Tuula Karjalainen: Tove Jansson, tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalainen: Tove Jansson, tee työtä ja rakasta, Tammi, 2013, sivumäärä 304.

Toven juhlavuosi on ohi. Olen lukenut aina Muumikirjoja ja Janssonin teoksia. Juhlavuosi pursui yli äyräiden. Se on nyt ohi. Vuoden aikana julkaisin vain oman muumihistoriani täällä. Tämän kirjan otin pikalainana loppukeväästä. Koko vuoden olen jättänyt kirjasta tehdyt bloggaukset kommentoimatta, nyt on sen aika. Olkaa hyvä.

Tuula Karjalainen (s.1942)  valottaa Tove Janssonin (1914 - 2001) elämänvaiheita ja työtä osin erilaisesta näkökulmasta kuin aiemmin. Karjalainen on taidehistorioitsija, tohtori ja entinen Kiasman johtaja. Ote onkin asiantunteva, taidetta ja taiteen tekijöitä tunteva. Kirjassa on mielenkiintoisia tosiasioita ja näkemyksiä, mutta välillä asenne lukijaa kohtaan on minusta -anteeksi tämä- hieman tätimäinen. Tätimäinen olisi voitu korvata myös sanalla setämäinen, vastaavalla analyysillä tämä tyylini on moukkamaista ja rahvaanomaista, joka tapauksessa kirjan tyylistä tulee mieleen perinpohjainen opastus taidemuseossa, puhutaan viisaita henkilöille, joiden oletetaan tulkitsevan taulut kuten naisopas kertoo tai mies luennoi kuivasti (tai toisinpäin). Teos on taideopastusten hengessä helppolukuinen, kirjasinkoko on suuri ja upeat kuvat värittävät tekstisivuja.

Tuula Karjalainen korostaa monesti sitä, että Tove Jansson oli kuvataiteilija. Useista taideteoksesta onkin kuvat, paljon samoja kuin muissakin teoksissa. Minusta taideteokset näyttävät Toven kyvyt, jotka kuitenkin tulevat minusta parhaiten ilmi sarjakuvissa ja kirjojen kuvituksessa. Minusta Tove on nimeenomaan mestarillinen piirtäjä, ja hyvä taidemaalari. Tämä on kuitenkin jokaisen itsensä päätettävissä. (Minä olen se opastuskierroksella hieman erillään muista oleva mieshenkilö, joka ei niin piittaa oppaan puhetulvasta vaan taideteoksista ja niiden tenhovoimasta)

Karjalainen kahlaa Toven nuoruuden läpi tuttujen kaislikoiden läpi. Valkoinen Viktor isä, punainen Tove, Toven läheinen suhde äitiin ja nuorempiin pikkuveljiinsä. Äiti kävi setelipainossa töissä ja hankki elannon. Isä oli kuvanveistäjä ja veisteli valkoisten muistomerkkejä. Mielenkiintoista on väite, että Tove asui kotonaan 27-vuotiaaksi. Tässä ei oteta huomioon hänen opiskeluaikaansa Tukholmassa. Tove opiskeli lisäksi Ateneumissa. Oudolta tuntuu se, että Karjalainen käsittelee paljon Toven suhdetta sodan aikana Tapio Tapiovaaraan (Nyrkin veljeen), mutta suhde Sam Vanniin jää mainintojen asteelle. Karjalainen on nimittäin tekstin mukaan väitellyt Sam Vannista (alun perin Samuel Besprosvanni).

Karjalainen käsittelee Toven taulua Perhe ja sen nuivaa vastaanottoa (taulu löytyy googlen kuvahaulla, en viitsi linkittää, sillä lupaa ei ole). Minusta taulussa merkittävää on Toven hahmo mustissa, varsin tiukka ilme kasvoillaan. Muut henkilöt jäävät ohuiksi. Karjalainen intoutuu analysoimaan taulua. Itse kiinnitän huomiota sen lisäksi äidin kädessä olevaan savukkeeseen (oletan sen olevan savuke). Monissa tauluissa Tovella on tupakka tai tupakoidaan ja ilme on nyrpeä. Myös Muumipappa viljelee tupakkaa ja Nuuskamuikkunen polttaa piippuaan. Tupakka-asiaan Karjalainen kommentoi kirjan viimeisellä sivulla. En lähde analysoimaan kuten Karjalainen Toven omakuvia, mutta viimeiseksi maalattu on minusta parhain, varhaisemmista puuttuu jotain. En laita kuvia tänne, mutta juhlavuoden www-sivuilta omakuvat löytyvät helposti täältä.

Karjalainen intoutuu selvittämään Atos Wirtasen seuraavan Toven kumppanin taustoja.  Atos Wirtasen ideasta syntyivät ensimmäiset muumisarjakuvat Ny Tid -lehteen 1947. Wirtas-kaudella myös syntyivät ensimmäiset muumikirjat.Toven rakkauselämää avataan sangen suoraviivaisesti. Karjalainen tyytyy luetteloimaan, muttei juuri analysoimaan. Minusta Toven miehet menevät suhteen katkeamisen jälkeen naimisiin, jopa leski Atos Wirtanen. En huomannut Karjalaisen maininneen Wirtasen puoluetta, mutta eduskunnan www-sivujen mukaan hän istui SDP:n ja SKDL:n ryhmässä. Wirtanen on siis Nuuskamuikkusen esikuva. Itse en tekisi suhteista vastaavia johtopäätöksiä, toisaalta jokainen elää tavallaan ja päättää suhteistaan. Mymmelin kytkeminen mymmla -verbiin tuntui olevan Karjalaiselle keskeistä ja kekseliästä, itse jättäisin nämä päätelmät tekemättä, ja keskittyisin olennaisempiin kysymyksiin.

Muumikirjat esitellään ilmestymisjärjestyksessä  ja avataan hahmojen syntyä ja ketä ne muistuttavat. Taikurin hattua Karjalainen tarkastelee enemmänkin. Minusta Sirke Happonen Muumi-teoksessaan valottaa Mörköä uskottavammin kuin Karjalainen. Mörkö ei varmastikaan ole vain virkavalta, minusta Mörkö on ylipäätään pahansuopa asenne. Karjalainen naputtaa kuitenkin sivuille tulkintansa Tiuhdista, Viuhdista, Rubiinista ja Mörköstä. Sitten saadaan taas lisäannos näitä suhdeasioita ja puhutaan  sarjakuvasopimuksesta. Tarina rahapulasta ja sarjakuvapiirtämisen stressistä on varsin loppuun kaluttu. Karjalainen viittaa myös Nukkekaappi -teoksen sarjakuvapiirtäjä novelliin, sen olen itsekin analysoinut. Taikatalvea on taas kertaalleen avattu, tässä ei minusta ole mitään uutta. Karjalainen kompuroi lopuksi. Hän kirjoittaa 1960-luvun kirjojen Näkymättömän lapsen, Muumipappa ja meren ja Muumilaakson marraskuun kirjoitetun lapsille, mutta seuraavalla sivulla, hän toteaakin, että ne onkin sitten suunnattu aikuisille.

Tove piti edelleen taidenäyttelyitä, itse pidän eniten Toven abstraktista tyylistä. Loistavia teoksia.

