Erling Kagge: Kaikki mitä olen oppinut naparetkilläni

 

Erling Kagge: Kaikki mitä olen oppinut naparetkilläni, alkuteos Alt jeg ikke laerte på skolen: Filosofi för eventyrere 2019, suomentanut Kari Koski, Art House 2021, sivumäärä 149.

Erling Kaggen opus Kaikki mitä olen oppinut naparetkilläni on lyhyt ja oiva, alla joitain nostoja teoksesta.

Norjalainen Erling Kagge (s. 1963) on käynyt maapallon ääripisteissä:
Pohjoisnavalla (vuonna 1990) parinsa kanssa ilman ulkopuolista apua. 

Etelänavalle hän vaelsi yksin 51 päivässä 1992-1993 ilman radioyhteyksiä.

Mount Everestille hän kiipesi vuonna 1994.

Erling Kagge on myös purjehtinut Atlantin yli kahdesti, kiertänyt Kap Hornin, mutta arvostaa paljon kolmen teini-ikäisen tyttärensä kasvattamista. Kagge oli huono koulussa, hänellä oli ulkonevat etuhampaat, hän ei ollut hyvä hiihtämään. 

Kirja puhuu tavoitteiden asettamisesta, unelmista ja niiden toteuttamisesta. Kagge toimi juristina Norsk Hydrossa, mutta lopetti ne työt. 

Kaggen lapsuuden idoli oli Thor Heyerdahl, jonka 80-vuotispäivillä Kagge oli 1994. Hän ihmetteli useiden henkilöiden tekosyitä, mikseivät he lähteneet Heyerdahlin matkaan, ja pohtivat sitä. 

Kagge toteaa, että August Andree oli rohkea kun lähti ilmapallolla 1897 Pohjoisnapaa kohti, mutta varmaan kuolemaan, mutta poisjäänyt Nils Ekholm sai poisjäännistä kuittailua, mutta säästi vaimonsa menetykseltä ja vararikolta. Kagge piti Ekholmia rohkeana. Kagge pohtii monta kertaa rohkeutta. Hänellä ei ollut itse rohkeutta kääntyä retkiltään takaisin ja kohdata naurua. Etelänavalla ei ollut enää rohkeutta, vaan "olin niin turta että jatkoin matkaa". Rohkeutta ei ole purkissa. Rohkeuden ammentaminen on joka kerta uusi haaste.

Vuonna 2010 Kagge oli Islannin Vatnajökull-jäätiköllä, kun tulivuorenpurkauksen vuoksi kaikki lennot peruutettiin. Maapallo 4,54 miljardia vuotta vanha, luonnossa on viisautta, mutta luonnon kuuntelu vaatii läsnäoloa  ja ylipäätään olemista luonnossa.

Elämässä on tärkeintä rutiinit. Kun ulkona on -54 astetta Celsiusta, on tärkeää nousta makuupussista. Tahto tehdä asioita alenee iän myötä, mutta mahdollisuus paranee (keskimäärin). Tuttu ja turvallinen houkuttaa ihmistä. 

Usein asioita pidetään mahdottomina, kunnes joku tekee sen. Ihmisellä on kyky venyä. Kivikautiset geenit herättävät eli vaarat ja haasteet tuovat merkityksen elämään. Kagge perustelee monin tavoin, että onnellisuus ei riipu aineellisista puitteista. Oslossa on (kuten Helsingissä) paljon masentuneita.

Kaikki ei ole kiinni halusta, unelmista, vaan naparetkillä valmistautuminen ratkaisee. Tieto olosuhteista, oikeat varusteet ovat tärkeitä. Joka päivä tulee uusia haasteita, jotka pitää ratkoa. 

Naparetkillä lumi saa monia sävyjä ja hiljaisuus on hienoa, ja minusta tämä kirjakin hieno, helppolukuinen ja hyödyllinen.

Bea Uusma: Naparetki

 

Bea Uusma: Naparetki, Minun rakkaustarinani, alkuteos Expeditionen. Min kärlekhistoria 2013, suomentaja Petri Stenman, Like 2017, sivumäärä 256.

Ruotsalainen Bea Uusma (s. 1966) on ottanut kirjansa lähtökohdaksi ruotsalaiskolmikon Salomon August Andrée, Nils Strindberg ja Knut Frænkel yrityksen lentää vetypallolla Pohjoisnavan yli kesällä 1897. Lento jäi lyhyeksi, ja retkikunta yritti palata jalan, mutta kuoli kolmen kuukauden jälkeen lokakuussa. Retkikunnan kuolinpaikka ja ruumiit löytyivät vasta kesällä 1930, jolloin oli hyvin lämmin kesä. Ruotsissa asiasta on kirjoitettu Uusman mukaan yli 50 kirjaa. Uusma tutustui yhteen, ja sen jälkeen luki muut ja on etsinyt 15 vuotta tietoa asiasta, ja tehnyt omia retkiä pohjoiseen, ja yrittänyt päästä maihin Valkosaarelle, missä retkikunta kuoli. Uusma esittää teorioita retkikunnan viimeisistä vaiheista ja on pohtinut eri kuolinsyitä.

