Herge: Kultasaksinen rapu

Herge: Kultasaksinen rapu, Le Crabe aux pinces d'or, 1947, suomentanut Jukka Kempinen, Otava 1999, sivumäärä Tinteissä on aina 62.

Kultasaksinen rapu piirrettiin Belgian miehityksen vuoksi sota-aikana Le Soiriin. Tila tai sen vähyys saneli kerronnalle uuden jaksotuksen ja muodon. Minusta taiteellisesti albumi on huippuluokkaa, vaikka albumi on saanut lopullisen värillisen muotonsa ilmeisesti vuonna 1947.

Tässä kuvassa (tarkoituksella epäselvä, ostakaa albumi kuten minä) tapaavat Tintti ja kapteeni Haddock ensimmäistä kertaa. Kapteeni on juopporatti, miehistön hyljeksimä ihmisraunio, joka pohjimmiltaan on kuitenkin hyvä. Kapteeni on hyvin inhimillinen ja realistinen henkilö, tosin kuin hyveellinen ja "tunteeton" Tintti. Tämä kohtaaminen on Tinttien käännekohta, tästä lähtien Kapteeni ja Tintti ovat erottamattomat. Seuraava seikkailuja täydentävä käänne tapahtuu Yksisarvisen salaisuudessa, jossa kapteeni löytää juurensa sekä  Rakham Punaisen aarteesta, jonka jälkeen Kapteeni muuttaa Moulinsartin linnaan, yhdessä Tintin ja albumissa debytoivan professori Tuhatkaunon kanssa, lisäksi heidän hovimestarinaan toimii linnassa Nestor. Kapteenin hahmo kehittyy ja hänen sadattelunsa ja epäonnensa, innokkuutensa ja inhimillisyytensä ovat läsnä lopuissa albumeissa ja kannattelee niitä. Kapteeni on hyvin värikäs ja kiinnostava hahmo, hyvin lämmin ja hieno ihminen (tätä on lapsena vaikea nähdä kaiken sadattelun ja äkkipikaisuuden vuoksi, Kapteeni ei koskaan muistaakseni teeskentele, olisin iloinen jos minulla olisi tällainen ystävä. Kapteeni linna on myöhemmissä vaiheissa avoin kaikille ystäville).

Kultasaksisen ravun juoni on salaperäinen ja jännittävä. En pidä albumista varauksetta, sillä kapteeni saa toistuvasti juoppohulluuskohtauksia, jotka saattavat molemmat hengenvaaraan.

Albumi alkaa kadulta, missä Miloun kuonoon on tarttunut rapusäilykepurkki. Kun Dupondit kertovat miehestä (Herbert Dawes), joka on hukkunut ja jonka taskusta on löytynyt pikkutavaroita, jossa oli rapusäilykepurkin etiketin palanen. Etiketissä lukee Karaboudjan. Dupondit tutkivat vääriä kolikoita ja maksavatkin niillä, mutta se on väärä vihje tai albumin kannalta merkityksetön. Väärä vihje on myös kiinalainen, joka on satamassa utelias, hän on hyvien puolella, tutkii oikeata rikosta eli oopiumin salakuljetusta, siinä on linkki edelliseen seikkailuun Siniseen Lootukseen.

Tintti menee satamaan, josta löytyy Karaboudjan. Hän katsoo lokkeja ja onnistuu juuri ja juuri väistämään raskaan taakan, jonka Allan, Karaboudjanin rikollinen perämies, Tinttien vakiokonna pudottaa. Tintti kaapataan alukseen. Hän onnistuu pääsemään köysistään ja lukittautuu hyttiin, jossa on shamppanjaa ja rapusäilykepurkkeja, jotka ovat täynnä oopiumia.

Tintti kiipeää kapteeniin hyttiin, jossa kapteeni on tillintallin toisten armoilla anellen alkoholia, jota pidetään saatavilla, jotta Kapteeni olisi kanttuvei. Tintti ja kapteeni Haddock pakenevat laivasta pelastusveneellä, jonka Kapteeni sytyttää palaamaan kännipäissään.

Tarina menee maaliinsa ja konnat saadaan kiinni. Albumi on uskomattoman hyvin piirretty ja värit toimivat, albumissa on useita koko sivun kuvia, jotka ovat kuin taideteoksia. Hergen mukaan yksi kuva aavikkotaistelusta on sellainen, joka miellyttää häntä. Kuvassa on monta taistelijaa, mutta on samalla siinä on kuvattu yhden taistelijan liike. Kuva löytyy epäselvänä ainakin täältä (jutun keskivaiheilta).

Kultasaksinen rapu kuitenkin muistetaan kapteenin tulosta Tintin rinnalle, sankarilla on oleva jatkossa adjutanttinsa.