Karjalainen pitää Pentti Eistolan, Toven ja  Tuulikki Pietilän rakentamaa upeaa taloa "aikuisten leikkinä". Minusta tämä on vakavasti otettavaa taidetta ja aikuisten harrastus, ei mitään leikkiä. Tässä tulee esille rahvaan bloggarin ja kultivoituneen tohtorin ero. Toisaalta tämä rahvas junttilmainen bloggari on käynyt katsomassa taloa ja vitriinejä Tampereella ainakin kymmenen kertaa.  Yläkuva on CD-pelistä "Alkuperäinen Muumilaakso", jossa talossa pystyy seikkailemaan. Talo on ollut Tampereen taidemuseossa, ja se on taidetta siinä mielestäni kuin Karjalaisen ylistämät taulutkin. Se, että vitriinejä ja käsintehtyjä taiteellisia nukketaloja ei myydä, johtuu lähinnä joko siitä, että tekijä ei halua niistä luopua, tai hinta olisi liian kallis. Lisäksi talot vievät tilaa ja kalustusta voi aina muuttaa. Taulua ei voi maalata uudestaan.

Lopussa tulee näitä Karjalaisen täysin tarpeettomia analyyseja suhteiden luonteesta, joten en huomannut, että hän olisi maininnut, että Tove Jansson on kuvittanut myös Hobitti -kirjan suomalaisen painoksen. Sen sijaan upeiden muumiasetelmien ja Muumitalon rakentamisesta Pentti Eistolan ja Tuulikki Pietilän kanssa Karjalainen kirjoittaa. Myös Puolassa piirretty Muumisarja sekä Japanissa tehty sarja saa mainintansa.

Tuula Karjalaisen kirja on saanut bloggareilta varauksetta hienon ja ylistävän vastaanoton. Ilmeisesti kirja on siis hyvä. Minä Jokke puolestani olen se museon kierroksella oleva hieman muista erillään oleva henkilö. Voin paljastaa, etten ole edes se, vaan menen joko perheen kanssa museoon tai yksin, en halua kuunnella kenenkään valmiiksi pureskeltua analyysia.

Minusta sen sijaan kirjan kuvitus on loistava, ostin vaimolleni kirjan, hän halusi sen kuvien tai kuvituksen takia. Eli  kolme kymppiä olisin voinut maksaa pelkistä kuvista, yläkuva on kirjaston pikalainasta, toinen ostetusta teoksesta.

****
Lainauksia ja huomioita kirjasta
Toven upea ex-libris on sivulla 98 ja Karjalainen kirjoittaa sivulla 99: "Sen tekstinä on 'Labora et amare' Latinankielinen lause ei ole kieliopillisesti ihan oikein ..."

Komet Jaktenista sivulla 144: " Mukana on myös useista lastenkirjoista tuttuja pelottelukeinoja, kuten hurjistunut mustekala, kondorikotka ja myrkkypensas"

Molemmissa lainauksissa minusta ilmenee se, mitä minä pidän hieman pikkuvanhana (setämäisenä tai tätimäisenä) tyylinä. Tästä ex-libriksestä on revitty kirjan nimi. Minusta taiteilijalla on täysi vapaus tehdä ja kirjoittaa ex-librikseensä vaikka kuinka monta kielioppivirhettä. Ehkä jännittävä seikkailu sitten sisältää "pelottelukeinoja". Toisaalta itse elämäkin sisältää paljon "pelottelukeinoja" mutta myös niitä unohtumattoman kauniita hetkiä, ja sellaisia muumikirjoissa on myös paljon ja siksi niitä olen lukenut ja luen tulevaisuudessakin.

Isaac Bashevis Singer: Moskatin suku

Isaac Bashevis Singer: Moskatin suku, Tammi Keltainen kirjasto 1986, alkuteos 1950 jiddishin kielellä, suomentanut  englannista Jukka Kemppinen, 650 sivua.

Kirjan kansikuva on paljon puhuva, Singer kertoo tässä jiddishin kielellä kirjoitetussa tarinassa ensinnäkin juutalaisen Moskatin suvun vaiheista Varsovassa 1800-luvun lopulta vuoteen 1939. Kirja tarkastelee myös juutalaisyhteisöä sisältä sekä voimia, jotka vaikuttavat perheeseen ja juutalaisyhteisöön. Yleensä vältän sanoja, jotka kertovat ryhmän uskonnon tai alkuperän, mutta tämä kirja kertoo juuri juutalaisten asemasta 1900-luvun alussa Varsovassa ja Puolassa ensimmäisen maailman sodan jälkeen. Puolahan itsenäistyi tämän sodan jälkeen. Tiedämme kaikki hirvittävästä juutalaisten holokaustista, joka tapahtui toisen maailmansodan aikana. Tämän tarinan luettuaan ymmärtää tilannetta ennen holokaustia. Huomautan, että tämä bloggaaja on vain lukija, joten tämä kirjoitus perustuu tunnelmiin, jotka välittyvät tästä teoksesta, jonka täydelliseen ymmärtämiseen vaadittaisiin syvälliset tiedot juutalaisuudesta ja kirja luultavasti pitäisi lukea alkukielellä.

Moskatin suku -teoksen alussa leski Reb Meshulam Moskat menee uudelleen naimisiin itävaltalaisen oluttehtailijan lesken Rosa Frumetlin kanssa. Rosalla on tytär kaksikymmenvuotias Adele. Leskimies Meshulam on erityisen rikas, hänen menee kolmannen kerran naimisiin. Hänellä on aiemmista avioliitoistaan seitsemän lasta ja monia lapsenlapsia. Uusi avioliitto on leskimiehen haluista huolimatta kylmä, leskinaisen haluaa vain turvata asemansa ja naitettua tyttärensä. Meshulam Moskat omistaa ja ostaa kaupungista kiinteistöjä ja vuokraa niitä. Meshulam pitää perhettä pystyssä ja rahoittaa koko suvun elämän. Hänen suhteensa lapsiin ja vävyihin ovat hyvinkin kitkaiset. Tarinan edetessä hän saa sairaskohtauksen ja tajuaa, että lapset saamattomia, vävyt väärin valittuja. Hänen omaisuuttaan hoitaa Koppel, jolla on liian paljon valtaa, mitään ei ole enää tehtävissä ja suvun patriarkka kuolee. Tietyllä tavalla perhe ja suku on tuuliajolla. Koppel saa tiukemman otteen perheen talousasioista, lisäksi hän on siirtänyt varoja omaan hallintaansa. Hän on aina ollut rakastunut patriarkan Leah-tyttären. Perheen piirissä tapahtuu avioeroja, Leah lopulta menee naimisiin Koppelin kanssa ja he muuttavat Amerikkaan. Masha yksi Meslamin monista lapsenlapsista menee naimisiin kristityn kanssa ja kääntyy itsekin kristityksi. Mashan avioliitto perheen hyvästä sosiaalisesta asemasta huolimatta ei ole kovinkaan onnellinen. Muidenkaan lasten ja lastenlasten avioliitot ja elämä ei ole kovinkaan onnellisia. Syy onnettomuuteen on minusta osin aikakauden ankeus, mutta osin aviopuolisot itse aiheuttavat hankaluuksia liitoilleen.

