Herman Koch: Illallinen

Herman Koch: Illallinen, Het Diner 2009, suomentanut Sanna van Leeuwen  Siltala 2013, sivumäärä 340.

Herman Kochin Illallinen alkaa, kun hienostoravintolaan monen ruokalajin menu'ta asettuvat syömään suosittu poliitikko Serge Lohman Babette-vaimonsa kanssa sekä Sergen veli historianopettaja Paul Claire-vaimoineen.

Jos olet aikeissa lukea kirjaa seuraava paljastaa kirjan asetelman.

Älä siis lue bloggausta, jos olet aikeissa nauttia Illallisesta ilman ennakkoasennetta.

Illallinen on tragedia ja sairaskertomus. Paul on tarinan mielenvikainen minäkertoja, Claire on vielä pahempi narsisti ja psykopaatti kuin miehensä. Kuten myöhemminkin totean, karmiva asetelma selviää vasta hiljalleen. Alkuun kaikki vaikuttaa harmittomalta.  Takakannenkin esittely johtaa pahasti harhaan, koska ei ole kysymys Paulin löytämästä videosta poikansa Michelin kännykästä vaan Paulista ja Paulin asenteista jo pidemmältä ajalta, ja mihin vanhempien narsistinen ja psykopaattinen asenne johtaa omassa käyttäytymisessä ja lastensa kasvatuksessa.

Tunnustaudun demokratian ja ihmisoikeuksien kannattajaksi. Uskon ihmissuhteissa sovitteluun, sopuun ja väkivallattomuuteen, aina se ei ole mahdollista, mutta silti ei tarvitse riidellä, voi pysytellä erossa. Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, minusta myös muilla olennoilla on oikeus elää reviireillään, villieläimet villissä luonnossa ja lemmikit ihmisten kanssa.

Kirjan päähenkilö sen sijaan ei tunnustaudu ihmisoikeuksien kannattajaksi, eivätkä myöskään veljesten siipat eivätkä pariskuntien esikoiset. Ainoastaan parjattu poliitikko omaa jonkin verran henkistä selkärankaa ennen kuin se murretaan.

Kirjan puitteet on veljesten ja heidän siippojen hieno ja kallis ravintolaillallinen. Kirjassa kuitenkin luodataan Paulin pään sisälle takaumin. Alkuun Koch harhauttaa minäkertojaratkaisullaan poliitikkoveljen olevan ongelman ja Paulin olevan normaali perheenisä ja opettaja. Menemättä juoneen tai lopputulokseen sen tarkemmin voin mainita vanhempien peittelevän poikien tekemiä hirmutekoja. Tärkeintä on oma onnellinen perhe, ei ihmiselämä eikä laki.

Kerron omia -varmasti hyvin lapsellisia- mielipiteitäni lukuprosessin tiimoilta.
1. Sairauteen määrätyt lääkkeet kannattaa syödä.
2. Lapsille on asetettava rajat
3. Kun rajat asetetaan pienenä, ne on helpompi pitää
4. Moraalinen koodi opitaan pääosin vanhempien esimerkistä
5. Kasvu ja oppiminen käyvät monesti pettymysten kautta
6. Toisen vahingoittaminen on väärin
7. Kuolemanrangaistus on aina väärin
8. Olemme tasa-arvoisia
9. Jokaiselta voi oppia
10. Jokainen on arvokas

Lisäksi minusta
1. Vanhempien pitää puuttua lastensa virheisiin ja erheisiin.
2. Vanhemmilla on kasvatusvastuu
3. Väkivalta pitää tuomita, vaikka omat lapset sitä harrastaisivat
4. Teko on väärin, jos se vahingoittaa toista,
5. Rikos pitää sovittaa pyytämällä anteeksi, hyvittämällä se uhrille ja kärsiä siitä lainmukainen rangaistus. Rikosta ei saa uusia vaan pitää katua.

Kirja on omalla tavallaan mestarillinen. Pitääkö vanhempien paljastaa lapsensa rikollisuus vai suojata lasta kiinnijäämiseltä?

Kirjailijan on minusta asetuttava selkeästi väkivaltaa ja sen peittelyä vastaan, esimerkiksi rakentamalla kirjan loppu moraalisesti oikeaksi. Sadun kaava on toimiva: loppu hyvin kaikki hyvin. Tässä se loppu on onnellinen perhe, mutta loppu on onneton ja perhe sairas, ja teot ovat minusta moraalisesti ja juridisesti vääriä.

Minulta kirja saa kouluarvosanakseen neljä, sillä 
1. Juoni on täysin epärealistinen. Patahullu ihmisiä toistuvasti mukiloiva mielipuoli olisi laitettu joko vankilaan tai hoitolaitokseen, eikä hänellä olisi riittänyt rahat elämiseen. On myös ihmisiä, jotka löisivät takaisin.

2. Tässä on tarkasteltu puolinaista raskolnikovilaista asetelmaa eli rikosta ilman mitään armoa, katumusta tai hyvää henkilöä tai edes jälkiseuraamusta. "Onnellinen" perhe ei oikeuta vahingoittamaan ja murhaamaan. Tässä on vain Rikos eikä Rangaistusta. Minusta kirjailijan pitää ottaa kantaa hyvän puolesta.

Toisaalta kirja voi saada kouluarvosanaksi kymmenen, sillä kirjojen lukijat ovat älykkäitä
1. Aggressiiviset vanhemmat raivannevat tietä lapsilleen uhkailemalla seurauksilla ja väkivallalla tai sen uhalla ja laillisestikin ja hyvillä tavoilla, mutta kaikenlaisilla suhteilla ja rahalla tulevaisuudessa.

