Astrid Lindgren: Marikki

Astrid Lindgren: Marikki, Wsoy, Toinen painos 1965, 160 s

Suomentanut Laila Järvinen, kuvittanut Ilon Wikland

Marikki pian seitsenvuotias, ei niin pullantuoksuinen tyttö, asuu suuressa punaisessa talossa ja aloittaa koulua. Marikilla on kissa, koira, pikkusisko, isä ja äiti.

Marikki on mukava lapsi, joka hölmöilee kotona ja "rikuilee" koulussa. Hölmöilyistä saa Marikin itsensä lisäksi saa kärsiä myös pikkusisko Liisa. Koulussa Marikki saa oireilla rauhassa, opettaja ei siirrä tyttöä erityisluokalle, ei tee hojksia, eikä lähetä koulupsykologille, vaan Marikki asettuu itse uomaansa, opettaja ei edes soita kotiin, vaan hölmöilyjen selittäminen mielikuvitus-pojan Rikun tekemiseksi selviää itsestään. Luku, jossa asiaa kerrotaan, on varsin hauska, ja minulla kesti pari sivua ymmärtää, että Rikua ei ole, lapsella välähtää joko aiemmin tai ehkä vasta kun asia lakonisesti luvun lopussa ilmenee tai äiti kertoo.

Kannen sateenvarjoliito päättyy maahan, mutta ei niin pehmeästi. Liisalla on herne nenässä ja tytöt ovat tukkanuottasilla, tapahtumia riittää ...

Kirjasta kovasti pidin. Siinä on ajan patinaa. Kirja murtaa aikansa roolimalleja, tytöt ovat yleensä pullantuoksuisia hiljaisia enkeleitä, pojat ovat likaisia kakaroita. Tässä miltei päinvastoin Abbe pelastaa tytöt vedestä ja Liisan kaivosta, ja tarjoaa sokeririnkeleitä.

Koko kylä kasvattaa ja hyväksyy, joskin selkään antamisella pelotellaan, eli onneksi siitä on sentään nykyään päästy.

Suosittelen tätä lukukirjaksi lapselle, tai omaksi lukemiseksi. Mukava kirja, hieno tunnelma, pidin.

***

Kirjassa viitataan yllättäen kahteen Vanhan Testamentin kertomukseen. Perheen perjaintaisiivooja puhuu uskonnollisin termein, esimerkiksi "lentäminen on syntiä" ja tarinoi Vanhasta Testamentista. Tytöt leikkivät Mooseksen löytymisen kaislakorista. Minua on aina ihmetyttänyt, kuinka tässä tapauksessa Mooseksella voi olla veli, mutta tutkin asiaa, ja netti-Raamatun mukaan

"59 Amramin vaimo oli Jokebed, joka oli syntynyt Leeville Egyptissä. Jokebed synnytti Aaronin ja Mooseksen sekä heidän sisarensa Mirjamin. [2. Moos. 6:20]"

Eli vaikka Mooses kasvoi faraon tyttären luona, niin tämän mukaan Aaron olisi ollut Mooseksen veli. Tämä asia oli uutta minulle ja selvisi kirjaa lukiessa (tosin etsin tiedon itse netistä). Mistä Mooses tiesi sitten alkuperänsä on minulle vielä mysteri, mutta jos tiedätte, kommentoikaa.

Toinen raamatullinen leikki Marikilla on Joosefin kaivoon laitto, josta Thomas Mannin Nuori Joosef kertoo tarkemmin (Raamatun lisäksi). Arvata saattaa, että "kaislakorissa" kastunut pikkusisko Liisa, joutui kaivoonkin. Marikilla oli tässä miltei Joosefin veljien kohtalo.

***

Lumiomena on blogannut kommenteissa mainitusta Astrid Lindgrenin joulusta näin.

Leo Tolstoi: Ylösnousemus

Leo Tolstoin Ylösnousemus (1899) on 668 sivun mittainen kolmeosainen romaani ylpeydestä, lankeemuksesta, uskosta, uskonnollisuudesta, yhteiskunnallisista oloista, talonpojista ja vankiloista, hyvin tyypillinen tolstoilainen teos. Se on kahdella tavalla haastava teos, siinä on pitkälle menevää uskonnollista pohdiskelua, mutta myös rankkaa yhteiskunnallista analyysiä. Minusta teos kannattaa lukea kahdessa tapauksessa. Jos on lukenut Tolstoin Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan, kannattaa myös tämä lukea, sillä teos osoittaa, mihin Tolstoin kehitys uskonnollisissa, poliittisissa kysymyksissä ja maan omistusasioissa päätyy. Jos lukee vain yhden Tolstoin, tämä on lyhin ja sisältää useimmat hänen teemoistaan. Ylösnousemus käsittelee myös oikeudenkäytön ja vankiloiden kohdalla samoja teemoja kuin Dostojevskin Rikos ja Rangaistus. Linkit näihin mainittuihin teoksiin löytyvät postauksen lopuksi.

Kirja Ylösnousemus alkaa ”Vaikka ihmiset olivat … täyttäneet ilman kivihiilen ja naftan katkulla, leikkaamalla tasanneet puut muodottomiksi ja karkoittaneet kaikki eläimet ja linnut –tuntui kevät siitä huolimatta keväältä kaupungissakin”. Käännös on Juho Tervosen ja painos on kuvitettu laitos Wsoy:n vuoden 1926 satoa.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä ruhtinas  Dmitri Ivanovits Nehljudov, joka nuoruudessaan oli rakastunut, mutta myöhemmin vietellyt ja jättänyt  nuoren tätiensä kasvattityttären orvon Katerina "Katjusha" Maslovan, joka kantoi hänen lastaan. Maslova päätyy porttolaan ”prostitueeratuksi”. Siperialaisen kauppiaan sydänkohtauksen jälkeen hänet tuomitaan ilmeisen syyttömänä neljäksi vuodeksi pakkotyöhön. Dmitri Ivanovits Nehljudov on sattumalta valamiehenä farssiksi kuvatussa oikeudenkäynnissä. Tuomion seurauksena Nehljudov käy moraalista pohdintaa ja yrittää vapauttaa Maslovaa, mutta myös muita vankeja, ja tutustuu oikeusjärjestelmään, asianajajiin, tuomareihin ja  poliittisiin vankeihin. Hän kokee uskonnollisen ja ”poliittisen” herätyksen. Jälkimmäiseen kuuluu ajatus, että maata ei voi omistaa. Siksi hän vuokraa ja jakaa sitä edullisesti talonpojille, jotka suhtautuvat vaihtelevasti ruhtinaan epätavalliseen tarjoukseen. Kesällä 2012 tuli tv-sarja 10 kirjaa vallasta, jossa Irina Krohn puolusti jokamiehen oikeuksia hieman samoin perustein, maata voi hallita, mutta ei omistaa. Lainaus ei ole sanatarkka. Tässä olen osittain samaa mieltä. Jokamiehen oikeudet pitää olla, tosin ne vaikuttavat osin liian laajoilta, ammattimainen toisen metsän hyödyntäminen voi saada liialliset mittasuhteet. Ylösnousemuksen juonesta on erittäin hyvä, mutta varsin paljastava selostus netissä, laitan linkin tämän postausosion loppuun.