Ensin Puolan yli vyöryvät ensimmäisen maailmansodan rintamalinjat. Sodan jälkeen Puola itsenäistyy, mutta taistelut ja levottomuudet jatkuvat. Kerronnasta tihkuu juutalaisiin kohdistuvaa syrjintää, joka pahenee ensimmäisen maailmansodan alettua. Sodan loppuminen ei kuitenkaan paranna tilannetta, vaan vuosien kuluessa Puolassakin asenteet kiristyvät ja syrjintä pahenee.

Syrjinnän ilmapiirissä juutalaisyhteisö tiivistyy. Kirjassa ilmenee, että juutalaiset eivät osaa puolaa vaan puhuvat pääosin jiddishiä. Heillä on omat tapansa ja oma tiivis yhteisö.

Kuten kerroin voin ymmärtää asioita väärin, ja useimpia asioita en ymmärrä lainkaan. Luullakseni kuitenkin myös juutalaisyhteisöön kohdistuu sisäisiä paineita. Vanha ikäpolvi kummastelee nuorta polvea modernismista (luultavasti väärä termi, mutta lukija ymmärtänee tarkoituksen), kuitenkaan nuori polvikaan ei ole yhtenäinen vaan sionismi ja muutto Palestiinaan houkuttavat ja Palestiinaan lähteviä on paljon. Sanaa diasporaa ei teoksessa käytetä, mutta siitä minusta on osaltaan kyse? Osa ei halua lähteä Puolasta. Kirjan kuluessa moni, joka on lähtenyt Varsovasta palaa sinne, vaikka lukijakin näkee, että kaikki toivo on mennyt. Hitler on noussut valtaan, sota on alkamassa ja juutalaiset ovat täysin suojattomia. Minusta juutalaisten holokaustia edeltävän tilanteen ymmärtäminen on tärkeää. Tällä kaikella on minusta vaikutusta nykyhetkessä ja tulevaisuudessa ja minusta tätä asiaa ja tilannetta ja tapahtumia ennen maailmansotaa, sen aikana, sen jälkeen ei ole pohjaan asti ymmärretty (tai itse en ole ymmärtänyt). Kirjailija on itse muuttanut Puolasta Yhdysvaltoihin ennen toista maailmansotaa. Tilannetta mutkistaa bolshevikkien vallankumous Venäjällä ja kommunismin pelko Puolassa.

Moskatin suku -kirjan keskeisin henkilö on  Asa Heshel Bannet.  Kirjan alussa hän muuttaa Vähästä-Tereshpolista Varsovaan. Nuori mies on "liian älykäs". Asa lukee Spinozan filosofiaa ja premissejä, hän ei usko lopulta rukoiltavaan Jumalaan. Asa tutustuu Moskatin perheeseen. Häneen rakastuvat Meshulamin lapsenlapsista Hadassah sekä Meshulamin vaimon Rosan tytär Adele. Hadassahilla on terveysongelmia, ja hänet naitetaan Fishel-nimiselle rikkaan suvun pojalle. Tämä ei tapahdu näin suoraan. Asa ja Adele ovat avioituneet Sveitsissä. He kuitenkin palaavat Varsovaan. Asa, jonka elämän asennetta en osaa kuvata, mutta mihinkään käytännölliseen hän ei pysty. Hän ei halua lapsia, eikä vastuuta mistään. Hän ei tee juurikaan töitä opetustöitä lukuunottamatta, hän ei saata mitään opintojaan loppuun. Sen sijaan hän menee naimisiin Adelen kanssa, solmii suhteen avioituneeseen Hadassahiin, joka monien vuosien ja tragedioiden jälkeen eroaa. Hadassah menee naimisiin Asan kanssa ja he saavat tyttölapsen. Adelen kanssa Asalla on lapsi, joka täysikäisenä muuttaa Palestiinaan, kuten vuonna 1939 myös Adele. Asalla on suhteita muihinkin naisiin. Kaikki Asan naiset jumittuvat suhteessa Asaan ja heidän elämänsä on hyvinkin traagista. Asa on persoona, jota en osaa kuvata. Hän on varsin väliinpitämättömässä tilassa. Hän kieltää useimmat asiat. Hän miltei ainoana juutalaisena värväytyy Venäjän armeijaan ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Hän on täyden ajan rintamalla on sodan jälkeen vuoteen 1919 asti Venäjällä ennenkuin palaa Varsovaan.

Singer avaa lopussa Asan käytöksen syyn dialogissa Adelen ja Asan välillä. "Hän kuului niihin joiden on joko palveltava Jumalaa tai kuoltava. Hän oli hylännyt Jumalan ja siksi hän oli kuollut - elävä ruumis ja kuollut sielu". s.621. Tämä oli Adelen huomio, koko luku ja kohtaus avaa Asan asennetta. Aiemmin Asa on päättänyt jäädä Varsovaan, vaikka Adele lähtee Palestiinaan ja Asa "luki lehteä: keskitysleirejä, kidutuskammioita, vankiloita, teloituksia" s.619.

Tarinassa on lukuisa määrä henkilöitä, joiden elämänvaiheita seurataan. Yllä vain Asan tarinasta huomioita. Kirjassa on paljon puheita, juhlia, ruokia, tapoja ja perinteitä.  Kaikki lopulta kerrotaan yksilöiden kautta. Kerronta on kaikkitietävää, mutta kirjassa on myös kirjeitä ja Hadassahin päiväkirjaa. Vaikka yhteisö on tiivis, kenelläkään ei ole näkemystä, mitä pitäisi tehdä. Tuntuu, että vihamielisyys juutalaisia kohtaan on läpitihkuvaa, myös Amerikassa asuvat perheen jäsenet "eivät voi unohtaa olevansa juutalaisia", sitä roskaväki ei mahdollista. Kirjassa on siis paljon syrjintää ja eristäytymistä. Minusta myös siionismi eli halu omaan kansallisvaltioon on yksi yhteisöä jakava tekijä, osa pohtii jäämistä Eurooppaan, toinen on tavat ja yhteydet muihin. Messiaalle on myös odottajia. Kirjassa tapahtumat vyöryvät, Asa on siis päättänyt jäädä, eikä pelkää.

Varsova on  kuin magneetti johon kaikki palaavat ja mistä juuri kukaan ei pysty lähtemään, vuoden 1939 pääsiäisenä koko suku kerääntyy vielä kerran yhteen Varsovaan.

Traagisinta on lohduton lopputulos, jota kirjassa ei kerrota, toisessa maailmansodassa kuoli kolme miljoonaa Puolan juutalaista, useimmat natsien tuhoamisleireillä.

*****
Isaac Bashevis Singer (1902 - 1991) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1978. Singer syntyi ja varttui Varsovassa, mutta muutti Yhdysvaltoihin 1935 Euroopan juutalaistilanteen vuoksi.

*****
Eräitä Vanhan Testamentin kohtia siteerataan

Rosa Frumetl "palkkaa" Asan toimittamaan kuolleen ex-miehensä Raamatun kommentaarin, hän on analysoinut Saarnajan kohtaa 1.6, kun Meshulam on sairasvuoteellaan hänen esikoispoikansa parahtelevat  1.2 mukaellen Tämä on kaikki turhuutta. Lisäksi Saarnaaja 2:11 mainitaan

Saarnaaja 1 on väkevä Raamatun kohta,
1. Saarnaajan sanat, Daavidin pojan, joka oli kuninkaana Jerusalemissa.

2. Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta!

3. Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstänsä, jolla hän vaivaa itseänsä auringon alla?

