Bambi, Felix Salten

Luin Bambi, tarina metsästä ja se oli yksi parhaista viime aikoina lukemistani lasten kirjoista. Teos on WSOY:n painos suomeksi vuodelta 1954, Sirkka Reinelän hienosti suomentamana. Teos on etenkin tarina metsästä, se on ajaton, koska siinä kuvataan metsän elämää ja eläimiä, säiden ja vuoden aikojen muuttumista. Kauriiden elämä on kamppailua ruuasta, turvasta ja paikasta laumassa.

Itse asiassa Bambi sopii lukukirjaksi lapsille (äiti lukee :), tai hieman vanhemmalle lapselle itsenäiseen lukemiseen. Tämä teos on ollut pohjana Disneyn Bambiin, mutta kirjassa eläimillä (kauriita lukuunottamatta) ei ole nimiä, vaan paljon kuvataan luonnon ilmiöitä, metsäkauriin kasvamisen ohella. Olen nähnyt filmin, mutta muistikuvat siitä ovat hatarat,mutta positiiviset. Teoksessa eläimet eivät ole niin "söpöjä" kuin filmissä ja teoksessa käsitellään koko elämän kiertokulku. Itse asiassa kirjaversion heikkous on nimi Bambi, koska Disneyn kautta se symboloi vain filmiä. Teoksen ja kauriin nimi Bambi on oikeasti ehkä jopa rasite, koska lopussa Bambi on isokokoinen, roteva sarvipää, joka kulkee vanhuuttaan, kuten me kaikki kerran.

Kuvaus alkaa siitä, kun Bambi, eli metsäkauris syntyy (s 5 Hän tuli maailmaan kaukana tiheikön keskellä). Bambin äiti (minusta emo olisi ollut ehkä parempi käännös) on mitä viisain äiti, ja suojelee ja ohjaa. Pikkuhiljaa Bambin elinpiiri laajenee niitylle ja poluille, ja Bambi oppii äidiltä ja metsän eläimiltä. Joka aukeamalla on yläkulmassa pieni mustavalkoinen kuva. Kirja ei ole pelkkää auvoista auerta, koska Bambin täti saa kaksoset Falinen ja Gobon. Gobo ei ole kyllin vahva, vaan jää talviselle tantereelle, mutta ihminen ottaa hänet. Lisäksi metsästäjät vaanivat jatkuvasti fasaaneja ja kauriita ja ketut sorsia.

Bambi kokee ensin kevään ja kesän, ja oppii, sitten emo vierottaa hänet ja tulee ensimmäinen talvi, joka jää tosiaan Gobolle viimeiseksi luonnossa. Sitten Bambi on nuoruusiässä ja nuorena uroksena on vanhempien pois ajamana. Ylväs metsäkauriiden kuningas antaa neuvoja toimii mentorina, ja Kauriin pitää hakea oma paikkansa metsässä ja "voittaa" soitimella naaras Faline, mutta senkin jälkeen tapahtuu paljon ja on tummempiakin värejä ja pohdintaa ihmisen ja luonnon suhteesta ja luopumisesta laumasta ja tutuista poluista. Puhuttelevin teos vähään aikaan!

***
Olen urbaani ihminen, eli asun kaupungissa. Siitä huolimatta Felix Salten kuvaa minusta oikealla asenteella luontoa, ihmisen sekaantumista siihen, metsästystä, ja luonnon valintaa. Lasten kirjaan kuuluu eläinten vuoropuhelu, ja luonnon inhimillistäminen, mutta kirja sopii etenkin aikuiselle. Luonnonolojen, sään ja vuodenaikojen  kuvaus on loistavaa.

Niitty on teoksen mukaan kauriiden lempipaikka, mutta se on myös vaarallinen, ja siksi siellä voi olla vain illasta aamuun, paitsi Gobo, joka oli ihmisen "uudelleen koulutuksessa".

Olen pyörä- ja metsäretkillä nähnyt metsäkauriita luonnossa. Niiden leviäminen on ollut nopeaa. Ne todella monesti putkahtavat pusikosta, ja niitä pystyy seuraamaan katseella. Valitettavasti luonnolla on tietyt pelisäännöt, eikä tarhattujen eläinten takaisin laittamisella ole aina perusteita. Kun petoja ei ole riittävästi, tarvitaan metsästystäkin. En itse metsästä, mutta esimerkiksi eräiden hanhilajien kannan lisääntymisen olen huomannut. Luontoa pitää kunnioittaa siten, että hyväksytään sen pelisäännöt, eikä tarpeettomasti tuhota sitä kuluttamalla turhaan tai saastuttamalla sitä. Suojelemalla jotakin lajia voidaan säästää laji sukupuutolta. Jonkun lajin yleistyminen taas vie muilta lajeilta ekologisen lokeron. Villieläintä ei saa päästää turhaan tottumaan ihmisen reviiriin (=kaupunki), ja jotkut metsät pitää suojella, mutta raja on suojelussakin, ja luonnon omaa tasapainoa ei saa järkyttää esim. tulokaslajeilla, jättiputki on ikävä kasvi, tuskin on metsäkauriillekaan ilo ja virkistys.

Anni Swan Ollin oppivuodet



Kannessa on selkeä asetelma: Olli ja Hillevi



Anni Swan oli minulle tuntematon kirjailija, vaikka on legendaarinen suomalainen lasten kirjailija. Luin Ollin oppivuodet lähinnä uteliaisuudesta, koska sanonnat Ollin oppirahat on ollut miltei jokapäiväisessä käytössä.

Teos lienee kirjoitettu vuonna 1919 (wikipedia) ja "perimäni" teos oli viides painos vuodelta 1948.

Tappelun jälkeen Olli karkaa kotoa, ja petollisen velkaisen Kaarle-serkun juonimana hänet lähetetään Tukholmaan, Simolin nimisen suutarin tyköön. Simolin on renttu, ja velka-veikko, kuten Kaarlekin. Kaarle manipuloi Ollin pelosta hiljaiseksi. Simolin on roisto, ja roistot ovat pahoja, perheen äidillä on sentään sydän ja näkee Ollin hyvyyden, ja Olli ei sentään kuole.  Teos sisältää varsin voimakkaista kasvatuksellisia ja muita kannanottoja. Kirjan voi kokea saarnaavaksi, mutta minusta tarinaa on viety eteenpäin loogisesti ja turhia paisuttamatta ja tarina on uskottava, joskin juonen käänteitä on Tukholmasta Helsinkiin ja vielä kasvatuslaitokseen, mutta loppu on onnellinen.

