Anja Snellman: Ivana B.

Anja Snellman: Ivana B. Siltala 2012, sivumäärä 166.

Anja Snellman on kirjoittanut teoksen keski-ikäisestä kirjailijasta, joka saa mediatyrkky Ivana B:ltä vihapostia ja kuittailuja somessa. Ivana B. hypettää omaa vielä kirjoittamatonta esikoiskirjaansa kehumalla itseään blogissa ja dissaamalla vanhoja naiskirjailijoita.

Kirjailijatar käy terapiaprosessiaan ja purkautuu kirjeitse lyhytterapeutti Anna-Maija Parantaiselle. Hän on ahdistunut vihapostista. Kirja koostuu 67:sta kirjoituksesta todelliselle tai epätodelliselle terapeutille, kirjoitukset on jaettu kolmeen osaan.

Kirjan ydin on minusta entisen nuoren (nais)kirjailijan ahdistus uudesta mediatyrkystä, ja myrkystä, jota hänen bloginsa tuntuu pursuvan. Wikipediassa väitetään, että Anja Kauranen ja Esa Saarinen ovat arvostelleet vuonna 1980 Ylioppilaslehdessä suomalaista romaanitaidetta, vuonna 1981 Kauranen julkaisi esikoisromaaninsa Sonja O:sta. Ivana Bee muistuttaa äänneasultaan liiaksi Sonja Oota.

Minusta Ivana B. on lukukokemuksena on tyypillinen kauraskirja snellman sitaatein. Kirjalla on lähtökohta, tekstiä ja loppunousu, mutta paljon jahnataan kirjailijan omia asioita 1970-luvulta ja 1980-luvulta, runoilua, kommunistikavereita, ja diapamin hakua YTHS:stä.

Itse näin tässä vertailun julkisuuden käytöstä ennen ja nyt. Ivana B. haluaa olla kohuesikoiskirjailija, Sonja O:n kirjoittaja oli sitä, ja hän on ollut monissa lehdissä luultavasti kannessakin, ja TV:ssäkin. Huvittavaa oli myös lausunto Ivana B:stä, "hän suoltaa mielipiteitä", sitähän kaikki julkisuudessa tekevät, mielipiteitä, mielipiteitä ja vielä mielipiteitä mielipiteistä.

Anjan analyysiin kirjoissaan kuuluu yleensä myös arvostelu, tässä arvostellaan lyhytterapeutti Parantaista, epäillään ammatillisuutta. Itsekin epäilin, mutta kuka lyhytterapeutti lukisi moista moskaa, ja mitä maksaisi 67:n tajunnanvirtauksen lukeminen, analysointi ja kommentointi, ilmeisen paljon. Minua ärrrrsyttää naiskirjailijan vakiofraasit feministihuora, kohuesikoiskirjailija ja jätkänarttu, eikä ärsytys jää tähän. Kirjassa olleet kreikkalaiset tekstit ärsyttävät. Romaanin toisessa osassa kirjailijatar kehuskelee jo nuoruudessaan tehneensä muinaiskreikan käännösharjoituksia "Sapfoa ja  Catullusta." Jokke näkee tässä koko kirjan onttouden. Sapfo kirjoitti muinaiskreikaksi, mutta Catullus kylläkin runoili latinaksi "Passer deliciae meae puellae". Muutkin kirjalliset viitteet ärsyttivät, sivulla 132 liitetään muinaiskreikkaan Jumalat juhlivat öisin ja Donna Tartt. Seuraava mahdollisesti fiktiivinen asia: "hän korjaa Tarttin lauseesta erään yksityiskohdan. Silloin Tartt vilkaisee häneen kylmästi ja vaikenee hetkeksi. Koko huone hiljenee. Häntä katsotaan oudoksuen Kustantaja suipistaa suutaan. Hän unohtaa, etteivät maailmantähdet halua dialogia vaan monologia.". Kirjablogien lukija voi miettiä, onko tämä asian esille nosto korrektia ja teemaan liittyvää?

Anja Snellmanin Ivana B. on ilmitasolla hyvin hajanainen kehno kyhäelmä, mutta piilotasolla todella loistava kuvaus vanhan kirjailijan suhtautumisesta uuteen aikaan, uusiin ilmiöihin ja ankkuroitumisesta omahyväiseen nostalgiaan.

****
Anja Snellman (s.1954) debytoi vuonna 1981 kohukirjalla Sonja O kävi täällä, olen blogannut myös Kultasuusta, Ihon ajasta sekä Pääomasta.

Henning Mankell: Väärillä jäljillä

Henning Mankell: Väärillä jäljillä, alkuteos  Villospår 1995, suomentanut Laura Jänisniemi, Otava-Seven 2009, sivumäärä 572.

Henning Mankellin Väärillä jäljillä on mullistava kirja. Siinä lukija on yhtä äimänä julmassa sarjamurhatutkinnassa kuin poliisi, lopullinen ratkaisu on psykologisesti hyytävä.

Teos alkaa Dominikaanisesta tasavallasta vuonna 1978, jossa syntyy tytär köyhään perheeseen, tämä tytär Dolores Maria Santana sytyttää itsensä palamaan Skånessa viljapellossa kesällä 1994.

Seuraavaksi entinen oikeusministeri ja arvostettu kansalainen Gustaf Wetterstedt murhataan hyvin raa'asti. Motiivia etsitään Wetterstedtin poliittiselta uralta 1960-luvulta. Seuraavaksi sarjamurhaajan uhriksi joutuu taidekauppias Arne Carlman, omien juhannusjuhlien alussa.

Lukijalle esitellään murhaajan hyytäviä toimia ja sairaita ajatuksia, mutta ei itse henkilöä. Murhaaja kuvittelee olevansa intiaani Geronimo ja tutkija Hoover, aseena Tomahawk, ja sotamaalaus päällä.

Ystadin poliisilaitoksen kaikki resurssit kohdistetaan tutkintaan, lisäksi Tukholmasta  saadaan rikospsykologi, joka profiloi tekijää. Tutkinta etenee kuitenkin jatkuvasti väärillä jäljillä. Kun oikeat jäljet löytyvät, Kurt ja Linda joutuvat mielisairaan sarjamurhaajan silmätikuiksi.

Ennen routaa -teoksessa Kurt Wallander muistelee tätä murhaajaa ja tapausta. Tämä on raakuudestaan huolimatta Mankellin Wallander-sarjan yksi keskeisimpiä teoksia.

Wallander-teosten suola on Kurtin oma elämä ja poliisilaitoksen arki. Linda on lopettamassa verhoilijan opintoja ja haaveilee näyttelemisestä. Kurtin elämä on suurta hapuilua ja kipuilua. Hän tuntee epävarmuutta etäsuhteessaan Baibaan. Baiba tulee lopuksi Ystadiin, josta he jatkavat Tanskaan matkalle. Mona on menossa uudelleen naimisiin. Wallanderin isä kahdeksankymmentä, ja avioitunut kodinhoitaja Gertrudin kanssa. Isä haluaa matkalle Italiaan, mutta hänellä todetaan Alzheimerin tauti. Kurt haikailee menneitä, Monaa, sitä, kun Linda oli nuorempi, ja töissä syöpään menehtynyttä kollegaansa Rydbergiä. Mennyt aika ei tule takaisin, mutta Kurt tekee Italian matkan isänsä kanssa.

