Volter Kilpi: Alastalon salissa

Volter Kilpi: Alastalon salissa I ja II -osat, Kuvaus saaristosta, Seven pokkari, Otava 2011, alkuteos vuodelta 1933. Sivumäärä I-osa 421 sivua  Ensimmäisessä osassa 10 lukua.

Volter Kilven Alastalon sali on valittu kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi. Sen tapahtumapaikka on Alastalon sali, johon kokoontuu väkeä, jota vastaanottamassa on Alastalon isäntä. Tapahtuma-aika lienee 1800-luvun loppupuoli? (oletukseni). Tarkoituksena on keskustella, kuka sijoittaa rahaa Alastalon parkkiin (on siis laiva). Rakennettavasta parkista puhutaan ensimmäisen kerran luvussa 9 sivuilla 370  Alastalo kysyy Langholmalta "Oletkos sinä nyt ajatellut sitä parkkiasiata paremmin, josta viimisviikollakin oli juttua, kun minä ja Härkäniemi seilasimme asiassa Langholmassa". Parin sivun kuvailun jälkeen sivulla 372 Langholma vastaa "Sinä olet siis ajatellut että jaksamme  ilman velantekoa ja rahan juoksemista rakentaa parkkilaivaan pitäjään?" Pitäjä on Kustavi. Mutta tätä puheenvuoroa ennen on paljon kuvailua ja tämän jälkeen, sillä parkkikirjaan kyllä merkitään osuuksia, mutta  ...

Teos alkaa itsenäisellä ja loistavalla kuvauksella kirkkomaasta. Seuraava bloggaus kertoo lähinnä juonesta ja henkilöistä, joka tulee Volter Kilven tekstistä ilmi. Juoni ja henkilöt eivät oikeastaan ole olennaisia vaan kerronta ja siinä ilmenevät mestarilliset vivahteet ja viipyilevä ote, joka paljastaa kylän miesten suhteet.

Juonitiivistelmä: Varsinaisesti teos alkaa, kun Alastalo ottaa vieraita vastaan. Alastalon saliin kokoonnutaan laatimaan parkkilaivan omistuskirjat, eli Alastalon isäntä Hermann Mattsson järjestää tilaisuuden. Hän ottaa vieraat vastaan. Usea heistä menee istumaan sohvalle kuka piippuhyllylle. Pukkila (ilmeisesti nimeltään Petter Pihlman) menee peräsohvaan istumaan. Pukkila on päättänyt kokonaan pitää mölyt mahassaan, mutta jo ensimmäisen osan lopussa päästää sappeaan ulos. Hän on kateellinen Alastalolle vaimosta, laivoista ja kaikesta. Hän suhtautuu myös muihin vieraisiin tunteella. Kateellisena hän kyttää Karjamaan Eenokkia ja haaveilee isommasta sohvasta kuin Alastalo.
Alastalon emäntä on Eevastiina, joka on pitojen emäntä ja tarjoilija yhdessä 17-vuotiaan tyttärensä Siviän kanssa.
Käteltyään isännän Malakias Afrodite Härkäniemi suuntaa askeleensa piippuhyllylle. Harkitsevainen Härkäniemi huomaa Pukkilan, joka on ottanut hyvän piipun. Härkäniemi ei halua antaa Pukkilalle tytärtään, koska Pukkila pitää piippua pesästä, eikä polta tunnolla.  Härkäniemellä ei tosin ole tytärtä eikä vaimoa vaan on joskus kilpaillut Eevastiinasta Alastalon kanssa. Härkäniemi on leppoinen eikä ole katkera. Härkäniemen piipun valintaa tarkastellaan luvun verran ja muutenkin piipuista puhutaan. Alastalon Hermanni on ostanut piiput eri paikoista, Aronssonilta maaherran piipun ja tusinan verran muita piippuja muualta. Malakias komea piippu kourassaan pohtii piippuhyllyllä piippuja ja niiden polttamista, mutta Härkäniemi ei otakaan heti piippua vaan muistelee Efram Langholmaa, tuomari Ristimäen piippua, kalastustyylejä, Pukkilan linnustusta, mutta ottaahan Härkäniemi ottaa lopulta piipun.

Pukkila kadehtii, kadehtii ja kadehtii Alastalon isäntää, hieman pienemmän pirtin omaavalle Karjamaan Eenokille kehuu itseään ja panettelee Alastaloa. Pukkila ei halua parkkia Alastalolle. Pukkila ottaa piipulliset Härkäniemen kanssa. Sitten ajatukset menevät Mustaan klupuun. Musta klupu on luoto, Pukkilalle huono. Pukkila panettelee itsekseen Alastaloa ja Langholmaa, toivoisi, että oltaisiin Pukkilan salissa.

Salissa Alastalon Eevastiina tarjoilee itsensä tekemiä leipomuksia. Siviä, Alastalon Hermannin tytär kaataa kahvia, suutahtaa Härkäniemelle, muttei tohdi vanhalle sedälle, vaikka Härkäniemi ollut myös ihastunut Eevastiinan, hän ei enää kade, mutta silloin. Härkäniemi pohtii vaimoväkeä. Salissa on hyvät tarjoilut, koska myös totia tarjotaan, luonnollisesti myös kahvia tarjotaan ja sämpylöitä. Kahvi ja sokeri ovat koko parkkilaiva-touhun ydin. Niitä tuodaan laivalla ja tietenkin tullitta.

Teoksen kuudennen luvun voi kirjailijan mukaan jättää lukematta, koska siinä ei tapahdu mitään. Edellä oleva on tapahtunut viidessä edellisessä luvussa, joten kuudes luku kannattaa lukea. Luvussa asioita katsotaan Lahdenperän silmin. Lahdenperä on naimisissa eikä hän ole ahne, hän on lähtenyt eräistä häistä mitään syömättä. Hänen silmin katsotaan Pukkilaa ja muita vieraita. Lahdenperällä on metsää Vaarniemessä eli ruplia pystyssä. Parkki tarvitsee puuta.

Seitsemännessä luvussa kuullaan kuinka sokeritoppia tuodaan ja tullimiehiä juotetaan rommilla. Alastalon Mattson muistelee satamaan tuloa, jolloin tullimiehet kärkkyivät ja etsivät sokeria. Alastalo juottaa ruotsalaista rommia Alastalon salissaan tullimiehille ennen tarkastusta, lastiksi on ilmoitettu tulliton suola: 80 tullitonta suolatynnyriä, mutta joukossa on paljon sokeria. Alastalo piikittelee jutussaan etenkin Pukkilaa tai enemmän vielä tullimies Blombergiä, joka ei ole paikalla, tullimies juotetaan humalaan ja kahvit ja sokerit tuodaan maihin.

Kahdeksannessa luvussa Härkämäki kertoo seuraavasta reissusta. Alastalo tuo silloinkin sokeria ja suolaa, Blombergin hän kertoo tulleen odottamaan laivaa ja  halunneen tarkastuksen jälkeen rommia. Ovella olevan käryn Janne hoitaa, hän pelastaa Alastalon pinteestä, tosin tämän neuvosta huutamalla, että englesmannit tulevat. Janne riia Alastalon tytärtä Siviää.

Yhdeksännessä luvussa puhutaan otsikon mukaan jo parkkilaivastakin. Pukkila on päättänyt pitää kaikki sisällä, mutta jupisee "parkista puhelen parkinpaskasta". Karjamaan Eenokki aloittaa parkkipuheet.
Alastalo kertoilee "jollei mies ole piilu kädessä ... päästäköön housut kintuille ja lainatkoon peukalonsa tikuksi takapuolen putsaamiseen ..." Tilanne kehittyy ja  Pukkilan kiukku purkautuu kymmenennessä luvussa "Rikinkös laivaasi vain rakennat ... paskoja sinä puhelet" johon Alastalo kuittaa ivarotlalla. Sanailu jatkuu vertailuilla laivoista Pukkilan Usko ja Alastalon Siwiä. Tämän jälkeen Pukkila puhisee hevosista ja ajureista. Ensimmäinen osa päättyy.

Volter Kilpi: Alastalon salissa II -osa, Kuvaus saaristosta,
Toinen osa sisältä 405 sivua ja 13 lukua. Teos alkaa luvusta yksitoista.
Juoni: Efram Langholma kysäisee, onko kirjat merkitty täyteen. No ei ole edes aloitettu. Totivesi tuodaan ja alkoholin huuruja levittäytyy saliin. Rommia, vettä ja sokeria. Janne katsoo Siviää, joka Eevastiinan kanssa piikoo piiputtelevia miehiä.
Härkäniemi kertoo vaasalaisesta Villestä, joka varustaa fregatin, kapteeniksi lähtee Kalle. Fregatti tulee seitsemän vuoden päästä kurjassa kunnossa mutta rahaa, kahvia ja rommia on, puhutaan varojen jaosta. Alastalo tuo parkin paperit ja piirustukset. Parkin piirustukset laitetaan esille, niitä Lahdenperä ensin kommentoi, lähinnä siksi, että hänellä on metsää, puita, joita parkin rakennus tarvitsee. Härkäniemi kehuu piirustuksia, Pukkila murjottaa ja napisee.
Laivakirjat tuodaan ja niitä täydennellään. Langholma on kylän "päällikkö" ja hän merkitsee osuutensa (1/8) ensimmäisenä. Alastalo sitten toisena, muiden merkitsemistä hidastaa Pukkilan ja Alastalon välillä oleva suukopu Siviästä.

Lopulta halukkaat merkitsevät osuutensa jopa Pukkila, jonka tuntemuksia tarkastellaan. Kateuden myrkyttämä mies. Katkeruuteen löytyy syitä. Janne on Pihlmanin piian avioton poika, jonka isäksi Pukkila väittää mielessään Löfgreniä. Jannen äiti Jata-Fina on vielä merkinnyt Jannen sukunimeksi Pihlman. On siinä miehellä nielemistä. Janne, joka on kapteeni ja kaikkea, kuittaa parkistakin enemmän kuin Pukkilan oma poika Evald, jolle Pukkila olisi halunnut myös Siviän ja Alastalon talon. Siviä on menossa Jannelle. Jannen äitiä Jata-Finaa Pukkila nimittää termillä  "minun muinainen kertainen kompastuslystini". Tulkintani mukaan Janne on Pihlman myös geenistöltään.

Parkin paperit allekirjoitetaan,  paperit laitetaan klahviin ja Alastalo polttaa maaherran piippua. Toimitus kesti Alastalon salissa kuusi tuntia ja lopussa Alastalon sali on tyhjä.

Laivakirja sen sijaan ei ole tyhjä siihen rustasivat osuutensa ainakin
Langholman Efram Eframsson 1/8
Alastalon Hermann Mattsson 1/8
Karjamaan Eenokki 1/32
Petter Filemon Pihlman -Pukkila 1/16
Krooklan Mikkel Mikkelsson 1/32
Härkäniemen Malakias 1/8
Lahdenperä 1/16
Söderberg "Säröpäri" 1/32
Alfred Erland Sjöberg "Syöpäri" 1/32, rahalla, mies on velaton
Kaukisten Franssi 1/32 tarjoaa neljäsosaa, mutta mies on rahaton juopp, vain kahdeksantena päivänä viikossa selvänä
Nordeval Adolf 1/64
Janne Pihlman 1/16
Evald Pihlman 1/32
Pöyli 1/64
Jäderholm 1/64
Näistä minusta tulee vain 52/64 laivasta, joten olen lukenut tai laskenut epätarkasti. Odotan parempia analyysejä omistuksista.

Sama pätee tulkintoihini juonesta, joka siis ei ole niin tärkeää kuin Kilven mestarillinen kerrontatyyli.

Hieno kirja.
****
Volter Kilpi (entinen Ericsson) oli kustavilainen kirjailija. Volter Kilpi eli vuosina 12.12.1874 - 13.6.1939. Alastalon sali on hänen pääteoksensa ja  Saaristosarjan ensimmäinen osa ilmestyi 1933.

Kustavissa vietetään Volter Kilpi -viikkoa, tässä pienennetty 2013 vuoden esite. Merellisissä maisemissa ovat myös jutut Alastalon salissa, sillä ainakin Turun Hirvensalossa sijaitseva Pikisaari sekä Turun Ruissalon Kuuva mainitaan kirjassa.

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito, Kirjakauppaliitto Helsinki 2014, 156 sivua, 32 minämuotoista napakkaa tarinaa.

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito on täynnänsä Anna-Leena Härkösen nasevia minämuotoisia huomioita maailmasta. Ensimmäinen juttu on valomerkistä, joka tulee aina liian aikaisin. Härkösen huomiot ovat ikäisensä naisen, mutta ovat universaaleja tästä maailmasta, kuten nimijutussa Takana puhumisen taito. Kaikesta ja kaikista puhutaan takana. Kun kaksi ihmistä puhuvat aina juttu menee poissaoleviin. Ihmiset myös jauhavat jauhetuista jutuista, jauhetaan toisten kanssa toisten juttuja ja soppa on valmis. Toden puhujallakin on vaikeaa. Häntä karsastetaan, koska toden sanominen koetaan takana puhumiseksi ja pahan puhumiseksi. Härkönen on minusta tiivistänyt ongelman hyvin, ei näillä sanoilla, mutta ilmiönä. Hän laajentaa takana puhumisen myös nettikirjoitteluksi. Ei varmaan kivaa kenellekään, jota arvioidaan netissä.

Urbaaneja juorujakin "levitetään" eli mitä voi tehdä daamin käsilaukulle taksissa. Nimistä on myös huomioita. Ulkomailla voi törmätä varsin kummallisiin nimiin, jotka herättävät mielikuvia.

