Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan, WSOY 2016, sivumäärä 392. Turun kaupungin kirjaston jokerikirja.

"Kertomatta jääneet tarinat päättyvät onnettomimmin" on teoksen ensimmäisen luvun opetus. Riku Korhosen teos Emme usko enää pahaan kertoo tarinan, joka hajautuu sairaskertomuksiksi, jotka kaikki päättyvät onnettomasti. Kerronta sisältää eri henkilöiden näkökulmia eri aikatasoissa. Psykologisesta näkökulmasta kaikki aikuiset henkilöt ovat minusta joko omituisia, tärähtäneitä tai mielisairaita. Siitä huolimatta tämä on mielenkiintoinen romaani alkuun, mutta lopun huumehörhöjen marssitus estradille katkoo kiinnostavia juonilankoja, jotka pystytään harsimaan miltei onnelliseksi lopuksi.

Aika ja miljöö
Tragedia tapahtuu elokuussa 2009 Turussa, taustalla mainitaan alkava sikainfluenssaepidemia. Päähenkilöiden nuoruutta tarkastellaan 1990-luvun alussa. Tapahtumapaikkoja on useita: Turun Kuuvuori, Ispoinen, Katariinanlaakso, Varissuo sekä Kakskerta. Tunnen Turkua kohtalaisen hyvin ja olen tarkastellut kirjan miljöötä TÄÄLLÄ.

Henkilöt
Päähenkilö on kauppatieteiden ikuinen ylioppilas ja  paintball-yrittäjä Eero Viitanen. Eero on turkulainen ja opiskeli laskentatoimea Turun kauppakorkeakoulussa, kunnes opiskelut vaihtuivat yrittäjän arkeen.

Eeron ystävä Lari opiskeli sentään loppututkinnon.  Lari kärsii pakkomielteistä ja näyistä. Eero oli opiskeluaikana naisten mies, joka pörräsi kukasta kukkaan tarkoituksena "saada mahdollisimman paljon pillua mahdollisimman vähällä vaivalla". (motto löytyy sivulta 86). Lari ei lakanoita heiluta, hän on "huolestumisen Paavo Nurmi". Larin äiti on jättänyt perheen, kun Lari asui vielä kotona, Larin isältä (43 v) oli lähtenyt vaimo, työ ja talo. (s.79).

Eero on varsin tavallinen kauppatieteilijämies, käynyt armeijan, kotiutunut alikersanttina, ja ollut vaihto-oppilaana USA:ssa, Lari on sen sijaan käynyt Aurajoen urheilulukion. Lari ei vaikuta urheilijalta, ja laskentatoimi vaihtui taloussosiologiaan.


Eero on naimisissa Ainon kanssa. Aino Annala asui Markonsa kanssa Tuurintiellä, kunnes saman rappukäytävän narsistinen Eero ilmestyy kuvioihin. Aino on ylioppilas ja lähihoitaja. Uusiopari Eero ja Aino avioituu maistraatissa ja saa kaksostytöt Viljan ja Emmin, jotka ovat syksyllä 2009 aloittamassa koulunsa.

Larilla on -Larin myöhemmin jättänyt- tyttöystävä Eeva, joka jää sivurooliin, mutta hänkin on kummallinen persoona. Loppuvaiheessa kirjaan pölähtää kuvioihin kolme huumehörhöilijää, ja muutama muu vinksahtanut vesseli.

Juoni lyhyesti, ei sisällä kuvausta loppuvaiheen lukemattomia juonenkäänteistä
"Elokuussa Eero pyysi apua avioliittonsa pelastamiseen" ystävältään Larilta, Eeron vaimo aiotaan kaapata ja myöhemmin kaapataankin, juoni on jo siinä vaiheessa umpisolmussa, kuten Eeron mielestä hänen avioliittonsakin. Motiivi kaappaukseen lienee 'miehinen kunnia'. Kummallista kyllä Eero ei ole aktiivinen eikä aloitteellinen makuukammarissa, Aino sen sijaan riutuu "puutteessa". Eikö Eero saisikaan Ainolta "pillua pienellä vaivalla" (kuten kirjan termistöstä voi päätellä)? Vaikka Aino haluaisi irtiottoa arjesta, tämä minusta ei saisi säpinää, eikä elähdyttäisi Eeroa. Kirja ei minusta ole looginen luotaus, vaan tapahtuu minusta 'hullujen maailmassa', kuvaten oivasti kaheleita päähenkilöitään.