Dorothy Sayers: Luonnoton kuolema

Dorothy Sayers: Luonnoton kuolema, Unnatural Death 1927, suomentanut Inkeri Relander 1961, Otava 247 sivua.

Scotland Yardin komisario Charles Parker ja lordi Peter Wimsey ovat viettämässä iltaa, kun kuulevat eräältä lääkäriltä tarinan vanhan naisen kuolemasta, josta hän oli vaatinut ruumiinavausta. Ruumiinavauksenkin jälkeen kuolema todettiin luonnolliseksi. Vainaja oli yli 70-vuotias, hänellä oli lisäksi levinnyt syöpä.

Lordi Peter pyytää neiti Alexandra Climpsonia (Takakannessa lukee Agatha Climpson!) selvittämään, kuka vainaja on. Lääkäriä, joka tässä tapauksessa on tohtori Carr, sitoo nimittäin vaitiolovelvollisuus. Kyläläiset eivät ole vaitiolosta kuulletkaan. Neiti Climpson ja lordi Peter alkavat selvittää neiti Agatha Dawsonin kuolemantapausta. Tohtori Edward Carr on menettänyt kaikki asiakkaansa vaadittuaan ruuminavausta, sillä kaikki säälivät vainajan sisarentytärtä neiti Whittakeria, joka perii vainajan omaisuuden. Aiemmin Whittakerin toinen täti oli kuollut.

Neiti Climpson muuttaa paikkakunnalle eli Leyhamptoniin. Hän tarttuu ilmassa oleviin vihjeisiin ja ujuttautuu Leyhamptonin juoruihin mukaan. Climpson asuu rouva Budgen luona ja raportoi kirjeitse Wimseylle. Wimsey tapaa Lontoossa yhdessä Parkerin kanssa Templetonin valehahmossa pääepäiltyä. Wimsey pyytää neiti Dawsonin entisiä palvelijoita ottamaan yhteyttä, valitettavasti yksi heistä eli neiti Gotobed (nimi on minusta omituinen Go to bed) murhataan, ja häneltä löytyy viiden punnan seteli, jota aletaan jäljittää ...

Leyhamptonissa neiti Climpsonin tutkimukset valottavat neiti Agatha Dawsonin elämää. Hän on asunut aiemmin yhdessä vanhemman neiti  Whittakerin eli Clara Whittakerin  kanssa. Clara on ollut rikas nainen, joka on ollut töissä omistamassaan hevossiittolassa, leikannut tukkansa lyhyeksi ja kieltäytynyt menemästä naimisiin. Agatha on asunut Claran kanssa ja tehnyt kotityöt. Clara on testamentissaan jättänyt omaisuutensa Agathalle.

Yhdeksi todisteeksi paljastuu  erään henkilön kirjoittama paperi, jossa hän on hahmotellut, mitä syntejä ripissä tunnustaa. Henkilö, joka murhattiin näiden vuoksi, ilmoittaa lempikirjailijakseen Sheila Kaye-Smithin (1887 - 1956), katsoin, niin Sheila Kaye-Smith on ollut sangen kuulu kirjailija ja kuvannut kapitalismia ja naisen asemaa. Tämä tarina tapahtuu keväällä ja kesällä 1926, ja neiti Dawson kuoli vuonna 1925, ajankohdalla on merkitystä motiivin kannalta.

Dekkari on sangen selvä, ja ratkaisukin. Syyllistä hiillostetaan jatkuvasti, hänen tekemisiään tarkastetaan, ja neiti Dawsonin kuolemaa yritetään todistaa murhaksi. Motiivikin ymmärretään, Keskivaiheilla dekkaria tulee mukaan neiti Dawsonin serkku Länsi-Intiasta, joka on musta pappi Hallelujah Dawson, jolle tarjotaan syyllisen viittaa, kuten rouva Forrestille, mutta Wimseylle ja Parkerille on selvää koko ajan, kuka syyllinen on, luultavasti lukijallekin.

Loppuratkaisu on myös kaksijakoinen. Sarjamurhaaja iskee neiti Climpsonin kimppuun, joka säästyy, kun Wimsey ja Parker tulevat onneksi ajoissa paikalle

Dorothy Sayersin Luonnoton kuolema on minusta varsin mukiinmenevä dekkari, vaikka se käynnistyy hitaasti, eikä se ole tekijänsä parhaimmistoa, lisäksi syyllinen on ilmeinen. Murhatapa sen sijaan on yllättävä, ja minusta ainutlaatuinen. Sarjamurhaaja saadaan kiikkiin, mutta hän päättää päivänsä ennen oikeudenkäyntiä.

