lauantai 14. kesäkuuta 2014

Anni Kytömäki: Kultarinta



Anni Kytömäki: Kultarinta 2014 Gummerus, 644 sivua.

Anni Kytömäen kirjoittamaa Kultarintaa on arvioitu blogeissa erinomaiseksi esikoisteokseksi ja kiitelty kerronnan hentoja siveltimen vetoja ja värejä. Yläkuvassa olen laittanut kirjan mustiin raameihin, sillä kirja on varsin raskas aiheeltaan ja teemoiltaan ja lopulta myös lukea. Ensimmäiset 250 sivua olivat kiinnostavia, mutta lopulta romaanin punainen lanka hajosi kuin päähenkilöiden mielet. Ehkä tämä on juuri teoksen hienoutta, en yleensä pidä tämäntyyppisistä teoksista, enkä nytkään, pieni ennakkoilmoitus.

Ensimmäinen osa kertoo Erik Stenforsista rikkaan perheen lapsesta, jonka äidillä on alkoholiongelma ja isä tekee puukauppoja. Pojalla ei rahasta ole puutetta, mutta opinnot jäävät vaiheeseen ja Erik jämähtää Helsingin yliopiston luonnontieteellisen museon kokoelman apulaishoitajaksi. Kaveri ihailee luontoa ja kirjassa luonnon kuvaus on varsin perinpohjaista, mutta samat teemat sammalet ja palokärjet toistuvat ja lopulta minnekään ei päästä. Kirja on jaettu eri vuosiin. Luontoretkillä Helsingissä Erik törmää pyykkäri Lydiaan, joka on kotoisin perheen kesäpaikasta Aspholmista. Tapahtumat vyöryvät varsin epäuskottavasti. Lydian terävä punakynä pakinoi pamflettia  nimimerkillä Palokärki Vallankumous-lehteen. Enempää juonta avaamatta Lydia saa lapsen Mallan, joka jää Erikin hoitoon. Erik tuhoaa omaisuutensa, työpaikkansa ja paljon muuta. Romaanin toinen osa kertoo Mallan selviytymisestä varsin vauraissa oloissa ja epäuskottava loppu on käsillä, kun runsaat kuusisataa si(i)vua kerrossammalta on läpikäyty. Romaanin käännekohdat on alleviivattu, muttei pohjustettu, esimerkkinä rauhoituspäätöksen jälkeinen viinan juonti tai kolari. Kummastuttaa myös pitkät parantolajaksot syvän laman aikana (1929 tapahtui pörssiromahdus, jota seurasi lama), jopa rutiköyhiä ihmisiä makuutettiin yksityishoidossa vuosikymmeniä.

Kielikuvat ovat vaihtuvia, kaikkia en pitänyt kuvaavina
s. 131 Sora kurluttaa saappaiden alla, ...
s.236 pikkulinnut tihisevät, tiukuttavat ja ryystävät säkeitään ...

Turun Sanomien 12.6 tekstin nostossakin lukee "talitiainen lopettaa säksätyksensä", talitiainen on kirjan tapahtuma-aikana laulanut titi-tyy nykyisin jo lyhemmin ti-tyy tai joku lyhyt muunnelma, mutta minusta ei säksätellyt.

Anni Kytömäen Kultarinta on kiinnostava esikoiskirja ja kieli on sangen eläväistä, mutta alun tuoreus muuttuu lopun sammaltamiseksi. Tämä johtuu päähenkilöiden valinnoista, jotka Kytömäki vie päätökseen loistavasti.
*****
Ajatuksia romaanin teemoista ja romaanin henkilöiden toiminnasta
Liikun varsin paljon luonnossa. Tunnen yleisimmät Suomessa esiintyvät puut, pensaat, kasvit, sienet, en juurikaan sammaleita, joita on satoja eri lajeja. Seuraan luonnossa enemmän nisäkkäitä ja lintuja ja näen vuosittain myös palokärkiä, joka oli yksi eniten mainituista linnuista satakielen lisäksi. Kun kuljen metsässä, en -kuten romaanin henkilöt katsele- sammalta lähietäisyydeltä.

