Kalle Päätalo: Mustan lumen talvi

Kalle Päätalo: Mustan lumen talvi, Gummerus 2013, sivumäärä 608. Kirjan ostin Skanssin City Marketista viiden euron hintaan.

Kalle Päätalon Mustan lumen talvi päättää Koillismaan viiden kirjan sarjan, ja se on julkaistu vuonna 1969 ja kertoo talvesta 1968 - 1969.  Teos on jaettu kahteentoista lukuun eli luvuilla mittaa on keskimäärin yli 50 sivua, joka luvussa kerrotaan lähinnä yksi tapahtuma, johon linkittyy monia henkilöitä, ja kirjan loppuosissa myös alkupään tapahtumat saavat (liian) onnellisen loppunsa.

Teoksen päähenkilö on Kauko Sammalsuo. Hän on naimisissa Elman kanssa, heillä on kuusi lasta, joista kolme on poikia ja tyttöjä on myös kolme. Kaukon Maija-äiti asuu samassa taloudessa, ja Elman isä Nestori Malinen asuu lähistöllä naimattoman poikansa Teuvon kanssa.

Teos alkaa, kun Kauko Sammalsuo on saanut uuden hienon navetan valmiiksi ja alkaa siirtää lehmiä navettaan. Yksi lehmistä Torstikki karkaa lokakuiseen lumituiskuun, ja pirtissä Kaukon äiti Maija nauraa ja imee hampaattomalla suullaan piipunnysää. Kunnalta tulee Kosti Mäkinen tekemään lopputarkastukset. Kahvit juodaan ja sotajuttuja puhutaan. Kauko on kotiutunut kersanttina, Kosti luutnanttina, mutta ylennyt reservissä majuriksi asti. Kaukon vaimolla Elmalla on ollut sodan aikana oma saksalaisensa Hans Böhmer, jonka kanssa on aitassa vällyt pöllynnyt, seikkaan johon päätalomaisesti monesti palataan.

Kaukon kuusi lasta mainitaan kolme poikaa, joista yksi on lukiossa, yksi ammattikoulussa, yksi on käynyt armeijan. Tyttöjä on kolme, joista Kyllikki käy auttamassa Nestoria ja Teuvo-enoa, jolla on jalkaproteesi. Teuvo on astunut saksalaisten lähdettyä miinaan 27.9.1944. Vanhemmiten jalan menetys on alkanut hiertää jalkaa verille ja itsetuntoa nollille. Teuvo katselee pirtissä  tv-vastaanotinta ja ryypiskelee kiljua. Elma on saanut osansa miinasta, kasvot ovat arpeutuneet. Kyllikki koittaa patistaa Teuvoa naimisiin ja etelään saamaan hoitoa sotavammaan. Teuvo on katkera ihmisten asenteesta, pöljyyttään se miinaan käveli.

Kauko Sammalsuo on alkanut politikoida, hän on kunnanvaltuutettu, ja kirjoittelee lehteen. Hän asioi öisin pankkineidin luona, asiaa jota luvun verran käsitellään. Kosti Mäkinen kova tekemään kunnan töitä, ja auttelee puoli-ilmaiseksi sotakavereitaan, hänen vanhimmat lapsensa ovat muuttaneet etelään poika on arkkitehti ja tytär asuu Tampereella. Nuorin poika Asko asuu kotona ja riiaa Sammalsuon Kyllikin kanssa

Päätalo on rakentanut kirjaansa juonen varsin kaavamaisesti. Mustan lumen talvi on ankara, Kauko joutuu napsimaan nitroa, poroille koittaa joukkokuolema, Kaukon yksi pojista joutuu lähtemään työn perässä Ruotsiin, rappioveli Väinö tulee haastamaan riitaa, haukkumaan Elmaa saksalaisten huoraksi ja varastamaan rahaa. Salasuhde pankkineitiin tulee ilmi. Voi- ja viljavuoret paisuvat ja peltoja on paketoitava, etelän miehet hakkaavat metsää ja suunnittelevat koskien valjastamista. On vaikeaa. Kaikki kuitenkin muuttuu. Jaakko-poika Ruotsissa vuolee kruunuja ja maksaa vanhempansa Leningradin reissulle, josta piisaa porinaa luvun verran. Rintamamiehille suurin elämys on nähdä Viipuri ja Kannas uudestaan, muuten Neuvostoliiton reissun kuvaus on varsin vaisua. Nestorin vamppaa rahanahne tyrkky Lispe. Loppuosassa kirjaa kaikki kiharat oikenevat, pankkineiti pyytää anteeksi ja muuttaa takaisin etelään, Lispe lähtee nostelemaan, Elman saksalainen Böhmer tulee maisemiin, ja hänenkin kanssa tehdään sovinto. Asko ja Kyllikki saavat Askon enon tilan hoitoonsa.

Mustan lumen talvi kuitenkin imee mukaansa, se on loistava ajankuva ja romaani tietystä elämäntavasta, joka on kadonnut. Minusta tämä on hyvä kirja, keksityt juonenkäänteet ovat lopulta sivuseikka, kirjan ydin on ajankuva. Tämä on julkaistu vuonna 1969 ja kertoo siitä ajasta. Kaukon ja hänen poikansa Simon keskustelu sodasta ja veteraaneista on yksi kirjan parhaista oivalluksista. Simo on 1960-luvun nuori, joka luulee, että sotaan meno oli jotenkin vapaaehtoista ja turhaa. Kauko ja myös kaikki muut kirjan miehet ovat hyvinkin asevelihenkisiä. He katsovat, että heidät on unohdettu. Päätalo on pystynyt saamaan nuoren ja vanhan polven kohtaamisesta paljon irti. Simo on kolmannen maailman puolesta, kolmannen maailman asia kuten Kauko arvaa on vieläkin viidenkymmenen vuoden päästä ratkaisematta.

Teuvon proteesin kanssa kamppailu on koskettavaa, sama pätee Elman häpeään sota-ajasta. Samaan aikaan tapahtuvat myös muuttoliike Ruotsiin, maaltamuutto, ja maatalouden ylituotanto. Simo on Sammalsuon ja Malisen suvun ensimmäinen ylioppilas. Ylioppilaaksi Simo luki Oulussa, ja tuskin jää isän ja äidin nurkkiin, eli kuten Mäkisen lapset suunta on etelä.

Kirjan sivuille on saatu hyvin myös perheen uusi ja tärkeä huonekalu eli televisio. Oletin ensimmäisessä luvussa Kaukon olevan ehkä maalaisliittolainen ja lestadiolainen, näissä ei ole mitään pahaa siis. Luultavasti kuitenkin karjanhoidosta huolimatta hän saattoi olla sosialidemokraatti ja "tavallinen" kansankirkon jäsen, nämäkin ovat jokaisen ihmisen valintoja. Kylillä on kuitenkin kova riita televisiosta, osa haluaa kieltää tv:n katselemisen myös koulussa. Kirjassa viitataan koulu-tv:n lähetyksiin ja monen muuhun ajankuvaan kuten Apollo-lentoihin. Tuvissa tupakoidaan, eikä ainakaan Nestorilla ole edes suihkua, vaan saunassa peseydytään. Pankkineidillä on taajamassa sentään kylpyamme ja Mäkisellä sähköuuni.