Sayersin mukavat dekkarit kertovat Wimseystä, Parkerista, Bunterista, tai oikeastaan 1920- ja 1930-luvun Englannista. Peter Wimsey asuu Piccadilly 110 A:ssa Lontoossa. Hän on perustanut Konttoripalvelun, jossa neiti Climpson on töissä, ja jonka suojissa hän myös tutkii asioita dekkarissa Myrkkyä. Lordi Peter kerää muuten kirjoja tai niiden ensipainoksia, joka on ollut tuolloin hyvin kallista puuhaa, luultavasti edelleenkin, jos kerätään satoja vuotta vanhoja kirjoja.

Sayers on laittanut Vera Findlaterin (Find later?) suuhun omituisen virkkeen: "Miss Findlater puhui kuin väsynyt elostelija, joka on luullut imeskelevänsä elämän makeaa appelsiinia, mutta havainnut sen kuolleeksi merisiiliksi". s.160. Tässä virkkeessä ei minusta ole juurikaan mitään mieltä, mutta englanniksi saattaa olla. Kirjassa puhutaan ystävyydestä, miesten ystävyydestä ja naisten, myös naisten yhdessä asumisesta puhutaan paljonkin. Vera Findlaterikin asuu naisen kanssa, ja tämä nainen kutsuu tätä Veraa, rakkaaksi. Climpsonin mukaan Vera on kotiorja. Tämän ehkä tulkitaan 90 vuotta kirjoittamishetkestä eri tavalla, kuin tämä on tulkittu tuolloin. Samoin neiti Whittaker vanhemman ja Agatha Dawsonin yhteisasumisen. Ihmisten asumisjärjestelyissä ei ole tietenkään mitään tuomittavaa, mutta murhissa sen sijaan on.

Hannu Salama: Hakemisen riemu

Hannu Salama: Hakemisen riemu, Harri Salmisen luistelmia, Otava 2014, sivumäärä 205.

Hakemisen riemu on varsin tyypillinen Hannu Salaman myöhäistuotannon kirja. Kirjailijan alterego tässä teoksessa Harri Salminen pohtii oman elämänsä, perheensä ja sukunsa kipupisteitä, kirjailijan uraa, "vastustajia", samalla tulee ruodittua tai ainakin sohaistua kansalaissotaa, talvisodan syttymiseen vaikuttaneita olosuhteita, kekkosaikaa, nykypresidenttiä, ja EU-aikaakin, mutta paljon käytetään sivuja tähän Hannu Salaman "lempilapseen" eli Raamatun tiettyjen hahmojen ja kertomusten kaiveluun ja olemattomaksi todisteluun.

Alla olevassa Hesarin linkissä teos on arvioitu huonoksi. Minusta teos on Salaman elämän ja työn summaajana hyvä. Eräs kommentoija on maininnut Salaman jorisijaksi. Tässä teoksessa minusta Hannu Salama on hyvin rehellinen, avoin, itsekriittinen ja minusta uskottava. Itse pidän Juhannustansseista, joskaan en näistä hovioikeuden tuomitsemista kohdista. Salama pöyhii kirjassa aika ajoin tuomioon liittyviä seikkoja.  Mutta minusta Salama olisi voinut jättää tästä teoksesta nämä turhat tutkimukset Nasaretin tapahtumista. Luultavasti kukaan ei niitä lue tai pidä niitä mitenkään merkittävänä. Toisaalta Mihail Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan sisältää samanlaista tavaraa.

Hannu Salama (s.1936) on tuottelias kirjailija, josta ensimmäinen on Se tavallinen tarina.. Minusta Salama osaa kirjoittaa hyvin, mutta en ole täysin varma, haluaako hän. Minusta aineksia olisi ollut vaikka mihin. Jotkut nobelistitkin ovat minusta kielellisesti ja romaanien rakenteen puolesta kevyemmällä arsenaalilla liikenteessä. Salama kuitenkin jahnaa ja jorisee näitä samoja iänikuisia teemoja, joten saman vellin pyöritykseksi nämä minusta jäävät. Tässäkin oli näitä tippurijuttuja, mutta myös herkkiä ja haavoittavia kohtauksia lapsuudesta, joita en tähän kuitenkaan soveliaisuussyistä kirjaa, mutta ne ovat minusta ovelasti kätketty moniin turhiin sanapeitteisiin ja ilmaistu hyvin karkeasti.