Teoksen ydinsanoma on: Tottele vanhempia, usko Jumalaan, tee velvollisuutesi. Köyhyys karaisee ja kasvattaa, rikkaus ja ylpeys on pahasta.

Minusta hyvä kirja, ja kestänyt aikaa hyvin. Tukholmassakin, Ollin kotikieli kartanon perillisenä lienee ollut ruotsi, Olli saa kavereita, koska pikkujäbä on aina pikkujäbän kaveri, paitsi pikkujäbilläkin on omat kaverit, esim. kidnappariperheen lapsiin ei läheisiä välejä muodostu, koska paha on paha, vaikka mistä kulmasta katsoisi. Ollin oppivuodet kestävät yhdeksän vuotiaasta 14-vuotiaaksi, ja raskaita ovat Ollille ja Ollin perheelle.

Anni Swan on kirvoittanut tekstittäjiäkin Hectorin eli Heikki Harman Mistä  kymysys?! biisissäkin lauletaan Anni Swanista ja hänen teoksista ja tässä kohta Ollin oppivuodet teoksesta.

-Ei Ollin oppivuodet

maailman-katsomustani muuttaneet.
Vilpittömyyshän palkitaan, kun oikein aina teet sen, minkä teet.
Niin Ollin kartanossapa taas maistuu nauru makea,
kun paha saakin palkkansa!

  Oi, Anni Swan, oi, Anni Swan,
  et aavistellut, mistä on kymysys

Levyltä, Hyvää yötä Bambi

Lieneekö herra Harmakin tutustunut koko tuotantoon, luulisin niin, kuten myös Narnia-sarjaan ja Sinuhe egyptiläiseen, Herra Mirandos levyn sanoituksista päätellen?

Anni Swanin tuotanto on ykköslaatua tämän perusteella, eli voisi olla edelleen koulun lukuohjelmassa.

Tekstinäytteet paljastavat jotain juonesta
s. 21-22 Olli oli kalpea, hänen päätään kivisti, vaikka hän oli nukkunut suurimman osan matkaa. Kaarle serkku oli antanut hänelle meritaudin varalta jotakin lääkettä...
= siis unilääkettä, että poika olisi hiljaa hytissä. 

s.50  Me intiaanit, emme petä muita kuin vihollisiamme sanoi Ränni-Pelle ...
(osoitus poikien tavasta olla rehellisiä, Ränni-Pelle, oli tukholmalaispoika, joka vei lopulta Ollin kartanoon)

s. 150 -Vai sinä  sen saamarin Simolin sinä kaikkien konnien pääpappa, sinä sakaali, ....
Ränni-Pellen "kiroilua"

s. 160 Hui hai, ei täällä kasvatuslaitoksessa hyväksi tule vain pahemmaksi, jollet ole ennen valehdellut ja varastanut, niin täällä opit
Kyyninen katsaus kasvatuslaitoksen arkeen.

s.189 ...Omasta puolestani pyydän, että unohdatte minun olemassaoloni. Anteeksiantoa en rohkene toivoakaan, Kaarle.
Konnan jäähyväiset

s. 192 -Nämä ovat olleet ankaria oppivuosia sinulle (Olli). Itse taivaan Herra on ollut mestarisi ja kovalla hän on pitänyt oppipoikaansa.
Kestivät viisi vuotta

Anja Snellman: Rakkauden maanosat

Anja Snellman: Rakkauden maanosat, 2005Otava, tämä kirja Seven pokkari 2007, 149 sivua

Kauranen on Sonja O:n käynnin jälkeen muuttunut Snellmaniksi ja seestymistä on havaittavissa.

Anja Snellmanin teoksessa Rakkauden maanosat käsitellään rakkauden muuntumista Alexin ja Oonan parisuhteessa. Pari (tai lähinnä Oona) "leikkii" olevansa maanosilla, ja pisin kuvaus on suhteen alkuajoilta, jota verrataan Aasiaan. Tässä on eniten tätä  rakkauden fyysistä puolta, seuraavaksi mennään lasten kanssa Australiaan, jossa lapsiperheen kuviot astuvat esille, mutta sänkytaajuuden herzit vähenevät, ja hyvin kuvataan parisuhteen muuntumista eli muutos näkyy pieninä säröinä arjen emalissa. Mantereet kolutaan Amerikan kautta Afrikkaan, josta Euroopan ja Grönlannin kautta Etelämantereelle.

Kirjan aihe on kiinnostava, teksti on helposti aukeavaa, ja kirja on riittävän lyhyt. Siinä on yhdeksän osaa, jotka on jaettu nimettömiin lukuihin. Anja Snellmanin teksti aluksi on kuin kaksplussaa ja kodinkuvalehden ihmisten_kesken_palstaa  (hyvässä mielessä, laatulehtiä molemmat). Snellman on kirjoittaessaan tätä aikuinen nainen ja varmasti tietää mistä kirjoittaa, mutta tekstistä huokuu minulle aluksi Aasiassa lapsellisuus, ja jatkossa hieman "opettajamaisuus" ja kliseemäisyys eli Oonan ja Alexin juttu tuntuu jotenkin kaavamaiselta ja perusydinperhepuurolta, vaikka siinä on ihan oikeat perusraaka-aineet, niin rakkausaiheen ja mantereilla matkustamisen yhdistäminen ei ole ollut aivan ongelmatonta. Alkuvuodeksi on mainittu vuosi 1988 ja toinen mainittu ajankohta on vuosi 2005. Ajallinen konteksti on siis naulattu rajapaaluin, muuten tarina soljuu ajankohdattomine tapahtumineen? Teemat (rakastuminen, rakkaus, perheen perustaminen, parisuhde, ja rakkauden väljähtyminen) minua enemmän kiinnostavat ja annan niistä kiitettävän arvosanan, hyvällä suhteella pelastaa elämänsä, huonolla tuhoaa noin kärjistäen.

Oona on sarkakuvataiteilija ja Alex uutismies, Aasia luku on hyvin lapsellista, ehkä rakastuneet ovat sellaisia. "Häntä pelotti Suomen äänetön pimenevä syksy ja hänelle piti saada jostain lohtua. Tsirp. Auttaisivatko undulaatit (s.12). Sanaa tsirp on luvussa joitain kertoja, ja tätä juttua en ymmärtänyt, miehet ovat hyvässä mielessä aina pikkupoikia, mutta en edes pikkupoikana ymmärrä tälläista tsirp.