Vuoropuhelu on murteista. Nestorikin uhoaa laittavansa suoron töehin sivulla 478.  Murteellisesti ehkä oikein, mutta tuskin pohjoisen miehet näitä ja muita ilojaan ja kipupisteitään selittäisivät, varsinkin kun oma tytär ja lapsenlapset ovat kuulemassa.

Kalle Päätalon Mustan lumen talvi, oli minusta loistava ajankuva, myös luonnon kuvaus vaikutti todenmukaiselta. En ole tosin asunut Koillismaalla, mutta olen muutaman kerran käynyt kesällä seudulla, maailma on kyllä paljon 45 vuodessa muuttunut.

*****
Kalle Päätalo (11.11.1919 - 20.11.2000) tuotanto oli varsin laaja viiden kirjan Koillismaa -sarjan ja 26 kirjan Iijoki-sarjan lisäksi Päätalo kirjoitti parisenkymmentä (22?) muuta teosta.
Itse olen blogannut teoksesta Hyvästi Iijoki TÄÄLLÄ.

Tapahtumapaikka voisi olla Taivalkoski, missä nykyisillään on noin 4200 asukasta. Kunnan pinta-ala on noin 2650 neliökilometriä.

Löysin kirpparilta vanhan painoksen ja kansi on tämän näköinen, pidän tästä kannesta enemmän.

Josephine Tey: Ajan tytär

Josephine Tey: Ajan tytär, The Daughter of Time 1951, suomentanut Antero Manninen, WSOY 1956, SaPo n:o 18, sivumäärä 240.

Josephine Teyn Ajan tytär on nerokkaan erilainen ja loistava dekkari. Tutkittavat "murhat" ovat tapahtuneet puoli vuosituhatta sitten, mutta päättelemällä voidaan historian vääryyksiä oikoa ja kuninkaiden kruunuja kiillottaa tai sädekehiä himmentää. Dekkarissa Scotlandin Yardin komisario Alan Grant on sairasvuoteella avuttomana. Hän on pudonnut rosvojahdissa lattialuukusta, rampa jalka, tärähtänyt selkeä estää liikkumisen, ja häntä uhkaa pitkästyminen. Ajan kuluksi hän on katsonut kattoa ja pohtinut algebraa.

Näyttelijä neiti Marta Hallard käy vierailuilla ja on huolestunut kun lukeminenkaan ei Grantille maistu. Alan Grant kuitenkin kiinnostuu Rikhard III:n kuvasta. Rikhard III (1452 - 1485) oli kuninkaana vuosina 1483 - 1485, jonka jälkeen kuninkaaksi tuli Henrik VII, hän hallitsi 1485 - 1509. Rikhard III on sikäli merkittävä kuningas, että hänen kuolemaansa päättyy Ruusujen sota, ja hän oli viimeinen York ja viimeinen Plantagenet. Rikhard III:sta on tehty historiassa raaka kuningas ja hänen on väitetty hänen murhauttaneen veljensä Edvard IV:n alaikäiset pojat (arviolta 9- ja 12-vuotiaat). Marta kannustaa Grantia löytämän ratkaisun ratkaisemattomaan ongelmaan, Grant tutkiikin ongelmaa monelta eri puolelta ja pyytää uusia lähdeteoksia. Grant tutkii sekavia sukupuita, joita on kirjassakin kuvattuna kaksi, ja selvittää vallantavoittelun vaiheita, huhuja ja asiakirjoja ja mahdollisia tosiasioita. Hän saa avukseen liikemiesisäänsä "paossa" olevan amerikkalaisen Brent Carradinen, joka aikoo kirjoittaa kirjan asiasta, on hänen "alibinsa". Järkeilyt etenevät ja Grant tekee taulukonkin Rikhard III:n ja Henrik VII:n mahdollisuuksista, motiiveista ja muista seikoista murhien suhteen tavallaan "pro et contra" -tarkastelun eli murhien puolesta ja vastaan. Grant päätyy johtopäätökseen, että Henrik VII (Tudor) raivasi tieltään kaikki yorkit ja mahdolliset vallantavoitteilijat. Lisäksi Henrik VII nai poikien siskon Elisabetin ja sulki heidän äitinsä luostariin. Rikhardin suhde veljeen oli rehti, eikä hän ollut vallan tavoittelija, hänen maineensa oli hyvä hallitusaikanaan, mutta sen jälkeen se mustattiin, ja Grantin mukaan sen suoritti sir Thomas More ja eräät muut, jotka eivät olleet edes aikalaisia, vaan olivat lapsia Rikhard III:n hallitusaikana. Kaikki oli kuitenkin Henrik VII:n intressissä. Koulujen historiankirjoissa Rikhard III:sta on tehty lastenkamarien kauhu, jolla oli kyttyräselkä ja käppyräkäsi, näillekään väitteille Grant ei saa vahvistusta.

Ylläoleva on siis Josephine Teyn teoksesta, jonka historiallista painoarvoa en osaa arvioida, joskin näyttö murhista ja "tosiasioista" on nykytietämyksen mukaan Rikhard III:n osalta kiistanalaista. Ainakaan kyttyrää ja käppyrää ei ollut, sillä Richardin "kalmisto" on löytynyt ja analysoitu. William Shakespearen näytelmä  (bloggaus runonurkassa täällä) on ollut omiaan tahraamaan Rikhard III:n mainetta. Jo ensimmäisessä repliikissä Shakespeare nostaa tämän ulkomuotoasian, "Niin muodoton ja rampa, että koirat mua haukkuvat, kun niiden ohi liikkaan".  Lainaukset Paavo Cajanderin suomennoksesta vuodelta 1897. Näytelmä on ikävää luettavaa. Rikhard III panettelee veljeään Georgea Edvard IV:n kimppuun ja Tyrrell junailee lasten murhat Rikhard III:n käskystä. Tyrrell toteaa lasten murhasta: "Työ verinen ja hirveä on tehty, ilettävin ja kauhistavin murha". Panettelu minusta kääntyy itseään vastaa, koska niin käppyräinen ja iljettävä surkimus, ei voisi hallita pelikenttää niin suvereenisti, kun se Shakespearen näytelmässä tapahtuu. Shakespeare on syntynyt vasta 1564, joten hän oli täysin kuulopuheiden ja "historian" varassa.