"Kultarinta hehkuu sammalten tuhansia värejä", lukee kirjan takakannessa. Sammallajeja on monia, niitä on varmasti erivärisiä, usein ne ovat vihreän tai ruskean eri sävyjä. Minusta takakannen kielikuva on huono, sillä sammal ei erityisemmin hehku eikä minusta tuhansin värein. En myöskään halaa puita. Enkä myöskään elele luksuselämää ja kippaile viinaa kuten Erik. Niiltä osin kuvaus oli loistavaa, halaileva hörppijä oli hyvin kuvattu. Itse en ole koskaan nähnyt kenenkään halaavan puuta, eli Erik ja Malla ovat ehkä kuitenkin poikkeuksia oikeassa maailmassa. Kirjassa puhutaan sepelkyyhkyn kujerruksesta keväällä. Yleisempää on minusta tuolloin soidinhuhuilu. Sepelkyyhkyn pesä voi olla tiheässä kuusessa, jossa se on varsin huomaamaton, jos se ei "kujertele" kuten kirjassa eikä talitintti minusta säksätä.

Tarinaan on ympätty Kiannon Punaisen viivan tapaan karhu. Karhun seikkailuja on osien alussa ja lopussa. Karhun ajatukset on minusta turhaan inhimillistetty tai ihmistetty, termit kuin ihmisellä ja ovat minusta hapuilevia.  Kirjassa karhut menevät niitylle ja syövät karpaloita. Karpaloita on minun näköhavaintojeni mukaan yleensä suolla, ei niinkään niityillä. Maassa on lunta, mutta pentu ajaa takaa sudenkorentoja. Sudenkorentoja on monia lajeja, mutta oman näköhavaintoni mukaan useimmat ovat aikuisia loppukesällä.

Ovatko lehmät laitumella lumen aikaan? Yleensä eivät lypsylehmät, vasikat ehkä? Pöllön pesää voi toki katsella öisin, mutta muut havainnot voivat olla pimeyden takia varmasti varsin niukkoja.

Yleisesti pidän vastuuttomana ajatusta totuttaa karhu ihmisen hajuun ja antaa sen oleskella asutuksen keskellä peltojen vieressä. Jos rauhoitetaan metsää, se voisi  minusta olla rauhoitettua, eikä siellä sitten ole mitään "taloudellista" toimintaa tai edes ihmistä, mutta villieläimiä saa olla. Minusta ihmisellä on oma reviirinsä ja petoeläimillä omansa.

Se, että myrsky kaataa puuta tai metsään tulee kirjanpainajia, jotka tuhoavat kuusia, on luonnon omaa luonnollista toimintaa. En näe järkevää metsänhoitoa ja maltillisia hakkuita haitallisina.

Täysin ulkopuolinen Joel on teipattu tarinaan ja keksitty hänelle siviilipalvelutausta, jota ei kuitenkaan ole uskottavasti kuvattu tutkintalautakuntineen ja muineen. Vapaussodan tai kansalaissodan käsittely näin esitettynä oli minusta tarpeetonta, eikä asiaan paneuduttu. Parempi ja perinpohjaisempi esitys on Väinö Linnan trilogiassa Täällä Pohjantähden alla,

Kultarinta on minusta kuitenkin loistava kirja, ei tällaista ole ennen kirjoitetu, hyvä haihattelijoiden historia. Minusta sekä Erik että Malla olivat haihattelijoita, he ovat myös omien osiensa minäkertojia. Mallan kohtalo kosketti, lapsi on aina viaton. Karhu sai tyytyä olla kerronnan kohteena, kuten Kiannollakin. Erik eleli isänsä rahoin ja palokärki kiinnosti enemmän kuin omat tai läheisten asiat. Haihattelijan haaveet oli loistavasti kuvattu. Romaanin osat eivät minusta kuitenkaan olleet yhteismitallisia ja alun hienous karisi jo kolmasosan jälkeen, eli minusta romaania vaivasivat toisto ja turhat sivupolut. Toisaalta useimmat pitävät sivupoluista ja kontion möyrimisestä ihmisen liepeillä. Makuja on monia, muut ovat pitäneet jopa ylistäneet.
Lainaus s. 93
"Vaikka saari ei ole iso, metsä näyttää läpitunkemattomalta".
Totta yleensä aukean, niityn tai hakkuuaukion reunassa tai jopa tien vieressä metsä on kaikkein tiheintä. Syvemmällä metsässä usein puut ovat harvemmassa, sillä ne varjostavat toisiaan. Minusta kummastutti "metsänhoitajan" jatkorepliikki valtavasta puumäärästä.