Poliisipäällikkö Björk lähtee Malmön lääninhallitukseen ulkomaalaisasioiden osaston päälliköksi, ja hänen tilalleen tulee Lisa Holgersson. Martinsson epäilee naista pomona, mutta Wallander on huolestuneempi jatkuvista leikkauksista kuten Svedbergkin, joka pohtii uusia virkapukuja. Wallanderin luotettu syyttäjä Per Åkeson on lähdössä Ugandaan. Muut lähtevät, Kurt jää.

Tapahtuma-aika on kesä- heinäkuu 1994. Kurt suhtautuu penseästi Ruotsin mahdollisuuksiin jalkapallon MM-kisoissa. Ruotsi pelasi kuitenkin loistokisat, ensin alkulohkosta jatkoon, voitto Romaniasta puolivälierissä,  mutta koki tappion semifinaaleissa 1 - 0 Brasilialle. Ruotsi sai pronssia kisoista voittamalla pronssipelissä Bulgarian, varsinkin maalivahti Thomas Ravelli pelasi loistokisat, myös Tomas Brolin oli tuolloin parhaimmillaan. Jalkapalloon liittyy asiavirhe, tai virhe on Wallanderin isän, hän väittää Ruotsin voittaneen MM-kultaa vuonna 1958. Ruotsi sai hopeaa hävittyään Brasilialle finaalissa 5 - 2. Pele voitti tuolloin ensimmäisen kolmesta mestaruudestaan, muut hän saavutti 1962 ja 1970 Brasilian paidassa.

Avaan teosta tekijän ja motiivin osalta alla enemmän.

Motiivi, henkilö -tarkastelua (älä lue, jos et ole lukenut kirjaa tai katsonut elokuvaa, varo juonipaljastuksia!)
Entinen oikeusministeri Gustaf Wetterstedt on arvostettu kansalainen, todellisuudessa kaikki on vain kulissia. Hänellä on hyvät verkostot, jolla hän on voinut "porsastella". Hänellä on kiinnostusta nuoriin naisiin, sama pätee Arne Carlmaniin sekä neljänteen uhriin Åke Liljegreniin. Murhat ovat iljettäviä. Tomahawkilla päähän ja sitten otetaan päänahka pois. Koko tutkinta polkee paikoillaan vääriä jälkiä. Kolmas uhri on tavallinen rikollinen Björn Fredman, joka tapetaan hieman eri syistä. Uhrien numero vaihtui Åke Liljegrenin ulkomaanmatkan vuoksi.

Lukijalle selviää kirjan puolivälissä murhien tekijä, ja tätä aiemmin motiivi.

Syyllinen  on valpas ja hyväkäytöksinen Björn Fredmanin 14-vuotias poika Stefan Fredman. Hänen äitinsä tissuttelee viiniä, isä on pahoinpidellyt perhettä vuosikausia. Murhien motiivi on Stefanin isosisaren Louisen psyykkinen sairastuminen, hän on ollut jo kolme vuotta hoidossa. Perhe valehtelee poliisille, Louisen olevan vain kotoa poissa. Palava tyttö viljapellossa liittyy myös herrojen puuhiin, naiskauppaan. Stefan omassa sairaudessaan luulee pelastavansa isosiskonsa tappamalla ja tuomalla heidän päänahkansa sairaalan pihalle. Kirja on hyvin iljettävä, ja Wallander toteaa, että Stefan ei ole osoitus yhteiskunnan raa'istumisesta, sillä tämä on kuitenkin poikkeus. Kuitenkin tendenssi kirjan mukaan on se, että lapset joutuvat olemaan yhä useammin perheen vastuunkantajia. Kirjassa annetaan ymmärtää, että rahalla voi ostaa myös hiljaisuutta.

Teos, jossa lapsi on paha ja murhaaja on myös Agatha Christien hyytävä Väärän vänkyrän talo.

*****
Henning Mankell (1948 - 2015) oli ruotsalainen kirjailija, jonka tuotanto oli erityisen laaja.
Kirsten Jacobsen on kirjoittanut Mankellista haastatteluihin perustuvan kirjan. Mankellin esikoisteos oli nimeltään Panokset.

Wallander-sarja:
Kasvoton kuolema (1991)
Riian verikoirat (1992)
Valkoinen naarasleijona (1993)
Hymyilevä mies (1994)
Väärillä jäljillä (1995)
Viides nainen (1996)
Askeleen jäljessä (1997)
Palomuuri (1998)
Pyramidi (1999)
Ennen routaa (2002)
Haudattu (ilmestynyt Hollannissa jo 2003)
Rauhaton mies (2009)

Tanssinopettajan paluu (kertoo poliisi Stefan Lindmanista, joka alkaa seurustella Lindan kanssa, Linda on Rauhattomassa miehessä toisen miehen "oma")

Haudattu 2013

Sempé - Goscinny: Nikke ja nenä

Sempé - Goscinny: Nikke ja Nenä, alkuteos Les recres du petit Nicolas 1961, suomentanut Timo Martin WSOY 1968, sivumäärä 112.

Nikke-kirjat ovat parhaimpia, mitä tiedän. Päähenkilönä on minä-kertoja Nikke, joka on konttorissa työskentelevän hermoilevan isän ainut lapsi. Äiti on hieman takakireä kotirouva, jonka äiti eli mummi  saa Niken ihan perusisän näyttämään hermoheikolta. Niken luokalla on äkkipikainen ja vahva Henri, Niken ehkä paras kaveri aina ruokaa syövä Simon, Ruffe, jonka isä on poliisi, koulussa huono Kloku, Jokkis, Paul, sekä Jori, jonka isä on valtavan rikas. Niken luokan priimus on silmälasipäinen Albert, joka on kantelija ja opettajan lellivauva. Niken opettaja on usein rasittunut, rehtori pitää ohjaksia käsissään. Herra Dubon eli Soppa on välituntivalvoja.

Nikke ja nenän ensimmäisessä jutussa Simon erotettiin koulusta. Niken lihava kaveri Simon syö jatkuvasti nyt hillovoileipää, muut pelaavat polttopalloa. Henristä on tullut polttaja, Kloku väistää palloa, ja se osuu Simonin takalistoon, jolloin hänen vaalimansa hillovoileipä tippuu maahan. Pahinta kaikesta on, että välituntivalvoja herra Dubon astuu sen päälle. Simon kiihtyy niin, että hänet erotetaan koulusta. Hauskaa tässä jutussa on henkilöiden reaktiot. Simonin äiti anelee Simonin takaisin kouluun. Kaikki alkaa hyvin, paitsi että Sopan retuuttama Paul törmää Simoniin, jonka juustovoileipä putoaa maahan...

Pikkupojille on aina jotakin pyhää, mitä aikuiset eivät ymmärrä, Simonille se on hillovoileipä, tai ruoka yleensäkin.