Ilmeisesti Henrik on raivannut vastustajia, mikä on yleistä ihmiskunnan historiassa. Aiemmin myös Rikhard III:n veli George oli tapettu, tämä oli tapahtunut jo aiemmin, mutta henkilöitä, jotka olisivat voineet "verisiteiden" vuoksi vaatia kruunua raivattiin pois tieltä. Murhatut lapset lienevät olleet kymmenen vuoden molemmin puolin. Heidät oli julistettu aviottomiksi ja eivät ilmeisesti uhanneet Rikhardin asemaa. Murhatut prinssit olivat Towerissa, joka tuolloin oli asuinpaikka, ei vankila niinkuin Shakespeare antaa ymmärtää. Sir James Tyrrel hirtettiin poikien tukehduttamisesta tai käskystä tehdä se, mutta ilmeisesti vasta 1500-luvun alussa. Teyn kirjassa puhutaan paljon asiakirjasta nimellä Titulus Regius, jonka hallussapidosta Henrik VII teki laittoman, eli dekkarin mukaan Henrik VII ei ollut puhtoinen. Henrik VII sai kruunun sitä paitsi ranskalaisten tuella. Asiakirjassa Edvard IV:n avioliitto julistettiin "pätemättömäksi".

Teyn teoksessa puhutaan paljon historian sepittämisestä, lisäksi käytetään termiä Tonypandy, jolla kirjassa tarkoitetaan historiallisen tapahtuman muuntamista. Kirjan mukaan Tonypandy on paikka Walesissa, jossa kaivosmellakoita vastaan asetettiin poliiseja, jotka määräsi silloinen sisäministeri Winston Churcill. Wikipedian mukaan tosin joukkoja (troops). Joka tapauksessa kirjan väite oli se, että mellakoiden kuolonuhreja vahvasti liioiteltiin, tai niitä ei ollut. Prosessin aikana (1910-1911)  kuoli ainakin yksi kaivosmies, mutta yleisöä ei tulitettu, lainaus wikipediasta " “the commonly believed (but false) story that troops fired on the public at the 1910 Tonypandy Riot”. Grantin mukaan Ruusujen sota ei ollut niin totaalista sotaa kuin 1900-luvulla vertaa jopa Lancasterin ja Yorkin kannattajia jopa Arsenalin ja Chelsean kannattajiksi. Hieman minusta yllättävä mielipide, itse en ole historioitsija, eli en osaa kommentoida.

Kirja sivuaa myös ennustuksia ja pitää aiheellisestikin pötynä ennustuksia, että maailmanloppu "koittaisi" (olisi koittanut) vuonna 2000.

Englannin historia on kadehdittavan hyvin dokumentoitu, jopa kruunajaisluettelot ovat tallessa ja niitä tutkitaan ja tehdään päätelmiä, kuka on suosiossa ja kuka ei. Sukupuissa ovat sekä viralliset että lehtolapset. Teoksen mukaan Edvard IV ja Rikhard III olivat viimeisiä kuninkaita, jotka olivat eläneet tavallista elämää. Amatsoni on vakuuttunut Rikhard Leijonamielestä (s.1157), joka on hyvän kuninkaan (1189 - 1199) maineessa, mutta oli paljon ristiretkillä eli kymmenen vuoden kuninkuudesta osa kului ristiretkellä.

Muutama lainaus: "Maria Stuart oli kuusi jalkaa pitkä. Melkein kaikki liian kookkaat naiset ovat sukupuolisesti kylmiä. Kysy keneltä lääkäriltä hyväänsä". s.13 Grant sanoo näin ja pohtii, onko se myös Martan "järkevän suhtautumisen" takana. Grantin suhde Martaan on suora "kaverillinen", mutta täysin platoninen (päättelin tämän). Pohdin, onko tämäkin Josephine Teyltä ironiaa, kuten myös lainaus vuodesta 1603. "Mitä tapahtui 1603? Saimme skotit ikiajoiksi roikkumaan pyrstöömme". Kirjailija oli itse skotti, kuten myös Maria Stuart (1542 - 1587), jonka kirjassa todetaan yrittäneen kaupitella kruunuaan.

Kirjan nimi tulee vanhasta sananlaskusta "Totuus on ajan tytär". Toivottavasti kaikki historiankirjoituksen virheet "oiotaan".

Kulttimaine ei ole katteeton, Ajan tytär kestää ajan hammasta.
*****
Dekkareistaan tunnettu kirjailija skotti Josephine Tey (1896 - 1952) oli oikealta nimeltään Elizabeth Mackintosh. Hän kirjoitti tarkastaja Grantista viisi dekkaria, mutta tämän lisäksi vain Murha lippuluukulla on suomennettu.

Ajan tytär on äänestetty vuonna 1990 parhaaksi "mystery novelliksi". Kunnianosoitus on tullut rikoskirjailijoilta (Crime Writers' Association)
Wikipediassa on artikkeli Rikhard III:sta täällä.

Dekkarin suomentaja Antero Manninen on onnistunut hyvin ja hänellä oli valaisevia selvennöksiä sivujen alalaidassa. Etsin tietoja ja wikipedia mukaan hänen koko nimensä kuuluu Swan Ohto Antero Manninen (1907 - 2000) ja on Anni Swanin ja Otto Mannisen poika, jolla on omaakin kirjallista tuotantoa. Loistava suomennos.

Booksy on blogannut kirjasta näin.
Kirsi on blogannut tästäkin.
hdcanis on blogannut monesta Josephine Teystä täältä löytynevät kaikki, herra on lukenut kaikki alkukielellä, kadehdittava saavutus.

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja,  Rue Des Boutiques Obscures 1978, suomentanut Jorma Kapari, Wsoy 1979, 224 sivua esipuheineen.

Hämärien puotien kuja alkaa "Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti ...". 

Yksityisetsivänä toimiva päähenkilö "Guy Roland" etsii minuuttaan, hänen muistinsa on mennyt eikä hän muista yli kymmenen vuoden takaisista asioista mitään. Kun hänen esimiehensä Hutto jää eläkkeelle,  alkaa Guy Rolandin oman historian penkominen. "Roland" nuuskii jälkiään ja ankkurina hänellä on valokuva ja apunaan yksityisetsivien arkistot ja hakuteokset. Hän tapaa lukemattoman määrän ihmisiä ja näytettävänä lähinnä yksi valokuva. Hän pääsee yhä syvemmälle menneisyyteensä ja kirjan keskivaiheilla tapahtuu kuten Modianon Kehäbulevardeissa merkittävä käännekohta. Päähenkilön muisti palaa osittain ja osa tekstistä on takaumaa. Päähenkilö pystyy tunkeutumaan sodan aikaiseen Pariisiin, jossa hänellä oli kaksi henkilöllisyyttä: Jimmy Pedro Sternin ja myöhemmin viransijaisena Dominikaanisen tasavallan lähetystössä toimineen Pedro McEvoen. Kaikki huipentuu hänen vaimoonsa Deniseen, jonka kanssa he yrittävät maasta pois Sveitsiin ja sieltä Portugaliin. Lopulta päähenkilölle, jonka oikea henkilöllisyys ei aukottomasti selviä, valkenee petos Sveitsin rajalla lumisissa olosuhteissa.