Pohjoisnavan ylitykseen lähdettiin 11.7.1897 Huippuvuorilta Tanskan saarelta, mutta nousussa ohjaukseen tarvittavat laahusköydet irtosivat. Pallossa oli vuotoja, ja pallo teki pakkolaskun 14.7.1897, kovinkaan pitkää matkaa ei päästy pohjoiseen (82° 56). Varusteita oli retkikunnalla paljon, kolme rekeä, ja rakennettava vene, muonaa, lääkkeitä, aseita, ammuksia, tulitikkuja ja muita tarvikkeita. Ongelma oli, että reet eivät olleet kovinkaan hyvin kulkevia, eikä ollut koiria niitä vetämässä. Retkikunta lähti takaisin, mutta olot on hankalia, ja merivirrat kuljettavat jäälauttoja pohjoiseen. Kolmikko lopulta onnistui leiriytymään Valkosaarelle, jossa he kuolivat lokakuussa. Retkikunnan kohtalo oli yli 30 vuotta mysteeri, mutta 22.8.1930 retkikunnan talvehtimispaikka löytyi. Löytöpaikka valokuvattiin, miesten ruumiita tutkittiin, valokuvat kehitettiin, ja päiväkirja luettiin. Kuolinsyytä ei ole varmuudella määritetty, ja sitä Bea Uusma on siis arvaillut.

Retkikunnan johtaja oli patenttiviraston yli-insinööri Salomon August Andrée (1854-1897), joka oli Ruotsin ilmailun pioneeri, hän lensi ilmapallolla 1893 Tukholmasta Korppooseen, ja myöhemmin Göteborgista Gotlantiin. Diplomi-insinööri Knut Frænkel (1870 - 1897) oli Pariisissa ilmapallo-opissa, ja pääsi retkikuntaan meteorologi Nils Ekholmin kieltäytyessä reissusta. Valokuvaaja Nils Strindberg (1872 - 1897) oli filosofian kandidaatti, joka tututustui ilmapalloiluun Pariisissa, hänen tarkoitus oli ottaa valokuvia, ja kartoittaa napaseutuja. Valitettavasti Örnen-vetyilmapallo ei pysynyt kauaakaan ilmassa. Valkosaarelta löydettiin päiväkirja, ja filmirulla, joiden kuvat pystyttiin pitkälle pelastamaan.

Uusma on tarkastellut retkikunnan matkaa, ja kirjannut omia retkiään. Erityisen tarkasti hän on analysoinut retkikunnan päiväkirjoja. Putoamisen jälkeen ollaan aluksi paikalla, rekiä varustetaan, ja lähdetään matkaan. Ruokaa on, mutta jääkarhu ammutaan ja syödään. sitten toinen ja lopulta kolmastoista jääkarhu syödään. Miehet ampuvat myös lintuja ja hylkeitä, syövät myös aivot ja munuaiset. Reet painavat paljon yli 150 kg, shamppanjat heitetään pois, miesten väsymys kasvaa, miehillä on useimmin paha olo, ripulia ja muita oireita. Suunta on Frans Josefin maalle, missä oli varikko, mutta jäät ajelehtivat väärään suuntaan, määräpääksi otetaan Seitsensaaret, mutta sinnekään ei päästä. Kesällä lämpötilat ovat nollassa, mutta tuulee, Miesten vaatteet, kengät (jalat) ja tavarat kastuvat. 

Ruokaa on, mutta miehet siis syövät jääkarhuja, ja jatkuvasti yhä enemmän, myös aivot ja munuaiset. Jääkarhuja ammutaan luultavasti 13, lopussa hylkeitä. Miehillä on ripulia ja vatsakipuja, joita lääkitsevät oopiumipillereillä, joka aiheuttaa taas ummetusta. 

Lokakuussa he saapuvat Valkosaaren rantaan, kuten myös toisessa tarinassa Bea Uusma, ja pääsevät molemmissa tarinoissa saarelle. Miehet kyhäävät leirin, jonka kaavakuvan Bea Uusma on monesti nähnyt. Pian rantautumisen jälkeen miehet kuolevat, yksi heistä Strindberg on haudattu, ja kaksi muuta ovat kuolleet, eikä haudattu. Tuliko jääkarhu ja onnistui yllättämään? Katosiko usko selviytyä? Oliko säilykkeissä tai hylkeen suolissa botulismia? Saivatko miehet jääkarhuista trikiiniä? Mikä oli miesten kuolinsyy?

Bea Uusma on saanut retken tunnelmia siirtymään kirjan lehdille. Traagisinta on Nils Strindbergin kirjoittamat kirjeet kihlatulleen Anna Charlielle, joka turhaan odotti kihlattuaan, ja avioitui Englantiin ja kuoli rouva Gilbert Hawtreyna, mutta jonka sydämen Nils vei ja hautasi Valkosaarelle?

Kokonaisuutena vaikuttava kirja.

****

Helmet-kohta 2 lumi ja jää tärkeässä asemassa.