Minusta teoksen teho onkin siinä, että se tuo näkyville parisuhteen mekanismin joka muuntaa suhteen rakastumisesta eteenpäin, joillekin lakastumiseksi. Jos kaikki rakkaustarinat päättyisivät eroon Antarktisella ja niissä olisi sama kaava, ei olisi mukava tulevaisuus edessä. Ymmärrän, että jokainen suhde päättyy joko eroon tai toisen kuolemaan, mutta kyllä pitää uskaltaa, ja niinhän tässäkin toisaalta tehdäänkin täysillä eteenpäin, ja eikä ero liene maailmanloppu, vaan olisiko se uuden alku, en tiedä, Snellmanilla on tähänkin teoksessaan ratkaisu. Enkä sitä kerro, enkä kerro, että tuliko erokaan.

Teoksessa kuvataan Aasia-vaihetta noin 40 sivua, ja se on parille kaikkein tärkein ja ikimuistoisin vaihe ja siihen rakennetaan suhteen perusta, mutta ulkopuolisesta se on kaikkein nolointa. Rakastuneet tekevät mukavia asioita, mutta vain toisilleen, ja ne eivät aukea ulkopuolisille, eikä tässäkään. En ymmärtänyt näitä tsirppejä ja vastaavia.

Minusta oli toisaalta oivaltavaa Snellmanin luokittelu rakastavaisista (s.37) nyxät, vexit ja exät, eli nykyiset, vanhat exät ja vain exät. Pitäisikö suhteessa olla tilaa toiselle, vai täytyykö näyttää toiselle CV:tä, että näiden kanssa olen ollut ja kuvailla entisiä suhteita. Luullakseni suhde perustuu luottamukseen. Tämä CV jos mikä tuo suhteeseen painolastia ja epäluottamusta. Voiko suhdetta rakentaa vexien yksityiskohdista kertomiselle? Niinkuin tässä on toimittu ja vielä nauretaan niille, miksi?

Toinen asia tai termi lasteni äiti, minusta ei kukaan voi omistaa lapsia eikä lapsi ole tuote. Teoksessa ei ole termiä lasteni äiti, mutta valitettavasti lasten tekeminen joka toki voi joskus olla tottakin, jos haikara ei tule käymään, vaan tarvitaan tutkimuksia jne, ja on hyvin traumaattista. Tässä teoksessa haikara kävi kahdesti.

Aasiasta kun siirrytään eteenpäin ulkopuoliset ja arki astuvat enemmän suhteeseen. Monesti rakastavaisten vanhemmat tulevat suhteeseen viimeistään lasten synnyttyä, tässä tilanne oli hieman toinen. Mutta Alexille ja Oonallekin arki koittaa. Arki, vaikka on nelikirjaiminen sana, painaa monta tonnia. Arki on myös terapeuttinen kaikkine ylläpitävine rutiineineen.

Elämässä on se hienointa tai huonointa, että toisen asemaan on vaikea asettua, kun ei ole kokemusta. Sinkun on vaikea nähdä avioparia ja sen suhteen hienouksia ja huonouksia, lapsiperheen on vaikea ymmärtää lapsetonta paria eikä päinvastoin. Kaikki kirjat, joiden kautta saa tietoa tai tunteita siihen, että voi ymmärtää toisia toisissa asemissa ovat kirjoittamisen ja lukemisen arvoisia.

Rakkauden maanosat -teoksen rakkausteemassa on platonisuus kaukana, vaikka mihinkään kovin rivoon ei päästykään, ja hienosti Anja kertoo koko rakkauden kaaren tiettyyn pisteeseen asti.

Mielestäni teos ei sovi ainakaan alle 16-vuotiaille, mutta muille kirja voi olla hyödyllinen, ainakin sen ehtii lukea yhdessä illassa, vaikka olisi Aasiassa, jolloin puolison lumous on suurin ja kaunein.
--
Kirjan ostin pokkarina.

Emily Brontën Humiseva harju

Skannauksessa tuli oudot värit, mutta sopii kirjan teemaan

Emily Brontë: Humiseva harju, Seven 2008, alkuteos Wuthering Heights, suomentanut Juhani Lindholm, 598 sivua.

Emilyn Brontën vuonna 1847 maskuliinisella Ellis Bell -salanimellä kirjoittama Humiseva harju on luokiteltu klassikoksi. Emilyn Bronten Humisevan harjun  -romaani tarjoaa huikeita juonenkäänteistä, mutta antaa oudon kuvan englantilaisesta kartanoelämästä. Tarinan kertoo kartanon palkollinen Nelly Dean, joka narisee kaikkien luonnevioista paikkakunnalle tulleelle ventovieraalle Lockwood-nimiselle henkilölle. Tarina siis tapahtuu paljon takaumin.

Kertomuksen ydin on siinä, että kartanoon otetaan kasvattilapsi Heatcliff, kartanon tytär Catherine Earnshaw ei mene naimisiin rakastamansa Heatcliffin kanssa, vaan molemmat menevät tahoillaan naimisiin Catherine lähitalon Edgar Lintonin kanssa. Heatcliff häipyy ja palaa rikkaana ja kieroilee naimisiin Edgarin siskon Isabella Lintonin kanssa. Heatcliffin ja Catherinen avioliitot ovat onnettomia, mutteivat lapsettomia. Tunteen tasolla Catherine ei voi olla rakastamatta Heathcliffiä, vaikka järjen tasolla hän nai Edgarin. Tarina jatkuu Catherinen ja Heatcliffin lasten, ovat siis serkuksia, välillä. Teoksessa on runsaasti juonen käänteitä ja kosto on pääosin tekojen motiivina.