Lopuksi nostan  luonnehdinnan Salaman itsestään : "Henkilökohtaisesti olen Kekkosen ajan sosialistisen realismin vastaisen kirjallisen rintaman alkuunsaattamana ollut koko ikäni valtion elätti, pummi siis, ja sitä en sattunut muistamaan Pro Finlandia -prenikasta kieltäytyessäni, en vaikka kiitollisuuden Isänmaata kohtaan pitäisi sinivalkoistaa koko apurahoilla tehtyä tuotantoani". s.177

Helsingin Sanomissa on kiteytetty tämä teos varsin hyvin TÄÄLLÄ.
Otavan sivujen Hannu Salama koonnin mukaan, herra Salama aikoo lahtareitten kiusaksi nähdä kansalaissodan satavuotispäivän, ja on julkaissut 2016 runokokoelman Hyvästi kirvesvarsi. Salaman asenteessa on jotakin josta pidän. Lokakuun neljäs päivä tätä vuotta Salama täyttää 80 vuotta.

Eugene O'Neill: The Hairy Ape

Eugene O'Neill: The Hairy Ape, A Comedy of Ancient and Modern Life, minusta tämä ei ole komedia, vaan minusta se on tragedia, sillä päähenkilö kuolee lopussa  apinatalossa. Luettu Gutenbergistä, kuvassa Playmobil-apina.

The Hairy Ape koostuu kahdeksasta näytöksestä,

Ensimmäinen naytös: Valtamerilaivan lämmittäjät juopottelevat ja he "puhuvat" elämästään ja oikeuksistaan. Eniten on äänessä Yank eli Robert Smith. Long -niminen lämmittäjä kiroaa kapitalistit. Miehet on kuvattu kylläkin valkoisiksi miehiksi, mutta he näyttävät tekstin mukaan Neanderthalin miehiltä, oikeastaan kuten apinat.

Toinen naytös: Nuori, kaunis ja rikas neiti Mildred  Douglas puhuu ylpeän lihavan vanhan tätinsä kanssa. Mildred perheensä miljoonista huolimatta tuntee itsensä tarpeettomaksi ja haluaisi tehdä ja auttaa. Hän aikoo mennä katsomaan alas "uuniin" lämmittäjiä.

Kolmas näytös: Alhaalla miehet lapioivat hiiltä, joka pölyää, Miehet ovat (lähes?) alastomia (naked lukee tekstissä), heidän puheet ovat ruokottomia. Yank uhkaa lyödä tulijoiden hampaat kurkkuun ja karmeita uhkauksia purkautuu huulilta. Milred Douglas järkyttyy ja voi huonosti, pyytää päästä pois

Neljäs näytös: Lämmittäjät ovat puhdistautuneet ja  puhuvat  keskenään. Muut epäilevät, että Yank on rakastunut, hän kiroaa, että on vihastunut. Hän kiroaa, miksi terästrustin johtajan tytär on tullut katsomaan heitä. He (lämmittäjät) ovat kuin eläimiä. Yank jumittuu tähän. Toisaalta hän ihailee tätä valkopukuista haamunvalkeaa naista, mutta toisaalta viimeinenkin itsetunnonripe on mennyt.

Viides näytös: Long ja Yank ovat puhtaina Viidennellä Avenuella New Yorkissa. Long höpöttää työläisten asemasta. Yank haastaa riitaa "parempien ihmisten kanssa" ja poliisi ottaa hänet kiinni.

Kuudes näytös: Yank on vankilassa. Hän kuulee työläisten IWW järjestöstä eli Industrial Workers of the World:sta, joku kutsuu sitä Industrial WRECKERS of the World:ksi.

Seitsemäs näytös: Yank on päässyt vankilasta, ja liittyy IWW:hen. Hän ajautuu riitoihin liiton sihteerin kanssa, eikä tunne kuuluvansa joukkoon. Minusta hän epäilee myös sitä, olisiko kuitenkaan onnellisempi, jos palkka olisi hieman parempi ja työpäivä on lyhyempi.

Kahdeksas ja viimeinen näytös: Yank on apinatalossa gorilloiden keskellä, joille vaahtoaa. Hän on alkanut kutsua itseään "the hairy ape:ksi". Gorilla, apinanturkki ja muita juttuja on paljon. Yankin itsearvostus on mennyt, kun häntä katseltiin kuin eläintä häkissä. Aikansa vaahdottuaan, hän kuolee, ja ehkä hän sen jälkeen kuuluu johonkin?

Näytelmän suurin anti oli minusta teoksen kieli, josta laitan lainauksen, tämä on Yankin viimeisestä puheenvuorosta lähde täällä Gutenbergissä, josta voi lukea koko näytelmän:

Yank: (puhuu apinoille, mutta ihmisille hän puhuu aivan samoin.)

