lauantai 20. syyskuuta 2014

Mo Yan: Seitsemän elämääni



Mo Yan: Seitsemän elämääni Otava 2013, Shengsi pilao 2006, suomentanut Riina Vuokko . Sivumäärä 730, kirja on viisiosainen.

Seitsemän elämääni kertoo suurtilallisen Ximen Naon sielunvaelluksesta eri eläinhahmoihin ja lopulta takaisin ihmiseksi. Yhtä paljon tai enemmän kirja kertoo Ximenin kylän tapahtumista ja muutoksesta, joka alkoi vuonna 1948, jolloin Mao pääsi valtaan. Kiinan Kansantasavalata perustettiin virallisesti 1.10. 1949. Kirjassa Ximenin kylän kautta koetaan Kiinan historian isot muutokset kansantasavaltaan siirtyminen, suuri harppaus, nälkävuodet, kulttuurivallankumous, Maon kuolema ja Dengin aika sekä ripeä talouskasvu. Maon nimi mainitaan lukuisia kertoja, Deng Xiǎopíng vain kerran. Tarina jatkuu aina vuoteen 2000 saakka, tavallaan kerronta muistuttaa suomalaista klassikkoa Täällä Pohjantähden alla. Mo Yanin Seitsemän elämääni -kirja ei ole historiateos, eikä realismia kuten Linnan trilogia vaan välistä asiat menevät yliluonnolliseksi ja aikuisten saduksi, joka kiihtyy ja tummuu vuosituhannen lähestyessä. Kerronta on alkuvaiheessa osittain ironista mutta minusta hyväntahtoista kritiikkiä maailman menosta. Ihmiset lopulta ovat samanlaisia, järjestelmät ovat joskus oikeasti tai näennäisesti erilaisia.
Kirjan kerronnassa on paljon yllätyksiä ja vaihtelevuutta. Koska Ximen on ensin aasi, sitten sonni ja sika, näkökulma on maan tasalla. Koska sielunvaellus päätyy ihmiseen on tarinaan kertomassa myös ihmisiä.

Henkilöistä, osista ja juonesta
Kirjan alussa on kattava henkilölista, jossa on henkilön nimi, asema sekä mitä tapahtuu henkilölle. Tämä on hyvin hyödyllinen ja helpotta lukemista.
Romaanin ensimmäisessä osassa Aasin koettelemukset Ximen Nao teloitaan siis Kiinassa vuonna 1948 ja mies joutuu Manalaan, mutta kidutuksen jälkeen pääsee takaisin ja Ximen Nao syntyy aasintammasta uutenavuotena 1950. Ximen Naolla on ollut vaimo Bai. Liitto on ollut lapseton, mutta Ximen Naolla on ollut kaksi jalkavaimoa Bai Yingchun, joka on synnyttänyt Ximen Naolle pojan Ximen Jinlongin ja tyttären Ximen Baofengin. Toinen jalkavaimo on kaunis Wu Qiuxiang. Ximen Nao muistelee teloitusta edeltänyttä elämäänsä. Hän pitää itseään syyttömänä sankarina ja hyväntahtoisena henkilönä, kuten muutkin kirjan kertojat ja eläinhahmot (ovat Ximenin reinkarnaatioita). Kuitenkin Ximenillä oli paljon omaisuutta myös kätkössä, vaimo ja kaksi jalkavaimoa. Ximenillä oli paljon palvelijoita ja vaikutusvaltaa. Ximen havaitsee mykkänä mutta ymmärtävänä aasina, että valta on vaihtunut, hänen renkinsä Lan Lian on naimisissa toisen jalkavaimonsa Yingchunin kanssa ja on ottanut Ximenin lapset omikseen. Ximen Nao on tämän yksityisen talonpojan viriili ja kaikkivoipa aasi. Kylässä punaiset ovat vallassa. Toinen jalkavaimo Qiuxiang avioitui rengin kanssa ja toinen tyrkympi ja kipakampi teloittajan Huang Tongin kanssa. Ximen Nao on harmistunut kylän uudesta komennosta. Kuitenkin elämä jatkuu, aasin taival päättyy siihen vuonna 1959, nälänhädän aikana se syödään.

