Ilkka Remes: Itäveri

Ilkka Remes: Itäveri, WSOY 2002, sivumäärä  465.

Ilkka Remeksen Itäveri on minusta kiinnostava päähenkilö Juri Aleksi Juho Nortamon henkilökohtaisen tarinan takia. Juhon äiti on Suomen ulkoministeri Sinikka Nortamo, kovapintainen vasemmistopolitikko. Juhon isä on taistolaiskommunisti Martti Nortamo, joka jouduttuaan auto-onnettomuuteen Juhon kanssa tunnustaa, että Juho olisi adoptoitu. Juholle tieto on shokki, hän on 30-vuotias huippukokki, joka raataa ravintola Veronan keittiössä, kun omistaja Konsta Valli paistattelee Juhon aikaansaamassa valokeilassa. Alussa tapahtuu myös kermakakutus happoreseptillä, tekijänä on anti-Attac -aktiivi ja Juhon entinen opiskelukaveri. Juho on ottanut etäisyyttä vanhempiensa äärivasemmistolaisuuteen osallistumalla anti-attac -toimintaan, mutta näin hapokasta Juhon touhu ei sentään ole ollut eikä ole.

Juho vanhemmat ovat koittaneet koulia Juhosta itsensä kaltaista vasemmistolle solidaarista kansalaista, Juho on ollut venäläisessä koulussa, ja sitten lukiossa, ja myös opiskellut Helsingin yliopistossa  kansantaloustiedettä. Ollaan asuttu DDR:ssä ja matkusteltu Neuvostoliittoon, Juho on syntynyt 1970-luvun alussa. Juhon on 1990-luvulla käynyt mummonsa kanssa Viipurissa.

Juho säntää 'isänsä' vihjeestä "entiseen DDR:ään", josta saa tietää oikean isänsä nimen Maksim Perakh, liikemies, joka ei pelaa kopeekoilla, vaan öljyllä. Juhon isä on siis venäläinen. Kun Juhon Heli-siippa jakaa pyrstöään Konstalle eli Juhon pomolle, on Juhon helppo katkaista kahleensa kaikkeen vanhaan ja selvittää juurensa. Juho matkaa Moskovaan, kaupunkiin missä on vanhempiensa kanssa monesti neuvostoaikana käynyt. Siellä hän tuntee mukavan avioparin Olgan ja Viktorin, ja heidän tyttärestään, vaikeuksia kokeneesta Verasta kasvaa tarinassa Juholle morsianehdokas.

Kun on Ilkka Remeksen trilleristä kysymys, juuri Juho on kaiken toiminnan neuvokas ja eettinen keskipiste, ja koko Kaukasuksen konflikti, öljyputkineen ja supervaltakytkentöineen lennähtää tunnistettujen ja tunnustettujen geenien takia Juhon syliin vaarallisena ja vaikeasti purettavana tikittävänä ammuksena.  Selviääkö Juho tästä. pysyykö Vera matkassa?

Ilkka Remeksen trillereistä ei käänteitä ja panoksia puutu. Remes osaa kirjoittaa kiinnostavasti, ja faktat lienevät oikein, mutta tapahtumia on minusta kärjistetty. Vaikka Kaukasuksellakin touhutaan, niin Juhon silmin seurataan Moskovan muutosta, ja Viipurin asemaa, Juhon mummo on lähtenyt kaupungista evakkoon. Kirjan päätös on haikea, ja vielä kerran palataan Juhon juurille ja totuuden äärelle.

Ilkka Remes viittaa venäläisiin klassikoihin. Hyvä huomio on Rikoksen ja ja rangaistuksen päähenkilöstä Rodion Raskolnikovista "miehen joka murhasi koronkiskurieukon ja joutui odotustensa vastaisesti omantunnon piinaamaksi eikä muuttunutkaan yli-ihmiseksi" s.143.

Ilkka Remeksen Itäveri on kelpo trilleri, joka ammentaa voimansa Kaukasuksen öljystä, konflikteista, ja vaietuista salaisuuksista. Kansikuvakin on hieno.

****

Ilkka Remes (s.1962) on Suomen myydyimpiä kirjailijoita.

Antti Korvesta kertovat kirjat ovat:

Ikiyö (2003)

Hiroshiman portti (2004)

Nimessä ja veressä (2005)

6/12 (2006)

Isku ytimeen (2009)

Aaro Korpi -sarjan bloggaus

Piraatit (WSOY 2003)

Musta kobra (2004)

Pimeän pyöveli (2005)

Kirottu koodi (2006)

Hermes (2007)

Draculan ratsu (2008)

Operaatio Solaris (2009)

Riskiraja (2010)

Nämä kaikki olen joskus lukenut lukuun ottamatta Musta Kobraa.

Seuraavista Remes-kirjoista olen myös blogannut
Pääkallokehrääjä
Karjalan lunnaat
Omertan liitto
Horna ja Jäätyvä helvetti

Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi

Ilmari Kianto: Ryysyrannan Jooseppi, 1924, Otava 1965, sivumäärä 318.

Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi kertoo kurjuudesta Kainuussa. Jooseppi Kenkkunen asuu Ryysyrannan pirtissä. Pirtissä asuvat myös kuusi lasta, vaimo Kaisa-Reeta, ja tämän äiti Retriikka. Koska kyse on Kiannon romaanista, kaiken kuvaus on ankeaa, köyhillä on kauheaa ja rikkaita ja sivistyneitä irvitään. Joosepin lahoamispisteessaä olevassa tuvassa asuu myös kuusituhatta russakkaa, joita Jooseppi ei litistä. Kaisa-Reetalla on elinkautinen kurjuutta, köyhyyttä, ja lapsilauma sitoo hänet kotiin, toisaalta  Kaisa-Reetalla ei ole edes hametta eikä paitaa.

Köyhyys on vallitseva olotila. Jooseppi vihaa ja kadehtii herroja, mutta varmasti haluaisi olla itsekin herra. Jooseppi on saamaton. Hän on nostanut kunnalta ennakkoa halkourakasta, mutta halkoja ei ole eikä enää rahaakaan. Hän yrittää hakea lisää ennakkoa, mutta saa vain perheen tarvitsemia jauhoja. Jooseppi on sangen yksinkertainen, hän ihmettelee, miksei rikkailla porvareilla ole paljoa sikiöitä.

Kylillä Jooseppi tapaa Riepuniemen Matin, jolla on viinaa. Jooseppi  hiihtää rekineen ja koirineen kotiin, ja alkaa viinankeittoon vanhimman poikansa Aapelin kanssa. Anoppi Retriikka toimii viinan maistajana (kuvassa),

Teoksen on kuvittanut hienon mustavalkoisesti Toivo-Pentti Pakkala (tässä osa kuvasta ja sekin skannattu ja pienennetty).

Viina on kelvollista. Jooseppi tekee halkoja muutaman päivän, mutta lähtee viinoineen kylille, häntä sanotaan hilpeäksi korvenveikoksi ja Petkelniemen haisunäädäksi.

Halkometsällä Joosepilta sujuu taas muutamia päiviä, mutta sitten taas on käytävä viinantekoon. Velipoika Konsta tulee käymään ja jää kupittelemaan viinaa. Kopsua ottaa taloissa uusi nimismies Carolus Koskelin, ja myös Ryysyrannassa. Pontikkaillan päätteeksi Jooseppi nukkuu humalaansa ja näkee unta Lex Kenkkusesta, kieltolain purkamisesta, eletäänhän Kansalaissodan jälkimaininkeja ja keskellä kieltolakia. Känniunen aikana Ryysyrannan poikiva lehmä kuolee ja "lehmä - poikiva lehmä - sepä kirotun korven ainoa valonsäde, elon side ..."

Teoksessa kuvataan Suojeluskunnan iltamia, missä juhlivat tienoon rikkaat ja ruotsalaiset, ja on siellä Jooseppikin, mutta käväisee myös Työväentalolla, Siellä häntä agitoidaan, ja käsketään pitää suu kiinni, ja annetaan tuhat markkaa, ja aamulla tulee toimintaohjeet. Kirjan tyyliin Jooseppi näkee neuvostovenäläisen unen, ja lopussa Ryysyranta palaa. Jooseppi antaa rahat pois ja ilmoittaa, että suu pysyy kiinni, mutta hän ei lähde mukaan. Raha-agentti sihisee "Perkeleh lahdargädyr".

Jooseppi sai kunnalta uuden lehmän Rinsessan, joka on ollut huonolla hoidolla, ja lopulta kuolee puroon. Jooseppi kauppaa lehmän lihoja ja pontikkaa kasarmille, joutuu pidätetyksi ja oikeuteen asti. Lopulta hänet tuomitaan "ehdonalaiseen vapauteen". Tämä on ainoita iloja, koska Kaisa-Reeta on saanut vajavaisen lapsen, joka kuolee kesällä, Aapeli lyö kirveellä polveensa, myrsky hajottaa rakennelmia. Kuluu kaksi vuotta, ja lapsi luku on kasvanut kahdella, ja yksi on vatsassa, kun halla vie viljan. Jooseppi lähtee paperipuusavottaan, ja jää kaatamansa petäjän alle, kuolintoreissaan hän näkee unen, missä pääsee taivaaseen, missä listataan hänen syntinsä.

Joosepin elämä ei ole hääppöistä. Hän kuitenkin on aktiivinen hiihtoretkillään ja pontikankeitossaan. Maanviljelys ja metsätyöt kiinnostavat vähemmän. Torppa on sekainen, likainen ja hutera. "Ei edes asuntonsa ainoata ovea korjaa, ei lattiaansa yhtä palkin pätkää saa, vaikka sankka metsä ihan on päälle kaatumassa - se on Suomen kansaa se!".  s.111. Ainoa toimi, missä Jooseppi on tarkka, on maaviinan keittäminen, hän käskee poikansakin pestä kätensä.