Say, yuh're some hard-lookin' guy, ain't yuh? I seen lots of tough nuts dat de gang called gorillas, but yuh're de foist real one I ever seen. Some chest yuh got, and shoulders, and dem arms and mits! I bet yuh got a punch in eider fist dat'd knock 'em all silly! Sure, I get yuh. Yuh challenge de whole woild, huh? Yuh got what I was sayin' even if yuh muffed de woids. And why wouldn't yuh get me? Ain't we both members of de same club—de Hairy Apes?

So yuh're what she seen when she looked at me, de white-faced tart! I was you to her, get me? On'y outa de cage—broke out—free to moider her, see? Sure! Dat's what she tought. She wasn't wise dat I was in a cage, too—worser'n yours—sure—a damn sight—'cause you got some chanct to bust loose—but me—

Aw, hell! It's all wrong, ain't it? [A pause.] I s'pose yuh wanter know what I'm doin' here, huh? I been warmin' a bench down to de Battery—ever since last night. Sure. I seen de sun come up. Dat was pretty, too—all red and pink and green. I was lookin' at de skyscrapers—steel—and all de ships comin' in, sailin' out, all over de oith—and dey was steel, too. De sun was warm, dey wasn't no clouds, and dere was a breeze blowin'. Sure, it was great stuff. I got it aw right—what Paddy said about dat bein' de right dope—on'y I couldn't get IN it, see? I couldn't belong in dat. It was over my head. And I kept tinkin'—and den I beat it up here to see what youse was like. And I waited till dey was all gone to git yuh alone.

Tätä näytelmän tai paremminkin Yankin ajatusten tiivistystä jatkuu vielä monta tovia.

*****
Eugene O'Neill (1888 - 1953) oli amerikkalainen näytelmäkirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1936. Eugene O'Neill oli ahkera kirjoittaja, ja hän julkaisi paljon. Anekdoottina mainittakoon, että hänen kuopuksensa Oona avioitui Charles Chaplinin (1889 - 1977) kanssa ja he saivat kahdeksan lasta, ja avioliitto kesti vuodesta 1943 Chaplinin kuolemaan asti eli 34 vuotta.

Cormac McCarthy: Matka toiseen maailmaan

Cormac McCarthy: Matka toiseen maailmaan, WSOY 2015, alkuteos The Crossing, 1992, suomentanut Erkki Jukarainen (1995) , sivumäärä 504, joista tekstiä 489, lopussa on espanjankielisten "vuorosanojen suomennokset".

Cormac McCarthyn rajatrilogian toinen osa Matka toiseen maailmaan on kerronnaltaan ja ideologialtaan ykkösosan Kaikki kauniit hevoset kaltainen. Päähenkilönä on 16-vuotias nuori mies, joka haahuilee ratsastaen lähinnä Meksikossa ja joutuu itse aiheuttamiinsa vaikeuksiin (tai osa vaikeuksista tulee siitä, että hän haahuilee Meksikossa).

Hieman juonesta ja henkilöistä
Billy Barham asuu vanhempiensa ja pikkuveljensä Boydin kanssa New Mexicossa. Heillä on karjaa ja hevosia. He ovat köyhiä. Alkukohtauksessa Billy ja Boyd paljastavat keskustelussa intiaanille tosiseikan, että heillä ei ole kotona aseita. Pojat vievät intiaanille vanhempiensa tietämättä ruokaa.

Seudulle vaeltanut susi syö lehmiä (tai etupäässä vasikoita). Barhamit virittävät ansoja suden tappamiseksi ja tapporahan saamiseksi.

Kirjassa on neljä pitkää lukua, ensimmäisellä on mittaa 140 sivua. Ensimmäisessä luvussa Billy saa suden kiinni, laittaa sille suukapulan ja punoo kuonokopan ja päättää viedä pentuja odottavan susinartun Meksikoon. Kuten rajatrilogian ykkösosassa tässäkään ei ole päätä eikä häntää. Billy näkee ensimmäisen kerran suden, tekee sille kuonokopan ja kuljetusmekanismit. Meksikon viranomaiset luonnollisesti ottavat höperön haahuilijan kiinni. Kun Billy pääsee vapaaksi, susi on  viety isolle maatilalle, jossa se on laitettu aitaukseen, jonne lasketaan koiria tappelemaan suden kanssa. Kaikki eläinrääkkäys on tietenkin Billyn vika. Miksi ottaa sutta kiinni, ja alkaa raahata villieläintä vieraaseen valtioon? Billy ampuu verisen suden, joka olisi lopulta raadeltu kuoliaaksi. Ihmisen (Billyn) toiminnassa ei ole järkeä.

