Kyösti Salovaara: 2112 antiutopia

Kyösti Salovaara: 2112 antiutopia

Teos on ladattavissa ilmaiseksi Kyösti Salovaaran blogissa, ja sitä esitellään seuraavasti

2112 – Kyösti Salovaaran romaani verkossa ilmaiseksi. Suomi vuonna 2112, Häijyn kriittinen tieteisromaani, Hävyttömän pohdiskeleva ja vetävän leppoisa.

Teoksessa on 226 sivua, kansi on minusta hieno ja loppukuva. Luin teoksen ensimmäiset sivut printistä, mutta loput miniläppäristäni.

Esittelytekstistä parhaiten pätee lukukokemukseeni ”Hävyttömän pohdiskeleva ja vetävän leppoisa” Hävyttömyys ilmenee kyllä vain muutamassa kohdassa. Teos tarkastelee vuotta 2112 jolloin hiililaskuri louskuttaa huonovointiyhteiskunnassa, väestö on keskitetty Etelä-Suomeen lähinnä Helsinkiin. Kotieläimistä, lehmistäkin on luovuttu, autot ovat harvinaisia, soijaa syödään, ja kahvi on miltei ainoita nautintoja. On yksi YE-tv, YE-yhteiskunta, ja Yhteinen Etu määritellään heti alussa ”Yhteinen etu, isolla tai pienellä kirjoitettuna määrittelee mitä valtakunnassa – ja tietenkin koko maailmassa – tapahtuu. Yhteisen edun

Suomessa hallituksen ja instituutioiden valtarakenne ei muistuta pyramidia vaan toistensa sisään sulkeutuvia ympyröitä, joiden keskellä sykkii YE-ministeriö esikuntineen. Koska sama kuvio toistuu kaikkialla kaikissa organisaatioissa, jokainen tajuaa kuinka keskitettyä ja yhteen suuntaan ajavaa (paremminkin: ajautuvaa) vallankäyttö on”. Teoksennimi antiutopia kertoo jo paljon.

Laskettaessa sanan esiintymistiheyttä sain seuraavia tuloksia 2017 26 kpl, YE 43 kpl, hiili eri muodoissa 53 kpl, kahvi 96 kpl, espresso 8 kpl, tupakka 9 kpl, viini 23 kpl, liha 39 kpl, kirjailija 11 kpl sekä synty* 36 kpl. Nämä ovat teoksessa tärkeitä sanoja, osa teemankin kannalta.

Vuonna 2017 yhteisen edun vallankumous määräsi kehityssuunnan, jäi vain yksi ye-totuus, ja se muovasi väestön elintavat. Päähenkilönä on hieman sivuraiteilla oleva Gustav Hjort, joka opettaa Helsingin yliopistossa poliittista historiaa ja vuoden 2017 Yhteisen edun vallankumousta. Matkaseuraksi Jösse saa sekalaisen seurakunnan YE-ministeri Klaus Virran valitsemaa porukkaa: Dirk Chaim, Juri Oprienev, Erika Mononen-Stein, tohtori Winston... Tuhlaillaan viini- ja hiilipisteitä, säännöstellään ja tutustutaan fraktaalienkin maailmaan.

Salovaara on listannut esikuviaan, mutta minusta teoksen pohdinta kuitenkin muistutti hyvin paljon myös Asimovin Säätiö-sarjan eräitä teoksia. Säätiö ja Maa -teoksessa Pelorat-niminen vanhahko mies on tutkinut Maa-myyttiä ja "seurustelee" GAIA-planeetan nuoren Blissin kanssa, Hjortilla on lapsi ja takanaan ero ja kontaktia haetaan. Teos 2112 on miehen kirjoittama, ja suhteessa naiseen Hjort kuvataan isaac_asmovilaisen ja reijo_mäen_vareslaisen miehen välimaastoon.

Myös näkemykset ruuan tuotannosta ja yhteiskunnan kehityksestä olivat myös Asimoville tyypillisiä, kuten tässäkin. Lisäksi koko Säätiön alkuidea oli tuleva tuho, jonka pystyi psykohistorialla ennustamaan, mutta ei silmillään näkemään, tuhoon liittyi sivilisaation tiedon ja osaamisen mureneminen. Tässäkin teoksessa ajan kuluessa tietoa ja osaamista menetetään, tietoa ei saa siirtää palvelimille tekijänoikeuksien tulkintojen vuoksi, tallennusformaatit muuttuvat. Teoksessa on mielenkiintoinen lainaus myös kirjallisuuden kuolemasta. ”Kirjallisuuden kuolema johtui ironista kyllä tekniikan kehityksestä, sillä paperia säästääkseen yhteiskunta panosti aluksi sähkökirjaan. Kun kansalaiset saatiin omaksumaan sähkökirja, YE-kulttuurin nimissä teoksia ryhdyttiin säätämän, sensuroimaan ja hävittämään…” s.118.

Tässä ollaan jo Fahrenheit 451:n teemassa.

Hjortin tehtävä liittyy koulutukseen. Miksi Kuopiossa on paremmat YO-tulokset, kuin muualla ja Helsingissä. Hjort on tutkimusporukan jäsen, joka ruotii ongelmaa, ja mitä kaikkea selviäkään ...

Koulutuspolitiikka ja ylioppilaskirjoitukset ovat aina kiinnostaneet minua. Teoksessa on paljon myös ilmastopolitiikan, aluepolitiikan, arkkitehtuurin, ja väestöpolitiikan pohdintaa. Salovaaran teoksen huomiot ovat teräviä, ja useat ehkä hyvin osuviakin, voisin listata niitä, muttamutta, koska kirja on saatavissa ilmaiseksi netistä, niin voit poimia ne itsekin.

Teos etenee Hjortin kertomana ja kokemana, ja ei ole vain scifiä vaan tämä on dekkari, jossain on ”salaliitto” teoksen loppu on film noir -mainen. Scifi-leimaa vähentää myös  tutut esineet kuten termospullo ja CD-levy ja retki Savon sydämeen hyvän ruuan ja luonnon ääreen, mutta pitäisin tätä jollakin lailla poliittishistoriallisena teoksena, eli miten 1900-luvun talouskasvusta mentiin hiili- ja eurokriisiin ja siitä eteenpäin. Mitä nykyvalinnat voivat tarkoittaa vuosisadan päästä ja ehkä vanhoista onnelliseksi tekevistä traditoista olisi hyvä pitää kiinni. Ihminen ei ole kone vaan sosiaalinen eläin.
***
Jokainen hakee lukemalleen teokselle yhtymäkohtia. Tulevaisuuden skenaariossa olin jopa näkevinäni yhtäläisyyksiä animaatioelokuvien WALL-E:n ja 9:n tematiikkaan. 
***
Kirjassa oli paljon yhteiskunnallisia, poliittisia ja muita näkökohtia, joita haluasin avata, mutta en voi juonipaljastusten vuoksi. Kun muut bloggaavat tästä ja teemat paljastuvat, olen valmiina keskusteluun. Mutta keskittäminen ei kannata, eurokriisin yli pitää päästä, hiilidioksidipäästöjen kanssa pitää keksiä toimivampi ratkaisu, isoveljen ei ole hyvä valvoa. Ehkä nykyihmisten nimet olisin jättänyt pois, mutta kuten aiemmin olen kirjoittanut, toiset pitävät juuri todellisten ihmisten kirjoittamista romaanin sisään.
***
Teos on jaettu kolmeen osaan ja lukuihin. Lukijasta riippuu, mistä osasta hän pitää eniten, itse pidin ykkösosasta.
***
Sivulla 136 on tapahtumassa "herkkä hetki". Kesken kohtauksen vaihtuu naisen nimi Stinasta Christinaksi (molempia käytetään Christina Winstonista), se oli miltei ainoa lapsus, muutaman kirjoitusvirheen löysin, mutta tässä bloggauksessakin niitä on enemmän.

Yhden rönsyn olisin ehkä jättänyt pois, ja se oli miksi kitaramies kiertää Eurooppaa. Kaunokirjallisuudessa voi myös käyttää kauniita sanoja.
***
PDF-muotoisen kirjan lukeminen miniläppäristä on erittäin joutuisaa, mutta lukukokemus on erilainen kuin paperikirjasta, pdf-kirja tulee luettua nopeammin ja siten myös epätarkemmin.

Cervantes: Don Quijote

Miguel de Cervantes Saavedra: Mielevä hidalgo Don Quijote manchalainen osat 1 ja 2, suomentanut J.A Hollo ja runot Yrjö Jylhä, WSOY, 2005, alkuteos I-osa,1605 ja II-osa, 1615.

Cervantesin (1547-1616) velkavankeudessa kirjoittama Don Quijote on espanjalainen lahja maailman kirjallisuudelle, länsimaisen romaanitaiteen humoristinen ja hieno merkkipaalu, joka on kuuluisa teoksen omintakeisen parivaljakon ja huumorinsa vuoksi. Don Quijoten molempien osien sivumäärä ylittää 1200 rajan, joten lukeminen vaatii aikaa. Teos on kuuluisa etenkin Don Quijoten vimmaisesta hyökkäyksestä tuulimyllyjä vastaan. Ritarikirjoilla päänsä sekoittanut sankari hyökkäileekin kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta vastaan, kyytiä saavat niin lammaslaumat, viinileilit kuin vanginvartijatkin. Don Quijoten missiona on saada nimensä aikakirjoihin ja pelastaa, sitä, mitä hän kulloinkin pelastaa, ei ole niin väliä, hän nimittäin vapauttaa myös tusinan verran kaleerivankeja.

Teos on myös kuuluisa metaforasta idealisti ja realisti: Don Quijote on idealisti ja Sancho Panza on realisti. Don Quijote on myös hullu, jota muut nauravat ja suojaavat todellisuudelta. Minusta Sancho Panzakin on ajoittain hieman kummallinen.

Vaikka Cervantes jo alkukappaleessa irvii ritarikirjoja ja sonetteja, niitä sonetteja ykköskirjassa on ja ne ovat paikoin hyvin oivaltavia. Don Quijote on tämän kirjan ritari ja aseenkantajana hänellä on Sancho Panza. Don Quijoten ja Sancho Panzan tohelointi tuo mieleen jotkut elokuvaparodiat, kirjoista se muistutti minua eniten yllättäen Nalle Puhia. Parivaljakossa Don Quijote ja Sancho Panza on jotain samaa kuin Nalle Puhissa ja Nasussa, kertomuksessa pyöritään paljon erään majatalon ympärillä, ja sitten kerrotaan tarinoita majatalossa (Puh pyörii puolen hehtaarin metsässä). Majataloon saapuu epälukuisa määrä sekalaista porukkaa. Useita lemmensairaita nuorukaisia, jotka ovat menettäneet sydämensä, järkensä ja yöunensa ihanaisten neitokaisten vuoksi. Monen lemmentarinan mutkat oikenevat, kun neitokaiset saapuvat sekavassa mielentilassa paikalle.

Majatalon isäntä vieraat ja kyläläiset huomaavat Don Quijoten järjen valon himmenneen pysyvästi, joten ritarikirjojen polttaminen on turha toimenpide. Jo tuolloin yhteisössä havaittiin kylähullujen laukovan totuuden kavalassa maailmassa. Don Quijotellakin lanttu leikkaa terävästi ajoittain. Teosta on hyvin vaikea kuvata, juoni koostuu päättömästä kohelluksesta, lemmenluritustarinoista ja aika-ajoin toistuvista soneteista ja lauluista. Makuasia on, pitääkö tämän tapaisesta huumorista ja tyylistä, minä ehdottomasti pidin.
Jo alkusanoissa todetaan "alakuloinen ilahtuu nauramaan, hilpeä nauraa enemmän, yksinkertainen ei ikävysty, että älykäs ihailee sen kekseliästä sommittelua ... eikä viisas epää siltä kiitosta". Cervantes on kirjoittanut tavalla, että se täyttää nämä kriteerit. Paljonko hän suunnitteli tästä? Paljon, hieman tai ei ollenkaan? Onhan Cervantes voinut irviessään ritarikirjoja, sonetteja ja maailmaa ja samalla kirjoittaessaan oman elämänsä vaikeuksia paperille olla alitajunta avoinna flow-tilassa saada paperille jotain hyvinkin ajatonta ilman mitään systemaattista suunnittelua.

Päähenkilöt ovat siis Don Quijote, joka värvää Sanco Panzan aseenkantajakseen. Rocinante on edellä mainitun hevonen, jälkimmäinen joutuu tyytymään aasiin, jonka nimi lienee marhaminta. Innoituksensa sankarimme saa ihanalta Dulcinea Tobosolaiselta, koska jokaisen ritarin täytyy olla rakastunut. Don Quijoten Murheellisen hahmon ritari pitää etsiä seikkailuja hädänalaisten auttamiseksi. Kaksikko lähtee maailmalle ja jo kahdeksannessa luvussa kyytiä saavat tuulimyllyt, kun ensimmäisen osan mitta on 52 lukua. Harhailessaan löytyy Cardenio ja Luscinda, jotka rakastavaiset ovat joutuneet erilleen, ja Dorotea sekä Don Fernando myöskin Zoraida ja vapautunut orja.

Näitäkin väkevämpi on tarinassa kerrottu Mieletön uteliaisuus -tarina Anselmosta, Lotarioista ja Camillasta. Anselmo on onnellisesti naimisissa Camillan kanssa, mutta pyytää Anselmoa yrittämään viettelemään Camillaa. Tarina on monipolvinen, pitkä ja traaginen, ja toi minulle mieleen jopa Romeon ja Julian, kuin myös Cardenion, Luscindan ja Don Fernandon kolmiodraama.

Bloggaukseni tuskin avaa kertomusta kovinkaan hyvin, mutta teos on hyvin bloggauksen kaltainen sekava ja absurdi, mutta parempi. Viittauksia on kosolti ritarikirjoihin, sekä englantilaiseen Lancelotiin, ja omam maan kansallissankariin legendaariseen El Cidiin.

Listaan seuraavaksi joitain poimintoja ykkösosan tekstistä.

Naisen asemaa käsitellään, ja myös seksuaalisuutta termejä "menetin neitsyyteni" sekä "aikeenaan oma nautinto" viljellään. Eräs muulinajaja on sopinut peitonheilutuksesta piian kanssa, mutta piika päätyy päähenkilömme lakanoiden väliin, mutta joutuu torjutuksi, koska Don Quijote unelmoi vain Dulcinea Tobosolaisesta.

"Voittaa itselleni nimen ja maineen", sitähän useimmat ihmiset haluavat.

"Hyvän tekeminen kunnottomille on kuin veden heittämistä mereen", monesti hyvät teot tosiaan vesittyvät

Don Quijote myös heittäytyy filosofiseksi ja pohtii sotaa. Mielenkiintoista on seuraava "sodan tavoite on rauha", yleensähän ajatellaan sota rikkoo rauhan, toisaalta Roomassa jo tiedettiin, että Si vis pacem, para bellum" edelleen kirjassa todetaan, että "aseilla puolustetaan yhteiskuntia".

Ensimmäinen osa päättyy Don Quijoten kotiin vientiin, ja hautakirjoituksiin, eli päättelisin, että jatko-osaa ei heti suunniteltu, mutta kirjoitettiin kymmenen vuotta myöhemmin 1615.

***
Cervantesin Don Quijote, osa II Cervantesin Don Quijote, osa II on 628 sivun mittainen, sisällyksineen ja selityksineen 644 sivua.

Teoksen alkulauseessa ilmenee motiivi kirjoittaa toinen osa: markkinoille on kirjoitettu salanimellä jatkoseikkailut.

Toinen osa alkaa kirkkoherran ja parturin tullessa katsomaan kuukauden huilannutta Don Quijotea. Sancho Panza tulee vaatimaan saartaan, ja riitelee "eukkonsa" Teresan kanssa. Sancho Panza on siis ukkomies, jolla on vaimo, tytär ja poika. Don Quijotea on tulkittu niinkin, että päähenkilö on idealisti ja aseenkantaja on realisti. Lukemalla kirjat voi arvioida vertauksen osuvuutta. Minusta Sancho Panzan haaveet kakkososassa omasta saaresta, käskynhaltijuudesta eivät ole realismia, eikä Don Quijoten maaniset marssit ole idealismia, jokainen tulkitkoon sisällön tavallaan. Toisaalta käskynhaltijana toimitaan, mutta Panzaa en silti pitäisi puhtaana realistina, enkä Don Quijotea idealistina. Idealistin ajatusrakennelmat ovat kestäviä, ne eivät vain sovi raadolliseen maailmaan, ehkä siis idealistin leiman voi nähdä Don Quijotessa, puolustaahan hän oikeaksi kokemaansa.

Jatko-osassa Simpson Carrasco -niminen kandidaatti tulee selittämään päähenkilölle hänestä maurilaisen Benegelin kirjoittamaa seikkailuhistoriaa. Tässä on huomattavaa, että ykkös-ja kakkososien julkaisuajankohtien ero on vuosikymmenen luokkaa, mutta teoksen kakkososassa ykkösosan muutaman viikon maanisesta marssista on kulunut vain kuukausi. Kuitenkin ykkösosan seikkailut on muka kirjoitettu, painettu kolmessa suurkaupungissa ja luettukin. Tässä tulee minusta ilmi kakkososien heikkous, tapahtumien ja henkilöiden luonne muuttuu, toisaalta, koska markkinoilla oli väärennös, motiivin jatko-osan julkaisuun ymmärtää. Kandidaatti Simpson Carrasco nostaa tuulimyllyhyökkäyksen ja eräitä muita tapahtumia historiasta esiin. Mieletön uteliaisuus -tarinan hän nostaa erilleen, seikkailuista poikkeavaksi, ja niinhän se onkin. Tämän tarinan henkilöitä eivät esiinny ykkösosassa, kuten muiden tarinoiden henkilöt, jotka putkahtivat seikkailuun sen kuluessa. Tarina, siitä kuinka mustasukkaisuudella, epäilyillä ja uteliaisuudella saadaan onnellinen avioliitto särkymään ja kolmen ihmisen elämä tuhoutumaan, oli kuitenkin kertomisen arvoinen ja pätee vielä neljän vuosisadan jälkeen. Avio-onneaan ei kannata koetella. Mieli on ehkä vahva, mutta liha on heikompi.

Don Quijoten muusaa Dulcinea Tobosolaista pyritään tapaamaan, mutta laihoin tuloksin, se ei menoa erityisemmin haittaa, parivaljakko mennä viillettää seikkaluihin ja paljon kuullaan tarinoita, ja Sancho Panza saa vähän vastuullista tehtävää.

Tarina päättyy niin, ettei kolmannelle kirjalle ole enää ollut sijaa. Don Quijote ojn oikealta nimeltään Alonso Quijano, joka sairastuu, kuolee ja haudataan.
Alonso Quijano kuoli, mutta  Don Quijote elää iäti.

Tavallaan kakkoskirja on paremmin kirjoitettu kuin ykkösosa, mutta siitä puuttuu minusta tärkein: sanallisen sivalluksen sarkastinen silaus. Don Quijote elää jatko-osassa maineellaan, joka on siis kirjattu, tavataan herttuaa, irvaillaan romaanihenkilö Don Lorenzon runoudella, joka minun mielestäni on aivan kamalaa, vai mitä tuumaatte tästä
...En ano maineen seppelettä,
en pyri kunniaan,
kun sen vain varmaan tiedän että
ma takaisin sen muiston saan;
sen jälkeen olen pyytehettä ...

Minusta tässä runossa ei ole kyllä mitään lyyristä, eikä voimakasta koskettavaa tunnetta tai otetta, mutta naurattaako tämä lukijaa? Ykköskirjan sonettijutut naurattivat minua, tämä ei tippaakaan eikä myöskään Dulcinea Tobosolaisen oletetut loitsimiset ja muodonmuutokset enää huvittaneet. Murheellisen hahmon ritarin muuttuminen Leijonaritariksi, tuulimyllyhyökkäyksen vaihtuminen hyökkäykseksi nukketeatterihahmoja vastaan, jo väsyttivät. Kakkososa ansaitsee paikkansa Don Quijoten tarinassa, ja se oli pakko kirjoittaa plagiaatin vuoksi, tyyli on hioutunut, päähenkilökin on hieman enemmän järjissään, mutta ykkösosa minusta riittää kevytversioksi Cervantesista.

Molemmat osat lainasin kirjastosta.
*****
Myöhemmistä romaaneista mahdollisesti Swiftin Gulliverin retket ja Charles Dickensin Loistava Tulevaisuus ovat ottaneet vaikutteita tästä päättömästä farssista. Don Quijoten ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1605 ja toinen osa vasta 1615. Koska Shakespearen Romeo ja Julia on kirjoitettu vuonna 1595-1596 luultavasti Cervantes on ottanut vaikutteita tästä näytelmästä, niin samanlaisia eräät traagiset rakkaustarinat tässä ovat.

WSOY julkaisi valiokirjoja 1920-luvulla, tässä pienennetty kopio Cervantesin Don Quijoten esittelysivusta.



WSOY julkaisee valiokirjoja edelleen 2010-luvulla: Don Quijoten uusi suomennos on totta, Jyrki Lappi-Seppä on suomentaja, ja runot on kääntänyt Jukka Koskelainen. Tekijän nimi on muodossa Miguel de Cervantes.

***
Tämä Don Quijote on wsoyn uudelleen painama ja siinä on J A Hollon käännös 1920-luvulta ja lukuisat ja oivaltavat runot on kääntänyt Yrjö Jylhä. Minulla on pieni postaus tästä runonurkan puolella täällä. Siellä avaan  luvun 14  Grisóstomon laulua.

Joyce Carol Oates: Kosto:Rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Kosto:Rakkaustarina, Otavan kirjasto, 152 sivua, 2010 painos

Tämä kirja on saanut valtavasti blogikehuja ja ajattelin olla bloggaamatta teoksesta, mutta kohdistan nyt huomiota "valmiisiin esittelyteksteihin", "takakansitekstiin" ja ruodin niitä.

Minusta rikoksen tapahtuma-aika ja teema ovat merkityksellisiä ja yllättäviä. Tapahtuma-aika on itsenäisyyspäivä, siihen ei kiinnitetä takakannessa mitään huomiota.

Kirjan Kosto:Rakkaustarina esittely Otavan sivuilla kertoo seuraavaa, (jatkossa tulee pakostakin juonipaljastuksia).

"Hurja pienoisromaani naisiin kohdistuvasta väkivallasta

Nuori yksinhuoltajaäiti Teena Maguire ja hänen 12-vuotias tyttärensä Bethie päättävät oikaista pikkukaupungin puiston läpi puolenyön aikaan. Lauma paikallisia nuoria miehiä raiskaa Teenan Bethien silmien alla ja jättää hänet maahan virumaan. Raiskaus on kiistämätön ja tekijät tuttuja, mutta saako paha oikeussalissa palkkaansa?

Yhteisö kääntyy Teenaa vastaan. Monien mielestä Teena teki virheen liikkumalla puistossa keskellä yötä, juorujen mukaan humalassa. Poliisi John Droomor ei kuitenkaan voi katsoa tapahtumia sivusta, vaan päättää ottaa lain omiin käsiinsä".

Minusta tämä kuten takakansitekstikin johtaa lukijaa harhaan, vai mitä tuumitte seuraavasta?

Hurja pienoisromaani naisiin kohdistuvasta väkivallasta
Alun raiskaus ja pahoinpitely kohdistuu naiseen ja tyttäreen, loput kuolemantapaukset, joita on lukuisia  kohdistuvat vain miehiin (epäiltyihin).

...ja jättää hänet maahan virumaan
Raiskauksen uhri jätettiin virumaan venevajan lattialle, missä teko tapahtui.

Raiskaus on kiistämätön ja tekijät tuttuja, mutta saako paha oikeussalissa palkkaansa?
Tekijät nimeenomaan lakimiehensä suulla kiistävät tekonsa, myöntävät "maksullisen yhteyden", mutta kiistävät rikoksen. Oikeussalissa ei  kukaan saa,  ei edes se kuuluisa paha, palkkaansa, oikeudenkäyntiä ei edes käydä loppuun. Tässä kohtaa lukija kokee voimatonta raivoa?

Yhteisö kääntyy Teenaa vastaan
Minusta ei välttämättä käänny. Tekijät, ja heidän perheensä yrittävät kyllä kääntää antamalla haastatteluja medialle. Sitä, mitä enemmistö ajattelee ja reagoi, ei kirjassa kerrottu. Yksittäistä kiusantekoa kyllä esiintyy, mutta enemmistö käsittääkseni on raiskatun puolella, ja pitääkin olla.

Monien mielestä Teena teki virheen liikkumalla puistossa keskellä yötä, juorujen mukaan humalassa.
Tämä pitänee paikkaansa, ehkä joku luuli niin, mutta minusta kukaan ei hyväksy (syytettyjä lukuunottamatta) tekoa, se oli brutaali. Vaatetuksella ei ollut mitään merkitystä tapahtumiin, teko olisi kuitenkin tapahtunut, niin häiriintyneitä tekijät olivat, ja aineissa.

Poliisi John Droomor ei kuitenkaan voi katsoa tapahtumia sivusta, vaan päättää ottaa lain omiin käsiinsä".
Tämä on puhdasta spekulaatiota, kirjassa tapahtuu outoja kuolemantapauksia, jotka voidaan varmasti kytkeä Droomoriin, mutta kirjassa ei näin väitetä, eikä missään kohdassa kerrota näin, vihjaillaan kyllä heti alussa, kun tekijät kuolevat yksi kerrallaan.

Kuka kostaa ja miksi? Se ei selviä teoksessa ainakaan minulle. "Miksi" on helpompi ymmärtää. "Kuka" on vaikeampi, koska Fritz Haaberille puhui puhelimessa naisen ääni eli oliko kostajia useampia siis jokin muukin kuin Droomor. Lisäksi Fritzin hahmoon liittyy eräs ristiriitaisuus, joka liittyy soittoon, jota en kuitenkaan tässä avaa. .

***
Teoksessa Oatesin kerronta on oivaltavaa. Teksti on mosaiikkia, jossa tapahtumat kerrotaan ennakolta, mutta niihin palataan toisin silmin. Välistä tyttärelle kerrotaan tarinaa, kuka, minulle ei selvinnyt. Välin katsotaan tilannetta syyllisten silmin. Tuntemukset on selitetty hieman tätimäisesti, mutta tehokkaasti, lukijan raivo nousee.

Avaintapahtumana pitäisin itse rikosta ja sen tapahtuma-aikaa 4.7.1996, Amerikan kansallispäivää, eli päivää, jolloin valtio täytti 220 vuotta.

Luultavasti itsenäisyysjulistuksessa on todettu että "kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi, heille kuuluu  rikkomattomia oikeuksia, kuten Elämä, Vapaus ja Pyrkimys Onneen" en löytänyt parempaa, mutta olennaista on, että Yhdysvalloissa ihmiset ovat vapaita ja koskemattomia, tässä teossa itsenäisyyspäivän yönä sorrettiin ja poljettiin maahan kaikki Itsenäisyysjulistuksessa kerrotut asiat. Kirjassa itsenäisyyspäivä oli kirjoitettu pienellä, en ole äidinkielen opettaja, mutta odotin isoa alkukirjainta.

Oikeudenkäyttöä arvostellaan, asianajaja kaivaa maata asianomistajan maineelta, mustaa pyyhitään harmaaksi, sitten valkoiseksi. Kirjassa ruoditaan jopa valamiehistön tuntoja ja mahdollisia päätöksiä. Oates ei kerro, miten asioiden pitäisi olla. Kaiketi on järkevää lähteä syyttömyys-olettamasta. Onko valamiehistö ongelma? Onko syyttäjä ongelma? Onko oikeus asianajajaan tai puolustautumiseen ongelma? Katsoin Good Wifen ensimmäisen kauden, joka on fiktiivinen, minua on ihmetyttänyt syyttäjän suuri valta. Onko asia oikeasti näin?

Jos Kosto:Rakkaustarinan takakansitekstin vinkki on ja luultavasti (niin minullekin tuli mieleen) on totta, että joku ottaa oikeuden omiin käsiin, se on ongelma, jota en jättäisi lukijan pohdittavaksi. Rangaistukset teon mukaan, ja kaikki rikokset syyniin. Minua ihmetyttää myös syytteistä luopuminen, mitä tapahtuu aina toisinaan. Jos on tapahtunut rikos, se pitää minusta ruotia tuomioon asti, eri asia on pikku rikokset esim. pensasaitojen tallaamiset, mutta tässä on niin iso rikos, että sovittelulle ei ole sijaa.
***
Olen lukenut Oatesilta Syntipukki -teoksen, siinä tapahtumapaikka on pohjoisen pikkukaupunki, ahdas yhteisö, joka juoruilee ja media revittää otsikoita. Tapahtuu asioita, joissa lakimies voi auttaa. Rahalla rypyt oikenevat, nuorisolla on päihdeongelmaa, mutta luonnosta saa voimaa. Lopussa sitten löydetään elämänkumppani ja osataan suhtautua maailmaan. Tässä teoksessa on pitkälti sama käsikirjoitus samalla tätimäisyydellä. Todellisuudessa tällaisesta traumasta ei luultavasti pääse yli kumpikaan.
***
Kosto:Rakkaustarina oli minusta sanomaltaan epäselvä teos, kamalia tapahtumia (joukkoraiskaus, pahoinpitely, panettelua, valehtelua, ja oletettavasti murhia) enkä pitänyt teoksen kerrontatyylistä, enkä loppuratkaisustakaan, enkä oikeastaan juuri mistään.

Oates taitaa enimmin arvostella juuri oikeuskoneistoa, koska raiskausta ei hyväksytä, eikä kostoa, ja koska raiskaus aikaansaa teoksessa ongelmallisen oikeusjutun, jonka lopputuloksen epävarmuus laukaisee mahdollisen koston.

Eikö siis voi päätellä, että Oatesin kritiikki kohdistuu nimeenomaan oikeudenkäyntiin, valamiehistöön vaikuttamiseen, kalliisiin juristeihin, jotka kaivavat törkyä ihmisistä?

Tässä arvostan enemmän Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, missä Atticus Finch omalla esimerkillään vie asioita eteenpäin epäoikeudenmukaista oikeudenkäyntiä vastaan, kukaan ei kosta väärin Robinsonin kuolemaa. Liputan Atticus Finchin esimerkin puolesta ja Droomorin oletettua sanomaa vastaan. Kuin surmaisi satakieli -teoksen oikeudenkäynnissä syytön musta mies tuomittiin raiskauksesta mitä ei edes tapahtunut, Kosto: Rakkaustarinan raiskauksen tehneet valkoiset kiistivät syyllisyytensa, ja väittivät, että tekoa ei olisi tapahtunut, eli teot ovat tavallaan käänteisiä.

Oates arvostelee minusta myös median otsikoita ja juoruja kuten Syntipukki -teoksessaan.

Juonipaljastukset loppuivat
***
Teoksen hienous on kuitenkin siinä, että en lainkaan katunut niitä muutamaa tuntia, jona teoksen luin. Teos kannattaa ehdottomasti lukea. Itse asiassa bloggauksen kirjoittaminen kesti kosolti kauemmin kuin teoksen lukeminen.

Kirjan nimi voisi minusta olla toinen, alkukielisenä Rape: A Love Story, eli Raiskaus:rakkaustarina, tai vielä suoremmin Raiskaus- ja kosto -tarina. Sisältö ainakin selviäisi heti, en siis suosita alaikäiselle.
***
Katrin arvio on täällä
Leena Lumin arvio on täällä
Aletheia bloggasi näin
Mari A bloggasi täten.

Astrid Lindgren: Marikki

Astrid Lindgren: Marikki, Wsoy, Toinen painos 1965, 160 s

Suomentanut Laila Järvinen, kuvittanut Ilon Wikland

Marikki pian seitsenvuotias, ei niin pullantuoksuinen tyttö, asuu suuressa punaisessa talossa ja aloittaa koulua. Marikilla on kissa, koira, pikkusisko, isä ja äiti.

Marikki on mukava lapsi, joka hölmöilee kotona ja "rikuilee" koulussa. Hölmöilyistä saa Marikin itsensä lisäksi saa kärsiä myös pikkusisko Liisa. Koulussa Marikki saa oireilla rauhassa, opettaja ei siirrä tyttöä erityisluokalle, ei tee hojksia, eikä lähetä koulupsykologille, vaan Marikki asettuu itse uomaansa, opettaja ei edes soita kotiin, vaan hölmöilyjen selittäminen mielikuvitus-pojan Rikun tekemiseksi selviää itsestään. Luku, jossa asiaa kerrotaan, on varsin hauska, ja minulla kesti pari sivua ymmärtää, että Rikua ei ole, lapsella välähtää joko aiemmin tai ehkä vasta kun asia lakonisesti luvun lopussa ilmenee tai äiti kertoo.

Kannen sateenvarjoliito päättyy maahan, mutta ei niin pehmeästi. Liisalla on herne nenässä ja tytöt ovat tukkanuottasilla, tapahtumia riittää ...

Kirjasta kovasti pidin. Siinä on ajan patinaa. Kirja murtaa aikansa roolimalleja, tytöt ovat yleensä pullantuoksuisia hiljaisia enkeleitä, pojat ovat likaisia kakaroita. Tässä miltei päinvastoin Abbe pelastaa tytöt vedestä ja Liisan kaivosta, ja tarjoaa sokeririnkeleitä.

Koko kylä kasvattaa ja hyväksyy, joskin selkään antamisella pelotellaan, eli onneksi siitä on sentään nykyään päästy.

Suosittelen tätä lukukirjaksi lapselle, tai omaksi lukemiseksi. Mukava kirja, hieno tunnelma, pidin.

***

Kirjassa viitataan yllättäen kahteen Vanhan Testamentin kertomukseen. Perheen perjaintaisiivooja puhuu uskonnollisin termein, esimerkiksi "lentäminen on syntiä" ja tarinoi Vanhasta Testamentista. Tytöt leikkivät Mooseksen löytymisen kaislakorista. Minua on aina ihmetyttänyt, kuinka tässä tapauksessa Mooseksella voi olla veli, mutta tutkin asiaa, ja netti-Raamatun mukaan

"59 Amramin vaimo oli Jokebed, joka oli syntynyt Leeville Egyptissä. Jokebed synnytti Aaronin ja Mooseksen sekä heidän sisarensa Mirjamin. [2. Moos. 6:20]"

Eli vaikka Mooses kasvoi faraon tyttären luona, niin tämän mukaan Aaron olisi ollut Mooseksen veli. Tämä asia oli uutta minulle ja selvisi kirjaa lukiessa (tosin etsin tiedon itse netistä). Mistä Mooses tiesi sitten alkuperänsä on minulle vielä mysteri, mutta jos tiedätte, kommentoikaa.

Toinen raamatullinen leikki Marikilla on Joosefin kaivoon laitto, josta Thomas Mannin Nuori Joosef kertoo tarkemmin (Raamatun lisäksi). Arvata saattaa, että "kaislakorissa" kastunut pikkusisko Liisa, joutui kaivoonkin. Marikilla oli tässä miltei Joosefin veljien kohtalo.

***

Lumiomena on blogannut kommenteissa mainitusta Astrid Lindgrenin joulusta näin.

Leo Tolstoi: Ylösnousemus

Leo Tolstoin Ylösnousemus (1899) on 668 sivun mittainen kolmeosainen romaani ylpeydestä, lankeemuksesta, uskosta, uskonnollisuudesta, yhteiskunnallisista oloista, talonpojista ja vankiloista, hyvin tyypillinen tolstoilainen teos. Se on kahdella tavalla haastava teos, siinä on pitkälle menevää uskonnollista pohdiskelua, mutta myös rankkaa yhteiskunnallista analyysiä. Minusta teos kannattaa lukea kahdessa tapauksessa. Jos on lukenut Tolstoin Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan, kannattaa myös tämä lukea, sillä teos osoittaa, mihin Tolstoin kehitys uskonnollisissa, poliittisissa kysymyksissä ja maan omistusasioissa päätyy. Jos lukee vain yhden Tolstoin, tämä on lyhin ja sisältää useimmat hänen teemoistaan. Ylösnousemus käsittelee myös oikeudenkäytön ja vankiloiden kohdalla samoja teemoja kuin Dostojevskin Rikos ja Rangaistus. Linkit näihin mainittuihin teoksiin löytyvät postauksen lopuksi.

Kirja Ylösnousemus alkaa ”Vaikka ihmiset olivat … täyttäneet ilman kivihiilen ja naftan katkulla, leikkaamalla tasanneet puut muodottomiksi ja karkoittaneet kaikki eläimet ja linnut –tuntui kevät siitä huolimatta keväältä kaupungissakin”. Käännös on Juho Tervosen ja painos on kuvitettu laitos Wsoy:n vuoden 1926 satoa.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä ruhtinas  Dmitri Ivanovits Nehljudov, joka nuoruudessaan oli rakastunut, mutta myöhemmin vietellyt ja jättänyt  nuoren tätiensä kasvattityttären orvon Katerina "Katjusha" Maslovan, joka kantoi hänen lastaan. Maslova päätyy porttolaan ”prostitueeratuksi”. Siperialaisen kauppiaan sydänkohtauksen jälkeen hänet tuomitaan ilmeisen syyttömänä neljäksi vuodeksi pakkotyöhön. Dmitri Ivanovits Nehljudov on sattumalta valamiehenä farssiksi kuvatussa oikeudenkäynnissä. Tuomion seurauksena Nehljudov käy moraalista pohdintaa ja yrittää vapauttaa Maslovaa, mutta myös muita vankeja, ja tutustuu oikeusjärjestelmään, asianajajiin, tuomareihin ja  poliittisiin vankeihin. Hän kokee uskonnollisen ja ”poliittisen” herätyksen. Jälkimmäiseen kuuluu ajatus, että maata ei voi omistaa. Siksi hän vuokraa ja jakaa sitä edullisesti talonpojille, jotka suhtautuvat vaihtelevasti ruhtinaan epätavalliseen tarjoukseen. Kesällä 2012 tuli tv-sarja 10 kirjaa vallasta, jossa Irina Krohn puolusti jokamiehen oikeuksia hieman samoin perustein, maata voi hallita, mutta ei omistaa. Lainaus ei ole sanatarkka. Tässä olen osittain samaa mieltä. Jokamiehen oikeudet pitää olla, tosin ne vaikuttavat osin liian laajoilta, ammattimainen toisen metsän hyödyntäminen voi saada liialliset mittasuhteet. Ylösnousemuksen juonesta on erittäin hyvä, mutta varsin paljastava selostus netissä, laitan linkin tämän postausosion loppuun.

Nehljudovia ”hävetti ja inhotti” elää yltäkylläisyydessä, siksi hän jakaa maitaan. Ajatus on oikea, muuttaa maaonomistussuhteita, mutta tapa millä asia organisoidaan, ei ehkä olisi ollut kestävä, talonpojat saivat merkitä maata tahtomallaan tavalla, järkevämpää olisi ollut ehkä vaatia enemmän heidän panostaan vedoten yrittäjyyden ideaan. Joka tapauksessa Venäjällä 1917 (18 vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen) kaikki maat luultavasti sosialisoitiin. Yksityisomistus todettiin 1900-luvun talouskokeiluissa paremmaksi kuin kollektiivinen omistus, vaikka yksityisomistuksen kasautumisen aiheuttamat omaisuuserot ovat ongelma (edelleenkin). Jos resurssia ei kukaan omista, minun mielestäni sitä yritetään lyhytnäköisesti hyödyntää, se aiheuttaa luonnon osalta saastumista, ja tehottomuutta. Tämä tulee myös teoksessa ilmi. Ignatij Nikiforovits  (Nehljudovin sisaren mies) toteaa sivulla 481 ”omistusoikeus on ihmiselle synnynnäinen. Ilman sitä ei voi ajatellaakaan kellään olevan halua maanviljelyyn". Historia osoitti, oliko hänen sanansa oikeaan osuneita, minusta olivat.

Oikeudenkäyttöä Tolstoi kovinkin irvailee. Asianajajat saavat huippupalkkioita, ja hän kuvaa oikeudenkäynnit farsseiksi. Päähenkilö Maslova saa porttolassa (haureuslaitos) tapahtuneesta kuoleman tuottamuksesta neljän vuoden tuomion, myös erästä murhapolttotuomiota pidetään vääränä. Näissä tapauksissa minusta todistajat antavat vääriä tietoja, niinkään oikeusjärjestelmä ei toimi väärin, vaikka se onkin mammuttimainen, tehoton ja kallis. Raskolnikov sai minusta liian lyhyen tuomion Dostojevskin Rikos ja rangaistus -teoksessa alle kymmenen vuotta kaksoismurhasta, joista toinen tehtiin täysin harkiten. Tässä Maslovan kanssa tuomitut (oikeat) murhaajat saivat toinen 3 v ja toinen 8 v, tuomiot kuulostavat lieviltä, joskin edessä oli karkoitus Siperiaan, mitä voi pitää rankkana tuomiona, mutta luultavasti valtiolliset vangit saivat vielä ankarampia tuomioita. Vankila Tolstoin mukaan rappeuttaa, teoksessa luetellaan vankiloita, ja käsitellään paljonkin vankikuljetuksia Siperiaan. Päähenkilö jakaa vangit viiteen ryhmään:: ensimmäinen on viattomat uhrit (7%), ja viides ryhmä yhteiskunnan päähän potkimat ja siksi rikoksiin ajautuneet henkilöt, tässä lienee kyse "rakenteellisesta väkivallasta". Tästä olen teoksen kanssa jyrkästi eri mieltä. Ryöstö, raiskaus ... ovat uhrille kamalia rikoksia, eikä rikosta voi kuitata olemattomaksi toisen sosiaalisella asemalla. Muita vankiryhmiä ovat omasta mielestään oikein tekijät, mutta, jotka harrastavat rikollista toimintaa esim. salakapakoitsijat, sitten ovat esim. valtiolliset vangit (siveellisesti ylemmät vainotut, lahkolaiset, kapinoivat,  puolalaiset!), loput ovat vihan mustasukkaisuuden yms syyn vuoksi rikoksen tehneet

Toinen yhteys Dostojevskiin on minusta siinä, että porttolan Maslova vangitaan ja Nehljudov on valmis seuraamaan häntä Siperiaan (ja seuraakin), asetelma toisin päin kuin Dostojevskillä, myöskin syyllisyyden näkökulmasta. Raskolnikov oli syyllinen, Sonja ei, tässä Maslova on syytön, myös Nehljudov on minusta syytön, mutta pitää itseään syyllisenä, koska jätti Maslova raskaudessaan yksin ja karkasi.