Ilmari Kianto taitaa kurjuuden kuvaamisen, mutta minusta Ilmari Kianto ei kuvaa riittävästi Kaisa-Reetan kurjuutta. Kaisa-Reetalla ei ole hametta ei paitaa, eikä Jooseppi tietenkään  tue kasvatustyössä, Jooseppi ei kunnosta kotia, ja ramppaa Amantan luona, joskin tappelemassa. Kaisa-Reetan lapsiluku kasvaa, lopulta Kaisa-Reeta jää yksin. Kiannon tyylinä on, että lopulta kaikki vain kurjistuu, eikä lukukokemus ole miellyttävä. En sitä paitsi ymmärrä, mitä Kianto haluaa lopulta sanoa. Jos Kainuussa oleminen on niin kauheaa, niin miksi siellä sitten asutaan. Köyhälistö on kuvattu huonossa valossa, mutta myös kaikki muutkin, hieman parempi väki, ja virkamiehet. Toisaalta Kiannon kurjuuskirjoja lukiessa ei tule kaipuuta menneeseen, tämä on ollut viheliäistä aikaa.

Ilmari Kiannon kertoo murteisesti  Ryysyrannan Joosepin korven kyynelistä, ja miten köyhyys kurittaa Kainuun kansaa. Köyhän kohtalo on kuolema!
*****
Ilmari Kianto (1874 – 1970) on kuulu suomalainen kirjailija, joka vaihtoi sukunimensä 1906, aiempi sukunimi oli Calamnius.

Punaisesta viivasta Kiannon toisesta kuuluisasta kertomuksesta bloggaus täällä.

Irvine Welsh: Trainspotting

Irvine Welsh: Trainspotting 1993, suomentanut Sauli Santikko, Otava-Seven, sivumäärä 384.

Irvine Welshin kulttikirja Trainspotting on kuvottavuudessaan lopulta kiehtova kirja. Kirja koostuu eri jaksoista, jotka kertovat edinburghilaisista nuorista miehistä, jotka ovat jalkapallosta pitäviä juoppoja narkkareita, työvieroksuvia yhteiskunnan varoilla eläviä luusereita ja pikkurikollisia. Bloggauksessa on käytetty kirjan termejä, osia sanoja on sensuroitu (vi??u, pi??u, kysymysmerkki on ensimmäisessä t ja jälkimmäisessä l)

Trainspottingissa hahmoja on paljon. Päähenkilö kaman koukussa oleva Mark Renton, Rentonin paras ystävä on Simon Williamson eli Sick Boy. Keskiössä ovat myös päähänpotkittava Spud eli Daniel Murphy, psykopaattinen hakkaaja Begbie, kamakauppias abbedissa eli Johnny Swan, jalkapalloilijan urasta haaveillut Second Prize sekä hiv-positiivinen Tommy.

Kirja alkaa Sick Boyn vieroitusoireilla: "Sick Boy tihkui hikeä, se tärisi hillittömästi".  Pojat haluavat mennä kamakauppias Abbedissan luo. "Mun on pakko päästä meneen". Taksiin nousemisessakin on ongelma; "Mitä vi??ua sä sälli yrität? Vedä käteen. Me oltiin ekoja". Pojat ovat kovien aineiden koukussa, asian kuvaus on kuvottavaa, ja muutenkin nuorten herrojen toikkarointi on pelkää aineen kanssa pokkurointia, riidanhaastoa, jatkuvaa vi??uilua, kiroilua. Herrojen toimintakyky kestää tankkauksen jälkeen jonkin aikaa. Muita ihmisiä kutsutaan mulkuiksi, runkkareiksi, vi??upäiksi, ja muilla ei kovin mairittelevilla nimillä. Naisiakaan ei arvosteta: paikalla on edustettuna pi??uja kaikista roduista, ihonväreistä, uskonnoista ja  kansallisuksista. s 38 ja "Vi??u se on hyvännäköinen panopuu". Sick Boy ja Renton vetävät kerrankin kamaa asunnossa, jossa on Lesleyn pieni lapsi, joka on hengetön "se makas vetelänä ku mollamaija jonkun lapsen lelulaatikon pohjalla." Poliisia ei kutsuta, koska kamaa vedetään.Renton yrittää itse katkaista kaman vetoa, mutta on pian anelemassa ainetta, eikä löydy kuin suppoa, jonka kaveri menettää paskahädän yllättäessä. Kaveri koukkii supponsa, ja kamanveto kaikissa muodoissa jatkuu. Paskaa ja yrjöä lentää myöhemminkin, ja Renton panee vessassa hautajaisissa raskaana olevaa veljensä leskeä. Voi tuntua rivolta ja on rivoa sekä irvokasta, mutta on kuitenkin koskettavaa  tässä vinksahtaneessa maailmassa, mitä kuvataan.

Muiden ihmisten aliarviointikin on sangen tasa-arvoista, edes  englantilaisiakaan ei ylettömästi arvostella: "Ei englantilaisia voi syyttää siitä et Skotlanti on niiden siirtomaa, ne on vaan runkkareita". Taidekaan ei sytytä: "Kyseessä on epäilemättä finnivaivaisten, hentoäänisten runkkareiden esittämä teatterikappale... ss. 38-39.