Teos päättyy juttuun Niksi-Sirkka. Nimi on oivaltava ja assosioi Niksi Pirkkaan, josta löytää vinkkejä laidasta laitaan, mitä kaikkea vanhoilla sukkahousuilla voi tehdä. Härkönen sen sijaan kyselee määrätyiltä ihmisiltä neuvoja ja saa niitä, mutta neuvoja tulee asioista, joihin ei neuvoja niin tarvitsisikaan. Toisaalta toisia on kiva neuvoa, niin mukava olla Niksi-Sirkka. Vinkkejäkin annetaan, esimerkiksi älä palauta koruja, jos mies on jättänyt sinut toisen takia, syy vinkkiin selviää kirjasta.

Olen aikaisin liikkeellä, joten en spoilaa muiden lukunautintoa.

Itse arvioisin kirjan hyväksi ja oli siis varsin hauska, napakka ja tuntui todelta, vaikka on fiktiota, mutta realistinen. Kirja kannattanee lukea pienissä erissä,  ei ole siis jatkuvajuoninen. Näkökulma on viisikymppisen naisen, se pitää rehellisyyden nimessä sanoa. Onneksi minulla ei ole näitä kaikkia pulmia, on toki joitain muita.

Takana puhumisen taito on kirja, jonka saa Kirjan ja Ruusun päivän kylkiäisenä, kun ostaa vähintään kymmenellä eurolla kirjoja, tai tänä vuonna laajennetun päivän, sillä kirjaa saa ostoksen kylkeen  23-25.4.2014 tai niin kauan kuin niitä riittää.

*****
Anna-Leena Härkönen (s. 1965) voitti esikoisteoksellaan Häräntappoase J.H Erkon palkinnon. Bloggaus kirjasta on täällä. Kirja ilmestyi kolmekymmentä vuotta sitten. Härkönen oli Ylen aamu-tv:n haastattelussa keskiviikkona 23.4.2014 klo 8.15. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla Härkönen mainitsee kirjaksi, joka on tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen, lainaus ei ole sanatarkka. Seuraava Härkösen romaani käsittelee käsitykseni mukaan lottovoittajia tai lottovoittoa.

Kirjan ja Ruusun päivää on vietetty jo parina aiempana vuonna
Vuoden 2012 kirja oli Tuomas Kyrön Miniä, arvio täällä.
Vuoden 2013 kirja oli Jari Tervon Jarrusukka, arvio täällä.
Vuoden 2015 kirja oli Kari Hotakaisen Kantaja, arvio täällä.

Mark Twain: Prinssi ja kerjäläispoika

Mark Twain: Prinssi ja kerjäläispoika WSOY 1982, The Prince and the Pauper. 1882 Toimittaja Paula Pesonen, kannen suunnittelu Pekka Loiri, kuvitus Sani. Sivumäärä 173, sisältäen Mark Twainin esittelyn.

Mark Twainin tarinassa Prinssi ja kerjäläispoika ryysyläinen Tom Canty elää viheliäisissä oloissa Lontoossa, hän kuitenkin saa oppia papilta ja oppii hieman latinaa ja hienostunutta puhetapaa. Hän leikkii kadulla hovileikkejä, ja menee katsomaan kuninkaan linnaa. Samana pävävä syntynyt nuori kruununprinssi Edvard Tudor näkee Tomin, ja pyytää sisälle linnan pihalle. He vaihtavat vaatteita, ja epähuomiossa heidän samanlaisen ulkonäön vuoksi kruununprinssi ajetaan kadulle. Eletään vuotta 1547 ja ryysyläinen ja prinssi ovat vaihtaneet osia. Tomilla on huolia, sillä häntä ei uskota, vaan luullaan hänen olevan mielenvikainen kruununprinssi, myös Edvardilla on ankeaa kuninkuuspuheet aikaansaavat pelkkää ivaa ja lyöntejä..

Prinssi Edvardilla on vaikeuksia selvitä kerjäläisten maailmassa, Tom Cantyn perheeseen kuuluu isä John, joka on varas, isoäiti, joka pieksää lapsenlapsiaan, äiti, joka kerjää, ja kaksoissisaret Bet ja Nan, joiden "ammatti" tulee olemaan kerjäläinen.

Kerjäläisellä Tom Cantyllä on omat sudenkuoppansa kuninkaallisessa hovissa, syömisestä ja pukeutumisesta alkaen kaikki on kovin vaikeaa. Prinssin kanssa hovissa kasvavat lady Jane Grey sekä prinsessa Elisabeth, mutta kuningas Henrik VIII:n elinpäivät ovat luetut, ja Edvardista on tulossa uusi kuningas. Valmistautuessaan kruunajaisiin Tom Canty joutuu  taipumaan protokollaan, pelkästään pukeutuminen ja syöminen kestää tuntikausia. Tyrkkyjä aatelisia lepytellään uusilla arvonimillä ja maa-alueilla. Tomia pidetään mielenvikaisena "muistin menetyksensä" vuoksi. Selväjärkisyyttä Tom Canty sen sijaan osoittaa tuomio- ja armahdusvallassaan.

Prinssi kerjäläisen vaatteissa kokee katuojien ankeuden. Hän joutuu moneen liemeen. Hänet useasti selkäsaunalla pelastaa Miles Hendon, joka saa ritarin arvon jo kadulla, mutta Edvard katoaa kerjäläisten joukkoon. Kerjäläiset jakautuvat kahteen leiriin "näyttelijät" ja päähän potkitut. Päähänpotkitut ovat olosuhteiden uhreja, mutta kurjuuttaan näyttelijät ovat lisäksi varkaita, tähän luokkaan kuuluu Tom Cantyn isä, josta on paljon riesaa. Aatelisillakin on pulmansa. Miles Hendonin veli on kaapannut Milesin arvonimen ja maat. Miles ja Edvard kokevat monta kiperää paikkaa, ovat vankilassa ja Miles ruoskitaankin ja Miles ottaa nahkaansa Edvardinkin iskut.

Kruunajaisissa osat taas vaihtuvat ja Tom Canty edesauttaa laillisen monarkin Edvard VI:n valtaan. Loppuluvussa asiat laitetaan järjestykseen.

Varsin jännittävä kirja ja sopii nuorelle, entisenä nuorena minua ärsytti jonkin verran liian amerikkalainen näkökulma. Tämä kertoo 1500-luvun Englannista. 1500-luvun Amerikassa oli myös monta ongelmaa, kuten vielä 1800-luvullakin.
*****

Kirja kertoo oikeasti eläneestä Englannin prinssistä Edvard Tudorista  (1537 – 1553). Hän oli kuninkaana vuosina 1547 – 1553 nimellä Edvard VI, ja tämä tarina ajoittuu 1547 vuoteen. Edvard sai kruunun yhdeksän vanhana ja kuoli vain 15-vuotiaana luultavasti joko tuhkarokkoon tai tuberkuloosiin, myös muita teorioita on taudeista ja myrkyistä.  Edvardin isä oli Henrik VIII, jolla ei sentään ollut kuin kuusi vaimoa, kuten Delderfieldin kirjasta selviää, että Henrik kahdeksannella vaimoja oli kuusi, joista muistikaava: ”Erosi, mestattiin, kuoli, Erosi, mestattiin, jäi henkiin. Edvardin äiti oli kolmas vaimo Jane Seymour, joka kuoli pian synnytyksen jälkeen. Henrik VIII oli vallassa 1509-1547, eli peräti 38 vuotta. Luultavasti kirjassa mainittu Elisabeth, on kuuluisa Elisabet I, joka hallitsi 1558 - 1603, Elisabet oli syntynyt vuonna 1533, eli oli täysin Twainin keksimän tarinan tapahtuessa 14-vuotias.

Isä-Canty esiintyy nimellä John Hobbs, Thomas Hobbes oli kuulu tiedemies eli 1588-1679 on tunnettu juuri yhteiskuntasopimuksesta, jossa valtion oikeudet ja velvollisuudet määritetään.
*****
Mark Twain, oikeasti Samuel Langhorne Clemens (1835 - 1910) vietti lapsuutensa Missisipissä, josta kertovat romaanit Tom Sawyerin ja Huckleberry Finnin seikkailut. Tämä teos on kirjoitettu edellä mainittujen poikakirjojen välissä omille tyttärille vuonna 1882.

*****
Aino on blogannut kirjasta näin. NTK:n painoksessa nimet ovat käännetty hieman toisin. Tämä teos on Wsoyn suuren lukukirjaston toinen osa, ensimmäinen osa on Kiplingin Meren urhoja. Prinssi ja kerjäläispojan ostin tämän kirjan muuten kirppikseltä huikeaan euron hintaan.

Ian Fleming: Timantit ovat ikuisia

Ian Fleming: Timantit ovat ikuisia, 2012 Sivumäärä 343, alkuteos Diamonds are forever 1956, suomentanut Arto Tuovinen.

Timantit ovat ikuisia-kirjan juoni on filmiin verrattuna osittain erilainen. Kirja on varsin vauhdikas ja monilta osin sävyltään erilainen kuin filmi. Kirjassa ei ole Ernst Stavro Blofeldiä eikä Wintin ja Kiddin suhteella tehdä "huumoria" asia tulee ilmi vain sivulauseessa. Kyse on (vain) brittien halusta hallita maailman timanttikauppaa. Edellisessä osassa Elä ja anna toisten kuolla, oli kyse (vain) kultakolikoista ja Veri-Morganin aarteesta. Filmit ovat siis panoksiltaan suurempia  ja niiden järjestys on erilainen.

Timantit ovat ikuisia -kirja alkaa autiomaassa, missä skorpioni Sierra Leonen rajalla Ranskan Guyanassa väijyy uhriaan. Helikopteri hakee raakatimantteja, joita ahne hammaslääkäri on nyppinyt mustien miesten suista vastaanotollaan ja antanut seteleitä tilalle. Lontoossa MI5:n tiloissa M:n huoneessa James Bond opettelee luupin käyttöä ja saa tietoa timanteista. Timanttikauppa on kirjan mukaan brittien käsissä (siis 1950-luvulla, jolloin briteillä siirtomaita), kuitenkin timantteja salakuljetetaan ainakin miljoonan punnan arvosta USA:han. James Bond ujutetaan salakuljettajaksi tehtävänään paljastaa verkoston johtajat. Bond saa uuden henkilöllisyyden, hän esiintyy Peter Franksina, hyvätaustaisena pikkurikollisena.
Bondin lavastus toimii pitkään ja hän salakuljettaa timantit USA:han golf-palloissa. Palkkio pitäisi suorittaa hevoskilpailuissa. Koplaan kuuluva Hämärä Tree - punatukkainen kummallisen näköinen kyttyrämies- käskee pelata Saratogassa Ujoa hymyä. Kyse on hevoshuijauksesta ja manipuloiduista tuloksista ja rahanpesusta. Juoneen kytkeytyy edellisessä seikkailussa  (Elä ja anna toisten kuolla) ruhjoutunut käsi- ja jalkapuoli entinen CIA-mies Felix Leiter, joka tutkii hevoshuijauksia Pinkertonilla. Hevosten huulitatuointeja on muunnettu ja yönsilmiä väärennetty. Koukkukätinen Felix Leiter saa Ujon hymyn jockeyn Kilistäjä-Bellin rikkomaan sääntöjä, jolloin voittanut Ujo hymy hylätään eikä rahanpesu onnistu. Tämän jälkeen James Bond saa aitiopaikalta tutustua mutakylpypaikassa, kun Kilistäjä-Bellin kasvot poltetaan mudalla.  Polttajina on konnakaksikko Wint ja Kidd, joista Wint imee syylää ja on sadisti, mutta on lentopelkoinen. Leiter vihjaa pojilla olevan suhde. Wint ja Kidd ovat Bondin riesana myös tarinan loppuosassa, jossa James lopulta eliminoi molemmat.
Tarinan Bond-tyttö on neiti Tiffany Case, pituus 165 cm, ikä 27 vuotta, kotoisin San Franciscosta. Tiffanyn äiti oli ilotalon emäntä, joka ei maksanut suojelurahaa, jolloin kuusitoistavuotiasta Tiffanya  joukolla "kaltoinkohdeltiin". Nimensä tyttö oli saanut isän äidille jättämästä Tiffanyn puuterirasiasta, syntyneen lapsen sukupuoli oli väärä ja isä lähti, rasia jäi. James saa tarinan kuluessa Tiffanyn rakastumaan itseensä ja lopuksi viettävät lakanahetkiäkin.
Timanttivarkauksiin, casinotoimintaan ja hevoshuijauksiin on syyllistynyt Spangin joukko. Joukon johtajina toimivat Spangin veljekset Rufus ja Seraffino, joista jälkimmäinen toimii USA:ssa. James suuntaa hakemaan palkkiotaan Las Vegasiin, jossa provosoi tapaansa mukaan konnia voittaen ruletissa "liikaa", mutta myös peiterooli vuotaa. Konnat yrittävät tappaa Bondia. Takaa-ajo huipentuu  Spectre-villen lännen kaupunkiin, jossa Spang leikki villiälänttä, ja jossa on aitoja höyryvetureja ja junia. Tiffany vaihtaa puolta, ja Bond junaraiteita, jolloin Seraffino Spang suistuu vuoren rinteeltä alas.

Kovien karkeloiden jälkeen Tiffany ja Bond matkustavat Queen Elizabethillä Englantiin. Laivalla Wint  ja Kidd hyökkäävät Tiffanyn kimppuun. Kaverukset Bond tyrkkää lopulta veteen. Kirjan lopussa tukitaan vielä toisen Spangin veljeksen suu ja suljetaan Afrikan pään timanttiputki.