Toisessa luvussa Billy palaa kotiin huomatakseen, että se on tyhjä, mutta patjoissa on verijälkiä. Ilmeisesti intiaanit ovat tappaneet aikuiset ja vieneet hevoset. Vanhempien kuolema on traagista, mutta kirjassa se ei Billyä hetkauta eikä muuta toimintaa. Puhutaan karjatilasta, kuka karjaa hoitaa ja miten, jäi minulle täydelliseksi arvoitukseksi. Alkukohtauksessa Billy ja Boyd puhuivat siis intiaanin kanssa ja hyysäävät häntä, mutta eivät kertoneet asiasta kotiväelle, mutta olivat tietämättä paljastaneet, että hevosia tilalla on, mutta tila on täysin puolustuskyvytön. Toisessa luvussa Billy hakee Boydin mukaansa ja päämäärätön hortoilu jatkuu ja Meksikossa ilmestyy kuvioihin nuori tyttö ...

Kolmas ja neljäs luku jatkavat älyvapaata toimintaa ja lisää itse aiheutettua tragediaa syntyy, on ongelmia hevosten ja viranomaisten kanssa. Boyd on aivan liian nuori moiseen, poikien tiet erkanevat, eikä Boydin lopulta käy hyvin ...

New Mexicosta tuli USA:n 47:s osavaltio vuonna 1912, osavaltion pinta-ala on maa-alaltaan jopa Suomea suurempi, asukkaita on nykyisin parisen miljoonaa. Kirjassa puhutaan puumasta, onko New Mexicossa puumia en tiedä - ehkä? Tekstissä mainitaan lisäksi antiloopit. New Mexicossa on HANKA-antilooppeja, joka nimen samankaltaisuudesta huolimatta hanka-antilooppi on eri laji kuin antilooppi.

Kirjassa on haahuilun ja ympäristön kuvauksen lisäksi mielenkintoisia "keskusteluja", myös yksinkertaisia lauseita espanjaksi. Miksi? Omalla alkeisespanjallani (ja koska olin lukenut samanlaisen ykkösosan) en tarvinnut käännöksiä takaa.

Tässä eräs "tavallinen keskustelu" sivulta 44, Billy on virittelemässä susiansojaan ja kohtaa karjatilallisen
Ootko naimisissa?
En herra. Oon vasta kuudentoista.
Äläkä menekään. Naiset on hulluja.
Niin herra.
Luulet että löydät semmoisen joka ei oo mutta arvaas mitä?
Mitä?
Siitäkin tulee.
Eikä ihme, koska miehet ovat näin älyvapaita. Hullu määritellään ehkä siten,  että vaimo pitää miehen toimintaa älyvapaana!

Sivulla 296 pojat pohtivat kissojen syömistä:
Kukaan ei kyllä söis kissaa, Boyd sanoi. Ei vaikka maksettais.
Minä voisin syödäkin.
Etkä....

Sivulla 306 pojilla on uutta pohdittavaa:
Lähteekö lehmästä haulikolla henki? sanoi Boyd.
Jos menee tarpeeks lähelle. Joo
Entäs pistoolilla?

Värväystilanteessa lääkäri kysyy Billyltä sivulla 389:
Vai niin. Onko suvusassi esiintynyt sairauksia?
Ei herra. Ne on kaikki kuollu.
Vai niin, lääkäri sanoi.

Tämä oli siis Cormac McCarthyn rajatrilogian kakkososa, ykkösosan Kaikki kauniit hevoset bloggaus täällä. Ykkösosan fanille tämä on toiveiden täyttymys, vieläkin parempi paistos kuin ykkösosa - paljon toimintaa ja tragediaa. Tuskin maltoin odottaa, että sain käsiini kolmannen osan, jonka nimi on Tasangon kaupungit, jossa molemmat rajatrilogian sankarit sekä John Grady että Billy Barham ovat isossa roolissa. Sen bloggaus on täällä.

****
Cormac McCarthy (s.1933) on  amerikkalainen arvostettu kirjailija. Wikipedian mukaan hän on saanut Guggenheim-apurahan luovaan kirjoittamiseen vuonna 1969 ja Pulizer-palkinnon vuonna 2007 teoksesta Tie.

Herge: Kuningas Ottokarin valtikka

Herge: Kuningas Ottokarin valtikka, Le Sceptre d'Ottokar 1947, suomentaneet Heikki ja Soile Kaukoranta, Otava 2000.

Kuningas Ottokarin valtikka julkaistiin jatkokertomuksena Le petit Vingtiemessä mustavalkoisena elokuusta 1938 elokuuhun 1939 aikana, joka oli levotonta, ja jolloin natsi-Saksa laajeni muiden maiden kustannuksella (vielä joten kuten rauhallisesti mutta pakolla). Tarinassa allegorinen vallankaappaus Syldaviassa ei lopulta onnistu.