Kirjassa on seitsemän osaa, ja kertojat ja tilanteet vaihtuvat. Kun Renton ja Sick Boy hakevat töitä (viranomaiset lienevät edellyttäneet), Renton on valehdellut käyneensä Heroits schoolin, joka on Edinbourghin mainekas opinahjo, perustettu vuonna 1659. Renton on saamassa työpaikan, mutta pääsee eroon siitä avautumalla henkilökohtaisesta heroiiniongelmastaan. Onko tässä sanaleikki, Renton on nimittäin koukussa h-alkuiseen päihteeseen, jonka äänneasu on miltei heroit. Renton on jopa aloittanut opiskelut Aberdeenin yliopistossa, mutta se on jäänyt. Renton tavataan vielä alaikäisen viekoittelemana, oikeuden edessä vastaamassa kirjavarkaudesta, Renton huijaa brittiviranomaisia nostamalla viidessä eri paikassa työttömyyskorvausta. Rentonin taustaa tuodaan esiin, hänen pikkuveljensä Davie on ollut  pahasti vammainen, ja Renton on ollut kiusaamisen kohde, kunnes pikkuveli on viety sairaalahoitoon, ja myöhemmin kuollut, Rentonin isoveli on pestautunut armeijaan ja hänkin kuolee Pohjois-Irlannissa tienvarsipommiin. Rentonin isä on Rentonin mielestä mulkku, protestantti ja Glaskowsta. Isä kerronnan perusteella  on minustakin mulkku ja runkkari, ei sen perusteella mistä on kotoisin  ja että on protestantti (kuten itsekin olen), vaan siksi, miten käyttäytyy.

Kieli kannattelee kerrontaa, ja suomentaja Sauli Santikko on onnistunut kääntämisessä  hyvin. Kirja pursuaa paskaa, oksennusta, ja kaikkia muita ihmisen eritteitä. Lisäksi eritteiden ja neulojen kautta leviää salakavala hiv. Ihmisiä hakataan ja puukotetaan. Begbiellä, joka on kirjan hulluin sekopää, on nainen ja lapsiakin, vaikka pettää näitä, Spud on sen sijaan herkkä ja heikko, ja on siksi pahiten huumeiden orja ja joutuu vankilaan. Sick Boy on naisten mieleen.

Kirja kertoo lopulta Rentonin irrottautumisesta Leithin ympyröistä.

Irvine Welshin kirjojen ytimessä on aina raha tai sen huijaaminen,  Welshin Sick Boysta kertova Porno päättyy myös suureen välistä vetoon, ensin huijataan, ja vielä joku vetää välistä ja lähtee yksin rahojen kanssa. Yllättäen tässä kirjassa "vahvin" on Renton, joka on päässyt (välillä) irti aineista, lähtee lopullisesti mannermaalle ja aikoo selvitä.
*****

Irvine Welsh (s. 27.9.1958) on Edinburghissa Leithissä syntynyt kirjailija. Leith on Edinburghin pohjoisessa osassa 'rannikolla'.

Edinburghista on kaksi jalkapallojoukkuetta, Hibernian eli Hibs, joka on katolisten ja kaupungin itäisten osien kannattama joukkue. Hibsien paikallisvastustaja on 'protestanttien' Hearts. Hibsit ovat olleet kauden 2016 - 2017 toisella sarjatasolla, mutta muuten ne ovat olleet Skotlannin liigassa, jota hallitsee Glaskow'n seurat, lähivuosina Celtic ja aiemmin Rangers, jolla oli vaikeuksia, mutta pelaa valioliigassa uudestaan. Dundee on ollut välillä parilla joukkueella skottien valioliigassa Mixu Paatelainen yritti pitää Dundee Unitedia 2015 -2016 liigassa, mutta Mixu tuli liian myöhään ja sai muistaakseni potkut. Dundee United on perustettu Hibsien jälkeen ja enemmän "katolinen joukkue", Mixu valmensi Hibernian FC:tä eli Hibsejä kaudella 2008 - 2009 ja pelasi siellä 1998 - 2003, Dundee Unitedissa hän pelasi kausina 1987 - 1992. Mixu on edustanut Skotlannissa myös seuroja Aberdeen, St Johnston, St Mirren, sekä Cowdenbeath. 

Trainpottingin mukaan muuten kaikki ovat mulkkuja, myös kirjoja lukevat: "Kirjat on tehty vi??u fiksuille mulkuille, jotta ne osaa näyttää kuin lukeneita  ne on." s. 135.

Poplaarin Pekka on blogannut aiheesta erittäin asiantuntevasti  TÄÄLLÄ.
Katri on blogannut tästä 2012 NÄIN.

Tähän on tullut elokuvallinen jatko-osa, joka varmaankin vesittää koko ykkösosan loppuratkaisun eli Renton palaa. Rentonia näyttelee "uusi Obi-wan" eli skotti Ewan McGregor, vanha Obi-Wan oli sir Alec Guiness, joka oli englantilainen.

Roope Lipasti ja Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö, suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille

Roope Lipasti ja Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö, suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille, 2017, sivumäärä 150.

Elovena-tyttö, suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille on vuoden 2017 Kirjan ja ruusun päivän julkaisu.

Teoksessa on jatkuvajuoninen tarina taloyhtiöön muuttavasta ulkomaalaisesta. Kertojan naapuri Riikonen on luonut asiasta omassa päässään uhkakuvia ja ennakkoluuloja, joita levittää muillekin. Riikonen on rasittava, ja valitettavasti taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja.