Kirjassa on paljon kuvailua matkustamisesta, syömisestä, Las Vegasin hotelleista ja eri uhkapeleistä. Tämä on ollut uutta 1950-luvulla. Kirja on julkaistu vuonna 1956, eli paljon aiemmin kuin Puzon Kummisetä -kirja. James Bondin ruokavalio on äyriäisvoittoista: ostereita, simpukoita, rapuja sekä pariloitua hummeria (ilmeisesti pyrstöjä). Juomana on kuivia martineja, kerran sekoitettuna mutta ei ravistettuna. Myös viskiä ja jokivettä juodaan. Jokivesi -juttua en ymmärtänyt, mutta sentään mitä kuumat koirat ovat.

Kirjasta kertovaan filmiin on linkitetty Ernst Stavro Blofeld mutakylpy, joka on filmissä Jamesin kosto vaimon kuolemasta, filmin aurinkoenergia näkökulmaa kirjassa ei ole, eikä myöskään alun timanttien salakuljetusta Euroopan sisällä. Hevosten yönsilmä -asiaa on hyödynnetty Bond-filmissä Kuoleman katse. Lupa tappaa -filmissä Felixiä ruhjotaan.

Kotoinen Cheekimme viittaa tähän Timantit ovat ikuisia -filmiin biisissään Timantit on ikuisia.

Erittäin vauhdikas ja viihdyttävä Bond-kirja.






Timantit ovat ikuisia -filmi sen sijaan on minusta huonompi. Filmi alkaa James Bondin (Sean Connery) etsiessä Ernst Stavro Blofeldia. Mies on tekemässä itsestään kaksoisolentoja. Bond hukuttaa muutaman mutahauteeseen. Filmissä timantit ovat vain välikappaleena, niitä Blofeld tarvitsee koko maailman kiristykseen. Sateliitit tuhoavat eri maiden sota-aluksia ja ohjuksia, kunnes öljynporauslautta, jossa Blofeld on, tuhotaan.
Filmin alkupuolella Bond saa tietoja timanteista, jonka jälkee Bond esiintyy Peter Franksina. Hän hakee eteläafrikkalaisen hammaslääkärin toimittamat timantit Hollannista, jonne hän matkustaa Hovercraftilla. Filmissä on näytetty kirjan skorpioni-kohtaus hieman muunnettuna. Avoimesti käsikkäin kävelevät Wint ja Kidd raivaavat kaikki timanttien kanssa tekemisessä olleet henkilöt. Bond vie timantit Hollannista ruumisarkussa USA:aan, missä arkku poltetaan. Timantit otetaan uunista, jonne tungetaan Bond, mutta hän pääsee pois. Stand-up koomikko Hämärä Tree ottaa hänet pois. Sitten sekoillaan pelipaikoissa, jossa Wint ja Kidd tappavat Hämärän. Filmissä on takaa-ajoja poliisiautoilla ja kuuautoilla ja puuhastellaan tutkimuslaitoksessa ja Bond hitsataan maanalaiseen putkeen, toiminta huipentuu öljynporauslautalla. Blofeld on esiintynyt erakkomiljonääri Williard Whytenä, jonka on vanginnut. Seikkailussa Felix Leiter on terveenä ja CIA:ssa. Whyte vapautetaan. Blofeld saa hallintaan satelliitteja ja tuhoaa ohjuksia ja kiristää maailmaa, mutta hänet laitetaan kuriin, muttei saada kiinni. Lopussa Bond eliminoi Wintin ja Kiddin. Tiivistelmästä jo selviää, että kirjan henki on varsin erilainen, kuin myös filmi-Tiffanyn tausta. Tiffany Case-Jones (Jill St John) on normaali tyttö, jonka äiti on synnyttänyt Tiffanyn liikkeessä.
******
Olen blogannut myös Bond-kirjasta Tohtori Ei.
ja 
Casino Royale on blogattu täällä.
Elä ja anna toisten kuolla täällä.

Ian Fleming: Elä ja anna toisten kuolla

Ian Fleming: Elä ja anna toisten kuolla, Gummerus 2012, sivumäärä 336. Alkuteos Live and let die, 1954, suomentanut  Arto Tuovinen.

Tämä on järjestyksessään toinen James Bond kirja. Edellisessä Casino Royalessa Bond tapasi Felix Leiterin, joka on tässäkin, SMERSH:n merkin oli otettu ihonsiirrolla pois. James Bond on siis agentti 007 töissä brittien salaisessa palvelussa. Toiminta on 1950-luvulla vielä suhteellisen pienimuotoista. Tässäkin teoksessa kyse on merirosvon Veri-Morganin aarteen kultarahojen ilmestymisestä USA:n markkinoille. Kultarahojen jäljet johtavat New Yorkiin ja Harlemiin, missä kultarahoja välittävät mustat. Rikollista toimintaa johtaa mr BIG eli oikealta nimeltään Buonaparte Ignace Gallia, BIG on 45-vuotias puoliksi ranskalainen ja musta Haitista. Bigin pää on kaksi kertaa normaalia suurempi, hän on  195 cm pitkä ja painaa 128 kg, hänellä on paljon kirjoja sekä paroni Samedin "kuva". Big  käyttää kirjassa paljon voodoomaisia pelottelukeinoja. Big on myös Moskovan mies, eli Smershin agentti, mutta tämä juonilanka ei ole merkittävä.
James Bondin tehtävä on jäljittää mistä kultarahat tulevat, ja hänet naamioidaan amerikkalaiseksi, Bondin englantilaisena on vältettävä pidempiä kuin kaksitavuisia sanoja, sanoilla kyllä, vain, roskaa ja aivan selvää, niillä pitäisi selvitä.

Bondin taival New Yorkissa on epävireinen, hänen tulonsa huomataan, ja hotellihuoneen kellossa on varoituspommi. Bond saa työparikseen taas CIA-mies Felix Leiterin, mutta tutkimukset ovat epäonnisia. Harlemissa mr Bigin urkkijat jakavat havaintonsa puhelinkeskukseen. Sekä Leiter että Bond otetaan kiinni. Mr Big tietää että Bond on 007, salainen agentti, Big on suuruuden hullu, mutta ikävystynyt, varoittaa Bondia ja taivuttaa yhden sormen ylöspäin. Hän on poiminut Haitista valkoisen ennustajanaisen eli Solitairen, jota ajoittain ruoskii. Solitairen tehtävänä on kertoa Bigille, puhuuko kuulusteltava totta. Solitaire viestii Bondille yhteistyötä. Ensimmäinen erä päättyy James Bondin pakoon, jonka kuluessa Bond ampuu kolme mustaa. Kaikki painetaan poliisin toimesta villaisella ja pian Bond suuntaa St  Petersburg -nimiseen eläkeläiskaupunkiin, jossa uneliaan kulissin takana on Mr Bigin salaisia toimia. Junamatkalle Bond saa mukaansa Solitairen, joka on paennut pääkonnan kodista, ikäväksi vain heidät huomataan junassa. Solitaire napataan Floridasta, jossa Bond ja Leiter tutkivat Mr Bigin yritystä, joka myy trooppisia kaloja ja syöttejä. Felix Leiter jää ansaan ja Robber-niminen konna uittaa Leiteriä haialtaassa, jolloin Leiterin toinen käsi ja jalka syödään. Bond kuittaa velat ja nakkaa myöhemmin Robberin samaiseen altaaseen. Akvaarioista James Bond löytää 1600-luvulta peräisin olevia kultakolikoita.

James Bond suuntaa Jamaikalle, missä on oletettavasti kultakolikoiden alkulähde. Mr Bigin alus Secator käy hänen omistamassaan Yllätyksen saarella, josta saaresta kuuluu toisinaan rummutusta. Karibian salaisen palvelun päällikkö John Strangways ottaa Bondin vastaan. Hän on tutkinut saaren kummaa toimintaa. Bigin alus Secator vierailee säännöllisesti saarella. Strangwaysin lähettämät sukeltajat ovat kadonneet. Bond aikoo tehdä kommandoiskun saarelle ja häntä valmentaa mies Cayman saarilta eli Quarrell. Starngways ja Quarrell ovat ja kuolevat seikkailussa Tohtori Ei. Valmennusjaksolla Bond ui ja sukeltaa, hän vähentää tupakointinsa entisestä kolmesta rasiallisesta kymmeneen savukkeeseen päivässä.

Bond, Strangways ja Quarrell vartioivat Yllätysten saarta Shark Bayn huvilastaan. Kun Secator -alus lipuu saarelle, Bond lähtee perään. Laivaan lastataan trooppisia kaloja, Bond joutuu taistelemaan ensin mustekalan, ja sitten barrakudien kanssa. Mr Big syöttää kaloille teurasjätettä, jolla houkuttelee meripedot paikalle.  Bond jää kiinni, hänet ja Solitaire aiotaan tappaa raahaamalla laivan perässä, kuten tapahtuu Erittäin salainen filmissä Bondille ja neiti Havelockille. Bond yrittää ajoittaa naararetkeä, sillä hän on asettanut laivareitille ajastetun miinan. Miina tuhoaakin laivan. Hait ja barrakudat popsivat eloonjääneet, myös ison herra Bigin, josta jää muutama kupla jäljelle.

Loppuluvussa  Solitaire ja Bond parantelevat ruhjeitaan ja kuhertelevat. Solitairella on selvänäkemisen lahja, joka ilmenee vain halusta lähteä Jamesin matkaan, sillä hän näkee miehessä pelastuksensa.

*****
Kirja on bondimaisen puna-valkea ja myös mustavalkoinen. Bond puhuu kovien otteiden puolesta toteamalla, että "siinä näkee miten kannattaa levittää demokratiaa kaikkialle, käyttää habeas corpusta ja lakia ihmisoikeuksista". James ei tosin itse tunne Habeas corpusta (liittyy pidätykseen ja vangitsemiseen), eikä ihmisoikeuksia. Kultakolikot ovat ihmishenkiä tärkeämpiä. James syö varsin amerikkalaisia ruokia ranskanperunaa ja pihvejä. Yleensä Bond-kirjoissa syödään kalaa ja äyriäisiä, tässä hait ja barrakudat syövät ihmisiä.

Elä ja anna toisten kuolla -filmi on varsin erilainen, koska Bondia näyttelee ensimmäisen kerran Roger Moore. Filmi alkaa kolmen englantilaisen diplomaatin ja kahden "agentin" murhilla. Bondilla on naisseuraa asunnollaan, jonne piipahtavat M ja Moneypenny antamaan ohjeet ja matkaliput. Bond suuntaa New Yorkiin, jossa YK:n istunnossa on tapettu heidän edustajansa. Pääkonna on Kananga joka on myös Mr Big. Solitaire (Jane Seymour) ennustelee tarot-korteista. Kanangan pihtikätisenä henkivartijana häärii Tee-Hee. Filmiin on kytketty  voodoota ja kansainvälisestä politiikasta ei ole kysymys, koska motiivina on rikollinen toiminta eikä kultakolikot kuten kirjassa. Kanangalla on omassa saarivaltiossaan laajat unikkoviljelmät. Solitairen rooli on saman kaltainen kuin kirjassa., joskin Bond käpälöi korttipakkaa melko alkuvaiheessa ja viettelee naisen. Filmissä esiintyy punaniskasheriffi J.W Pepper, joka on poliisina Louisianassa, mihin veneillä tapahtuva hieno ja pitkä takaa ajo jatkuu. Filmissä San Moniquessa venekuskina on Quarrell junior, senior kuoli filmissä Dr No. Tunnusmelodian laulaa Paul McCartney.

Leiterin, joka esintyy filmissäkin, uitto haialtaassa tapahtuu valkokankaalla vasta filmissä Lupa tappaa. Kidutus tapahtuu rikollispomo Sanchezin käskystä hääpäivänä, jolloin Leiterin Della- vaimonsa tapettiin. Leiterin toinen käsi ja jalka syötiin. Bond (Timothy Dalton) lähtee nimen mukaisesti kostoretkelle ja ensimmäisenä hai-altaaseen tippuu petollinen poliisi Ed Killifer, toisen konnan Bond laittoi toukkalaatikkoon, joita laatikoita käytettiin laittomien aineiden kätköpaikkana. Tässä filmissä on krokotiilejä ja muutama hai ja paljon ruumiita.

*****
Ian Fleming (1908 -1964) oli brittiläinen kirjailija, joka kirjoitti ainakin 13 bond-romaania, ja useita novelleja. Kaikki pitkät kirjat on filmattu ensimmäisenä Tohtori No, joka on vasta kuudes kirja. Kirjojen ja filmien julkaisujärjestys aiheuttaa jonkin verran pulmia sarjojen vertailuun.

Casino Royale, 1953, Casino Royale filmattu varsin myöhään itse asiassa kahdesti, mutta virallisena Bond-elokuvana vuonna 2006 ja järjestysnumerolla 21. Tästä on juttua edellisessä postauksessa
Live and Let Die 1954, Elä ja anna toisten kuolla  on filmattu vuonna 1973 järjestysnumero 8
Moonraker 1955, Kuuraketti on kuvattu 1979, mutta vain nimi on ennallaan
Diamonds Are Forever 1956, Timantit ovat ikuisia on kuvattu seitsemäntenä vuonna 1971, tästä juttua seuraavassa postauksessa.
From Russia, with Love 1957, Salainen agentti 007 Istanbulissa on toinen Bond-filmi vuodelta 1963
Dr. No 1958, Tohtori Ei on ensimmäinen Bond-filmi vuodelta 1962
Goldfinger 1959, Kultasormi on kolmas Bond-filmi vuodelta 1964
Thunderball 1961, Pallosalama on neljäs Bond-filmi vuodelta 1965
The Spy Who Loved Me 1962, 007 rakastettuni on filmattu vuonna 1977
On Her Majesty's Secret Service 1963, Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa on filmattu vuonna 1969
You Only Live Twice 1964, Elät vain kahdesti on filmattu 1967, vain tapahtumapaikka Japani on sama
The Man With The Golden Gun 1965, 007 ja Kultainen ase on filmattu vuonna 1974, filminä minusta heppoinen.