Kirjan rakenne: Takaumana kerrottu tarina, jossa Catherine Earnshawin avioliitto Edgari Lintonin kanssa on teoksen suurin käännekohta. Catherinen ja Heatcliffin lasten eli  "Lintonin serkusten" tapaaminen laajassa mielessä on lopun käännekohta ja lähentyminen. Humiseva harju on goottilainen rakkaustarina, jossa Heatcliff ja Catherine eivät saa toisiaan maan päällä.
Miljöö ja tapahtuma-aika: Humiseva harju vuosina 1801 ja 1802 ja takaumat siis 1700-luvulle. Teoksen miljöö on hyvin goottilainen ja ympäristöä kauniisti kuvaava.
Päähenkilöt: Heatcliff, kasvattilapsi ja kumiseva karju, Catherine perheen oma lapsi, lopussa harjulla huhuileva haamu, Edgar, joka on nariseva nahjus, Nelly ja Ellie, molemmissa muodoissa, hän on jälkiviisasteleva juoruilija, Lockwood on kuumeileva kuuntelija, jälkipolvia edustavat Heatcliff jr, joka on heiveröinen hengittäjä, Catherine nuorempi,  hän on terve tyttö sekä Hareton hän otti itseään niskasta kiinni.
Juoni: Kasvattilasten  karkelointia nummella, elossa ja kuolossa. Kartanolaisten kammottavaa kiroilua kiihkeissä kohtauksissa moraalisoivan manipuloijan kielteisenä kertomuksena. Adjektiivien alleviivaama alavireinen ahdinko jatkuu seuraavaan sukupolveen, missä ne reaaliaikaisena ratkotaan.
Teema: Rakkaus, romantiikka, haihattelu, kosto, hulluus, ja viha
Kerronta: Kaikkitietävä(t) minäkertojat, sisältää takaumia ja aukkoja, lisäksi minäkertoja vaihtuu
Vahvuudet: Monia aikalaistabuja  rikottiin ja  kirottiin. Osa heikkouksista on myös vahvuuksia.
Heikkoudet: Kertojan valinta, Nellyn asenne on väärä. Asioita liiaksi toisetaan. Roolihahmot ovat epäuskottavat ja ihmisten käytös on liian omitusta.Hermojärkytysten jälkeiset sairastumiset ja haamuilut ovat sekä vahvuus että heikkous. Minusta tarina on liian pitkä, joskin kertomuksen vienti viehättää, tapahtumat sen sijaan eivät. Heatcliffin taustaa ei avata lainkaan, minusta tämä nimeenomaan olisi vaatinut pohdintaa. Hänestä kasvaa myyttinen hahmo.

Teksti on huoliteltua, siinä on käytetty voimakkaita sanoja, jotka riisuvat kirjan ihmiset ihokkaistaan irvokkaiksi inhokeiksi. Kirjasssa on monia unohtumattomia juonenkäänteitä, eli kirja kannattaa lukea aivan loppuun asti.

Menosta Humisevan harjun talossa tuli monesti mieleen Harry Potterien Kolkon perheen toiminta. Lomen Kolkko oli Valedron isoisä, ja Merope Kolkko hänen äitinsä. Asia on sikäli merkittävä, koska Tom Valedro on hieman erilainen nuori, ja saa aikaaan paljon, mutta ei hyvää. Heatcliffillä ei sen sijaan ole minusta taikavoimia, mutta pahaa hänkin saa aikaan, mutta hänen hahmoonsa ei tuoda juuri mitään romaanissa pohjustukseksi. Kuitenkin hänen tummuus on jatkuva syy syrjintään. Valedro oli myös orpo, kuten Heatcliffkin ja Valedro joutui orpokoti-systeemiin, jossa ei mennyt kovin hyvin, ja josta Albus Dumbledore hänet haki Tylypahkaan kouluun. Valedro tuntee antipatiaa vanhempiaan ja sukulaisiaan kohtaan. Heatcliff ei valitettavasti kukaan hae pois, mutta jossain hän kävi oppia ja rahaa hakemassa.

Teoksen kiehtovuus juontuu ehkä kolmesta seikasta:
1. Kirjassa on selvästi saippuaoopperamaisia juonen käänteitä. Catherine menee naimisiin Edgarin kanssa, vaikka sielu kuuluu Heatcliffille. Heatcliff nai Edgarin siskon Isabellan pelkästä kostosta. Alkuperäisen Catherinen ja alkuperäisen Heatcliffin lapset tapaavat. Sitten juonitaan omaisuutta. Myös "ottopojan otto", eli Heatcliffin tulo taloon ja hänen kolmen vuoden poissaolo ovat kuin nykysaippuaoopperasta, eli kaikki on mahdollista. Myös kosto on joidenkin saippuasarjojen käyttövoimana. Kirjan lopun lukee mielellään, joskaan realismia siinä ei ole, eikä pidä ollakaan, mutta loppu on erityisen hyvin rakennettu.

2. Pääpari Heatcliff ja Catherine eivät saa maanpäällä toisiaan. Miksi he valitsivat näin tai miksi Catherine valitsi niin?

3. Pahan ja ilkeyden kuvaus on ollut poikkeuksellista. Nämä seikat kannattelevat teosta.

Toisaalta minun mielestäni teoksen heikkoudet löytyvät näistä seikoista.
1. Palvelijan kertoma tarina on jankuttavaa toistoa liiallisine adjektiivein. Jatkuvasti kirotaan, sitten vielä päästetään kirouksia, ja lopuksi kiroillaan, mutta kirosanat puuttuvat. Uskottavampaa olisi käyttää voimasanoja tai jättää tautologiat käyttämättä. Eli teosta olisi pitänyt karsia. Toisaalta kaikkitietävä kertoja, joka on palvelija, tietää aivan liikaa, ja on aivan liian älykäs, mutta pikkumainen arvioidessaan kaikki ympärillään olevat ihmiset hurjiksi, ei-inhimillisiksi, hemmotelluiksi, vähäjärkiksi ja luonnevikaisiksi. Ei silti, etteikö arviot voisi olla oikeitakin, mutta olisi ollut tervetullutta kertoa, mikä olisi ihanteellista käytöstä, monesti ihmiset ovat juuri tällaisia, valitetaan vähästä. Minusta teoksessa on turhaa raakuuden kuvausta: esim. Hareton hirtti koiranpentuja huvikseen ja Linton rääkkää puolustuskyvyttömiä kissoja!!!

2. Saippuaoopperamaisuus on myös haitaksi. Eli aikasuhteet ja ihmisten käytös eivät ole aivan tasapainossa. Ihmisten sairaudet ovat merkillisiä, tosin 1800-luvulla kuolleisuus oli suurta, antibiootit ja kätilöt puuttuivat ja keuhkotauti niitti viikatteellaan.

3. Humisevassa harjussa on liikaa ankeutta, palvelija Joseph on "varsin erikoinen", isännät vuorollaan ovat sekaisin, palvelijat ovat yrmeitä, eli joku raja kärjistämisessäkin pitää olla. Toisaalta asiaa toistamalla sanomaa toistetaan toistamistakin päästyään.