Nehljudovia ”hävetti ja inhotti” elää yltäkylläisyydessä, siksi hän jakaa maitaan. Ajatus on oikea, muuttaa maaonomistussuhteita, mutta tapa millä asia organisoidaan, ei ehkä olisi ollut kestävä, talonpojat saivat merkitä maata tahtomallaan tavalla, järkevämpää olisi ollut ehkä vaatia enemmän heidän panostaan vedoten yrittäjyyden ideaan. Joka tapauksessa Venäjällä 1917 (18 vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen) kaikki maat luultavasti sosialisoitiin. Yksityisomistus todettiin 1900-luvun talouskokeiluissa paremmaksi kuin kollektiivinen omistus, vaikka yksityisomistuksen kasautumisen aiheuttamat omaisuuserot ovat ongelma (edelleenkin). Jos resurssia ei kukaan omista, minun mielestäni sitä yritetään lyhytnäköisesti hyödyntää, se aiheuttaa luonnon osalta saastumista, ja tehottomuutta. Tämä tulee myös teoksessa ilmi. Ignatij Nikiforovits  (Nehljudovin sisaren mies) toteaa sivulla 481 ”omistusoikeus on ihmiselle synnynnäinen. Ilman sitä ei voi ajatellaakaan kellään olevan halua maanviljelyyn". Historia osoitti, oliko hänen sanansa oikeaan osuneita, minusta olivat.

Oikeudenkäyttöä Tolstoi kovinkin irvailee. Asianajajat saavat huippupalkkioita, ja hän kuvaa oikeudenkäynnit farsseiksi. Päähenkilö Maslova saa porttolassa (haureuslaitos) tapahtuneesta kuoleman tuottamuksesta neljän vuoden tuomion, myös erästä murhapolttotuomiota pidetään vääränä. Näissä tapauksissa minusta todistajat antavat vääriä tietoja, niinkään oikeusjärjestelmä ei toimi väärin, vaikka se onkin mammuttimainen, tehoton ja kallis. Raskolnikov sai minusta liian lyhyen tuomion Dostojevskin Rikos ja rangaistus -teoksessa alle kymmenen vuotta kaksoismurhasta, joista toinen tehtiin täysin harkiten. Tässä Maslovan kanssa tuomitut (oikeat) murhaajat saivat toinen 3 v ja toinen 8 v, tuomiot kuulostavat lieviltä, joskin edessä oli karkoitus Siperiaan, mitä voi pitää rankkana tuomiona, mutta luultavasti valtiolliset vangit saivat vielä ankarampia tuomioita. Vankila Tolstoin mukaan rappeuttaa, teoksessa luetellaan vankiloita, ja käsitellään paljonkin vankikuljetuksia Siperiaan. Päähenkilö jakaa vangit viiteen ryhmään:: ensimmäinen on viattomat uhrit (7%), ja viides ryhmä yhteiskunnan päähän potkimat ja siksi rikoksiin ajautuneet henkilöt, tässä lienee kyse "rakenteellisesta väkivallasta". Tästä olen teoksen kanssa jyrkästi eri mieltä. Ryöstö, raiskaus ... ovat uhrille kamalia rikoksia, eikä rikosta voi kuitata olemattomaksi toisen sosiaalisella asemalla. Muita vankiryhmiä ovat omasta mielestään oikein tekijät, mutta, jotka harrastavat rikollista toimintaa esim. salakapakoitsijat, sitten ovat esim. valtiolliset vangit (siveellisesti ylemmät vainotut, lahkolaiset, kapinoivat,  puolalaiset!), loput ovat vihan mustasukkaisuuden yms syyn vuoksi rikoksen tehneet

Toinen yhteys Dostojevskiin on minusta siinä, että porttolan Maslova vangitaan ja Nehljudov on valmis seuraamaan häntä Siperiaan (ja seuraakin), asetelma toisin päin kuin Dostojevskillä, myöskin syyllisyyden näkökulmasta. Raskolnikov oli syyllinen, Sonja ei, tässä Maslova on syytön, myös Nehljudov on minusta syytön, mutta pitää itseään syyllisenä, koska jätti Maslova raskaudessaan yksin ja karkasi.

Tolstoi nostaa esiin myös ”valtiollisten vankien” aseman, ja se on varmasti ollut vieläkin arempi aihe vuonna 1899. Tolstoi kertoo monissa kohdissa yksityiskohtaisia tietoja henkilöiden omaisuudesta, niiden tuotosta ja henkilöiden saamista palkoista. Tulo- ja varallisuuserot tuntuvat kovin huimilta. Tämä on hyvin tolstoilainen kirja, mainintoja on ruhtinaista, järjestetyistä avioliitoista, kenraaleista, kilpa-ajoista, päivällisistä, karhun metsästyksestä ”lawntenniksestä” ja ”naisten paperossista”.Tärkeää Tolstoille tuntuu olevan myös työnteko ja talonpojat.

Ilotalon surut Tolstoi nostaa myös esille. Hän antaa ymmärtää, että toiminta on ollut laillista. Naiset käyvät viikoittain tarkastuksissa. Miesten tunku ja hinku laitoksiin on ollut kovaa.  Päähenkilö Nehljudov jakaa ihmisen henkiseen ja eläimelliseen osaan. Hänen menneisyydestään nousee jälkimmäinen puoli, jolloin hän vietteli ja jätti Maslovan, ja sen jälkeen Maslovan alamäki oli nopea päätyen porttolaan. Nehljudov arastelee suhteessaan mahdolliseen vaimokandidaattiin ”Missiin”, joka on 27-vuotias, ja jolla on ollut mahdollisesti rakkaussuhde, vaikka  Nehljudovialla on itsellään ”salasuhde” aatelismarsalkan vaimon kanssa, mutta on valmis menemään naimisiin rangaistusvanki Maslovan (”lyhyen läntä ja korkeapovinen”) kanssa, joka on ollut kolme vuotta porttona!
***
Lopun Matteuksen evankeliumin jakeissa Tolstoi esittää luultavasti omaa filosofiaansa.
Uskonnollisuudessa Tolstoi pääsee siis ”maaliinsa”.

Tolstoi kirjaa Matteuksen evankeliumista pitkät otteet 18 luku jakeet 7-10 sekä 15-20, kannattaa lukea muuten pois jätetyt jakeetkin, muutenkin hänellä on tulkintoja uskonnosta, jonka hän tiivistää lopussa käskyiksi Matteuksen evankeliumin viidennen luvun jakeista 21-48. Toisaalta Tolstoi nostaa dialogissa myös useita uskonnollisia näkökohtia esille. Ehtoollisaineiden muuttumistakin minusta epäillään eräässä kommentissa vankilan jumalanpalveluksessa.
***
Osa kirjan tekstistä ei ole ajankohtaista, mutta osa on hyvinkin. Seuraavat pikku nostot oikeasti löytyvät teoksesta

Päivärahat ja matkarahat saadaan kruunulta, teos on kirjattu 12.12.1899 ja osuu vieläkin maaliin. Lisäksi sivulla 414  puhutaan mahdollisuudesta ”että avioliitto miehien kesken olisi sallittu” tämä on teoksen mukaan ollut saksalaisen kirjailijan (ei mainita) ehdotus.

Jotta postauksesta ei tule taas ylipitkää linkkaan juonipaljastuksiin, nimittäin kirjasta on blogattu näin hyvin täällä.
***
Venäläistä kirjallisuutta olen kesällä 2012 lukenut ja blogannut seuraavasti

Leo Tolstoi Sota ja rauha
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Fjodor Dostojevski: Rikos ja Rangaistus
Mihail  Solohov: Hiljaa virtaa Don
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Aleksander Solženitsyn: Ivan Denisovitšin päivä

Minä sain kirjat eräiden muuttojäämien ylijäämänä ja Dostojevskin kirjan ostin, ja Bulgakovin lainasin kirjastosta.

Venäläiskirjojen lukeminen alkoi minulla novellein, siiten Tsehovin Lokki jysäytti näin.

Retki venäläiseen kirjallisuuteen oli luku-urakkana pitkä, mutta erityisen antoisa.

Suosittelen.

J.R.R Tolkien: Hobitti, eli sinne ja takaisin

J.R.R Tolkien: Hobitti, eli sinne ja takaisin teoksen olen lukenut aiemmin nimellä Lohikäärmevuori vanhana käännöksenä, jossa muistaakseni puhuttiin hoppeleista, ja Kalpa Kassisesta. Tove Janssonin kuvitus siinäkin oli, kuten tässäkin.

