Aino Kontula: Rexi on homo ja opettajat hullui!

Aino Kontula: Rexi on homo ja opettajat hullui!, opettajan päiväkirja, Ajatus Kirjat, 2006, kolmas painos 222 sivua, teos lainattu kirjastosta ja kirjan nimi tulee kirjan koulun pihan asvalttiin maalatusta graffitista Rexi on homo ja opettajat hullui! 

Rexi on homo ja opettajat hullui! on Aino Kontulan esikoisteos, joka kohahdutti ilmestymisvuonna 2006, jolloin sen myös luin. Otin nyt uusintakierroksen. Teoshan kattaa peruskoulun yläasteen biologian ja maantiedon lehtorin päiväkirjan joulukuun seitsemännestä päivästä alkaen lukukauden loppuun, epilogissa tarkastellaan vielä seuraavan lukuvuoden aloitusta. Miljöönä on  iso yläaste, jossa on 75 opettajaa ja noin tuhat opiskelijaa.

Kontulan ilmaisun vahvuutena on lyhyt asiallinen teksti, jossa tarkastellaan samoja tapahtumia: säätilaa, aamun avauksia, opettajakollegojen tekosia, ja tiettyjen luokkien oppilaita. Kontula tarkastelee ylisuoriutuja Juhoa, joka ei jaksa täydellisyytensä kanssa ja on aivan pihalla, kuten positroniset aivot omaava Teppokin, jonka kapteeni Kirkin lokipäivitykset ovat kirjan ehdoton suola.
James Tiberius Kirk pudotti vaiheisensa lattialle ja huusi
-Tähtitaivas on sinut armahtanut, voit jatkaa matkaasi romulaanien alueelle
-Aye Sir!

"En ole huolissani Teposta. Tepon äiti on psykologi. 'Näiden lapset on kaikkein oudoimpia', sanoo lehtori Akkanen, jolla on yksi lapsi ja yliopistollinen arvosana psykologiasta"

Valitettavasti kummallekin (Juholle ja Tepolle) käy huonosti, kuten joillekin häiriköille, kuten Rotalle, Sulhas-Petrille ja Samille, itse asiassa laman lapsille käy kalpaten. Kirjassa minusta tapahtuu hieman liian ankeita tapahtumia, joita tietenkin suuressa koulussa jo tilastollisestikin tapahtuu.

Kirjoittaja tuntuu ymmärtävän poikia, mutta viestejä vaihtavat tytöt Tytti ja Sanna Kontula kuvaa ellottaviksi munahaukoiksi ja viikonloppujuopoiksi, joiden äidit napostelevat "oxepamei". "Tea oli kiltti ja kohtelias oppilas", mutta koulun päättäjäisiksi oli jättänyt kirjan minälle eli vanhemmalle naisopettajalle kirjaansa terveiset "Huora en kaipaa sua".

Vanhemmista on joitain mainintoja, Johannes on teillä tietymättömillä, ja äiti on vihainen koululle. Kirjassa kysytään, miten syrjäytyneet vanhemmat ottavat kasvatusoppineiden neuvoista vaarin ja ottavat roolinsa vanhempina ja alkavat kasvattaa? Koulukuria ei saada vain valvontakameroilla, vaikka kirjan kuvauksen perusteella paljon sattuu ja tapahtuu.

Pidin Kontulan hiljaisesta rivinväleissä olevasta tausta-ajatuksesta, että lapsen kasvatuksesta ovat vastuussa vanhemmat, opettaja vain koulussa kouluaikana, ja käytöksestä kantaa vastuu lapsi itse, eli mitä enemmän "kasvattajia" (opo, erva, erkkaope, etsivä nuoristyöntekijä, psylogi, kuraattori, resurssiope, pienryhmä ope, ...) sen sekalaisempi on monesti soppa. Ongelmatilanteissa interventio, jossa päätetään kuka tekee ja mitä. (Periaatteessa nuori tarvitsee tukihenkilön, joka auttaa selviytymään, mutta ei kahtakymmentä aikuista suunnittelemaan sellaista, johon nuori ei sitten pystykään, ja sitten joko voivottelemaan tai syyllistämään: blogistin oma mielipide :)

Kirja tarkastelee opettajia sangen terävästi:

Ensin itseä "minä opetan tälle häiriintyneelle karhulle biologiaa ja maantietoa, ..pidän työstäni, vaikka olen usein raivoissani ja kyllästynyt, ...sisälläni asuu pieni hiiri" ja "minän havaintoja oppilaista "minusta Tytistä on tullut laiska ja vastenmielinen valittaja, .. hävytön ja ilkeä oppilas" .Mutta toteamus "Minä olen surkea opettaja", ei minusta pidä paikkaansa, kirjan opettaja saa yhteyden oppilaisiin ja jaksaa vaikka sitten buranan voimalla. Jokainen arvostelija voi tehdä vuoden ajan yläkoulussa opettajan sijaisuuksia, silmät voivat avautua. Kirjassa ollut "viisaan" ohje "jos oppija ei viihdy tunneillasi olet syyllistynyt opettamisvirheeseen", voi olla peräisin vain ihmiseltä, joka ei ole oikeasti opettanut. Myös opiskelijoiden keksimät lempinimet opettajille ovat osuvia, mutta yleensä satuttavia, kukaan ei halua olla "sössö" tai "ameeba".

Eräs opettaja soittaa kotiin ja haluaa tyttärensä numeroon korotusta, minusta tämä on sikamaista toimintaa, soittamisessa ei ole mitään pahaa, mutta hiostamisessa on.
.
Opettajista saa hyvän kuvan, jotenkin tekstistä ilmenee, että miesopettajat pääsevät helpommalla tai päästävät itsensä helpommalla, eli joko saavat kurin aikaan, tai ovat löysiä, eivät vaadi oppilailta tai itseltään liikaa. Kollegoista Honka, miesopettaja, kuvataan kaikesta valittajaksi, pikkumaiseksi jopa rasistiseksi. Perfektionistinaisopettajalla Liljalla on anoreksia ja hän jää lopulta sairaslomalle.

Eräs välkky oppilas koulussa on, eli tiedemies-Antti, jonka toteamus Tepon äidistä on ehkä humoristinen, mutta minusta ilkeä: "Tepon äiti on mielenterveystoimistossa, tiedemies Antin mukaan 'ehdottomasti väärällä puolella tiskiä'.

Koulun liepeillä tapahtuu paljon rikoksia, ja putkassakin öitä joku viettää, entiset oppilaat myös rötöstelevät, joten koko ympäristöstä tulee kumma kuva. Koulun entisten oppilaiden kuolemiakin todetaan kuusitoista, joista viisi mopolla ja viisi itsemurhaa. Kasiluokkalaiset tulevat isäksi. Nuoruus kirpaisee!