4. En usko aikuisten näin laajaan ja pitkään platoniseen rakkauteen, joka on näin ehdotonta. Lisäksi monet juonen käänteet ja ihmisten reaktiot ovat satumaisia. Luulisi Yorkshiressa olevan enemmän kuin kaksi tai neljä nuorta, jotka ovat samanikäisiä.

Kirjassa riisutaan kartanoelämä ja kartanonherra kaikesta kunniasta. Esimerkiksi sivulla 174 Catherinen analyysi miehestään: Edgar murjottaa .... Hän heittäytyy aina sairaaksi pienimmästäkin vastoinkäymisestä! .... ja hän alkoi itkeä -joko siksi, että sai päänsärkyä, tai sitten ihan pelkästä mustasukkaisuudesta.
Tämä poikkeaa normaalista englantilaisesta romaanista, missä juodaan teetä ja vastataan toiselle "indeed". Edgaria vuoroin mollataan, vuoroin kehutaan. Koska useimmat hahmot rutataan maan tasalle, Heatcliff, joka ei voi alkuperälleen mitään, tuskin on paljoakaan huonompi kuin muut maaniset ja ajoittain masentuneet marionetit. Heatcliff kuitenkin nosti itsensä "rikkaaksi" ja opetteli lukutaidot aivan puilta paljailta ja pystyy sentään jotakin tekemään, vaikka se jotakin ei ole todellakaan hyvää, mutta ei muut ole juuri parempia.

Kirjassa olisi kunnonkin teemoja, esimerkiksi lasten tasapuolinen kohtelu, lapsen "ottaminen" kasvatiksi, hemmottelu, ja juominen, minusta suurin osa tällaisista ongelmista voidaan välttää oikeassa elämässä välittämisellä, oikeudenmukaisuudella ja sillä että tehdään työtä. Suuri osa ihmisen ongelmista johtuu lapsuudesta, osa johtuu siitä että on sekä rahaa että aikaa joko liikaa tai liian vähän. Lastenhoitaja arvioi jatkuvasti lasten kykyjä alakanttiin, ja myös manipuloi, avaa kirjearkun ...

Kritiikistä huolimatta, pidän kirjaa tarinaa klassikkona ja teos oli lukemisen arvoinen, tekstin tasolla teos viehätti, vaikka henkilöt ja henkilöiden motiivit olivat epäuskottavia ja luotaantyöntäviä.

Kirjan ostin pokkarina.

***
Luin tämän bloggauksen itse 11.12.13 ja pidin tätä  varsin sekavana bloggauksena, mutta oli kirjakin aika sekava.

Tytti Parras: Jojo

Tytti Parras: Jojo, 1968, Otava kuudes painos 1969 223 s. /Suuri Suomalainen kirjakerho 1970, 215 s.

Tytti Parras julkaisu 25-vuotiaana esikoisteoksensa Jojon vuonna 1968. Se on nuoren opiskelijanaisen minäkerrontaa vuorokauden ajalta sisältäen takaumat ja muistelot ja paljon dialogia ihmisten välillä.

Teoksessa asutaan kommuunissa, ja päähenkilöt ovat opiskelijoita, mutta minusta kirja ei kuvaa opiskelijaelämää erityisesti, vaan motiivit ja teemat ovat abortti, "irtosuhteet", kolmiosuhteet ja myös ajankohtaiset pistot silloiseen todellisuuteen. Minulla on Suuren kirjakerhon painos vuodelta 1970, jota on luettu ahkerasti kirjan sivujen kunnosta päätellen.

Päähenkilö seikkailee kolmiossa Tampere , Helsinki ja Tallata. Kerrontaa höystää hänen kaveriensa runsas dialogi, jota päähenkilö Tinja lähinnä passiivisena seuraa. Tinja-nimeäkään ei juuri kirjassa mainita. Teos kattaa noin vuorokauden, mutta takaumat, päähenkilön mielessä piirtyvät menneisyyden osin hämärät häivät liittyvät lähinnä Tallataan ja liian läheiseen serkkuunsa Mikaan ja liian läheiseen veljeensä Lasseen ja hänen ex-tyttöystävään Millaan. Päähenkilön kavereista käsitellään eniten Riston asioita. Risto on helppo laittaa lokeroihin: kirjailija, pettäjäaviomies ja häntäheikki. Hänellä on poika (Petteri 3 v) mukana. Risto on luultavasti tutustunut kaikkiin teoksen naishenkilöihin ja he Ristoon. Pikkujäbä Petterillä on tosiaan vapaasta kasvatuksesta vielä se vapaampi oppimäärä, ja kolmivuotiaan innolla kivittää hanhia ja haukkuu paskoiksi kaikkia tätejä ja uhittelee poliiseille, ja isä senkun yllyttää, tai ei yllytä silloin, kun on joko ravintolassa tai käsi vieraan naisen hameen alla ja kun toinen nainen on poissa, kolmannella on käyttöä. Pikkupoika raahataan matkalle mukaan, ja minulla tämä tekee ehkä pahinta. Mitä täysikäiset tekevät toisilleen on aina sopimuksen välinen asia, mutta lapsia pitää aina suojella ja heidän kasvuympäristö pitää olla tuttu ja turvallinen. Näen Petteri mukanaolon kirjassa monella lailla merkittävältä. Pojan käytös on kuitenkin joukon järkevintä, ja Tinja, jonka aborttia kuvataan, ja niihin johtavia tapauksia muistellaan ja lopussa myös aborttikeskustelua käydään sekä yleisellä ja yksilötasolla on sen kokeneita muitakin, Petteri edustaa teoksessa sitä toista vaihtoehtoa, lasta. Petteri on kuitenkin selviytyjä ja kirjan todellinen sankari. Näin siis teoksessa, noin minun mielestäni lapsen kuuluu elää lapsen elämää ja saada virikkeensä lasten maailmasta ja hoito aivan muulla tavoin. Kirjassa lapsen moinen kohtelu etoo. 