Teos oli varsin arvokas, ostin sen hintaan 24,95 euroa, se on kovakantinen ja normaalia kirjaa suurempi, 331-sivuinen, ja kuvitettu. Tove Janssonin kuvitusten tyyli on tuttua ja laadukasta, kuten kansikin, kuvat ovat piirustustyyliin liian suuria.

Bilbo Reppuli on tässä nuori ja hänet saadaan mukaan Lohikäärmevuorelle kääpiöiden aarretta etsimään. Matka on pitkä ja vaarallinen, ja vuoren sisään pääsy on ongelmallista puhumattakaan lohikäärmeen voittamisesta.

Teos on enemmän lasten kirja kuin trilogia Taru Sormusten herrasta. Uuden käännöksen myötä tästäkin on tullut hieman synkempi. Kuvaus alkaa kuten trilogia Konnun asumusten kuvauksella. Hobitithan pitävät yksinkertaisesta elämästä: hyvästä ruuasta, kessusta, ja asuvat pyöreäovisissa maakoloissa, joita voi laajentaa.

Matkalle itään ja koilliseen lähtevät 14 kääpiötä, joista trilogian kannalta tärkeimmät ovat Gloin ja Thorin Tammikilpi sekä hobitti Bilbo ja velho Gandalf. He pistäytyvät Rivendelissä ja tapaavat Elrondin. Hiisien ja susien ahdistaessa, Gandalfin pelastaa kotkien kuningas. Eittämättä tärkein tapahtuma jatkon kannalta löytyy viidennessä luvussa maan alta. "Hänen kätensä tapasi jotakin kylmää ja pyöreää" s.81. Klonkku oli menettänyt aarteensa. Klonkku ei ole muuten lainkaan tyhmä, mikä selviää arvuutusleikissä
"Äänettä huutaa,
siivittä lepattaa,
hampaitta puree, ..."

Näkymättömäksi tekevä sormus, siis se valtasormus, jota tässä aika huolettomasti käytetään toistuvasti ja paljon, näyttelee tärkeää osaa seikkailussa, joka jatkuu Synkmetsän läpi. Piikkiä Bilbon miekkaa tarvitaan lävistämään hämähäkkejä, sormusta ja kekseliäisyyttä vaaditaan, kun kääpiöt pitää vapauttaa haltioiden tyrmistä, ja Lohikäärmevuorelle päädytään ... ja lopulta sieltä tullaan takaisin Kontuun, mukana muuten mithrilistä tehty haltiahaarniska ja estetään omien tavaroiden huutokauppa. Gandalf tietää enemmän kuin kertoo, ja kääpiöt ovat aarteiden perään. Tässä tulee ilmi heidän seppätaituruutensa, joka on kuitenkin jo menneisyyttä. Morian kaivoksistakin puhutaan, ja havaitaan, että kaikki (tai ei juuri ketkään) eivät pidä kääpiöistä.

Teos on puhdas seikkailuromaani, jossa Bilbo on sankari, sankaruuden eräs ulottuvuus on se, että hän ei ole kullanhimoinen, vaan rakastaa ruokaa, huvia ja laulua.

Kullanhimo on teoksen tärkeä teema. Teoksen lohikäärme on kuvattu ahneeksi, kullanhimoiseksi, mutta älykkääksi, kuten lohikäärmeet Narnian tarinoissakin. Teoksessa rikkaudet koetaan staattisiksi aarteiksi, jotka ovat kultaa, hopeaa, koriste-esineitä tai kestäväksi taottuja miekkoja tai haarniskoja. Aarteet on tarkoitettu säilytettäväksi tai käytettäväksi sodissa (missä tavoitellaan lisää staattisia aarteita). Staattinen aarre ei tuo mitään lisää  ei mitään hyvää, ei myöskään vaurautta, mutta aiheuttaa sotia. Koska rahaa ei juuri käytetä, tavaranhankinta tapahtuu joko vaihtokaupalla, tai jalometallilla maksetaan. TSH:n ensimmäisessä osassa puhutaan Bilbon rahoista ja Frodo myy ja ostaa talon, mutta rahasta ei erityisemmin silti puhuta. Rahan vähäisyys vaihdossa sopii myös Narniaan, missä rahalla ei juuri ole merkitystä. (lukuunottamatta eräs orjakauppa). Tässä kääpiöiden aarteesta kehkeytyy viiden armeijan taistelu, jossa liittoutuminen ja eräät lisävoimat määräävät lopputuloksen.

Minä pidin tästä teoksesta, se oli uuden käännöksen ansiosta linjassa Taru Sormusten herrasta, trilogian kanssa, joka pitäisi ehkä lukea vielä kolmannen kerran läpi. Tässä on myös nähtävissä tolkienilainen perusseikkailu, oma koti on kullan kallis, mutta on eri mallis, kun tullaan takas, puuttuu vaan rakas, suurin muutos on kuitenkin itsessä, ei muissa. 

Kirjan laulut ja runot oli myös paremmin sommiteltu ja käännetty kuin edellä oleva jokkeilu.

--
Arvoituksen vastaus on muuten tuuli.

****

J.R.R Tolkien: Hobbit or there and back again, Houghton Mifflin Company Boston, 365 sivua.
Varsin toisenlainen lähestymistapa kuvitukseen on tässä USA:ssa painetussa Hobitti-kirjassa. Kansikuvassa lohikäärme makaa aarteensa päällä. Kirjan kuvat ovat mustavalkoisia ja kuvaavat maisemaa tai rakennuksia ei seikkailun henkilöitä.

Tuuli-arvoitus on englanniksi seuraava:
Voiceless it cries,
Wingless flutters,
Toothless bites,
Mouthless mutters.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, Tammi, 2000, minulla on 7.pokkaripainos

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava. Päähenkilö mainosvalokuvaaja Mikael Hartikainen (33 vuotta) eli ”Enkeli” löytää ravintolaillan jälkeen peikon kerrostalon pihalta Tampereelta vuonna 2000. Hän vie sen kotiinsa ja hoitaa sen kuntoon ja ”kiintyy” siihen. Mikaelin lähipiirissä on miehiä, ja samassa rappukäytävässä asuu filippiiniläinen ”postikuvastovaimo” Palomita sovinistimiehensä Pentin kanssa. Mikael salaa peikkolöydön läheisiltään: Martesilta mainosmieheltä, Hämäläiseltä eli Spiderman -nimiseltä eläinlääkärimieheltä, ja Eckeltä, jonka kanssa hän on muuten vain tekemisissä.

Juoni kehittyy hiljalleen räjähdyspisteeseen, jossa tapahtuu ”ratkaisuja”.

Johanna Sinisalon kerronta on tiivistä, ja hänellä on hyvin miesmäinen ote, jotenkin tulee ajoittain mieleen Hotakaisen Juoksuhaudantie, joka on tämän jälkeen kirjoitettu. Juoksuhaudantie sai Finlandiapalkinnon vuonna 2002, tämä kirja pokkasi palkinnon vuonna 2000.

Kuvaus päähenkilön ja Palomitan osalla on mainiota ja välin hyvin maanista. Teoksen luvut ovat lyhyitä, mutta siihen on ujutettu muuta materiaalia, Eino Leinon runo  Pimeän peikko sivulle 139, ja se on ”oikea”, samoin kun Juhanin toteamus peikoista sivulla 252 Seitsemästä veljeksestä. Sen sijaan sivun 101 lainaus teoksesta Varastettu isoäiti ja muita kaupunkilegendoja, toim. Leea Virtanen, 1987, luultavasti on ”kaupunkilegendaa”, sillä kyseistä teosta ei ole vaan sen nimi on Leea Virtasen Varastettu isoäiti, kaupungin kansantarinoita, Tammi 1988. Näissä kirjallisuusviitteissä annetaan ymmärtää peikkojen olevan totta.