Uusi asukas on Jussuf, jolla on tekojalka, jalan tyngässä on Elovena-tyttö tatuointi. Jussuf on toimittaja, hän tulee Lontoosta. Vuonna 2005 hän on ollut räjähdyksessä ja menettänyt jalkansa, onnettomuuspaikalla, on ollut suomalainen nainen Marja, johon hän haluaisi saada yhteyden. Hän on Elovena tytön kaltainen, ja sitä lähdetään etsimään päähenkilö Pekan kanssa....

Matkan tarkoitukset ovat hieman toisenlaiset, ja näissä ilmaiskirjoissa on monta perustelematonta juonenkäännettä. Päättömästi lähdetään marraskuussa posottamaan pohjoiseen ja kolaroidaan parkkipaikalla, osallistutaan naisten hirvipeijaisiin ja saunotaan ja mökkeillään. Sekä Yussuf ja Riikonen tutustuvat sairaalaan. Marjakin löytyy ja eronneelle Pekallekin löytyy oma rakas.

Kirjassa on tarinan lisäksi Karoliina Korhosen kuvia ja Roope Lipasti "tietoiskuja" Suomesta, ja näitä on miltei kolmekymmentä, ja ne minusta ovat paras osa kirjaa, kepeitä, mutta hyvin osuvia suomalaisuuden kuvaajia, kuten, yksin yrittämisestä, ahkeruudesta, sisukkuudesta, säännöistä, lomakkeista, jonottamisesta*, huolestumisesta, meidän tasa-arvostamme, äitiyspakkauksestamme ja kekseliäisyydestämme, mutta niiden huonohkosta myymisestä.

Sivulla 108 on kiteytetty hyvin: "Suomi on yksi maailman vauraimmista maista, joskin vauraus on hankittu pitkälti velaksi, ja vaikka velkaantumista paheksutaan laajasti, asialle ei varsinaisesti ole tehty mitään."

Lipastin tekstin ja Korhosen kuvien ääressä viihtyi.

Kirjan ja ruusun päivän kirjoina ovat olleet
2016: Ronja Salmi, Jami Nurminen: Onks noloo?
2015: Kari Hotakainen Kantaja
2014: Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito
2013: Jari Tervon Jarrusukka
2012: Tuomas Kyrön Miniä

Ilmaiskirjan saa ostamalla kirjoja 15 eurolla. Tätä ei onneksi saa arvostelukappaleena.

Syön kaurapuuroa aamuisin, mutta tällä hetkellä kodissamme on Raision Nalle-hiutaleita, ei Elovena-pakettia, jonka vaalea tyttö on kirjan esikuva ja myös Raisio-konsernin tuotemerkki.

Sivulla 27 mainitaan Juha Miedon sadasosan häviö, se tapahtui siis 15 km:n matkalla ei 50 km:n matkalla kuten Pekka kertoo. Miedon aika Lake Placidin olympiakisoissa oli 41.57.64.

*Jonottamisesta on oma "tietoiskunsa", mutta myös juonessa. Pekka ja Yussuf  jonottavat kodinkoneliikkeeseen. Tilanne ei minusta kuvaa mitenkään todellista tilannetta. Jos kannettavia saisi 100 "pilkkahintaan", jono muodostuu jo edellisenä iltana, eikä jonon kärkipäässä ole aina herrasmiehiä. Tai he eivät ole koko aikaa jonossa. Olen itse ollut jonottamassa eräitä kertoja ja lähipiiristä on ollut myös. En viitsi tähän kirjata havaintojani jonotuksesta, mutta siellä ei voi olla lapsia (kuten kirjassa), sen verran sattuu ja tapahtuu, varsinkin yöllä. Myös aamuyön odotuksissa yritetään etuilla  ym ym. Myöskään kukaan ei anna pesukonerahoja ventovieraille, kuten kirjassa "kerrotaan".

Hannu Rajaniemi: Kausaalienkeli

Hannu Rajaniemi: Kausaalienkeli, The Causal Angel 2014, suomentanut Antti Autio, 2014 Gummerus, sivumäärä 423.

Hannu Rajaniemen  Kausaalienkeli päättää Kvanttivaras-trilogian tyylillä. Se antaa vastauksia avoimiin kysymyksiin, mutta herättää luonnollisesti uusia. Mestarivaras Jean le Flambeur on päässyt pakenemaan tuhotusta maasta sobornost-perustaja Matjek Chenin 'nuoruuden gogol' mukanaan. Edellisen osan Fraktaaliruhtinaan lopussa oortilaissoturi Mieli katosi, hänen laululla synnyttämä älykäs avaruusalus Perhonen on tuhoutunut.

Kausaalienkeli -teoksen rakenne on entinen, vuoroin seurataan Varkaan taivallusta ulommas kohti Saturnusta, ja vuoroin Mielen tarinaa. Välinäytöksissä vallanhimoinen sobornostnarttu Josephine Pellegrini juonii muita sobornosttoimijoita vastaan. Kaikki tämä on kuorrutettu nopeilla juonen käänteillä, kvanttitermeillä ja avaruustaisteluin.

Juoni
Mestarivaras Jean le Flambeur haluaa löytää Mielen, samalla hänen pitää säilyä hengissä Sobornostin sisällissodassa, ja Zokujen tuhoretkistä. Matka taittuu Vaatekaappi-aluksessa yhdessä Sobonost-perustaja Matjek Chenin aidon nuoruuden gogolin kanssa.