Teos ei aukea aivan näin helposti, koska Tinjan suhde serkkuunsa Mikaan tulee häivetakaumissa esille, ja myös perheen pikku kummallisuudet, niitä ei kuitenkaan kokonaan avata eikä lainkaan selitetä, vaan lopulliset päätelmät jäävät lukijalle. Muutaman ajallisesti irrallisen sirpaleen varassa joudutaan kokoamaan koko palapeli. Tämä on toisaalta teoksen vahvuus. Teksti menee kahdella tasolla alun abortin jälkeen, eli opiskelijoiden suhdesoppana ja dialogina, jota Tinja passiivisena seuraa ja muistelee kasvun kipupisteitä. Tärkeitä henkilöitä ovat myös Tinjan veli Lasse, joka on nuori lääkäri ja Eevi Tinjan kolhoosikaveri, joka kertoo lukijalle sen Lassen ja Tinjan suhteesta, jota lukija on jo ounastellut. Mutta kukaan eikä mikään vahvista tätä, asia kuitataan hiljaisuudella. Myöskin sekä serkku-Mikan ja Lassen tyttöystävän Millan kohtalo ja motiivit jäävät auki, jokaisen itse pääteltäväksi.

Kirjassa on jokunen heitto Vietnamin sotaan, ja erääseen toiseen silloiseen selkkaukseen. Millan syntyperä tuodaan tässä kohtaa turhaan ilmi ja samoin valtion, jossa hän sen vuoksi olisi voinut asua. Abortin kuvaus kahdesti ja abortoidun sikiön katseleminen, ja alun hammaslääkärin ja Mika-serkun toimien kuvaus oli kieltämättä kuvottavaa, mutta minusta ne kuuluivat kirjan sanomaan, toisin kuin Millan syntyperä.

Tytti Parraksen esikoisromaanin minäkerronnassa on siis paljon samoja teemoja kuin myöhemmissä kauras- oksas- ja härkösesikoisissa, ja tästäkin kudelmasta on J.H Erkko palkinto siis tullut. Kaurasen esikoisessa käytiin abortilla, kuin myös Liksomin esikoisessa. Tytti Parras on syntynyt vuonna 1943, eli kirjanjulkaisu hetkellä hän on ollut 25-vuotias osapuilleen, päähenkilöt ovat suunnilleen samanikäisiä.

En provosoitunut lukemastani, vaikka provosoitiin, sillä teos on minusta jopa yllättävän hyvä ja seesteinen, paljon seesteisempi kuin J.H Erkko palkittu Rosa Liksomin esikoisnovellikokoelma Yhden yön pysäkki. Jotenkin tässä pelastusrenkaana on elämän myönteisyys, kaikesta kuonasta huolimatta elämä voittaa. Abortistaan huolimatta  tai ehkä siksi päähenkilö kohtelee pikkulasta järkevästi toisin kuin muut. Ympärillä on enemmän kaaosta, eikä vain nuoret ole "ongelmallisia", vaan eräs eläkeläinen janoaa vanhan vainaan irtaimistoa, ja kun ei saa tahtoaan läpi haukkuu "nykynuoret", kuten myös vuokraemännän sisko, joka häätää opiskelijat kommuunista, ja haluaa omat tavaransa pois tai siis siskonsa oletetut tavarat.

Kirjan numero olisi kolme. Tampere- Helsinki -Tallata, ollaan kolmessa asunnossa ja vielä Tinjan tuumailuissa tallataan monimutkaista kuviota: veli-sisko-serkku, eli -Lasse- minä – Mika, eli jojoillaan, tällaisia elämää etsivät nuoret voivat olla, rikkinäisiä.

Kirjan nimikko sana JOJO mainitaan sivulla 92 ”Mä olen matkustanut saakeli kun jojo ja retuuttanut tota poikaa”

Pidin Jojoa  hyvänä teoksena lähinnä kerronnan ja sujuvuuden vuoksi, mutta myös siksi, että jännite säilyi. Toisaalta en saanut niitä vastauksia, joita odottelin, eli ilmeisesti jokaisen pitää vetää itse johtopäätökset.  Jojo kohahdutti 45 vuotta sitten, ei enää,  aika ja ilmaisu ovat muuttuneet, eli naisesikoiskirjailijoista lienee jonkun mielestä Tytti paras, eikä enää kohahduttavin.

J.H Erkon palkinnon saajistaa olen lukenut teokset

1968 Tytti Parras: Jojo, romaani

1975 Heikki Turunen: Simpauttaja
1981 Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä, romaani

1984 Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase, romaani

1985 Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki, novelleja jaettu, Boris Verho kirjan Varastossa aina palaa valo, kanssa.

Juhana Henrikki Erkko (1849-1906) oli runoilija.

Tytti Parras (1943-2018) oli suomalainen taitava naiskijailija, jonka monikerrokselliset teokset ovat häivemäisiä. Jojon jälkeen hän julkaisi romaanin Rakkaat

Tytti Parraksen romaanista Hyvin kasvatettu tyttö on bloggaus on täällä.

Erich Kästner: Pojat salapoliiseina

Erich Kästner: Pojat salapoliiseina, alkuteos Emil und die Detektiv, suomentanut Hannes Korpi-Anttila, WSOY 1973, sivumäärä 160.

Erich Kästnerin (1899 - 1974) Pojat salapoliiseina on hyvä lastenkirja.

Päähenkilö Emil on pikkupoika, joka asuu Neustadtissa. Hänen äitinsä on rouva Tischbein, joka on leski. Äiti on kampaaja, joka tekee kovin töitä, raha on tiukassa. Emil auttaa parhaansa mukaan, varsinkin kun äiti sairastelee. Loma-ajaksi Emil menee tädin luo Berliiniin, hän saa tehtäväkseen viedä 120 markkaa isoäidille, itselleen hän saa 20 markkaa, josta osa kuluu paluulippuun.

Junassa Emilin vaunuosastoon tulee kansikuvan knallipäinen mies herra Grundeis, joka narraa Emiliä Berliinin olosuhteista. Emil nukahtaa ja näkee unta Berliinin korkeista rakennuksista, kun hän herää, on knallipäinen mies ja rahat kadonneet. Emil näkee knallipäisen miehen rautatieasemalla ja alkaa seurata tätä.

Emil törmää poikaan Gustaviin, jolla on merkinantotorvi. Gustav kutsuu kaverinsa paikalle, ja niin alkaa rositon takaa-ajo.  Asemalla odottavat Emilin isoäiti ja serkku Poni Hytteli. He ottavat rauhallisesti Emilin puuttumisen, ja aikovat mennä uudestaan asemalle junien tullessa. Emil lähettää viestin, että hän on tulossa, eikä kannata huolestua. Poni pääsee etsiväjoukkoon mukaan. Pojilla on tuttu hotellin hissipoikana, ja silmukka Grundeisin ympärillä alkaa kiristyä. Grundeis on menossa pankkiin vaihtamaan Emilin rahoja.