Kaksi kuvaa osoittaa tämän, ylempi on niityn vieressä, alempi on tien pientareen jälkeen, kallion rinnettä vastaan, itse asiassa jälkimmäisessä ei ole edes kyse metsästä vaan puiden muodostamasta alle kymmenen metrin  kaistaleesta. Sen sijaan kirjassa höpistään valtavasta puumäärästä.
Myöskin Erikin riippuvuus pitkospuista kovasti kummastutti. Hän ei tainnut sittenkään olla kovinkaan villien maastojen mies, jos hän käppäili pitkospuita pisin puita katsomaan. Tämä pitkospuu-riippuvuus oli hyvin kuvattu.

Vladimir Arsenjevin Dersu Uzala -teoksessakin luonnon kuvaus on lumoavaa, mutta minusta realistista. Vladimir Arsenjev on elänyt ja kokenut kaiken ja päähenkilö Dersu kokee luonnon kokonaisvaltaisesti ja taikauskoisesti. Dersu kuitenkin pystyy ennustamaan säätä ja selviää itäisessä Siperiassa jopa ilman pitkospuita, polkuja, polkupyörää eikä isän rahojakaan ole tuhlattavana. Dersun vaimo ja lapset kuolivat isorokkoon. Parantolassa Dersu ei ollut vuosikymmentä, ei edes päivääkään. Dersun tosi tarina tapahtuu myös 1900-luvun alussa, kuten myös tämän kirjan alkuosa. Arsenjev kertoi siis kokemastaan todellisuudesta ilman kirjallisia hienouksia tai höperöjen haihatteluja.

Mitä tulee sijaisvanhempiin tai kasvattivanhempiin? Niin ulkoisesti Mallan sijaiskoti oli varsin hyvin hoidettu. Paremmat eväät Malla sai minusta Luhtajoella kuin Erik pystyi antamaan. Se, että kasvattivanhemmat eivät osaa aina tehdä oikeita ratkaisuja, ei ole kovinkaan yksiselitteinen asia. Nimen vaihtamista en pitänyt kuitenkaan sopivana. Nimi peritään. Erik peri äitinsä heikkouden ja viinanhimon, isältään vain nimen ja rahat. Muuten hän toimi vastoin isän tahtoa, käytti rahaa, ei tehnyt tai säästänyt sitä. Erik ei tehnyt mitään muutakaan tuottavaa toimintaa eikä hoitanut edes virkaansa hyvin vaan joi yliopiston spriit ja sai ansaitusti kenkää.

*****
Muualla tämä Kultarinta on saanut silkkaa suitsutusta ja kultapölyä päälleen. Itse lainasin tämän sen vuoksi kirjastosta, mutta en vain innostu muiden tavoin ylisanoihin. Kitinästä huolimatta suosittelen avoimella mielellä lukemista ja kirjan kokonaisvaltaista kokemista.  Ärsytys johtuu pitkälti juonesta ja henkilöiden saamattomuudesta, ei itse tyylistä, jossa oli piilohuumoriakin, Erikin tyttöystävän nimi Kottarainen oli minusta humoristinen oivallus. Erik oli tässäkin toisen viulun soittaja, saamaton kun on.

*****
15.12.2014 Kultarinta oli ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Valinta ei kohdistunut Kytömäkeen johtuen ehkä siitä, että tässä on hieman samanlainen tarkastelutapa kuin toisella ehdokkaalla eli Kinnusen Neljäntienristeyksellä, Valtonen sai palkinnon.