4. Sukupolvi menee, ja sukupolvi tulee, mutta maa pysyy iäti.
5. Ja aurinko nousee, ja aurinko laskee ja kiiruhtaa sille sijallensa, josta se jälleen nousee.
6. Tuuli menee etelään ja kiertää pohjoiseen, kiertää yhä kiertämistään, ja samalle kierrollensa tuuli palajaa.
7. Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei siitänsä täyty; samaan paikkaan, johon joet ovat laskeneet, ne aina edelleen laskevat.
8. Kaikki tyynni itseänsä väsyttää, niin ettei kukaan sitä sanoa saata. Ei saa silmä kylläänsä näkemisestä eikä korva täyttänsä kuulemisesta.
9. Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla.

 Saarnaaja 2:11
se oli kaikki turhuutta ja tuulen tavoittelua; eikä ole hyötyä mistään auringon alla

Lisäksi on viittaus Jobiin

Job 1:20

-- Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!

Voin tunnustaa, että tämä bloggaus ei tee oikeutta Isaac Bashevis Singerin teokselle eikä mestarin kerronnalle. Pyydän vilpittömästi anteeksi kaikista väärinymmärryksistäni ja latteuksistani. Halusin kuitenkin blogata tästä pitkän kaavan kautta ja tutkiskelin taustoja. Keltaisen kirjaston sivukansitekstit ovat teoksen osalta suhteellisen hyvät. Luonnehdinta "mahtava sukuromaani joka laveine henkilökuvineen tuo mieleen tv-sarjat ja bestsellerit", on minusta harhaanjohtava. Itselleni ei tullut lainkaan tätä mielikuvaa. Minusta tämä on erään rikkaan elämäntavan ja kulttuurin kuvaus. Näennäisistä kitkasta avioeroista ja riidoista huolimatta näkymättömällä seitillä kaikki kuuluvat yhteen ja pohjimmiltaan tämä teos on minusta kaikessa kiihkottomuudessaan tumma tragedia.

Tähän hienoon kirjaan päätän vuoden 2014 Nobel-bloggaukset. Singerin Vihassa ja rakkaudessa taittui bloggaukseksi vuonna 2018 NÄIN.

Eurooppatiedotus: Kansalaisen Itämeri

Eurooppatiedotus: Kansalaisen Itämeri, Edita Prima oy 2010, 123 sivua.

Kansalaisen Itämeri on Eurooppatiedouksen 2010 julkaisema Itämeri -aiheinen kirja, joka oli jonkin aikaa myös ilmaisena verkossa.  Kansalaisen Itämeri -teoksessa kirjoittajia on useita, jutut ovat laadukkaita ja kuvat ovat hienoja.

Alkusanoissa todetaan, että kesä 2010 ei ollut pahin sinileväkesä, eikä ole tapahtunut öljyonnettomuuksia. Aranda on tehnyt kylläkin havaintoja Itämeren pohjan hapettomista alueista. Itämeri on kaupan ja liikenteen meri, kuten teoksessa todetaan.

Itämeren erityispirteet käydään läpi eli Itämeressä on murtovettä, se on matala meri, jossa on paljon liikennettä ja vähän lajeja. Itämeri on rehevöityvä meri. Fosforin suurimmat päästäjät ovat Puola 34% ja Venäjä 19%. Suomen osuus fosforin määrästä on 10 %. Suomessa maatalouden päästöt ovat merkittäviä. Suomen fosforipäästöistä 60%  tulee maataloudesta. Lisäksi vieraslajeja voi tulla laivoista Itämereen.

Teoksessa on Nord Streamin kaasuputkesta paljon analyysia ja informaatiota, sen mitta on 1224 km ja se kulkee Venäjältä Viipurin läheltä Greifswaldiin Saksaan. Putken osakkaina ovat Gazprom, E.ON Ruhrgas, Basf-SE Wintershall, Neste möi osuutensa myöhemmin  hollantilainen Gasunie on tullut osakkaaksi, wikipedian mukaan myös ranskalainen GdF Suez on nyt osakkaana.

Yksittäisinä nostoina huomioin, mitä 2010 on julkaistu ja miltä asiat näyttivät silloin, eli vertailkaapa onko tilanne nyt erilainen vai ollut kokonaan samanlainen. Neuvostoliitto on ollut suurvalta, mutta myös Venäjä on suurvalta. Neuvostoliiton ja Suomen välinen raja oli minusta yhtä pitkä kuin Suomen ja Venäjän raja, tosin Baltian maat ovat nyt itsenäisiä, mutta Kaliningrad on Venäjän aluetta.

Lainauksia
Ulkoministeri Alexander Stubb kertoo ja perustelee sivulla 17 - 18, että "EU:n ja Naton laajentuminen on lisännyt vakautta Itämeren alueelle. "

Hiski Haukkala on kirjoittanut teokseen artikkelin Itämeri ja Venäjä ss.58 - 65.. Poimin siitä vain muutamia lainauksia osoittaakseni, että mikään ei maailmassa tule tyhjästä. "Nykypäivänä ihmiset tuskin enää muistavat, kuinka vaarallinen paikka Itämeri oli kylmän sodan aikana. ... " Tämä virke jatkuu ja vaarallisuuden luonnetta on avattu. Kehitystä on pohdittu ja sivulla 60 sivutaan Neuvostoliiton hajoamista "Kuitenkin niin Putinille kuin suurelle osalle tavallisistakin venäläisistä maan (menetetty) suurvalta-asema on olennainen osa sen omaa identiteettiä: jos Venäjä ei ole enää ”suuri ja mahtava”, niin mitä se sitten on? " Jatkossa ilmenee Venäjän halu kehittää omia satamiaan ja se ei varmasti vähennä Itämeren liikennevirtoja, eikä Venäjän läsnäoloa Itämerellä, kuten ei varmasti kaasuputkikaan. Kaasuputkista yleensä puhutaan sivulla 62 ja yksittäinen lainaus "Eittämättä Ukraina on osoittautunut ongelmalliseksi kumppaniksi kaasun kauttakuljetuksille, kuten maan toistuvat maksuvaikeudet ja niiden nostattamat, myös EU-maita ravisuttaneet kaasukriisit ovat osoittaneet "

Lukeminen kannattaa aina, ja tämä kirja on ollut ilmainen Eurooppatiedotuksen kirja ja on edelleen verkossa ilmaiseksi saatavana, tähän on vielä lainattava Hiski Haukkalaa sivulta 59:
"Venäjän roolia Itämerellä on avartavaa pohtia kahdelta kantilta: millaiselta Itämeri näyttää Venäjän silmin ja millaiselta Venäjä muun Itämeren silmin. Tämän artikkelin keskeinen viesti on, että eittämättömistä saavutuksista huolimatta aluetta vielä vaivaa – ja tulevaisuudessa jopa mahdollisesti uhkaa – Venäjän perustavaa laatua oleva erillisyys alueen muusta taloudellisesta ja poliittisesta toiminnasta. Itämeren pinnan alla kuplii poliittinen epäluottamus, joka pahimmillaan voi osoittautua hedelmälliseksi kasvualustaksi poliittisille väärinymmärryksille, kiistoille ja jopa konflikteille. Suuri haaste alueen kaikille toimijoille onkin huolehtia siitä, että Venäjä löytää merkitystään ja rooliaan vastaavan paikkansa alueen yhteistyörakenteissa. Tämä vaatii toimia niin Venäjän kuin Itämeren alueen muidenkin valtioiden puolelta". Kirja on siis julkaistu 2010, ja vino teksti on lainausta, ei oma kannanottoni.