Pojat onnistuvat todistamaan rahat Emilin rahoiksi, sillä hän oli kiinnittänyt kirjekuoren nuppineulalla povitaskuun. Grundeis oli valenimi, ja mies oli pankkirosvo, ja poliisitutkimuksen jälkeen Emil saa vielä löytöpalkkiota, jonka turvin äiti pääsee Berliiniin, ja saa monenlaisia vimpaimia kampaamoonsa, mm. tukankuivaajan. Herra Kästner tekee vielä Emilistä ja pankkirosvosta lehtijutun.

Erich Kästnerin Pojat salapoliiseina on loistava lastenkirja. Siinä Emil pitää malttinsa, pojat pitävät yhtä ja saavat konnan kiinni. Aikuisena lukien pisti silmään ajatus, että pojan pitää ratkaista myös köyhän äidin ongelmat.


Erich Kästnerin kirjasta Lentävä luokka on bloggaukseni TÄÄLLÄ.

Pulmia ja pähkinöitä kirja on myös WSOY:n SiniSeet-sarjaa, vuodelta 1974, se sisältää 106 arvoistusta, ja ratkaisut niihin, on tulitikkujen siirtämistä, eri mahdollisuuksien laskemista eri tavoin, muutama kompa ja joitain hauskoja tehtäviä. Minusta erittäin kehittävä kirja.

Tehtävä 29 Valtava muuri (omin sanoin)
Pähkinänkuoressa ongelma on seuraava: Päiväntasajan ympäri rakennetaan muuri, joka on 10 metrin korkuinen ja 5 metrin paksuinen ja kivi painaa kuutiometrilltä 2,5 tonnia. Paljonko maapallon massa muuttuu muurin valmistuttua. Maapallon halkaisija on noin 13000 km.

Esim 61 Kantavieraat (idea tämä)
Henkilö A käy ravintolassa tietyssä kantapöydässä joka päivä, B joka toinen päivä, ...F joka kuudes, kun kaikki ovat olleet samaan aikaan paikalla, isäntä on tarjonnut lounaan. Seitsemäs G haluaa liittyä joukkoon, ja isäntä suostuu tarjoamaan lounaan kun kaikki 7 on paikalla, koska G käy joka seitsemäs päivä.
Eräänä päivänä kaikki ovat yht' aikaa paikalla. Montako päivää kuluu kunnes 6 on seuraavaksi yht'aikaa paikalla, entä kauanko kunnes kaikki seitsemän olisivat, kumpi on isännälle edullisempaa.

Vastaukset:
( Tehtävä 29 massa ei muutu, ellei materiaalia tuoda esim. kuusta :)

(Tehtävä 61: 420, koska se on jaollinen luvuilla 7, 6, 5 ja 4, 3 ja 2 eli 2*3*2*5*7 = 420, huomaa että 6=2*3 ja 4=2*2)

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki. Novelleja. Best Seller, Wsoy

Yhden yön pysäkki. Novelleja. Best Seller, Wsoy

Rosa Liksom (Anni Ylävaara, taiteilija)  on syntynyt Ylitorniossa 7.1.1958, ja on taiteilija, joka julkaisi vuonna 1985 novellikokoelman Yhden yön pysäkki  ja hän oli silloin 27-vuotias.

Yhden yön pysäkin nimettömät novellit on jaettu neljään kategoriaan: ” Steissi, kaivopiha, steissi”. ”Euroopan eteisaula” , 67 astetta pohjoista leveyttä”, sekä ”Neljä variaatiota”. 

”Stadilaisnuorista” kertova ” Steissi, kaivopiha, steissi” sisältää yhdeksän lyhyehköä novellia. Kerronta tapahtuu myös lähiöissä tai radanvarressa Puistolassa, Käpylässä, mutta toisessa novellissa on sanatrio on steissi, kaivopiha, steissi.
Minusta stadilaisnuorisonovellit ovat  hieman ilkeitä, mutta niiden ehkä ajatellaan naurattavan jotakuta. Minua eivät, koska novelleissa haisteltiin liimaa, paneskeltiin penkeillä, otettiin aborttia, jouduttiin putkaan, ja oltiin suljetulla, ja kaikki "stadinslangilla", jota skrivaa lapinlikka. Novelleissa on kyllä paljon hyvääkin, mutta kerronta on jotenkin turruttavaa. Ne ovat yleensä minäkerrontaa, mutta ensimmäinen liimaputken pyromaanilapsijuttu on kaikkitietävän kertojan kerrontaa. Yhteistä on stiletti, monella on juuri tämä esine. Siirtymät novelleista toiseen ovat erittäin hyvin toteutettuja: putkasta siirrytään seuraavaksi sairaalan eristykseen, ja jotenkin luulossa on, että putkateema jatkuu. Sama pätee joissain muissa tarinoissa. Tästä ehdoton plussa, ja tietenkin rohkeudesta kirjoittaa näin. Vanhempien kanssa "sopimuksen" tekevä juttu on ehkä viileydestään huolimatta kaiken karsein, pedanttius ei aina ole hyvästä.

”Euroopan eteisaula” vie lukijan seitsemän novellin voimin Moskovaan, Kööpenhaminaan ja jopa Espanjaan.  Liksomille tuttuihin paikkoihin. Tässäkin pätee samat teemat, mutta näissä novelleissa kuvataan enemmän adjektiivein ympäristöä ja henkilöitä ja myös ruokaa. Novelleissa ei ole minäkerrontaa. Kadulla lojuvalta kuolleelta otetaan korvakorua, on miestanssijoiden välistä läheisyyttä, on tosimiesten matkakokemus, joka on ehkä tarina, jonka ymmärrän, on jotenkin niin suomalaista votkaturismia.