2. Kirjan kerrontaratkaisu on niin ovela. Oikeastikin on mahdoton sanoa heti, onko ihminen oikeassa vai väärässä, hyvän tai huonon asian puolella, vasta aika ja teot osoittavat, usein sitä ei ole mahdollisuutta seurata. Yksityisyys tai paremminkin yksityisyyden suoja on tehokas verho, joka asettuu joskus totuuden eteen.

Uskon, että arvioinnit kirjasta vaihtelevat ääripäästä toiseen. Kirjan kritiikit löydät parhaiten Siltalan koosteesta täältä.

Tästä ovat siis kirjoittaneet monet johtavat kirjabloggarit kuten Leena Lumi ja Järjellä ja Tunteella Susa.  Muissa käytä googlea, minä en viitsi, en tämän kirjan takia. Etoo. Kuvottavan kova kirja, mutta myös kirja joka voisi kertoa tästä maailmasta.
*****
Herman Koch (s.1953) on hollantilainen kirjailija.

Gerard Klein: Sodan valtiaat

Gérard Klein: Sodan valtiaat,  WSOY 1977, alkuteos Les seigneurs de la guerre, 1971, suomentanut Kalevi Nyytäjä, sivumäärä 247.

Sodan valtiaat on scifiä. Kirja alkaa, kun Georges Corson saapuu Hirviön kanssa Uriaan, hän on planeettojen välisen sodan Terran armeijan luutnantti. Terran ihmiset aikovat viedä Uriaan Hirviön, joka pystyy hallitsemaan aikaa ja universumia muutamia sekunteja ennen ja jälkeen. Hirviön tuhovoima on valtava. Uriaan laskeuduttuaan Hirviö näkee ennalta urialaisten iskun ja puolustautuu ja se ja ainoa eloonjäänyt ihminen Corson siirtyvät tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen. Tulevaisuudessa universumissa on harmonia ja ihmiset näkevät muutamia hetkiä tulevaisuuteen. Kukaan ei tee töitä ja kaupoissakin on puhuvat koneet ja robotit. Yleiskieltä pangalia edelleen puhutaan. Luutnantti Corsonilla on kaksi ongelmaa. Vain hän tietää, että Hirviö tuottaa puolen vuoden päästä 18 000 itsensä kaltaista jälkeläistä syvällä maan alla imien energiaa, syntyvät poikaset ovat valmiina tuhoamaan kaikkea. Toisaalta Corson havaitsee planeetalla, että hänet on julistettu sotarikolliseksi, vaikka hänen sotansa on käyty jo tuhansia vuosia sitten, eikä hän ole ollut kuin luutnantti. Siirtymiset maailmojen välillä Corsonin uudessa ajassa  tapahtuvat silmänräpäyksessä, mutta näitä siirtymisiä ja aikahyppyjä kontrolloidaan, sotarikolliset eivät voi siirtyä ajassa, eivätkä he voi vaihtaa planeettaa. Hirviöt on myös kesytetty hipproneiksi ajassa ja paikassa hyppiviksi sotaratsuiksi, jotka tosin ovat lisääntymiskelvottomia vain villi Hirviö voi lisääntyä. Hippronin kykyyn liittyy minusta ongelma. Corson pystyy liikkumaan sotarikollisena sekä ajassa että paikassa hippronin avulla, eikä tätä kontrolloi kukaan.

Sodan valtiaat on todella haastava scifi-kirja, jossa aikahypyt molempiin suuntiin ovat toistuvia. Universumin takana ovat hahmot, jotka pystyvät liikkumaan ajassa ja rakentamaan toiminnallaan seittimäisiä yhteyksiä, todellisuus muodostuu (yhä uudestaan) näiden seittien avulla. Koska tulevaisuudesta jatkuvasti järjestetään menneisyyttä, tässä on helposti ristiriita, kaikkia linjoja ei lopulta ole lainkaan.

Corson on joka tapauksessa pulassa, mutta hän saa tehtävän näiltä hahmoilta, joiden päämäärä on saattaa rauha ja harmonia Linnunrataan ja Andromeedaan. Corsonin pitää estää sota Urialla, jossa pollea urialainen lintu Ngal R'nda esittelee aatelista sinistä munaansa, josta on syntynyt ja suuruudenhulluja suunnitelmiaan alistaa ihmiset planeetallaan. Jos Corson onnistuu estämään sodan, hän saa "jumalilta" kyvyn itse liikkua ajassa ja rakentaa seittejään, jos hän epäonnistuu, joutuu hän sotien planeetalle, keinotekoiselle planeetalle Aergistaliiin, jonne sotarikolliset tuomitaan käymään sotia ikuisesti, välistä tilanne nollataan ja kaatuneet herätetään henkiin ja sodat eri sektoreilla ja aseilla alkavat uudestaan. Kirjassa jonkin verran analysoidaan sotien syitä ja mekanismeja. Sekä sotien syyt että mekanismithan ovat kautta vuosituhansien olleet samoja. Pääidea on kuitenkin se, että Corson joutuu pelastamaan galaksin, itsensä ja kaikki eri aikojen corsonit, jotka auttavat ja järjestelevät corsonien toimia.

Teoksen ajanhallinta on sovellettu Harry Potterissa teoksessa Azkabanin vanki sekä Lostin viidennessä kaudessa ja tietenkin Paluu tulevaisuuteen -filmeissä. Tässä aikahyppelyssä tulee helposti paradokseja ja se on aikahyppyjen rajoitin. Hyppijän ymmärrys kuten lukijan ymmärryskin on kovilla. On "jumalia", yli-ihmisiä, mutta hahmoja, jotka eivät ole olemassakaan, koska he ovat väärässä tulevaisuuslinjassa. Osin ilmeisesti myös Terra Nova -sarjassa ideaa käytettiin, tässä tuotettiin tavaraa eri ajalta eli ei tarvittu koneita eikä työtä.