Kirjassa on taiteellisempikin näkökulman eli siinä on myös Kjell Westön kirjoitus Korppoo Katthammarsvik, Kolka Yhdeksän kappaletta rakkaudesta mereen, suomentanut Katriina Huttunen. ss 103 - 114. Westö havainnoi, että Itämeren kalakannat vaihtelevat, mutta nyt Westö on havainnut, että hänen kalapaikkansa ovat ehtymään päin.

Bernhard Schlink: Lukija

Bernhard Schlink: Lukija, alkuteos Der Vorleser 1995 suomentanut Oili Suominen, wsoy bon-pokkari , sivumäärä 224.

Tämän kirjan luin muutamassa tunnissa, mutta se herätti paljon ristiriitaisia ja voimakkaita tunteita ja ajatuksia.

Lukija -teos alkaa, kun  minäkertoja länsisaksalainen Michael Berg on viisitoistavuotias. Tekstistä ilmenee epäsuorasti, että kertoja on syntynyt 1943. Hän tutustuu kolmekymmentäviisivuotiaaseen Hanna Schmitziin, joka on syntynyt 1922 Transsilvaniassa Romaniassa. Suhde on miltei puhtaasti seksuaalinen ja niin ollen epätasa-arvoinen ja minusta hyväksikäyttävä ja vahingoittaa tulkintani mukaan syvästi kertojaa, joka ilmenee hänen myöhemmissä vaiheissaan.

Pian Hanna katoaa tai on muuttanut pois, joitain vuosia myöhemmin hän on syytettynä natsioikeudenkäynnissä, jota kertoja pakonomaisesti seuraa.

Loppuosa kirjasta herätti minussa voimakkaita ristiriitaisia tunteita. Hanna minusta tuomitaan oikeutetusti elinkautiseen vankeuteen, hän on ollut sekä Auschwitzissä ja Krakovassa vartijana. Kertoja yrittää keksiä verukkeita teon ymmärtämiselle. Ristiriitaiset tunteeni johtuivat juuri kertojan jahkailuista Hannan syyllisyydestä. Leirien tarkoitus oli tuhota viattomia ihmisiä, jotka laittomasti sinne toimitettiin täysin tarkoituksella. Kertoja minusta ei selkeästi tuomitse hirmutekoja eikä syyllisten piiloutumista. Minusta kertojan suhde tilanteeseen osoittaa, että joko hyväksikäyttö on häntä vahingoittanut tai jostain muusta syystä moraalinen kehitys on jäänyt vajaaksi.

Hanna sen sijaan lopulta vankeudessa ymmärtää ja katuu, joka ilmenee kirjan loppuosan tapahtumissa. Katuminen ei koskaan poista tapahtunutta, eikä herätä ketään henkiin, se voi mahdollisesti estää uusia hirmutekoja.

Lukija -nimi juontuu siitä, että kertoja lukee Hannalle kirjoja klassikoita esimerkiksi  Sotaa ja rauhaa, Odysseusta. Vankilassa Hanna opettelee lukemaan Michaelin lähettämien nauhojen avulla.

Kertojan asenteessa minua ihmetytti monikin asia, pelkästään jo seuraava ärsytti "Sitä paitsi saattoi odottaa että sota olisi lopussa ... "s.127. Kyse oli Auschwitzistä poispääsemisestä. Sodan loppuminen pitäisi ajatuskulun mukaan päättyä liittoutuneiden voittoon, mikä tapahtuikin. Todisteet yritetään aina vastaavissa tilanteissa hävittää ja niin ollen kaikki vangit tappaa, mikä (tappaminen) minun tietojeni mukaan oli leirien ainoa tarkoitus. Hanna oli minusta syytettynä myös tilanteessa, jossa Krakovan leiriltä poistuttiin ja muistakin asioista kuten vankien palamisesta tilanteessa, jossa ovea ei avattu. Hannan tuomio oli minusta oikein, vaikka kertojan mielestä se oli väärin. Hanna meni vapaaehtoisesti vartijaksi keskitysleiriin.

Pohdin pitkään bloggaanko tästä ollenkaan. Katsoin oman omatuntoni takia, että pitää, luultavasti tämä bloggauskin herättää lukijassa ristiriitaisia ajatuksia. Lukija on nimittäin teos, joka saa ajattelemaan ja minussa se herätti voimakkaan tunnereaktion.

Bernhardt Schlink on wikipedian mukaan syntynyt 1944 ja juristi, kuten Lukija -kirjan kertojakin.

Pohdin, mikä kirjan sanoma todella on. Kirjassa mainitaan Hannan lukeneen Auschwitzin kuolemanleirin johtajan Rudolf Hössin muistelmat. Hösskin piilotteli sodan jälkeen raukkamaisesti siviiliväestön joukossa, sekin oli murusen kokoinen synti kaiken muun rinnalla, josta hän oli tuomiolla. Minusta kirjassa ei tehdä tiettäväksi faktaa, että Auschwitzissa kuoli yli miljoona ihmistä, ehkä jopa neljä miljoonaa. Kaikki todisteet yritettiin hävittää ja kieltää koko asia. Viimeisistä vangeista, jotka onneksi pelastettiin, oli miltei joka kymmenes alle 15-vuotiaita.

Lukija -kirja on minusta monelta osin hyvin hyvin epäuskottava. Todellisuudessa kaupungissa nuoren koulupojan ja keski-ikäistyvän naisen jokapäiväiseen ja öiseen suhteeseen olisi puututtu, se olisi tullut miltei heti ilmi. Toiseksi on äärimmäisen epäuskottavaa väittää, että luku- ja kirjoitustaidoton henkilö voisi olla rahastajana raitiovaunussa, ja muuttaa jatkuvasti ja siten hankkia asunnot ja solmia vuokrasopimukset ja hankkia työpaikka yhä uudestaan ja osata käsitellä rahaa. Kirjassa on monta muuta hyvin epäuskottavaa seikkaa.

Pohdin myös sitä, mitä teos haluaa kertoa. Uskon, että kirjailija tulkitsee tilanteen kuten minä, mutta joka tapauksessa minusta teokseen pitäisi kirjoittaa auki, miksi keskitysleirit perustettiin. Näitä asioita yritetään eräissä piireissä edelleen kieltää tai ei haluta tietää, minusta ei voi luottaa kaikkien lukijoiden omiin tietoihin. Keskitysleirit olivat minusta ei-toivottujen ihmisten tappamista varten, tätä on minusta vastuutonta piilotella jollain lukutaidottomuudella. Leiriltä ei minusta ollut tarkoitus enää palata yhteiskuntaan. Tämän Hannakin vankilassa ymmärtää, ehkä jo ennen.

Tästä on tehty samanniminen elokuva Lukija, jota näytetään MTV3-leffa kanavalla. Hyvä filmi. TV-ruudusta otetusta valokuvasta selviää, että oikiksen ryhmä on varsin pieni, nelisen opiskelijaa. Tämä ryhmä opettaja ja opiskelijat eli kvintetti menevät seuraamaan oikeudenkäyntiä junalla.