28.8.2017 Tämä kirja sai seuraajan, eli Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku on arvioitu TÄÄLLÄ.

2020 Anni Kytömäen Margarita voitti ansaitusti Finlandia-palkinnon.

36 kommenttia:

  1. Olipas piristävää lukea jotain muuta kuin suitsutusta tästä kirjasta, vaikka toki jokainen saa olla Kultarinnasta mitä mieltä haluaa. Olen ennakolta ollut tästä varovaisen kiinnostunut, mutta toisaalta epäilyttää tuo luontoläheinen tyyli - kielikuvat ja yletön luonnossa kieriskely eivät yleensä ole minun juttujani. Ehkä päädyn kokeilemaan tätä kirjastolainana. Ainahan voi palauttaa kesken jääneenä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)

      Itseänikin "pelotti" kirjoittaa tätä, kun muut ovat niin vuolaasti kehuneet. Kymmeniin kehuihin sopii hyvin tämä bloggaus.

      Poista
  2. Metsä on kiehtova ja moniulotteinen. Tätä kirjaa en ole lukenut, vaikka nimi on kyllä pyörinyt mielessä. Postauksesi oli syvälle luotaava ja antoi ennakko-oletuksia kirjan luonteesta, ehkä tämä ei luontoaiheestaan huolimatta ole minun kirjani. Voisikohan muuten metsä olla tässä jonkinlainen rinnastus johonkin, esimerkiksi elämään? Oliko metsä kirjan henkilöille vain metsä, vaan merkitsikö se jotain enemmän. Ehkä kirjan henkilöt itsessään olivat metsiä, joissa tapahtui kaikenlaista? Heräsipä vain mieleeni tuollainen ajatus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti merkitsi ja se on kirjan hienous.

      Oma pointtini on siinä, että tämä ei ole mikään realistisen luonnon tai historian kuvaus.

      Kielikuvia on paljon, mutta minusta ne eivät täsmää, miten minä koen metsän ja sen eläimet, olen llut vaeltamassa esim. Lapissa myös Norjan puolella, mutta en käyttänyt pitkospuita.

      Poista
  3. Mielenkiintoista lukea tällainen arvio tästä kirjasta. Tätä on tosiaan paljon kehuttu, mutta itse en ole luontokuvausten suurin ystävä, niin en ole kirjasta vielä innostunut pientä ajatusta enempää. Katsotaan luenko vai enkö.

    Sammaleesta täytyy sanoa, että mummini takaisessa metsässä oli tai no on ehkä vieläkin paljon sammalta. Ja siellä kyllä ne tuntuivat "hohkaavan" sellaista fosforisen violettia ja öm vaalean turkoosia (?) väriä. En ole kovin hyvä väreissä, joten en tiedä miten sellaisia sävyjä kutsutaan, mutta erikoisilta ne näyttivät. Toki vihreä ja ruskeakin ovat harvinaisen tuttuja värejä kun sammaleista puhutaan ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä :)

      Kuten sanottua en ole sammaltuntija ja kyse oli takakansitekstistä, paljon puhuttiin puista ja linnusta ja jonkin verran karhusta.

      Poista
  4. Minulle kirjasta nousivat esille ajan poliittinen tilanne ja alkoholin liikakäytön siirtyminen sukupolvelta toiselle sekä mielenterveysongelmat. Itse pidin luontokuvauksista. Olisin kaivannut kovasti kirjan tiivistämistä, mutta tykkäsin kirjasta aika paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mai.

      Nimeenomaan tämä alkoholismin periytyminen oli hyvin esitetty tai ilmeni hyvin. Minusta siinä tuli myös ilmi aviopuolisoiden taustojen erilaisuus, kuten myös Erikin kohdalla. Myös mielenterveysongelmat olivat hyvin selvitetty.
      ***
      Tiivistämistä olisin itsekin kaivannut varsinkin loputtomiin sanaleikkeihin, mutta olisin kaivannut näiden käännekohtien parempaa pohjustamista.
      ***
      Itse asiassa luin Oscar Parlandin kirjan Lumottu tie ja siinä on osin samanlaista kuvailua, kirja lienee julkaistu 1951, ja on käännetty myös suomeksi 1980-luvulla (luultavasti), mutta on kolmasosa tästä, siinäkin minusta loppu sakkaa, (bloggaus tulee luultavasti elokuussa).