Minusta tämä on varsin kiinnostava teos ja sen historiakäsityksessä on samaa kuin Asimovin Säätiössä. Puhutaan historian solmukohdista, toisekseen on henkilöitä, jotka voivat vaikuttaa historiaan, itse juonen kehittelyssä Kleinin keinot muistuttavat Asimovin mestariilisia juonen käänteitä.


Gérard Kleinin Sodan valtiaat on jännittävä scifi-kirja, jonka olen lukenut teini-iässäkin.

****
Gerard Klein (s. 1937) on kirjoittanut 14 romaania, joista tämä on kahdestoista. Hän on käyttänyt myös kirjoissaan nimeä "Gilles d'Argyre", tutkin nettiä niin teosten kokonaisluku on silti 14.

Jari Tervo: Esikoinen, Revontultentie ja Pyrstötähti

Jari Tervo: Esikoinen, WSOY 2013, sivumäärä 351.

Jari Tervon (s.1959) Esikoinen on päiväkirjan muotoon kirjoitettu ajankuva Rovaniemeltä. Kansikuvassa on vaaleatukkainen poika imee tetrasta mehua. C-kasettiin talletetaan isomummi Esmeraldan eli Esmen hurjia ja rivoja nuoruusseikkailuja. TV:sta katstaan etupäässä urheilua 1972 pidettiin Sapporon talvikisat ja Munchenin kesäkisat.

Teos alkaa tammikuun ensimmäisenä päivänä  ja päättyy jouluaattoon, vuosi on 1972. Perheen ja suvun värikkäitä sattumuksia hauskasti tarkastellaan. Perhe on kommunistinen,  isä on maalari, mutta omistaa yrityksen ja se rajoittaa vapun aktiviteetteja, äiti on Sopu Asussa vaatemyyjänä. Perheessä on kolme lasta päähenkilö, joka täyttää 13 ja on siis syntynyt 1959, Maija ja  Unto Abraham.

Tervo on kuulu avauslauseistaan. "Kiinalaispojan palmikko tuntui humman häntäjouhelta" kuiskaa isomummi Esmeralda Esikoisen avaussanoiksi. Esmeraldan eli Esmen tarina sisältää kaksi aktiivista miestä venäläisen tsaarin upseerin Zaitzevin ja kiinalaisvanki Liun, johon hän rakastuu. Päähenkilö tallentaa tarinoita, joista ei "karkeloitakaan" puutu, C-kasetille. Tarina päättyy vallankumouksen aikoihin. Aune-tätikin kertoo omia tarinoita noita-ajoistaan 1600-luvulta, mutta tarina loppuvat lääkityksen myötä. Napeille kuitenkin tapahtuu jotain ja jutut jatkuvat ja lopulta Aune "lentää" pois. Kirjan ydin on kuitenkin pojan ja perheen tavanomainen elämä, jossa riittää lämpöä ja tragediaa. Pikkuveli Unto Abrahamiin tulee  mustelmia ja  nenäverenvuoto on toistuvaa. Unto Abrahamin käy kuuden vanhana taistelua leukemiaa vastaan. Päähenkilö käy oppikoulua, on kiinnostunut tytöistä, urheilusta ja musiikista. Erkki-sedän naapurin ceylonilaisen patologin Atapattun buddhalaista tarinaa tarkastellaan. Ruusupensaiden tonkiminen voi joskus olla epäilyttävää.

Isän ja äidin työkuvioita käydään läpi. Isän julkisivu valkaistuu, kun hänen yrityksensä Lapin Maalaus ja Lasitus saa urakan puolustusvoimilta. Marssit on tältä erää marssittu.

Näistä juonilangoista tulee Tervon kerronnan palmikko. Palmikoiden ydin on lämminhenkinen pikkupojan, perhesiteiden ja päivittäisen elämän sidoskudos. Palmikoita sidotaan nauhoilla, jossa on aineksia, mitä kummallisimmista asioista 1600-luvun noidista, kiinalaisten palmikoista, pettämisestä, Led Zeppelinin tuotannosta ...

Tervolla on loistavaa kielenkäyttöä, jota on nautinto lukea, mutta samalla se nakertaa pahasti kirjan uskottavuutta, höppänä mummo tuskin puhuu näin estotta eroottisia kokemuksiaan vivahteilla väräyttäen, eikä hieman toisella kymmenellä oleva poika kirjaisi asioita näin sujuvasti ja sommitellen päiväkirjaan vuolaana virtana.  Pojan tekstiä ei ehkä olisi tämäkään "Äiti työnsi tuulitukkaisen päänsä niitten makuuhuoneesta. Äiti ja isä olivat nokostelleet ja säikähtäneet meidän meteliä. Äiti oli nukkunut itsensä hikeen." S. 27. Loistava lause, yleensä itketään itsensä uneen. Luultavasti poika kirjaisi varsin vähän yhdestä päivästä. Tästä tammikuun kuudennesta päivästä on jaariteltu ummet ja lammet, lammen pohjat, sen mudat analysoiden, noin kuvainnollisesti. Muutenkin verbaalinen veitsi vuolee vuolaasti: "Isomummu oli niin väsynyt, että istahti lumeen, itkahti, kertoi kaiken, haasteli puhdasta pravdaa". s.293

Ajankuva on tarttunut päiväkirjaan hyvin Saab ysikuus ja muut sen aikaiset ilmiöt ovat aitoina sanakuvina. Myös urheiluharrastus jalkapallo on mukana. Perhe on penkkiurheilijoita, Mäntyrannan amfetamiini-käry ja Virénin voittojuoksut puidaan perinpohjaisesti perheessä.