Lukijaa on luettu muuallakin:
Ullan bloggaus syksyltä 2014 täällä.
Minna Vuo-Cho on pohdiskellut näin

Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen AVARUUSKIRJA

Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen AVARUUSKIRJA, Otava 1989, 51 sivua.

Mauri Kunnaksen mukavan Avaruuskirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 3001, jolloin Koiraporin ala-asteen rouva Hallikainen lähtee luokkansa kanssa avaruuteen retkelle. Mainioissa kuvissa selvitetään aurinkokuntamme mittasuhteita. Bussinkuljettaja Hakkaraisen kyyditsemänä avaruusbussi suuntaa kohti seikkailuja.

Sen jälkeen käydään läpi planeetat Merkurius, Venus ja sitten piipahdetaan Maan kuussa.

Kuun pinnalla on kyltti, että Neil Armstrong -kyltti oli täällä ensimmäisenä 20.7.1969.

Huom: Minusta Apollo 11 laskeutui kuuhun  20.7.1969, ja Neil Armstrong ja Buzz Aldrin kävelivät kuussa "vasta" 21.7.1969.


Kuun jälkeen matkataan Marsiin, Marsin kuihin ja asteroidivyöhykkeelle. Plutollakin käydään, se oli tuolloin vielä planeetta, määritelmää muutettiin.

Tämä on korjattu uuteen painokseen. Pluto on kääpiöplaneetta.

Lisäksi kirjassa on tähtien synnystä, mutta myös Maan ainutlaatuisuudesta ja siitä, että meidän kannattaisi säilyttää se sellaisena.

Mauri Kunnaksen tyyli on lapsille sopivaa.

Tässä joka sivulla on pieni mönkiäinen, jota voi lastensa kanssa etsiä. Tämä on hyvä kirja, kuten Mauri Kunnaksen lastenkirjoista kaikki.

Hyvää Joulua.

V.S Naipaul: Joki tekee mutkan

V.S Naipaul: Joki tekee mutkan, Otava 1981, alkuteos A bend in the river, 1979 suomentanut Seppo Loponen, neljä osaa ja sivumäärä 281.

Taustaa
Kirjan kertoja on afrikkalainen intialaistaustainen Salim, joka muuttaa itärannikolta Afrikan keskiosiin eurooppalaisten tuhottuun kaupunkiin sekatavarakauppiaaksi, jonka ostaa Nazruddinilta perheensä ystävältä, jonka tyttären on luvannut naida. Nazruddin lähtee aikojen huonontuessa. Salim lähtee Peugeotillaan sisämaahan hoitamaan ostamaansa kauppaa. Kaupunki on tuhottu, viidakko on vallannut sijaa, mutta kaupunkiin alkaa virrata jokea pitkin raaka-aineita ja elämän edellytyksiä. Kerronta on monisyistä Salimin tarinassa luodataan lapsuuteen asti. Salimin perheyhteisö hajoaa, kun maa itsenäistyy. Salimin vanhassa kotimaassa alkaa puhdistus, myös uuden kaupungin liepeillä on kahakoita, jotka tukahdutetaan ja alkaa uuden hallinnon aika.

Salim on intialaistaustainen, mutta on afrikkalainen syntyjään. Salimin mukaan kaikilla afrikkalaisilla on heimo ja kylä johon he kuuluvat, tämä auttaa heitä selviämään. Salimin mukaan eurooppalaiset ovat joustavia, ja he ovat valmiita lähtemään pois. Salimilla ei ole minusta harhakäsitystä kolonialismin eli siirtomaavallan aiheuttamista ongelmista, muttei myöskään heimojen välisistä kahakoista, eikä soturiheimoista, joita syntyy aseistamalla ihan tavallisia heimoja. Salim kokee olevansa tarkkailun alla, sillä hän on kauppias, ja hänet luokitellaan eurooppalaiseksi vaikka siis minusta hän on intialaistaustainen uskonnoltaan muhamettilainen (kirjan käännös on tämä eli on islaminuskoinen, korjaan jos termi on väärin), uskonto ei tule tekoina esille eikä ole määräävä teoksessa tekijä, mutta osoittaa, että Salimia en pitäisi eurooppalaisena, vaikka hän intialaisena osaakin englantia.

Juoni ja henkilöt
Teos on jaettu neljän osaan. Ensimmäinen osa kertoo Salimin tulosta kauppiaaksi. Salimin suku hajoaa vallankaappauksessa ja hän saa perheen palvelijana olleen orjan Mettyn hoidettavakseen. Perhe pitää huolta omistaan. Kaupassa käy noitavoimia omaava musta nainen Zabeth, jonka poika Ferdinand tulee paikalliseen lyseoon, jota johtaa isä Huismans. Isä Huismans uskoo rotujen rinnakkaiseloon ja sulautumiseen ja hän keräilee eri heimojen naamareita ja muita maagisia tavaroita. Eräällä keräysmatkalla hänet tapetaan raa'asti.

Henkilöt esitellään suhteessa Salimiin päähenkilöön. Shoba ja Mahesh ovat rikas aviopari, joka on mennyt ilman Shoban veljien suostumista naimisiin. Heidän kauttaan selviää suvun merkitys ei-afrikkalaisille. Masesh on selviytyjä, hän osaa ostaa ja myydä ajoissa.

Koko teoksen tarkastelunäkökulma on Salimin, mutta tapahtumapaikka on rikastuva entinen siirtomaa, jossa on henkilökulttiin perustuva hallinto. Mahtimies Presidentti rakentaa nykyaikaista Afrikkaa, jota kohtaan tunnetaan hellyyttä. Rakentamisen jälkeen käyttöön otto ei tosin onnistu ja kaikki jää retuperälle. Sama pätee nuorisokaartiin, jonka omavaltaisuuden takia se hajotetaan. Tämä johtaa ryöstelyyn, ryöstelystä seuraa kurinpalautus.

Joenmutkaan entisen eurooppalaiskaupungin raunioille nousee siis vaurautta. Polytekninen yliopisto perustetaan Ferdinand saa stipendin. Polyteekin ympärille rakennetaan kiireellä Alue, jonne polyteekin opettajat ja muut Presidentin miehet muuttavat. Salim tuntee Indarin, joka on opiskellut Englannissa. Indarilla on suhde Presidentin "valkoisen neuvonantajan" Raymondin nuoren vaimon Yveten kanssa. Kun Indar lähtee masentuneena pois, Yvette ja Salim muodostavat pettävän parin. Yveten ja Salimin suhde alkaa rajuna ja päättyy. Raymond on syvämielisen filosofin maineessa, ja kirjoittaa kirjoja. Hän on tuntenut Presidentin  hotellisiivoojana olleen äidin, jonka pojalle on antanut neuvoja. Raymondin asema on kiinni Presidentin suopeudesta. Kaikki näyttää pettävän hyvältä, hinnat nousevat, kaupunki laajenee, mutta kaikki on nopeasti ja huolimattomasti rakennettua, ja mikään ei kestä ikuisesti. Tulee levottomuuksia ja vangitsemisia. Salimin ulkomaanmatkan aikana kaikki on kansallistettu, myös hänen yrityksensä. Uusi omistaja on lukutaidoton kansalainen Theotíme, joka muuttuu röyhkeäksi ja pöyhkeäksi. Salim yrittää kerätä rahaa lähtöön, mutta ajautuu yhä tukalampaan tilanteeseen. Ainoa pelastus on Zabethin komissaarina oleva poika Ferdinand, jonka hyväntahtoisuudesta mahdollistuu passitus ulkomaan lennolle.