      Poista
  5. Minulle Kultarinta on yksi kaikkien aikojen upeimmista lukukokemuksista.

    Harmi että sinä et liiemmin ihastunut, mutta mielenkiintoista lukea syitä siihen. En nyt muihin kohtiin puutu, mutta talitintistä on pakko sanoa, että ainakin meidän pihassa pesivät tintit sätkättivät erityisesti pesäntekoaikana ja nyt poikasten kuoriuduttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monelle se on ollut upea lukukokemus, siksi minäkin sen luin.
      ****
      Pihapiirissä räkättirastas ja harakka ääntelevät myös "säksättelevät", varmasti tintit jos on poikasia. Pointtini on ehkä siinä, että jokaiseen linnun ääneen oli pitänyt keksiä erilainen kuvaus, jossain vaiheessa sillä oli ilmausta köyhdyttävä ei rikastuttava vaikutus.
      Toinen asia jota pohdin paljonkin oli vuodet 1900-luvun alussa. Paljonko silloin oli pitkospuita. Niitä oli sen tarkastin, samoin kun polkupyöriä. Polkupyörän kumit olisivat puhkeilleet ja ketjut irtoillut, eikä Erikillä valitettavasti olisi ollut kykyä niitä korjailla. Eli minusta ollaan katsottu taaksepäin kuin maailma olisi ollut staattinen paikka, maailma on muuttunut varsin paljon sadassa vuodessa.

      Siviilipalveluslaki säädettiin 1931 erään aseistakieltäytyjän vuoksi, mutta minusta se ei ollut kuvatunlainen toimi, jolla joku metsittynyt puskajussi olisi sinne hyysätty ja toimitettu, ja luultavasti pitkän siviilipalvelusajan puitteissa kaveri olis saanut elämäänsä eväät, jota olisi voinut yhteisössä mutustella.

      Poista
  6. Minä puolestani nautin tavattomasti luontokuvauksesta tässä kirjassa. Linnut ja kaikki yksityiskohdat, kauniit kielikuvat tuntuvat luontevilta. Mutta kirja on kesken, joten en voi sanoa nyt enempää. Tunnistin arviostasi tuon, kun kirja alkaa ärsyttää. Siitä tunteesta on vaikea päästä irti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina, makuasioista ei voi kiistellä. Olen vähemmistöä.
      ****
      Jos luen sata kirjaa, muutama tosiaan alkaa ärsyttää, jostain syystä tämä alkoi ärsyttää, osin se johtui kirjan juonesta ja sen hitaudesta, osin loputtomista sivupoluista.

      Poista
  7. Piristävää, että on myös eriäviä mielipiteitä. Se kertoo myös siitä, että kirja on mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen.
    Minä lumouduin Kultarinnasta enemmän kuin mistään kirjasta pitkään aikaan. Sen tunnelmassa oli jotain kertakaikkisesti minua puhuttelevaa. Samoin jäin pohtimaan vähän samoja teemoja kuin Mai yllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa Minna :)

      Kultarinta on puhutellut monia, ja varmaan puhuttelee jatkossakin, kuten Maille vastailinkin mielenterveysasia oli hyvin pohjustettu ja kuvattu, alkoholisimin periytyminekin hyvin, mutta itse viinan trokaus tuli varsin puskista.

      Poista
  8. Bravo Jokke! Tosi arvokasta, että kaiken hehkutuksen keskellä, jota Kultarinta on saanut, tuot esiin oman tinkimättömän kokemuksesi kirjasta. Hienoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)

      Kuten Marika Oksalle mainitsin, meinasin jättää tämän bloggaamatta, niin paljon kirja lopussa ärsytti. Kuitenkin sen tekemällä olisin voinut lopettaa koko bloggaustouhun. Kuitenkin tämä on vain minun mielipiteeni ja kokemukseni. Blogeissa tulee esiin lukukokemuksia ja tämä oli minun :)