Kirja on hyvä, loistavasti kirjoitettu, juoni etenee hyvin, en vain erityisemmin tykännyt teoksesta. En pidä tämänkaltaisen fiktion sekoittamisesta faktaan, minun makuuni joidenkin asioiden kuvaaminen meni liian pitkälle. Onneksi osa taas juuri pitää näistä elementeistä.

Se, mistä erityisesti pidin oli Palomitan tarina. Ankea kohtalo, katalogivaimoksi Suomeen, jossa mies kaltoin kohtelee. Sovinistimiehen rinnastaminen Mikaeliin, kaveriin, joka ei ole sovinisti, eikä hetero, on minusta osuvaa, Palomita selvästi ihastuu Mikaeliin, joka tarvitsee monesti apua peikkoa hoitaessaan. Palomitan tarina jää kesken, tai varmasti hän jumiutui nyrkin ja pyykkikorin väliin.Asian voisi ilmaista vielä vulgaarimmin.

Teos on helppolukuinen ja lyhyt. 268 sivun mittaan kuuluu väliotsakkeita viisi (otettu laulusta Päivänsäde ja Menninkäinen?) ja monet sivut ovat vajaita.

Eräs lainaus, joka pisti silmään, itse laitan teehen ”keltaista hunajaa”

”Uni on kaivo, josta kiipeän kuplana. Vesi on mustaa hunajaa”. s.27. Tämä olkoon ainoa lainaus, mutta tämä on runollista!

***

Tästä on blogattu näin ahkerasti (enemmänkin löytyy) mukavia bloggauksia on seuraavat:

Anni on osallistunut lukupiiritoimintaan ja blogannut teoksesta  näin

Hän moittii kantta, joka oli eri kuin tämän teoksen.

Satu bloggasi mainiten teoksen tarkastelevan valtasuhteita noin

Sanna/luettua lukupiireili myöskin ja tykkäsi ja bloggasi täten

Valkoinen kirahvi toteaa teoksen myöskin esikoisteokseksi.

Jaakko pohtii väliotsikoiden teemoja blogissaan Kirjantila näinkin

Jori kaiken voi lukea blogissaan pohtii myös valtasuhteita ja luonnon ja ihmisen välisiä suhteita noinkin

Leea Virtanen: Varastettu isoäiti, kaupungin kansantarinoita

Leea Virtasen Varastettu isoäiti, kaupungin kansantarinoita Tammi 1987, kuvittanut Pentti Myllymäki, 213 sivua.

Leea Virtasen Varastettu isoäiti, kaupungin kansantarinoita kertoo urbaaneista legendoista, eli kaupungeissa kiertävistä stilisoiduista jutuista, jotka voisivat olla totta, mutta tuskin ovat, kuten kissa mikroaaltouunissa, tai matkalla isoäiti kuolee, ruumis laitetaan auton akakonttiin ja auto varastetaan, ja isoäidin ruumis katoaa. Monesti tarinoita kerrotaan kahvihuoneessa, linja-autoissa ja tavalla, että tarina on tapahtunut pikkuveljen kaverin tyttöystävän serkulle tai jollekin serkun serkun kaverille.

Leea Virtanen oli folkloristiikan tutkija ja professori. Hän toi folklorea kansan tietoisuuteen. Tässä kirjassa on selitetty myös nykytarinoiden viitekehystä.

Nykytarinat kirjassa on jaettu aiheiden mukaan, ja vaikka tarinoita on osin kuvitettu, niin tarinoihin on liitetty myös teoreettista pohdiskelua, minä aikana tarinaa on kerrottu, missä yhteydessä, ja onko tarina ollut kansainvälinen.

Monet tarinat voivat olla eri muodoissa. Tarinoita on aina ollut, olen itse kuullut, miksi lasten ohjelman setä olisi saanut potkut radiosta, oli jäänyt mikki auki, kun p-hätäänsä selitti. Myöhemminkin on televisiossa mikki jäänyt auki, kun kiroillaan, potkuja ei ole tullut, vaan anteeksipyynnöllä on selvitty, niin kuin pitääkin, virheitä kaikki teemme.

Tässä teoksessa marsu jää kokolattiamaton alle asennuksen aikana, nalkkijutuissa löytyy, hämähäkkipaiseita puhkotaan ja  eläimiä viedään asuntoihin.

Joitain rankkoja tarinoita on joukossa, kuten aamulla yhteisen yön jälkeinen peiliin kirjoitettu viesti "tervetuloa aids-klubiin.

Luin kirjan siksi, että Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjassa sivulla101 viitataan teokseen Varastettu isoäiti ja muita kaupunkilegendoja, toim. Leea Virtanen, 1987. Tämä on minusta eri kirja ja eriniminen, ja se on kaupunkilegendaa, sillä mainittua juttua en löytänyt, eli Sinisalo on piilottanut teokseensa "pääsiäismunan", kyseistä kirjaa eikä kyseistä juttua ole.

Leea Virtasen ansiokkaassa teoksessa olin huomaavinani yhden virheen. Koivukylä, tai ainakin kun minä siellä asuin, oli Vantaalla, ei Helsingissä. Tosin Vantaa lienee ollut joskus Helsingin pitäjä, mutta oliko silloin Koivukylää, vai oliko silloin vain Rekola.

Leea Virtasen teos  Nykymagian käsikirja, Tammi 1988 sivumäärä 250.

Leea Virtasen Nykymagian käsikirjassa tarkastellaan nykyisin esiintyvää taikauskoa ja uskomuksia aakkosjäjestyksessä.
Esimerkiksi häihin liittyviä uskomuksia on lueteltu:
Jos morsiuspari ennen vihkimistä käy yhteisessä kuvassa, ei avioliitto tule kestämään s.60.
Morsianta ei sulhanen saa nähdä morsiuspuvussa ennen kuin kirkossa s.60
Onnellinen pari tulee, jos hääpäivänä sataa, myös rikas s.61
Jos huntu menee rikki häissä, tulee morsiusparin elämään onnea s.61
Lapsionnea tuo hääyöksi tyynyn alle pantu nukke (jos halutaan poikalasta, pannaan hääyöksi kirves tai puukko sängyn alle) s.61

SKS on julkaissut Leea Virtasen teoksen Onni yksillä, kansanperinnettä ennen ja nyt, SKS:n kirjan Kilon poliisia myös selasin, se on Ulla Lipposen toimittama mainio teos, ja siinä on kerätty 1980-luvun lopussa koululaishuumoria, vitsejä, sanaleikkejä, kuvia, loruja, niitä, joita itsekin on joskus hokenut. (Pikku poika huutaa pyöräillessään "Katso äiti ajan ilman käsiä", seuraavalla kierroksella "Kaffo äiti, ajan ilman hampaita" :)

Kilon poliisi on kevein poliisi, vaikka onkin Espoosta :)

Ilona Korhonen: Työn taso riittämätön

Ilona Korhonen: Työn taso riittämätön, kertomus tyopaikkakiusaamisesta., Atena 2010 , 176 sivua

Nimi ei ole siis enne, Ilonalla on surullista kerrottavaa. Kirjan minäkertoja on Heidi, joka on markkinointi-ihminen Equal Rights järjestössä. Kaikki nimet ovat muutettuja, sillä takakannen mukaan tapahtumat nojaavat todellisuuteen. Mukava työsuhde muuttuu murheen alhoksi, irtisanoutumiseksi, työttömyydeksi ja uuden työn etsimiseen tilanteessa, jossa edellisen työsuhteen päättymisen syyt täytyy kertoa. Heidi on perheellinen, mutta perheen näkemystä ei tuoda esiin, eikä myöskään pomojen puolta.

Heidin työsuhteen taitekohta on hänen äitiyslomansa, jolloin hänen tilalleen otettu Virve ujuttautuu taloon, ja äitiysloman jälkeen Virve jatkaa töitä ja hänet nimitetään Heidin esimieheksi ja uusi arki alkaa.