Aamunavaukset kuuluvat yläkouluun ja niistä on paljon mainintoja. Seurakunnan aamunavauksista ja rippileireistä teos antaa kumman kuvan.

Kouluhallintoon Kontula viittaa vähän, mutta kirjan lopussa siirrytään Wilmaan ja Kurreen, jotka lienevät vielä vuonna 2013 laajasti käytössä oppilashallinnossa.

Aino Kontula: Rexi on homo ja opettajat hullui!, opettajan päiväkirja, on minusta Kontulan teoksista paras, olen lukenut Ei eläinkokeita käyttäkää mopoja, joka ajatus on mainittu tässäkin teoksessa sekä Herra rehtori. Tämä Rexi on homo ja opettajat hullui!, oli minusta johdonmukainen ja tiivis, hieman ilkeän ivallinen, mutta perusrehellinen.       

***
Aino Kontula on ollut raisiolainen peruskoulunopettaja. Tämä kirja on kuitenkin fiktiota.

Mahdollinen esikuva lienee Raision Vaisaaren koulu, joka  sijaitsee Juhaninkujalla. Ympäristö on täysin normaalia, lähellä on ammattikoulu, aikuiskoulutuskeskus, kirjasto, lukio, työväenopisto, päiväkoti, uimahalli. Vaikka en ole koskaan asunut Raisiossa (tai ehkä juuri siksi :), se on hieno kaupunki, ja siellä asuu fiksuja ihmisiä, joilla on fiksuja lapsia. Kun on paljon oppilaita, kaikkea niin hyvää kuin huonoa tapahtuu.

Kummasta tulee oikeampi kuva koulusta: koulunäkkipaketin kannesta tai tiilikannesta?
Ehkä tiilikannesta, mutta haluan elää ja toimia sen maailman rakentamiseksi, että se olisi koulunäkki, valitettavasti se on usein myös raadollinen tiiliseinä, johon unelmat murskautuvat realismin rattaissa.

Allan Tamlander: Pullot

Kotonani on vain vesipulloja

Allan Tamlander: Pullot, WSOY, 1965, tämä kirja lienee voittanut 1965 WSOY:n järjestämän romaanikilpailun, teoskappale on toinen painos, joten menekki on ollut kohtalainen, sivumäärä on 292 ja lukuja on 34.

Pullot -romaanin nimi on aluksi harhaanjohtava, se voisi olla juopot tai viina. Pullot nimittäin kertoo Tampereella asustavista juopoista Yrjöstä, Jenkasta, Käpälästä, Amatimiehestä ja monesta muusta etyylialkoholin eli etanolin suurkuluttajasta, jotka juovat siis aina ja koko ajan viinaa. Tosin Jenkalla, joka kirjan alussa pääsee vankilasta, on herkkä hetki junan vessassa Senjan kanssa. Senja on työtön nainen, jolle työvoimatoimisto tarjoaa työksi sianhoitoa maaseudulla.

Teoksen alussa Yrjön pomo kaataa työpaikalla neljännen kerran Yrjön viinat viemäriin. Poistuttuaan töistä Yrjö tekee viinalakon repimällä viinakorttinsa, mutta rikkurina jatkaa ryypiskelyä vaimon rahoin ravintolassa, jonne Jenkka saapuu päästyään vankilasta. Käpälä on myös juoppo. Kolmikon tiet yhtyvät ja viinaa aina löytyy ja taksilla matka taittuu, mutta kotona ei enää käydä. Ryypiskelyn jälkeen Yrjö herää Käpälän korsussa. Eräitä muita pulloon tarttuneita tai tarttuvia miehiä pyörii kuvioissa, joissa ydinjuopot tekevät hetken töitä rakennuksillakin aiheuttaen vain vaurioita ja myyden irtaimistoa omaan lukuun. Juonessa poliisi etsii murhamiestä ja löytääkin, ja juoppojenkin kesken leukukin heiluu.
***
Pullo on teoksen avainesine, se lopulta vie Käpälän vaikeuksiin ja Jenkan reunan ylikin. Huomioita pullosta
Missä on on mun pullo, vaari riehahti
Pulloa se lähti touhuamaan puolijuoksussa
Kodissa missä pullo on saanut vankan jalansijan asustaa onni ja rauha (tämä pitää paikkaansa vain yläkuvan vesipulloille)
kun Jenkka kurkottautui ottamaan pulloa
Yrjö pohti kuka pullon oli tyhjentänyt (vedessä leijonan kuvalla varustettu pullo)
Nuutinen: en pullojen kanssa sohlaile (on ollut kaksi vuotta AA:ssa, Yrjö pitää omituisena)
Tuominen, joka on etsivä, on ainoa, joka Yrjön pomon lisäksi pystyy vastustamaan pullon henkeä:
otti ylimmältä hyllyltä pienen ja sironmuotoisen pullon, jossa punertavankeltaista nestettä ... pystyi luopumaan pullosta
Pulloa käytetään myös lyömäaseena
***
Romaani on monelta osin loistavaa juoppojen kuvausta, kokonaisvaikutelmaa pilaa juoneen sidottu murhatarina ja vielä enemmän joka luvussa toistuva luonnon havainnointi:
Sivu 18: "Lehtopöllö lehahti aukean laidassa olevan kuusen oksalla ja huhuili. Se säikähti itsekin alakuloisen huutonsa vaikutusta ...". Eläimillä ei ole tietääkseni tunteita, eikä tämä vie tarinaa eteenpäin.
Luvussa X sivulla 82 "Aamu sarasti, kymmenkerroksisen tornitalon ylin kerros väreili punaisena, ja kosken yllä kaarteleva lokki kirkaisi päivännousun merkiksi". Tämäkin voisi olla missä kirjassa tahansa, juopot tuskin muuta huomaavat kuin pullon, ehkä pulloja olisi pitänyt kuvata vielä enemmän.

Kaskuja juopon suusta sinkoilee, kuten  "keskeytti kuin Heino Lontoon kympillä" ..., Ei paska tonkimisesta parane,  Kalmiston ruusu (eräs tarjoilija, joka on nihkeä juoppojen planttaamiselle), ....

Jutut liikkuvat entisissä juomingeissa ja sotajutuissa, tältä osin löytyy yhtymäkohtia Veijo Meren Jääkiekkoilijan kesään, jossa myös kuolema vierailee kuten myös Hannu Salaman Juhannustansseissa, tosin tämä ei kasva kirjana Juhannustanssien mittoihin. Hyvänä miesjuoppojen kuvauksena pidän myös Rimmisen Pussikaljaromaania.