Hellevi Salminen: Samuel ja Kekkosen puku

Hellevi Salminen: Samuel ja Kekkosen puku. Otava 2011, sivumäärä 127.

Kirjan päähenkilö on Samuel, jolla on lätkää pelaava isoveli Okko, dekkarikirjailija isä Reko, matkatöissä oleva äiti ja Mummu, jolla on koira Sulo Aino Armas ja joka hoitaa Samuelia.

Samuelilla on usein maha kipeä hän pitää koulusta mummu-päiviä. Samuel on kiinnostunut erilaisista asioista, hänellä on kammattava irtopää, hän meikkaa äidin meikeillä ja on kiinnostunut näyttelemisestä. Hänellä on kaverina vain Josefina.  Koulussa häntä kiusataan. Hän pystyy kertomaan asiasta isälle ja mummulle, että Viljami kiusaa. Kiusaamisen esittely on tehty varsin uskottavasti. Isä soittaa kouluun, mutta tilanne ei suinkaan parane vaan huononee. Viljami tulee uhkailemaan Samuelia, valittaa että Samuelin isä on soittanut rehtorille kiusaamisesta. Tilanne pahenee.

Kiusaaminen siis jatkuu, mutta Samuel selviää. Isä kertoo omasta lapsuudestaan. Hän on ollut lihava lapsi, jota on kiusattu. Hänen vaatteitaan on haukuttu Kekkosen puvuksi. Myös Mummua on haukuttu basilliksi. Samuel onnistuu kääntämään asetelman, hän uskaltaa kohdata Viljamin. Pelastuksena on Anne-tädin Harrikka, jonka kyydissä Viljami on, ja joka on kuvassa. Viljami ei siis aja Harrikalla. Kannen kenkä on hauskasti piirretty, se näyttää sydämeltä.

Hellevi Salmisen Samuel ja Kekkosen puku on erilainen lasten (tai alakouluikäisten lasten) kirja, siinä roolit on käännetty ylösalaisin. Samuel on herkkä poika, joka kampaa irtopäätä, ja tuoksuttelee äidin hajuvettä ja näyttelee. Isä kirjoittaa dekkareita, äiti on matkatöissä ja matkustaa töiden vuoksi ulkomailla. Isän sisko Anne on pärinäpimu ja -pomo, eli nousee tehtaan johtajaksi ja ajaa Harrikalla.

Kirjan pituus voi olla haaste alakoululaiselle, lisäksi alussa Okon mahataudin kuvaus on varsin etova, mutta lapsiperheen aitoa arkea, joka tapauksessa asenteeltaan hieno kirja.

***
Hellevi Salminen (s. 1941) on pitkän linjan kirjailija, jonka teoksesta Sanovat Allisoniksi pidin kovastikin, se on kirjoitettu vuonna 1972, esikoisteos ilmestyi jo vuonna 1962. Kirjan ostin Suomalaisen kirjakaupan alesta, maksoi euron verran.

Ian Fleming: Casino Royale

Ian Fleming: Casino  Royale, Gummerus Loisto 2008,  Alkuteos on vuodelta 1953 suomentaja Risto Raitio. Sivumäärä on 255 sisältäen Kyösti Salovaaran mainion esipuheen.

Kirja on tavallaan kolmessa osassa: kirjan alkuosa on vakoilupelin esittelyä ja tulevaan baccarat-mittelöön valmistautumista, toimintajaksossa on pitkä baccarat-pelin kuvaus, kaappaukset, ja kidutus, loppuosassa kirjaa Bond toipuu ja asettelee vakoilupelin dominopalikoita paikoilleen.

James Bond salainen agentti ja tuore kaksoisnollamies 007 on Ranskassa Royale -les- Eauxissa, hänen tehtävänään on pelata "punaista" Le Chiffreä vastaan.

Le Chiffre on 45-vuotias SMERSHIN agentti, pituus on 170 cm ja paino on 114 kg. M:n raportisssa lukee lisäksi, että Le Chiffre olisi seksuaalisesti kyltymätön, hänellä olisi tekohampaat ja hän ottaisi bentsedriinisuihkeita, suihkeita hän ottaakin, muuten kaveri vaikuttaa varsin veltolta. Le Chiffre on keinotellut ja ostanut "työnantajansa" rahoin Ranskasta bordelleja. Ranskaan säädettiin laki joka kielsi parituksen, joten Le Chiffren täytyy paikata kassavaje, ettei paljastuisi. Bondin tarkoituksena on pelata Le Chiffreä vastaan, paljastaa hänet ja saada naurun alaiseksi.

Koska tämä kirja on ensimmäinen James Bond -kirja, kuvataan agentin rutiineja paljonkin. Bond talkitsee (laittaa talkkia) hotellihuoneen metallipinnoille, jotta havaitsisi luvattomat tunkeilijat. Bond pelaa rulettia ajankulukseen sekä työtehtävänään baccaratia, jonka säännöt selvitetään: kahdella tai kolmella kortilla yritetään saada silmälukujen summaksi 9. Kuvakortit ovat nollia, summassa vain luvun viimeinen numero merkitsee, esimerkiksi 14 = 4. Le Chiffre on ostanut baccarat-pöydän, pöydän muina pelureina ovat rikas italialainen, näyttelijätär, intialainen maharadja ja rikas aviopari DuPont, mutta  lopussa pelaavat vain Bond ja Le Chiffre. Koska ollaan Ranskassa, frangeilla pelataan. Le Chiffre haluaa itselleen 40 miljoonaa, kirjasta selviää, että 500 000 frangia vastasi tuolloin  500 puntaa, eli sodan jälkeinen inflaatio on tehnyt tehtävänsä.

Bond tapaa ensimmäisen kerran myös 35-vuotiaan Felix Leiterin, jonka arvaa CIA-mieheksi. Leiterille hän esittelee lempijuomaansa Dry Martin -paukun, joka on myöhemmin Vodka martiini ravistettuna ei sekoitettuna. Juoman sisällys on: "kolme osaa Gordon'sia, yksi  vodkaa ja puoli mitallista Kina Lillet'ta. Ravistakaa hyvin, kunnes se on jääkylmää, ja lisätkää sitten ohut suikale sitruunakuorta. Tuliko selväksi". Bondilla on hyvä makuaisti, sillä hän havaitsee vodkan olevan perunapohjaista eikä viljapohjaista. Lämpötila laskee ravistamalla, juoma ilmeisesti siivilöidään jäistä pois?. Bondin ruokavalio on yksipuolista, hän syö ensin Vesperin kanssa kaviaaria munaraasteeella, mansikoita sekä samppanjaa, ja kirjan loppuosassa hummeria, samppanjaa ja mansikoita.

Itse baccarat-peli kuvataan neljässä luvussa ja se on erittäin jännittävä ja hyvin kuvattu. Peli aaltoilee ja Bond häviää kaiken, mutta Leiter avittaa Marshall-avulla Bondin takaisin peliin ja voittoon. Le Chiffre on puilla paljailla. Pelin jälkeen ensin Vesper napataan, sitten Bond. Bondia kidutetaan, kaikki päättyy aikanaan, ja Bond ei joudu käymään mainitsemaansa kivun paraabelia läpi. Hän toipuu loppuosan vammoistaan, pohtii agentin ammattia ja testaa kuritettua mieskuntoaan, mutta pelit toimivat.

Ammuskelua kirjassa on hyvin vähän, tuskin ollenkaan. Royale -les- Eauxissa räjähtää viidennen luvun lopussa. Puunrunko pelastaa Bondin hengen. James Bond ei ammu ollenkaan kirjassa. Hän ottaa aseen pois vastustajalta kerran ja häneltä otetaan ase pois kerran. Le Chiffre ja hänen apulaisensa kuitenkin kuolevat väkivaltaisesti ja eräitä muita päähenkilöitä kuolee, Bondilla ei ole osuutta asiaan.

James Bond on närkästynyt naisen, Vesper Lyndin tulosta. James Bondilla (Ian Flemingillä?) on vanhoilliset asenteet. Bond (Fleming) on uransa alkutaipaleella, eletään toisen maailmansodan jälkeisessä kylmässä sodassa, kirjassa vihjataan bulgarialaisten tekevän töitä vastustajan hyväksi. Bondin mielestä naiset on tarkoitettu vapaa-ajan viihdykkeeksi. Bondin mielestä naisten pitäisi puuhailla keittiössä patojen ja kattiloiden kanssa ja arvostelee typeryksiään räpättäviä naikkosia. Hän mollaa Vesperiä kaappauksesta. Koska Bond on mies ja yhtä tyhmä, hänet saadaan satimeen myös ja hän rakastuu myös Vesperiin. Tässä "mielenhäiriössä" Bond aprikoi, että onko oikein taistella kommunismia vastaan, koska viisikymmentä vuotta sitten heidän konservatisminsa olisi leimattu kommunismiksi! Kirjan loppuosassa Bond pääsee rakastumisen haihatuksista ja poliittisista pohdinnoistaan. Varsinkin lopussa käsitellään Bondin elpymistä ja fyysistä suhdetta Vesperiin. Vesperillä oli hame kaappaushetkellä, josta voi päätellä hänellä olevan hame miltei koko ajan paitsi tietenkin, kun hän vehtaa Bondin kanssa. Kaikesta herkästä huolimatta Bond on närkästynyt naisapulaisestaan,  ja lopussa Bond toteaakin, että "ämmän saatana otti ja kuoli".
*****

Casino  Royale -filmi pääosissa Daniel Graig, DVD:n takakannen mukaan historian paras Bond, tämä on makuasia, minusta paras Bond on Sean Connery, sitten Roger Moore ja sitten Pierce Brosnam ja Timothy Dalton. Graig on minusta parempi kuin George Lazenby. Vertailu on subjektiivista ja perustuu kirjojen henkeen. Daniel Graig on minusta uskottava 2000-luvun Bond. Katsoin vasta nyt DVD:ltä Casino Royalen ja Quamtum of Solacen, olen nähnyt kaapelikanavilta Graigin Skyfallin ja neloselta muutamaan kertaan vanhat bondit.

Casino  Royale -filmissä  tarina on muutettu nykyaikaan. LeChiffre (Mads Mikkelsen) on aluksi Ugandassa ja James Bond (Daniel Graig) Madagasgarilla. Pyssyt paukkuvat ja Bond ajaa takaisin terroristia, jonka tappaa, ja ohessa suuren joukon aseistettuja miehiä. Bond saa saalikseen kännykän, ja siitä yhteyksiä. Hän suuntaa Bermudalle, jossa pelaa Le Chiffren avustajalta Alex Dimitriosilta rahat, auton ja naisen. Matka jatkuu Miamiin, jossa Bond estää lentokoneen räjäytyksen ja Le Chiffren shorttauksen lentoyhtiön osakkeilla.  Le Chiffren koituu 101 miljoonan dollarin tappiot. Le Chiffre on terroristien pankkiiri, joten kassavaje pitää kattaa, muuten eliniän odote alenee dramaattisesti. Le Chiffre aikoo hankkia rahat pokerilla takaisin.

M järjestää Bondin Montenegroon 100 miljoonan pokeriturnaukseen, jossa vaiheikkaiden jälkeen Bondilla on rahat hallussaan. Kuten kirjassa tulee mutkia matkaan. Bond joutuu tappamaan kaksi Le Chiffren ahdistelijaa, ja häviää rahat kerran, myös hänet myrkytetään kerran, ja sydän pysähtyy kerran. Lopullisella kierroksella Bondilla on patavärisuora, Le Chiffren täyskättä vastaan. Le Chiffre nappaa Bondin kuten kirjassakin ja kiduttaa. Terroristien luottamus Le Chiffreen  on mennyt ja sitten menee henki. Tämän jälkeen Bond ja Vesper "lähentyvät". Bond lähettää sähköpostilla eroanomuksensa, mutta Vesperin kuoltua M pyytää takaisin, ja kertoo, että Vesper on ollut rotta. Bond nimittää filmissä naista nartuksi. Filmi päättyy esittelyyn my name's Bond, James Bond.

Bondin pomo M on nainen (Judi Dench) Madagaskarin möhläyksen jälkeen Bond murtautuu M:n kotiin. Tunnelma on siis varsin erilainen kuin kirja. M toteaa kaipaavansa kylmä sotaa, jolloin rintamat olivat selvät, nyt M16 jahtaa terroristeja. Bond haalii ihmisten kännyköitä, joista saa kontakteja, eli edessä on vielä ajat, jolloin keskitetysti murtaudutaan kenen kännykkään halutaan. Casinolla Bond esittelee paukkunsa, kuten kirjassakin. Juomaan laitettu myrkky on lopettaa Bondin pelit lopullisesti, onneksi hän saa etäohjeita sydämensä käynnistämiseksi.