Eugene-sedän nenä
Nikke on menossa kouluun "isän kanssa on vänkää kulkea, sillä isä antaa usein rahaa, että voi ostaa tavaroita". Isä ostaa lelukaupasta Nikelle tekonenän, koska nenä muistuttaa Eugene-sedän nenää, nenä on pahvista. Koulussa kaverit haluavat kokeilla nenää ja siitä tulee ongelmia. Henri mottaa Nikkeä, jonka nenä suojaa pahemmilta vaurioilta, mutta Soppa joutuu selvittämään ongelmaa. Oppitunnilla opettaja ei ilahdu Niken pitäessä tekonenää ...

Niken saamista tavaroista tulee aina ongelmia.

Kello
Nikke saa Mummilta paketin ja siinä on uusi hieno  rannekellon, josta näkee ajankulumisen, ja jonka viisarit hohtavat pimeässä. Isä on liikelounaalla. Nikke menee näyttämään isälle kelloa, ja äiti herää, ja kysyy mikä aika tämä on tulla kotiin. Nikke ilmoittaa, että 23.58. Isän mielestä äidin äidin lahjat ovat omituisia. Aamulla tulee lisää kitkaa vanhempien välillä isän lähtiessä töihin. Kotona hankaluudet loppuvat, kun kello menee rikki, Simonin avattua sen linkkuveitsellään. Isä sanoo, että kelloa ei korjata, mutta viisarit näkyvät pimeässä. Mummin lahja on tosi vänkä.

Kirja kertoo paljon myös Niken isän ja äidin tavasta kommunikoida, ja suhtautua elämään

Olohuoneen vaaleanpunainen maljakko
Niken pallo osuu olohuoneen vaaleanpunaiseen maljakkoon ja menee rikki. Niken äiti käskee kertomaan isälle. Isä lukee lehteä, ja tokaisee, hyvä mene leikkimään. Tästä kehkeytyy iso perheriita.
Äidin mukaan isä jättää kasvatuksen hänelle, ja poika joutuu rappiolle, isä kysyy pitääkö hänelle antaa heti selkään. Isän mukaan hän tekee töitä kuin hullu, ja kestää pomonsa huonot tuulet, ja kieltäytyy omista harrastuksistaan, jotta hän onnistuu hankkimaan perheelle elatuksen. Äiti huutaa, että hän on kieltänyt puhumasta rahasta pojan kuullen. Isä ilmoittaa tulevansa hulluksi. Äidin mukaan hänen oma äitinsä varoitti tästä. Riita jatkuu ja kärjistyy, mutta sitten sovitaan, joskin isä alkaa sen jälkeen ihmetellä, missä vaaleanpunainen maljakko on. Niken isä on hajamielinen.
Tämä kertoo paljon Niken vanhempien avioliitosta, joka kaikesta kitkasta huolimatta on rakastava. Nikke-kirjoissa ihmiset välittävät toisistaan.

Tuliharja
Nikke, Simon, Ruffe ja Kloku pyydystävät sammakonpoikasia puistosta. Nikke tulee ylpeänä kotiin sammakonpoikanen lasipurkissa. Hän on ristinyt sen Tuliharjaksi, jolla käy kilpailuja muiden poikien sammakkojen kanssa. Vaatteet ovat märkinä. Isä sanoo, että Tuliharja on hyvä juttu. Äiti ilmoittaa, että minä tai sammakko. Niken kotona lopulta tehdään aina kuin äiti haluaa. Puistonvartija ihmetellään, kun puiston lammikkoon tuodaan lasipurkeilla vettä, ja yhdellä on poliisiunivormu yllä.

Meidän sanomalehti
Paul on saanut lahjaksi "kirjapainon". Luokan  pojat (koulussa on vain poikia) haluavat tehdä sanomalehden. Teksti ladotaan kumikirjasimilla. Kuten arvata saattaa alkaa kaaos ja riita, lehden  nimestä, kirjoituksista ja kuvista tulee riitaa. Lopulta Soppa takavarikoi kirjapainolaatikon.

Välitunnilla tapellaan
Jorille ja Nikelle tulee riitaa, ja pojat sopivat että ensi välitunnilla tapellaan. Luokka kuhisee, Nikke saa ohjeita Henriltä, joka käskee motata nenään, ja Ruffelta, joka kehottaa antamalla korvapuustin. Ohjeista tulee riitaa. Joka jatkuu pareittain, toisia haukutaan valasäkeiksi, Simoniakin suututetaan viittaamalla lihavuuteen. Simonilla on erinomainen itsetunto, nyt hän kimmastuu, sillä äiti on alkanut syöttää hänelle laihdutuspillereitä. Opettajalle selviää, että välitunnilla aiotaan tapella, ja Soppa seuraa silmä tarkkana. Lopulta muut tappelevat, paitsi ei Nikke, Jori ja Albert, jolla on silmälasit ja joka on opettajan lellivauva.

En itse hyväksy enkä käytä väkivaltaa tai sen uhkaa. Maailma on kuitenkin raaka paikka, joten yksilöiden on opittava pitämään puoliaan ja yhteiskunnalla on oltava mekanismit sisäiseen järjestykseen ja ulkoiseen turvallisuuteen. Nikke-kirjoissa tappelut ovat samankaltaisia kuin Asterixissa. Asiat sanotaan suoraan, riidellään, ja sovitaan. Lapset ovat suoria, eivätkä pitkävihaisia, he eivät myöskään pelaa mitään pelejä, eikä ketään kiusata. Albert saa olla omissa oloissaan. Simon on yksi kavereista, ja hän hyväksyy itsensä.


Valokuvauskone
Nikke saa mummilta kameran postipaketissa. Hän vie kameran kouluun. Opettaja takavarikoi kameran, mutta heltyy kuitenkin. Tappelu tulee siitä, että Jori, jonka isä on hurjan rikas, kysyy onko kamerassa salamavaloa. Kamera joutuu kaappiin, sillä isä katsoo kuvia, ja toteaa Niken äidistä otetuista kuvista teräviä havaintoja. Kansikuva on tästä jutusta.

Jalkapalloa
Tarina on yksi Nikke tarinoiden pisimpiä ja parhaimpia. Pojat menevät kaatopaikalle pelaamaan jalkapalloa. Kaatopaikalle tulee toinen poikaporukka, joka haastetaan peliin. Niken isä "valmentaa" joukkuetta. Peli alkaa huonoissa merkeissä, sillä koira ahmii Simonin eväät, ja Simon ajaa koiraa takaa. Simon on maalivahti, ja vastustajat saavat pari maalia. Pallo katoaa, tai eräs herra takavarikoi sen. Pelivälineeksi otetaan säilykepurkki, josta Simon ei halua luopua. Simonin ansiosta pojat johtavat 3 - 2. Pian isät tulevat katsomaan, ja pelaamaan. Poikien pelistä tulee isien peliä, ja pojat menevät Klokun luo katsomaan urheiluruutua. Toisten poikien isät tasoittavat, mutta Ruffen isä poliisin ottein raivaa tiensä maalille ja tekee maalin.