Kiinnostava ajankuva, juoppojen onnettomasti päättyvä hortoilu tapahtuu Tampereella, manselaiset voivat arvioida, onko miljöön kuvaus osuvaa, minusta ainakin ajankuva välittyy hyvin.
***
Internet-tietojen mukaan Allan Tamlander on syntynyt 1930 ja kirjoittanut toisenkin romaanin.

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus, 1975 Otava/Suuri suomalainen kirjakerho, kirja on ilmestynyt suomeksi ensi kertaa 1937 WSOY:n painamana, alkuteos Murder on the orient express. Sivumäärä 217.

Teoksessa kolme osaa: Tosiasioita, Todistajien kuulustelu, Hercule Poirot.
 Tarinan alkaa "Kello oli viisi eräänä talviaamuna Syyriassa Aleppon asemalaiturilla" mutta pian ollaan matkalla Eurooppaan suljetussa junavaunussa. Agatha Christien Idän pikajunan arvoitus onkin legendaarinen suljetun paikan mysteeri, murha tapahtuu Idän pikajunassa Jugoslavian alueella hetkellä, jolloin juna on juuttunut lumikinokseen, murhaaja tai murhaajat eivät pääse pakoon Hercule Poirotia, joka on teoksen salapoliisi.

Tästä kirjasta on wikipediassa juonen, syyllisen ja motiivin täydellisesti paljastava postaus, tässä postauksessa en paljasta rikoksen logiikkaa näin suoraan, mutta teoksen lukeneet muistavat varmasti, mistä on kyse. Varo kuitenkin juonipaljastuksia.

Idän pikajunan arvoitukseesa rikos on loistavasti käsikirjoitettu. Siinä on  ihmisiä vaunuissa eri yhteiskuntaluokista ja eri kansallisuuksista ja heitä yhdistää erään matkustajan Samuel Ratchettin murha veitsellä. Murhatyön tekijöitä tuntuisi olevan kaksi: vahva oikeakätinen mies ja heikko vasenkätinen nainen, jota tukee todistajien kuvailu öisistä äänistä ja kimonopukuisesta naisesta. Motiivi selviää eräästä kirjeestä. Ratchettin oikea nimi on Cassetti, joka oli vastuussa Daisy Armstrongin murhasta. Daisy Armstrong oli kidnapattu lapsi, joka murhattiin sieppauksen aikana. Lunnaat vaadittiin ja vastaanotettiin, vaikka lapsi oli ollut kuolleena jo viikkoja. Tragedian vuoksi koko perhe kuoli: äiti ja syntyvä lapsi lapsivuoteeseen, isä oman käden kautta.

Tässä dekkarissa ovat tyypilliset Agatha Christien rakennuspalikat: epäluotettava kello, lavastettu tilanne, henkilö tai henkilöt eivät ole aivan sitä, mitä uskottelevat olevansa. Totuutta ei aina tai ei juuri ollenkaan Poirot'lle puhuta. Tässä on kuitenkin tärkeimpänä teemana: "onko ihmisellä oikeus panna toimeen teloitusta syylliselle ilman virallista oikeuden päätöstä,". Tätä teemaa vastaan alkukielinen nimi Murder on the orient express on mitä parhain, murhaajalla tarkoitetaan Cassettia, joka oli kylmästi murhannut sieppaamansa lapsen, vaikka pyysi lunnaita elävää lasta vastaan. Teon hän oli toistanut useasti. Christie pohtii tavallaan, onko tällaisella henkilöllä oikeutta "välttää maallinen oikeus". "Tässä saadaan valamiehistön ratkaisu". Kirjan henkilöistä eversti Arbuthnot toteaa asian Poirotille, hän ei usko henkilökohtaiseen kostoon, vaan tarvitaan valamiehistön kanta. Cassetti on ostanut itselleen vapauden kaivamalla oikeudenkäynnistä muotovirheitä ja sysisyyllisenä saa syyttömän putipuhtaat paperit.

Näytelmä
Itse näytelmä on lavastettu ja kirjoitettu taitavasti. Junassa, joka kulkee reittiä Istanbul, Trieste, Calais,  on ykkösluokka ja sen viereinen kakkosluokka täynnä ihmisiä ja täynnä valhetta, ja etevin primadonna on eittämättä rouva Hubbard.
Henkilöt
Bouc on vastuussa junasta ja tapahtumista, koska on Kansainvälisen makuuvaunuyhtiön johtaja. Statisti ja päätöksen tekijä.
Hercule Poirot, salapoliisi, Poirot kuulustelee osan henkilöistä ranskaksi, päätösehdotusten laatija!
Tohtori Constantine tutkii ruumiin, päätöksen tekijä.
Pierre Michel on junavaunun vastaava, ollut junailijana 15 vuotta.
"Ratchett" on rikoksen uhri, oikeasti hän on Cassetti, joka on vastuussa Daisy Armstrongin kidnappauksesta ja murhasta. Noin 60-70-vuotias.
Hector McQueen uhrin tulkki ja "sihteeri", noin 30-vuotias, tunnustaa, että isänsä käsitteli piirisyyttäjänä tapausta.
Ruhtinatar Natalia Dragomirov, venäläinen emigrantti, erittäin vanha ja rikas, tunnustaa olevansa Daisy Armstrongin äidin kummitäti.
Edward Henry Masterman, uhrin englantilainen palvelija 39-vuotias, ollut 10 kuukautta Ratchettin palveluksessa.
Unkarilainen diplomaattipari Andrenyi ja Helena, kreivi ja kreivitär.
Arbuthnot, englantilainen eversti
Mary Debenham, 26-vuotias kotiopettajatar viimeksi palvellut Bagdadissa
Hildegarde Schmidt, saksalainen seuraneiti
Greta Ohlsson, 49-vuotias ruotsalainen lähetystössä töissä oleva emäntä
Rouva Hubbard, hysteerikko, joka väittää murhaajan olleen hänen hytissään, eikä ollut mitenkään väärässä
Antonio Foscarelli, italialainen myyntimies, joka asuu Yhdysvalloissa ja on täynnä myyntipuhetta
Cyrus Hardman, 41-vuotias yksityisetsivä New Yorkista, uhrin palveluksessa

Näytelmän henkilöt joutuvat kuulusteluihin, totuutta ei juuri kerrota.
Poirot käy heidän matkatavaransa läpi, pienen loogisen ajattelun jälkeen ovat teoriat valmiina.
Poirot on löytänyt rikospaikalta nenäliinan, jossa H, hiiltyneen kirjeen, jossa sanat Daisy Armstrong, tulitikun, ja piippurassin uhrin hytistä. Uhrin hytti on teljetty sisältä päin, ikkuna on jätetty auki, kultakello pysähtynyt aikaan 00:45. Junassa on ollut hälyääniä. Monet ovat ravinneet itseään kuten uhrikin unilääkkeillä yötä varten. Koska useassa hytissä on ollut ylä- ja alapeti eli hytissä kaksi asukasta, osalla on alibi, tosin päättelyä haittaa unilääkityt unet.
Uhrissa  on 12 puukonreikää. Junailijan takki löytyy Schmidtin matkatavaroista, ja kimono Hercule Poirot'n!