Jälkikolonialistinen heimotodellisuus
Kerronnassa ilmenee sekä jälkikolonialismi, mutta myös heimokulttuuri. Alun matka joenmutkan kauppaa on vaivalloinen kaikkine lahjuksineen ja vastoinkäymisineen. Seteli on parempi asiakirja rajamuodollisuuksissa kuin viisumi.  Naipaul kirjoittaa ironisesti, että "rauhan aikana  ... aloimme saada vierailijoita sen kymmenestä maasta, opettajia, opiskelijoita tämän ja tuon alan asiantuntijoita, ihmisiä jotka käyttäytyivät kuin Afrikan löytäjät, olivat onnellisia kaikesta löytämästään ja katsoivat kieroon meidän kaltaisia ulkomaalaisia, jotka olimme asuneet siellä".
Sama ilmenee myöhemminkin. Tarkastuksista selviää seteleillä niin kauan kuin luottamusta on. Kaikki kuitenkin riippuu poliittisista suhdanteista ja ne taas riippuvat Presidentin suopeudesta. Naipaul kuvaa tietystä näkökulmasta afrikkalaisuutta. Hän ei romantisoi heimosotia, soturiheimoja eikä paikallisia oloja eikä diktatuuria, vaikka käsitteleekin sitä kaukaa ja joenmutkan kaupunkilaisten kautta. Kaikki ovat kaupungissa loukussa, jossa kaikki toistuvat, mellakat, tuhoaminen, jälleenrakennus ja uusi nousu. Salim lähtee kaupungista kuten Nazruddinkin. Afrikkalaisilla on Salimin mukaan turva heimossaan. Muilla ei ole turvaa, he joutuvat usein lähtemään. Minne mennä, kun olet syntynyt Afrikassa?

--- Tämän jokelluksen voi huoletta jättää lukematta ----
Yleensä varsinkin opiskelijat tuntuvat tietävän maailman toiminnasta kaiken, ja haluavat parantaa koko maailman kaikki epäkohdat. He myöskin kertovat, mitkä kaikki asiat ovat väärin. Minusta he toimivat monesti kuin tämä bloggari. Minun käsitykseni mukaan opiskelijalaumat (eikä tämä bloggari) eivät juuri paranna pitkällä aikavälillä tilannetta. He poistuvat kuten teoksessa ilmenee, heti kun huonot ajat alkavat. Usein maailman ongelmat ovat niin monisyisiä, ettei niiden parantaminen yhdellä "konsertilla", konseptilla tai tempauksella onnistu. Yleensä jonkin asian parantamiseen tarvitaan suurempi ymmärrys, suurempi nöyryys ongelmien koon suhteen, ja yleensä ongelmat ratkeavat vain paikallisten voimin, harvoin ulkopuolinen pystyy muuta kuin tukemaan prosessia. Tämä on minun mielipiteeni, enkä ole yhtään maailman globaalia ongelmaa edes yrittänyt ratkaista, olen koettanut elää siten, etten aiheuttaisi enää niitä lisää, mitä väärällä politiikalla usein syntyy. Mutta jo jostain mielipiteestä voi tulla ongelma. Luulee tietävänsä on tietämisen toisiksi alinta tasoa, mutta monesti vaarallisempaa kuin se, että ei tiedä. Jos tietää, ettei tiedä, tunnustaa, ettei tiedä. Yleensä pintatiedolla asioihin puuttuminen johtaa pelkkään kärsimykseen. Tässä kirjassa on monia havaintoja afrikkalaisten ja eurooppalaisten kohtaamisista ja teoista, jotka näyttävät hyviltä, mutta johtavat kärsimykseen. Osa kärsimyksestä on seurausta, että ei tunneta eikä tunnisteta tosiasioita vaan eletään haavekuvissa. Osa kärsimyksestä tulee jonkun muun myötävaikutuksella tai sodista.
---Asiaan takaisin----

V.S Naipaul on saanut teokseensa Joki tekee mutkan paljon tärkeitä teemoja. Teos kuitenkin on yksittäisen henkilön kertomus ja hänen suhteiden kautta luodataan maan poliittista tilannetta ja esitetään se nerokkaasti Salimin tarinan vieressä, mutta Salimin kohtalo on allegoria ulkopuolisen kokemuksesta vuosina 1965-1973. Afrikan maista ainoastaan Uganda mainitaan. Se mainitaan rikkaaksi maaksi, mutta liian pieneksi heimoristiriidoille, Nazruddin joutui pakenemaan Ugandastakin. Tapahtumapaikan esikuva lienee kuitenkin Zaire, joka vuodesta 1998 saakka tunnetaan nimellä Kongon demokraattinen tasavalta. Epäilemättä Presidentin esikuva on ollut Mobutu Sese Seko, josta  wikipedia-artikkeli täällä. Presidentilläkin oli leopardinnahkainen hattu, kuten wikipedian sivuilla olevassa kuvassa. Mobutu kansallisti ulkomaalaiset yritykset ja ajoi eurooppalaiset pois maasta. Hänellä oli mittava henkilökultti. Hän myös korosti afrikkalaista identiteettiä, kuten kirjassa ilmenee. Maassa ei ole ollut kovinkaan rauhalliset ja demokraattiset olot. Maan halki menee Congo-joki, jonka varrella on kaupunkeja esim. Bumba ja Kisangani. Maan eräs rajanaapuri on Uganda. Zaire on Belgian entinen siirtomaa.
*****
Sir Vidiadhar Surajprasad Naipaul (1932 - 2018) voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 2001. Hän on syntynyt Trinidadissa, asuu Englannissa ja on intialaista sukujuurta. Elämän kuva on myös erinomainen teos.

Agatha Christie: Neiti Marple koston jumalattarena ja Lomahotellin murhat

Agatha Christie: Neiti Marple koston jumalattarena, Nemesis 1971, suomentaja Eva Sikarla, sivumäärä 247. WSOY 1979.

Nemesis  on kreikkalaisessa mytologiassa Koston henki. Tämä Neiti Marple koston jumalattarena on oma teoksensa, mutta se on eräänlainen jatko-osa teokselle Lomahotellin murhat, jonka arvion löydät tämän bloggauksen lopusta. Lomahotellin murhat -teoksessa neiti Marple ratkaisi lomahotellissa tapahtuneet murhat. Rikollisen fyysisessä kiinniotossa herra Rafielin hierojalla oli iso osuus. Herra Rafiel oli rikas liikemies, joka oli puoliksi halvaantunut ja rullatuolissa. Hän oli tottunut pitämään lankoja käsissään ja teki Karibialtakin kauppoja. Rafiel piti neiti Marplea ensin "kaakattavana kanana" ja ihmetteli, miksi vanhojen neitien pitää tulla Karibialle, ensimmäisessä keskustelussa Rafiel kysyy "haluatko rahaa johonkin keräykseen Afrikan lähetystyöhön tai kirkon korjaukseen". Rafiel yllättyy neiti Marplen älystä ja vaatimattomuudesta ja murhaajan etsimisessä yhteinen sävel löytyy. Neiti Marple käytti itse Nemesis -termiä, herttainen nainen on tosipaikan tullessa oikeuden toteuttaja ja tavallaan koston jumalatar.