Heidi on aloittanut ja ideoinut tuottavan katujäsenhankintakampanjan. Uudessa todellisuudessa, Heidin työtehtäviä otetaan pois, hänen valtuuksiaan lasketaan, Virvestä tehdään varainhankintapäällikkö ja Heidistä varainhankkija, jatkuvia selvityksiä pyydetään. Varoitukset viuhuvat, simputetaan ja hiostetaan.

Teos on päiväkirjan omainen, jossa päivämäärän alla on kirjattu työttömän arkea. Heidi on itse irtisanoutunut järjestöstä, mutta kertomuksen mukaan irtisanominen olisi varmasti tullut pian. Työttömän arjen kuvausta syyllisyyden tuntoineen, työpaikkahakemuksineen, haastatteluineen kuvataan osuvasti, takaumin esitetään ilmapiirin huonontuminen järjestössä  minusta ei niin osuvasti, ehkä tapahtumia ja nimiä on jouduttu muuttamaan liikaa.

Kirja on ankea, ehkä Ilona Korhonen ei ole arvannut, minkälaisia muita mielikuvia minulla nousi. Vaikka tarina nostaa ajatuksia työttömyydestä ja arvottomuudesta, ja työpaikkakiusaaminen on karmeaa, niin minulla nousi ajatuksia etenkin kansalaisjärjestötyön organisoinnista ja koko varainhankintatyöstä.

Luultavasti ylireagoin, mutta tässä ilmenee, että työpaikalla lähiesimiestyö ei toimi. Jokaisella työpaikalla pitäisi olla ohjeet toimintatavoista, millä käydään kehityskeskusteluja, määrätään tavoitteista, pitää olla olemassa kirjalliset ja hyväksytyt toimintaohjeet eli kenellä on oikeudet päättää hankinnoista, kuka tiedottaa ja kuka vastaa, miten ylityöt määrätään. Koska vastapuolen näkemystä ei ole, minulla tulee mieleen, että eräät alaiset tai keskijohto olivat ottaneet vallan järjestössä. Teoksessa annetaan ymmärtää, että joku toinenkin irtisanottiin, irtisanoutumisia tapahtui ja varoitukset viuhuivat. Luultavasti johdon olisi ollut syytä puuttua tilanteeseen, jos näin ilotonta oli.

Kaikkea kitinää en kuitenkaan ymmärtänyt. Työsopimuslain mukaan "työntekijä , tai tekijät ...sitoutuvat henkilökohtaisesti tekemään työtä työnantajan lukuun tämän johdon ja valvonnan alaisena palkkaa tai muuta vastiketta vastaan".Työnantajan ja työntekijän suhteet pitäisi siis olla selvät. Työntekijä on työnantajan valvonnan alla. Työsopimuslaki rajaa kyllä, miten tätä "valtaa käytetään", mitkä ovat oikeudet ja velvollisuudet, mutta perusfakta ei muutu, eli  kummalla on käskyvalta. 


Jotenkin tuntui, että faktoja oli muutettu, puhuttiin lääkärintodistusten Kela-koodien urkkimisesta. Kyse ei ole Kela-koodeista, vaan minusta ICD-koodeista, jotka ovat täysin julkista tietoa, ja listauksen voi lukea netistä, myös ne F-alkuiset (F32 ja F43). Työnantajan edustajalla on oikeus tietää sairasloman syy, jos palkallisesta sairaslomasta päätetään. Myös työasioiden salassapito on kirjattu jo lakiin, siitä ei tarvitse sopia erikseen.


Toisaalta yksittäisen työntekijän asema on heikko, jos kuvatunlainen hiostustilanne on päällä. Työsopimuslaki on hyvä pohja asioiden järjestämiseksi, mutta yksittäistä ongelmaa se ei estä. Työpaikalla on joskus kiire, että aina ei kaikissa tilanteissa voida antaa kirjallista toimenkuvaa yksittäiseen tilanteeseen. Kokonaisvastuu kiusaamisen ehkäisemisestä on minusta työnjohdolla, se ei saa antaa valtaa kiusaajille.

Toinen asia on järjestöjen katuvarainhankinta. Tässäkin ilmenee, että toimistolla on varmasti porukkaa runsaasti töissä, monia nimiä ja titteleitä luetelteltiin. Yhden henkilön palkka sotuineen on montakymmentätuhatta euroa vuodessa, ja toimiston vuokra sitoumuksineen päälle, eli kuinka paljon varainhankinnasta päätyy siihen kohteeseen, mikä on tarkoitus ja kuinka paljon jää vuokrina, maksuina, palkkoina, veroina ja sotuina Suomeen. Olen ehkä vähemmistöä, mutta minä en ole mikään kuukausilahjoittaja. Palkkani verojen jälkeen yltää nipin napin asuntolainan maksuun ja muihin pakollisiin menoihin, ei ole varaa olla kuukausilahjoittaja, minulla ei ole varaa myöskään kesämökkiin, asuntovaunuun, purjeveneeseen, ravintolailtoihin, päihteisiin eikä ulkomaan matkoihin. Yli kymmenen vuotta vanha auto on hallussani, ostan kirjatkin käytettyinä tai alesta, kuten tämänkin. Kierrän kaukaa katuvarainhankintahenkilöt, jos lahjoitan rahaa, teen sen suoraan verkkopankista pankkisiirrolla järjestön tai kampanjan tilille, esim. Punainen risti tai Kirkon ulkomaanapu. Voin myös lahjoittaa tavaraa lastensairaaloihin suoraan, kirjastoon tai neuvolaan kirjoja, se on minusta hyvä tapa auttaa. Maksan myös veroa tv-luvan, ja kuulun myös kirkkoon.

Teoksen mukaan avustusjärjestöjä on useita, koska niihin haettiin töihin. Kukaan taho ei koordinoi järjestöjä. En keskustele feissareiden kanssa, mutta olennaista olisi tietää, mikä prosentti menee järjestön omiin kuluihin. Sen he varmasti kertovatkin. On toisaalta hienoa, että joku voi toteuttaa tavoitteitaan toimimalla hyvien asioiden puolesta järjestöissä. Lahjoittajana olisin kiinnostunut, mihin lahjoitusrahat menevät siinä kohteessa ja niinkuin aiemmin totesin kuinka iso prosentti jää järjestölle Suomeen.

Kirja kerronnaltaan on aika tavanomaista ja minusta työpaikan kiemuroissa ontuvaa, johtuen, että asiaa ei ole ehkä voitu kirjoittaa aivan niin kuin se on koettu, mutta kaivamalla huomioita siitäkin löytyy. Tällaiselle kirjalle on kuitenkin tilaus, mutta pidän Kopposelan Työyhteisö sairastaa parempana, vaikka näkökulma on erilainen. Myös teosta  Tina Holmberg-Kalenius: Elämää koulukiusaamisen jälkeen pidän hyvänä teoksena.

Tittelinmuutos varainhankintapäälliköstä varainhankkijaksi on kiintoisa. Jokainen kadulla kulkeva listan kanssa tai rahakupin kanssa oleva henkilökin on varainhankkija. Lisäksi työhuoneen vaihto, työtehtävien poisto, työtehtävien riittämätön ohjaus, ja sen jälkeen suorituksesta nipottaminen ja selvitysten vaatiminen tuntui pahalta, mutta ehkä tällaiseen nipottamiseen on jollain aikaa. Avoimilla markkinoilla on helposti konkurssi edessä. Työterveyslääkäri- ja työpsykologikäynnit mainittiin. Varoituksen antaminen minua ihmetytti, kolmas varoitus oli jo meneillään, ja  minusta niiden syyt eivät olleet asiallisia eivätkä painavia, ja varoitusten antamisessa ei selvitetty minusta objektiivisesti faktoja, kuultiin kylläkin. Toisaalta teoksessa kerrottiin työsuojelupiirin todenneen epäasiallisen kohtelua olleen.

Lisäksi tutustutaan työnhakijoiden ryhmätyöhaastatteluun, tämä on minulle aivan uutta, on ilmeisesti aika rankka kokemus.