Ensimmäisessä osassa kuten muissakin osissa aasi on varsin kaikkivoipa ja kaikkitietävä toimija. Se tappelee susien kanssa, on viriili ja saattaa järjestellä asioita. Seuraava reinkarnaatio sonnina kävelee jopa kahdella jalalla, sikana Ximen osaa kiivetä puuhun ja tarkkaila ihmisiä sekä seurata tv-lähetyksiä. Samaa pätee koirahahmoon. Koirat pitävät kokouksia ja varastelevat olutta ja makkaraa. Apina-hahmoa tarkastellaan varsin vähän, mutta kuten muutkin hahmot se hyökkäilee eräiden sen mielestä huonojen ihmisten kimppuun.

Kirjan yksi sankareista on entinen renki, nyt itsenäinen talonpoika Lan Lian. Vaikka kommuuneja tulee, Lan Lian pysyy itsenäisenä ja itsepäisenä. Kirjan mukaan Mao ei vaatinut kaiken kollektivisointia, vaan se perustui vapaaehtoisuuteen, johon yhteisö tosin kirjan mukaan jopa nyrkeillä avitti. Lan pitää tästä itsenäisyydestään kiinni. Lanin mieltä yritetään muuttaa ja vaikka muu osa perheestä liittyykin, hän jää itsenäiseksi. Tilanne muuttuu Maon kuoleman jälkeen. Lan Lian ei myöskään muutu suurmaanomistajaksi, eikä keinottele vaan on konservatiivisuuden ja itsenäisyyden perikuva.

Ximen syntyy uudestaan 1.10.1964 sonniksi romaanin toisessa osassa Sonnin voima. Lan Lian ostaa sonnin markkinoilta ja näkee silmistä, että se on hänen lempiaasinsa. Sonni ja Lan viljelevät yhä pienempää aluettaan. Sonnivaihetta kestää koko kulttuurivallankumouksen ajan. Kulttuurivallankumouksen aikana asetelmat muuttuvat, useat kylän silmäätekevät menettävät valtansa, uusia ihmisiä nousee vallankahvaan, niin myös Ximenin poika Jinlong. Jinlongin kautta koetaan kulttuurivallankumous. Jinlong on varsin voimakas hahmo. Hän saavuttaa poliittista valtaa ja painostaa kasvatti-isäänsä liittymään kommuuniin, turhaan. Jinlong elää 1980- ja 1990-luvulla taloudellisen nousun, mutta joutuu eräisiin vaikeuksiin. Lan Lian saa Yingchunin kanssa lapsen Lan Jiefangin. Jiefang on kirjan toinen kertoja yhdessä Ximeninin eri hahmojen kanssa. Jiefangin kautta tarkastellaan puolueaktiivin uraa. Ximenin toinen jalkavaimo Qiuxiang synnyttää kaksoset Huzhun ja Hezuon. Velipuolet Jinlong ja Jiefang ovat rakastuneita kauniiseen ja pitkähiuksiseen Huzhuun. Vuonna 1976 vietetään tuplahäät, jossa Jinlong nai Huzhun ja Jiefang Hezuon. Jiefang elää rakkaudettomassa liitossa. Jiefangin hahmon kautta tarkastellaan avioeron tai sen yrittämisen  vaikutusta polittiiseen uraan. Jinlongin kautta nähdään vaurastuminen ja nuorten äveriäs asema 1990-luvun alussa.
Sonnina pusketaan kulttuurivallankumokseen ja nähdään punakuohunta. Sonnikin siirtyy kommuunille, ja Lan vetää auraa itse, Lanin asenteessa on samaa kuin Väinö Linnan Akseli Koskelassa. Kun muut maalavat punavärillä aprikoosipuita ja kiljuvat punaoopperaa, hän kyntää itse auraa vetäen. Sonnin taival päättyy julman Jinlongin ruokintaan ja lopulta Jinlong polttaa sonnin (poika ja isä!).
Romaanin kolmas osa Ilakoiva sika on minusta hauskin. Manalan ruhtinas lupaa Ximenin seuraavan hahmon isällä olevan audin ja äidillä bemarin mutta Ximen syntyy Huzhun ja Jinlongin pikku possuksi, jolle oma tytär Baofeng antaa hoitoa. Ximen-sika ei ole kovinkaan ilakoiva vaan varsin älykäs, ylimielinen ja sikamainen  -todellinen porsas. Sikaa tulee hoitamaan oma vaimo Ximen Bai, hän tunnistaa sian ihmiseksi. Ilakointia tapahtuu kerronnassa. Ximenin kylään perustetaan mallisikala siitoskäyttöön. Ximen on ykköskarju, mutta joutuu taistelemaan vallasta sika Diao Kolmosta vastaan. Moni yhteenotto on kuvattu varsin sikamaisesti ja hauskasti. Ximen on todella sikamainen ja murjoo Diao Kolmosta, joka on ollut ennen reinkarmatiotaan sotapäällikkö. Yksilöimättä voi todeta, että varsin porsasmaiset keinot ovat käytössä. Siitosasioistakin käydään läpi, muissakin romaanin osissa Mo Yan kertoilee alapään asioista varsin paljon. Kylässä järjestetään seminaareja. Siat parturoidaan ja pulerataan, maalataan täyteen iskulauseita, ja sikoja verrataan pommeihin imperialisteja vastaan. Tarkoituksena on lopulta syödä sianlihaa, mutta tämä sikala on siittola. Sian hoito joutuu kriisiin Maon  kuoltua ja Ximen karkaa kylästä ja toimii villisikojen johtajana. On sikasotia, ja lopulta Ximen-sika lähtee laumasta ja pelastaa heikoista jäistä kylän leikkiviä lapsia. Sikaepisodiin Mo Yan on linkittänyt kuoharitarinan. Kylän kuohitsija poistaa eläimiltä kiveksiä ja syö ne. Ximen-sika taistelee kuoharin kanssa ja havaitsee tämän synnynnäiseksi eunukiksi.