Albumissa esiintyy oopperalaulaja Bianca Castafiore ensimmäisen kerran, tässä hän jo toisessa kuvassa laulaa Tintille Faustin koruaarian. Valokuvan otin tarkoituksella epäselvänä.

Kuningas Ottokarin valtikka -albumi alkaa, kun Tintti löytää professori Halambiquen salkun puiston penkiltä. Professori on likinäköinen ja ketjupolttaja, mutta sinettejä tutkiva ja aikeissa matkustaa Syldaviaan. Tintti ryhtyy hänen sihteerikseen. Tinttiä vakoillaan ja hän vakoilee vakoilijoitaan. Tintin asuntoa yritetään räjäyttää. Tarinassa hölmöilevät myös Dupondtit.

Tintti saa professorilta puhelun, joka päättyy avunhuutoon. Tintti kiiruhtaa professorin luo. Kaikki on kuitenkin kunnossa. Juoksumatkalla näkyy savukemainos, huomasin tämän vasta nyt. Professori nimittäin ei enää polta, ja hänellä on hyvä näkö. Professorin petollinen kaksoisveli on asettunut veljensä tilalle. Tintti tajuaa tämän lentokoneessa, mutta hänet pudotetaan pois ilman laskuvarjoa.

Lentokoneessa Tintti tutustuu Syldavian historiaan, jota esitellään hienosti kolmella koko sivulla, josta yksi on piirros. Syldavia on  itsenäistynyt vuonna 1127. Se on ollut jonkun aikaa bordurien vallassa, mutta itsenäistynyt uudestaan. Ottokari IV:n aikana valtikasta on tullut vallan symboli, joka pitää olla Pyhän Wladimirin päivänä hallitsijalla. Kyseinen päivä lähestyy ja Muskar XII valmistautuu juhliin. Bordurian hallitus, ja petolliset syldavialaiset yrittävät anastaa valtikan, jotta valta saadaan siirrettyä bordurialaisille ja maa liitettyä Borduriaan.

Tintin onneksi hän putoaa lentokoneesta heinävankkureihin ja alkaa kilpajuoksu pääkaupunkiin. "Professori" on onnistunut varastaa valtikan kuninkaallisesta aarrekammiosta ampumalla sen ristikon välistä. Huikeiden vaiheiden jälkeen Tintti tulee paikalle juuri ennen seremoniaa, mutta matkalla on pudonnut valtikka, jonka onneksi Milou tuo paikalle.

Tämä albumi on upea väreissä ja luo pohjan pahalle Bordurialle ja hyvälle Syldavialle. Borduria on nimittäin monien tulevienkin salahankkeiden takana.

Tämän viimeisen ajatuksen kirjoitin myös Ainon bloggaukseen viime viikolla TÄÄLLÄ.

Dorothy L. Sayers: Kuka ja mistä?

Dorothy L. Sayers: Kuka ja mistä? Alkuteos Whose body? 1923, suomentanut Kristiina Rikman, WSOY SaPo n:o 299 1986, sivumäärä 253.

Kuka ja mistä -nimi viittaa  ruumiiseen, joka löytyy herra Thippsin  kylpyammeesta. Alfred Thipps on arkkitehti, joka asuu kuuron äitinsä kanssa. Poliisista Sugg pidättää Thippsin. Suggilla on teoria, että ruumis on kadonneen Reuben Levyn.

Ruumis on alaston, lihava noin 50-vuotias, hiukset on leikattu ja  kädet hoidettu manikyyrillä. Kuoleman on aiheuttanut isku niska- ja selkänikamiin. Sen toteaa ruumin tutkinut läheisen sairaalan lääkäri sir Julian Freke.

Lontoon Cityn pörssin velho sir Reuben Levy on kadonnut jäljettömiin. Hänen vaimonsa lady Levy on Denverin herttuattaren nuoruuden ystävä. Hän on parhaillaan ulkomailla. Denverin herttuatar tuntee myös Thippsin, jonka äidin hän ottaa kartanoonsa asumaan. Denverin herttuatar on taas lordi Peter Wimseyn äiti.