      Poista
  9. Olen lukenut tästä kirjasta arvioita aika paljon jostain syystä, vaikka en varsinaisesti ole kirjasta kiinnostunut. Ehkä kuitenkin olen hieman kuin "varmistellut", että eihän minun tarvitse tätä kirjaa lukea?! =D Tämä oli piristävä bloggaus, rehellinen, aito teksti. Ja nyt olen viimeistään sitä mieltä, ettei minun tarvitse kirjaa lukea. Liiallinen luontokuvaus, kirjan aiheet ylipäätään, sekä mainitsemasi pari lainausta kirjasta eivät sytytä ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)
      ****

      Tässä minusta kipitettiin minun mittani yli sekä kuvailun realistisuuden että aiheiden puolesta. Jättämällä jotain pois tästä olisi tullut tiiviimpi.

      Poista
  10. Minulla tämä odottaa vielä lukupinossa. Olen tästä kyllä kovastikin etukäteen antanut itseni jo innostua, mutta jostain syystä minua nyt meinaa herkästi ärsyttää kaikki erikoiset kielikuvat..ne tuntuvat jotenkin vähän liian tarkoituksenmukaiselta kikkailulta. Hassua, että sanon tämän edes, sillä yleensä ne uppoavat minuun kuin kuuma veitsi voihin, mutta nyt olen tämän takia vähän varuillani ;) Summa sumarum..aion kirjan kyllä lukea ja mielenkiinnolla katson, miten se minuun vaikuttaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alkuun luutvasti lumoudut, mutta jossain vaiheessa minulla alkoi tökkiä, muilla ei.
      Itsekään en anna miden mielnpiteiden (liikaa) vaikuttaa.
      Odotan kiinnostuksella bloggausta.

      Poista
  11. Kiitos tästä. Luulen että minäkin ärsyyntyisin noista mainitsemistasi luontohavainnoista. Luen kyllä mielelläni luontokuvauksia, mutta vasta se tarkkuus väreissä, äänissä jne vie sinne metsän siimekseen. Sellaisia ovat esim Henry Thoreaun Elämää metsässä ja Turgenevin Metsämiehen muistelmia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää tutustua näihin, jos sattuu kohdalle.


      Alkuun en kiinnittänyt huomiota havaintoihin, joten en noteerannut niitä alusta saakka. Minusta kirjassa saattaa olla kohtaus, jossa tulee olo, että linnut eivät laula öisin (ovat katsomassa pöölöän pesää yöllä). Oma kokemukseni tässäkin asiassa on osin toinen, kesäyössä kuuluu linnun laulua, esim. satakieli, josta on monesti puhetta on yölaulaja.

      Linnuilla on minusta oma rytminsä, joka perustuu niiden muutton "parin etsimiseen", soitimeen, pesänrakennukseen, haudontaan, poikaisten ruokintaan, mahdolliseen uuteen munimiseen. Elokuussa linnut alkavat uudestaan parveilla. Linnuilla, jotka eivät muuta rytmi on hieman toisenlainen ...

      Poista
    2. Toki lintuje laulua kuulee yöllä, mutta vasta kesän kynnyksellä. Yölaulajat muuttavat Suomeen myöhään keväällä ja laulavat parhaimmillaan kesäkuussa. Viirupöllöllä, jonka pesää Erik ja Lidia kevätyönä kävivät katsomassa, on poikaset jo huhtikuussa. Silloin eivät hyönteissyöjät vielä pärjää täällä pohjoisessa.

      Poista
    3. Vielä toinen juttu bloggauksestasi, siitä karhukohdasta: emokarhu ja pentu olivat liikkeellä kesällä, eivät talvella, joten sudenkorentojen jahtaaminen onnistui - ja pentu löysi niityltä mesimarjoja, ei karpaloita... Kultarinnan luontohavainnoista kirjoittaa esim. Tuomo blogissaan näin: "Harvoin saa luettavakseen tekstiä, jonka luonnonkuvaus on näin oikein kirjoitettua. Oikein tarkoittaa, että lukijan ei koko ajan tarvitse miettiä, ovatko nimet ja ilmiöt oikein kuvattu ja nimetty."
      http://luopioistenkasvisto.fi/blogi/?p=3145

      Poista
    4. Ja vielä: Makuasia toki on, pitääkö kirjasta vai ei. Onneksi ihmiset pitävät erilaisista asioista, muuten elämä olisi vallan yksioikoista :)

      Poista
  12. Kiitos Sammaleinen kommenteistasi ja eri mieltä saa olla ja pitää olla, jos kokee asiat niin.