Oortilainen soturitar Mieli etsii alustaan Perhosta ja tapaa mieleisensä zokun Zindan, joka vie hänet valtapelizokujen luo Saturnukseen. Mieli saa monia suruviestejä, Perhonen on tuhoutunut ja Sydän oli vain Pellegrinin kätyri ja Zinda on häntä varten tehty tyttözoku.

Kausaalienkeli on paikoin lohduton teos, kun pommit tuhoavat planeetat yksi toisensa jälkeen. Mestarivarkaan pahin vastus lopulta on hänen oma kieroutunut gogolinsa Kuningaspettäjä, joka on kaksintaisteluissa ja peleissä voittamaton..

Mestarivaras ja Mieli tekevät kirjan päättövaiheissa omat yksilölliset ratkaisunsa. Mustilla aukoilla varustettujen pommien räjähdellessä ja kaiken tuhoutuessa myös kausaalisuus katoaa, mutta lauluilla voi luoda tyhjyyteen rinnakkaisuniversumeja. Trilogia päättyy missä alkaakin, dilemmavankilassa!

Edellinen kuvaa jollakin lailla juonta, vaikka kerronta on höystetty jatkuvilla peleillä, tarinoilla, hämäyksillä, hahmojen kopioilla, eri-ikäisillä gogoleilla ja yllättävillä käännekohdilla.

Kirjalliset viitteet
Kausalienkelissä on edelleen  paljon viitteitä.

Mestarivarkaan esikuvana on Maurice Leblancin herrasmiesvaras Arsene Lupin, Mestarivaras hakee zokuilta aluksensa Leblancin. Kausaalienkelissä päähenkilö lukee Leblancin Arsene Lupin teosta Kristallitulppa.

Gogolit viittaavat enää vain nimeltään Nikolai Gogolin teokseen Kuolleet sielut. Gogolit ovat kopioita, mutta niitä pystyy myös hallitsemaan, paitsi tietenkään ei aina! Eri aikaisten gogolien ongelma on kuin Gerard Kleinin teoksessa on Sodan valtiaat. Siinäkin päähenkilö Corson näkee oman "hahmonsa" eri aikatasoissa, lisäksi on kehityskulkuja, jotka eivät toteudu. Tämä liittyy teoksen kausaalisuuteen ja aikakäsitykseen.

Nuori Matjek Chen on Narnia-fani. Aluksen nimi on Vaatekaappi, Velhossa ja Leijonassa siirrytään Narniaan vaatekaapin kautta. Aluksessa hän lukee teosta Narnian viimeinen taistelu, jonka päätökseen on pettynyt. Aslan loi Narnian laulamalla, ja myös Mieli pystyy laulamalla luomaan.

Mieli osallistuu zokujen kanssa arpajaisiin, jossa kerätään numeroituja munia. Vastaavat arpajaiset ovat Muumipapan urotöissä Itsevaltiaan järjestämänä.

Nimistä
Rajamäki iloittelee nimien kanssa, ehkä nämä aukenee parhaiten suomalaisille. Zokut tekevät hauskoja hahmoja, ja ne nimitetään salmiakkizokuiksi "salmiakkivotkan" vuoksi. Rajaniemen aurinkokunnassa kuoleminen on vain väliaikaista. Zokuillakin on mahdollisuus tulla takaisin, ja he joutuvat tapaamaan viikatemieszokun. Erään zokun nimi on Vipunen, Kalevalan mukaan, Vipunen mainitaan sen runossa 17. Oortin Mannussa saunotaan, ja Mieli rukoilee Ilmatarta, myös alisista puhutaan.

Eri osapuolista
Aurinkokunnan sisäosia hallitseva Sobornost käy sisällissotaansa. Matjek Chen on ehkä vahvin, mutta Varkaan ystävä Josephine Pellegrin näyttää tämän kirjan valossa kiimaiselta vallanhimoiselta nartulta, joka on Varkaan kanssa aiheuttanut useimmat onnettomuudet kvanttijohdannaispörssin romahduksesta ja Vihan huudosta alkaen.

Zokut ovat pelkkiä pelureita ja omien maailmojensa rakentajia.

Kvanttivaras trilogia on kuin Matrix  runsaudessaan ja outoudessaan, eli uusia lumemaailmoja tulee ilmi, ja yhteyksiä. Yllä oleva on minun yksinkertaistettu tulkintani tilanteesta. Matrixissakin ihmiset asuvat virtuaalimaailmoissa, ja hahmot saattavat herätä henkiin. Matrixin jatko-osissa soditaan paljon.

Kvanttivaras-trilogiassa kuten Matrixissa tarinan edetessä oma kiinnostukseni jonkin verran karisi, mutta trilogiat sekä Matrix että Kvanttivaras ovat kuitenkin mestariteoksia ja ansaitsevat paikkansa scifistien luku- ja katselulistoilla.

*****

Hannu Rajaniemi (s. 1978) on säieteoriasta Englannissa väitellyt suomalainen tiedemies ja kirjailija.
Kvanttivarkaasta bloggaus TÄÄLLÄ ja Fraktaaliruhtinaasta TÄÄLLÄ.