Päiväkirja osoittaa myös pohjoisen poliittisen ilmapiirin, Puheena oleva perhe on punainen. Olen joskus itsekin kirjoittanut päiväkirjaa. Siinä ei ollut pisaraakaan politiikkaa, ei pojan päiväkirja voi minusta olla kovin poliittinen. Politiikan kautta myös katsotaan keinotekoisesti shakin maailmanmestaruusottelua Spasski vastaan Fisher, eli Neuvostoliitto vastaan USA, ja punapojan näkökulma on, että Spasski on nero, Fisher ei. Todellisuudessa "hieman erikoinen" Bobby Fisher (1943 - 2008) voitti maailmanmestaruuden ja menetti sem, kun ei päässyt sopimukseen tittelin puolustamisesta. Boris Spasski (s. 1937) oli maailmanmestari vuosina 1969 - 1972.

Jari Tervon Esikoinen on minusta Tervolta paluuta 1990-luvun teemoihin Rovaniemelle tavallisen ihmisen arkeen huimia oheisseikkailuja unohtamatta.

Jari Tervo: Revontultentie, WSOY,  2014 , sivumäärä  312.

Tämä Jari Tervon Revontultentie on jatko-osa Esikoiselle  ja varsin laimea. Tarinointi jatkuu helmikuusta 1973 ja päiväkirjamerkinnät jatkuvat  syyskuun loppuun asti.

Aune on lennähtänyt pois. Oppikoulu jatkuu ja historianopettajana on oppilaille kaljaa tarjoileva DDR:ää estoitta kehuva Orankivaara, joka tuntee myös Timo K. Mukan, kirjailijan. Maa on syntinen laulu valvottaa  Jaria, sillä päähenkilön nimen tokaisee Jarin yksipuolinen ihastus Irene sivulla 237. Jarin etsiessä Timo K. Mukkaa löytyykin avioton velipoika Jalmari. Tervomaista huumoria edustaa isän toteamus Jarin mukana kävelevälle aviottomalle pojalleen: "Kenes poikia sitä ollaan". s. 299.

Revontultentie -päiväkirja on minusta väkisin keksitty kavalkadi tapahtumia.
Tylsään Moskovan matkaan ympätään palmikkokiinalaisen Liun pojan Liun nuoremman tapaaminen. Jari lähtee Orankivaaran mukaan rauhantilaisuuteen Helsinkiin, sitten käydään DDR:ssä sekä Neuvostoliiton Valko-Venäjällä. Erkki-sedän sotamuistoja korsuista päivitellään puuduttavan säännöllisesti. Myös Esmestä alkaa olla veto poissa kuten koko romaanista. Perhenäkökulma on minusta poissa, äiti on harharetkensä tehnyt kuten isäkin ja äiti odottaa uutta vauvaa, mitä Unto Abraham äityy kiroilemaan, tämän kertominen ei ole niin dramaattista kuin lopputulos.

Kirjan nimi juontuu rakenteilla olevasta rivitalokohteesta Revontultentiellä.

Esikoisen avaamaa uraa on yritetty lykkiä. Myyntitilastot näyttämät kuinka hyvin onnistuttiin. Syyskuussa 2014 tämä oli noussut myyntilistan kymmenennelle sijalle ja lokakuussa pudonnut sen ulkopuolelle Kirjakauppaliiton tilastojen mukaan.

Jari Tervo: Pyrstötähti, WSOY, 2015, sivumäärä 176.

Jari Tervo jatkaa samalla idealla kirjassaan Pyrstötähti, mutta puolet lyhyemmin, mutta paremmin. Kirjan nimi tulee tapahtumavuonna 1973 löydetystä komeetasta joka kiitää ohi. Komeetta Kohoutekista varsinkin Unto Aabraham on kovinkin kiinnostunut.
Minusta tämä oli siis parempi teos kuin Revontultentie kannen mukaisesti palataan Esikoisen tunnelmaan. Tässä on lyhyitä lukuja ja tarinoita kahdessa osassa. Ensin syksyltä ja koulusta fysiikan tunnilta, uskonnon tunnilta, radiosta ja lopuksi joulun ajalta.

Monesti mietitään kapitalistista yhteiskuntaa. Isällä on edelleen yritys ja puhelimeenkin vastataan yrityksen nimellä, jotteivat urakat menisi ohi. Urheiluakin käsitellään. "Täällä kaptalistisessa maailmassa on paljon ongelmia kuten Veitsiluodon Vastus". joka  voitti Suomen mestaruuksia juuri kirjan tapahtuma-aikana eli 1969, 1972, 1973 ja 1973. Veitsiluodon Vastus Kemistä ei enää nykyään pelaa Bandyliigassa vaan alemmalla tasolla.

Aivan uutuuskirja kun Pyrstötähti on, jääköön juoni-ja muut kommentit vähemmälle.
Keltainen kuvatkoon kirjan sävyä ja muistoja. Unto Abraham ja Maija ovat oivia mukavia ja valoisia sankareita. Unto Abraham riiustalee Turusen Lainan kanssa, jonka kanssa on suunnitellut lasten nimiäkin, yhden nimi tulee olemaan Othellon puoliso Desdemona. Väestörekisterikeskuksen mukaan kenenkään etunimi ei ole Suomessa Desmodena.

Hyvä Jari!

*****
Jari Tervon kirjoista olen blogannut

Pohjan hovi

Poliisin poika
Pyhiesi yhteyteen
Troikka
Jarrusukka

sekä teoksen Laylan lauseista täällä.

Jules Verne: Kapteeni Grantin löytyminen

Jules Verne: Kapteeni Grantin löytyminen, Karisto 1979, alkuteos Les Enfants du Capitaine. L'Ocean Pasifique. 1868, suomentanut Eino Woionmaa, sivumäärä 217.