    Olen palauttanut kirjan kirjastoon, joten en voi tarkasti vastata

    Mutta, en väittänyt karhujen olleen liikkeellä talvella vaan, että oli lunta maassa, muistaakseni kohdassa puhutaan kohmeisista sudenkorennoista. Karhukohtauksen etuihin minusta kuuluu se, että kerronta ei minusta määrittele ajanhetkeä tarkasti, mutta olen kyllä ymmärtänyt, että talvi se ei ole, sillä minusta talvella karhu on talviunessa talvella. Kerronta vaikka kestää muutamia sivuja kerrallaan voisi varmasti sisältää pidemmänkin ajanjakson.

    VastaaPoista
  13. Olipa mielenkiintoista lukea kirjasta eriävä mielipide, vieläpä hyvin perusteltu sellainen. Itselläni Kultarinta on odottanut jo jonkin aikaa lukemistaan, mutta en vain ole saanut aloitettua. Nyt kirjasta näkyi -ei mitenkään yllättäen- olevan varaus, joten joudun ainakin tässä vaiheessa viemään kirjan lukemattomana kirjastoon.

    VastaaPoista
  14. Hihii, en lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka eri tavalla voi sama teos avautua eri lukijoille! Sinä pistät kirjan mainiosta halki poikki ja pinoon, minä (ja moni muukin) rakastuin ja vaikutuin. Kultarinta on parasta, mitä olen pitkiin aikoihin lukenut :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno kirja siis :)

      Laxnessin Salka Valkan lintuvertauksia myöskin ihmettelen. Tässä on lopulta kyse illuusiosta. Minun illuusioni kirjaan katosi ehkä osin ankean juonen johdosta ja osin sen tähden, että sitä oli niiin vuolaasti kehuttu.

      Korostan edelleen, että hyvä esikoiskirja ja kiinnostava, mutta en laittaisi ylisanoja.

      Poista
  15. Ajattelin lukea Kultarinnan syksyllä, joten en lukenut tekstiäsi kovin tarkkaan. Palajan tähän bloggaukseen siis myöhemmin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä niin, itsekin luen säästeliäästi bloggauksia ennen lukua. Tästä luin ja se asetti ehkä turhia odotuksia kirjasta, eli paineeton luku on paras luku :)

      Poista
  16. Olen nyt (vasta nyt) lukenut kirjaa n. 100 sivua, enkä erityisemmin pidä siitä. Kirja ei varmaankaan ole huono, ei toki. Sitä on kehuttu tosi paljon ja siksi etsin siitä kirjoitettuja arviointeja. Löysinpä sinunkin arviosi. En yleensä lue ennakkoon arvosteluja, mutta koska kirja ei kuulu niihin, joita en malta laskea käsistäni, ajattelin vilkaista, mitä mieltä muut ovat siitä olleet. Aion kyllä lukea kirjan loppuun, mutta en usko, että tulen sitä "älyttömän" hyvänä pitämään. mutta katsotaan :) .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luultavasti tämä on irjasta ainoa, joka ei ylistä kirjaa. En myöskään pidä tällaisista tarinoista.

      Poista
    2. No niin, luin kirjan loppuun ja loppuosa olikin mielenkiintoisempi. Ainakin alkua olisi voinut kuvata lyhyemmin, miulla ainakin meinasi usko loppua.P.s. Mustikoita ne karhut söivät, eivät karpaloita ja silloin oli loppukesä/syyskesä. Nyt etsin Rimmisen Finlandia-voittajan arvioita, koska se ei miun mielestä ollut palkinnon arvoinen!

      Poista
    3. Kiitos, olitkin löytänyt Nenäpäivä, mikä sai Finlandian. Rimmisen Pussikaljaromaani sen sijaan kuvasi kohdehenkilöitään hyvin ajattomasti.

      Poista