Poikien isät voittavat 4 - 3.
Tämä juttu on todella mainiosti toteutettu, ja kertoo juniorijalkapallosta, jalkapallosta, pojista ja isistä hyvin olennaista. Tämän tarinan jälkeen kirjan tarinoiden taso ei enää voi nousta.

Taidemuseo
Opettaja vie pojat taidemuseoon. Matka taidemuseoon on "mielenkiintoinen", opettaja on sangen rasittunut. Simon on lumoutunut ruoka-aiheisista tauluista. Nikke tulkitsee opettajaa usein väärin. Hän luulee, että opettaja inhoaa tauluja.

Partiopojat -tarinassa pojat keräävät rahaa opettajan lahjaan. Rahaa saadaan kasaan 52 frangia, josta Jorin isältä on saatu 50  frangia. Pojat ostavat erinäisten vaiheiden jälkeen opettajalle partiopojat. Lahjan anto epäonnistuu, koska opettaja takavarikoi ne, kun Kloku saa ne takaisin, ne putoavat.

Tahdissa mars!
Koulussa harjoitellaan marssia muistopatsaan paljastuksen vuoksi. Sattumusten jälkeen Niken luokka ei osallistu.

Klokun käsi
Kloku on luokan huonoin oppilas, mutta katkaistuaan kätensä hän saa paljon huomiota, ja se alkaa keljuttaa muita poikia, jopa Albertia, joka pelkää lellivauvan asemansa puolesta.

Lääkärintarkastus
Pojat menevät lääkärintarkastukseen äitiensä kanssa. Joria saattaa autonkuljettaja Gaston. Äidillä on suukopua, pahiten Albertin ja Klokun äideillä. Albert itkee ja kieriskelee maassa. Henri mottaa Joria. Simon syö, ja kun käsketään yskiä murusia lentää. Lopuksi poikien pitää piirtää. Kuvat ovat mielenkiintoisia. Tohtori on rasittunut, hoitaja tuo hänelle pillereitä ja vettä ja tohtori piirtää aseita.

Päättäjäiset
Koulu loppuu ja pojat tulevat hienoina. Kaikki saavat palkintoja, Nikke palkitaan kaunopuheisuudesta, ei niinkään puheen laadusta kuin sen paljoudesta. Kesäloma alkaa haikeudessa, kavereita ei näe pitkään aikaan.

Voin tässä tunnustaa, että vaikka tämä henkii vanhaa maailmaa, niin olen ollut ja olen edelleen paljon Niken kaltainen. Yksinkertainen, vähän hölmö, lapsellinen, mutta äärimmäisen suora, helposti reagoiva pikku poika. Arvostan itse perhettäni ja koitan olla parempi isä ja aviomies kuin kirjassa ollaan tai ainakin yhtä hyvä. Kaikki perheet kirjassa ovat yhdessä ja vanhemmat rakastavat poikiaan  (tässä kirjassa ei ole tyttöjä, useimmissa muissa Nikke-kirjoissa on). Minulla on paljon samoja ihanteita kuin Nikellä, eli sanotaan asiat suoraan, tulkitaan asiat suoraan, asiat selvitetään heti asianomaisten kanssa. Minua ei ole koskaan rasittanut omien lasten eikä muiden lasten spontaanius ja vilkkaus, eikä palaute, joka tulee asiasta suoraan ja heti. Kantelemisesta, takana päin puhumisesta, juoruilusta, juonimisesta en pidä, enkä sitä myöskään itse harrasta. Sen sijaan voin kyllä kertoa tosia asioita maailmasta.

Ymmärrän, että omaa maailmankatsomustani pidetään rajoittuneena ja osa jopa vääränä. Minusta ystävyydessä, reiluudessa, yhteishengessä ei ole mitään ongelmallista, turhassa tärkeydessä, takanapäin puhumisessa, valehtelemisessa, kantelemisessa, ahneudessa, tekopyhyydessä ja teeskentelyssä sen sijaan on, siis Pikku Joken mielestä. Minusta maailmassa ei kaikkia tarvitse hyysätä, suurin osa ihmisistä pärjäävät kyllä muiden mukana. Minusta yksilöllä on suurempi vastuu itsestä, kuin yhteiskunnalla. Niken luokan vanhemmista kukaan ei rutise ilmaisia koulukirjoja, ja edes kouluruokaa ei ole tarjolla, vaan lapset käyvät kotona syömässä. Minusta olemme Suomessa luopuneet vastuusta, ja odotamme, että yhteiskunta ottaa ulkomaista velkaa ja hoitaa kaiken kuntoon. Pikku Jokke liputtaa reiluuden, suoruuden ja oma aloitteisuuden puolesta, ja kaveria autetaan, jos hän tarvitsee apua, mutta kenenkään puolesta ei tarvitse kaikkea tehdä. Alberthan edustaa tätä itkemiskulttuuria, jos joku asia ei ole täydellisen hallinnassa, niin hän  alkaa itkeä ja kieriskellä maassa ja huutaa äitiä tai opettajaa ja hän syyttää aina muita. Muun ajan hän haluaa loistaa tai kannella muiden tekemisistä. Muut eivät kantele Albertista, eivätkä myöskään kiusaa tätä. Luulen, että Albert ei ole onnellinen, mutta luokan huonoin Kloku on, kuten muutkin pojat.

Kazuo Ishiguro: Me Orvot

Kazuo Ishiguro: Me orvot, Alkuteos  When We Were Orphans 2000, suomentanut Helene Bützow, Tammi 2002, sivumäärä 416.

Me orvot on Kazuo Ishiguron viides romaani, jossa minäkertoja salapoliisi Christopher Banks etsii vanhempiaan sodan jaloista Shanghaista. Romaanissa on lopulta vähän tapahtumia, ja teoksen sykkivä sydän on Kazuo Ishiguron tekstin hienoudessa. Teoksen teemoja on nuoruuden haaveiden, kuvitelmien romahtaminen ja muistojen monitulkintaisuus. Teos on hyvin kaunis, vaikka lopputulema on hyvin raadollinen, osin iljettäväkin. Ishiguron teksti hivelee mielen kärhiä, ja hänen romaaninsa lukee mielellään, eikä varmasti monikaan arvaa, mikä on kirjan loppuratkaisu

Juoni ja henkilöt 
Kirja ei ole juonivetoinen, eikä juonta voi edes selittää. Romaanin alussa minäkertoja Christopher Banks valmistuu Cambridgestä 1923 ja aloittaa lapsuuden haaveammattissa eli salapoliisin työssä. Christopher on asunut lapsena vanhempiensa kanssa Shanghaissa ja  tutustunut englantilaiseen miljööseen vain klassikkoteoksen Kaislikossa suhisee kautta. Salapoliisin työhön hän on 'perehtynyt' lukemalla Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesin seikkailuja. Banks on etevä salapoliisi, joka ratkoo vaikeimmat tapaukset. Salapoliisin haaveet alkoivat silloin, kun isä katoaa Shanghaissa. Pian isän katoamisen jälkeen myös äiti häviää. Perheystävä Philip-herra lähettää Christopherin Englantiin, jossa hän käy koulunsa.  Vanhempien etsiminen on Banksin lopullinen päämäärä. Christopher on syntynyt arviolta 1900, hän valmistuu vuonna 1923, ja hän saapuu uudestaan Shanghaihin vasta vuonna 1937, ja teos päättyy vuonna 1957.