Tämä teoskappale on tupla-Agatha, toinen tarina on yllättäen Kuolema Niilillä, joka on Hercule Poirot -juttu, minusta on outoa, että avaustarina ei ole Lomahotellin murhat. Kuolema Niilillä on kirjoitettu 1930-luvulla, Nemesis 1970-luvulla.

Tarinan alussa neiti Marple lukee, että upporikas herra Rafiel on kuollut ja hänen testamenttinsa antaa neiti Marplelle 20 000 puntaa, jos hän ratkaisee ongelman "Nemesiksenä". Rafiel on varannut Marplelle matkan Koti ja Puutarha -kiertueelle, jossa on viisitoista eri henkilöä. Alla oleva kirjan kansi viittaa puutarhaan, josta löytyykin todisteita.

Teos alkaa kuitenkin hyvin verkkaisesti, kun neiti Marple etsii oikeaa langanpäätä, minkä toisesta päästä löytyisi jotakin, lopulta siellä sätkii mielenvikainen murhaaja. Kun Marple saapuu "Kolmen sisaren tyköön", alkaa painostava tunnelma. Matkaseurueessa oleva entinen tyttökoulun rehtori Elizabeth Temple kuiskaa kuolinvuoteellaan Verityn nimen. Nimen avulla neiti Marple pääsee kerimään oikeaa lankaa. Elizabethin päälle oli "vierinyt" iso kivi. Hiljalleen selviää, että herra Rafielin pojan Michael kihlattu Verity Hunt on löydetty joitain vuosia sitten kasvot ruhjottuna ja murhattuna. Michael Rafiel on tuomittu teosta vankilaan. Vanhaherra Rafiel on miehittänyt seurueeseen eräitä apuvoimia neiti Marplelle. Kukaan henkilöistä ei tiedä tarkasti mitä pitää selvittää, mutta Nemesis eli neiti Marple löytää sairaan murhaajan, ja Michael pääsee 32-vuotiaana vankilasta. Isä pelasti poikansa haudan takaa. Poika oli jäänyt pienenä vailla isällistä läsnäoloa ja joutunut huonoille teille, minkä takia häntä epäiltiin Verityn verityöstä.

Itse rikos tai rikokset eli kolme murhaa ovat kammottavia, ja teoksen loppu on hyvinkin jännittävä. Alku on pitkälti vanhojen muistelua ja askelmerkkien hakemista, kuten bloggauksestakin ilmenee.

Tämä on viimeiseksi kirjoitettu neiti Marple -dekkari, sen jälkeen julkaistiin 1940-luvulla kirjoitettu Neiti Marplen viimeinen juttu
*****

Agatha Christie: Lomahotellin murhat, WSOY 1985,  A Caribbean Mystery 1964, suomentanut Anna-Liisa Laine, sivumäärä 220.

Neiti Marple on sillä lomamatkalla Karibian merellä, mistä edellä on puhetta. Matkan ovat maksaneet Marplen veljen tai sisaren poika (tässä käännöksessä hän on veljenpoika, ja edellisessä sisarenpoika) Raymond West, joka on menestyvä kirjailija, Joan, Raymondin vaimo on antanut vielä "matkarahaa". Neiti Marplen ajatuksissa on paljon nykyajan pohdintaa. Tai 1960-luvun alun, jolloin maailma alkoi "vapautua", lomakohteessa on moni rikas mies kolmannen nuoren vaimonsa kanssa.

Aluksi majuri Palgrave eräs hotellivieras puhuu Kenian ja Intian vuosistaan kaiholla neiti Marplelle. Hän myös puhuu murhista ja haluaa näyttää murhaajan kuvaa. Pian majuri löydetään huoneestaan kuolleena.

Hotelli Golden Palmia St Honoressa pitää nuoripari Kendall, joista mies Tim on kolmissakymmenissä ja vaimo Molly on hieman yli 20-vuotias. Vieraina ovat vanha herra Rafiel, upporikas mies pyörätuolissaan, hänellä on sihteeri rouva Esther Walters ja avustajanaan herra Jackson. Hotellivieraina ovat lisäksi kaniikki Prescott ja hänen siskonsa,  eversti ja rouva Hillingdham sekä perhoskirjailija Gregory Dyson ja vaimonsa Lucky, lisäksi tarinassa on tohtori Walters.

Murhan jälkeen neiti Marple alkaa jututtaa hienotunteisesti yllä mainittuja ihmisiä. Selviää, että avoparien suhteet ovat solmussa, on syrjähyppyjä, ja uusia salasuhteita. Majurilla on ollut paljon puheita murhista, niitä voi liittää yllä oleviin ihmisiin. Lisäksi yksi yllä mainituista henkilöistä kärsii "harhoista". Seuraavaksi paikallinen musta nainen murhataan. Arvasin syyllisen heti, mutta se johtui luultavasti siitä, että olen luultavasti lukenut teoksen. Motiivin olin unohtanut. mutta Agatha Christie sekoittaa hyvin palaset, ja varsinkin kirjan loppu on huikean jännittävä.

Kirja on merkittävä neiti Marplen mietteiden takia. Hän tukeutuu rikkaaseen Rafieliin, joka on patavanhoillinen itseään täynnä oleva raihnainen ja äreä kuolemansairas mies. Rafiel alkaa kuitenkin arvostaa Marplen näkemystä ja älyä. Tässäkin kirjassa on paljon vanhan ihmisen näkemystä. Neiti Marple näkee sumun ja sumutuksen taakse, ja kääntää asetelman uudenlaiseksi ja keksii murhaajan ja motiivin ja estää päärikoksen, tekoa, jota murhaaja oli suunnitellut.

Kansikuva on minusta kuvottava. Mutta siinä lienee majurin hallussa oleva valokuva, jota hän mielellään näytteli ja lisäksi on vainajan pää. Majurilla oli toinen silmä lasisilmä, seikka jolla oli myös merkitystä.
*****

Yle TV1 näytti tämän tv-elokuvana. Tässä kuva alun ratkaisevasta keskustelusta.
Murhaaja oli sama kuin kirjassa, jonkin verran oli muutettu henkilökatrasta kaniikki Prescottin siskoa en nähnyt. Lisäksi Ian Fleming oli ympätty juoneen. Hän pohti sankarinsa nimeä. Elokuvassa James Bond tuli luennoimaan kirjastaan Länsi-Intian linnut, varsin kuiva tyyppi. Myös guanosta puhutaan. Todellisuudessa Ian Fleming kuoli 12.8.1964. Tohtori Ei:n kirjaversiossa on tätä guano- ja lintujuttua paljonkin,  ei niinkään filmissä. James Bond nimi on kuitenkin vanhempi, sillä ensimmäinen James Bond kirja Casino Royale julkaistiin jo 1953.
*****
Agatha Christien (1890 - 1976)  loppupään tuotanto on minusta hyvin kiinnostavaa, mutta eri syistä kuin varhaistuotanto. Neiti Marplen mietteissä on paljon vanhan naisen hiljaista viisautta. Nämä ovat julkaistu, kun Agatha itse on ollut 74- ja 81-vuotias.

Kaikkiin Agatha Christien dekkareihin löytyy linkit TÄÄLTÄ.