perjantai 10. helmikuuta 2012

Henning Mankell: Rauhaton mies, Wallander sarjan päätös

Skannasin kannen, oikea on terävämpi
Henning Mankellin Wallander-sarja päättyy tarinaan Rauhaton mies, joka on ilmestynyt vuonna 2009. Minä ostin sen Seven-pokkarina vuodelta 2010.

Kirja on kuudessa osassa ja 544 sivun mittainen, tämä Kurt Wallanderin jäähyväiset on saagan myöhäinen päätösosa. Kurt Wallanderin tarinoihin oli jo tullut lisäke eli Linda Wallanderista kertova Ennen routaa, ja Kurt Wallanderin varhaisvaiheista koottu Pyramidi, jonka postaus on täällä. Pyramidin lukemisesta on omat hyötynsä, mutta Rauhattomassa miehessä Kurt Wallander peilaa jatkuvasti mennyttä uraansa, joten viitteitä menneisiin tapahtumiin on todella paljon. Teoksessa Kurt Wallander kuusikymmenvuotias. Hän on muuttanut maalle Löderupiin ja hankkinut koiran, jolle on antanut nimen Jussi, kuuluisan ruotsalaistenorin Jussi Björlingin mukaan. Kirjassa tavataan Kurtin naiskvartetti: Mona, Linda, Klara ja Baiba. Kurt Wallander pohtii edelleen ongelmia perinpohjaisesti, vakioajatuksia ovat, mikä ei täsmää, mitä yhteyttä hän ei oivalla, mikä on muuttunut, lisäksi hän muistaa mentorinsa Rydbergin opetukset: etsi aina, mikä poikeaa kuviosta ja elämän pintavaahdon pettävyydestä ...

Teoksen juoni koostuu lähinnä kahdesta langasta. Linda on saanut perheenlisäystä. Avoappi, entinen merivoimien upseeri on 75-vuotispäivillä levoton, ja katoaa pian. Perhe pyytää Kurt Wallanderia tekemään tutkimuksia. Perään katoaa hänen aviovaimonsa.

Toisaalla vanhenemisen merkit näkyvät Kurtissa. Hän joutuu erään tapauksen vuoksi virasta pidätetyksi, ja tutkintaan.Kurt tekee yksityisiä tutkimuksia katoamisista, mutta myös elämästään ja urastaan. Hän toteaa jälleen kuilun virkamiesten tavallisen ruohonjuuritason välillä kasvaneen. Itsekin hän lipsuu ihanteistaan, ei tee rikosilmoitusta kokemastaan aseellisesta ryöstöstä, ja maksaa putkimiehelle pimeästi. Kurtin elämään hiipii enemmän sairauden oireita. Monan tilannetta käsitellään, ja Lindan perheen.

Mystisten katoamisten motiiviksi tarjotaan Neuvostoliiton sukellusvenevälikohtauksia Ruotsissa. U 137 sukellusvenehän ajoi karille Ruotsissa vuonna 1981, tässä käsitellään tapausta, jossa olisi ollut sukellusvene satimessa, mutta korkeamman käskystä asiaa ei tutkita, vaan joukot siirretään muualle. Googlettaessani asiaa, Helsingin Sanomissa väitetään asialla olleen purjeveneen, mene ja tiedä, tässä on aivan toinen näkemys. Olof Palme oli tällöin Ruotsin pääministerinä, joten tarinaan syntyy kahdensuuntainen aikajänne. (Edit: 2014 oli myös sukellusvene epäilyjä ja ajojahti).

Meriupseeri Von Enken 1980-luku ja nykyisyys, ja Wallanderin koko ura ja nykyhetki. Mukaan ui pinnan alla DDR ja vakoilu, toisaalla vastavakoilun sumuverho, tämä lanka minua enemmän kiinnosti ja oli minulle antoisampi. Eikä tämä täky pettänyt, tarina oli hyvin rakennettu ja nielaisin koukunkin.

Tarina sai siis arvoisensa, mutta murheellisen päätöksen.

Henning Mankell osaa kirjoittaa. Lukemisen aloittaminen tuntui kotiinpaluulta. Kuten kotiinpaluussakin alkuihastus haihtuu. En olisi halunnut lukea niin paljon irrallisten henkilöiden päivityksiä, ja taustojen kertausta. Aiemmista teoksista päättelin jo Monan tulevaisuuden. Alun alkaen päätin, että en lue tätä kirjaa, kirjasarjoissa pitää päättää mihin laittaa pisteen, kaikkea maailmassa ei ehdi eikä tarvitse lukea. Teos oli kuitenkin lukemisen arvoinen, ja parani loppua kohti. Erityisen ilahtunut olin yhden lempihahmoni oikullisen rikosteknikko Nybergin mukanaolosta teoksessa. Kotiudun siis teoksen lukemisen aikana.

***
Teoksessa on kiintoisa tarina koulukiusaamisesta. Sivulla 434-435 esitellään Sölve Hagbergia, jota Kurt Wallander ja koulukaverit olivat piikitelleet (luulivat, että kiusaaminen ei koske), häntä hikipinkoisuuden vuoksi. Kaveri oli jo kuollut, mutta hänen vaimonsa mainitsi kiusatun seuranneen kiusaajien uraa,  s.435 "oli kirjoittanut ylös teidän nimenne .... iloitsi häpeämättä, jos jollekin teistä käy huonosti", koulukiusaamisella on pitkät jäljet.

Sama Sölve oli myös pokerin pelaaja, joka kävi laittomissa peliluolissa, siinäkin on huomionarvoinen seikka Ruotsista, yhteiskunnasta, jota olen arvostanut.

Sivuilla 498-499 on tyypillistä Mankellia. Siinä poliisipäällikkö röyhistelee korkeilla rikosten selvittämisprosenteilla. Mutta Wallander tietää "Ruotsissa rikosten selvittämisprosentti on länsimaiden alhaisempia" ja jäljempänä vielä " kun poliisijohto oli päättänyt, että "pikkurikoksia" tuli sietää, se oli samalla horjuttanut viimeisiäkin rippeitä poliisin ja yleisön välisestä luottamuksesta".

Teoksen ostin kolme pokkaria kympillä tarjouksesta, eli pidän hinta/laatu varsin huokena trioa Mankellin Panokset, Tanssin opettajan paluu sekä Rauhaton mies.

4 kommenttia:

  1. Wallander-sarja on ollut yksi vuosien rakkauksistani. Olen lukenut sen oikeastaan sitä mukaan kuin se on ilmestynyt suomeksi. Keskivaiheilla on mielestäni parhaat kirjat, mutta kyllä pidin tästäkin, vaikka se on todella surumielinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista.

      Luin ensin Ennen Routaa, ja sitten innostuin ja luin kaikki wallanderit järjestyksessä, ja nyt tämän viimeisenkin. Pidin paljon Palomuurista ja Riian verikoirista, Askeleen jäljessä oli minusta kamala tarinana, vaikka oli hyvä, sillä rikollinenhan oli alaikäinen.

      Poista
  2. Minäkin pidän Wallandereista ja olen lukenut ne kaikki, tämänkin. Joissakin kirjoissa oli kyllä niin karmivan raakoja kohtauksia, että ne olivat minulle melkein liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin rikokset ovat liian karmivia monetkin, mutta olen silti pitänyt muusta tarinasta.

      Poista