Christopher Banksin isä on töissä yrityksessä Morganbrook&Byatt, jonka asunnossa he asuvat. Tarkoitus on kerätä rahaa, jotta muutto Englantiin olisi mahdollinen. Perheen isä on kypsynyt elämään. Äiti on maailmanparantaja, joka haluaa lopettaa oopiumkaupan. Christopherin naapurissa asuu japanilainen Yamashitan perhe, jonka pojan Akiran kanssa päähenkilö leikkii.

Valmistuttuaan yliopistosta Christopher kerää mainetta salapolisiina. Hän tapaa seurapiirityrkky Sarah Hemmingsin, joka haluaa tutustua kuuluisiin miehin.  Hemmings avioituu iäkkäämmän sir Cecilin kanssa ja saa arvonimekseen lady Medhurst. Cecil ottaa suojatikseen orvon ja alaikäisen  Jenniferin, joka jää Englantiin, kun Christopher Banks saapuu sodan runtelemaan Shanghaihin etsimään vastauksia vanhempiensa katoamiseen, ja selvittämään sitä. Banks pitää minusta itseään moraalisesti muita ylempänä, ja on hyvin koppava. Japanilaisten sotatoimet tuntuvat arjessa, lisäksi punaiset kiinalaiset ja muut joukot taistelevat keskenään ja japanilaisia vastaan. Juonessa on mukana oopiumkaupan hallintaansa ottanut Wang Ku. Banks tapaa avainhenkilöitä sotatantereella, peliluolissa, ja konsulaatissa. Romaanin lopputulema on kielellisesti kaunis, mutta moraaliselta kannalta ja inhimillisesti lohduton. Ishiguro antaa lukijalle tilaisuuden tehdä lopullisen tulkinnan itse.

Teemat ja aiheet
Kazuo Ishiguro käsittelee Christopherin ja Akiran kautta, lapsuuden haaveita, ystävyyttä, samaistumista toiseen, pelkoja, viattomuutta ja luottamusta. Ystävykset tapaavat, kun Akira on haavoittunut ja on japanilaisessa univormussa. Akira, joka on lapsena halunnut olla englantilainen, vihaa asetakki päällä länsimaalaisia.

Ottolapsen Jenniferin kautta tarkastellaan vanhempien menettämistä, ja elämän jatkumista, ja sitä, mikä lapsuudessa on merkityksellistä, tavarat vai muistot. Miten lapsuuden kysymyksiä pitäisi käsitellä. Myös toisiin sulautuminen koulussa, vieraantuneisuus ja yksinäisyys tulevat ilmi. Vaikka Christopher uskottelee itselle toista, hän on minusta ulkopuolinen yksinäinen susi.

Itse romaanin ydinkohtaa en avaa lainkaan, mutta vanhempien kohtalon kautta nousee montakin teemaa esiin. Yleisellä tasolla nousee lapsuuden usko ja aikuisuuden tieto, omien uskomusten romahdus.

Teos piirtää miljöönsä tarkasti, ja luultavasti aika osuvasti. Vaikka Christopher itse on koppava ja ylpeä, niin hän kirjoittaa: " enkä ole havainnut - en yhtään ainoaa kertaa - mitään, mitä voitaisiin pitää aitona häpeänä. Toisin sanoen täällä, koko sivistynyttä maailmaa uhkaavan hirmumyrskyn ytimessä, vallitsee säälittävä kieltämisen salaliitto; vastuun kieltäminen, joka on sulkeutunut itseensä ja hapantunut ja ilmenee nyt juuri sellaisena  mahtipontisena äksyilynä, johon olen usein törmännyt. Ja tässä se nyt oli, Shanghain niin kutsuttu eliitti, joka suhtautui niin yleenkatseellisesti kiinalaisten naapureidensa kärsimyksiin." ss.219 -220. Totta on, että kirjassa kaikki eliitin jäsenet osoittautuvat pelkiksi irvokkaiksi rääpäleiksi.

Shanghai oli tuolloin osin länsimaiden hallitsema, eli suurvalloilla oli osia kaupungista hallinnassaan, kiinalaiset asuivat kaupungin toisella laidalla. Christopher itsekin asui lapsena kaupungin 'eurooppalaisessa osassa' eikä hän elämänsä missään vaihessa kärsinyt puutetta.

Oksan hyllyltä Me orvot on pudonnut näin, Me Orvot on blogattu Tarukirjassa jo 2011 näin.

Kazuo Ishiguro romaani Me orvot on sanojen seitti, jonka ytimessä on omien kuvitelmien valheellisuus ja maailman perimmäinen raadollisuus.

*****

Kazuo Ishiguro (s.1954) voitti 2017 Nobelin kirjallisuuden palkinnon, hän on syntynyt Nagasakissa ja muuttanut jo vuonna 1960 Englantiin, missä nykyisin asuu.
Olen blogannut Yösoitoista näin ja teoksesta Ole Luonasi aina näin.

Henning Mankell: Hymyilevä mies

Henning Mankell: Hymyilevä mies, Mannen som log 1995, Otava-Seven pokkari 2013, sivumäärä 443.

Hymyilevä mies alkaa, kun 69-vuotias asianajaja Gustaf  Torstensson pelkää tietävänsä liikaa poistuessaan autolla syrjäisestä Farnholmin linnasta. Hän näkee ison nuken keskellä tietä, pysähtyy ja hänet tapetaan. Lukija siis tietää, että kyse on murhasta. Lisäksi murhan teettäjä tiedetään, mutta motiivi on epäselvä.

Tämä on minusta yksi parhaista Wallander kirjoista, tämä on siis oma mielipiteeni. Hymyilevässä miehessä  on paljon sellaisia teemoja, mitä muissa Wallandereissa ei ole. Lisäksi kerronta on suoraa, Wallanderin näkökulmasta lähtevää, dekkarissa ei ole mitään rikollisen näkökulmaa.

