronia jotta se pysyy koossa. En ole fyysikko, mutta jotenkin näin se lukion tiedoilla opetettuna menee.

Plutonium liittyy ydinreaktioihin ja se on radioaktiivinen aine.

Isaac Asimovin romaanin Itse Jumalat -kirja sen sijaan ei juurikaan kerro ydinreaktioista, mutta Universumin energiataseet ovat siinä aivan keskeisessä osassa. Tarkastellaan kolmea paikkaa maata vuonna 2070, eli meidän Universumia ja Parauniversumia, jossa on älyllistä elämää mutta kovin toisenlaista sekä Kuuta.

Teoksen alussa ollaan maassa ja kerrotaan elektronipumpun keksimisestä, miten vaihtamalla alkuaineita universumien välillä saadaan energiaa. Selviää, että kyseessä onkin ongelmallinen vaihtokauppa, joka uhkaa meidän universumia. Varoitus tulee yllättäen parauniversumin puolelta.

Toisen universumin eli Parauniversumin elämää esitellään. Se olennot ovat kovin toisenlaiset kuin me.  Siellä esitellään Dua, Odeen ja Tritt, joiden toiminta perustuu ”aikuisena” näiden kolmen symbioosiin. Yksi kolmesta pyörästä kapinoi …

Maassa on kitkaa maan ja kuun asukkaiden välillä, josta kirjan kolmannessa osassa. Asimoville tyypilliseen tapaan ratkaisut löytyvät tai ne löydetään yllättäen.

Itse jumalat -kirjan idea ei välttämättä vanhene, varsinkin parauniversumin kuvaus on minusta hienoa eli on kiistämättä erilaista asimovia ja scifiä. Asimovin scifi ei minusta kyllä muutenkaan vanhene.

Kirjan osat muodostavat lauseen: Tyhmyyttä vastaan...itse jumalatkin....taistelevat turhaan?

Kirjaa on ollut huuto.netissä myynnissä, Isaac Asimovin (1920- 1992) kirjojen suomenkielisetkin ensipainokset ovat varsin kalliita, mutta tämä irronee 25-30 eurolla.

Varsin toisenlainen teos tämä on kuin  Asimovin Säätiö



Tamminiemen pesänjakajat ja Ulla-Maija Salo: Haluaisin tavata teidän Ylhäisyyden

Tamminiemen pesänjakajat: Kekkonen lähtee – Kuka tulee.

Lauantaiseura oli kirjannut tosiasiat UKK:n terveydentilan heikkenemisestä ja kirjassa arvioidaan suomalaisen politiikan tilaa syyskuussa 1981 eli 30 vuotta sitten. Kirjassa arvioidaan mahdollisia ehdokkaita, joita ei luonnollisesti ollut tuolloin tiedossakaan.

Teos alkaa presidentin esittelyn kuvauksella, jonka pääosaan tulee muistikatkos. Sitten kerrataan UKK:n uraa ja myös niitä lieveilmiöitä. Kirja kirjoitti Kekkosen lähipiirin olleen Matti Kekkonen, Olavi J. Mattila, Eino Uusitalo, Martti Miettunen, Eino S. Repo ja joukko vuorineuvoksia s.14.

Tämän jälkeen esitellään mahdollisia ehdokkaita ”Mauno Koivisto, Yksinäinen sheriffi: Jos kansa saisi päättää, Mauno Koivisto olisi seuraava presidentti” s.16. Tiedämme kuinka kävi. Sitten esitellään Kalevi Sorsa ja Ahti Karjalainen, kumpikaan ei ollut ehdokkaanakaan. Esittelyyn on aina liitetty kommentti, joka saattoi olla totta, mutta myös pistävä, esim. Ahti Karjalainen Ns Henkilökohtainen ongelma s.32. Luin useimmat selvitykset henkilöistä, joiden kuvat ovat kirjan kannessa. Johannes Virolaisen vieressä on Suomen ulkoministerinä ja EU-neuvotteluissa 1990-luvulla ollut Heikki Haavisto. Myös edesmennyt valtioneuvos Harri Holkeri on esitelty, kuten ulkoministerinä ollut Keijo Korhonen.

Paavo Väyrynen, nytkin ehdokkaaksi haluava on esitelty neljäntenä. Kommenttina on Liian paljon liian varhain. s.39. Paavo Väyrysen uraa tässä kerrotaan, ja hänen sanotaan olleen YLE:n toimittaja ennen 1970 eduskuntavaaleja, josta hänet valittiin. Myöhemmin Väyrynen on ollut mm. ulkoministerinä ja presidenttiehdokkaana. Kirjassa on esitelty monia sen aikaisia vaikuttajia. Kirja herätti silloin kohun ja johti tekijöiden selville saamisen jälkeen potkuihin (Aarno Laitinen), mutta nyt lukien kirja on ”varsin” kesy, koska politikoista kaivetaan paljon esille, eli yksityisen minän ja julkisen toiminnan raja on muuttunut, mutta paljon enemmän tuodaan julkisuuteen myös virkatehtävistä.

Aivan toisenlainen on Ulla-Maija Salon teoksen Haluaisin tavata teidän Ylhäisyyden tunnelma.

Kirjassa on lasten piirustuksia Tasavallan Presidentille ja lyhyitä kirjeitä, tai lainaukset lienevät lyhyitä. Kirjoittajien ikä ja sukupuoli on mainittu. He lähettävät Tarja Haloselle luokkakuvia, ja kertovat perheestään, lemmikeistään, ja elämästään myös vanhempien avioerosta. Kirja on lämminhenkinen, luin sen monessa osassa.

Minusta lapsissa on potentiaalista, ja yksi tv:n lempiohjelmiakin on Yle teeman Lapset kertovat, tässä on samaa mukavaa tunnelmaa.

Pian on presidentin vaali, ja on Tarja ainakin lasten kirjeiden perusteella ollut hyvä Presidentti, toivottavasti saamme ainakin yhtä hyvän tilalle.

Kesäpäivä Kultarannassa on 2004 painettu valokuvakertomus presidentin kesälinnasta Luonnonmaalla tehnyt Sari Savikko. Siinä on kerrattu paikan historia, arkkitehti Sonck, rakennuttaja Kordelin, muutama sana presidenteistä, jotka ovat siellä olleet, ja näin ensimmäisen yhteiskuvan Juho ja Alli Paasikivestä. Pääpainoa on laitettu ulkokuville, puutarhasta, ja lopussa on Halosen kissoistakin kuvat: musta oli Miska ja harmaa Rontti.  Sain Kyösti Kallio teksti- ja valokuvakirjan Otava 1941, ja siinä on myös Kultarannan kuvia, sekä sisä- että ulkokuvia. Vaikka kuvat ovat mustavalkoisia, ne ovat upeita. Kyösti Kallio kärsi terveysongelmista talvisodan alla, joten tämä on ilmestynyt postuumisti. Kallio menehtyi 1940.

Hannu Lehtilän Tarja Halonen yksi meistä on rutiinikirja, joka kertaa asiallisesti Tarjan Halosen uran. Teos lienee tehty presidentinvaaleihin 2005. Vaaleissahan Tarja Halonen meinattiin valita jo ensimmäisellä kierroksella, mutta ei enää sitten toisella kierroksella, jolla oli varmasti vaikutusta hänen arvovaltaansa toisella kaudella.