Tämä kirja on hyvin samankaltainen kuin Kehäbulevardit, sillä siinäkin käännekohdan tapaus oli romaanin huippukohta. Näiden kahden romaanin mukaan tyypillisiä ilmauksia ja tavaroita Modianolle tuntuvat olevan valokuvat ja ravintolat.

Tapahtuma-aika on sodanaikainen Ranska ja  tarkastelukohtana on saksalaismiehitys. Salakuljetus, toisten ihmisten kyttääminen ja pettäminen ovat tyypillistä toimintaa. Tämä esitetään hyvin epäsuorasti, mutta tämä on mielestäni tärkein teema. Romaanin henkilöt ovat kuin paperinukkeja hyvin yksiuloitteisia eivätkä lainkaan kuin lihalliset ihmiset, he eivät piirry kokonaisina. Modiano puhuu monesti huurusta: "Kukaties me lopulta haihtuisimme". Tai me olisimme vain tuota huurua ... s.194.

Päähenkilö kiertää ja kyselee ja palaa Ranskan ja Sveitsin rajalle, missä olennaisin tapahtui. Kirjan loppu on alun kaltainen sikäli että osa tarinasta jää sumuna ilmaan, edes Bora Boran aurinkoinen auer ei poista sumua eikä sumutusta.

Patrick Modianon Hämärien puotien kuja -romaani ei saarnaa miehityksen aikaisista ongelmista, mutta lopputulos kertoo kaihoisasti kaiken olennaisen ilmapiirin kuolettavuudesta.

Poimin romaanista myös Kehäbulevardeissa esiintyneitä termejä tai lauseita:
"Lihava mies istumassa keskellä sohvaa,s.141.
Kyse on kuvasta, useimmat valokuvissa olevat miehet tuntuvat olevan lihavia ja usein kaljuja.

"Minusta tuo päättyy orgioihin" s.20. Orgia-sanaa Modiano viljeli myös tässä kirjassa, mutta tässä naiset eivät olleet huoria vaan malleja ja kunniallisia malleja. Olen lukenut tämän jälkeen pari Modianoa lisää ja orgiat tavalla tai toisella aina mainitaan.

Kuolema ja katoaminen sekä varjot ovat seurausta sodasta ja miehityksestä
viimeisen kerran näin hänet miehitysaikana ... hän oli jonkun saksalaisen seurassa ss.133-134
Hänetkin murhattiin ... paljon muita ... jos laskisin kaikki nuo kuolleet ...  s.137
voisimme kadottaa toisemme tässä kaupungissa näiden varjojen keskellä jotka kulkivat kiireisin askelin s. 164

Gastronomia on alkuun teemana.
"gastronomin ohuet huulet" s.21. En tiennytkään, että se on huulien ohuudesta kiinni.
Myöhemmin eräs henkilö on kultainen vatsalaukkukilpailun tuomari ja joutuu maistelemaan kymmeniä vatsalaukkuja, hän  pitää gastronomian palstaa. Itse olen maistanut vatsalaukkua kerran, ja se riitti. Vatsalaukku on Ranskassa yleinen ruoka tai yleisempi kuin Suomessa.

****

Ranskalainen Patrick Modiano (s.1947) oli varsin palkittu kirjailija 1970-luvulla, ja vuonna 2014 hänen työnsä palkittiin Nobelin kirjallisuuden palkinnolla. Wikipedian mukaan hän on syntynyt vuonna 1945, mutta kyseisessä teoksessa (takakannessa) syntymävuodeksi on merkitty 1947, mikä on epäilemättä virheellinen tieto, joskus syntymävuodeksi on mainittu 1942. Tätä asiaa ihmetellään myös alkupuheessa, jonka  on kirjoittanut Heikki Kaskimies. Patrick Modiano on kartellut julkisuutta 1970-luvulla, vaikka hänen esikoisteoksensa La Place de l'etoile ("Tähden paikka") sai palkintoja. Hämärien puotien kuja on hänen kuudes romaaninsa. Vaikka Modiano sai kiitosta aihevalinnastaan, tuli myös kritiikkiä. Hän oli sohaissut Ranskan saksalaismiehistystä ilman omaa kokemusta. Sekä Heikki Kaskimies että Kehäbulevardit -teokseen alkusanat kirjoittanut Tuukka Kangasluoma ovat sitä mieltä, että Modiano tarkastelee siluetteja.  Minusta näin on, mutta pohjimmiltaan kaikki langat päättyvät viime kädessä saksalaismiehityksen aikaan ja ihmisten petollisuuteen ja katoamiseen. Minusta Nobelin kirjallisuuden palkinto 2014 meni oikeaan osoitteeseen.

Patrick Modianon 

Kadonneen korttelin olen blogannut täällä

Villa Tristen täällä

Kehäbulevardit täällä

Maria Lang: Murha vuokralaisena

Maria Lang: Murha vuokralaisena, Gummerus kolmas painos 1987, alkuteos  Ofärd i huset bor, 1959, suomentanut Ritva Tiusanen, sivumäärä 212.

Maria Lang on legendaarinen ruotsalainen salapoliisikirjailija. Langilla oli useita salapoliseja, tässä teoksessa salapoliisi on Christer Wijk.

Tapahtumien keskipiste on talo Tukholman Östermalmilla, missä on asianajotoimisto, jossa pääosakkaana on  Ivan Rydefelt ja osakkaana on Ivanin äveriään vaimon Auroren sukulainen Jörgen Lööv. Jörgen Lööviä muut pitävät mätämunana. Asianajotoimistossa on ollut rahavarkaus. Talossa portinvartijana on laiska Frank Schedin, jonka vaimo Märtä Schedin toimittaa kaikki askareet. Talossa asuu leskirouva Doris Hellner, jolla on hehkeä teini-ikäinen Peg-tytär, joka tuntee maagista vetoa Jörgen Lööviä kohtaan. Talossa asuu opettajapariskunta Bengt Olof ja Harriet Bogren, Bengt Olof on yliopistossa epäonnistunut katkeroitunut opettaja, joka on lyöttäytynyt Jörgenin kanssa juopottelemaan.  Talossa samassa asunnossa asuvat laulajatar Camilla Martin sekä kampaaja Gudrun Assarson. Assarsonia käy tapaamassa etsivä Christer Wijk.

Talossa siis kaikki paha kohdistuu Jörgen Lööviin, joka löytyy kuolleena asunnostaan kaasuhanat auki. Christer Wijk aloittaa järjestelmälliset tutkimukset. Jörgenin asunnossa oli kuoliniltana käynyt todellinen kuhina. Varsinkin naisväkeä oli lapannut asunnossa toinen toisensa jälkeen.