Minun on vaikea eläytyä keski-ikäistyviin omakotieläviin, opuksessa olevia kvasiongelmia en ole koskaan ymmärtänyt. Ainon yksi suurimmista ongelmista on, että omenapuita ei muistettu leikata keväällä, vaikka minusta Ainon hoitajan työ on raskaudessaan uuvuttava tekijä. Vaikka kirjassa kaappaus esitellään heti alussa, niin se suoritetaan vasta puolen välin jälkeen, eikä kaikki mene niin kuin erinomainen Eero sen on miettinyt. Asetelmasta on lypsetty monta maidon heraa ja kyllä Riku Korhonen on kynäillyt sangen yllättäviä käänteitä kaappaukseen. Hyvä Riku!

Ajatuksia ja arviointia
Olen aina ihmetellyt yhä yleistyvää hyvin toimeentulevan omakotieläjän jatkuvaa valitusta ja vinkumista, tai oikeastaan kummastelen yleensä moien ihmisten sielunelämää ja itkemistä näennäisongelmien vuoksi. En tosin itsekään velkaisessa ahtaassa rivitalossa asuvana ole sen parempi. Toisaalta olen liian konservatiivinen arvioimaan tätä sekoilua. Minusta lasten vanhempien ensisijainen tehtävä on kasvattaa ja elättää jälkikasvunsa. Lapsilla on oikeus odottaa aikuisia vanhempia, kotikasvatus organisoidaan minusta helpoiten saman katon alla, sovussa jonkin näköisessä liitossa, jonka olisi hyvä perustua rakkauteen, kiintymykseen, elämän kunnioitukseen ja rehellisyyteen. Avioliitto on juridisena ankkurina hyvä sekä erotilanteessa että toisen kuollessa. Elatus olisi hyvä saada työstä, joka tuo mielekkyyttä elämään ja on vastapainoa parisuhteelle ja perhe-elämälle. Asuntolainaa kannattaa ottaa alle perheen maksukyvyn, sillä se luo joustoa kukkaroon ja suhteeseen. Jos perhe-elämältä liikenee aikaa, olisi hyvä vielä harrastaa jotain. Ymmärrän, että tätä omaa yllä olevaa ajatustani vastustetaan, pidetään rajoittavan latteana ja hyvin vanhanaikaisena sekä kamalan kankeana. Nykyään ihmiset tahtovat toteuttaa itseään, ja yhteiskunnan pitää ylläpitää ilmaisia palveluja kaikille myös rikkaille ja vielä  velkarahalla.

Teoksen luvussa 11 on hyviä pistoja keskiluokkaiseen keski-ikäistyneen elämään. "Kaikkivoipaisen energian  katoaminen oli korvattu  osteopatialla, nukahtamislääkkeillä ja arjen piiruntarkalla aikatauluttamisella". s. 117.Luvun loppuosassa sivulla 119 päästään 1970-luvun alkuvuosien ikäluokan keski-ikäistymiseen: "Moni tiesi miksi Korinttolaiskirjeessä sanotaan rakkauden olevan pitkämielinen. Sen on oltava, koska vie niin jumalattoman kauan saada seuraava polvi ulos ovesta.  .... Intohimon tasaannuttua aikuisuuden paloturvalliseksi induktioliesihehkuksi sovittelukyvystä tuli yhdyntäalttiutta arvostetumpi suhdetaito. ....  ... pariterapiahuone tuli jollekin tutummaksi kuin vieressä nukkuvan toiveet".

Minusta lasten päivittäinen kuskaus eri harrastuksiin, ja kaikenlainen tiukka aikataulutus on  yksi parisuhdetta kuormittava tekijä. Keskiluokan elämä on minusta hyvinkin tyhjänpäiväistä, tyhjää ja kuluttavaa. Riku Korhonen kertoo myös huumeongelman syyn, eli kaikki ihmiset eivät pysty taistelemaan rajattomassa maailmassa houkutuksia vastaan. Viranomaisilta on riistetty minusta keinot estää käyttö, ja jopa kokeilu sekä levitys (testejä ei saa tehdä kuin poliisi, huumekoiria ei saa viedä "väkijoukkoihin", kotietsintöjä on rajoitettu jne), tietyt yksilöt (ja heidän lähipiirinsä)  maksavat tämän vapauden koko hinnan.

Riku Korhosen romaani Emme enää usko pahaan on minusta lajissaan loistava teos, jonka luki  nopeasti loppuun, ja juoni oli hyvinkin jännittävä. Ihminen on minusta hyvä, mutta myös paha, ja minusta ihmisen teot johtavat usein pahan kasvuun, vaikka tekojen tarkoituksena olisi tuottaa onnellisuutta ja hyvää vähintään itselle.

****
Riku Korhonen (s. 1972 Turussa) on palkittu kirjailija, jonka esikoisteoksesta Kahden ja yhden yön tarinoista olen blogannut nuivasti  NÄIN.