Vesper Lynd (Eva Green) on filmissä myös rotta, eli petollinen kaksoisagentti.  Hänellä on alkuun junassa housupuku. Bond on syönyt junassa lammasta eikä kalaa. Vesper pukeutuu leninkiin pokeripelikohtauksessa. Toisin kuin kirjassa M kertoo kaksoisagenttiasian Bondille, kirjassahan Vesper nukutti itsensä ikuiseen uneen ja jätti jäähyväiskirjeen, jossa paljasti kaksoisagenttiutensa. Rene Mathis esiintyy filmissäkin. Le Chiffre on filmissä varsin hoikka ja urheilullinen, mutta ottaa suihketta, johon Bond laittaa mikrofonin. Toisin kuin kirjassa Le Chiffren pomona on vielä pahempi konna, jonka Bond ottaa kiinni. Bond paukuttaa pyssyä muutenkin varsin reippaasti, heti alussa ampuu petollisen kaksoisnollan, ja takaumassa hukuttaa "rikollisen" pesualtaaseen. Pyssy (myös naulapyssy) paukuttaa ihmisiä pois filmin juonesta, minusta "liian tappavaan tahtiin". Loppukahinassakin, missä Bondin rahat on varastettu kuolee laumoittain ihmisiä ja yksi kokonainen talo romahtaa luultavasti Canal Grandeen.

Luultavasti filmi on saanut hyvät arvostelut ja katsojaluvut, sillä Graigin ja Bondin urat ovat jatkuneet valkokankaalla, filmin 007 Quantum of Solacen tapahtumat alkavat suoraan tästä, Bond tuo M:lle pääkonnan auton takakontissa. Koska myös M:n henkivartija on petturi, takakontissa ollut White pakenee, ja Bond juoksee ja ajaa autolla perässä, Bond suuntaa Lontoon kautta Haitiin ja sieltä eteenpäin. Casino Royale -filmin kannalta olennaista on, että lopussa Bond tapettuaan ihmisiä monella mantereella kohtaa Vesperin "terroristipoikaystävän", tätä teemaa kirjassa ei luonnollisesti ole!
*****
Casino Royale on blogattu täällä.
Elä ja anna toisten kuolla täällä.
Tohtori Ei täällä.

Isaac Asimov: Alaston aurinko

Isaac Asimov: Alaston aurinko, Uusi Kirjakerho, Helsinki, 1975, alkuteos The Naked Sun, 1957, suomentanut Matti Kannosto. Sivumäärä on 276,  lukuja on 18.

Elijah Baley newyorkilainen poliisi tasolla C5 saa alivaltiosihteeri Albert Minnimiltä tehtävän. Palkinnoksi Baley pääsee tasolle C7, tason nosto tuo enemmän elämän edellytyksiä Baleyn perheelle Jessie-vaimolle ja Bentley-pojalle elää ahtaassa maailmassa. Avaruuslaiset haluavat apua murhatutkimukseen Solarian planeetalla. Elijah Baley ratkaisi murhan myös Asimovin teoksessa Teräsluolat, joka tapahtui maassa. Tämä on jatko-osa teokselle, mutta minusta monilta osin parempi, sillä se sisältää yhteiskunnallista pohdiskelua enemmän.

Kosmopoliittinen tilanne on seuraava. Avaruuslaisten hallitsemat 50 planeettaa pitävät avaruutta hallussaan. Avaruuslaiset ovat maasta lähteneiden ihmisten jälkeläisiä, jotka ovat valloittaneet avaruuden, mutta saatuaan yhteiskunnat jaloilleen, pakottaneet teknisellä ylivallallaan muun ihmiskunnan jäämään maahan, joka on ylikansoitettu ja elää teräsluolissa maanpinnan alla. Maan ihminen kokee suurta ahdistusta ja menettää tajuntansa ulkoilmassa alastoman auringon alla.

Avaruuslaisten yhteiskunnat perustuvat robottitalouteen. Aurorassa, joka on vanhin avaruuslaisten planeetta ja johtava mahti, ihmisten suhde robotteihin on 1:50, Solariassa, joka nuoresta iästään huolimatta haluaa valtaa, suhdeluku on 1:100000. Solariassa on ihmisiä 20 000 ja robotteja 200 miljoonaa. Robotit ovat avaruuslaisten palvelijoita ja orjia, niitä on eri tasoisia. Niihin on ohjelmoitu robotiikan pääsäännöt, joista ensimmäinen on tärkein: Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan. Muut pääsäännöt ovat alisteisia tälle, robotin on toteltava ihmistä, mutta se ei saa asettaa ihmistä vaaraan, robotin pitää suojella itseään, mutta sen pitää suojata etupäässä ihmistä.

Solarian yhteiskunta on sen nuoresta iästään huolimatta sairas. Luultavasti  ensin on asutettu Aurora ja sitten 49 planeetan asuttaminen on tapahtunut ensin Aurorasta sitten muista planeetoista. Solaria on kolmensadan vuoden ikäinen planeetta, joka on asutettu Nexuksesta.  Kun Nexuksen asukasluku on miljoonia, Solariassa on ihmisiä vain 20 000. Avaruuslaiset elävät satoja vuosia, koska he ovat estäneet taudit, ja jalostaneet rotua, jokaiselle parille tehdään geenianalyysit ja päätetään koska he lisääntyvät. Solariassa ihmiset eivät halua elää yhdessä eikä tavata toisiaan, mutta lapsen saamiseksi on pakko. Solariassa on monta salaista kehitysohjelmaa, kohdun ulkoisia raskauksia hoidetaan kasvattamoissa ja tekeillä on ihmisen uusi määritelmä. Ihmiset kommunikoivat kuvien avulla, yhteys voidaan katkaista milloin tahansa. Solarian hedelmällinen alue on jaettu maatiloihin, joilla jokaisella on herra.

Aurora on rauhan kannalla, sen johtaviin ajattelijoihin kuuluu Han Fastolfe. Aurora on kehittänyt ihmisen kaltaisen robotin Daneel Olivawin. Fastolfe, joka tässä kirjassa ei esiinny - Asimovin muissa kirjoissa kyllä, lähettää Daneelin tarkoituksella Baleyn kumppaniksi. Solarialaiset eivät ymmärrä, että on kyse R.Daneel Olivawista, robotista. Sekä Fastolfella että Minnimillä on halu saada poliittista tietoa Solariasta. Jos lukee läpi Asimovin tuotannon niin kirjassa Säätiö ja maa tavataan Olivaw kuusta, ja hänellä on tällöin kehittynyt kyky hyperavaruuden yli säädellä tunteita. Tässä kirjassa Daneel on vain älykäs robotti, jonka toimintaa sitoo ensimmäinen pääsääntö. Säätiö ja Maa -kirjassa käydään Solariassa ja solarialaiset ovat kehittäneet kyvyn hallita energiaa ja ohjata robottejaan aivonystyröiden avulla. Lisäksi ei ole enää erikseen naisia ja miehiä, on vain hermafrodiitteja solarialaisia. Väestö on entistä vähäisempää, eivätkä he pidä yhteyttä muihin, eivätkä he pidä muita ihmisiä ihmisinä. Aurora on silloin jo tuhoutunut ja Linnunrata maan ihmisten jälkeläisten asuttama.

Alastomassa Auringossa Solariassa on murhattu sikiötutkija Rikaine Delmarre, ja teosta epäillään hänen vaimoaan Gladia Delmarrea, Asimovin myöhempien kirjojen sankaritarta, joka muuttaa Auroraan ja suunnittelee tunteita hallitsevan robotin R. Giscaardin, joka kuolleessaan siirtää kyvyn Daneelille. Itse asiassa Baley ennakoi robottitalouksien ongelmia ja kiinnittää huomiota pitkän eliniän ongelmiin kehityksen hidastuessa.

Alaston aurinko -kirjan suurin kysymys ei ole se, kuka on murhannut Rikainen vaan miksi Elijah Baley on kutsuttu tutkimaan murhaa. Selviää, että Solariassa on omituista poliittista liikehdintää, ja turvallisuuspäällikkö Gruer myrkytetään. Murhat Solariassa pitäisi olla mahdottomia, sillä ihmiset eivät näe toisiaan, ja robotteja sitoo ensimmäinen pääsääntö, ne eivät voi siis vahingoittaa ihmistä eivätkä ainakaan solarialaista.

Kirja onkin paljolti ihmisyyden ja eri tapojen pohdiskelua. Elijah Baleyn kumppani Daneel Olivaw on ihmisenkaltainen robotti, seikkaa, mitä solarialaiset eivät ymmärrä. Solariassa kuulustelut tapahtuvat aluksi kuvayhteyden avulla. Solarialaiset eivät pidä "näkemisestä" eli siis henkilökohtaisesta kontaktista. Tätä heikkoutta Baley käyttää hyväksi. Toisaalta normaali robotti ei voi tehdä murhaa, ja näkemällä hän saa paremman tuntuman, voiko henkilö tehdä murhan.

Kyseessä on peli: Baley ei voi olla avoimessa tilassa, Daneel on robotti ja sitä sitoo robotiikan säännöt, solarialaiset eivät voi tavata ihmisiä, eivätkä he poliittisen tilanteen vuoksi pääse tutkijoista eroon.

Baley käy keskusteluja Solarian ainoan sosiologin Anselmo Quemotin kanssa, nämä keskustelut ovat minusta valaisevia. Hän kuulustelee turvallisuusviranomaisia, robotiikan asiantuntijaa ja sikiöfarmin pitäjää. Solariassa sikiöitä hoidetaan "kuukauden ikäisestä alkaen"  ... Sikiöt? Niin. Nainen rypisti kulmiaan. Me saamme ne kuukauden kuluttua hedelmöittymisestä". Yhdestoisa luku s.166.
Sikiöt kasvavat farmilla lapsiksi, joiden hoitamisessa normaalit robotit eivät ole hyviä, sillä lapsille sattuu herkästi haavereita. Lapset kasvatetaan pois kiintymyksestä ja yhteisöllisyydestä, kunnon solarialaisiksi.

Tämän kirjan ratkaisua en paljasta, mutta Elijah Baley ratkaisee ongelmat, välttää murhayrityksen ja pääsee ehjänä maahan. Myöhemmistä Robotit -sarja kirjoista, jotka ovat kirjoitettu kolmisenkymmentä vuotta tämän jälkeen tiedämme, että asimovilaisessa maailmassa ihminen pääsi pois teräsluolista alastoman auringon alle ja asutti linnunradan, josta kertoo esimerkiksi Säätiö- kirjasarja.

Alaston aurinko on minusta loistava kirja ja luin sen kolmannen kerran.

En ole enää niin varauksettomasti kaikkien asimovilaisten huomioiden kannalla. Tässäkin Baleyn päätöksiä voi arvioida kriittisesti.

Mutta yhteisöllisyyden puolesta kyllä liputan, siinä on blogimaailmankin voima.


***
Postauksen kunniaksi suunnittelin kirjan kansia, jokainen suunnittelemani kansi on kamala, olen siis itse ne muokannut eivätkä ole teoksen mukainen, teoksen paperikansia minulla ei ole, mutta onneksi itse teos oli luettavana. Tässä pari muuta versiota näyttämään kuinka tärkeää on oikea kunnon kansisuunnittelu, eikä harrastelijamainen puuhastelu. Valokuva, jota olen käyttänyt on otettu normaalilla kännykällä. Vaihtoehto 1 ei ole teoksen mukainen, eikä siinä ilmene alastoman auringon aiheuttamaa pahaa oloa. Kuvan muodossa ei ole käytetty kultaista leikkausta, joten mielikuva on outo. Vaihtoehto 2 ei minusta värimaailmaltaan sovi, sen etuna on paahteen tuntu. Luultavasti yläreunassa pitäisi olla kuvottavampi väri.

Vaihtoehto 3, jossa kannen väri on sama kuin oikean kirjan sekä teksti on skannattu sisäkannesta.

Tässä en lähtenyt leikkimään värien kanssa, viesti luultavasti meni perille, en ole kansitaiteilija, eikä ilmainen paint-ohjelma ole väline jolla saa isoja muokkauksia aikaan. Emme asu onneksi Solariassa, jossa jokainen voi olla taiteilija. Maassa ei näin ole, sillä yleisö täällä päättää, mikä on hitti ja mikä on shitti.

*****

Löysin kesällä 2014 kirjan painoksen jossa kansipaperit tallella

Mutta alkuperäinen kansi on 

tälläinen Kirjayhtymän painoksessa

Hilja Valtonen: Poikamiestyttö

Hilja Valtonen: Poikamiestyttö, Otava 1966 toinen painos, sivumäärä 223.

Hilja Valtosen teos on kahdessa osassa. Ensimmäinen osa käsittelee päähenkilön Piin eli Pia Lotta Löytyn (s.1940) lapsuutta. Toinen osa tarkastelee Piin laulunopettajan uraa ja elämää 24-vuotiaaksi.

Valtosen teksti on selkeää, humoristista, ja osin piikittelevää, mutta nautittavaa. Tämä kirja tuskin on hänen parhaansa, mutta siihen on minusta tarttunut rehellisesti au-lapsen draama sodanjälkeisessä Suomessa, ja koulujen osin ahdistavakin ilmapiiri.

Pii kasvaa Isin luona, Isi on kapteeni Isidor Stenman, puujalkainen leskimies. Pii on tuotu maalaistalon portaille. Isä lienee Löytty, jolla on neljäs vaimo menossa, lisäksi naisia lienee muitakin.
Kansakoulussa ensimmäisenä päivänä Pii kuulee, mistä kotona on vaiettu  "...kokoontui koko koulu ympärilleni ja sellainen lihava, possunnäköinen tyttö osoitti minua ja sanoi -Ei se jalkapuoli kapteeni ole isäsi. Teillä on eri sukunimikin. Kapteeni on Stenman ja sinä Löytty ... Eikä sinulla ole äitiäkään. Se jätti sinut portaille ... Eikä Isi Stenman voi olla kenenkään isä ... kranaatti vei siltä jalan ja munat. Hän on ruuna, nauroi iso pojankorsto ..." ss 26-27 Voi sitä "suvaitsevaisuuden määrää", kapteeni vaihtaa nimensä Löytyksi ja he muuttavat Helsinkiin. Riikka selittää tilanteen, että he siis Riikka ja Pii ovat poikamiestyttöjä ja muodostavat poikamiesperheen..