Juna on edelleen lumihangessa, kun Poirot esittää kaksi "totuutta" päätöksen tekijät päättävät kumpi on virallinen.
***

Muistin uusintalukemisella koko juonen, vain junailijan ja kreivittären aseman olin unohtunut.
Itse kerronta on loisteliasta, koko tilannetta pohjustetaan enteillä kuten "Toivottavasti juna ei juutu lumikinoksiin". "Ratchett" tulee pyytämään Poirot'lta apua ...
Kansallisuuksista on huomioita, mutta tällä kertaa piikitellään etenkin englantilaisia:
Alkuun toivotaan, että "Olisipa Balzacin kynä"
Poirot'n mielestä useimpien englantilaisten asenne häneen, että Hercule Poirot on "vain joku kirottu ulkomaalainen", mutta hän itse toteaa, että "minusta on hauskaa katsoa kiivastunutta englantilaista". Poirot ylistää myös ranskattaria sekä belgialaisia naisia.

Ihmisten ulkonäköä ruoditaan monesti pisteliäästi:
"Lampaan näköinen ruotsalainen lähetyssaarnaaja"
"Rumin vanha nainen, keltainen vanha sammakko" tämä todettiin ruhtinatar Dragomirivovista, joka on muuten syntynyt joko 1850- tai 1860-luvulla, ja hänen mukaansa Cassetti olisi pitänyt "ottaa kiinni ja ruoskia hengiltä, niin hänen nuoruudessaan olisi tehty". Ruhtinattaren nimeä kovasti ihmettelin, miksei ole muodossa Dragomirova.
Samoin ihmettelin lausahdusta '"voitteko lainata tulta".

**********
Idän pikajuna elokuvissa ja TV:ssä

Idän pikajunan arvoituksesta on tehty elokuva, jossa oli laatunäyttelijöitä Vanessa Redgrave Mary Debenhamina, sekä Sean Connery eversti Arbuthnotina, Anthony Perkins Hector McQueenina, Ingrid Bergman Greta Ohlsonina, Lauren Bacall Hubbardina, Richard Widmark Ratchett, Poirotina on Albert Finney, minusta David Suchet on parempi Poirot, ja tästä on tehty TV-elokuva, joka esitetään taas 27.11.2015, lopussa asia menee vähän huutamiseksi, mutta kelpo tv-elokuva.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Taina Sampakoski: Ikoni

Taina Sampakoski: Ikoni, Tammi 2006, 45 lukua, 236 sivua.

Ikoni on Taina Sampakosken (s.1957) esikoisteos.  Sampakoski toimii opettajana Ruotsissa. Teos on ollut kannen "bannerin" mukaan Finlandia-ehdokas vuonna 2006, ja alla analysoin ehdokkuutta enemmän.

Ikoni on neliosainen romaani, jonka osat ovat Sonja ja Nikolai, Laura, Andrei sekä Julia. Nämä henkilöt ovat keskeisiä tarinan kannalta eivätkä osat mitenkään keskity vain yhteen henkilöön. Tarina etenee kronologisesti, mutta kirjan alussa ja lopussa Nikolai katselee parvekkeelta istuen rullatuolissa  katsoen kahta hahmoa ja hänelle vaihdetaan vaippa ja käytetään suihkussa. Mitä on tapahtunut? Sitä en paljasta!

Henkilöt
Nikolai Härmälä on tarinan päähenkilö noin 30-vuotias, 194 cm:ä pitkä, hoikka, mutta heikko sitoutumaan. Nikolai puhuu venäjää ja hänen äitinsä on venäläinen Tamara. Nikolai on töissä ilmeisesti VR:llä tai ainakin "raideliikenneyrityksessä".
Sonja on venäläinen ikonimaalari ja uskonnollinen, siveä nainen, joka on muuttanut Pietarista Suomeen. Sonja tekee ikonitekniikalla tauluja, joita galleristi Viktor myy. Sonja on Nikolain äidin Tamaran ystävä. Sonjalle Nikolai on Kolja. Sonja tuntee syvää rakkautta Koljaan, johon tämä ei osaa vastata. Sonja on 23-vuotias ja 174 cm pitkä (miksi pituustiedot on kirjassa kerrottu?)
Laura on Nikolain eli Niken tyttöystävä, joka oli välillä vuoden poissa. Laura on suora moderni nainen, joka on kuntosalilla töissä. Laura tutustuu Sonjaan taideostostensa vuoksi. Laura saa selville Sonjan ja Koljan siteen, joka on näkymätön, mutta vahva. Lauran suhde Nikkeen on käytännöllinen.
Andrei on Sonjan ystävä, kuten galleristi Viktorkin
Julia on lapsi, Julian rooli kirjan loppuratkaisuissa on hänen ikäänsä ja asemaansa nähden liian suuri, mutta Julia on Sonjan lapsi.

Tarina tapahtuu nykyajassa. Siinä katsotaan maailmaa aluksi Ikonin päähenkilön Nikolain silmin, mutta pääpaino on Sonjan ja Lauran suhteessa, ja keskusteluissa hengellisyydestä. Naiset lähentyvät. Laura on hyvin suora ja naiivi, hän kitisee pikku ongelmiaan Sonjalle, jonka taakka on moninkertainen ja sen hän kantaa vaiti. Laura hengellistyy, ja Sonja onnistuu päästämään taakastaan irti. Heillä on ollut sama onni tai ongelma eli Nikolai. Sonja on vielä moniulotteisempi ihminen, jonka sielunliikkeitä olisi Sampakoski voinut avata enemmänkin, viedä enemmän teosta Rikos ja rangaistus -teemaan, ainekset olisivat olleet olemassa

Sonja ja Laura ovat toistensa vastakohtia. Sonja on venäläinen, hengellinen, taiteellinen ja syvästi uskonnollinen, Laura on entinen urheilija, ja hänen käsityksensä elämästä ovat suoria. Hän on spontaani, reilu, mutta hyvin lapsellinen ja myös utelias. Hän etsii syvyyttä ja hengellisyyttä. Sonja taas lopettaa ikonimaalauksen, muuttaa maalle ja alkaa entisöidä huonekaluja. Laura on lapseton ja lapsettomaksi ehkä jää ja pohtii adoptiota, Sonja on puolestaan antanut lapsensa pois. Laura pyytää sanomisiaan anteeksi Sonjalta. Sovitus on Lauralle tekoja, hän vie Sonjan kuntosalille. Lauran maailmassa masennus huonontaa ryhtiä ja venytykset parantavat mielialaakin. Kaikki on kiinni vatsalihaksista. Myös Nikolai suree, mutta suree oudolla tavalla, katsoo turtuneena tv:tä, ei ota kontaktia, tekee yhä enemmän matkoja yksin äitinsä huvilalle, jossa parveilee lintuja ja myös naakkoja, joiden pesä on tukkinut savupiipun. Nikolai unelmoi Sonjasta, jonka lähellä hän ei pystynyt olemaan.