”67 astetta pohjoista leveyttä”, kertoo seitsemästi pohjoisen kylmistä pakkastalvista pirtin ja navetan välissä. Murteen käyttö on näissä erityisen hyvää ja elinympäristön kuvaus on osuvaa, mutta aiheet ja ihmiskohtalot ovat ankeimmistakin ankeita, vain viimeinen peräkammarin poika juttu on empaattinen kuvaus pojan tavasta elää peräkammarissa, lukea, käydä metsätöissä ja juoda viinaa kaverinsa kanssa. Toivoa antaa eräs etelän mökkiläinen, joka on kiinnostunut tarinan minästä, muuta hän ei valitettavasti annakaan. Koska päähenkilön ainoat naiskokemukset ovat umpihumalassa, jonkun toisen miehen vaimon kanssa, mutta sentään pirtissä, eikä umpihangessa. Muut tarinat kertovat itsemurhista, veljen ja siskon liian tiiviistä yhteisasumisesta, perhepainajaisesta, eli näissä miltei joka novellissa on avainsanoja: navetta, niskat nurin, pirtti ja pakkanen. Useassa tarinassa lisäksi puhutaan valitettavasti myös itsensä hirttämisestä tai tehdään se.  Ensimmäisessä tarinassa se jää yritykseksi, mutta mies toteaa vaimosta "Kyllä piti käyä saatanan huono tuuri, että tommonen akka sattu kätheen jäähmään. Ei toimi ylä- eikä alapää" s.97.

Ihmiselon kuvaus on liian negatiivista, ja varmasti on kipukohtia, mutta kun jokaisessa novellissa on samat ongelmat, välillä kaikkitietävän kertojan kertomana, ja välillä minä-kertojan silmin. Juttu missä tapahtumia tarkastellaan lapsen silmin on kuvottava. Perheen vieraana ollut ukko (lieneekö isovanhempi ei jutussa selviä), mutta ilman syytä kesken kaiken katkaisee perheen kissalta niskan ja heittää sängyn alle ja kukaan ei reagoi. Perheen barbeilla leikkivä pikkutyttö löytää kissan ja laskikuoppaan heittää. Éräässä jutussa koira mennään ampumaan, sitten on näitä köysikiikkujuttuja, ja näitä sisaruusjuttuja, ja juttu jossa on vanha mies ja 15-vuotias tyttö, vaikka jotain jätetään arveluiden varaan, vihjeet rutsaan ovat liian selvät.

”Neljä variaatiota” on nimensä mukaan neljän novellin kooste teemana tapaamiset. Ensimmäisessä suurkaupungin kadulla tavataan, seuraavaksi nainen tapaa itsensä, seuraavassa 35-vuotias nainen tapaa 12-vuotiaan pojan, ja lopuksi vanhempi nainen kohtaa pojan. Näitä novelleja nitoo yhteen jonkin näköinen eroottinen lataus, joskin alle 16-vuotiaita ei saisi olla näiden lukijoina, vaikka asiat jätetään vihjeiden varaan.

Kaunokirjallisuus on tapa tarkastella maailmaa, ja saada lukija kokemaan tunteita. Tässä mielessä teos on mitä loistavin. Lukiessani koin maailman, jolle olen ollut sokea, enkä halua sitä nähdäkään. Tunsin lähinnä helpotusta, että oma elämäni on siedettävää, ja epäilystä ja kyllä myös henkistä kuvotusta. Jollekin tämä voi olla silmiä aukovaa ja jollekin ehkä kykyä käsitellä kokemuksia, eli myönnän, että varmasti nämä elementit löytyvät elämästä, mutta maailmassa on myös paljon hyvää ja kaunista. Vaikka olen realisti-pessimisti, yritän parantaa maailmaa, tai ainakin olla huonontamatta sitä ja arvostan optimismia. Novellien stadinslangi oli säälittävää, kirjassa oli sesese-kieltä, eli kaikki kolmannet persoonat olivat se taikka ne, nämä ovat novellien heikkoudet. Vahvuudet ovat napakkuus, rohkeus ja siirtymät.

Rosa Liksom on opiskellut Helsingissä, Kööpenhaminassa ja Moskovassa. Yhden yön pysäkki on saanut J.H Erkon  palkinnon, parhaasta esikoisteoksesta, palkinto jaettiin kahteen osaan. 1985 sai palkinnon myös Boris Verho teoksellaan Varastossa aina palaa valo.

Vuonna 2015 eli 30 vuotta myöhemmin Rosa Liksom on tunnustettu kirjailija, koska 2011 hän sai Finlandiapalkinnon teoksellaan Hytti nro 6, jossa Neuvostoliiton läpi Mongoliaan junaillaan. Turun kirjamessuilla 2015 Rosa Liksom sanoi, että nuorena ei lukenut kirjoja juuri lainkaan, mutta sittemmin senkin edestä. Juuri Hytti no 6:teen lukitodella paljon. En henkilökohtaisesti pitänyt kirjasta, mutta myönnän, että se on laadukas ja hyvä.

Rosa Liksom, lik som rosa kuin vaaleanpunainen tai kuin ruusu, piikkejä täynnä. Joskin on Rosallakin tässä hetkensä, hän maalaa outoja tuokiokuvia kuten s. 66 "oli maanisen kirkas keväinen lauantaiaamu", s.80 "Koko aamuyön riehui ukonilma kuin ydinsota", s 113 Sitä (lunta) satoi isoina laattoina taivaasta ... itse asiassa stadilaisnovelleissa henkilöt, slangi ja angsti ovat päällä, Euroopan eteisaulassa ympäristön ja henkilöiden kuvailua on enemmän. Kun leveysasteita on 67 on useimmin pakkanen, vilu, navetta ja suvun väärä sisäänlämpiäminen. Neljässä variaatiossa lopetetaan sesese-kieli ja puhutaan pojasta ja tytöstä ja toinen sivun novelli menee ilman subjektia pääosin pelkällä predikaatilla s.136 " makaa reidet tiukasti yhteen puristettuina ... vetää peiton kasvoille  .. hengittää hitaasti ... tuijottaa maailmankaikkeutta ..."  

Teos: Novellikokoelma, jaettu neljään osaan, nimettömiä lyhyitä ja ehyitä novelleja.
Motiivit: Nuoruuden ahdistus, irrallisuus, väärä sisäänpäinlämpenevyys, pakkanen, kylmä, eroottinen epävarmuus
Nimi: Monet tarinat kestivät yli yön, mutta nimi silti sopiva, koska osassa kyse ehkä juuri yhden yön pysäkistä ainakin symbolisessa mielessä
Kansi: Retrourbaanikansalainen, minusta sopii kirjan teemaan,
Teema: Nuorurbaani uhittelu, ja pimeän pohjoisen pirtin pelokkuus, ja kaupunkilaisen kiinnittyminen kompleksiseen kontekstiin ;)

Mikä teoksesta minusta puuttui: vanhempien huoli ja välittäminen lapsista, oikea tsemppihenki, ja tasa-arvoiset suhteet.
--

Juhana Henrikki Erkko (1849-1906) oli runoilija.
Kirja oli kirjastosta.