tiistai 11. lokakuuta 2011

Emily Brontën Humiseva harju

Skannauksessa tuli oudot värit, mutta sopii kirjan teemaan
Emily Brontë: Humiseva harju, Seven 2008 Wuthering Heights, suomentanut Juhani Lindholm, 598 sivua.

Emilyn Brontën vuonna 1847 maskuliinisella salanimellä kirjoittama Humiseva harju on luokiteltu klassikoksi. Emilyn Bronten Humisevan harjun  -romaani antaa oudon kuvan englantilaisesta kartanoelämästä. Tarinan kertoo kartanon palkollinen Nelly Dean, joka narisee kaikkien luonnevioista paikkakunnalle tulleelle ventovieraalle Lockwood-nimiselle henkilölle. Tarina siis tapahtuu paljon takaumin. Kertomuksen ydin on siinä, että kartanoon otetaan kasvattilapsi Heatcliff, kartanon tytär Catherine Earnshaw ei mene naimisiin rakastamansa Heatcliffin kanssa, vaan molemmat menevät tahoillaan naimisiin Catherine lähitalon Edgar Lintonin kanssa. Heatcliff häipyy ja palaa rikkaana ja kieroilee naimisiin Edgarin siskon Isabella Lintonin kanssa. Avioliitot ovat onnettomia, mutteivat lapsettomia. Tunteen tasolla Catherine ei voi olla rakastamatta Heathcliffiä, vaikka järjen tasolla nai Edgarin. Tarina jatkuu Catherinen ja Heatcliffin lasten, ovat siis serkuksia, välillä. Teoksessa on runsaasti juonen käänteitä ja kosto on pääosin tekojen motiivina.

Kirjan rakenne: Takaumana kerrottu tarina, jossa Catherine Earnshawin avioliitto Edgari Lintonin kanssa on teoksen suurin käännekohta. Catherinen ja Heatcliffin lasten eli  "Lintonin serkusten" tapaaminen laajassa mielessä on lopun käännekohta ja lähentyminen. Goottilainen rakkaustarina, jossa Heatcliff ja Catherine eivät saa toisiaan maan päällä.
Miljöö ja tapahtuma-aika: Humiseva harju vuosina 1801 ja 1802 ja takaumat siis 1700-luvulle. Teoksen miljöö on hyvin goottilainen ja ympäristöä kauniisti kuvaava.
Päähenkilöt: Heatcliff, kasvattilapsi ja kumiseva karju, Catherine perheen oma lapsi, lopussa harjulla huhuileva haamu, Edgar, joka on nariseva nahjus, Nelly ja Ellie, molemmissa muodoissa, hän on jälkiviisasteleva juoruilija, Lockwood on kuumeileva kuuntelija, jälkipolvia edustavat Heatcliff jr, joka on heiveröinen hengittäjä, Catherine nuorempi,  hän on terve tyttö sekä Hareton hän otti itseään niskasta kiinni.
Juoni: Kasvattilasten  karkelointia nummella, elossa ja kuolossa. Kartanolaisten kammottavaa kiroilua kiihkeissä kohtauksissa moraalisoivan manipuloijan kielteisenä kertomuksena. Adjektiivien alleviivaama alavireinen ahdinko jatkuu seuraavaan sukupolveen, missä ne reaaliaikaisena ratkotaan.
Teema: Rakkaus, romantiikka, haihattelu, kosto, hulluus, ja viha
Kerronta: Kaikkitietävä(t) minäkertojat, sisältää takaumia ja aukkoja, lisäksi minäkertoja vaihtuu
Vahvuudet: Monia aikalaistabuja  rikottiin ja  kirottiin. Osa heikkouksista on myös vahvuuksia.
Heikkoudet: Kertojan valinta, Nellyn asenne on väärä. Asioita liiaksi toisetaan. Roolihahmot ovat epäuskottavat ja ihmisten käytös on liian omitusta.Hermojärkytysten jälkeiset sairastumiset ja haamuilut ovat sekä vahvuus että heikkous. Minusta tarina on liian pitkä, joskin kertomuksen vienti viehättää, tapahtumat sen sijaan eivät. Heatcliffin taustaa ei avata lainkaan, minusta tämä nimeenomaan olisi vaatinut pohdintaa. Hänestä kasvaa myyttinen hahmo.

Teksti on huoliteltua, siinä on käytetty voimakkaita sanoja, jotka riisuvat kirjan ihmiset ihokkaistaan irvokkaiksi inhokeiksi. Kirjasssa on monia unohtumattomia juonenkäänteitä, eli kirja kannattaa lukea aivan loppuun asti.

Menosta Humisevan harjun talossa tuli monesti mieleen Harry Potterien Kolkon perheen toiminta. Lomen Kolkko oli Valedron isoisä, ja Merope Kolkko hänen äitinsä. Asia on sikäli merkittävä, koska Tom Valedro on hieman erilainen nuori, ja saa aikaaan paljon, mutta ei hyvää. Heatcliffillä ei sen sijaan ole minusta taikavoimia, mutta pahaa hänkin saa aikaan, mutta hänen hahmoonsa ei tuoda juuri mitään romaanissa pohjustukseksi. Kuitenkin hänen tummuus on jatkuva syy syrjintään. Valedro oli myös orpo, kuten Heatcliffkin ja Valedro joutui orpokoti-systeemiin, jossa ei mennyt kovin hyvin, ja josta Albus Dumbledore hänet haki Tylypahkaan kouluun. Valedro tuntee antipatiaa vanhempiaan ja sukulaisiaan kohtaan. Heatcliff ei valitettavasti kukaan hae pois, mutta jossain hän kävi oppia ja rahaa hakemassa.