Kirja sisältää monia rajuja tapahtumia ja myös kuvauksia
hoitolasta: "nainen vetäisi kovalla kädenliikkeellä vaipan pois miehen jalkojen välistä" s.9 sekä
mielisairaalasta. "Puista oli karsittu alimmat oksat pois, etteivät potilaat olisi yltäneet hirttäytyä niihin". Tämä teema jää monilta osin vain kuohuttaviksi kuvauksiksi, jotka jäävät siihen. Kuten myös Tamarin tarina, josta kerrotaan Vanhan Testamentin Toisessa Samuelin kirjassa Amnon ja Tamar -nimellä. En linkkaa sitä tänne, mutta Raamatusta tämä löytyy.

Ikoneista ja uskonnollisuudesta myös puhutaan  Ikoni on pyhä kuva, jonka maalamisen historia on Bysantissa, ikonin maalausohjeet ovat tarkkoja. Ikoni ilmeisesti pitää siunata. Minulla ei ole teologisia opintoja ja sivuutan uskonnollisen aiheen enemmiltä pohdinnoilta.

***
Ikoni on kannen irtolipukkeen mukaan ollut Finlandia-ehdokas vuonna 2006.

Suurin syy siihen, että palkintoa ei tullut, on Kjell Westön romaani Missä kuljimme kerran, joka voitti palkinnon.
Ikoni on kuitenkin ansainnut ehdokkuutensa, koska
-Aihe on hieno. Sonjan tekemät ikonimaiset maalaukset linkittävät Lauran ja Sonjan yhteen. Kuvien sanoma on selvä ja vahva.
-Teoksen kerronta on rauhoittavaa ja henkilöiden näkökulmat ovat aidohkot
-Yllättäen linnut, erityisesti naakat ja lentäminen ovat lopun tarinaa kannattelevia voimia. Sonja ja Julia osaavat unessa lentää, Nikolai ei.

Miksi Ikonia ei valittu, minusta johtuu seuraavista tekijöistä
-Ikoni-teema ei vie tarinaa loppuun asti, koska kirjan nimi on ikoni, se olisi pitänyt olla vielä voimakkaammin teoksen ytimessä
-Teos ei vie kerrontaansa loppuun asti, vaan loppu hätiköidään ja oiotaan mutkia. Traagiset juonen käänteet, Sonjan ja Nikolain suhteen loppu, sekä Lauran saatua sen selville, hukataan ja  jätetään auki. Nikolain kohtalon yhdistyminen Juliaan on hyvin epäuskottava ja hatarasti rakennettu, kuten myös Nikolain onnettomuus, joka kerronnan tasolla sivuutetaan lähes kokonaan. Lauran kohtalosta ei hiiskutakaan.
-Kirjan voimakkaat tapahtumat: auto-onnettomuus, halvaantuminen, vaipan vaihdot, kohdun ulkopuolinen raskaus, raiskaus, dementiakuolema, kuolema ja mielisairaala ... jäävät pelkiksi maininnoiksi, ne unohtuvat, kuten Sonjalta unohtuu ikonin maalaus. Se, että toteutuuko Sonjan pelko nuorena kuolemastaan jää myös auki.
-Teos olisi ehkä kannattanut jättää kypsymään poistaa siitä epäolennaiset, "saldo on loppu Lauran kännykässä" tai "Nikolai soittaa töihin ja kertoo olevansa loppuviikon flunssassa ..." -heitot ja pureutua kiinnostaviin teemoihin Tamarin tarinaan, ikonimaalaukseen ja yhdistää ne vielä kiinteämmin tarinaan, myös lintuteema olisi kannattanut viedä loppuun asti.

***
Taina Sampakosken Ikoni on kaikesta huolimatta esikoisteokseksi hyvä kirja: hyvin herkkä, selkeä, esikoisteoksen hapuilua siinä on ja epäuskottavakin ja siinä on liian kiire ratkaisukäänteissään. Teoksen etuna on kuitenkin sen helppo luettavuus ja rauhan tunne, joka lukemisen palkaksi sain, sellaista tunnetta harva kirja on minussa herättänyt.

***
Teos on hankittu kirppikseltä, se oli lukematon.

Lin Jutang: Leski, nunna ja kurtisaani

Lin Jutangin Leski, nunna ja kurtisaani sisältää kolme kiinalaista tarinaa, suomentanut Kristiina Kivivuori ilmeisesti englannista Widow, nun and courtesan, 1953, wsoy taskukirja, 1964, sivumäärä 272. Kirja lienee kirjoitettu englanniksi, sillä Lin Jutang (10.10.1895 - 26.3.1976) mainitaan kiinalais-yhdysvaltalaiseksi kirjailijaksi, joka oli Pekingin yliopistossa englannin kielen filologian professorina, mutta toimi toisen maailmansodan jälkeen Singaporessa professorina. Lin Jutang on syntynyt keisarivallan aikana, joka muuttui 1900-luvun alussa ja toisen maailmansodan jälkeen Mao peri voiton, ja alkoi Kiinan kansantasavallan aikakausi.

Kirjan esipuheesta päättelin, että kolmesta kertomuksesta kaksi eli ilmeisesti Leskivaimo Tshuan ja Taishanin nunna olisivat käännettyjä ja jonkin verran "muokattuja" kertomuksia, ja ensimmäisen kirjoittaja olisi Lao Hsiang, toisen kirjoittaja "Liu O, tohtori ja romaanikirjailija" tarina on vuodelta 1900. Lio O oli maanpaossa keisarin aikaisten nykyaikaisten ajatusten vuoksi ja viimeinen tarina Neiti Tu on Lin Jutangin "oma", mutta perustuu kansantarinaan