Minulla oli hyvä syy lukea Jules Vernen Kapteeni Grantin löytyminen, sillä se päättää trilogian, jossa aiemmat osat ovat Kapteeni Grantin lapset ja Kapteeni Grantia etsimässä. Itse luin pienenä jomman kumman, ja minua on jäänyt vaivaamaan, minne katosi Kapteeni Grant ja löytyikö koskaan. Olen pystynyt elämään epätietoisuudessa, mutta ostin kirjan antikvariaatista, jotta asia vihdoin selviäisi. Teoksen kansikuva vaikuttaa pahaenteiseltä, ettei vain kallo kuuluisi Kapteeni Grantille.

Itse asiassa olisin saanut vastauksen joko google-bookseista tai gutenbergistä, molemmissa on nämä kirjat, tosin gutenbergin suomennos on selvästi lyhennelmä.

Kapteeni Grant, skotti on uudisraivaaja, joka on kadonnut laivansa haaksirikon jälkeen, neuvokas mies on laittanut pullopostia. Ykkösosassa Kapteeni Grantin lapset  löytyy vasarahain vatsasta pulloposti, jossa on kolme asiakirjaa. Asiakirjat ovat hankalasti tulkittavia (oikean asun löydät Gutenbergistä täältä):

Kolme asiakirjaa ovat veden vaurioittamia ja eri kielisiä, niissä on hapertuneita sanoja kuten

I: 62 Bri gow     sink stra   aland    skipp Gr this monit of lond    and ssistance    lost

II: 7 Juni Glas        zwei atrosen graus bringt ihnen

III:  trois ats tannia gonie austral abor contin pr cruel indi             jete ongit    et 37° 11' lat

  

Tässä on oikeita ja vääriä vihjeitä, olennaista on kuitenkin leveysaste 37 ja päivämäärä 7.6.1862, Australiaan viittaus, mutta toisaalta puhutaan julmista intiaaneista. Ennen viimeistä osaa on haravoitu maita ja meriä ja vastoinkäymisiä on koettu. Etsintäretkikuntaan kuuluvat lordi Edward Glenarvan ja vaimonsa lady Helena sekä Mary Grant, kapteeni John Mangles ja Paganel. Lordin laiva Duncan on kateissa tai kaapattu. He ostavat laivaliput levottomaan Uuteen Seelantiin, koska sieltä on jatkoyhteys emämaahan Englantiin.

Seuraavaksi on hyytävää historiatietoa Uudesta Seelannista, teoksen mukaan Uudessa Seelannissa kävi ensimmäisenä eurooppalaisena Abel  Tasman 1642, mutta myös kapteeni Cook seuraavalla vuosisadalla 1769. Historian kertauksessa painotetaan vihamielisiä ja julmia alkuasukkaita, jotka syövät maahantulijat. Tätä aihetta pohditaan monta lukua. Käy niin, että laivan kapteeni on juoppo ja alus karahtaa kiinni särkkään. Petollinen kapteeni häipyy. Seurue tekee lautan ja yrittää päästä Uudessa Seelannissa turvalliseen satamaan. Seurue päätyy Uuteen Seelantiin, mutta joutuvat miltei heti paikallisten saartamiksi ja vangeiksi.

Historiasta tiedämme, että maori-sota oli käynnissä. Uudessa Seelannissa maorit sotivat englantilaisia vastaan. Englantilaisilla oli kirjan mukaan siirtokuntia maassa, edelleen kerrotaan, että Cookin aikana alkuasukkaita 490 000 vuonna 1845 enää 109 000, maoreja oli kuollut sodissa, mutta myös taudit ja alkoholi harvensivat väestöä. Maariidat olivat varmaankin yksi sodan syistä. Retkikunta joutuu siis alkuasukkaiden vangiksi ja päällikön nimi on pelottava Kai-Kumu "hän joka syö vihollisensa". Kirjan mukaan alkuasukkaat käyttävät tatuointeja eli mokoja. Niitä voidaan tehdä niille, jotka ovat käyttäytyneet kunniallisesti. Päälliköillä on tatuoituna eläinten kuvia. Tabu -sana on peräisin Polynesiasta, tässä kirjassa maorit käyttävät tätä tabu -termiä, päällikkö voi julistaa jonkun asian tai henkilön tabuksi, joka omalta osaltaan myös suojaa kohdetta.

Peribrittäiläiseen tapaan miehet puolustavat naistensa kunniaa, ja pääsevät pakenemaankin, ennen kuolemantuomioidensa täytäntöönpanoa. Paganel joutuu erilleen ja löytyy viidakosta harhailemasta. Kaveri on tapahtuneesta kumman hiljainen. Paganel on ollut paikallisen toisen heimopäällikön "vieraana". Paganelin johdolla kiivetään vuorelle, jossa aiheutetaan tulivuoren purkaus ja päästään pakoon, läpi laavakenttien ja rikkilähteiden. Kirjassa ihastellaan myös Ikana-Mauin saaren luontoa ja näkevät moa -linnunkin, Moat kuolivat sukupuuttoon, 1800-luvulla saattoi olla enää pieniä yksilöitä jäljellä, moat kuolivat luultavasti maorien metsästykseen.

Loppuosa Uuden Seelannin seikkailusta menee paremmissa merkeissä. He päätyvät kanoottiin ja löytävät oman laivansa Duncan.

Lukukokemukseni oli palkitseva, koska loppuosassa kapteeni Grant löytyy autiolta saarelta, jossa hän on elänyt kuten Robinson  Crusoe. Koti-Skotlantiin päädytään. Monia häitä vietetään. Iki-poikamies- Paganelkin purjehtii avioliiton satamaan. Samalla selviää, että maorit ovat tatuoineet kaverin kehon täyteen kuvia, heraldinen kiwi nokkii hänen sydäntään. Oliko tämä maorien rangaistus vai palkinto? Aiemman tekstin mukaan se oli kunnianosoitus, sillä kiwi on eläin ja sen tatuoiminen osoittaa suurta kunnioitusta.