Pii käy koulunsa ja valmistuu laulunopettajaksi. Isän apuna on mukava evakko Riikka, joka kääntää kaikki asiat positiiviseksi. Kasvu on monilta osin hankalaa, mutta Pii vartuu ja saa ammatin.

Toisessa osassa Riikka on mennyt naimisiin ja Pii aloittaa omillaan laulunopettajana koulussa. Nuoren opettajan on selvittävä opettajanhuoneen karikoista, joista pahin on ikäloppu punapää Mirri ja hänen suosikkinsa auskultantti Totti. Pii vietttää ankeassa opinahjossa kaksi lukuvuotta. Mirri yrittää kaikkensa hankaloittaakseen Piin elämää, mutta Pii kieltäytyy esimerkiksi alentamasta arvosanojaan.

Loppuosa kirjasta kertoo Piin ympärillä pörräävistä miehistä, jotka eivät pääse kuin suutelemaan. Kirjassa Totin väitetään maksaneen opiskelurahoistaan Mirrille luonnossa. Mirrin taustasta paljastuu muutakin, ja Piille löytyy biologinen äiti. Elämä on edessä juuret ovat selvillä, kun Pii on 24-vuotias, vuonna 1964. Pii olisi nyt 74-vuotias, jos olisi syntynyt muuallekin kuin kirjan sivuille.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja nasevia lyhyitä lauseita täynnä:
"Lemmenliekkiin sammui vanha tervaskanto".
"Nuoruus on aina kauneutta". 
"Vain tyhmä ottaa todesta imartelun".

Piin opetustunnit olivat kirjan mukaan viikossa 28 tuntia, mutta sangen hankaliin aikoihin klo 7-8, klo 11-12 ja klo 15-18, lisäksi lauantaina oli koulua

Mukava ajankuva, mutta loppuosa oli minusta väkisin revittyä draamaa.
*****
Hilja Valtonen (1897 - 1988) oli kansakoulun opettaja ja kirjailija. Hänen tunnetuin teos lienee Vaimoke (1933), joka on siirtynyt valkokankaallekin.
Kirjasta on blogannut hdcanis täällä.
Kirjabloggareilla on mukava Mikael Agricolan päivän  tempaus, eli tämä on ns. vanha kirja.

Isaac Asimov: Teräsluolat

Isaac Asimov: Teräsluolat, Kirjayhtymä, Gummerus 1974, sivumäärä 259, alkuteos The Caves of Steel, 1953-1954, suomentanut Matti Kannosto,

Isaac Asimovin legendaarinen Teräsluolat aloittaa Elijah Baleyn ja auroralaisen robotin Daneel Olivawin yhteisen taipaleen.

Eletään tulevaisuudessa, jossa maasta lähteneet pioneerit ovat valloittaneet avaruuden ja perustaneet siirtokuntia. Heidän viidessäkymmenessä maailmassaan asuu silti vähemmän ihmisiä kuin ylikansoitetussa Maassa, joka koostuu 800 kaupungista ja 8 miljardista ihmisestä. Ihmisten tarpeita ei pystytä tyydyttämään, ja kaikkea säännöstellään, myös lisääntymistä. Kaupungit ovat rakennettu umpeen, ja ihmiset eivät siedä ulkoilmaa eivätkä kestä suoraa auringon paistetta. Avaruuslaiset ovat voittaneet taudit, mutta eivät siedä väkijoukkoja ja pelkäävät Maan ihmisten tauteja. Avaruuslaisilla on tekninen ylivalta, heidän tavoitteena on luoda omien maailmojen kaltainen robottitalous Maahan. Maassa on vastalauseita ja protesteja avaruuslaisia ja robotteja vastaan. Avaruuslaiset suunnittelevat ihmisen kaltaisia robotteja, joita ujutetaan maahan. Heidän johtava sosiologinsa Roj Nemenmuh Sarton murhataan New Yorkin yläpuolella sijaitsevassa avaruuslaisten kaupungissa.

Elijah Baley on newyorkilainen poliisi, etsivä tasolla C5. Hän saa entiseltä luokkatoveriltaan poliisipäällikkö Julius Enderbylta tehtävän ratkaista murha, jotta diplomaattisilta selkkauksilta vältytään. Murhatutkimus etenee kirjan myötä, mutta mielenkiintoista on Asimovin sosiologinen pohdinta. Murhaaja on varsin ilmeinen ja arvasin sen varsin alkuvaiheessa, mutta se ei ole lainkaan kirjan olennaisin sisältö ja rikos on sivuasia.

Avaruuslaiset eivät ole maan ihmisten kanssa tekemisissä. Vierailijat alistetaan desinfiointitoiminnoille ja verikokeisiin, niin Elijahkin, joka menee tapaamaan myöhemmissä Asimovin kirjoissa esiintyvää Han Fastolfea. Varotoimet eivät ole ylimielisyyttä vaan itsepuolustusta. Avaruuslaisten maailmoissa ei ole taudinaiheuttajia, joten avaruuslaisilla ei ole luonnollista vastustuskykyä. Maan ihmisten lyhyempi elämä aikaansaa muutosta, avaruuslaisten yhteiskunnat syntyvyyden säännöstelyineen aikaansaa staattisen yhteiskunnan, jossa ihmisen elämän arvo on maksimoitu. Elinikä voi olla miltei 400 vuotta. Tämä on aikaansaatu osin "rodunjalostuksella", geenianalyysillä sekä vastasyntyneiden "harventamisella". Kuulostaa hyvin raa'alta.

Maassa on 8 miljardia ihmistä, se on jaettu 800 kupukaupunkiin. Elijah asuu omassa pienessä kodissa. Pyhin paikka on Yksityinen eli vessa, jonka käytössä ollaan erityisen tarkkoja. Liha ja kasvikset ovat etuoikeutettujen ruokaa, ravintona käytetään erilaisia hiivoja, joiden valmistusprosessia tarkkailee Elijahin vaimo Jessie (os. Navodny). Pari saa hankkia kaksi lasta, joista tällä hetkellä ainoa eli Bentley on kuusitoistavuotias.

Teknologian kehitystä Asimov ei kaikilta osin ole osannut ennakoida. Hän puhuu useissa teoksistaan kirjafilmeistä.

Maa on epästabiili paikka. Avaruuslaisia vastaan kapinoidaan ja napinoidaan. Monesti puhutaan muurimellakoista. Maassa on kasvava kapinoiva ryhmä eli medievalistit, jotka haluavat murtautua vapaaseen maailmaan ja palata maan päälle pois luolista. Robotteja erityisesti vastustetaan, vaikka positroniaivoinen robotiikan pääsääntöjen avulla toimiva robotti on keksitty Maassa. Varsinkin kirjassa Alaston aurinko avaruuslaisten robottitaloutta on tarkasteltu. Positronirobotteihin on ohjelmoitu robotiikan pääsäännöt, joista ensimmäinen on tärkein: Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan. Muut pääsäännöt ovat alisteisia tälle, robotin on toteltava ihmistä, mutta se ei saa asettaa ihmistä vaaraan, robotin pitää suojella itseään, mutta sen pitää suojata etupäässä ihmistä. Poliisilaitoksella puhutaan nuorukaisesta nimeltään Vince Barret, joka on korvattu robotilla (R.Sammy).

Murhattu mies Sarton loi robotin omaksi kuvakseen. Tähän tartutaan, sillä avaruuslaiset ovat ateisteja, mutta Maan ihmiset lukevat Raamattua, mistä on paljon havaintoja esimerkiksi Jessien oikean nimen Jezebel, (joka tulee Raamatun nimestä Iisebel, joka esiintyy Ensimmäisessä Kuninkaitten kirjassa 21 mutta hänen loppunsa kuvataan toisessa Kuningasten kirjassa), Jezebelin asemaa ja luonnetta pohditaan paljonkin. Jeesuksen suhtautumista aviorikokseen myös kommentoidaan. Sen näen linkittyvän myöhemmin mainittuun avaruuslaisten ateismiin ja koko Säätiö-sarjaan. Myös Han Fastolfen visio on Maan asukkaiden siirtyminen ei avaruuslaisten maailmoihin vaan sadoille miljoonille muille Linnunradan asuttaville (asutettaville) planeetoille. Ainoa ongelma on Maan asukkaiden linnoittautuminen teräsluoliinsa ja heidän avoimen tilan pelkonsa. Fastolfe toteaakin Baleylle, että murhan ratkaisu on vähemmän tärkeä asia. Kirjan ratkaisuna mahdollistetaan ihmiskunnan murtautuminen teräsluolistaan.

Murhan motiivi (tai miksi Sarton tapettiin, kyseessä oli tappo) liittyy tähän "loi omaksi kuvakseen" ja löytyy se murhaajakin. Tässä teoksessa on paljon uskonnollistakin pohdintaa. Kirjan keskiosa on myös varsin jännittävä takaa-ajoineen. Baleyn tutkintamenetelmänä tuntuu olevan poissulkeminen. Ennen loppukahinoita R.Sammysta lähtee "henki" myös tälle "murhalle" saadaan selvitys.

Teräsluolissa on monia Asimoville tyypillisiä teemoja.
Sosiologista pohdiskelua on paljon, ja tässä miltei teologista, viimeinen repliikki kirjassa on "mene, äläkä tästedes enää syntiä tee".
Asimoville tyypillistä on myös juonen kuljetus ja yllätyskäänteet ja jännittävä loppuratkaisu.
Hiiva ihmisen ravintona on myös usein toistuva teema.

Loistava kirja, jonka kirjan suomenkielisestä ensipainoksesta saa myös ensiluokkalaisen hinnan. Tämä kirja oli valitettavasti kirjaston ja varsin resuiseksi luettu.

Väinö Riikkilä: Pertsan ja Kilun kaikki seikkailut

Pertsa ja Kilu -kirjat ovat kuuluneet lapsuuteeni. Tosin luin vain osan, sillä niitä on yhteensä kuusi, joissa päähenkilöinä ovat siis "naapurin pojat" Pertti ja Kalle. Tapahtumapaikka on kesäisin Kotkan Suulisniemi, ja usein veden ääressä ollaan ja veneellä liikutaan. Suulisniemessä on hyvät kalastusapajat, ja lähisaaria kuten Kuolio mainitaan. Katsoin miljöötä google-mapsin kautta ja otin "street-viewiä". Bloggaus, vaikka on kuiva, on kunnianosoitus "kotkalais kamuille" ja Väinö Riikkilälle, jonka teokset ovat kuuluneet nuoruuteeni.

Henkilöt
Pertsa, eli Pertti on monilapsisesta perheestä, isoveli Frantsu on ensimmäisen jutun aikoihin 16-vuotias, isosisko Liisa on jo aikuinen. Aika-ajoin katkerat vanhemmat ovat sahalla töissä. Isä on ollut nuoruudessaan taksvärkkitöissä, ja tottunut, että työtä pitää tehdä. Pertsa hoitaa kotona sikaa, kanoja, ja joutuu usein puusouviin. Pertsa, joka on pojista rohkeampi ja oma-aloitteisempi, valitsee tien ammattiin ja jäänee Kotkaan.
Kilu, eli Kalle on perheen ainoa lapsi, isä on esimiesasemassa, ja Kilu "joutuu" oppikouluun. Hän on hieman arka, mutta osoittaa monesti omaavansa älyä. Äiti on kotona ja haaveilee Kilulle eri ammatteja esimerkiksi kauppapuutarhuria, ensimmäisessä kirjassa todetaan "Kilu oli sen verran veltto, että hänestä ei ollut jatkuvaan työhön". Myöhemmin Kilu on lukiossa, ja Pertsa pohtii, että Kilusta tulee maisteri tai lääkäri, ja "sitten et minua enää tunnekaan". Kilu on ehkä muuttamassa Helsinkiin?
Muita poikia esiintyy varsinkin tässä ensimmäisessä seikkailussa, koska he muodostavat salaseura Kaanit eli Pekkasen Vili ja Topi, Kukkosen Iikka ja Väinö, Jaakopssonin Repa. Kaanit hajotetaan, koska poikien uroteon jälkeen toiminta ei ollut enää salaista. Väinö Riikkilä on kirjoittanut muista pojista omia seikkailukirjoja.
Pirkko, tyttö asuu mummonsa kanssa. Mummo yrittää pedata Pirkolle parempaa tulevaisuutta. Pirkko on kova tekemään töitä kotona kurkkumaalla, puutarhassa, ja työelämässä sekä omassa kioskissa. Pirkon asiallinen tyyli herättää varsinkin Pertsan kiinnostuksen, koska Pertsan käsitykset naisista ovat sangen asenteelliset.
Etsivä Paavola on poliisi ja poikien luottohenkilö sekä yhteiskunnan tuki ja turva. Etsivä Paavola on palelluttanut pienenä jalkansa. Hän ihastuu rikollisen naisystävään  Sirkka-Liisaan  ensimmäisessä osassa, Liisa esiintyy toisessa osassa, ja kolmannessa osassa Pertsa avittaa poliisia kosinnassa, joka onnistuu ja pari poistuu sarjasta.
Eino Suokko,  myöhemmin nimellä Antti Pehko, on arpinaamainen rikollinen, jonka pojat saavat kahdesti kiinni, ja joka aiheuttaa pojille vaaranhetkiä. Pehko on kaikesta rutisija, ja alistaa naisiaan. Riikkilä kuvaa hänet viidennessä tarinassa sohvalla makaajaksi, ja marisijaksi.
Manki on oman kielensä keksinyt konna, joka on pikku rikollinen ja välittää laivoista tupakkaa, kahvia Ämmän mökkiin. Ammä on harmiton pikku rikollinen.