Työpaikalla pitää olla selkeät säännöt, jotka on kirjoitettu ja hyväksytty, ja niitä pitää noudattaa. Esimiehet eivät saa antaa epävirallista vastuutonta valtaa alaisilleen.. Mahdollisten delegointipäätösten pitää olla kirjallisia ja kaikkien tiedossa. Muutoksista olisi hyvä puhua etukäteen, ja pitäisi olla varaa joustaa. Työpaikkakiusaamisen varalta pitäisi olla suunnitelma. Kuten tässäkin väitettiin, niin työilmapiirin huonontamiseen riittää yhden ihmisen panos. Voi olla ihminen, jonka kanssa ei tule toimeen. Teoksen huomion mukaan hän saa usein tahtonsa läpi, koska kukaan ei halua joutua hampaisiin, pelkäävät. Tässä pitäisi vain uskaltaa uskaltaa, mutta uskaltajan pitää olla esimies, ei työtoveri.

Jos työpaikalla on ylitsepääsemättömiä ongelmia, ne voivat johtua henkilökemioistakin. Tällöin niitä pitää käsitellä. Esimiehellä pitää olla rooli niiden käsittelyssä. Monesti tilanne voi vaatia henkilöstövaihdoksia, muuten vaarana on ongelman leviäminen haittaamaan koko työyhteisöä.

Avustusjärjestöjen toiminnasta on keskusteltu. Ongelmana on järjestöilläkin se, että he ovat muiden lahjoitusten varassa. Järjestöillä on suoraa varainhankintaa, ja järjestötkin saavat erilaisia avustuksia. Huono julkisuus vaikuttaa luultavasti suhteellisen suoraan myös molempiin varainhankintamuotoihin.

Kaikenlaisista järjestöistä ja säätiöistä en mitään tiedä, mutta mahdollisimman avointa ja läpinäkyvää niiden toiminnan pitäisi olla. Myös niiden verottamista jollakin tasolla kaikesta toiminnasta kannatan, koska ne voivat olla merkittäviä toimijoita alallaan ja voivat vaikuttaa "markkinoilla", minusta verovelvollisuuden taso voisi määräytyä liikevaihdon perusteella.

Tämä meni suhteellisen kauas teoksesta, jossa tarkastellaan työpaikkakiusaamisen ohella äidin syyllisyyttä lapsesta (tai sen hoidosta), huonoa työilmapiiriä ja työpaikkakiusaamista.

Työpaikkakiusaaminen on väärin, ja se tuhoaa yhteishenkeä ja palasia mielenterveydestä, ja aiheuttaa riittämätöntä työniloa. Jokainen työpaikkakiusaaja on liikaa ja lopulta voi olla mennyttä kalua.

Toivottavasti kaikkien työviikko on alkanut iloisissa merkeissä :)

***
Kirjasin aluksi teoksen nimen väärin Työn ilo riittämätön, se olisi ollut ehkä parempi nimi.

Fjodor Dostojevski, Rikos ja rangaistus

Skannaus poisti Dosto- kohdan, mutta kirjan kannen kuva on tässä

Luin Fjodor Dostojevskin loistavan Rikos ja rangaistus kirjan Olli Kuukasjärven uutena suomennoksena (2008) ja teos on alunperin julkaistu 1866. Teoksen tässä painoksessa on 691 sivua kuudessa osassa ja jälkinäytöksessä (järkinäytös?).

Teoksen lopuksi sivuilla 691-694 on minusta hyvä Olli Kuukasjärven katsaus suomennokseen, teokseen ja siihen liittyvään. Hän nostaa Pietarin keskeiseksi ja kuvaa nykyistä Pietaria.

Rikos ja rangaistus -teoksen takakannessa kerrotaan kirjan päätapahtuma. "Päähenkilö murhaa rahapulassaan koronkiskurieukon ja sairastuu mielenjärkytyksestä". Tämä johdattaa lukijaa alkuun, mutta summat tai pantit, minkä takia teko tehdään on mitätön, ja minusta päähenkilö on sekaisin mielenjärkytyksestä, jo ensimmäisestä sivusta alkaen, siis ennen tekoa ja teon motiivi ei voi olla rahapula, niin holtitonta päähenkilön rahankäyttö on, kun hän sitä rahaa esimerkiksi äidiltään saa. Päähenkilöön ja hänen aiempaan toimintaansa saadaan teoksessa lisävalaistusta, osat kolme ja viisi ovat teon motiivin kannalta ratkaisevat. Luvussa yksi kuvailu on päähenkilön mielentilan osalta etevää, ja tuo mieleen Dostojevskin Kellariloukun.

Ensin lyhyt katsaus keskeisistä henkilöistä, varo mahdollisia juonipaljastuksia, mutta en kirjaa mitään lopputulemaa, mutta tässä juoni, henkilöt ja teema lukupäiväkirjanomaisesti.

Rodion Romanovitš Raskolnikov (käytän ajoittain lyhennettä RRR) Rikos ja rangaistus teoksen päähenkilö, rahaton, ja ”omituinen” ylioppilas, joka lopetti opiskelunsa rahapulaan, ja on vain yksikseen huoneessaan.

Pulheria Aleksandrovna Raskolnikova RRR:n huolehtiva äiti, joka on 43-vuotias, jolla on myös lapsi  Avdotja "Dunja" Romanovna Raskolnikova,  siis Raskolnikovin sisar, joka on luvattu 45-vuotiiaalle hovineuvos Pjotr Petrovitš Lužinille, jotta äiti saisi rahoitettua RRR:n opinnot Pietarissa. Veli vastustaa naimakauppaa. Pjotr vaikuttaa narsistilta, vaatii naiselta täyttä ihailua, ja peilailee omahyväisyydessään. Luzinilla on kommuuneihin hurahtanut kasvattikin Andrei Semjonovitš Lebezjatnikov..(Raskolnikov saattaa myös olla narsisti, mutta kaverilla on vielä pahemmin piuhat poikki, joskin yli-ihmiset luultavasti ovat myös narsisteja).

Dmitri Prokofitš Razumihin (oikeasti Vrazumihin), ylioppilas, RRR:n ”ystävä”, Raskolnikov on eristäytynyt ja pitää itseään muita parempana, joten ei hänellä ole ystäviä. Razumihin auttaa RRR:ää, ja on minusta reipas, joskaan ei aivan raitis kunnon kaveri. Zosimov  on lääkäri, joka on Razumihinin ystävä ja auttaa myös RRR:n tolpilleen, ainakin fyysisesti. Razumihin on ihastunut Avdotjaan.

Arkadi Ivanovitš Svidrigailov, Avdotja oli hänen tykönään kotiopettajattarena, ja hän lähenteli tätä, sittemmin Marfa-vaimonsa kuoltua "hyvä varainen vapaa leskimies", jonka menneisyydestä löytyy rutkasti skandaaleja, kiinnostunut edelleen Avdotjasta. Asuu Sonjan naapurissa ollessaan Pietarissa ja harrastaa salakuuntelua ja esittää teorioitaan päähenkilölle toisesta "harrastuksestaan", joka on naiset, nuoret naiset. 

Semjon Zaharytš Marmeladov, juopporetku, jonka RRR tapaa juomassa. Varaton leski ja viraton nimineuvos. Henkilö on tärkeä tyttärensä Sofia (Sonja) Semjonovna Marmeladovan vuoksi, jonka on pakko myydä itseään Pietarin kaduilla, sillä Katerina Ivanovna Marmeladova, leski, joka on avioitunut kolmen lapsensa kanssa juopporetku Marmeladovin kanssa, hakkaa lapsiaan, ja kaltoinkohtelee miehensä tytärtä, ja ajaa kadulle. Kuten myöhemmin todetaan Katerina Ivanovna on "säälittävä, puolihullu, ja keuhkotautinen"

Aljona Ivanovna rahanlainaaja ja panttari. RRR:n rikoksen kohde. Lizaveta Ivanovna  Aljonan sisar, joka saapuu rikospaikalle, ja joutuu maksamaan siitä. Lizaveta saa maistaa siskonsa luuvitosta, ja on toisen päähän potkitun Sonjan ystävä, molemmat ovat uskovaisia.