Tämä on  ensimmäinen tatuointitarina Uudesta Seelannista.

*****
Jules Verne (1828 - 1905) oli ranskalainen tuottelias kirjailija, joka kirjoitti sekä omaan aikaansa liittyviä seikkailukertomuksia:

Jules Vernen Kapteeni Hatteras -trilogiasta olen blogannut TÄÄLLÄ.
Jules Vernen kirjasta Maailman ympäri 80:ss.ä päivässä on blogattu TÄÄLLÄ.
Jules Vernen kirjasta Sukelluslaivalla maapallon ympäri TÄÄLLÄ

Hyvä akateeminenkin tutkimuksen aihe olisi kuinka tarkka oli Vernen kuvaus 1800-luvun oloista. Tässäkin on maorien tapoja varsin suorasukaisesti kerrottu. Oma kulttuurintuntemukseni ei riitä asian analysoimiseksi. Kirjassa on kohtaus, jossa Edward Glenarvan surmaa maorin, joka ahdistelee lady Helenaa. Maori-päällikkö julistaa eurooppalaiset "tabuksi", ja kuollut maori haudataan perinteiden mukaan. Hautajaisissa lyödään nuijalla kuoliaaksi hänen vaimonsa ja orja-palvelijansa, jotka laitetaan samaan hautaan. Orjat jatkavat herransa palvelemistaan tuonpuoleisessa. Samanlainen kohtaushan on Maailman ympäri 80:ssä päivässä, jossa prinsessa Aoudaa ollaan polttamassa rovioilla, koska hänen miehensä on kuollut.

Teoksessa ilmenee ihmissyönti monessa kohdin, sitä selitetään eri tavoin, mutta yllättävälläkin syyllä, eli riistan vähyydellä. Myös silmien ja aivojen syönnistä puhutaan. Kannibalismikuvauksia olen lukenut enemmänkin Polynesiasta kuin Uudesta Seelannista ja tabu -sana on minusta polynesialaista perua. Mutta onko Vernen antama kuva nykytutkimuksen mukainen? Vai onko hän ollut legendojen vallassa. Minusta tämä kirja oli toki jännittävä, mutta monessa kohdin varsin pöyristyttävä ja etova.

Agatha Christie: Tuijottava katse

Agatha Christie: Tuijottava katse, The Mirror Crack'd from Side to Side, 1962, suomentanut Raija Hermala ja suomennoksen tarkistanut Hannes Korpi-Anttila, wsoy 1980, Suuri Suomalainen kirjakerho, sivumäärä 249.

Päähenkilönä tai murhamysteerin ratkaisijana on neiti Marple, joka asuu St Mary Meadin kylässä, joka ei ole ollut enää entisensä. Siellä on valintamyymälä ja uusi rakennusalue KEHITYS, naiset käyvät töissä ja käyttävät housupukua. Jane Marplelta on kielletty puutarhatyöt, ja hänellä on kaksi kotiapulaista keittäjä reipas Cherry ja seuraneitinä neiti Knight, joka lässyttää vanhalle neidille "Kuinka jaksamme tänä aamuna ... ".  Neiti Marplen vointi on parempi kuin luullaan.

Dekkari alkaa kuvauksella kylän muuttumista ja entisiä kylän asukkaita muistellaan esimerkiksi Griseldaa, joka oli ensimmäisessä neiti Marple tarinassa Murha maalaiskylässä. Kirjan uhrikin mainitaan eli eversti Protheroe. Griselda on kirkkoherran vaimo ja tässä äiti, hän oli siis syytön murhaan.

Tämän tarinan kannalta on merkittävää, että leskirouva Bantry on myynyt vanhan upean kotitalonsa Gossington Hallin, jonne muuttaa elokuvatähti Marina Gregg ja hänen kuudes aviomiehensä Jason Rudd. Urallaan avioeroja tehtaillut ja hermoromahduksen kokenut diiva tuo oman henkilökuntansa mukanaan, Ella Zielinsky on sihteeri ja Hailey Preston asioiden hoitaja ja Giuseppe hovimestari. Marina Gregg järjestää isot juhlat, joiden aikana diivan katse jähmettyy, josta tulee dekkarin suomenkielinen nimikin. Kehityksessä asunut rouva eli Heather Badcock sen sijaan kuolee sairaskohtaukseen tai kuten myöhemmin ilmenee erään rauhoittavan lääkkeen yliannokseen.

Kerronta on viipyilevää ja lopulta neiti Marple ratkaisee murhat, joita siis kertyy montakin. Virallisesti murhia tutkii poliisiylikomisario Dermot Craddock. Murhan motiivi on ennen kokematon ja loppujen lopuksi psykologisesti varsin voimakas. Tämä on omalla tavallaan poikkeava dekkari, myös loppuratkaisultaan. Näyttelijän menneisyydestä sukeltaa esiin henkilöitä, jotka ovat vaikuttaneet diivailijan elämään, ja kylässä asuu hänen ensimmäinen aviomies ja adoptiolapsissakin löytyy.

Agatha Christien tyylille uskollisena aluksi selvä asetelma saadaan sekaisin. Ensimmäinen murha tapahtuu luvussa 5 sivulla 50, loppuratkaisuun on siis matkaa vielä parisataa sivua.

Tällä kertaa ei viitata Shakespeareen kertaakaan, ja tässä olevat viitteet Tennysoniin ja Belliniin ovat aitoja eli niillä on motiivin kannalta merkitystä.