Kolmannen osan lopussa kerronta alkaa muuttua kummalliseksi. Toisaalta ajatkin ovat muuttuneet. Kirjassa jopa Quomindangin entiset upseerit ovat vapautettu. Yhteisöllisyydestä siirrytään yksityisyyteen. Ximen kuolee sikana ja syntyy koiraksi. Romaanin neljännessä osassa Koiran luonto Ximen pääsee Lan Jiefangin koiraksi. Lan Jiefang ei rakasta vaimoaan, ja lapsi Lai Kaifang saa koiran. Tässä osassa koirilla on paremmat aineelliset olosuhteet kuin alussa ihmisillä. Siirrytään yltäkylläiseen yhdeksänkymmentäluvun kaupunkikotiin. Jinlong on menestyvä yritysjohtaja, Jiefangilla on poliittista nostetta. Suhteet ovat politiikassa tärkeitä. Jiefang alkaa suhteen nuoren  Pang  Chunmiaon kanssa. Sitä paheksutaan, ja Liefang joutuu paheksunnan, halveksunnan ja väkivallankin kohteeksi. Jiefang on velipuolensa Jie Longin kanssa yrittänyt tehdä Ximenin kylästä Kulttuurivallankumous-museoaluetta, jossa olisi hotelleja ja palveluja sekä golfkenttä. Lapsilla on omat hienot koulut ja yksityinen mammona on tärkeää.

Loppuosa kirjasta on monien hahmojen kohdalla alamäkeä ja onnettomuutta. Kirjan kerronnan luonne vaihtelee monin osin. Se on monipuolista, mutta ankeaa. Itse olisin pitänyt parempana lopettaa tarina joko vuoteen 1976 tai 1980-luvulle tai edes 1990-luvulle. Lopputarina on osin sadistista satuilua.

Kerronta
Mo Yanin kerronta on siis hyvin vaihtelevaa ja taitavaa. Hän vaihtaa näkökulmaa hyvin ja on uskottava. Melko varhaisessa vaiheessa romaaniin kerronnan viitteet Mo Yaniin alkavat ärsyttää. Niitä on nimittäin jatkuvasti ja liikaa. Mo Yan on yksi kirjan hahmoista, hän syntyy kirjassa vuonna 1954. Häntä mollataan milloin mistäkin. Lisäksi kirjassa on lukuisia viitteitä hänen teoksiin ja lainauksia niistä. Luultavasti kirjoja ei ole eikä niin ollen lainauksiakaan. Onko tällainen nöyristely, mollaus ja toisaalta omat lainailut ollut tietoinen tapa lieventää tai voimistaa sanomaa? Vai onko se vain tyylikeino? Minulle tulee kirjasta käsitys, että kaikesta aineellisista puutteistaan huolimatta maalaisidylli on se, johon Mo Yan romanttisesti katsoo. Myös kulttuurikuohunnan kuvaus on kaihoisaa, sen sijaan elintason nousu on johtanut yhteisön pirstaloitumisen ja lopulta kaikille hahmoille käy joko huonosti tai hyvin huonosti. Jokainen on oman onnensa tai onnettomuutensa puuseppä