Heikki Kännö: Mehiläistie

Heikki Kännö: Mehiläistie, Sammakko 2017, sivumäärä 344.

Heikki Kännön esikoisromaani Mehiläistie on hämmentävä lukukokemus, se jakaantuu tapahtumiin, ja päähenkilöihin, tarinan varhaisimmat tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1944 natsi-Saksaan sekä taistelukentälle, ja myöhäisimmät 2000-luvun alun New Yorkiin.

Hämmentävä lukukokemus on siksi, että lopputulosta ei voi mitenkään ennustaa, enkä sitä myöskään aio paljastaa, vaikka saksalainen taiteilija Joseph Beuys (1921 - 1986) on henkilöhahmona, ja hänen taidekin on mukana, tarina kasvaa laajaksi rajatiedon riemukuluksi muiden henkilöiden kautta.

Mehiläistie alkaa Berliinistä 1944, missä natsi Alfred Riemann on saanut päänatsilta luvan tutkia rajatietoa ja etsiä vankileireiltä poikkeusyksilöitä, ihmisiä, joilla on  "salaisia" voimia, joista he itsekään eivät tiedä. Gestapo-kuulustelija Celina Müller pystyy tulkitsemaan ilmeistä ajatuksia, ja on saanut tehtäväkseen puolestaan paljastaa Riemannin salaisuudet. Celina liittoutuu Alfredin kanssa. Alfred tutustuttaa Celinan Joseph Beuysin kummalliseen kohtaloon, hän on pudonnut lentokoneineen Krimille, ja jotain aivan poikkeuksellista on tapahtunut, kun hänet on pelastettu.

Joseph Beuysistä on minusta tehty todella myyttinen hahmo, lisäksi kirjassa on kuvailtu hänen USA:ssa tekemäänsä kojootti-performanssia, sekä jänistaidetta. Beuysin taiteen laboratoriota kuvataan myös alkemistiseksi. Teoksessa viitataan paljon Rudolf Steineriin, vihreään väriin, kultaiseen mieheen, mehiläisiin sekä hunajaan.

Sota-ajoista hypätään 1960-luvun Länsi-Saksaan, Päähenkilöt ovat taiteilijoita, taideväärentäjiä, loikkareita ja narkkareita. Dora Schuster on kärsinyt vaikeasta isäsuhteesta DDR:ssä, ja ajautuu Länsi-Saksassa huumausaineiden orjaksi poikaystävänsä Klaus Weitin piikittäessä häntä, mutta Joseph Beuys eheyttää Doran. Myöhemmin Doran poika Walter on yksi päähenkilöistä. Juonen kuluessa Dora joutuu Länsi-Saksassa kohtaamaan yhden Riemannin löytämän hirviön ja on hänen ilkitöidensä kohde.

Kirjasta ja kirjailijasta oli koko sivun juttu Turun Sanomissa 4.4.2017, Tuomo Karhu luotaa kirjan syntyprosessia, ja Mari Viertola kirjaa. Syntyideaa verrataan Dan Brownin Da Vinci koodiin. Minusta kirjassa varsinkin taidekauppaosiossa on samankaltaisuutta Donna Tarttin Tikliin. Tuomo Karhun jutun mukaan teosta on työstetty kuusi vuotta, ja minusta se näkyy. En löytänyt satunnaisella googlettamisella yhtään asiavirhettä, henkilöt on pohjustettu hyvin ja uskottavasti. Teksti on erittäin sujuvaa. Pidän kannen kuvastakin.

Luulen, että kirjalla on hyvä tulevaisuus, tällaisista tarinoista pidetään. Henkilökohtaisesti en pidä näistä rajatiedon jutuista, enkä ollut lainkaan varma, mitä mieltä kirjailija itse näistä on, kiusotteleeko hän lukijaa, vai uskooko näihin itse, epäilen kiusottelua. Aikakoneeseenkin viitataan: "Aikakoneen rakenteesta merkittävä osa on vihreää ainetta sisältävää saksalaista rasvaa, joka hyväksyy matriisiinsa ainoastaan okkultisti." s. 286. Kirjassa on varsin kuvottavia rikoksia ja kaman vetoja, naiskentelua, mutta nykykirjat pursuavat kaikkea kuona-ainetta.

Mehiläistie on minusta kylläkin parempi kuin Tikli, missä oli taideväärentäjiä, ja kamanvetoa. En ole DaVinci- koodinkaan ystävä. Valkokankaalla Indiana Jones kohtasi natsien salatieteilijät filmeissä Kadonneen aarteen metsästäjät sekä Viimeinen ristiretki sekä okkultismia Tuomion temppelissä, ja ulkoavaruuden voimia Kristallikallon valtakunnassa.

Turkulaisen taidemaalarin Heikki Kännön esikoisromaani Mehiläistie on vauhdikas moniuloitteinen ja moderni rajaton seikkailu. Teoksen etuna oli myös se, että tutustuin Beuysin performansseihin ja taiteeseen, ars longa, vita brevis.

Satu Taskinen: Lapset

Satu Taskinen: Lapset, Teos 2017, sivumäärä 296.