Monesti mainitaan Alfred Tennysonin (1809 - 1892)  runo The Lady of Shalott ja sen säkeistö:
Out flew the web and floated wide-

The mirror crack'd from side to side;

"The curse is come upon me," cried

The Lady of Shalott.

Jonka toiseen säkeeseen kirjan englantilainen nimikin viittaa, tärkeämpi elementti on kuitenkin seinällä oleva Bellinin maalaus. Käännöksessä puhutaan Giacomo Bellinistä ja Nauravasta Madonnasta. Minusta paremmin sopisi joku Giovanni Bellinin madonnamaalauksista, koska sivulla 91 todetaan, että  sinipukuinen Madonna kohotti ylös Jeesuslasta. Tämä on murhan kannalta ratkaiseva vihje ja vihurirokko.

Kirjasta kuten tästä bloggauksesta puuttuu se jokin. Murhatapa, motiivi ja loppuratkaisu ovat sen sijaan hyvin kekseliäitä tai poikkeavia.

Tämä tulee tv-toteutuksena, se alkoi Mariana Greggin elokuvasta Marie Antoinette, jonka poika vietiin Ranskan vallankumouksessa, ja Marie teloitettiin, tämä sitoo hyvin murhan motiiviin, joka oli lapsen menettäminen.
*****
Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.

Robert van Gulik: Kummitusluostari

Robert van Gulik: Kummitusluostari  1966 WSOY SaPo n:o 76, alkuteos The Haunted Monastery 1961, suomentanut Eila Pennanen, sivumäärä 195.

Päähenkilönä Van Gulikilla on Tuomari Dee, joka on jälkilauseen mukaan historiallinen henkilö. Tuomari Dee eli vuosina 630 - 700. Hän palveli maaseututuomarina ja vaikutti Tsang-keisarikunnan sisä- ja ulkopolitiikkaan. Gulik painottaa romaanissaan kungfutselaisuutta, kummitusluostari ei ole kungfutselainen.

Kummitusluostari -dekkarin tapahtumapaikka on syrjäinen luostari, jonne tuomari joutuu kolmen vaimonsa ja palvelijoidensa kanssa menemään rajuilman vuoksi. Tapahtumat, joita on runsaasti, kestävät vain vuorokauden verran. Luostarissa Dee näkee heti kummallisen näyn: kypäräpäinen mies syleilee käsipuolta naista. Hän olisi joka tapauksessa tullut tarkastusmatkalle tänne, sillä kolme naista on kuollut tai kadonnut luostarissa.  Lisäksi paikan päällä ilmenee, että edellinen apotti Jadekuvastin on kuollut. Ennen kuolemaansa hän on lähettänyt kirjeen.

Luostarin 203-vuotisjulissa esitetään näytelmä.  Näytelmäseurue on erikoinen, varsinkin Mo Mo-Te, miekkataiteilija ja neiti Ou-Yang karhuineen. Juhlia hämmentää huonoilla runoillaan Tsung Lee, vihjaillen neiti Ou-Yangilla olleen suhde neiti Tingin kanssa, lisäksi hän vihjailee kahdesta apotista, joista toinen on vast'ikään kuollut Jadekuvastin. Luostarissa on paljon muuta porukkaa ja tietenkin apotti, munkkeja ja maallikkoveljiä. Rouva Pao on tuomassa "tytärtään" Valkoista ruusua luostariin.

Tuomari Deen vaimot pitävät huolta miehensä hyvinvoinnista. He tekevät appelsiininkuoresta hauteen ja laittavat sen päähineen alle. Haude pelastaa Deen hengen, häntä nimittäin yritetään murhata, lisäksi hän joutuu pakenemaan karhua kaappiin. Kun Dee tulee kaapista, hän huomaa neiti Ou-Yangin olevan herra. Veli on tulossa hakemaan siskoaan Valkoista ruusua kotiin, rouva Pao ei ole hänen äitinsä. Yöllä tapahtuu paljon, ja Dee selvittää sekä apotin kuoleman, kolmen kuolleen tytön kohtalot, lisäksi hän estää oman ja Valkoisen Ruusun murhat. Apotin kuoleman arvoituksen hän selvittää kissataulun avulla. mutta lopulta syylliset paljastuvat ja saavat rangaistuksen. Kun aamu koittaa Dee voi lähteä kotiin virkistyneiden vaimojensa kanssa itse vähemmän virkistyneenä. Ratkaisu on yllättävä, ja Deen johtopäätökset ovat teräviä, eli oikeassa lajityypissä tämä on.

Kansikuva on upea, siinä lukee AHTIALA. Kannessakin on kissa ja luostarin pääty. Kirjan kuvituksesta vastaa kirjailija itse, kahdessa viimeisessä kuvassa on jopa kuvattu naisia alastomana. Toisessa kuvassa on rikoksen uhriksi joutunut nainen, toisessa kuvassa on Deen vaimot pukeutumassa, kolmesta vaimosta kaksi on yläosaltaan alastomana. Kuva on luultavasti tussilla tai teroitetulla hiilellä piirretty yhdellä viivalla. Nämä ovat siis kirjailijan kuvia eikä luultavasti liity historialliseen Deehen. Rikosten motiivit liittyvät naisten alistamiseen. Minusta hieman kummallinen viitekehys, en ole aikakauteen perehtynyt, ehkä tai toivottavasti van Gulik on. Robert van Gulik kirjoittaa sivulla 20 "raskaat antiikkiset brokadiverhot riippuivat", mikä on tuolloin ollut antiikkista, eikö 203 vuotta vanhassa luostarissa olisi voinut olla vanhoja verhoja? Ehkä tämä dekkari ei kuitenkaan kuvanne todellisia oloja, toivoakseni, aikaa kirjan oletetuista tapahtumista on kulunut siis 1300 vuotta.