Arvasin syyllisen, joka on mielenvikainen. Siitä huolimatta pidin erittäin paljon Langin tyylistä ja hiljaisesta huumorista. Lang tarkastelee päähenkilöiden kautta myös todellisia ongelmia, kuten yliopiston virkajärjestelyjä, ja sen jälkeistä motivaatio-ongelmaa oppikoulussa ja kyttävää ilmapiiriä. Lang tarjoaa murhalle monia motiiveja: pillerikauppa, kiristys, kleptomania, rattijuopumus ja mustasukkaisuus. Lopulta motiivi oli kateus, joka oli kiimaakin suurempi yllyke murhaan.

Christer hoitaa tutkimukset tyylikkäästi päätökseen kokoamalla väen Löövin asuntoon ja paljastaa syyllisen. Christer pitää erityisesti kahvista, muttei Wagnerin oopperoista, mutta jatkossa oopperalaulajasta.

Minusta Maria Langin Murha vuokralaisena on perinteisen dekkarin mittakaavassa hyvä ja viihdyttävä yhden illan lukupaketti.

Kieli ja ilmaisut olivat hieman vanhahtavia. Patenttilukoista puhutaan, mikä on ajalle tyypillistä. Löövin kuolinsyy oli hiilimonoksidimyrkytys, eli siis häkämyrkytys. Mitä kaasua sitten käytettiin vuonna 1959, joka on kirjan alkuperäinen ilmestysmisvuosi. Minusta nykyisin nestekaasu on hiilivetyjen seosta esim. propaanin ja butaanin seos, tuleeko tästä häkämyrkytys, ei kai kaasu ole voinut olla hiilimonoksidia, olisi liian vaarallista.

Kirjassa mainitaan Floydin ja Ingon ottelu, jossa siis ottelivat yhdysvaltalainen Floyd Patterson ja ruotsalainen Ingemar Johansson. He ottivat ammattilaisina yhteen ainakin kolmesti, toisessa ottelussa Ingo tyrmäsi Pattersonin, mutta muuten oli ottavana osapuolena tai Patterson tyrmäsi Ingon. Laji oli siis ammattinyrkkeily ja sarja on raskas. Patterson sai tittelin, kun Rocky Marciano luopui siitä ja menetti tittelin Sonny Listonille, joka taas hävisi sen Cassius Claylle, jota vastaan Pattersonkin otteli, mutta hävisi. Classius Clay vaihtoi nimensä Muhammad Aliksi.

*****
Sara on kirjoittanut Maria Langista näin.

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru, alkuteos Girl with a Pearl Earring 1999, Otava Seven-pokkari 2013,  suomentanut Arja Gothoni, sivumäärä 319.

Kansikuvassa on Johannes Vermeerin (1632 - 1675) kuva (tai jäljitelmä) maalauksesta Turbaanipäinen tyttö eli Tyttö ja helmikorvakoru. Oheinen best seller -kirja on kertomus maalauksen tytöstä ja maalauksesta, sen synnystä ja mihin kuvan maalaaminen johtaa. Muotokuva on maalattu luultavasti vuonna 1665, kirjassa maalaus saatetaan valmiiksi 1666.

Tyttö ja helmikorvakoru -teos alkaa vuodesta 1664 jolloin päähenkilö ja helmikorvakorutyttö Griet on 16-vuotias Delftin -kaupungissa. Hänen on mentävä piiaksi taitelija Vermeerin talouteen vuonna 1664, koska Grietin kaakelialalla ollut isä on sokeutunut onnettomuudessa. Vermeerillä on epäluuloinen vaimo Catharina ja iso liuta lapsia ja Griet piikoo talossa, hän on aluksi hyvä pataa vanhemman palvelijattaren Tanneken kanssa, mutta välit rikkoutuvat. Griet pääsee mestarin värien sekoittajaksi, toisaalla lihakauppiaan poika Pieter piirittää Grietiä. Vermeerin raha-asiat ovat sekaisin. Anoppi Maria Thins asuu taloudessa, hän on auktoriteetti ja omistaa varoja, mutta raha-asiat ovat hunningolla. Vermeerin vaimo  on mielellään raskaana.

Kirjassa ei tapahdu juuri mitään, joten enempää tapahtumia ei voi avata. Pääpaino on Grietin tunteella, että hän toimii väärin avustaessaan mestaria ja myöhemmin ollessaan mallina. Maalauksessa Grietillä on suu auki, sininen liina päässä ja korvakoru korvassa. Näitä minusta mitättömiä "uhrauksia" käsitellään sivu sivun jälkeen. Ottaen huomioon 1600-luvun maailman Grietin asiat ovat varsin hyvin Delftin kaupungissa. Juoneen on ympätty rikas Van Ruijven, jonka käsi kerran kouraisee 17-vuotiaan tytön reittä, jossa tosin on monta vaatekerrosta peittona. Teko on väärä, mutta onneksi mitään muuta ei tapahdu.

Kiinnostavaa ovat viittaukset eräisiin maalauksiin, jotka löydät wikipedian artikkelista täältä.
Vermeerin värien sekoitus ja maalaustyö olivat minusta myös uskottavia. Sen sijaan ämpäreillä veden nostaminen kanavasta, mattojen tamppaus sekä lihan kääriminen paperiin eivät tuntuneet minusta 1600-luvun elämältä. Talossa on toistakymmentä lasta ja Griet vain huomaa, että Cornelia on ilkeä. Minusta lapset olivat liian näkymättömiä.

Filminä tämä on ollut varmasti visuaalisesti hieno. Vermeerin maalaukset ovat upeita, mutta kirja minusta oli hieman hampaaton ja unettava. Grietin kerronta olisi ollut uskottava, jos hän olisi ollut moderni 2000-luvun nainen. Uskottavuutta alensi myös se seikka, että täysi-ikäinen Griet ei osannut lukea eikä kirjoittaa eli miten kirja olisi voitu ylipäätään raapustaa.

*****
Wislawa Szymborska Nobel-runoilija vuodelta 1996 viittaa Vermerin maalaukseen maitotyttö kokoelmassaan Täällä.

Saul Bellow: Humboldtin lahja

Saul Bellow: Humboldtin lahja, Tammen Keltainen Kirjasto, 1976, alkuteos Humboldt's Gifts 1975, suomentanut Kai Kaila, sivumäärä 504.

Nobelisti Saul Bellowin Humboldtin lahjan minäkertoja on Charlie Citrine, chicagolainen näytelmä- ja elämänkertakirjailija, joka kirjan kannen mukaisesti taiteilee vaappuvalla nuoralla rahahuolien piiskatessa kasvoja. Charlie Citrinen (jatkossa lyhennän CC:ksi) rahoja väijyvät siipiveikot, muut saamattomat kirjailijat, eronnut verenhimoinen vaimo ahneine lakimiehineen. Vaimo yrittää ja on onnistunut sammuttamaan CC:n kipinän kirjoittamiseen. Hän hiostaa jatkuvilla ja toistuvilla kanteilla ja kanteluilla CC:n vararikkoon.