Mo Yanilla on voimakkaita yhteyksiä myös muiden mestarien teokseen hän viittaa nobelisti Solohoviin teokseen  Hiljaa virtaa Don tai peräti ottaa lainauksia. Lisäksi hahmojen kohtalo muistuttaa nobelisti Pasternakin teosta  tohtori Zivago, aiemmin viittasin jo Pentikulman näkökulmasta Suomen historiaa tarkastelevaan Linnan mestariteokseen. Tuntuu, että jokaisen kansakunnan täytyy etsiä linjansa ja käydä karkelonsa. Lisäksi Mo Yan viittaa Tolstoin Anna Kareniinaan. Mo Yanin teos on kuitenkin omanlaisensa, joka ei mitenkään nojaa näihin merkkipaaluihin

Päätelmiä ja ajatuksia
Loppujen lopuksi tiedän kiinalaisesta menosta varsin vähän. Olen lukenut Petri Sarasteen kirjan Laowai kiinalaista menoa, mistä saa käsityksen, että kiinalaiset ovat sangen paljon useissa asioissa kuin suomalaiset (ja kaikki ihmiset), mutta systeemi ja järjestelmä eroavat kovinkin paljon. Kannattaa muistaa, että kiinalaiset ovat monien keksintöjen takana ja kiinan kieli on yksi vanhimpia kieliä samoin kuin kirjalliset lähteet. Olen lukenut vastaavalta ajalta tai lähinnä 1960 - ja 1970-luvulta kertovan kirjan Liang Hengin ja Judith Shapiron teoksen Kiinalainen nuoruus, molemmat asuvat luultavasti nykyisin poissa Kiinasta, mutta kertovat Kulttuurivallankumouksen ajasta. Tätä teosta lukiessa helposti saa käsityksen, että taloudellinen nousu on ollut ripeää ja elintaso on noussut varsin nopeasti. Paljon puhutaan cadillaceista, audeista ja bemareista.
Puhuttaessa 1990-luvun alusta mainitaan lapsen pelaavan käsikonsolilla Tetristä. Suomessa Game Boyt yleistyivät vasta myöhemmin, tuli Game Boy Color, DS ja Ds-lite. Ihmettelen, oliko suhteellisen tavallisen henkilön lapsella varaa Game Boyhin ja pelasiko hän todella sillä vain Tetristä. Ensimmäinen Game Boy lanseerattin jo tai vasta vuonna 1989 ja siihen luultavasti sai Tetriksen, tämä minusta kuvaa varsin korkeaa elintasoa. Pelin sai luultavasti vain japaniksi tai englanniksi.
Yleltä tuli dokumentti 2010-luvun Kiinasta, missä kurilla ja terapiaalla peliaddiktoituneita poikia vierotettiin tietokonepeleistä paikassa, mikä oli armeijamainen hoitola. Pojat ja ilmeisesti jokunen tyttö saivat terapiaa, työtä ja uudelleen kasvatusta. Esim WOW:a oli pelattu nettikahviloissa, hoitoon ei menty vapaaehtoisesti. Vanhemmille tilanne ei ollut helppo, kun lapset kaiken lisäksi eivät totelleet heitä ja olivat hyvinkin aggressiivisia.

Erheitä tai virheitä
Uusi vuosi Kiinassa alkaa tammikuun lopulla tai helmikuun alussa, ei tammikuun ensimmäinen päivä, kuten käännöksen eräästä kohdasta saattaa saada käsityksen.
Mo Yan kertoo Sika-osiossa tuplahäistä, jotka järjestetään vuonna 1976 ja samalla kertomalla sika tietää tv:stä, että Sergei Bubka on ylittänyt seiväshypyssä 615. Sergei Bubkan ylitys tapahtui vasta vuonna 1985, Sergei Bubka on syntynyt vasta 4.12.1963.