Kurt Wallander on ollut edellisen kirjan Valkoinen naarasleijona jälkeen työkyvytön ammuttuaan itsepuolustukseksi miehen. Kurt pohtii masentuneena loppuelämäänsä Jyllannissa Skagenin rannalla, hän päättää lopulta erota poliisista. Rannalle tulee Gustaf  Torstenssonin poika Sten Torstensson, joka on Wallanderin ystävä, ja hoiti Kurtin ja Monan avioeron juridiset asiat. Sten tulee pyytämään apua, isän kuolema on kuitattu auto-onnettomuudeksi. Kurt Wallander on loppu, ja pyytää ottamaan yhteyttä Martinsoniin, ja palaa Ystadin allekirjoittaakseen eroilmoituksensa. Mutta Kurt näkee Sten Torstenssonin kuolinilmoituksen lehdessä, ja kuulee, että mies on ammuttu. Kurt Wallander ei anna eropaperia, vaan ilmoittautuu "palvelukseen". Vuoden aikana nuori nainen Ann Brit Höglund on tullut vahvistamaan Ystadin poliisivoimia, hänellä on hyvät todistukset, mutta kokemusta kentältä ei ole. Martinson suhtautuu naispoliisiin torjuvasti, mutta Kurt ottaa Ann-Brittin siipiensä suojaan. Ann-Britillä on matkatyössä oleva mies ja lapsia, haastava perhetilanne, mutta Ann-Britt on terävä ja hyvä poliisi, ja käy Kurtin kanssa keskusteluja rikoksista, hieman samaan tyyliin kuin Kurtin ikävöimä Rydberg. Poliisi Ove Hansson kurssittaa itseään jatkuvasti, hän yrittää myös tölviä Ann-Brittiä ja Kurtia. Hanssonin viimeisen kurssin aihe oli tietokoneavusteinen rikostutkinta. Alkupään Wallanderit on kirjoitettu aikana, jolloin internettiä ei ollut yleisessä käytössä, eikä ihmisillä ollut kännyköitä saati älykännyköitä. Tapahtuma-aika on syksy ja loppuvuosi 1993.

Lukija siis osaa epäillä kartanonherraa rikoksista, ja tutkijaryhmäkin varsin pian. Farnholmin linnanherra on hieno mies, kaikkien kunnioittama yrittäjä Alfred Harderberg, joka on vaikea tavattava, lentää omilla lentokoneilla, kartano on hyvin vartioitu. Poliisipäällikkö Björk kuten koko Ruotsi kunnioittaa Alfred Harderbergia. Tutkinta osoittautuu hyvin vaikeaksi ja vaaralliseksi. Asianajotoimiston rouva Dunerin pihalta löydetään muoviräjähdemiina, Kurtin auto räjähtää ...

Tämä on ensimmäinen Wallander-kirja, jossa rikkaan miehen hienojen kulissien takana on vakavia rikoksia, kirja kuvaa miten tutkinta etenee, ja millä tavoin todisteaineisto saadaan kasaan. Tutkinnassa rikosteknikko Sven Nyberg löytää tärkeän todisteen. Kurt on haikaillut aiemmin turvallisuuspäälliköksi yksityiselle sektorille. Tässä hän tajuaa turvallisuuspäällikön työn epävarmuuden ja sen epäeettisyyden, jos toimeksiantaja on epärehellinen.

Kurtin isä pitää poliisin ammattia virhevalintana. Isä on edelleen hyvin hankala, Kurt saa maksaa tämän vahingonkorvauksia. Isä on kuitenkin paremmassa kunnossa, hän on avioitunut 30 vuotta nuoremman taloudenhoitajansa Gertrudin kanssa. Gertrud pitää Kurtia hyvänä poliisina. Kurtin isä möi aikanaan tauluja rikkaille miehille "silkkiritareille". Kurt pitää Alfred Harderbergia silkkiritarina. Kurt pyytää tutkinnassa myös ystävänsä Sten Widenin apua. Baiba on vielä Kurtin etäsuhde ja pari tapaakin tarinan päätyttyä.

Loppuratkaisu on paljolti Kurtin sooloilua. Kurtin motto on: "Aika on elää ja aika kuolla" ja Kurtin aika on vielä elää. Alfred Harderbergin alkuperäinen nimi on Hansson. Miehen motto noin koottuna on "Bisnes on bisnestä. Minä ostan ja myyn. Minua ei kiinnosta, mistä tavara on peräisin". Kirjan ruotsinkielinen nimi on parempi, sillä entisen Hanssoninkin hymy lopussa hyytyy.
*****

Henning Mankell (1948 - 2015) oli ruotsalainen kirjailija, jonka tuotanto oli erityisen laaja.
Kirsten Jacobsen on kirjoittanut Mankellista haastatteluihin perustuvan kirjan. Mankellin esikoisteos oli nimeltään Panokset.

Wallander-sarja:
Kasvoton kuolema (1991)
Riian verikoirat (1992)
Valkoinen naarasleijona (1993)
Hymyilevä mies (1994)
Väärillä jäljillä (1995)
Viides nainen (1996)
Askeleen jäljessä (1997)
Palomuuri (1998)
Pyramidi (1999)
Ennen routaa (2002)
Haudattu (ilmestynyt Hollannissa jo 2003)
Rauhaton mies (2009)

Tanssinopettajan paluu (kertoo poliisi Stefan Lindmanista, joka alkaa seurustella Lindan kanssa, Linda on Rauhattomassa miehessä toisen miehen "oma").

Hella Wuolijoki: Niskavuoren naiset

Hella Wuolijoki: Niskavuoren naiset, kirjoittaja toiminut salanimellä Juhani Tervapää, kirjoitettu 1933, ensiesitys 1936, filmattu useasti.

Niskavuoren naiset -näytelmän alussa Niskavuoren vanhan emännän Loviisan nimipäiväkahveja ryystetään, paikalla ovat rovasti, ruustinna, Nikulan poikamiesisäntä, Niskavuoren Aarnen vaimo Martta, joka on talon nuorempi emäntä ja jonka rahoilla on pönkitetty Niskavuorta. Keskustelussa päivitellään Lex Kalliota (joka oli siis antanut torppareille mahdollisuuden hankkia viljelysmaata omistukseensa), tästä on seurannut, että tilallisilla ei ole enää ilmaista työvoimaa, ei maattomia eikä torppareita. Marttilan emäntä moralisoi piikojen aviottomia lapsia.

Niskavuoren Anna-Liisan opiskelukaveri neiti Ilona Ahlgren Helsingin yliopistosta on valittu kansakouluopettajaksi. Hehkeä neito on haettu asemalta, professorin tytär on moderni, hän on tepastellut peräti housupuvussa.

Niskavuorella miehet puhuvat ja juovat konjakkia yhdessä opettajattaren kanssa. Ilona-opettaja mainitsee hypänneensä korkealta järveen ja uineensa. Naiskauneutta arvostava Aarne on ainoa, joka on hypännyt samalta kalliolta, ja lupaa uusia tekonsa. Muiden mukaan ainoa ongelma on hänen mahtuminen uimahousuihinsa. Miehet yltyvät tanssimaan, poikamies Nikulan isäntä tanssittaa Ilonaa, mutta sen jälkeen Aarne antautuu tanssin pyörteisiin. Miehet varoittavat Ilonaa laakson ämmien juoruiluista.

Niskavuorella naiset ovat vahvoja, vanha emäntä Loviisa hallitsee yhteisöä. Hänelle kerrotaan, että Alina-piika on pienin päin. Hänelle pidetään puhuttelu moraalittomasta, ja sitten  hän saa lähteä talosta. 

Kylän pahin juoruämmä Telefuuni-Santra paljastaa, osan tiedoista on urkkinut hänen siskonsa Serafiina, että  Ilonan pirtistä on tullut yön jälkeen suksen jäljet, jotka on suuntautunut apteekin kautta Niskavuorelle.