Kirjan nimi Humboldtin lahja viittaa CC:n oppi-isään Von Humboldt Fleisheriin, runoilijaneroon, jonka kultakaudella Humboldtin nimi oli kaikkien huulilla. Elämä oli helppoa, mutta Humboldt hukkasi neroutensa, tuli vainoharhaiseksi ja mustasukkaiseksi, joutui mielisairaalaan ja kuoli. Lahja-aspekti tulee teoksen loppumetreillä ja liittyy hyvin kirjan moninaisiin teemoihin.

Teoksessa parveilee siipiveikkoja, asioiden hoitajia, naisia, kuitenkin kerronta on CC:n monikerroksellista analyysia. Tarina koostuu ajanhetkistä viidenkymmenen vuoden aikana, nykyhetki on 1970-luvulla. Monitahoiseen kerrontaan linkittyy CC:n käsitykset kuolleista, niiden kanssa yhteydessä olemasta, seksuaalisuudesta, hänen ja Humboldtin keskusteluista ja Humboldtin alamäestä, entisistä vaimoista, nykyisistä suhteista. Kirja on uskomaton, mutta vaikka se on hyvin monimerkityksellinen ja sisältää viittauksia useimpiin länsimaisiin kirjallisiin teoksiin, sen ydin on hyvin raadollinen. Se näyttää pinnallisen kaupallisen elämäntavan ytimen: luovuuden syntymisen ja sen rahastamisen ja kaiken pinnallisuuden ja piinaavuuden. Runoilijat ovat julkkispiireissä suosittuja, ei sen takia, että pintapiirit lukisivat runoteoksia vaan siksi, että runoilijoihin liitetään intellektuaalisuutta. Oletus on, että runoilijat ovat mielenkiintoisia ja intellektuaalisuus tarttuisi pelkästään cocktail-tilaisuuksissa. Oma lukunsa on CC:n ahne vaimo, joka oli Kennedyjen ystävä, nyt CC:n vihamies, iilimatona roikkuva kiero kuppari.

Charlie Citrine on suututtanut aikoinaan Von Humboldt Fleisherin kirjoittamalla hänen hahmostaan suositun Broadway-näytelmän Von Trenck. Sen lisäksi hän on käärinyt tästä sievoiset rahat ja mainetta. CC on kirjoittanut rahasta myös suosittuja elämänkertoja. Humboldtin ura on sen sijaan alamäessä, kaveri oli mielisairaalassa saaden sähkösokkeja. Hänen uransa aikana hän on kärsinyt juoppoudesta, pillereiden syönnistä ja maanis-depressiivisyydestä. Eräs teoksen teema on kirjailijoiden samankaltaisuus. " Sekä Humboldt ja minä olimme tärvelleet elämämme ja minun täytyi nyt tehdä jotakin ... Minua epäiltiin vahvasti mielisairaaksi" ss. 420 - 421". CC on juuttunut nykyhetkessä pintaliitoon, johon kuuluvat rahareiät, oikeusjutut ja täydellinen henkinen tyhjyys. Alkaako hulluus? Pelastaako konkurssilta mikään? CC:llä on parisenkymmentä vuotta nuorempi tyttöystävä Renata, joka tosin jättää rahojen takia hänet ja nai äveriäämmän hautausurakoitsijan. Renatan äiti on suunnitelmissa mukana ja elelee Euroopassa luksushotellissa kirjailijan kustannuksella, kun hänen avioton tyttärensä on menossa parempiin naimisiin. Renatan aviottoman pojan Rogerin hän jättää kirjailijan kontolle. Citrinen entinen vaimo haukkuu Renataa "isoti??iseksi huo#aksi". Minusta CC:n entisestä vaimosta on annettu varsin ikävä kuva, mutta pintaliitävä ja rahoja syytävä kirjailijamieskään ei ole mitenkään syytön. Denise-vaimolla on minusta laillinen oikeus siihen omaisuuteen, jonka avioehto ja lasten elatus hänelle edellyttävät. Kirja ei avaa muuta kuin Charlien näkökulman kaikkiin kysymyksiin. Charlie on nimittäin oman analyysini mukaan täysin saamaton, muiden vietävissä oleva, epäolennaisuuksia pohtiva, lemmenkipeä ja seksinnälkäinen löysä luuseri, minkä näkökulman Charlien liikemies-veli luultavasti sisimmässään ymmärtää.

Juoneen kytkeytyy eri aikatasoissa hyvin erilaisia tarinoita ja henkilöitä, entisiä tyttöystäviä, oma (järkevä ja talousasioita tunteva) veli, Humboldtin entinen vaimo ja eno, eräs mafiamies ja tämän rakastajatar, sekä hänen vaimonsa, joka tekee Von Humboldtista väitöskirjaa. Tämä tuo mieleen Sopranos tv-sarjan kohtaukset, missä pelataan julkkisten kanssa korttia, käydään Bada Bingissä ja kylpylässä. Tässäkin käydään Playboy-clubilla ja kylpylässä. Tässä on hyvin paljon samaa kuin mafiakuvauksissa, missä ihmiset verkostoituvat mafian kanssa ja päinvastoin. Mafiamiehelle tulee kuten Sopranoksessa hätä, ja suoli kurisee ja tyhjenee, mutta paperia ei välttämättä pyyhkimiseen löydy.

Teoksessa on 504 sivua täyttä asiaa, 41 nimetöntä lukua vailla mitään jakoa eikä lainkaan tyhjiä sivuja tai tyhjiä rivejä. Tämän kirja saavutti Pulitzer-palkinnon ja edelsi Bellowin Nobel-vuotta. Ironista, koska myös CC oli mitaleilla palkittu.

Oman teoskappaleeni, toinen painos vuodelta 1976, ostin antikvariaatista. Sivukannen teksti antaa minusta jonkin verran väärän kuvan teoksesta. "Se on kirja alennuksesta, tuhosta ja kuolemasta." Osittain totta, mutta alennus ei ole minusta vain CC:n alennusta vaan koko länsimaisen yhteiskunnan alennusta. "Humboldtin ruumis siirretään köyhien hautausmaalta säällisempään leposijaan sen jälkeen kun hänen kehittelemänsä aihe on tuottanut omaisuuden Citrinille". Kyse on loppuosan lahja-osiosta. Humboldt on jättänyt elokuvakäsikirjoitusidean. Se ei juurikaan tuota rahoja joka tapauksessa alle 100 000 $, mutta jakajia on Humboldtin entinen vaimo ja eno, osingoille yrittävät varmaan muutkin siipiveikot. Isommat rahat tulevat Humboldtin ja Citrinen yhdessä kehittelemästä elokuvakäsikirjoituksesta, joka on varastettu. Citrine neuvottelee korvauksesta yhdessä Cantabilen mafiamiehen kanssa ja pääsee niillä rahoilla irti totaalisesta vararikosta. Varsinkin varastetun käsikirjoituksen idea on niin absurdi, että sen pitää olla pilaa elokuvia kohtaan. Tällaiset absurdit toteutukset yleistyivät vasta myöhemmin.