Luen muutaman uutuskirjan vuodessa. Tästä en henkilökohtaisesti pitänyt, varsinkin alku on hidassoutuinen, loppua kohti tosin kerronta jäntevöityy. Kirja edustaa tyylilajia, mistä en ollenkaan pidä. Väritön "mieskertoja" tihkuttaa tapahtumia läpi, nuoruuden suhde. lastensa syntymät, kasvun, välin hörpitään kahvia, podetaan huimausta, esitetään käsityksiä maailmasta. Lääkärin vastaanotolla käydään ja määränpäähän mennään, kaluttuja elämänohjeita tai "viisauksia" kirjataan "ylös"....

Lopeta lukeminen tähän.


Teos alkaa Alueoikeuden päätöksen referoinnilla, sen mukaan "Helli-kolli saa kulkea vapaana", vaikka syökin naapurin puutarhasta kaksi kania. En tajunnut tämän jutun yhteyttä, mutta päähenkilön nuorempi jo aikuinen tytär kuuluu "anarkistijärjestöön" (kirjan termi).

Itse kirja on nahjusmaisen opettajamiehen "kerrontaa ja tajunnanvirtaa". Tekstiä ei ole jaettu lukuihin vaan ajatustenvirta pulppua vuolaana ja tauotta; "Minä ja elimistöni ja paksusuoleni vastustuskyky ja keskimäärin puolitoista kiloa bakteereja. En pelkää "sinua". En ole parempi. Enkä myöskään huonompi. Ei mitään sellaista jne. vaan me olemme liittolaisia tässä. Ihmiset keskenään samanarvoisia."

Mies on varakas opettaja, jolla on kaksi tytärtä. Esikoinen on Martha, jolla on kahdeksan vuotta vanha tytär Becky  ja vauva. Nuorempi on Daniela, joka on "auttamassa ja taistelemassa", koska liittyi "järjestöön, joka teki anarkiamatkoja maailman merille..." s.58. Tyttöjen äiti on Sara.

Opettaja on elänyt perheineen hulppeassa 200 neliön asunnossa Wienissä. Sittemmin hän on vaihtanut asuntoa alla asuneen Turkista tulleen perheen kanssa. Opettaja opettaa perheen poikaa Ismailia, ja opettaja on kirjoituttanut esseen opiskelijoillaan, kärsinyt huimauksesta ja päästänyt oppilaat kello 10 pois. Hän hörppii kahvia autossaan, ja ajatukset kelaavat päässä, kuten arvata saattaa parkkeerauksessa puskuri kolhii autoja molemmin puolin, opettaja suuntaa lääkärille, jonka vastaanoton ovi aukeaa sivulla 130. Etulierin mukaan "Taskinen kuvaa nerokkaasti ajatuksen kulkua, ihmistä keskellä kaikista välttämättömämpiä ja kipeimpiä kysymyksiä". Tämän tyhmän bloggarin on turha uneksia ymmärtävänsä näin hienoja kysymyksiä, kuten sitä, miksi Ismail on jättänyt tyhjän paperin, tai miksi kerrotaan, että että Istanbul on sekä Aasiassa että Euroopassa. Sedän ajatuksista minulle sen sijaan selvisi, että lentokone on tullut tutuksi ja on matkailtu pitkin ja poikin. Minusta turisti saa hyvin vähän tietoa, mitä maassa todella tapahtuu. Kaveri asuu hulppeassa 200 neliön lukaalissa Wienissä, ja matkailee, avartaako se ajatuksia. Opettajan mukaan Kroatiassa hän on ollut onnellisimmillaan. Kroatiassa on ollut puffinus -lintuja, tieteellisessä nimessä on kaksi osaa, eli oliko kyseessä laji: puffinus puffinus, puffinus griseus, Puffinus yelkouan ... näitä liitäjälajeja on minusta monia.

Opettajan työmoraali on minusta aika alhainen, jos päästää oppilaansa kello 10 pois. Suomessa minusta opettaja olisi vastuussa oppilaistaan, ja varmasti joutuisi seurauksiin. Sivulla 176 opettajan päähän juolahtaa, että kello on jo niin paljon, että alakoulun lapset pääsevät kotiin. Omalla aamupäiväsapatillaan hän on keksinyt, että kateus on hirveä asia ja kateuden aikaansaamat teot ovat myös. Kuka ei tiedä tätä? Sen sijaan en itse ymmärtänyt, miksi opettajan tytär Daniela väittää, että hunajan syöminen on rikos. (Tietääkseni rikos on ihmisen tekemä teko, joka on kriminalisoitu laissa, hunajansyöminen voi olla Danielan mielestä väärin, joskin minusta mehiläisten pitämisessä ei niitä "rääkätä", mutta minulla on tietysti väärää tietoa).

Loppua kohden kerronta sen verran jäntevöityy, että opettaja saa kyhätyksi peräti listan, mitä oppilaille pitäisi opettaa, hän varmasti opettaisi asiat, jos ylipäätään jaksaisi pitää tuntinsa loppuun ....

Lapset  on romaani, mitä muualla on jo 11.4.2017 kehuttu mestarilliseksi, mutta mitä en itse ymmärrä. Vika ei tietenkään ole kirjailijan, vaan tämän analfabeetin bloggarin.