Porfiri Petrovitš Aljona Ivanovan murhaa tutkiva poliisi, tutkintotuomari, joka rauhallisena grillaa kärsimätöntä ja tasapainotonta Raskolnikovia. Psykologinen asetelma on minusta hieno, lue itse Porfirin ja Raskolnikovin jatkuvat psykologiset ottelut, jossa Porfiri manipuloi Raskolnikovia tunnustamaan.

Siinä päähenkilöt ja tarinan alkuasetelma.

Jokainen voi pohtia, mitkä henkilöt ovat "hyviä" ja mitkä "pahoja". Razumihin varmasti rankataan hyviin ja Sonja sekä Lizaveta. Mutta onko Aljona (Lizavetan sisko), joka lainaa rahaa, onko hän paha, eikö hän ole systeemin luoma henkilö, elää omassa ekologisessa lokerossaan. Marmeladov on minusta heikko ja antaa manipulaattori Katerina Ivanovnan heittää Sonjan kadulle tienaamaan, ja ei tartu niihin haasteisiin kuin pitäisi. Katerina Ivanovnan todellista valheellista toimintaa kuvataan eräässä muistotilaisuudessa, jonka kuvauksessa on myös huvittavia piirteitä. Luzin myös on paha, sillä hän yrittää hyötyä toisen hädänalaisesta tilasta, kuten Svidrigailovkin. Toisaalta eikö aina hierarkiassa ole niin, että jotkut ovat niskan päällä.

Itsensä myyminen on myös romaanissa tärkeä aihe jopa teema, sillä Sonja myy itsestään jotain, mutta myös avioliittojen kautta Svidrigailov on saanut 70 000 ruplan velkansa kuitattua, myös Avdotjaa yritetään myydä parempien toimeentulonäkymien puolesta. Sonjan myymistä tarkastellaan jopa "teoria-tasolla" (tytöllä on oikeus ... se on hänen resurssinsa), toisaalla RRR pohtii Sonjan tulevaisuutta, jotka ovat hänen mukaansa itsemurha, hullujenhuone tai rappio, ja josta kolmatta vaihtoehtoa hän ei halua. RRR miettii, kuinka Sonjan sydän on voinut säilyä hyveellisenä.

Raskolnikovin tarinaa syvennetään ja pohjustetaan, ensimmäisessä osassa tapahtuu vain rikos, pohjustus tapahtuu toisen osan jälkeen. Ilmenee, että Raskolnikov on opiskellut lakia, ja kirjoittanut tieteelliseen aikakausikirjaan rikoksesta ja sen tekemisen motiivista. Tämän tiedon jälkeen alkuasetelma muuttaa kovasti muotoaan. Tähän artikkeliin palataan monesti. Teoksen kolmannen osan viides luku, jossa käsitellään laajasti rikosta, sen tekemistä, "yli-ihmisiä”, kuten Napoleonia, on erittäin valaiseva ja kannattaa lukea tarkasti. Jos jollakin postauksen lukijoista on harhakuvitelmia Napoleonista, kannattaa tutustua historiaan, herra esiintyy myös  Tolstoin Sota ja Rauha postauksessa. Napoleon oli diktaattori, jonka toiminnan seurauksena koko manner kärsi. Raskolnikovin artikkelissa, josta vain puhutaan, yritetään todistaa että korkeammalla ihmisryhmällä on oikeus tappaa. Tätä asiaa puidaan sivuilla 326-327, ja fantasioidaan ihmisten jakautuvan ”tavallisiin” ja ”poikkeuksellisiin”

Jokkeilu alkaa: ”Tässä on minusta teoksen kova ydin, jonka sanoma on tätä kirjoitettaessa yhä ajankohtaisempi. Nykyään kuukausittain joutuu lukemaan tragedioista, joissa joku asettautuu väärin muiden yläpuolelle ja ottaa oikeuden omiin asekäsiin. Tietenkin kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Tasa-arvo toteutuu ainakin niin, että jokainen syntyy ja kuolee. Päivän selvää on, että jokainen on tasa-arvoinen, ja arvokas, yhtä arvokas. Liputan itse tavisten puolesta. Huipputiedemiehet ovat myös taviksia, heillä on vain joku erityiskyky, jota he voivat käyttää ihmiskunnan hyväksi, ja toteuttaa itseään, mutta se ei oikeuta mihinkään ylimääräiseen, kuin saada toteuttaa itseään. Hirmutekojen tekijöille ei pidä antaa  lainkaan palstatilaa.Eikä heidän nimiään tule kirjoittaa ylös. Tämä rikoksen oikeutus ja tasa-arvo ovat minusta keskeisiä teemoja, ehkä tunnustus tai katuminenkin voi olla teema. Jokkeilu loppui. 

Toisaalla Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus -kirjan henkilöt pohtivat rikoksen olevan protesti yhteiskuntajärjestystä vastaan, ja että yhteiskunnassa olevan liiaksikin vankiloita, tutkintotuomareita ja pakkotyöleirejä. Jokainen ymmärtää, että on oltava pelisäännöt, ja laillinen järjestelmä puuttua niiden rikkomiseen. Vankilan kasvattava vaikutus voi olla joskus kyseenalainen, mutta on olemassa pelotevaikutus, estovaikutus ja eristämistehtävä.  

Raskolnikovin artikkelin kuvittelen olevan jonkun näköinen manifesti. RRR:ää  kuvataan myös hyväksi, on pelastanut ihmisiä tulipalosta. Mutta onko se tehty vain pätemisen vuoksi? Olisiko nykyäänkin parempi, että tällaisten rikollisten nimiä tai ei ainakaan kuvia julkaistaisi medioissa.

Hiljaisuudella sammutettaisiin kiihkoa. Raskolnikovin ulkonäköä kuvataan miellyttäväksi: ” Oikein komea mies ihastuttavine tummine silmineen .. keskikokoa pidempi, hoikka ja ryhdikäs”. Toisaalla hänet kuvataan ylimieliseksi ja sulkeutuneeksi ja huulillaan ”väreili ivallinen hymy”. Muita kuvaavat adjektiivit säälittävä, puolihullu, keuhkotautinen, ja riisitautinen, kalpea, ne eivät erityisesti imartele. Kuten Razumihin toteaa kerran Raskolnikoville ”otan syliini, käärin rullalle ja kannan kainalossani kotiin lukkojen taa”, näin hänelle (RRR:lle) olisi totisesti pitänyt tehdä, ympäristön ihmiset toteavat monesti hänen olevan "omituisen näköinen". Tekoaan Raskolnikov puolustelee vielä loppusuorilla ”tahdoin vain uskaltaa”, ”itsenihän minä tapoin” , rajan ylittämisestä puhutaan: hyvin säälittävää!!! Minusta tämä kirja on loistava oikein ymmärrettynä, tässä on Raskolnikovin mielenvikaisuus kuvattu hyvin, viime metreille asti kytkennät vaan eivät toimi, kaveri uneksii seppelöimisestä (s.650).  Teot olivat täysin brutaaleja, Raskolnikov oli täysin kuutamolla alusta loppuun, hänessä ei ollut mitään erityistä. Hän ei kuulu hyviin.

Pidin lukemastani, Rikos ja rangaistus on klassikko. Pokkariversio on minusta hieman liian paksu 689 sivun mitallaan, lisäksi on kääntäjä Olli Kuukasjärven neljän sivun mittaiset jälkisanat, joista pidin niin kuin käännöksestäkin, vertailukohtaa minulla ei ole, enkä osaa lukea alkukieltä. Kuukasjärvi nostaa Pietarin kurjat kujat ja Pietarin miljöön erääksi keskeiseksi asiaksi. Pietarissa toimitaankin Heinätorin läheisyydessä, Jusupovin puutarhassa, kesäpuistossa, Mars-kentällä, Vasilin saarella, Iisakin kirkon tienoilla ja Nevan varrella. Teos on köyhälistön kuvaus. Asunnot ovat sisältä tunkkaisia, ja rappukäytävissä löyhkää ja ilmassa on käryä. 