Osa filmirahoista kuuluu Citrinen vanhainkodissa olevalle peluri-enolle. Kirja on, kuten takakansi avaa, teos myös vanhenemisesta. Citrinen ura uhkaa mennä kuin Humboldtin, riitoja naisystävien kanssa, luovuus ehtyy.  Kirja kertoo myös rahan palvonnan yhteiskunnasta ja tavallisen elämän puuttumisesta ja ymmärtämättömyydestä.

Olen ollut aina ylpeä suomalaisuudesta(ni). Suomi on avoin, demokraattinen ja vielä toistaiseksi tasa-arvoinen maa. Yhä enemmän koulut alkavat eriarvoistua, ja raha ratkaista. Kaikki uhkaa pinnallistua. Tämä on loistava pinnallisen elämän analyysi. Citrine on jäänyt velkaa mafiamiehelle korttipelissä. Citrine antaa katteettoman shekin, jonka seurauksena Rinaldo Cantabile hakkaa CC:n naisystävälleen ostamansa luxusmersun päreiksi. Cantabile kuitenkin ystävystyy CC:n kanssa osittain siksi, että kirjailijaa pidetään älykkönä, mutta osin vaimon väitöskirjan ja osin rahanahneuden vuoksi. Kaikki haluavat olla niiden ystäviä, joista voi hyötyä. Kirjassa on useita sivulauseissa esitettyjä hyvin raadollisia kohtia. Elatusmaksuoikeudenkäyntien kuvaukset ovat kuvottavia, rahanahne lakimiesten lauma ja puolueellinen tuomari pyörittää sirkusta. Elokuvasopimuksen rahajako lihottaa etenkin tuottajan, agenttien, lakimiesten, liittovaltion ja muiden kukkaroa, yllättävän vähän jää itse tekijälle. Kirja osoittaa kuitenkin, että juuri filmikäsikirjoitukset tuottavat. Filmi on taidemuoto, jota on helppo tuotteistaa. Kukaan Citrinen läheisistä ei ole lukenut tai tykännyt hänen teoksistaan, toisaalta Citrine ei ole lukenut läpi yhtään allekirjoittamaansa sopimusta. Sen sijaan hän on kiinnostunut lukemaan kuolleille ja pohtimaan esseetään "Ikävystyneisyydestä". Toisaalta hän tarvitsee rahaa, sillä olla köyhä on olla ei-mitään,

Maailmassa ei koskaan tule valmista ja tavallaan kirjakin jää vaiheeseen.

*****
Kirjasta on vaikea ottaa lainauksia, sillä mosaiikkimaiset tekstikatkelmat eivät tee oikeutta teoksen kerroksellisuudelle, mutta yksittäin nämäkin osoittavat kyynistä mutta minusta osin oikeaa huomiokykyä.

"Viinuri tuli ja teki tavanomaiset näennäisliikkeensä, näytti pullon etikettiä ja upotti siihen korkkiruuvinsa. Sitten kaatoi maistettavaksi ja kiusasi minua muodollisilla kohteliaisuuksilla joihin oli vastattava" s.364.
Joudun aika ajoin työssä olemaan lounailla, jossa tarjotaan viiniä. Itse en juo viiniä enkä mitään alkoholia, mutta joudun luonnollisesti sitä muutaman senttilitran aina maistamaan ja purskuttamaan ja korkkia haistelemaan, kun nämä rituaalit ovat tulleet Suomeenkin.

Ihmisluonnosta ja ammatinvalinnasta kertoo seuraava katkelma
"Ihmisvihaajat harjoittavat usein psykiatriaa, ujoista tulee näyttelijöitä, luontaiset varkaat pyrkivät varojen hoitajiksi, pelokkaat suorittavat rohkeita tekoja".
Jotkut muutkin tahot  ovat väittäneet, että ammatinvalinnoissa voi olla tällaisiakin ulottuvuuksia.

*****
Yhdysvaltalainen Saul Bellow syntyi 1915 Quebeckissä ja kuoli Yhdysvalloissa 2005. Saul Bellow sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1976, lyhyissä perusteluissa sanotaan, että " for the human understanding and subtle analysis of contemporary culture that are combined in his work". Tämä on varsin hyvä luokittelu, sillä hän inhimillisesti ymmärtää romaanihenkilöitään, jotka kuvaavat lähdetietojen mukaan paljolti häntä itseään.
Chicagolainen kirjailija Charlie Citrine oli eronnut Denise vaimostaan, joka yrittää tehdä häntä kirjoituskyvyttömäksi ja nostaa oikeusjuttuja toinen toisensa perään. Parilla on kaksi lasta. Saul Bellow oli naimisissa viidesti, hänellä oli kolme poikaa ja tytär. Tieto pohjautuu wikipedian artikkeliin. Lisäksi Bellow on saanut Pulitzer-palkinnon, tosin juuri tästä kirjasta, ei aiemmin, kuten Charlie Citrine. Bellow on saanut myös Guggenheimin stipendin sekä ollut Princetownissa, kuten Humboldtin lahjan päähenkilö ja rakastaa Chicagoa, jonne muuttivat 1924. Citrine yrittää saada Princetownista runouden oppituolia Von Humboldtille, hanke kariutuu varojen puuttumiseen ja Humboldtin sekoamiseen.

Tätä asiaa en yleensä nosta esille, mutta tätä kirjassa erityisesti alleviivattiin. Citrine oli juutalainen, seikka joka tulee ilmi Citrinen kohdalla monesti, mutta jolla, kuten Bellow suoraan itsekin toteaa, ei ole merkitystä, hän on hyvin amerikkalainen. Myös Saul Bellow on osuvampi kirjailijanimi kuin hänen alkuperäinen nimensä Solomon Bellows.  Nimi ei tosiaan miestä pahenna, kuten miete sanoo ja on luultavasti osuvampi kuin Renatan hokema Chicagosta "parasta tää, kun taakse jää". Sen sijaan Citrine ja Bellow rakastavat Chicagoa kaikesta huolimatta tai sen takia.

Hieno kirja, hieno kirjailija, mutta erittäin moniuloitteisen vaikea, ja jossain kohdin tämä kirja on rehellisesti sanottuna jopa tylsä.

Robert Robinson: Kuolleet kirjatoukat

Robert Robinson: Kuolleet kirjatoukat, SaPo-sarja n:o 29, WSOY, Landscape with dead dons, suomentanut Juhani Jaskari sivumäärä 296. 1957.