Lopuksi
Mo Yanin Seitsemän elämääni  -romaani osoittaa, miten kerronnan tasoja vaihdellen voidaan saada mosaiikkimainen kuva historiasta. Jälleensyntymisen pyörän mukaan Ximen tarpoo maallista taivaltaan osoittaen, että kärsimystä on, mutta kaikki on lopulta suhteellista. Lupaavasti alkanut romaani lässähti lukukokemuksenani osien edetessä. Myös hahmojen vyörytys vei tehoa kerronnalta. Suosittelen kuitenkin teosta nobelistien ystäville.

*****
Mo Yan (s.1955) oikealta nimeltään Guan Moye sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 2012. Kulttuurivallankumouksen vuonna Mo Yan on käynyt vain 11-vuotiaaksi koulua (lähde teoksen sisäkansi). Hänen minusta huonommasta Viinamaa -kirjasta olen blogannut näin.

12 kommenttia:

  1. Alussa kun Jokke kerroit tästä kirjasta (jota olen hypistellyt jopa kirjakaupassa), kiinnostukseni heräsi valtavasti, mutta kiinnostus hieman lässähti lukiessani eteenpäin. Ehkäpä joskus kirjastosta lainaan, jos tulee himo paksuun romaaniin, mutta itselleni tätä tuskin tulen ostamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjan alku on minusta todella hyvä ja paikoin hyvin hauska, joka irvii politiikan retoriikkaa. Mitä edemmäs päästään, sitä enemmän alkoi tökkiä, kirjan loppu oli varsin ankea.

      Poista
  2. Olet kyllä tarkka lukija. Minä tunnen itseni huithapeliksi. Mutta siksipä kiva lukea näitä lukukokemuksiasi kun saa erilaisia näkökulmia. Minullakin kiinnostus kirjaan nousi alkutekstistä. Katsotaan tulenko koskaan tätä lukemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)

      Kun lukee 730 sivua, ehtii ajatella kaikkea kirjaan liittyvää :)

      Poista
  3. Minä nautin tästä kirjasta, varsinkin sika-osuudesta, enkä edes yrittänyt ymmärtää kaikkea. Tosin on totta tuo, mitä sanot, että loppua kohti kirja muuttuu aika ankeaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sika-osuus oli tosiaan virtuoosimainen.

      Poista
  4. Minä viihdyin, hurjaa mielikuvitusta ja vähän historiaakin, ja hauskasti esitettynä. Julmetun pitkä tarina on ja vaati kärsivällisyyttä paikoitellen, mutta sain sinniteltyä, eikä harmita. Nytkin hymyilytti juttuasi lukiessa. Omanlaistaan, kiinalaista huumoria!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, minusta lopussa tämä sirkus ja apina -touhu meni minusta ehkä överiksi, mutta sika-jutuille nauroin ääneen. Diao pikkukolmosta todella sorrettiin.

      Poista
  5. Tämä kiinnostaa nyt kovasti. Pidän tuolta suunnalta tulevasta kirjallisuudesta, joten kirjalista kasvaa vaan... Kiitos! :)

    VastaaPoista
  6. Hyviä huomioita kirjasta. Itsekin tämän luin jokuaika sitten. En hoksannu nuita virheitä, mutta nyt kun niistä kirjoitit niin tosiaan näinhän olikin. Muistaakseni pidin kirjasta, tosin en ihan varauksetta. Taisi olla hetkittäin hieman sekava. Itse pidin tuosta reinkarnaatio-ideasta, josta saa varsin koomisia kuvioita aikaiseksi. Muistaakseni Huovinenkin on joskus leikitellyt tällä uudellensyntymis teemalla jossain novellissa. Jep.. aivan kelpo kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huovisen juttu on ainakin teoksessa Rasvamaksa, viimeisiä juttuja muistaakseni.

      Mo Yan oli saanut tästä reinkarnaatio jutusta paljon irti. Ximenin heittäminen oman rengin rengiksi mykkänä oli kyllä oivallusta, toistelen kuin papukaija, mutta sika-episodi oli kyllä hauskinta, mitä olen pitkään aikaan lukenut, enkä le nobel-kirjan ääressä ennen juurikaan nauranut.

      Poista