Raskolnikovin rahankäyttö on minusta alusta alkaen ja loppuun saakka täysin järjetöntä. Hän heittää kolikkoja veteen rahapulassaan, antaa äidiltä saamansa 25 ruplaa hautajaisiin, ei hae kirjoituspalkkiota. Raha-asiaa lopetetaan käsittelemästä jossakin vaiheessa, ja vaikka Raskolnikovilla ei ole rahaa palvelu pelaa, kaveri makaa huoneessaan mistään maksamatta, ja ruokaa tuodaan ja lääkärihoito pelaa. Raskolnikovilla on kaikesta huolimatta otsaa kysyä Sonjalta, että pystytkö säästämään ja teetkö ”töitä” joka päivä. Kaveri, joka itse on tekemättä mitään, ja täysin äitinsä armonpalojen armoilla. Hänen mottonsakin on, että kurjuus on synti, ei köyhyys. Minusta köyhyys ajaa kurjuuteen. Kirjassa jopa kopeekoilla on merkitys, ja 25 ruplaa on iso raha, samoin kuin 3000 ruplaa. Teoksessa puhutaan rahan ja obligaatioiden väärentämisestä, mutta asiaan ei syvennytä. Myös panttilainaajien koroista puhutaan, mainintoja on 5%:sta ja 7%:sta, ja panttia vastaan annetaan neljäsosa arvosta. Kustannusalasta liketoimintana myös puhutaan, uskonnollisuus on tärkeä, avustamisesta puhutaan, sanotaan sen olevan väärin, myös nationalismi ja nihilismi näyttäytyvät..

Teoksessa on eri-ikäisiä henkilöitä. Marmeladov leskeytyi, kun Sonja oli 14-vuotias, teoksen tapahtuma-aikaan Sonja on 18-vuotias. Sonjan äitipuoli Katerina Ivanovna oli mainitaan 30 vuotiaaksi, Lizaveta mainitaan 35-vuotiaaksi, Zosimov noin 27-vuotiaaksi (miksi ”noin”), Raskolnikovin äiti Pulveria oli 43-vuotias. Teoksessa esiintyy sivuhenkilöinä Klopstock, ja  Kapernaumov nimiset henkilöt.

***

Puhuttaessa eräissä kohdin teosta käytetään termejä piru hänet periköön, hitto vieköön, piru periköön, ja piru sen tietää, tässä kohtaa minulla tuli mieleen juuri lukemani Mihail Bulgakovin Saatana saapuuMoskovaan, jossa myös samoja termejä käytetään.

Hapottavaksi lopuksi maininta Suomesta sivulta 490. Katerina Ivanovna selittää isänsä olleen everstin, ”kun taas Amalia Ivanovnan isä (mikäli hänellä yleensä oli isää ollenkaan) oli varmasti joku Pietarin suomalainen, joka kaupusteli maitoa, …”
***
Tässä 1968 kirjan kansi. Kirjan on suomentanut J.A Hollo, ja on Wsoy:n taskukirjojen satoa. Kannessa RRR:n pää ja ylhäällä nainen, lienee Sonja.Hyvä kansi, jossa RRR:n pääkopan kummallisuus korostuu, uudessa kannessa on lähinnä synkkää katumiljöötä, ei huono kansi sekään, mutta erilainen. Kirjailijan etunimi on Fedor. Fedor Dostojevski: Rikos ja rangaistus.

Teoksen alku Olli Kuukasjärven mukaan
Mahdottoman helteisenä päivänä heinäkuun alussa, illansuussa, poistui eräs nuori mies pienestä huoneestaan, jonka hän oli vuokrannut S:n kadulta ja lähti hitaasti, kuin epäröiden, kävelemään K:n sillalle päin. Hän vältti onnekkaasti tapaamasta vuokraemäntäänsä rappukäytävässä. Hänen kopperonsa  .... ja loppu  -mutta tämä kertomuksemme on nyt lopussa.

J.A Hollon kääntämänä, Hollon sanasta kammio pidän erityisesti
Tavattoman helteisenä päivänä heinäkuun alussa ,iltapuolella, lähti eräs nuori mies syrjäkadun varrelta vuokraamastaan pienestä huoneesta ja alkoi astella verkalleen kuin epäröiden  K-n sillalle päin. Hän oli onnellisesti välttynyt kohtaamasta emäntäänsä portaissa. Hänen pieni kammionsa  .... ja loppu  -mutta tämä kertomuksemme on nyt lopussa.

Eli lopun Kuukasjärvi ja Hollo ovat suomentaneet samoin.

***
Yle TV 1  esitteli tämän kirjan  laatuohjelmassa 10 kirjaa rikoksesta sunnuntaina 9.6.2013 klo 20. Kirjaa avasivat Timo Harakka ja Anna Kortelainen ja erikoisvieras on Tuomari Nurmio.

Tuomari Nurmio oli lukenut kirjan kolmesti: teini-iässä, myöhemmin ja hiljakkoin. Nurmio on kuuluisa muusikko, ja myös oikeustieteen kandidaatti. Hän oli sisäistänyt hienosti kirjan.
Kirjan teemoja voisi keskustelun perusteella olla
*Tuomari Nurmio näke teoksessa nuoruuden ehdottomuutta ja on pohtinut RRR:n syyntakeisuutta, minäkin pidin kaveria mielenvikaisena, joku diagnoosi kaverilla olisi ollut,  jos hän olisi mennyt tutkittavaksi, ja keskustelussa taidettiin mainita, että "se on seonnut".
RRR on siis nuori depressiivinen lakitieteen opiskelija, Kortelainen painotti, että poika on erossa äidistään, hän syrjäytyy, ja jota yritetään toki auttaa.
*Nurmio korostaa muitakin teemoja kuten uskonnollisuutta, ja klassista rakkaustarinaa.
*Kortelainen korostaa Sonjan marttyyri-pyhimys näkökulmaa, eikä tartu Harakan hyväntahtoinen huora -nimitykseen, joka minustakin kuullostaa kornilta, mutta tarkemmin ajateltuna ehkä siinä on jotakin, Sonja on huora ja hän on hyväntahtoinen, mutta kuten Kortelainen toteaa, mikään ei tartu Sonjaan.
*Kiinnostavin detalji oli se, että Aki Kaurismäki olisi ehdottanut Nurmiolle roolia, mutta tämä oli nuiva elokuvakäsikirjoituksen motiiviin, joka olisi ollut osin kosto. Kirjassahan ei ole mitään järjellistä motiivia, vaan tässä RRR:n ajatusmaailmassa porukka jaetaan kahteen leiriin, jossa toinen on ylempänä, ja jota itsekin olen pohtinut.
*Esittelyosiossa avataan Fjodor Dostojevskin henkilöä, näitä asioita kannattaa laajentaa omaan lukioesseeseen. Fjodor Dostojevski syntyi vuonna 1821 ja kuoli vuonna 1881. Fjodor kävi sotilasakatemiassa jonkin näköisen "insinöörilinjan", mutta oli mukana "kumouksellisessa toiminnassa" tuomittiin kuolemaan, mutta päätyi Siperiaan neljäksi vuodeksi ja armeijaan kuudeksi vuodeksi, ja Dostojevski tutki paljon Raamattua. Myös hänen mahdolliseen peliongelmaan vihjattiin. Rikos ja rangaistus olisi ilmestynyt alkuun jatkokertomuksena se ilmestyi romaanina vuonna 1866, sitä hän kirjoitti surussa ja rahapulassa.