keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian


Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian, Otava 1995, tämä kappale Seven 2002, sivumäärä 186.

Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen Iiris, joka elää yhdessä aviomiehensa Iston kanssa. Iiriksen äiti on talon polttamisesta vankilassa, ja Iston suku on taas keskinkertaista keskiluokkaa, omine keskiluokan hyveineen. Iiriksen joulun vietto on yhtä tuskaa, kun saa piikoa Iston siskon perhettä ja saa tapaninpäivälounastaa Iston sukulaisten tykönä, jotka puhuvat kunniallisesti arvonlisäverosta, joulumyynnistä, verotuksesta ja säästä .... Iiris pakenee tupakalle ulos, jossa on myös Iston sisaren tytär Tiiu, jonka kanssa käydään huvittava keskustelu
Tiiu tuijotti takinkaulukset pystyssä. Sillä oli kumisaappaat väärissä jaloissa
-Miks sä istut täällä ulkona
-Koska mä en halua istua tuolla sisällä
-Miksi.
-Koska ne vittuilee mulle, sanoin Tiiulle ...
-Laita takki kiinni, sä palellut
Se napitti takkinsa ja tuijotti.
-Älä tuijota
-Ukki sano, että sun äiti on vankilassa
-Sanoi vai, mitä muuta se sanoi?
-Ei se sanonut sitä mulle. Se sanoi sen äsken Jaanan uudelle miehelle ...

Yllä oleva keskustelu on loistava, sillä siinä tiivistyy koko perheasetelma. Miehen suku ilkeilee äidin tragedialla, jota pikkuhiljaa lukijalle avataan. Iiriksen oman perheen vyyhdissä on mukana pappi-isän itsemurha, äidin talonpoltto, mummon auton alle "jäänti", ja papan välien katkaisu ja vanhainkotielämä vaippoineen, siskon kanssa on riitaa. Iiriksellä Iston kanssa on riitaa enemmän kuin rakkautta.

Perhe on pahin ja miehen suku on toiseksi pahin, joten Iiris haihtuu omille teilleen ... paljon ja vielä enemmän tapahtuu ennen kuin viimeiselle sivulle päästään.

Kerronta on toki sujuvaa, mutta epäuskottavaa. Tässä on liikaa ankeutta, joka ei jostain syystä kosketa, onko Iiriksellä teflonia pinnassa? Vain sukulaisten "vittuilu" ja sen seuraukset koskettavat.

Teoksen nimi on väännös päähenkilön sukunimestä Laine => Lane. Kouluun menevää Linda Iiris Lainetta, eli Lindalainetta, haukutaan Lois Laneksi, kaiken muun tapahtuvan joukossa tämä olisi minusta enemmän mairittelua ei "vittuilua".

Juoni putkuttaa Iiriksen elämää takaumin ja eteenpäin aina epäselvään irtiottoon asti. Luultavasti Eve Hietamiehen (s. 1964) myöhempi tuotanto (Puolinainen, Yösyöttö ja Tarhapäivä) lienee tätä neljättä kirjaansa parempaa, mutta minusta tämä oli helppolukuinen kirja ja minusta ehdottomasti lukemisen arvoinen, vaikka ei näytä sitä, kuinka hyvä kirjailija Eve Hietamiehestä on tullut (tämä on luulo, ei tieto, bloggausten perusteella olen päätellyt, että Yösyöttö ja Tarhapäivä on ominta Eve Hietamiestä).

Johannes Airan poika käy pelaamassa Iiriksen tykönä Nintendoa. Kuvauksesta selviää, että kyse on Super Mariosta, mutta mikä pelikonsoli se on ja kenen, ei ainakaan Iiriksen, ja tuskin on vielä Super Nintendo vaan veikkaisin Nintendon 8-bittistä, jolla itse en ole koskaan pelannut, olen pelannut vain Super Nintendolla, Game Cubella ja Wiillä. Minusta pelaamisen kuvaus ei istu Teräsmiehen morsian -kirjaan. Sen sijaan vittuilun kuvaus kirjassa toimii. Vittuilu on taiteen laji, jonka Aira Iiriksen käly niin hienosti osaa. Ilkeilyn mestari taas on pappa.

Vittuilu voidaan minun kokemukseni mukaan jakaa sanalliseen ja sanattomaan vittuiluun. Sanalliseen vittuiluun kuuluvat ainakin täsmävittuilu, epäsuora vittuilu rivien välissä sekä vaivihkainen vittuilu.  Oikeiden mutta asenteellisten "tietojen" levittäminen aikaansaa vittuilun leviämisen koko perheeseen. Kirjassa Airan tytär Tiiu oppi sanan "vittuilu" kertarytinällä, josta äiti muisti kälyään vittuilupuhelulla. Sanattomaan vittuiluun kuuluvat minusta ainakin ilmeet, eleet, ja tietyt vilkaisut puheen kuluessa, sekä hiljaisuus. Minusta kirjan kannen piikit kuvaavat piikikkäitä suhteita ja toistuvaa vittuilua.

Iiris rukka..

6 kommenttia:

  1. Kansi on kyllä hyvä piikeisään. Olen lukenut Hietamieheltä vain nämä tunnetut Yösyötön ja Tarhapäivän. Aiemmista on varmaan vaiettu, koska ne eivät yllä samalle tasolle. Myös näissä kahdessa lukemassani jäi vaivaamaan se, että pienellä muutoksella näkökulmassa ja tyylissä niistä olisi tullut vakavampia ja parempia kirjoja. Huumori on tärkeä mausteena, mutta ei se saisi peittää itse ruuan makua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, arvelin että niitä ei ehkä tule, sillä yleensä vältän tiettyjä v-sanoja, mutta tämä yksi teema minusta oli keskeinen.

      Tässä tosiaan oli jotakin teflonmaista, traagisuus ei tarttunut.

      Poista
    2. En säikähdä mistään sanoista, silloin kun ne ovat paikallaan. Erittelysi vittuilun lajeista on mainio.

      Poista
  2. Yösyöttö oli minusta esikoisen vauvavuonna kuin vertaistukea. Sitä oli myös Vauva -lehti. Tarhapäivä oli minulle pettymys. Mutta jos haluaisin lukea jotain viihdyttävää, pikaista, voisin Hietamiestä vielä jatkossakin harkita :).Vittuiluakaan en säikähtäisi.

    VastaaPoista