Martta murjottaa, mutta Loviisa ohjaa Marttaa malttiin, johon murjottaja ei lopulta pysty. Martta uhkailee lähtevänsä lasten ja rahojen kanssa. Loviisa on aiemmin kutsunut Ilonan kahville, ja ilmoittanut, että Niskavuoren perusta ei pikku myrskyistä järky. Ilona haastaa matriarkan, ja sanoi, että tämä kevätmyrsky tehoaa, sillä on uusi aika. Loviisa kertoo realiteetteja Ilonalle. Ilona on vakava vastus Loviisalle, koska hän on myös erittäin vahva nainen. Tässä törmäävät vanha aika ja konservatismi ja uuden ajan liberalismi. Loviisa jatkaa jauhamista, että naiset ovat tuoneet Niskavuoreen rahat, myös Martta. Hämeeessä ja Niskavuorella talo on tärkein. Vaikka Niskavuoren miehillä on ollut ja on syrjähyppyjä, niin Niskavuori pysyy aina kokonaisena. Aarne ja Simolan isäntä saapuvat. Loviisa yllyttää Simolan isäntää kosimaan Ilonaa, ja he lähtevät yhdessä. Aarne kiroaa isoäitiään.

Seuraavaksi ollaan Ilonan kammarissa, tai Aarne ja Ilona käyvät keskustelua. Ilona odottaa Aarnen vauvaa. Aarnen on taas lähdettävä yön selkään. Tämän jälkeen Martta tulee riehumaan Ilonan makuuhuoneseen muiden juoruakkojen kanssa. Aarne on lähtenyt käpälämäkeen. Martta saa aikaan kansakoulun johtokunnan kokouksen, joka on Ilonan lynkkaustilaisuus. Ilona vetoaa yksityisyyteen. Ainoa, joka tukee häntä, on Simolan isäntä, joka on valmis pelastamaan Ilonan. Ilona ei tartu pelastukseen, vaan haastaa vanhoillisen porukan. Rovasti messuaa, että "yhteiskunta ei voi sallia naisen harjoittavan kanssakäymistä miehen kanssa ilman laillista vihkimystä".  Ilona pysyy kannassaan, ja kaikkein yllättävintä on se, että hän saa myös Aarne-hissukan lähtemään kotoaan. Loviisa uhoaa pojalleen, että "älä tule haudalleni", joskin lieventää sitä tokaisemalla, että "tai tule sittenkin".

Hella Wuolijoen näytelmä on hyvin moderni. Naiset ovat hallitsevia. Vahvat - vanhoillinen Loviisa ja moderni Ilona - ottavat yhteen. Muut henkilöt jäävät varjoihin. Lopulta uudet aatteet lyövät kiilan hämäläiseen maahan ja saa aikaan säröjä, joiden avittamana Aarne irrottautuu. Ilona on järkevä ihminen ja nainen, Henkilökohtaisesti en pidä toisista naisista, tämä on pienen Jokke-lapsen näkökulma, mutta näytelmässä Loviisakin sanoo Martalle, että Aarnen käytös on osittain Martan aikaansaamaa. Martta murjottaa, valittaa, kitisee ja itkee. Hän on linnoittautunut asemansa taakse, ja jakaa moraalisia tuomioita ison maatalon sisätiloista.

*****
Hella Wuolijoki, suomalainen kulttuurivaikuttaja syntyi Virossa 22.7.1886. Ella Murrik avioitui vasemmistopolitikko Sulo Wuolijoen kanssa. Hella Wuolijoki kuoli vuonna 1954, hänen elämässään oli monta vaihetta, joihin kannattaa tutustua kirjallisuuden tai nopeammin ja pinnallisemmin netin kautta.

Günter Grass: Kampela

Günter Grass: Kampela, Der Butt 1977, suomentanut Oili Suominen 1979, Tammen Keltainen kirjasto, sivumäärä 590.

Günter Grassin: Kampela on maaginen historiallinen teos, jossa miehet perivät voiton puhuvan kampelan voimin. Puhuvan kampelan idea on saatu Grimmin sadusta Kalastaja ja hänen vaimonsa Ilsebel, missä kalastaja pyydystää puhuvan kampelan jonka mies päästää takaisin. Kalastajan vaimo painostaa miestään pyytämään kampelalta palkinnoksi, linnaa, kuninkuutta, keisariutta, paaviutta ja lopulta jumaluutta, ahne nainen on saanut kaiken paitsi ei jumaluutta, vaan  hän palaa entiseen "kurjuuteensa".

Tässäkin kirjan mieskertoja on saanut kivikauden lopussa puhuvan kampelan ankeriasrysäänsä. Kampela on kiitollinen miehelle, ja on hänen mentorinsa. Mies elää monta elämää läpi historian, kuten myös Ilsebel. Tapahtumapaikka on Gdanskin lähellä oleva Veikselin suisto. Grass'han oli kotoisin Danzigista, joka on siis nykyisin Puolan Gdansk.

Tarina alkaa naisten hallitsemasta yhteisöstä kivikauden lopussa. Aua on yhteisön valtiatar,  kolmirintainen nainen. Kaikki tarinan naiset kertoja esittelee kokkeina. Aua kokkaili lihaa tulen ääressä. Kampela ohjaa kertojaa eli miestä valamaan metalleja, viljelemään maata, ja pitämään naisia kurissa.

Grassin Kampela on monikerroksinen romaani. Välillä kertoja sepittää tarinaansa raskaana olevalle Ilsebilille, kirja on jaettu raskauskuukausittain eli kertoja on kaikissa mieshahmoissa elänyt maagisesta kampelasta kirjaa rustaava tuleva isä. Kirjaa kerrotaan myös nykyajassa, jossa kampela käy feministien pyydykseen 1970-luvulla, ja naiset vangitsevat kampelan akvaarioon ja pitävät tälle oikeudenkäynnin, jossa kalaa syytetään miesten ylivallasta. Tässä oikeudenkäynnissä on historian käänteitä ja väänteitä, kuten tarinassakin. Tapahtumia rinnastetaan silloiseen nykyaikaan, Grass vertailee sivulla 127 vuoden 1378 Danzigin käsityöläiskapinaa ja vuoden 1970 Gdanskin telakkatyöläisten lakkoa ja kapinan tapahtumia, molemmissa syntyi kuolonuhreja, eivätkä kapinoitsijat saavuttaneet perimmäisiä tarkoituksiaan. Samalta ajalta on kertojan "kolmas vaimo" Dorothea Montaulainen, joka on historiallinen hahmo, joka eli 1347 - 1394, ja julistettiin pyhimykseksi vuonna 1976. Grass kertoo kirjailijan näkemyksestä näitä tarinoita, enkä usko Dorothean suudelleen kampelaa, mistä kirjasta on mainintoja.

Välillä sitten irvaillaan feministeille ja kuvaillaan oikeudenkäyntiä: "Feministien tribunaalin edessä kampela pyyteli vääriä neuvojaan anteeksi uusskolastisin sanakääntein: 'Se oli aivan Hegelin dialektiikan hengen mukaista,  hyvät ankarat naiset'."  s. 111. Tässä oikeudenkäynnissä kertoja huomaa, että naiset ovat hänen entisiä kumppaneitaan, esimerkiksi rauta-ajan Wigga on nykyajassa Helga Paasch. Kertojan kolmas kumppani Mestwina kastettiin, ja häntä edustaa Ruth Simoneit. Kirja väittää, että yksi yksittäinen Danzigin lähellä oleva kampela olisi organisoinut naisia alistavan avioliittoinstituution.