Tämä on Dorothy L. Sayersin ensimmäinen lordi Peter Wimsey -tarina ja hyvä sellainen. Salapoliisi Peter Wimsey pohjustetaan hyvin. Hän valmistui Oxfordista pääaineena nykyajan historia. Hän taisteli ensimmäisessä maailmansodassa kohoten majuriksi, mutta haavoittui vakavasti, jonka seurauksista hän edelleen ajoittain kärsii. Hänen  joukoissaan palvellut kersantti Bunter on hänen miespalvelijansa. Wimsey on muuttunut haavoittumisen seurauksena vakavaksi. Ennen sotaa hänellä oli koko joukko naisseikkailuja, ja hän oli hyvin urheilullinen. Tässä hän kerää kirjaharvinaisuuksia ja  ensipainoksia. Mervyn Bunter on hyvin korrekti ja uskollinen Wimseylle, ja hyvin palkattu ja hyvin älykäs. Uskollisuus ei ole rahasta kiinni. Lordi Peterillä on monokkeli, joka on itse asiassa voimakas suurennuslasi. Bunter on taitava valokuvaaja, ja lordi Peter tukee hänen hankintojaan avokätisesti.

Lordi Peter saa kuulla Thippsin ahdingosta ja ehtii nähdä ruumiin löytöpaikan ja tekee monia havaintoja, jotka poliisilta on jäänyt kokonaan havaitsematta. Itse asiassa rikostapaus on mielikuvituksellinen ja riittävän outo, ja tavallaan nerokas, mutta syyllinen ja motiivi sekä tekotapa ovat dekkareita lukeneille varsin ilmeisiä. Syyllinen mainitaan ensimmäisen kerran yhdennellätoista tekstisivulla, ja motiivi paljastuu kun tarinasta on jäljellä noin kaksisataa sivua ja toistetaan heti kuolemansyyntutkimuksen jälkeen. Nämä siis mainitaan kaiken muun ohella. Enimmäkseen tehdään selvityksiä ja tutkimuksia ja seurataan kiinnostavasti myös sivulatuja. Dekkari on silti äärimmäisen kiinnostava, se on myös takaa-ajo ja kamppailu, joka päättyy tunnustuskirjeeseen, ja itsemurhaan. Peterille valkenee rikoksen logiikka noin 90 sivua ennen dekkarin loppua. Lopun aikaa hän etsii oikeat todisteet ja todistajat, ja etsii rikollisen tiedot, ja käy rikollisen luona. Rikollinen pohjustetaan hyvin, hän on punatukkainen, hyvin koulutettu ja arvossa pidetty kansalainen. Koska liikutaan ylhäistöpiireissä, bloggauksen lukija ei voi aavistaa tätä, punatukkaisuuskin mainitaan ohimennen. Murhaajan ajatuksiaan kuvaa esimerkiksi seuraava: "ihmisen omaatuntoa voidaan verrata mehiläisen pistimeen, joka edistämättä lainkaan omistajansa hyvinvointia ei toimi aiheuttamatta sen kuolemaa, sen olemassa olo on kussakin tapauksessa puhtaasti sosiaalinen". s.161  Minusta omatunto on ihmisen moraalin kannalta hyvä ominaisuus, on olemassa universaalisti oikeaa ja väärää, henkilön hengen riisto on väärä teko.

Bunter on erilainen avustaja kuin kapteeni Hastings Poirot'lle tohtori Watson Sherlock Holmesille. Bunter kerää todisteita ja kuvaa niitä, hän menee palvelijoiden joukkoon. Bunter on omalla tavallaan terävä kaveri. Lordi Peter tuntee Scotlandin Yardin päällikön Parkerin, joka on poikamies, mutta nai myöhemmin Peterin sisaren. Heidän ystävyytensä on aitoa ja vahvaa. Peterin tutkimukset ovat todistusaineiston keräämistä perinteisellä tavalla ja päättelyä, mutta myös vai vihkaa leikkimällä yksinkertaista tai höpöttämällä kirkon katon korjausprojekteista. Lordi Wimseyssä siis yhdistyy Sherlock Holmes, neiti Marple sekä Hercule Poirot, tai hän käyttää heidän kaikkien menetelmiä. Lordi Peter on lisäksi varsin inhimillinen hahmo, sillä hän kärsii ajoittain sotaneuroosista.

Dorothy L. Sayersin Kuka ja mistä? on hyvä esikoisdekkari.

*****
Dorothy L. Sayers (1893 - 1957) oli tuottelias ja laadukas dekkarikirjailija.

Tuotantoa
Kuka ja mistä 1923
Kuolema keskiyöllä 1926
Luonnoton kuolema 1927
Kuolema vierailee kerhossa 1928

Lordi Peter katsastaa ruumiin  1928 –novellikokoelma

Myrkkyä  1930

Yksi kuudesta 1931

Kas tässä teille ruumis 1932

Mainosmurha 1933

Hirttäjän vapaapäivä 1933 –novellikokoelma

Kuolema kirkkomaalla 1934

Juhlailta 1935

Kuolema häämatkalla, 1937

In The Teeth of the Evidence, 1939 –novellikokoelma

Striding Folly, 1972 –novellikokoelma