Väinö Riikkilä: Viimeiset kaanit,  122 sivua. Tämä on Pertsa ja Kilu tarinoista ensimmäinen, se on ilmestynyt vuonna 1951, tämä teos sisältää kaksi kertomusta, tämä teoskappale on vuodelta 1976 Suuren Suomalaisen kirjakerhon ja sen nuorten kirjakerhon kirjana.

Viimeiset kaanit -kirja on julkaistu vasta sodan jälkeen vuonna 1951, mutta eräistä lauseesta voisi päätellä, että olisi tapahtunut 1930-luvulla, koska kirjassa puhutaan pankkiryöstäjän paenneen moottoripyörällä Viipurin suuntaan. Teoksessa tapahtuu paljon. Alussa todetaan olennaisin teema, Kilu toteaa Pertsalle, että sä oot eri reilu kamu. Itse tarinassa yllättää myrsky poikien vetäessä pitkääsiimaa ja loistojahti on merihädässä ja uppoaa. Pojat pelastavat naisen ja miehen, mies antaa kukkaron, jossa rahoja 800 mk sekä  Viron rahaa, joka viittaa että eletään aikaa ennen toista maailmansotaa! Eteenpäin -lehdessä on ilmoitus, että kauppaneuvos Hapulan jahti on varastettu, ja Haminassa on naamioitunut mies tehnyt röyhkeän pankkiryöstön. Myöhemmin pojat hyyskässä näkevät sanomalehdessä, että eräs Sirkka-Liisa on kadonnut kotoaan. Jutun konna on Eino Suokko, joka jatkaa rötöksiään, koska saalis on jahdissa ja jahti on pohjassa. Pojat tekevät porukalla lentokonetta rannalla, missä konna etsii jahtia. Eino Suokko asuu matkustajakoti Puumalassa ja välttää valoisaa, sillä hänellä on iso arpi kasvoissaan. Kirjan loppuosan tapahtumat ovat jännittäviä. Suokko ryöstää koruliikkeen, lyö Sirkka-Liisaa puukolla. Toisaalla poikien koelento päätyy veteen ja lentokone uppoaa jahdin päälle. Lopulta konna jää kiinni, ja kauppaneuvos Hapula lupaa kustantaa Pertsan ja Kilun koulutuksen ja lahjoittaa pojille kunnon liidokin. Viimeiset kaanit nimi tulee poikien salaseurasta, josta olen ylempänä maininnut. Eino Suokko valittaa poikien olevan huonosti kasvatettuja, ja hänen takamuksistaan löytyykin lyijynokare, joka on peräisin Iikan ilmakivääristä. Pojat vartioivat vuorollaan lentokonetta rannassa, ja Suokko pakenee korusaaliinsa kanssa samaan paikkaan, josta jää kiinni lainkouriin.
*****

Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu, 1951 WSOY, tämä teos on vuodelta 1955 toinen painos, 147 sivua, Nuorten toivekirjasto NTK n:o 9.
Pertsa ja Kilu -kirja alkaa syylien karkotuksella hautausmaan liepeillä. Kivi osuu johonkin, pojat luulevat että haamuun, mutta eräs mummo on ollut kukkavarkaissa. Kaanit hajoaa, koska se ei ole enää salaseura. Lennokki vaihdetaan veneeseen. Pertsa ja Kilu alkavat myydä keitettyä kahvia, kaljaa! limonadia ja pullaa satamassa laivoille, joita puretaan. Toisaalla Manki ja Röönlunti käyvät Ämmän mökillä, johon tuodaan nyloneita, savukkeita ja kahvia ilman tullia ja veroa laivoista. Myyntipuuhissaan Pertsa ja Kilu he törmäävät pikkurikollisiin. Mankin tavaramerkkinä on erikoinen puhe pisnessien, hoksoneeraamisten ja ähväärien muodossa, toisella konnalla on nahkahousut! Muuten Manki on mätä. Manki myöhemmässä vaiheessa takavarikoi poikien veneen ja vie säkkikaupalla laitonta tuontitavaraa Ämmän luo. Hän pudottaa SOS-merkkejä tekevän Pertsan kyydistä. Kirjassa tapahtuu paljon muutakin. Pertsa suunnittelee patenttikuonokoppaa ja peltisakset tylsyvät, isä käskee latoa kaikki puut liiteriin. Elämä on mätää, Pertsan mielestä, mutta entiset kaanit auttavat ja puut saadaan liiteriin. Pertsan isä on sangen ankara, ja rankaisee Pertsaa aina työnteolla. Pertsahan ruokkii perheen sian, ja kanat, ja tekee polttopuut ja keittää vanhemmille kahvia. Kilun äiti on kotona, ja Kilun ei tarvitse tehdä kotitöitä. Pertsa myös tajuaa, että Ämmä on ollut kukkavarkaissa hautausmaalla. Kukat myydään yhdessä mansikoiden kera "paremmalle väelle". Jonkin verran kirjassa puhutaan porvareista. Pertsan äidille sattuu onnettomuus, jonka seurauksena kyynärpää loukkaantuu. Pertsan äiti näkee usein valoa edessä. Hän muistuttaa Pertsan isää muutoksessa, joka on tapahtunut, kahdeksan tunnin työpäivä ja sairaskassa. Teoksessa on muutama ristiriitaisuus. Kauppaneuvos Hapula lupasi pojille rahoittaa poikien koulutuksen, ja pojat saivat tuntuvat palkkiot, nyt rahoista eikä lupauksista tunnu olevan enää tietoakaan. Liidokki tosin vaihdetaan veneeseen. Liisan nilkka muljahtaa, samassa yhteydessä puhutaan, että Liisa on lyhyt ja pieni. Viimeisissä kaaneissa oleva etsintäkuulutus kertoo Liisan olevan 168 cm ja 65 kg, joten 1950-luvulla Liisa olisi naisten keskimittaa pidempi.

Väinö Riikkilä: Saarelta nousi savua 1952  Nuorten toivekirjasto NTK n:o 14, kolmas painos wsoy 1967, 144 sivua.
Tämä kirja on Pertsan ja Kilun seikkailuista eniten puhdas poikakirja ja sisältää eniten tapahtumia, kommelluksia ja huumoria. Kirjan ensimmäisessä Pertsa ja Kilu perustavat tinayhtiön yhdessä entisten kaanien kanssa. Tinaa aiotaan sulattaa tinapurkeista Kuolion saaressa. Kirjan aikana pojat pelastavat Kuoliolla ollessaan merihädästä ylikersantti Untamon ja kaksi tyttöä. Untamo auttaa myöhemmin poikia nostamaan sodanaikaisen torpedon, joka räjähtää. Pojat keräävät kalat ja myyvät ne. Pertsalla ja Kilulla on muitakin raharautoja tulessa. Pertsan patenttikuonokoppatouhu tosin ei etene, mutta pojat keittävät tienestit mielessä piikkikaloista öljyä haisevin jälkiseuraamuksin. Perinteiden mukaan poikien vanhemmat laittavat pojat töihin. Pertsa pannaan mustikoita poimimaan. Kaveri kerää lopulta 30 litraa, Kilu puolestaan pistetään keräämään käpyjä. Sika ja kanat ovat edelleen Pertsan vastuulla.
Tinan sulatus tuottaa palohaavojen lisäksi savua saarelta , joka herättää huomiota, varsinkin kun satunnaiset kalastajat käyvät saaressa savustamassa kalojaan. Poikien merihädästä pelastamat kaksi tyttöä näkevät poikien uunin, josta lähtee putki, ja polttopuupinot, muuta ei tarvita ja huhut lähtevät leviämään. Kun etsivä Paavola tulee paikalle ja kuulee että siellä tippuu nyt kirkasta, on väärinymmärrys mahdollista. Tosin Paavola toteaa heti, että tinakin on kirkasta. Seikkailu päättyy hyvin, sillä Pertsa avittaa ujoa etsivää Liisan kosinnassa. Paavola ei esinny tämän jälkeen Liisansa kanssa seikkailuissa, joten avioliitto lienee onnistunut.
Saarelta nousi savua  -kirjaan poikakirjahenkeä tuovat sukelluskypäräkokeilut, jotka ovat päättyä huonosti, lisäksi villin hevosen kanssa on ongelmia. Huumoriakaan ei ole unohdettu. Paavola heittää herjaa ylikersantti Untamon kanssa. Paavola kutsu Untamoa Nelsoniksi, joka puolestaan sanoo Paavolaa Holmesiksi.

Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu merellä, alunperin 1952, tämä painos 1994 WSOY, Nuorten toivekirjasto NTK n:o 36 , ja (c) Meeri Riikkilä, sivumäärä 160.
Pertsa menee koulun päätyttyä hinaajaan lähinnä lämmittäjäksi, mikä on kovaa työtä. Kilu on kuudennella luokalla, eikä saa ehtoja, isä on tyytyväinen "vuosi ja luokka". Kilu töihin lautatarhalle, ja lastaukseen tulee Hinaaja Sam, jossa Pertsa on töissä, ja pian laivassa touhuaa Kilu. Valtaosa kirjasta on laivan töiden työturvallisuuden ruotimista, laivaa isännöivät kippari ja konemestari, ja touhu on ajoittain varsin hurjaa ja hurjemmaksi muuttuu. Kansikuvakin kertoo, että aina ei pysytä laivassakaan, eikä laiva pinnallakaan.

Tarinaan tulee mukaan tyttö, Pirkko, joka ei ole kuten Pertsan koulussa tapaamat tytöt kanamainen, kaikesta valittava ja kanteleva, ja muutoin nokka pystyssä kulkeva olento, vaan tasaveroinen poikien kanssa. Pirkko kaataa kompostiinsa saunan pesän tuhkat, joka sytyttää kulon. Pojat tulevat sammuttamaan tulipaloa, ja rasvaavat Pirkon pahan palohaavan. Pertsa ihmettelee, että tyttö ei edes ulise. Vielä suuremman vaikutuksen tekee Pirkon antama petrooli, pojat saavat koneensa kuntoon ja käyntiin. Vaikuttuneena Pertsa kysyy jopa Pirkon nimeä! Pirkko onkin reipas tyttö, ja ainakin nykyisin pojat osaavat ulisemisen, kantelemisen ja ruikuttamisen sekä nokka pystyssä kulkemisen siinä kuin tytötkin. Pirkko asuu köyhän mummonsa kanssa, ja menee töihin liikkeeseen, hän haaveilee kioskista ja polkupyörästä, mitkä toteutuvatkin. Pirkko menee töihin maataloon, jossa toteavat, ettei Pirkko olekaan kaupunkilaistyttö, ei ole siis huulipunaa eikä kynsilakkaa, sen sijaan Pirkko tunnustaa olevansa kahvikissa. Suulisniemessä kahvin aromit tuoksuvat, kun työläiset aamulla tekevät lähtöä.
Pojat ahertavat Samilla, joka on ollut telakalla, korjauksessa. Sam ottaa Jehun hinaukseen, mutta konemestari ja kippari juopottelevat ja ajavat karille. Kukin pelastuu tavallaan, Pertsa ja Kilu vievät Jehun Helsinkiin, ja palavat kotiin. Neuvokasta toimintaa kaksikolta, mutta konemestarin puheiden perusteella luullaan, että Pertsa ja Kilu olisivat kuolleet. Pojat tulevat Suulisniemeen hautajaispäivänä kuin konsanaan pojat Tom Sawyerissa. Tullessaan pojat ostavat 12 metriä pitkän aluksen, jota kunnostavat, ja ristivät sen Adventureksi. Loppukesän pojat ahkeroivat ja perustavat halkokuljetuspalvelun.

 

Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu kippareina, wsoy 1955 1.p sivumäärä 163, Nuorten toivekirjasto NTK n:o 71. Yläkuvassa kansi nyt ja silloin kun siinä oli ilvestarra, jota yritin poistaa, kuten tarraa myös Pertsa ja Kilu -teoksen kannesta. Kyse on ensipainoksesta, joka on vuodelta 1955, omistuskirjoitus vuodelta 1973, miksi vuosien erotus on 18, se ikuiseksi arvoitukseksi jää.