Kirjassa neoliittinen aika kuitataan lyhyesti, kolmirintainen Aua on matriarkka, mutta kolmirintaisuus häipyy. Kampela informeeraa, miten lapset syntyvät, mistä saa kuparia. Kertojan ja Ilsebillin hahmon vaihtuvat. Seuraava hahmo Wigga kastetaan. Dorotean jälkeen käsittelyssä on paksu Grete, jonka perseen kirjailija mainitsee valtavaksi. Grete on abbedissa ja kirjailija on apotti, joka nuoleskelee persettä ja touhuaa muutenkin sen kanssa. Grete myös pierii. Lisäksi hän analysoi luostarin asukkaiden yöastiat. Tässä paskassa saa lukija-parka astella, sillä samaan syssyyn mainitaan Auan analysoineen tuotokset ja antaneen paskapalautetta, samoin seuraava nainen Greten jälkeen Agnes Kurbiele kirjoittaa runoja aiheesta
lainaan kolmatta säkeistöä runosta Tyhjänä ja yksin, koska se säkeistöistä on siistein
Vatsa vetelällä: aamiaisongelmia.
Ei kiinteydy ulostus,
ja rakkauskin putoaa pohjattomuuteen.  s. 257.

Kyökki-piika Agnesin silmin katsellaan 1600-luvun uskonsotia ja lopulta Agnes joutuu roviolle. Seuraava kokki on Agnes Kurbiella (1619 - 1689), joka tarjoaa ruokaa ja rakkautta kahdelle miehelle 68-vuotiaalle maalarille Möllerille jo 14-vuotiaana, ja 18-vuotiaana runoilija Opitziakille. Kampela on ehdottanut miehille sängynlämmitintä, ja muusaa.

Teos kertoo pomorssien historian ja paikallisista teos voi tuntua "hienolta", mutta joka kuukausi siirrytään seuraavaan naiseen, ja Amanda Woyke vaikutti 1700-luvulla, tämän jälkeen kahlataan läpi Sophie Rotzoll, Lena Stubbe, Sibylle Miehlau ja Maria Kuczorra nimiset naiset samalla grassimaisella kerrontatekniikalla, jossa kaikki ajanhetket rinnastetaan toisiinsa, jopa Vasco da Gamaa ja Kalkuttaan matkaavaa lentokonetta rinnastellaan toisiinsa. Ilsebill ostaa intialaisia mekkoja raskautensa aikana. Ompelijoitten pienet palkat ovat luonnollisesti miesten vika. Viimeinen tarkasteltava nainen on Maria Kuczorra, joka toimii Gdanskin Leninin telakalla työmaaruokalassa, hän hankkii osan elintarvikkeista pimeästi. Valtio korottaa sokerin, jauhojen, lihan, voin ja kalan hintoja. Työläiset alkavat lakkoilla, ja lakkoa murrettaessa ammutaan Marian kihlattu Jan. (Gdanskin telakalla toimi myös tuleva Puolan presidentti Lech Walesa, joka tuli "tunnetuksi"  vuoden 1980 tapahtumissa).

Kirjan lopussa Ilsebellin raskaus päättyy synnytykseen, ja Kampela saa feminaalin päätöksen. Kampela tuskin oli huolissaan tuomiostaan, sillä Dorothea löi siltä pään poikki ja Kampela ehjäsi itsensä.

Kerronta
"Kerronnasta ja erityisesti kerrontatyylistä on kirjoitettu paljon. On tutkijoita, jotka mittaavat lausepituuksia, lävistävät johtomotiiveja kuin perhosia, muokkaavat sanakenttiä, kuorivat kielen rakenteita kuin maakerroksia, luotaavat psykologisesti epäsuoraa kerrontaa, esittävät periaatteellisia epäilyksiä kaikkea  fiktivistä kerrontaa vastaan ja ovat paljastaneet että menneestä kertominen on pakoa nykyhetkestä". s. 320. Tämä on Grassin luonnehdinta kerrontatyylistä yleensä. Kampelan kerrontatyyli on vaihteleva ja kannattelee sitä pinnalla, Grass on mestari tässä, ja myös historian faktoissa, tulkinnoista ja painotuksista voi olla paljonkin eri mieltä, ainakin minä olen.

Teoksen teemat
Perusteema on sukupuolten välinen tasa-arvo, ja mistä se johtuu, ja mitä siitä seuraa. Naiset ovat kokeneet epätasa-arvoista kohtelua historiassa. Minkälaiset suhteet ovat kivikaudella olleet, ei kukaan tiedä. Miksi tilanne muuttui, tuskin ainakaan minkään kampelan vuoksi?!

Pitämällä naisia kokkeina Grass tarkastelee myös ruokaperinnettä ja sen kehitystä, joka voi kiinnostaa kulinaristeja. Perunan historia Etelä-Amerikasta espanjalaisten tuomana Eurooppaan käy hyvin ilmi. Kokkauksia lihavartaista ulosteiden analyyseihin on miltei liiaksikin. Kertojan naiset ovat kokkeja, ja kokki on  kotona, mutta miesmetsästäjä liikkuu kodin ulkopuolella, tämä on minusta naisen sitomista. Teoksessa vihjataan kristillisten tapojen ja avioliittoinstituution epätasa-arvoistaneen sukupuolten valta-asetelmaa, mutta tämä lienee tapahtunut jo aiemmin. Emansipaatio oli kirjoitushetkellä voimissaan, mutta minusta teos tölvii feministejä, naisen asema 1970-luvulla ei ollut kovinkaan kehuttava Länsi-Saksassa.

Luultavasti teoksen vastaanotto on ollut ristiriitainen, mutta teosta on luonnehdittu 2000-luvulla hyväksi. Tunnustan teoksen ansiot kerrontatekniikassa, ja historian läpikäynnissä, mutta en pidä tästä kirjasta henkilökohtaisesti. Ihmettelen kirjan heittoja, että suursodat olisivat Kampelan aikaansaannosta. Minusta Natsi-Saksa aloitti toisen maailmansodan hyökkäämällä Puolaan ja sitä aiemmin se liitti alueita 'uhkailemalla' itseensä, tässä ei merenelävillä ollut osaa ei arpaa. Jokaisen pitää minun mielestäni tunnustaa natsien laiton aggressio ja hirvittävä holokausti ihmisten tekemäksi, ja ponnistella joka päivä niiden estämiseksi.

******
Günter Grass (1927 - 2015) on saksalainen kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja vuodelta 1999. Hänen tunnetuin teoksensa on Peltirumpu. Grassin teoksesta Kissa ja hiiri pidin enemmän.

Grass syntyi Danzigissa eli Kampelan, Peltirummun ja Kissa ja hiiri -kirjan miljöössä. Grass oli ollut myös vapaaehtoisena rintamalla saksalaisessa univormussa.