Minusta kuitenkin Kummitusluostari on omassa lajissaan hyvä dekkari.
*****
Robert Van Gulikista enemmän täällä, Juhani K:n sivuilla Tuomari Deestä.

Van Gulin Tuomari Dee-sarjan Kiinalaisista naulamurhista olen blogannut täällä. ja blogannut myös dekkarista Temppelin aave,

Gabriel Garcia Marquez: Kenraalin labyrintti

Gabriel Garcia Marquez: Kenraalin labyrintti, El General en su Laberinto 1989, suomentanut Matti Brotherus, WSOY 1989, sivumäärä  260.

Tämä teos kertoo  Simon Bolivarista Etelä-Amerikan vapauttajasta, joka syntyi 1783 ja kuoli tuberkuloosiin 1830. Bolivar toimi ainakin Venezuelan, Kolumbian, Bolivian ja Perun presidenttinä. Bolivarin tavoitteena oli luoda Etelä Amerikan Yhdysvallat.

Kerronta alkaa vuodesta 1829 noin vuotta ennen Simon Bolivarin kuolemaa. Simon Bolivar on luopunut vallasta. Häntä ympäröi outo ilmapiiri, toisaalta sysitään maanpakoon, toisaalta häntä pidetään sankarina. Hänellä on tukenaan luottopalvelija Jose Palacios. Kenraali Bolivar on sangen sairas, mutta ei turvaudu lääkärien hoitoon vaan kylpee ahkerasti, ja kärsii unettomuudesta ja ummetuksesta johon saa lääkkeitä ja peräruiskeita.

Kirjassa on kaksi tasoa on vanha, sairas mies, joka käy taistelua elämästään, mutta matkalla hän muistellaan miehuuden aikaa valloituksia sekä sotatantereella että naismaailmassa.

Kenraali lähtee viimeiselle matkalleen takakannen mukaan Bogotasta Santa Martan satamakaupunkiin Magdalenajokea pitkin. Katsoin kartasta niin Kolumbian keskiosista pohjoiseen. "Tämä oli kenraalin neljäs matka Magdalenalla, eikä hän voinut välttyä vaikutelmalta että hän kokosi elämänsä askeleita. Hän oli purjehtinut joella ensimmäisen kerran 1813 omassa maassaan kukistettuna kansalliskaartin everstinä ..." s.93
Bolivar koki urallaan vain muutaman tappion, eli hän saavutti enemmän voittoja.
"Tällä kertaa kenraali tuli loistoonsa niin tympääntyneenä ja niin maailman vastaisesti asennoituneena, että hämmästyi kohdatessaan satamassa odottavat väkijoukot..." s.99

Kenraali tapaa ihmisiä, jotka tuntee voittoisilta sotaretkiltään. Bolivar vapautti siirtomaavallan ikeestä miltei koko mantereen  ja haaveili maailman suurimmasta valtiosta.

Jatkuvasti kulkee läpi kaksi tasoa, sairaan miehen menetysten katkera tie, heikkenevä terveys, Kenraalin vainoharhainen suhtautuminen kaikkeen. Jatkuva poliittinen peli, joka tekee tyhjäksi yhden valtion mallin. Toisaalla Kenraalin ja ihmisten mielissä on voittojen ja sotaretkien uljas muisto.

Kenraali muistojen perusteella tuntui olevan kova juhlimaan, tanssimaan ja oli varsin sänkyaktiivinen, mistä seikasta "santanderilaiset" häntä piikittelevät. Francisco de Paula Santander oli alkuun Bolivarin joukoissa ja ystävä, mutta he ajautuivat eri teille ja olivat poliittisia vihamiehiä. Tässä huomaa suomalaisuuden. Tämä on sama, jos kolumbialainen kirjabloggari lukisi ylipäällikkö Mannerheimin viime vuosista kirjoitettua romaania, jossa luodattaisiin milloin kansalaissodan kuohuja, milloin Japanin ja Venäjän sotaa, milloin talvisotaa ja jatkosotaa, milloin aikaa presidenttinä. Kenraalin labyrintti -teoksessa luetellaan taisteluja, henkilöitä, joihin Simon Bolivar oli osallisena ja taistelujen paikkoja ja palataan menneeseen.

Loistava kirja siis eteläamerikkalaiselle lukijalle. Luin tämän suurella mielenkiinnolla suomalaisena, mutta pohjatietojen puutteen vuoksi ymmärrys sotaretkistä jäi puolinaiseksi. Selvitin kuitenkin historian kirjoista vapautuksen vaiheet ja lopputuloksen. Kirjan lopussa on myös vuosittainen kooste Bolivarin toimista.

Kirjan loppupuolella Sucre kuolee, johon Kenraali reagoi voimakkaasti. Urdaneta kaappaa vallan, se on kirjan mukaan ensimmäinen vallankaappaus ja ensimmäinen niistä 49:stä sisällissodasta, joita 1800-luvulla oli (Kolumbiassa). Tämä on suomalaiselle hankalaa ymmärtää, mutta Antonio Jose de Sucre oli yksi Bolivarin läheisistä ystävistä. Urdaneta taas on kenraali Rafael Urdaneta, ei ilmeisesti Bolivarin luottomies. Kirja etenee kohti päätepistettään Kenraalin kuolemaa

Etelä-Amerikasta ei tullut yhtä valtiota (historiallinen tieto), kirjassa mainitaan yhdeksi syyksi suurten sukujen intressit turvata itselleen paikalliset etuoikeudet.

Gabriel Garcia Marquezin Kenraalin labyrintti kertoo Simon Bolivarin lopun ajoista hänen kujanjuoksustaan loputtomassa labyrintissa.

*****
Gabriel García Márquez (1927- 2014) oli kolumbialainen kirjailija. Hän voitti vuoden 1982 Nobelin kirjallisuuspalkinnon.