Leskivaimo Tshuan -tarina tapahtuu Kiinan maaseudulla toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvulla. Kertomus tuo esiin hieman uneliaan kylän, jossa asuu persoonallisia ihmisiä, joiden useimpien nimi on Tshuan. Kylänvanhin koittaa kaitsea katrastaan parhaansa mukaan, mutta auktoriteetti on laskusuunnassa. Kylän ihmiset esitetään aitoina mutta myös kaikkine vikoineen, pinnan alla on paljon näkymättömiä siteitä ja kyläläisten suhteet ovat osittain solmussa. Kylänvanhin ei ole se joka tahtipuikkoa heiluttaa, vaan lähinnä leskivaimo Tshuan, ja hänen iloluonteiset viisi tytärtä, joista riehakkain on nuorin Tientie Ni'rh. Monille kylän yllättäville tapahtumille löytyy motiivit menneisyydestä. Ajallisesti kertomus kattaa lähinnä lyhyehkön ajan yhden päivän ja yön ja vielä seuraavaa päivää.
Tarinan alussa Kapteeni Tshuan, joka on menettänyt kätensä maailmansodan ilmataistelussa, ratsastaa käsiproteesin kanssa sankarina vesipuhvelin selässä kylään, jossa karkotetaan heinäsirkkoja viljapellolta. Kuhina johtuu heinäsirkoista, mutta kapteeni luulee olevansa sankari. Vesipuhvelin elintoimintoja selvitetään ja lopuksi todetaan, että vesipuhveli on kylään liian hyvä. Sitä ennen on välien selvittelyjä kylänvanhimman kanssa, joka on potkaissut erästä ulkomaista koiraa, joka on kuollut sairaalahoidosta huolimatta, ja jolle hän on pystyttänyt patsaan. Leski Tshuan, jota myös Länsi Portin Kukaksi on kutsuttu, tietää tyttärineen, miten elämän vapauksista täysin siemauksin nautitaan. Kylän miehet Tshuan Fei ja Hei Tshuan myös viihtyvät talossa. Leski on kuitenkin kylässä tasapainottava voima, sillä ihmiset eivät aina toivo hyvää toisilleen. Tshuan Fei on salakuljettaja ja entinen vanki ja aiheuttaa suolan salakaupoillaan erään kyläläisen kuoleman. Hei Tshuan, joka ihailee länsimaalaisia, ei toivo lähimmäisilleen aina hyvää, lesken tyttäret tappelevat keskenään, petollinen Hevoskauppias yrittää hyötyä kylän uhkapelistä. Sadonkorjuun jälkeen vietetään sadonkorjuujuhlat, ja esitetään näytelmä, jonka jälkeen kylän vanhimman talo palaa, ja kaksi henkilöä on kadonnut. Itse luulisin pystyneeni päättelemään tapahtumien kulun, vaikka tarina on joistain kohdin niin hulvattoman kryptinen, ettei yhteyksiä ehkä tajua oikein.
Vaikka tarina on Kiinasta, uskon sen pätevän kaikkiin agraaripohjaisiin kyläyhteisöihin ja olevan universaalia ihmisyyttä, hersyvä meno tulipaloineen tuo mieleen Agapetuksen Hilman päivät.

Taishanin nunna -tarinassa matkaseurue pääkaupungista pysähtyy erikoisessa luostarissa, joka on vuoren juurella. Matkaseurueeseen kuuluva rouva Teh haluaisi jäädä luostariin, mutta nunnat eivät suosita sitä. Luostari on sikäli erikoinen, että eräin edellytyksin siellä voi miehet yöpyä. Luostarilla on ongelma paikallisen tuomarin poika haluasi yöpyä viisitoistavuotiaan nunnan kanssa, eikä nuori nunna halua, vaan haluaa karata. Paikallinen tuomari haluaa sulkea luostarin. Matkaseurueen pää Lauts'an, joka on virkamies, kirjoittaa kirjeen, että ennen sulkemista hän haluaa neuvotella tuomarin kanssa. Seurue lähtee kantotuoleineen vuoristoon, kun nunnaluostarista Jiyn -niminen nunna tulee kävellen saattamaan. Illalla hän kertoo tarinansa. Hieman nuorempana hän on ollut rakastunut luostarissa käyneeseen Sanjehiin, jolla on oma vaimo. Jotta Sanjeh voisi viettää yön Jiynin kanssa, hänen pitäisi hankkia luostarille pukuja ja muuta tavaraa tuhannen dollarin arvosta. Hänen äiti ei suosita kauppoja. Toisaalla Jiyn, vaikka on rakastunut, miettii vaihtoehtojaan. Jalkavaimon osa silloisessa dynastiassa ei ole hääppöinen ja voi johtaa kuolemaan. Jos hän viettää yön Sanjehin kanssa, muut suosijat voivat sen jälkeen vaatia osaansa... Jijyn kasvaa, koska "kun ihminen joutuu äärimmäiseen hätään, hän muuttuu ja kun ihminen muuttuu, hän saavuttaa ymmärrystä". Jijyn valottaa buddhalaista elämänviisautta, jota voidaan pitää Lin Jutangin mukaan silloisena pätevänä kiinalaisena uskonnollisena elämänviisautena.
Jijyn on jakanut itsensä maailmalliseksi ja erakoksi. Tekstissä puhutaan Kuudennesta mestarista ja Vajra Sutrasta, Jijyn on harras ja matkaseurueesta Huantsui niminen nainen jää Jijynin oppilaaksi.

Neiti Tu -tarina päättää kirjan. Kertomus alkaa kun nuori ja kaunis kurtisaani morsiuspuvussa hyppää Jangtse-jokeen veneestä, jossa oli hänen rakastajansa nuori ylioppilas ja virkamiehen poika, tätä ennen hän on heittänyt jalokivensä vuolaaseen virtaan. Ylkä sen sijaan katoaa tapauksen jälkeen. Tarinan kertoja alkaa selvittää, mitkä tapahtumat ovat johtaneet murhenäytelmään.
Miehen nimi on Li, ja tarinan kertoja kuulee tarina herra Liu'lta. Li, jonka "kutsumanimi" on Shia-ming, tapaa nuoren hehkeän neiti Tu'n maaseudulla temppelin läheisellä vesialueella, missä Li ja Liu ovat melomassa. Neiti Tu on myyty kuusitoistavuotiaana ja toimii Pekingin soittajahovissa, ja on kuuluisa, ja hän on usein varattu. Neiti Tu'lla on äiti, joka ei ole biologinen, vaan jonkin näköinen huolenpitäjä, neiti Tu'n oikea nimi on Wei-niang. Itse en ymmärrä tästä nimiasiasta juuri mitään, mutta luulen jonkun ymmärtävän paljonkin. Herra Li eli Shia-ming ja myös Wei-niang kärsivät rakkaudestaan, siitä, että se on oikeastaan turhaa, koska se on mahdotonta etiketin ja tapojen vuoksi. Shia-ming ei voi naida kurtisaania, hän ei voi saada rahaa Wei-niangin lunastamiseen vanhemmiltaan, hän on antanut naimaluvan itse itselleenkin, hän on täydellisessä umpikujassa. Kurtisaanin lunastamiseen tarvittaisiin 1000 dollaria.
Onko suuri rakkaus syntiä? kysyy kertoja ja sulhasen ystävä pohtii kohtaloa ja järjestelee ystävänsä asiaa. Neiti Tu haluaa hyviin naimisiin, eikä halua olla jalkavaimo vaan nimeenomaan päävaimo. Neiti Tu'lle ilmestyy kilpakosija miljonääri suolakauppias Mao. Monimutkaisten juonittelujen jälkeen rakastavaisilla Shia-mingilla ja Wei-niangilla olisi mahdollisuus onneen, mutta sulhasen vanhemmat eivät hyväksy morsiota. Kun ylkä ei luota rakkauteensa eikä itseään älykkäämpään naiseen eikä hänen kykyynsä selvitä tilanteensa, on edessä tragedia. Neiti Tu valitsee veden syleilyn ennen kuin suolaisen sulhon. Nynnyn yljän järjen valo sammui ja kuuppa himmeni.
Viimeinen tarina on traaginen rakkaustarina ja päättää hienosti teoksen.