Teoksen kiehtovuus juontuu ehkä kolmesta seikasta:
1. Kirjassa on selvästi saippuaoopperamaisia juonen käänteitä. Catherine menee naimisiin Edgarin kanssa, vaikka sielu kuuluu Heatcliffille. Heatcliff nai Edgarin siskon Isabellan pelkästä kostosta. Alkuperäisen Catherinen ja alkuperäisen Heatcliffin lapset tapaavat. Sitten juonitaan omaisuutta. Myös "ottopojan otto", eli Heatcliffin tulo taloon ja hänen kolmen vuoden poissaolo ovat kuin nykysaippuaoopperasta, eli kaikki on mahdollista. Myös kosto on joidenkin saippuasarjojen käyttövoimana. Kirjan lopun lukee mielellään, joskaan realismia siinä ei ole, eikä pidä ollakaan, mutta loppu on erityisen hyvin rakennettu.

2. Pääpari Heatcliff ja Catherine eivät saa maanpäällä toisiaan. Miksi he valitsivat näin tai miksi Catherine valitsi niin?

3. Pahan ja ilkeyden kuvaus on ollut poikkeuksellista. Nämä seikat kannattelevat teosta.

Toisaalta minun mielestäni teoksen heikkoudet löytyvät näistä seikoista.
1. Palvelijan kertoma tarina on jankuttavaa toistoa liiallisine adjektiivein. Jatkuvasti kirotaan, sitten vielä päästetään kirouksia, ja lopuksi kiroillaan, mutta kirosanat puuttuvat. Uskottavampaa olisi käyttää voimasanoja tai jättää tautologiat käyttämättä. Eli teosta olisi pitänyt karsia. Toisaalta kaikkitietävä kertoja, joka on palvelija, tietää aivan liikaa, ja on aivan liian älykäs, mutta pikkumainen arvioidessaan kaikki ympärillään olevat ihmiset hurjiksi, ei-inhimillisiksi, hemmotelluiksi, vähäjärkiksi ja luonnevikaisiksi. Ei silti, etteikö arviot voisi olla oikeitakin, mutta olisi ollut tervetullutta kertoa, mikä olisi ihanteellista käytöstä, monesti ihmiset ovat juuri tällaisia, valitetaan vähästä. Minusta teoksessa on turhaa raakuuden kuvausta: esim. Hareton hirtti koiranpentuja huvikseen ja Linton rääkkää puolustuskyvyttömiä kissoja!!!

2. Saippuaoopperamaisuus on myös haitaksi. Eli aikasuhteet ja ihmisten käytös eivät ole aivan tasapainossa. Ihmisten sairaudet ovat merkillisiä, tosin 1800-luvulla kuolleisuus oli suurta, antibiootit ja kätilöt puuttuivat ja keuhkotauti niitti viikatteellaan.

3. Humisevassa harjussa on liikaa ankeutta, palvelija Joseph on "varsin erikoinen", isännät vuorollaan ovat sekaisin, palvelijat ovat yrmeitä, eli joku raja kärjistämisessäkin pitää olla. Toisaalta asiaa toistamalla sanomaa toistetaan toistamistakin päästyään.

4. En usko aikuisten näin laajaan ja pitkään platoniseen rakkauteen, joka on näin ehdotonta. Lisäksi monet juonen käänteet ja ihmisten reaktiot ovat satumaisia. Luulisi Yorkshiressa olevan enemmän kuin kaksi tai neljä nuorta, jotka ovat samanikäisiä.

Kirjassa riisutaan kartanoelämä ja kartanonherra kaikesta kunniasta. Esimerkiksi sivulla 174 Catherinen analyysi miehestään: Edgar murjottaa .... Hän heittäytyy aina sairaaksi pienimmästäkin vastoinkäymisestä! .... ja hän alkoi itkeä -joko siksi, että sai päänsärkyä, tai sitten ihan pelkästä mustasukkaisuudesta.
Tämä poikkeaa normaalista englantilaisesta romaanista, missä juodaan teetä ja vastataan toiselle "indeed". Edgaria vuoroin mollataan, vuoroin kehutaan. Koska useimmat hahmot rutataan maan tasalle, Heatcliff, joka ei voi alkuperälleen mitään, tuskin on paljoakaan huonompi kuin muut maaniset ja ajoittain masentuneet marionetit. Heatcliff kuitenkin nosti itsensä "rikkaaksi" ja opetteli lukutaidot aivan puilta paljailta ja pystyy sentään jotakin tekemään, vaikka se jotakin ei ole todellakaan hyvää, mutta ei muut ole juuri parempia.

Kirjassa olisi kunnonkin teemoja, esimerkiksi lasten tasapuolinen kohtelu, lapsen "ottaminen" kasvatiksi, hemmottelu, ja juominen, minusta suurin osa tällaisista ongelmista voidaan välttää oikeassa elämässä välittämisellä, oikeudenmukaisuudella ja sillä että tehdään työtä. Suuri osa ihmisen ongelmista johtuu lapsuudesta, osa johtuu siitä että on sekä rahaa että aikaa joko liikaa tai liian vähän. Lastenhoitaja arvioi jatkuvasti lasten kykyjä alakanttiin, ja myös manipuloi, avaa kirjearkun ...

Kritiikistä huolimatta, pidän kirjaa tarinaa klassikkona ja teos oli lukemisen arvoinen, tekstin tasolla teos viehätti, vaikka henkilöt ja henkilöiden motiivit olivat epäuskottavia ja luotaantyöntäviä.

Kirjan ostin pokkarina.

***
Luin tämän bloggauksen itse 11.12.13 ja pidin tätä  varsin sekavana bloggauksena, mutta oli kirjakin aika sekava.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti