Jacinto Benavente: Veijareita

Jacinto Benavente: Veijareita , Los intereses creados, 1907, (kuva on Playmobil "ukoista")

Veijareita on Jacinto Benaventen näytelmä, jonka on suomentanut Terttu Oroza teokseen Nobel-kirjailijoita 2, Otava 1977

Veijarit -näytelmä on farssi ja minusta uskomattoman hauska. Leandro ja Crispin tulevat kaupunkiin rahattomina. Leandro on epätoivoinen, mutta Crispin sanoo, että vaatimalla saa, ja ilmaiseksi. He majoittuvat majataloon, Crispin sumuttaa, että on Leandron palvelija, ja isäntä on uskomattoman rikas ja kuuluisa. He tarjoavat majapaikan laskuun myös paikalle tuleville  kapteenille ja Harlekiinille.

Crispin järjestää juhlat Leandron nimissä. Tähtäimessä on rikkaan Policinellon kaunis naimaikäinen tytär Silvia. Manipuloimalla isää hän erottaa Leandron ja Silvian. Silvian orastava rakkaus roihahtaa liekkeihin.  Itse asiassa sekä Crispin että rikas Policinello ovat olleet kaleereilla.

Crispin järjestelee asioita suotuiseen suuntaan levittämällä juoruja hyökkäyksestä Leandron kimppuun.

Crispin ja Leandro ovat eläneet huiputtamalla muuallakin, ja kaupunkiin saapuu lakitieteen tohtori, jolla on 3900 liuskaa aineistoa parivaljakkoa vastaan.

Vaikeudet on tehty voitettavaksi, ja farssin omaisesti nuoret rakastavaiset saavat toisensa ja oikeusjutusta luovutaan.

Luen mielelläni näytelmiä, mutta en käy useinkaan teatterissa. Tämä on ainakin luettuna paperilta todellinen farssirakkauskomedia, näyttelijöistä ja ohjaajasta riippuu, onko näytäntö hauska, luultavasti on. Tätä on esitetty Espanjassa viimeksi Madrissa 2010 - 2012, lähde Wikipedia.

*****
Nobelin kirjallisuuden palkinto myönnettiin vuonna 1922 Jacinto Benaventelle

Jacinto Benavente (1866 - 1954) oli espanjalainen näytelmäkirjailija. Hän luki lakia, mutta keskeytti opiskelunsa, ja perheen varallisuus mahdollisti kirjailijan uran.

Kari Levola: Kunnian kentät

Kari Levola: Kunnian kentät, Artmix oy, Pori 1985, sivumäärä 191.

Kunnian kentät -kirja on kirjoitettu vuonna 1985, jolloin Dingo bändinä oli parhaimillaan ja fanihysteria oli suurimmillaan.

Bändistä oli tuolloin jo lähtenyt alkuperäisbasisti Eve. Ilmeisesti kirjailija Kari Levola oli matkustellut keikkabussissa, ja käynyt keikoilla ja haastatellut Dingon jäseniä. Tällöin bändissä ovat olleet Pertti Nieminen eli Neumann, Jouni Virta eli Jonttu,  Veli-Pekka Nuotio eli Pete,  Pertti Laaksonen eli Pepe sekä Juha Seittonen eli Quuppa.

Kirjan aihe on ollut kirjoitushetkellä kiinnostava. Wikipedian tulon myötä kaikki nämä tarinat ovat nyt jo netissä, mutta tämän kirjan suola on valokuvakavalkadi, kuvat ovat vielä mustavalkoisina. Teksti on yllättävän kaunokirjallista: "Keikkabussin hämärässä nuokkuu viisi hiljaista, Sävel joka heitä nyt yhdistää on dieselin ääni. Kaarteessa juomakori lentää kolisten ovisyvennykseen. Ja taas dieselin tasainen äänekäs hiljaisuus". s. 186. Tämä on minusta kaunokirjallista, koska diesel on polttoainetta, eli ääni tulee oikeasti moottorista ei dieselistä. Juomakorin lentäminen ei aiheuta ääntä vaan törmäys ovisyvennykseen. Minua  kummatutti Siepparit ruispellossa -otsikko, teksti ei minusta liittynyt ruispeltoihin eikä sieppaamiseen, eikä myöskään J. D Salingerin klassikkoon. Sen sijaan luvun nimi Julkiset eläimet on varsin osuva, sillä fanien jahti ja innostus katsella julkkiksia oli varsin suurta, lisäksi tämä viittaa ehkä myös Hassisen Koneen vastaavaan kappaleeseen, jonka tematiikka on hieman toinen.

Kirja koostuu tuokiokuvista, jossa bändin jäsenet muistelevat nuoruuttaan ja bänditouhun alkua. Neumann lähti vanhempien eron jälkeen merille, oli intissä, ja Ruotsissa töissä. Merimiesjuttuja on sangen paljon. Quuppa aloitti 13-vuotiaana soittaa rumpuja, hänkin kävi armeijan. Sivarissa olo oli tuolloin muusikkopiireissä jo yleistä. Jonttu oli sivariaikana Harjavallan mielisairaalassa, missä organisoi musiikki- ja liikuntakerhoa. Pepe oli sivarina Turussa, Pete oli ylioppilas ja kävi sivarin. Eli bändin jäsenet olivat hyvinkin eritaustaisia. Pori oli tuolloinkin vireä paikka. Puhutaan muistakin bändeistä (Yö, Mamba, Aika ...) Poriin oli perustettu Pelmu ja Annankatu 6:ssa oli aloitettu kulttuuritoiminta. (Pori on kaupunki, jossa en ole koskaan käynyt, joten olen kirjan tekstin varassa).

Julkisuutta oli bändin ympärillä paljon, liikaakin? Kirjassa ruoditaan Mattiesko Hytösen juttua Hesarissa, joka ei ollut bändin mieleen. Tuollainen juttu oli heidän mielestä ollut kärjekäs? Mutta 30 vuotta myöhemmin, sillä ei ole tätä merkitystä. Iltalehden kolumnissa 10.10.2009 Mattiesko Hytönen itse varmasti viittaa tuohon juttuun (ja ehkä tuolloista Hesarin juttua on kolumnissa siteerattu paljonkin), eikä se minusta  ole nykymittapuun mukaan ilkeä, maailma on muuttunut mattieskoseni, minusta Karjaan keikan kuvaus oli lempeän ironinen ja sai bändin jäsenet näyttämään ihmisiltä:)

Kunnian kentät on myös Dingon singlebiisi vuodelta 1985. Biisi on varsin mahtipontinen ja erosi minusta voimakkaasti Dingon aiemmasta tuotannosta (tai olen kuunnellut Dingon tuotannon ja ostanut Kerjäläisten valtakunta CD:n).

Lainaus biisin sanoista:

Kunnian kentät on viimeinen paikka, missä toisensa saa.
Ihmiset joista toinen jää kunnian kentälle makaamaan.

Odotin kevättä liikaa, taisteluhaudoissa.
Länsirintamalta ei mitään uutta, ei edes huomista.

Dingon Kerjäläisten valtakunta on hyvä albumi, se on biisien sanojen ja sävelten osalta Neumannin käsialaa. Biisilista on Valkoiset tiikerit, Rio Ohoi, Tuulen viemää, Nahkatakkinen tyttö, Autiotalo, Kerjäläisten valtakunta, Kirjoitan, Kulkuri ja kaunotar, Valomerkki, ja Hämähäkkimies.
Dingon kerjälaisten valtakunta on Musiikkituottajien tilastojen mukaan Suomen neljänneksi myydyin levy kokonaismyynnillä 190 894 kpl. Nimeni on Dingo -levyä on myyty 108 591 kpl ja Pyhä klaani -levyä 77 425 kpl.

Minusta bändin alamäki oli jo 1985 alkanut, vaikka Autiotalo on bändin paras biisi, eikä sen veroista biisiä oltu ennen tehty. Dingo on soitellut aika ajoin myöhemminkin eri kokoonpanoissa, yhteinen tekijä lienee ollut Neumann, joka siis rustasi Dingon biisit (Bändin nimi oli alkuvaiheessa Soho).

Vain Elämää -ykköskaudella Neumannin päivänä esitettiin biisit Nahkatakkinen tyttö, Rio Ohoi ja Autiotalo tältä levyltä. Jari Sillanpää esitti Dingon läpimurtobiisin Sinä ja Minä, Kaija Koo biisin Mennään hiljaa markkinoille ja Cheek esitti biisin Levoton Tuhkimo. Neumann kunnostautui minusta Katri Helenan päivänä biisissä Anna mulle tähtitaivas.

Vain Elämää ykköskauden levyä on myyty 177 972 kappaletta (kuvan levy on minulla). Neumann on kansikuvassa edessä Kaija Koon ja Erinin välissä,

Minusta nämä Pori-tiedon sivut Dingosta ovat hyvät.

(editoin kirjoituisvirheitä pois, kun ehdin)

*****

Kari Levola (s.1957) on syntynyt Porissa ja on raisiolainen kirjailija, joka voitti esikoisrunokokoelmastaan Avovedet J. H. Erkon palkinnon,

Kari Levola on kirjoittanut myös sujuvan nuorten kirjan Kaksi palkkia latausta.

Heikki Turunen: Simpauttaja

Heikki Turunen: Simpauttaja, WSOY SiniSet 1975, sivumäärä 304.

Juoni lyhyesti ja henkiköt (älä lue jos et ole lukenut kirjaa)
Heikki Turusen ( s. 1945) esikoisteos Simpauttaja kertoo Pielisen rannalla olevasta kylästä. Isä ajaa peltotöistä poikansa Imppa Ryynäsen kotoa, jonne pojista jää erikoinen Otto Ryynänen. Imppa menee Jouko Pirtamolle töihin tekemään salaojia ja muuttaa asumaan aittaan, jossa tutustuu Simpauttajaan. Simpauttaja on monessa avaintapahtumassa mukana, mutta tarinan kokija on aikuistuva Imppa. Turunen kuvaa tarkasti ja aidosti kylän elämää ja jännitteitä.

Kuuno Taivaisen Juulia vaimo on edelleen hehkeä ja näyttelee itseään pyykillä Ryynäsen Otolle, joka veistelee naisen kuvia, ja on vajaamielinen. Simpauttaja tapaa Juulian ja sutkin savolaisen suu käy ja pian metsässä rakkauden teot alkavat. Imppa tuntee vetoa Marketta Willmaniin, ensin Marketta näkee rakastelevaiset (Juulia ja Simpauttaja) yhdessä ja sitten Imppa. Imppa pitää etäisyyttä kylän nuoriin kolleihin Lassiin ja Hemmoon, mutta herkkä suhde Markettaan viriää ja kasvaa. Imppa yrittää muuttaa sen fyysiseksi, mutta Marketta torjuu sen vedoten "päiviinsä". Imppa ei ole todistamassa Marketan lähtöä Lieksaan lastenhoitajaksi. Simpauttaja kertoo myöhemmin Impalle, että Marketta on joukkoraiskattu Lieksassa. Impan ajatuksia ei kerrota, mutta Lassi hörisee Impalle, että ehditkö saada siltä.  Lassi on juopotteleva ja tappeleva kyläkolli.

Kylän ensimmäisiä ylioppilaita on toimittajan työstä potkut saanut Jomppa, jonka kännistä toikkarointia seurataan, hän on humalassa entisessä kansakoulussa ja kirjastossa. Jomppa selittää suurkaupungin vieraudella viinanjuontiaan. Mutta miksi hän jatkaa kännissä oloaan kotikylässään? Kuunon ollessa metsätöissä Simpauttaja menee kiksauttelemaan Juliaa heidän pirttiinsä. Kuunolle on suhteesta kuiskuteltu, ja kotinpaluun jälkeen mustasukkaisuuden padot aukenevat. Kuuno retuuttaa väkivalloin uskottoman vaimonsa Pirtamolle selvittämään asiaa. Pirtamoilla on talossa surua, sillä juovuksissa olleen vanhan isännän niskat oli mennyt (tai laitettu) nurin ja vanhaisäntä on kuollut ...

Imppa kokee avaintapahtumat. Hänen ajatuksiaan ei paljasteta, mutta Turunen välittää puhumattomuudessakin herkän miehen sisimmän. Voin rehellisesti sanoa, että minulla oli ennakkoluuloja kirjaa kohtaan. Luulin kirjan olevan rivon ja riettaan, mutta se oli herkän nuoren kokema ensimmäinen irtiotto kotoa, elämän ensimmäinen karkaisu. Tarina kasvaa, loppuratkaisu on omintakeinen, kyläyhteisöä on kuvattu tarkasti ja rehellisesti.

Henkilöt on taustoitettu hyvin. Kylä elää agraariyhteisössä, lehmiä pidetään, viljaa viljellään, kesällä käydään tanssiaisissa, Jussiryssän baarissa juovutaan. Vanhempi kaarti on kokenut sodan rintamalla. Kuka on tullut fyysisesti raihnaisena, kuka  henkisesti. Elämä jatkuu, vaikka pääkaupunkiseudulla syrjäseutua ei ymmärretä, eikä arvosteta. Marketan ja Jompan kohtalot kertovat sen, että ulkomaailma on uhkia täynnä, vanhemman kaartin rintamapalvelus on ollut ehkä ainoa aika, jolloin he eivät ole asuneet kylässä.

Tarinan loppu on murheellinen. Juulian toilailut laitetaan vajaamielisen Oton syyksi, joka kiikutetaan hoitoon. Myös Pirtamon vanhaisännän kuolema kuitataan tapaturmaksi (kirjassa ei paljasteta oliko?)

Tarinan päähenkilö Imppa on sympaattinen, sitä ei voi sanoa Simpauttajasta, jonka moraalinen selkäranka ja teot aiheuttavat paljon päänvaivaa koko kylälle. Toisaalta hän toimii ukkosenjohtimena. Juulian ja Kuunon suhteessa on ollut jo sota-ajalta paljon lastia.

Kylässäkin elämä voi päättyä oman käden kautta:
- Niin ja Erkin naapuri se ampu ihtesä, Imppa kertoi
- Kananen vai? Juu. Tynamiittia suuhun ja halleluja. Mikä saatana vaivaa näitä ihmisiä? s.19

Aina ei tarvita baaria ryyppämiseen:
Mulle on yleensä sama missä mä ryyppään. Mää en tartte siihen mitään hienoo rekvisiittaa enkä humppaorkesteria niinkun jotkut muut. Mää olen itseriittoinen ainakin kännissä. s.20

Heikki Turusen Simpauttaja on saanut sekä J.H Erkon -palkinnon että Kalevi Jäntin palkinnon, Turunen on kirjoittanut myös Joensuun Ellin sekä Kivenpyörittäjän kylän. Minusta tässä on samankaltaisuutta kahden yllättävän kirjan kanssa, eli Hannu Salaman Juhannustanssien kanssa, lähinnä siksi, että tässä kuvataan maaseutuyhteisöä, sen jännitteitä, viinanjuontia, rivojen puhumista, naimistakin ja onnettomuutta sekä yllättäen myös Anna-Leena Härkösen Häräntappoasetta. Häräntappoaseen päähenkilö Alpo Korva lähetetään kotoa pois maalle, kirjassa kovanaama Allu on varsin herkkä poika  ja hänen kauttaan koetaan aikuiseksi kasvamisen teemoja. Kerttu on myös herkkä. Tässä Marketta joutuu kokemaan vielä enemmän ja pahempaa, eikä hänen kohtalostaan kerrota, kuten ei Häräntappoaseen Kerttu Hurmeenkaan.

Kenzaburo Oe: Hiroshima notes

Kenzaburo Oe: Hiroshima notes, kääntänyt englanniksi David L. Swain ja Toshi Yonezawa, Marion Boyars,  sivumäärä 192.

Koko elämä voi olla olla riippuvainen muutamista päivistä.

Taustaa
Toisen maailmansodan loppuvaiheissa 6.8.1945 räjäytettiin ensimmäinen atomipommi Hiroshiman yläpuolella noin 550 metriä maanpinnasta 75 000 ihmistä kuoli heti tulipalloon ja paineaaltoon, ja ne jotka eivät kuolleet tai eivät olleet syntyneet altistuivat säteilylle. Säteilyyn ja muihin vammoihin on kuollut huomattava määrä ihmisiä ja pommi on aiheuttanut mittavaa humanitaarista kärsimystä vieläkin.

Kenzaburo Oe vieraili 1963 kesällä Hiroshimassa. Hänelle oli syntynyt esikoinen, joka "ei ollut terve", tämä matka muutti Oen koko elämänasenteen ja tässä kirjassa on kirjoituksia Hiroshimasta.

Hiroshima notes on käännetty englanniksi luultavasti 1995 ja kirjoitettu 1963, 1964 ja 1965. Oe on syntynyt tammikuussa 1935, joten hän on ollut 10-vuotias, kun Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit on pudotettu. Hän sai 1994 Nobelin kirjallisuuden palkinnon, niiltä sivuilta on seuraava lainaus:
"Japan's capitulation after the dropping of the atomic bombs in 1945, when the Emperor - a divine personage - descended to the people and spoke in a human voice, was a shocking experience for the young Oe. The humiliation took a firm grip on him and has coloured much of his work. He himself describes his writing as a way of exorcising demons".
Japani antautui 14.8.1945, kun atomipommit pudotettiin 6.8 ja 9.8.1945. Keisari Hirohito ilmoitti antautumisesta radiossa. Atomipommien käyttöä nykyisin pidetään virheenä (joka tässäkin kirjassa ilmenee), mutta tuolloin uuvuttavan toisen maailmansodan lopussa  pitää ottaa huomioon koko sota ja Japanin aggressio ja Japanin toimet siviiliväestön ja sotavankien suhteen ja haluttomuus antautua ehdoitta. Antautumissopimus allekirjoitettiin syyskuun toisena päivänä. Keisari "sai jäädä muodolliseksi monarkiksi", mutta hänen jumalallinen alkuperä "kiistettiin".

Kenzaburo Oe vieraili siis elokuussa 1963 Hiroshimassa, siellä järjestettiin konferenssi ja rauhanmarssi ja muita atomipommivastaisia tapahtumia ja yritetty estää ydinaseiden käyttöä ja leviämistä.

Esipuheessa Oe pohtii uhrien asemaa. Sodasta ja atomipommin räjäyttämisestä ei ole ollut avointa keskustelua. Uhrit ovat pitäneet asiasta vastuullisena tahona USA:ta, joka on atomipommin räjäyttänyt, mutta myös Japanin vallanpitäjiä, jonka aggression vuoksi se on tapahtunut.

Osa uhreista on halunnut olla hiljaa, sillä sodasta ja pommista selviäminen on vaatinut optimismia ja elämän jatkamista. Pelkoa ja katkeruutta ei voi päästä itseen.

Teoksessa ilmenee pommien uhrien heikko asema. Oe halusi tuolloin lähinnä kahta asiaa, uhreille oikeutta omaan terveydenhuoltoon ja antaa heille helpotuksia heidän kärsimyksiinsä ja kerätä kaikki tieto Hiroshiman pommin vaikutuksesta ja uhreista.

Kirjassa on paljon kertomuksia pommin räjähtämisestä ja räjähdyksen vaikutuksesta. Ne ovat karmeaa luettavaa. Hiroshima on muistuttanut Helvettiä, ja paikka on ollut tuhon jälkeen kuin iso hautausmaa. Karmeita ovat myös potilaskertomukset sairaalasta (A-Bomb Hospital) , jossa vanhemmat ihmiset kuolevat säteilystä saamiinsa syöpiin ja nuoremmista ihmisistä, jotka ovat saaneet leukemian. A-Bomb Hospital sekä Hiroshimassa että Nagasakissa on rahoitettu Uuden vuoden arpajaisilla.

Tämä on osittain samalla tavalla rakennettu kirja kuin vuoden 2015 nobelisti Svetlana Aleksijevitšin teos Tšernobylistä nousee rukous, eli kertomuksia ja kirjeitä on siteerattu paljon.

Kirjan kirjoitusaikoina ovat alkaneet taistelut Laosissa ja Vietnamissa, ja useat maat myös Kiina ja Ranska ovat tehneet ydinkokeita. Uhrien tavoitteena on "ei sotaa eikä ydinaseita". Uhreista moni on syntynyt vasta sodan jälkeen.

Kenzaburo Oe pohtii myös  sanoja kuten arvokkuus, ihmisarvo ja häpeä. Ihmiskohtaloista tulee ilmi myös se, että (oma tulkintani), että häpeään vastataan itsemurhalla, ja monissa vaikeuksissa on turvauduttu itsemurhaan. Hiljaisuutta  tai vaikenemista pohditaan kirjassa niin ikään. Toisaalta ne, jotka ovat jääneet elämään Hiroshimaan, ovat alkaneet puhua eivätkä luovuta.

Lisäksi on pohdittu ydinpommia ja nationalismia.

Hiroshima notes on pysäyttävä ja ajatuksia herättävä kirja. Siinä ei kiihkoilla vaan se on minusta sangen analyyttinen ja viileä.

Maailmassa on nykyään ja edelleen liikaa ydinaseita, ja pienelläkin osalla maailma voitaisiin tuhota. Kansainvälisesti pitää ponnistella rauhan säilyttämiseksi ja uusien sotien estämiseksi. Myös ydinaseiden leviäminen pitää estää.

Miten (omaa pohdintaa)?
En osaa sanoa, mutta sodat ja erimielisyydet johtuvat usein väärästä haluamisesta joka voi johtua väärästä nationalismista ja kompromissien puutteesta. Rauha on valitettavasti epästabiili olotila, koska on helpompi luoda kateutta ja epävakautta kuin rauhaa ja harmoniaa.

Minusta ydinaseen kehittäminen oli virhe ja kokonaistilanteen vuoksi vastustan myös rauhanomaista ydinvoimaa siis ydinvoimaloita, koska voi tapahtua maanjäristyksiä, tsunameja, inhimillisiä erehdyksiä, niitä voidaan käyttää polttoaineen rikastukseen, ne voivat olla iskujen kohteena. Myös ilmaston lämpeneminen hiilidioksidin vuoksi on ongelma, joka on syöksemässä ihmiskuntaa tuhoon. Hyviä vaihtoehtoja ei ole näkyvissä, koska mitään merkkiä energian kulutuksen vähenemisestä ei ole.
*****
Kenzaburo Oe (s.1935) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1994

Kommenteista noussutta:
Artsi viittaa Hiroshiman pormestarin Shinso Hamain muistelmiin Atomipommipormestari, Artsin bloggaus on TÄÄLLÄ.

Donna Leon: Ajasta ikuisuuteen

Donna Leon: Ajasta ikuisuuteen, Quietly in Their Sleep 1997, suomentanut Kristiina Rikman, Seven Otava 2012, sivumäärä 293.


Donna Leonin (s.1942) Ajasta ikuisuuteen -dekkari on Guido Brunetti -sarjaa, jonka sarjan edeltävän teoksen Kuolema tulvan aikaan bloggasin ja  pidin kyllä siitä enemmän kuin tästä, olikohan uutuuden viehätystä.

Tämän turhan tarinan tapahtumapaikkana on Venetsia, Canal Grande, jota verhoavat sumu ja italiankieliset lausahdukset (alkuun englanniksi kirjoitetussa kirjassa): Ciao, mamma,  papa, pagella,  bacinoon, callea, pronto, casa di cura, ja ainakin kerran saksaa  Auf Wiedersehen. Brunetin perhe-elämää kuvataan myös väkisin vääntäen vaimon laulamista (on ilmeisesti tavisopettaja), hänellä on myös Dante-lainausta italiaksi, on Brunetin anoppia ja appea, myös tytär Chiaran uskonnon opetusta ruoditaan ja huonoksi havaitaan, lisäksi vihjaillaan papin kiinnostusta alaikäisiin tyttöihin. Tongitaan keksittyjen järjestöjen keksittyjä toimia, lopulta teot ovat vain mielisairaiden yksilöiden mielenvikaisuutta, ei järjestelmän ongelmaa.

Kirjailijatar asuu Venetsiassa, itse kirjoittaisin rikosfiktion dekkareiksi ja mielipiteet pamfleteiksi. Kummallista on se, että Donna Leon ei anna kääntää näitä italiaksi, kuitenkin hän arvostelee maan oikeusjärjestelmää (Kuolema tulvan aikaan) ja tässä uskonnon kiertymistä tavallisten ihmisten elämään.

Tarinan alussa rikoskomisario Guido Brunettin luo tulee tutun oloinen nuori neiti Maria Testa -nimeltään (järjestössä nimeltään Suor' Immacolata!). Hän on ollut nunnana vanhainkodissa, missä Brunetin äiti on ollut. Mutta nyt neiti on eronnut palveluksesta havaittuaan siellä kuolemien yhteydessä omituista, avautunut tästä ripissä ja myös abbedissalle. Abbedissa on määrännyt hänet mietiskelemään ja vedonnut kuuliaisuuslupaukseen. Maria Testa on lähtenyt palveluksesta ja on töissä tavallisessa pesulassa ja asuu Lidossa. Brunetti tutkii ja tonkii tapauksia, muttei löydä niistä mitään erikoista. Hän on jo jättämässä tapauksen, kun kuulee, että Maria Testan päälle on ajettu, ja neiti on koomassa sairaalassa. Lisäksi kuolemantapaukset -tosin hoitolan ulkopuolella- saavat jatkoa, ja tutkimukset jatkuvat, mutta lomalta palannut poliisipäällikkö kieltää Maria Testan vartionnin, mutta ...  lopulta Brunettikin saa viillon veitsestä ja joutuu sairaalahoitoon.

Minusta kirja oli Venetsia-osiltaan liian tuttua kuivaa kuvailua, Brunettien perhe-elämää viedään mielenkiinnottomasti eteenpäin. Juoni oli minusta pitkästyttävä pohjanoteeraus, jossa hosutaan ja osoitellaan kirkon suuntaan. On siis salaista  järjestöä ja on koskettelevaa kirkonmiestä. Lopulta ratkaisu revitään yllättäen esille ja haudataan pian. Eipä ole hääppöinen bloggauskaan, mutta en viitsi tästä ale-kirjasta enempää kirjoittaa. Kansikuva on sentään hieno.

*****
Donna Leon (s. 1942) on amerikkalainen New Jerseyssä syntynyt kirjailija, joka asuu nykyisin Venetsiassa. Hän on asunut muun muassa  Kiinassa. Donna Leonin Guido Brunetti -kirjat sijoittuvat Venetsiaan. Listasin kirjojen nimiä alle, monissa alkupään teosten nimissä on englanniksi sana Death, tässä tosin ei, mutta suomenkielisessä käännöksessä löytyy sana Kuolema. Tässä ajasta ikuisuuteen tarkoittaa juuri sitä.

1. Death at La Fenice, 1992 (suomeksi Kuolema oopperassa, 1997)
2. Death in a Strange Country, 1993 (suomeksi Kuolema vieraalla maalla, 1998)
3. Dressed for Death, 1994 (suomeksi Kuolema väärissä vaatteissa, 1999)
4. Death and Judgment, 1995 (suomeksi Kuolema tekee tiliä, 2000)
5. Acqua Alta, 1996 (suomeksi Kuolema tulvan aikaan, 2001)
6. The Death of Faith, 1997 (suomeksi Ajasta ikuisuuteen, 2001)
7. A Noble Radiance, 1998 (suomeksi Ylimyksen kuolema, 2002)

Poikkeus
8. Fatal Remedies, 1999,  (suomeksi Kohtalokkaat lääkkeet,  2002 ), bloggaan tästä 4.9.2016 ja tämä oli minusta parempi, vaikka kirjan alku oli kummallinen.

(Tämä oli vuoden 2016 sadas bloggaus ja kaikkien aikojen 800:s)

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, 2012, kolmas painos 2016, sivumäärä 330.

Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja on dystopia. Maailmasta ovat talvet hävinneet, makea vesi on loppumassa, meri on noussut metrejä. Sodat ovat riivanneet maailmaa, jossa pidetään hyönteishuppua ja säännöstellään vettä.  Kirja tapahtuu Uudessa Qianissa Kuusamossa Skandinavian Unionin alueella. Maailma minusta muistuttaa monien filmien kuvaamaa todellisuutta. Maailma on katastrofien ja sotien kautta mennyt rikki, totalitarismi kuristaa, ihmisiä kontrolloidaan. Jätteitä kerätään ja ollaan köyhiä. Yhteiskunnassa on sekä valtaeliitti, joka voi vangita ihmisiä että salaisuuksia, joita ei saa paljastaa. Nuori polvi löytää sattumalta tietoa menneisyydestä. Juonikuvio on paljolti sama kuin  monissa tieteiselokuvissa (Star Wars episode 4:ssa, Apinoiden planeetassa, Star Wars episode 7:ssa, Wall-E:ssä) ja hieman samanlainen kuin Jukka Parkkisen teoksessa Sinun tähtesi, Allstar.

Teemestarin kirja on silti äärimmäisen hyvä kirja, vaikka sen juonikuvio onkin monesti käytetty.

Päähenkilö on täysi-ikäiseksi (17 v) tullut Noria Kaitio, teemestarin tytär, jonka äiti Lian on tutkija ja isä on teemestari. Teen valmistamiseen ja juomiseen liittyy rituaaleja ja tapoja, jotka periytyvät teemestarilta hänen oppipojalleen. Noriasta tulee teemestari, vaikka hän on oppityttö. Teemestari Kaitiolla on salaisuus, jota hän ja hänen edeltäjänsä ovat varjelleet koko elämänsä. Tunturin sisällä luolastossa on makean veden lähde. Diktatuurin sotilaat epäilevät, että Kaition teetä ei tehdä merivedestä puhdistettuun säännösteltyyn veteen. Talossa on "ratsia", jossa puutarha kaivetaan ylösalaisin ja kämppä myllätään. Mitään ei löydy, mutta epäily jää.

Diktatuurin sotilaiden tullessa yhä kiinnostuneemmaksi Teemestarin talosta äiti lähtee tutkijaksi yliopistoon. Majuri Bolin on ollut teemestari Mikoan lapsuuden ystävä, mutta pystyykö hän pitämään uteliaat sotilaat poissa teemestarin talolta.

Sanja on Norian lapsuuden ystävä. Hän  ja Noria kaivavat entiseltä muovitavaroiden kaatopaikalta muovia, korjatakseen muovisia vesileilejä. He löytävät VHS-kasetteja, joita he eivät saa toimimaan, mutta hopeanväriset kiekot alkavat paljastaa menneisyyden salaisuuksia...

Täysikäistynyt Noria valmistuu Teemestariksi, isä kuolee ja äiti lähtee kauas pois. Noria ei ole valmis Teemestarin vastuuseen ja tekee peruuttamattomia virheitä, joista ratkaisevin on lähteen salaisuuden paljastaminen. Kirjan henkilöistä Sanja on ristiriitaisin, pohdin jo alusta saakka, kenen puolella tyttö on? Lukija voi päättää onko hän Norian tosiystävä vai petturi. Noria on haihatteleva hölmö, joka ei tottele isänsä ohjeita, eikä menettele niin kuin äiti ehdottaa. Hänellä on yksi tehtävä: varjella vettä, tähänkään hän ei siis pysty. Hän pettää teemestarien klaanin, vedet menevät diktatuurin käyttöön.

Kirjan kannessa oleva  sininen ympyrä maalataan  vesirikollisen oveen. Se ilmestyy myös  Norian oveen ja lopputulos on ankea, mutta aina on toivoa, joskin lopun voi ymmärtää eri tavoin,

Kirjan kieli on kaunista, kirja oli nopealukuinen ja jännittävä.

Maailma on hyvin esitelty. Katastrofien seurauksena merivesi on huuhtonut makean veden altaat. Ilmeisesti osa maasta on saastunut tai sitä pidetään saastuneena. Vesi on vallan väline. Paarmoja ja muita hyönteisiä pörrää ihmisten ympärillä, joilla on huput suojana. Minusta kirjassa on paljon ristiriitaisuuksiakin. Täysi-ikäisyyteen liittyy suoritettava ylioppilastutkinto, eli luulisi diktatuurin romuttavan ensin kaiken opin. Lisäksi Teemestari-filosofia kaikessa hienoudessaan vaikutti hölynpölyltä, ja sopi aika huonosti ankeaan kyläyhteisöön, mutta oli hyvä raami tarinalle.

Teknologia oli kahdentasoista. Henkilökohtainen viestin ja siihen liittyvä sormenjälkitunnistus tuntuisi osoittavan korkeaa teknologiaa, mutta edelleen luulisin kaikkea viestintää kontrolloitavan ja kuunneltavan. Helipyörät tuntuivat epäuskottavilta, miksi  normaalia pyörää pitää avittaa aurinkovoimalla, eivätkö paneelit  paina paljon. Raaka-aineista oli puute ja metallia on maailmassa vähän, mutta miksi teemestarilla on talossaan paljon tuulikelloja, jotka valmistetaan metallista? Muuten tunnuttiin teknologisesti olevan kuin keskiajalla, elettiin  kädestä suuhun ja alkeellisesti

Diktatuuri teloittaa kirjoissa vesirikokseen syyllistyneitä ihmisiä. Oletettavaa olisi, että myös kidutus ja muunlaiset valvontamenetelmät olisivat käytössä, koska ihmisiä teloitetaan ilman oikeudenkäyntiä. Noria ja Sanja saivat kirmailla täysin vapaasti, eikä Teemestarilta oteta tietoja väkisin.

Kaiken kaikkiaan hyytävä teos, jonka jälkeen arvostaa veden tulemista hanasta.

Kirjan opetus: Salaisuus täytyy pitää, muuten se tihkuu tietoon. Salaisuus säilyy vain sielun sopukoissa, sitä ei voi supista muille.

Tästä ovat miltei kaikki vuoden 2012 toiminnassa olleet kirjablogit bloganneet
Aamivirkku yksisarvinen
Booksy
Kannesta kanteen
Kirjakaapin avain
Kirjasähkökäyrä
Kirsin kirjanurkka
Kujerruksia
Morren maailma
Upotus

2016 heinäkuussa Omppu Martin on täällä analysoinut varsin hyvin kirjaa, ja myös salaisuutta ja sen pitämistä, tai tässä tapauksessa kertomista eteenpäin, mikä oli suurin piirtein ainoa asia, mitä Teemestari ei olisi saanut tehdä.
*****
Emmi Itäranta (s. 1976) kirjoittaa teoksensa Ison-Britanniasta, Teemestarin kirja herätti sangen laajaa huomiota ja pokkasi sekä Kalevi Jäntin palkinnon että Nuori Aleksis –palkinnon.

Umberto Eco: Ruusun nimi

Umberto Eco: Ruusun nimi, Il nome della rosa 1980, suomentanut Aira Buffa, WSOY- Bon-pokkari, sivumäärä 735.

Ruusun nimi -teos perustuu alkusanojen mukaan Umberto Econ löytämään käsikirjoitukseen. Tarinan kertoo oppipoika Adson Melkin, jonka isäntä entinen inkvisiittori fransiskaanimunkki William Baskerville saapuu vuonna 1327 benediktiiniläisluostariin. Luostarin apotti on avun tarpeessa, ensinnäkin munkki ja kuulu miniatyyrimaalari Adelmo Otrantolainen on löydetty rotkosta kuolleena. Toiseksi kirjassa käsitellään katolisen kirkon "oppiriitoja" ja paavi on "Baabelin vankeudessa" Avignonissa (jakso kesti vuodet 1309 - 1377). Luostariin on saapumassa Paavin legaatit Bernard Guin johdolla tutkimaan tahollaan asioita. Kirjassa on osattu yhdistellä kolme juonilankaa edellisten murhatutkimuksen ja oppiriitojen lisäksi oppipoika Adson Melkin tapaa luostarissa oman Ruusunsa, jota kohtaamista vanhana muistelee ja josta tulee kirjan nimi. Adson mieltää sen naisen viettelyksi. Itse luostari on yllättäen himojen pesä, sillä miesmunkeilla on suhteita keskenään, ja voimakkaat mustasukkaiset tunteet vellovat. Lopulta syntien pesä palaa miltei kivijalkaa myöten.

Juonesta ja teemoista (älä lue, jos haluat nauttia kirjasta täysin siemauksin)
Kirjassa pääpaino on minusta oppiriidoilla. Baskerville on fransiskaani, joka veljeskunta eli köyhyydessä. Tätä veljeskuntaa jyrkemmän kannan köyhyyteen otti dolcinolaiset, jonka karismaattinen johtaja Fra Dolcino poltettiin roviolla vuonna 1307. Käsitykseni mukaan dolcinolaiset vaativat köyhyyttä kaikilta, eli riistivät ja tuhosivat omaisuutta, Kirjassa esiintyy myös Michela da Cesena (1270 - 1342), joka toimi jo Lyonin kokouksessa sekä aiemmin mainittu Bernard Gui (n. 1260 -1331), joka oli  kirjailija, mutta myöskin inkvisiittori ja harhaoppien vastustaja. William Baskerville ihailee fransiskaanifilosofi Roger Baconia (1214 - 1294), joka lähestyi ongelmia matematiikan keinoin ja tukeutui empiriaan. Oppiriita-asiaa en kommentoi enempää. Murhia sen sijaan alkaa tulla miltei päivittäin, tapahtumien kesto on seitsemän päivää ja murhakaava tuntuisi noudattavan tuomiopäivien pasuunoiden törähdyksiä. Törähdykset ovat väärä merkki, murhien taustamotiivi on varsin yllättävä, "nauroiko Kristus?" ja Aristoteleen kirjaamat havainnot ja päätelmät.

Kirjat ja kirjasto
Kysymys on salaisuuksien varjelemisesta ja salattujen kirjojen sisältämästä tiedosta. Kirjat on onnistuttu piilottamaan valtavaan labyrinttimäiseen seitsenkulmaiseen kirjastoon, Baskerville onnistuu tunkeutumaan kirjastoon yöllä, mutta kirjaston suojaus on varsin vahva, vääristävät peilit tekevät liikkumisesta vaikeaa, kirjastossa poltetaan huumaavia suitsukkeita ja itse "finis Africae" on piilossa. Kirjat on luokiteltu alkuperämaan mukaan. Salauksista ja puolustuksesta en kerro enempää, Luostarin kirjasto on valtava, kristikunnan suurin, se vetää vertoja Bagdadin  ja Tripolin kirjastoille. Kirjasto on labyrinttimainen. Kirjoja pitää pyytää kirjastonhoitajalta, joka päättää, annetaanko kirja. Kirjoista on luettelo, mutta lähinnä se on nimi -tasolla eli sisällöstä ei kerrota. Kirjat on sijoitettu aikajärjestyksessä maittain, eli kirjoja ei ole aakkostettu ja niitä on siis ulkopuolisen vaikea löytää, jos edes pääsisi etsimään. Koska kirjapainotaitoa ei ole keksitty munkit jäljentävät kirjoja. Osa kirjoista tuodaan muualta jäljennettäväksi, ja niihin piirretään miniatyyrikuvia. Kirjoja myös käännetään.

Päättelystä ja tuomioista
William Baskerville osoittautuu hyväksi päättelijäksi, vaikka keksii monta asiaa "sattumalta". Vääränkin johtolangan seuraamisesta voi olla hyötyä. Baskerville keksii kuvion varsin nerokkaasti. Adsonin mukaan sekä Baskerville että päärikollinen ovat ylpeitä älystään ja "viettelevät" toisiaan. Hän niputtaa oman öisen fyysisen naisaktin samaksi kuin munkkien keskinäiset puuhat. Itse en näe tässä samanlaisuutta. Kummastelin Adsonin öistä aktia, mutta Baskerville päättelee nuoren tytön vierailleen monesti yöllä karkeloimassa munkkien kanssa saadakseen ruokaa. Adson koki nautintonsa porton kanssa. Portto-sanaa käytetään muissa yhteyksissä haukkumanimenä ja liitetään siihen Babylonia. Inkvisition tullessa nainen saadaan kiinni ja ilmeisesti hän sai roviotuomion. Inkvisitio vei kaksi muutakin harhaopeista epäilemäänsä henkilöä Avignoniin. Heitäkään ei luultavasti armahdettu, kuten ei luostariakaan, sillä tuli puhdistaa paheiden pesän.

Umberto Econ Ruusun nimi on minusta loistava moniteemainen mestariteos ja klassikko, jolla osallistun Marilen Klassikkohaaste 3:een.
******
Italialainen Umberto Eco (1932 - 2016) oli kirjallisuuden ja kulttuurin monitaituri, ja Ruusun nimi oli hänen "best seller", jonka filmiversio oli myös suurmenestys. Tämä menestys on jättänyt suurelta yleisöltä varjoon hänen muut ansiot, kuten sen, että hän oli pitkään semiotiikan professori.