Tolstoi nostaa esiin myös ”valtiollisten vankien” aseman, ja se on varmasti ollut vieläkin arempi aihe vuonna 1899. Tolstoi kertoo monissa kohdissa yksityiskohtaisia tietoja henkilöiden omaisuudesta, niiden tuotosta ja henkilöiden saamista palkoista. Tulo- ja varallisuuserot tuntuvat kovin huimilta. Tämä on hyvin tolstoilainen kirja, mainintoja on ruhtinaista, järjestetyistä avioliitoista, kenraaleista, kilpa-ajoista, päivällisistä, karhun metsästyksestä ”lawntenniksestä” ja ”naisten paperossista”.Tärkeää Tolstoille tuntuu olevan myös työnteko ja talonpojat.

Ilotalon surut Tolstoi nostaa myös esille. Hän antaa ymmärtää, että toiminta on ollut laillista. Naiset käyvät viikoittain tarkastuksissa. Miesten tunku ja hinku laitoksiin on ollut kovaa.  Päähenkilö Nehljudov jakaa ihmisen henkiseen ja eläimelliseen osaan. Hänen menneisyydestään nousee jälkimmäinen puoli, jolloin hän vietteli ja jätti Maslovan, ja sen jälkeen Maslovan alamäki oli nopea päätyen porttolaan. Nehljudov arastelee suhteessaan mahdolliseen vaimokandidaattiin ”Missiin”, joka on 27-vuotias, ja jolla on ollut mahdollisesti rakkaussuhde, vaikka  Nehljudovialla on itsellään ”salasuhde” aatelismarsalkan vaimon kanssa, mutta on valmis menemään naimisiin rangaistusvanki Maslovan (”lyhyen läntä ja korkeapovinen”) kanssa, joka on ollut kolme vuotta porttona!
***
Lopun Matteuksen evankeliumin jakeissa Tolstoi esittää luultavasti omaa filosofiaansa.
Uskonnollisuudessa Tolstoi pääsee siis ”maaliinsa”.

Tolstoi kirjaa Matteuksen evankeliumista pitkät otteet 18 luku jakeet 7-10 sekä 15-20, kannattaa lukea muuten pois jätetyt jakeetkin, muutenkin hänellä on tulkintoja uskonnosta, jonka hän tiivistää lopussa käskyiksi Matteuksen evankeliumin viidennen luvun jakeista 21-48. Toisaalta Tolstoi nostaa dialogissa myös useita uskonnollisia näkökohtia esille. Ehtoollisaineiden muuttumistakin minusta epäillään eräässä kommentissa vankilan jumalanpalveluksessa.
***
Osa kirjan tekstistä ei ole ajankohtaista, mutta osa on hyvinkin. Seuraavat pikku nostot oikeasti löytyvät teoksesta

Päivärahat ja matkarahat saadaan kruunulta, teos on kirjattu 12.12.1899 ja osuu vieläkin maaliin. Lisäksi sivulla 414  puhutaan mahdollisuudesta ”että avioliitto miehien kesken olisi sallittu” tämä on teoksen mukaan ollut saksalaisen kirjailijan (ei mainita) ehdotus.

Jotta postauksesta ei tule taas ylipitkää linkkaan juonipaljastuksiin, nimittäin kirjasta on blogattu näin hyvin täällä.
***
Venäläistä kirjallisuutta olen kesällä 2012 lukenut ja blogannut seuraavasti

Leo Tolstoi Sota ja rauha
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Fjodor Dostojevski: Rikos ja Rangaistus
Mihail  Solohov: Hiljaa virtaa Don
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Aleksander Solženitsyn: Ivan Denisovitšin päivä

Minä sain kirjat eräiden muuttojäämien ylijäämänä ja Dostojevskin kirjan ostin, ja Bulgakovin lainasin kirjastosta.

Venäläiskirjojen lukeminen alkoi minulla novellein, siiten Tsehovin Lokki jysäytti näin.

Retki venäläiseen kirjallisuuteen oli luku-urakkana pitkä, mutta erityisen antoisa.

Suosittelen.

J.R.R Tolkien: Hobitti, eli sinne ja takaisin

J.R.R Tolkien: Hobitti, eli sinne ja takaisin teoksen olen lukenut aiemmin nimellä Lohikäärmevuori vanhana käännöksenä, jossa muistaakseni puhuttiin hoppeleista, ja Kalpa Kassisesta. Tove Janssonin kuvitus siinäkin oli, kuten tässäkin.

Teos oli varsin arvokas, ostin sen hintaan 24,95 euroa, se on kovakantinen ja normaalia kirjaa suurempi, 331-sivuinen, ja kuvitettu. Tove Janssonin kuvitusten tyyli on tuttua ja laadukasta, kuten kansikin, kuvat ovat piirustustyyliin liian suuria.

Bilbo Reppuli on tässä nuori ja hänet saadaan mukaan Lohikäärmevuorelle kääpiöiden aarretta etsimään. Matka on pitkä ja vaarallinen, ja vuoren sisään pääsy on ongelmallista puhumattakaan lohikäärmeen voittamisesta.

Teos on enemmän lasten kirja kuin trilogia Taru Sormusten herrasta. Uuden käännöksen myötä tästäkin on tullut hieman synkempi. Kuvaus alkaa kuten trilogia Konnun asumusten kuvauksella. Hobitithan pitävät yksinkertaisesta elämästä: hyvästä ruuasta, kessusta, ja asuvat pyöreäovisissa maakoloissa, joita voi laajentaa.

Matkalle itään ja koilliseen lähtevät 14 kääpiötä, joista trilogian kannalta tärkeimmät ovat Gloin ja Thorin Tammikilpi sekä hobitti Bilbo ja velho Gandalf. He pistäytyvät Rivendelissä ja tapaavat Elrondin. Hiisien ja susien ahdistaessa, Gandalfin pelastaa kotkien kuningas. Eittämättä tärkein tapahtuma jatkon kannalta löytyy viidennessä luvussa maan alta. "Hänen kätensä tapasi jotakin kylmää ja pyöreää" s.81. Klonkku oli menettänyt aarteensa. Klonkku ei ole muuten lainkaan tyhmä, mikä selviää arvuutusleikissä
"Äänettä huutaa,
siivittä lepattaa,
hampaitta puree, ..."

Näkymättömäksi tekevä sormus, siis se valtasormus, jota tässä aika huolettomasti käytetään toistuvasti ja paljon, näyttelee tärkeää osaa seikkailussa, joka jatkuu Synkmetsän läpi. Piikkiä Bilbon miekkaa tarvitaan lävistämään hämähäkkejä, sormusta ja kekseliäisyyttä vaaditaan, kun kääpiöt pitää vapauttaa haltioiden tyrmistä, ja Lohikäärmevuorelle päädytään ... ja lopulta sieltä tullaan takaisin Kontuun, mukana muuten mithrilistä tehty haltiahaarniska ja estetään omien tavaroiden huutokauppa. Gandalf tietää enemmän kuin kertoo, ja kääpiöt ovat aarteiden perään. Tässä tulee ilmi heidän seppätaituruutensa, joka on kuitenkin jo menneisyyttä. Morian kaivoksistakin puhutaan, ja havaitaan, että kaikki (tai ei juuri ketkään) eivät pidä kääpiöistä.

Teos on puhdas seikkailuromaani, jossa Bilbo on sankari, sankaruuden eräs ulottuvuus on se, että hän ei ole kullanhimoinen, vaan rakastaa ruokaa, huvia ja laulua.

Kullanhimo on teoksen tärkeä teema. Teoksen lohikäärme on kuvattu ahneeksi, kullanhimoiseksi, mutta älykkääksi, kuten lohikäärmeet Narnian tarinoissakin. Teoksessa rikkaudet koetaan staattisiksi aarteiksi, jotka ovat kultaa, hopeaa, koriste-esineitä tai kestäväksi taottuja miekkoja tai haarniskoja. Aarteet on tarkoitettu säilytettäväksi tai käytettäväksi sodissa (missä tavoitellaan lisää staattisia aarteita). Staattinen aarre ei tuo mitään lisää  ei mitään hyvää, ei myöskään vaurautta, mutta aiheuttaa sotia. Koska rahaa ei juuri käytetä, tavaranhankinta tapahtuu joko vaihtokaupalla, tai jalometallilla maksetaan. TSH:n ensimmäisessä osassa puhutaan Bilbon rahoista ja Frodo myy ja ostaa talon, mutta rahasta ei erityisemmin silti puhuta. Rahan vähäisyys vaihdossa sopii myös Narniaan, missä rahalla ei juuri ole merkitystä. (lukuunottamatta eräs orjakauppa). Tässä kääpiöiden aarteesta kehkeytyy viiden armeijan taistelu, jossa liittoutuminen ja eräät lisävoimat määräävät lopputuloksen.

Minä pidin tästä teoksesta, se oli uuden käännöksen ansiosta linjassa Taru Sormusten herrasta, trilogian kanssa, joka pitäisi ehkä lukea vielä kolmannen kerran läpi. Tässä on myös nähtävissä tolkienilainen perusseikkailu, oma koti on kullan kallis, mutta on eri mallis, kun tullaan takas, puuttuu vaan rakas, suurin muutos on kuitenkin itsessä, ei muissa. 

Kirjan laulut ja runot oli myös paremmin sommiteltu ja käännetty kuin edellä oleva jokkeilu.

--
Arvoituksen vastaus on muuten tuuli.

****

J.R.R Tolkien: Hobbit or there and back again, Houghton Mifflin Company Boston, 365 sivua.
Varsin toisenlainen lähestymistapa kuvitukseen on tässä USA:ssa painetussa Hobitti-kirjassa. Kansikuvassa lohikäärme makaa aarteensa päällä. Kirjan kuvat ovat mustavalkoisia ja kuvaavat maisemaa tai rakennuksia ei seikkailun henkilöitä.

Tuuli-arvoitus on englanniksi seuraava:
Voiceless it cries,
Wingless flutters,
Toothless bites,
Mouthless mutters.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, Tammi, 2000, minulla on 7.pokkaripainos

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava. Päähenkilö mainosvalokuvaaja Mikael Hartikainen (33 vuotta) eli ”Enkeli” löytää ravintolaillan jälkeen peikon kerrostalon pihalta Tampereelta vuonna 2000. Hän vie sen kotiinsa ja hoitaa sen kuntoon ja ”kiintyy” siihen. Mikaelin lähipiirissä on miehiä, ja samassa rappukäytävässä asuu filippiiniläinen ”postikuvastovaimo” Palomita sovinistimiehensä Pentin kanssa. Mikael salaa peikkolöydön läheisiltään: Martesilta mainosmieheltä, Hämäläiseltä eli Spiderman -nimiseltä eläinlääkärimieheltä, ja Eckeltä, jonka kanssa hän on muuten vain tekemisissä.

Juoni kehittyy hiljalleen räjähdyspisteeseen, jossa tapahtuu ”ratkaisuja”.

Johanna Sinisalon kerronta on tiivistä, ja hänellä on hyvin miesmäinen ote, jotenkin tulee ajoittain mieleen Hotakaisen Juoksuhaudantie, joka on tämän jälkeen kirjoitettu. Juoksuhaudantie sai Finlandiapalkinnon vuonna 2002, tämä kirja pokkasi palkinnon vuonna 2000.

Kuvaus päähenkilön ja Palomitan osalla on mainiota ja välin hyvin maanista. Teoksen luvut ovat lyhyitä, mutta siihen on ujutettu muuta materiaalia, Eino Leinon runo  Pimeän peikko sivulle 139, ja se on ”oikea”, samoin kun Juhanin toteamus peikoista sivulla 252 Seitsemästä veljeksestä. Sen sijaan sivun 101 lainaus teoksesta Varastettu isoäiti ja muita kaupunkilegendoja, toim. Leea Virtanen, 1987, luultavasti on ”kaupunkilegendaa”, sillä kyseistä teosta ei ole vaan sen nimi on Leea Virtasen Varastettu isoäiti, kaupungin kansantarinoita, Tammi 1988. Näissä kirjallisuusviitteissä annetaan ymmärtää peikkojen olevan totta.

Kirja on hyvä, loistavasti kirjoitettu, juoni etenee hyvin, en vain erityisemmin tykännyt teoksesta. En pidä tämänkaltaisen fiktion sekoittamisesta faktaan, minun makuuni joidenkin asioiden kuvaaminen meni liian pitkälle. Onneksi osa taas juuri pitää näistä elementeistä.

Se, mistä erityisesti pidin oli Palomitan tarina. Ankea kohtalo, katalogivaimoksi Suomeen, jossa mies kaltoin kohtelee. Sovinistimiehen rinnastaminen Mikaeliin, kaveriin, joka ei ole sovinisti, eikä hetero, on minusta osuvaa, Palomita selvästi ihastuu Mikaeliin, joka tarvitsee monesti apua peikkoa hoitaessaan. Palomitan tarina jää kesken, tai varmasti hän jumiutui nyrkin ja pyykkikorin väliin.Asian voisi ilmaista vielä vulgaarimmin.

Teos on helppolukuinen ja lyhyt. 268 sivun mittaan kuuluu väliotsakkeita viisi (otettu laulusta Päivänsäde ja Menninkäinen?) ja monet sivut ovat vajaita.

Eräs lainaus, joka pisti silmään, itse laitan teehen ”keltaista hunajaa”

”Uni on kaivo, josta kiipeän kuplana. Vesi on mustaa hunajaa”. s.27. Tämä olkoon ainoa lainaus, mutta tämä on runollista!

***

Tästä on blogattu näin ahkerasti (enemmänkin löytyy) mukavia bloggauksia on seuraavat:

Anni on osallistunut lukupiiritoimintaan ja blogannut teoksesta  näin

Hän moittii kantta, joka oli eri kuin tämän teoksen.

Satu bloggasi mainiten teoksen tarkastelevan valtasuhteita noin

Sanna/luettua lukupiireili myöskin ja tykkäsi ja bloggasi täten

Valkoinen kirahvi toteaa teoksen myöskin esikoisteokseksi.

Jaakko pohtii väliotsikoiden teemoja blogissaan Kirjantila näinkin

Jori kaiken voi lukea blogissaan pohtii myös valtasuhteita ja luonnon ja ihmisen välisiä suhteita noinkin