Tarina alkaa, kun Pertsa ja Kilu kunnostavat edellisessä kirjassa ostamaansa Adventure-alusta maaliskuun lopussa, uusi moottori on hankittu ja veneestä tulee työtä, varsinkin kun pikkupoikien leikin seurauksena kansirakenteet kärähtävät, mutta se saadaan lopulta vesille. Kilu on lukiossa ja edessä häämöttävät ylioppilaskirjoitukset. Pojat ovat kesällä töissä samassa yrityksessä ja kun koko paja suljetaan ja edessä on kolmen viikon pakkoloma. Pojat päättävät yöpyä veneessä ja  lähteä veneellä aamulla Helsinkiin.
Toisaalla kummallinen hiippari Antti Pehko nimeltään pohtii uudelleen aloitusta Ruotsissa, ja lainaa työkavereilta rahaa, sekä varastaa erilaisia metalleja. Lopulta Pehko lainaa ilman palautusaikomusta Adventuren, jossa pojat nukkuivat.
Poliisi alkaa tutkia poikien katoamista. Edellisestä osasta tuttu Pirkko on saanut mummoltaan syntymäpäivälahjaksi kameran, ja ottaa kuvia kolarista, samalla kehitetään kuva poikien aluksesta.
Pertsa ja Kilu lassottavat tai Kilu Pehkon Ahvenanmaalla, ja pojat tulevat kotiin, ja kaikki päättyy onnellisesti. Pojat kuitenkin etsivät jatkuvasti ansaintamahdollisuuksia, pohtivat halkojen kuljettamista kuin autojen romutusta, ja myyvät saamansa ison hauen 3000 mk:lla, 1950-luvun vanhoja markkoja, Pertsan palkka harjoitteluajalta 45 mk.
Muutamia huomioita kirjasta. Antti Pehko on naimisissa, mutta hänen vaimonsa nimi oli Salmiska, eli oliko sukunimilaki tuolloin jo noin moderni. Poikien kompassi on rikki ja Pehko on ajautumassa Viroon, puhutaan Venäjän aluevesistä ja venäläisten rannikkovartiostosta, eli eikö silloin ollut Neuvostoliitto.
Kirjassa käsitellään myös paljon, kuten muissakin Riikkilän teoksissa, konepajan työturvallisuutta, eri osastojen kilpailua ja kitkaa ja varastoanalyysia.
Reipas poikakirja, johon antaa vivahdetta myös Pirkko. Pirkko on teoksen salapoliisi. Hän on ottanut kuvan Adventuresta, löytää onton puupinon, jossa Pehko pitää metalleja, löytää lapun, jossa Pehkon nimi ja osoite, ja pojat toteavatkin.
On se Pirkkokin eri kiva tyttö
On. On se tytöksi sentään.
Kilu käy lukiota ja kirjoitukset ovat pian edessä

Väinö Riikkilä: Adventuren viimeinen lasti, alunperin 1957, tämä painos Lemun kirjastosta 1962, Nuorten toivekirjasto NTK n:o 93. Sivumäärä 152.
Juonilankoja on kolme
Pertsalla ja Kilulla on halkojen kuljetusyritys ja  vene Adventure, jolla he tavaraa tarvitsijoille kuljettavat. Pojilla on pienyrittäjän murheet, koneet ja laitteet kun on jo maksettu, pojat murehtivat suuria polttoainekustannuksia.
Albert ja Jaska ovat konnia, joilla mökki saaressa, johon on tarkoitus haalia varastettua tavaraa, he puhuvat löytötavaratoimistosta.
Pirkolla on kioski, jossa myy tavaraa.
Juonilangat alkavat nivoutua umpeen, kun Albert menee "löytämään" tavaraa, ensin erään rouvan käsilaukun ja tämän jälkeen Pirkon laukun, jossa on kioskin kassa. Pirkko lähtee perään, mutta kaatuu rannassa ja lyö päänsä. Pirkko viedään vankina mökille ja aiotaan riisua, koska hän on piilottanut omat rahansa.

Kansikuvan mukaisesti pojat (tai Pertsa) pelastavat Pirkon. Kotimatkasta tulee mutkikas haaksirikon vuoksi. Apua hakemaan lähtenyt Kilu pidätetään varastetun veneen vuoksi. Pertsa ja Pirkko huuhtoutuvat luodolle, jossa värjöttelevät. Kaikki päättyy lopulta onnellisesti, ihmiset ja materiaali saadaan turvaan.
Viimeisissä tarinoissa tärkeä on myös Pertsan Lippo-koira sekä yhä kasvavassa määrin Pirkko, samanikäinen tyttö joka "oli elänyt yhtä merkittävänä ja aikaansaavana kuin hekin, merimiehet. Ei ollut itkenyt eikä natissut", ja "Jotakin uutta ja outoa liikkui Pertsan mielessä". Olisiko ollut ihastumista? Kannessa Pirkkoon  vaaleine hiuksineen on varsin nätti, mutta hän on myös aikaansaava ja reipas. Pertsa ja Pirkko kokivat haaksirikkoutumisen kauhut, värjöttelivät luodolla, ottivat jopa vaatteet pois puristaakseen veden niistä pois. Ylioppilaaksi kirjoittava Kilu luultavasti lähtee herrahissiin Helsinkiin, joten tulevaisuus on Pirkon ja Pertsan.
Tämä viimeinen tarina oli kaikesta draamastaan ja jännittävyydestään huolimatta lievästi toistoa, sekä jo epäuskottava. Venevarkauden siivillä Kilua pidettiin kahteen otteeseen pidätettynä vuorokausitolkulla. Uudeksi sutkaukseksi pitää mainita toisen konnan toteamus "missä äly loppuu siinä väkivalta alkaa" s.107

*****
Väinö Riikkilä syntyi 10.6.06 Loviisassa mutta asui lapsuutensa Helsingissä, ja asui ja työskenteli Karhulassa nykyisessä Kotkassa, mutta hän muutti Raumalle, jossa kaikki Pertsat ja Kilut kirjoitettiin, Riikkilä menehtyi 6.9.1969. Väinö Riikkilän lapsuus oli varsin ankea, ja isä kaatui kansalaissodassa. Väinö Riikkilä avioitui vuonna 1932 Karhulassa, jossa asui ja hänellä oli kaksi poikaa, vaimo asui Suulisniemessä, joka on Pertsan ja Kilun seikkailumiljöö. Väinö Riikkilä asui Raumalla kirjoittaessaan nuorten kirjansa, ja oli töissä konepajalla esimiehenä ja varastossa, hän oli ollut töissä myös soittajana, tukinuitossa ja merenkulkualalla. Väinö Riikkilä on kirjoittanut 15 kirjaa, joista suurin osa on nuorten kirjoja, siteeratuin ja analysoiduin on kuitenkin tässä teoksessa viimeinen eli Pojan muistelmat, joka luotaa ilmeisesti Väinön lapsuutta varsin syvältä ja koskettavasti. Väinö Riikkilä Seura ry:n juhlajulkaisun mukana olevassa CD:ssä oli Väinö Riikkilän haastattelu. Riikkilä kertoo, että hän tutustui varsin huolellisesti merikortteihin kutakin kirjaa kirjoittaessaan. Hänen mukaansa Pertsa ja Kilulla ei ole suoria esikuvia, mutta kirjoittaessaan hän eläytyy tarinaan.

Pertsa ja Kilu -teokset on siis julkaistu 1950-luvulla eli järjestyksessään  Viimeiset kaanit,  Pertsa ja Kilu, Saarelta nousi savua, Pertsa ja Kilu merellä, Pertsa ja Kilu kippareina ja Adventuren viimeinen lasti. Riikkilä on kirjoittanut myös muista Suulisniemen pojista eli teokset Iikka ja Vili, Punapää Iikka, Repa ja Väiski sekä Repa puskee sisulla. Kuten Pertsan ja Kilun matkassa -teoksessa analysoidaan Pertsan ja Kilun maailmaa ei ole, vaan se on ideaalinen. Itse olen huomannut, että Viimeiset kaanit tapahtuu jo ennen sotaa, sillä puhutaan Viron rahasta ja Viipuriin menevästä tiestä. Tämä kirja ei tue omaa havaintoani, eli kirjat on kirjoitettu sodan jälkeen. Teoksessa ei tueta toistakaan ajatustani, eli Väinö Riikkilä on isäksi tultuaan katsellut pikkupoikien touhuja herkällä silmällä ja ammentanut kokemuksista havaintoja. Niin tai näin hienoja kirjoja Riikkilä kirjoitti.
Riikkilä tarkastelee muitakin kaaneja eli poikia. Iikka ja Vili kertoo Kukkosen Vilistä ja Pekkasen Iikasta, kuten Punapää-Iikkakin. Iikan veljen nimi on Väinö, eli Repa ja Väiski kertoo hänestä Repa Vännistä, joskin Repan ja Väiskin tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun alkuun. Repan sukunimi on siis Vänni eikä Jaakopsson, joka oli kaaneissa. Repa myöskin jää yksin teoksessa Repa puskee sisulla ja hän on kasvamassa aikuiseksi ja kuvioihin ilmestuu Kana-Maija, joka ei ole kana vaan kunnon tyttö. Molemmista teoksista on postaukseni täällä. Näissä teoksista heijastuu Riikkilän aatemaailma. Pitää puskea sisulla lähinnä ruumiillisesti, ja yrittää pitää, etsiä ansaintamahdollisuuksia ja elää nuukasti.

Välillä kirjoista saa vinon kuvan naisista, nämä seuraavat ovat suoria, mutta poimittuja lainauksia Pertsa ja Kilu -kirjoista:
Naisen työ paikata ja parsia.
Naisen paras ase on kyynelvesi.
Kone on kuin likkalapset - nekin tekee mitä sattuu.
Et suinkaan rupea toimimaan akkojen juttujen mukaan (saarelta nousut savua, tytöt vihjaavat, että pontikkaa keitetään)
Suulisniemen pojat eivät kirjoissa urheile, mikä palloilukaupunki-Kotkassa on hieman omituista. KTP eli Kotkan Työväen Palloilijat voitti nimittäin jalkapallon mestaruussarjan vuosina 1951 ja 1952, ja oli sarjassa mukana vuodesta 1948 alkaen, ja tätä aiemmin osallistui TUL:n (Työväen Urheiluliiton) mestaruussarjaan. Tästä on tosin yksi poikkeus teoksessa Saarelta nousi savua. Pojat ovat katsomassa urheilukilpailuja, mutta eivät ehdi itse urheilemaan, mutta lupaavat liittyä urheiluseuraan, koska eivät ehdi perustamaan omaa.
*****
Pertsa ja Kilu -postaukseni lopuksi haluan huomauttaa, että jo vuonna 1978 kirjoitettiin Parnassossa seuraavaa:
Salovaara, Kyösti: Kunnon kamuja. Pertsa ja Kilu I-III. Parnasso 1978: 4
*****
Jokken kirjanurkka on tänään kolmevuotias. 

Kävely sujuu ja kommunikointikin. Ajoittain on uhmakausia, joka ilmenee kirpeinä lauseina. Väillä välähtää, useimmin ei.

Kolme vuotta sitten perustin Jokken kirjanurkan enkä ymmärtänyt kuinka peruuttamaton portti se oli kirjallisuuden maailmaan. Hienoa, että blogillani on sivistyneitä lukijoita. Viime kädessä bloggaan itseni tähden, mutta blogiyhteisö on todella tärkeä minulle. Luulen, että sen yhteisön ansiosta olen sivistynyt rippusen, mutta sivistymisen alkutaipaleella vasta ollaan, joskin ehkä blogitaipaleeni loppupuolella. Päätin huhtikuussa 2011 blogata 31.5.2015 asti, ja nyt on siis takana 36 kuukautta. Se, mitä 1.6.2015 tapahtuu en tiedä, joko kaikki jatkuu, muuttuu tai blogi loppuu tai poistuu, kaikki on auki, mutta 2.6.2015 eli 50:n blogikuukauden bloggaus jo ohjelmoitu eräästä kirjasta.

Olen pohtinut, mitä menetän, jos kaikki bloggaukset poistuisivat. Olen lukenut varsinkin vuoden 2011 bloggauksiani, ja todelliseksi roskaksi osan todennut. Pertsan sanoja mukaillen, välillä bloggaus on mätää. Olen editoinut muutamia, ja poistanut monta, loput maatukoon rauhassa. Osan bloggauksista olen "varmuuskopioinut" , kuitenkin yli puolet, ne ovat minulle erittäin tärkeitä. Minusta joku on jopa hyvä. Pohjimmiltani olen sama Jokke, kuin kolme vuotta sitten. Tottakai toivon, että bloggauksia luetaan, muutenhan ei kannata kirjoittaa nettiin.

Kiitän kaikkia lukijoita ja blogini seuraajia, olette joutuneet välistä lukemaan todella sekavaa tajunnanvirtaa, kiitos että olette kestäneet. Jos olen editoinut juttua, olen laittanut muutamia ankkureita teoksesta, edes muutaman henkilön ja jotain juonesta, monesti juttu on ollut suoraan johonkin yksityiskohtaan porautumista, joka ei anna kyllä yhtään mitään, jos ei ole juuri lukemassa samaa teosta, nämä olen poistanut. Toisaalta uuden lukemisen jälkeen totean, että muutamasta bloggauksesta todella pidän, ja väitän niiden olevan jopa jotkut laatukriteerit täyttäviä. Kaikkia muita katsojia ja kommentoijia kiitän, myös kritisoijat, kiitos rakentavasta palautteesta. Enemmänkin kritiikkiä olisin ansainnut, mutten ehkä kestänyt. Useimmat, kuten tämäkin on ylipitkä, bloggaukset jauhaa kehää, parhaimmat porautuvat suoraan asiaan. En kuitenkaan pysty tai pohjimmiltani halua muuttaa tyyliäni, tämä on minun blogini.

Juhlan kunniaksi bloggasin poikavuosien superkaksikosta Pertsasta ja Kilusta, kun vähän samalla innokkaalla ja lapsekkaalla asenteella olen tätä blogiani vienyt eteenpäin.

Pertsasta ja Kilusta on tehty vuosina 1970-1974 neljä tv-elokuvaa: Viimeiset kaanit, Pertsa ja Kilu ja trokarit, Pertsa ja Kilu kippareina sekä Pertsa ja Kilu ja Timanttirosvot. Näyttelijät ovat loistavia Pertsan vanhempina esiintyvät Ahti Haljala sekä Eila Roine, Kilun äitinä on Sylvi Salonen. Pertsana on Tommi Auvinen ja Kiluna Jyrki Thil. Konnina häärävvät Veijo Pasanen ja Tenho Sauren sekä Kari Kihlström
*****
Jokken kirjanurkan alkubloggaukset olivat pelkästään juonivetoisia jaarituksia, joista neljä ensimmäistä julkaisin jo heti ensimmäisenä päivänä, olisivat voineet jäädä julkaisematta.
Aloitus päivän bloggaukset
Paver: Suden veli
Levola: Kaksi palkkia latausta
Burgess: Hepo ja muita aiheeseen liittyviä kirjoja
Hinton: Olimme kuin veljet

Määrä ei ole laadun tae, huhtikuun 2011 saldo katsojissa oli huimat 185.