Naisen asema ja rooli on yksi kirjan teemoista. Laitan jokaisesta kertomuksesta lainauksen
Leskivaimo Tshuan
s. 32 Kun nainen jää leskeksi, hänen on viisainta peittää kasvonsa ja itkeä päivät päästään, sillä sinä hetkenä, jolloin hänen silmänsä kuivuvat, aletaan epäillä että hän hymyilee. ja sehän taas tietäisi sitä että hän viettää normaalia elämää niinkuin ketkä tahansa muutkin ihmiset.

Taishanin nunna -tarina
s. 130 Silloin tuomarin poika raivostui ja huusi kovalla äänellä: 'Jollei Tsingjyn pidä minulle seuraa ensi yönä, toimitan niin, että tämä temppeli suljetaan huomispäivänä'

Neiti Tu -tarina
Neiti Tu'sta kerrotaan seuraavaa:
 s.208 hänen vanhempiensa kuoleman jälkeen häijy käly oli myynyt hänet, kun hän oli vasta viidentoista. Kohtaloonsa alistuen hän harjaantui ammattiinsa ja saavutti pian suurta suosita lauluillaan, luutullaan ja henkilökohtaisella viehätysvoimallaan. Kuusitoistavuotiaasta asti hän oli tuntenut monia miehiä. Erään ministeriön rikas virkamies on tarjoutunut ostamaan hänet, mutta hän on kieltäytynyt.

Kauneusihanteena tuntuu olevan valkeat ja soikeat kasvot. Ihomaalia käytetään. Kirjan kansikuva naisella, kasvot ovat valkoiset.

***
Kaikki huomiot ovat tästä nimenomaisesta kirjasta, ja tarinoista, jotka ovat alkusanojen eri aikakausilta. Aikakausi-ilmoitus on luultavasti käännetty virheellisesti tai käännöksessä on ongelmia, sillä sekä  Taishanin nunnan että Neiti Tu'n tarinassa puhutaan dollareista, ja Neiti Tu'n tapauksessa pankeista ja kaupoista. Jos elettäisiin 1500-lukua, ei ollut USA:ta Kolumbus "löysi" Amerikan saaria vasta vuonna 1492 ja USA itsenäistyi vasta 4.7.1776, eli ei ollut dollareita, eikä pankkeja, luultavasti ei ollut nykyisen kaltaista yliopistojärjestelmääkään. Luultavasti Neiti Tu'n tarina voisi olla 1900-luvun alusta, ja Taishanin nunna 1500-luvulta, jolloin taala on vasta haave.

Risto Isomäki: Jumalan pikkusormi

Risto Isomäki: Jumalan pikkusormi, 2009. Tammi

Teos on jaettu prologin ja epilogin lisäksi kolmeen osaan, ja Isomäen jälkihuomautukset ovat tuttuun tapaan valottamassa teoksen teemoja. Ne teemat ovat aurinkoenergian mahdollisuudet ja vastustus rakennushanketta kohtaan ja ydinvoiman riskit. Isomäen teoksessa on paljon viitteitä erilaisiin poliittisiin kytkentöihin, jotka selviävät teoksesta. Sivuutan uskonnolliset, kansalliset ja kansainväliset kytkennät ja jätän mainitsematta myös sijaintimaat ja kansallisuudet ja jopa nimet, ettei tule väärinkäsityksiä, tämä on fiktiota. Jälkikirjoituksen mukaan osa mainituista henkilöistä ovat oikeita, lisäksi joihinkin nimiin liittyy minusta voimakasta symboliikkaa.

Teos on minusta erittäin jännittävä, ja sen luin nopeassa tahdissa. Lopussa on vielä yllätys....

Prologi on päivätty Meadessa Pohjois-Afrikassa helmikuussa 1915. Prologissa kuvataan, kuinka Frank Shumanin aurinkokourut jäävät taisteluiden alle ensimmäisessä maailmansodassa. Aurinkoenergian hyödyntäminen jää idean tasolle ja unohtuu.

Yksi: Aurinkotorni
Katherine Henshaw ja  Lauri Nurmi, jotka eivät ole pariskunta, saavat tarjouksen saksalaiselta liikenaiselta suojata Pohjois-Afrikassa Saharassa sijaitsevaa Aurinkotornia, jonka on tarkoitus tuottaa kasvihuoneissa lämpöä, joka nousee kolme kilometriä korkeaan torniin ja pyörittää siellä turbiinia ja tuottaa sähköä. Tornia rakennetaan ilmalaivoilla, jotka on täytetty heliumilla. Projektin tarkoituksena on tuottaa myös yöllä sähköä, ja projektissa pumpataan merivettä syvänteisiin, kerätään suolaa, ja saadaan haihtumista, kastetta aikaan, biomassaa pinoamalla yritetään elvyttää maaperää ..
Lauri Nurmi on suomalainen entinen CIA-agentti, joka on ollut eräissä maissa operoimassa, hänen vaimonsa Alice "Pikkuhaukka" Donovan on kuollut. Nurmi näkee enneunia, ja siksi taipuu turvallisuuspäälliköksi, vaikka on luvannut sotilasuran jälkeen olla pasifisti.
Aurinkotornia vastustetaan sen tuottaman energian vuoksi tai siksi, että pelätään öljyn ja muun energian hinnan laskua, on ehkä myös ideologisia syitä.

Kirjassa on välillä hieman luennoiva ote, kerrotaan sähköautoista, ydinpommien tehoista, ydinvoimaloiden riskeistä, ja eri konfliktien taustoista ja jopa ristiretkistä. Aurinkotornin työmaalla turvallisuusorganisaatiossa on kovinkin kansainvälistä henkilökuntaa. Työmaa on ollut sabotaasin kohteena, mutta ...