Tämä dekkari on loistava, osin sen tyyli on kevyt ja hauska, mutta se porautuu syvälle kaikenlaisiin kirjoihin ja yliopistomaailmaan. Tapahtumat alkavat Oxfordissa soutuviikolla. Joku tuhoaa Bodleian kirjastossa vanhoja kirjoja repimällä ja polttamalla niitä. Yksi turmeltu teos on Miltonin Kadotettu paratiisi. Asia on vakava. Scotland Yardin tarkastaja Autumn alkaa tutkia asiaa. Tutkimukset keskittyvät  Oxfordissa Warlockin Collegeen, jossa rehtorina on koko yliopiston varakansleri Manchip. Hän kutsuu mielellään ihmisiä päivälliselle ja jää itse tulematta. Hänellä on "neljä harrastusta": Gynandros, pronssiesineet, sanaristikot ja häijyys". Manchip saa vanhoillisen opettajakuntansa takajaloilleen. Hän aikoo hyväksyä naiset opiskelemaan Collegeen. Hän on jo hyväksynyt venäläistaustaisen opiskelijan. Collegessa opettava eversti pitää häntä pasifistina. Muistikirjaansa Machip kirjaa pitävänsä everstiä sotahulluna. Uudistusaikeet eivät toteudu, sillä Manchip löytyy kuolleena. Tarinan kuluessa tapahtuu vielä toinen verityö.

Tämä Robinsonin Kuolleet kirjatoukat on hyvin nerokas ja ainutlaatuinen brittidekkari, jonka ratkaisuun päästään sanaristikoiden ja baconilaisuuden kanssa. En lähde avaamaan rikosta enkä syyllisiä, siten en myöskään kirjaa tarkastaja Autumnin listaamia epäiltyjä, joita oli peräti viisitoista.
*****
Juonta ja henkilöitä en siis paljasta, mutta käsittelen kiinnostavia teemoja. Luin tse asiassa kirjan alun uudestaankin ja joitain kohtia useampaankin kertaan.
Rikokset tapahtuvat legendaarisessa Oxfordissa, collegen jäykkään, mutta raadolliseen elämään päästään kurkistamaan. Robert Robinson on itse opiskellut tiettävästi Oxfordissa. Tämä kyseinen college on fiktiivinen.

Itse rikos tai sen motiivi on ennen dekkareissa kokematon, murhat ja kirjojen polttaminen liittyvät yhteen. Kirjastoa käsitellään paljon. Kyse on myös teosten signeerauksista, väärennöksistä ja turhamaisuudesta, joka on lopulta murhan yksi motiivi.

Kirjastoa käytetään myös yllättävään tarkoitukseen, valtavaan kirjastoon salakuljetetaan mannermaalta pornograafisia kirjoja kuten "Englantilainen kotiopettajatar" sekä "Saksalaisessa tyttökoulussa viettämäni vuodet". Vaikka useimmat professorit ovat naimattomia, on osa naimisissa ja on myös vaimoja, jotka syrjähyppivät. Myös muuta sutinaa on opettajien ja opiskelijoiden kanssa.

Kirja on kuitenkin erittäin hauska ja yllättävä, kirjassa esiintyvä rouva Spencer on varsin sekaisin. Rouva Spencerin ulkomaalaistaustainen naapuri selittää asian  "aidoksi yläluokan eksentrisyydeksi, jonka biologisena syynä on menopaussi" s.263. Rouva uskoo televisiosta, joka oli silloin uusi keksintö, tulevan pieniä ihmisiä asuntoon, Spencerin tytär joutuu vartioimaan asuntoa ase kädessä. Kaikki nivoutuu yhteen ja Spencerin ase pysäyttää murhaajan paon. Pakokin on brittidekkarissa ennen kokematon. Pidätys yritetään tehdä nudistirannalla, josta moni juoksee ilman vaatteita (Oxfordissa!).

Kirjassa käsitellään myös oppiaineiden vanhakantaisuutta, luonnontieteet eivät ole arvossa, tosin puhutaan baconilaisuudesta. Pornokirjojen tuojan "nimi" on Immanuel Kant. Lisäksi opiskelijoilla on kaikenlaisia tempauksia. Perusenglantilaiseen tapaan puhutaan Guy Hawkesin yöstä.

Kirjan nimi ja kansi kertovat olennaisen, kirjasta on lopulta kyse ja kaksi, jotka lukivat erästä kirjaa ja keksivät salaisuuden, kuolivat.

Dekkari on kuitenkin hyvin brittiläinen ja akateeminen. Murhat eivät opiskelijoiden ja henkilökunnan keskuudessa herätä levottomuutta lainkaan. Itse ratkaisun tullessa, kaverin nerokkuus tunnustettiin, todellista brittiläistä kylmäkiskoista suhtautumista. Moni henkilö tunnustaa, että heidän mielestä Machipin oli hyvä kuolla. Manchip ei syyllistynyt kaikkiin lueteltuihin synteihin. Venäläistaustainen opiskelija oli tullin agentti, joka selvitti laittoman kirjallisuuden maahantuontia. Kirjassa on paljon hämäyksiä ja hyviä oivalluksia. Brittiläisyyttä kuvataan soutukatsomosta käsin. Manchip oli ahkera golfaamaan, lisäksi kriketti mainitaan.

Alla selviää, miksei näitä dekkareita tullut lisää, Robinson valitsi radion ja tv:n.

*****
Robert Robinson (1927 - 2011) oli ja on tunnettu journalisti Englannissa. Hän on nettitietojen mukaan syntynyt Liverpoolissa ja opiskellut Oxfordissa. Englanninkielisen wikipedian mukaan, hänen ohjelmassaan olisi ensimmäisenä sanottu "fuck" tv:ssä, lähde täällä. Hän julkaisi, The Guardinin muistokirjoituksen mukaan, tämän teoksen vuonna 1956.

Itse kirjan ytimessä on Geoffrey Chaucer (n. 1343 – 1400), yksi Englannin kirjallisuuden isistä (josta en ollut aiemmin sivistyksen puutteen vuoksi kuullutkaan).

Geoffrey Chaucer on kirjoittanut monia teoksia, kuten The Book of the Duchess, muttei ehkä kirjassa käsiteltyä Leijonan kirjaa, jonka kymmentä riviä tarkkaan luetaan, ja jotka Robinson on riimitellyt sivulla 292

Caste now royal eie on everich hond
How pleyn disordinaunce is in your lond …

(alaviitteen käännös Katso ympärillesi, kuningas, ja näe missä ilmi-sekasorrossa maasi on; … Chaucerin englanti on hieman erilaista kuin nykyenglanti).

Oikeaa Chauceria löytyy täältä koko portaali täältä.

Balade to Rosemounde alkaa lumoavasti 8 ensimmäistä riviä eli ensimmäinen säkeistö

Madame, ye ben of al beaute shryne

As fer as cercled is the mapamounde,

For as the cristal glorious ye shyne,

And lyke ruby ben your chekes rounde.

Therwith ye ben so mery and so jocounde

That at a revel whan that I see you daunce,

It is an oynement unto my wounde,

Thogh ye to me ne do no daliaunce. (Lines 1-8).

Englanniksi kirjasta Landscape with dead dons on blogattu täällä.

Oxfordissa tapahtuu myös Evelyn Waughin Mennyt maailma.