Kaksi:Kivi
.. Laurin tullessa neuvotteluista hänen autoaan vastaan hyökkää aseistettu autosaattue. Eräs hyökkääjä on Laurin ex-kolleega, eli turvamiesten maailma on pieni. Laurin pelastaa paikallinen mustapukuinen nainen, joka vie Laurin turvaan basalttiluoliin Kivelle. Laurin loukkaantuneet raajat hoidetaan ottamalla mätä pois ja antamalla kärpästen toukkien mussuttaa kuollut kudos, en tiedä kuinka tepsivä keino tämä on?
Laurin perässä on ammattilaisia, joilla on käytössään satelliittikuvat, ja aurinkotornia vartioivat joukot ovat otettu pois lahjomalla ...


Kolme: Särkynyttä lasia
Kolmannessa osassa käydään aurinkotornin olemassaolosta infernaalinen taistelu, Lauri on toisaalla kamppailemassa elämästään. Mustakaapuinen nainen kulkee luolastoissa kuin kotonaan, ja tietää, mistä vettä tihkuu juotavaksi. Tornilla kuusitoista turvamiestä vastaan kahtatuhatta hyökkääjää, puolustuskeinot ovat monet: vastustajia imutetaan torniin, sähköenergiaa keskitetään EMP:hen. Vastapuolella on käytössään uusimmat tuhovimpaimet, eikä heidän omaatuntoaan paina muutaman ihmisen henkikulta..

Sanoisin, että meno on uskomatonta ja erittäin jännittävää ... taisteluiden tauottua Lauri ja Katherine, jonka elämää muuten varjostivat myös tummat pilvet, saavat kuulla vielä yhden käänteen, jota en paljasta.

Lauri ja Katherine vetäytyvät Suomen eteläiselle rannikkoseudulle ...

Epilogissa aurinkoenergiaprojektin lopputulemaa tarkastellaan.
***
Kovakantisen ensipainoksen olen saanut lahjaksi, ja jonka luin noin neljän vuoden jälkeen.

Erittäin jännittävä kirja, jossa remesmäistä rytinää ja ekologinen näkökulma.

Isomäeltä olen blogannut romaanit: Pimeän pilven ritarit sekä Sarasvatin hiekkaa sekä teoksen Ydinvoima Fukushiman jälkeen.

Anita Brookner: Rantahotelli

Anita Brookner: Rantahotelli  Seven pokkari, 2009, Hotel du Lac, 1984, sivumäärä 176
Anita Brooknerin (s.1928) Rantahotelli on herkkä ja tarkka kuvaus brittikirjailijatar Edith Hopen matkasta Sveitsiin Hotel du Laciin. Anita Brooknerin teksti tuo esiin Edithin huomioita miljööstä ja asukkaista, sekä luotausta suhteestaan varattuun Davidiin, ..syömingit joita David näytti aina tarvitsevan kun he lopulta nousivat sängystä, kaikenlaisiin hankaliin aikoihin, joskus puolenyön jälkeen ... ennen kuin David ampaisi äänettömiä katuja pitkin Holand Parkiin... Kaikki sellainen kuului Davidin toiseen elämään; niiden parissa hän puuhasi joka aamu vaimon huudellessa lapsille jotka ovat myöhässä ... Edithistä oli tuntunut, että päivän valoisa aika meni Davidin odottamiseen. Ja kuitenkin hänellä oli viisi kohtalaisen pituista romaania todistamassa ettei ollut viettänyt päiviään vain tuijottamalla ulos ikkunasta ...ss 26-27.
Itse asiassa lukija luulee, että Edith Hope pakenee Davidia Sveitsiin, mutta ei, vaan Edith ei ole mennyt naimisiin, koska on huomannut sulhasensa "Geoffreyn hiirimäisen säädyllisyyden koko kuvan".

Rantahotelli -teoksen kerronta on hotellin ruokailujen puuduttavaa esittelyä. Vieraista tyhjänpäiväisin on vanha leskirouva Iris Pusey, joka pitää tytärtään Jenniferiä seuralaisenaan ja shoppailukaverinaan. Mamma saa rintakipuja kirjan loppuosassa, kun kolmikymppisen tyttären luona on piipahtanut mies. Ilmeisesti mitään ei ole tapahtunut, ja Alain niminen poika itkee käytävässä, ja Jennifer murjottaa (ehkä mitään ei siis tapahtunut!). Shoppailukierroksen ja kampaamokäynnin jälkeen maistuu taas iltapäivätee. Iris Pusey on kuitenkin kulissielämän kuihtumaan päin oleva kuningatar. Edith kokee ensimmäisen lounastuksensa raskaaksi, vaikka itse haluaa arvuutella seurapiirin asemaa, ammattia ja ikää. Eräs huomionarvoinen persoona on Koiranainen eli Monica. Monicalla on anoreksia (tai/ja bulimia) ja hän syöttää suklaakakkunsa Kiki-koiralleen, joka myös oksentelee ja pysyy hoikkana. Lukuisten naistyhjäntoimittajien joukossa tepastelee myös kaksilahkeinen Phillip Neville, joka käy tylsät ja perinpohjaiset liikeneuvottelut Edithin kanssa ...

Kirja tapahtuu nykyajassa ja Edith on vain 33-vuotias, mutta hänellä on unettavan tylsää. Kerronta etenee kahdessa tasossa sekä hotellissa että muistoissa, Edith kirjoittaa kirjeitä Davidille, (joita ei lähetä) ja seuraavaa romaaniaan "Alla kiertävän kuun", jota tuskin itse lukisin. Hopella on teoria, "kilpikonnasta ja jäniksestä", yleensä ihmisten arvellaan arvostavan kilpikonnaa suhteessa jänikseen heidän välisessä juoksukilpailussa. Itse hän on päätynyt toisiin lopputuloksiin, minusta Edith Hope on kilpikonna, David on ehkä jänis tai ainakin uros ja ehkä eros, jonka kohde vaihtuu, mutta kaksi yötä on varattuna kuussa Edithille.

Näistä aineksista brittikirjailija on kokannut hajuttoman ja mauttoman mössön, jota ei voi edes pureskella. Vaikka "keitos" on palkittu Booker palkinnolta, kirja oli minusta kaikilta osin unettava ja hampaaton. Sain tosin monet hyvät yöunet, kun yritin iltasella tätä lukea. En tiedä ovatko muut bloggarit käyttäneet kirjaa samoin, mutta tästä on blogattu Kirjanurkkauksessa näin,  Tarukirjassa noin, Erja näin sekä Maria Sinisen linnan kirjastossa noin suositan kirjaa iltalukemiseksi.